Valkoisen terrorin aaveet

Sata vuotta tulee kuluneeksi Suomen itsenäistymisestä. Sata vuotta tulee myös kuluneeksi siitä, kun valkoinen armeija puhdisti Suomea Lauri ”Tahko” Pihkalan rotuoppien mukaan ”punaryssistä”.

Valkoisen senaatin johtama valkoinen armeija toimeenpani vähintään 90 000 ihmisen sulkemisen leireille, vähintään 9000 teloituksen ja oli vastuussa vähintään 12 000 menehtymisestä leireillä, joita voi täydellä syyllä kutsua keskitysleireiksi. Tämä on häpeä joka varjostaa Suomen itsenäisyyttä.

Punavankien kohtalo tulisi myöntää, ja valtion tulisi pyytää anteeksi kaikilta, joita se on kohdellut kaltoin.

Nykyaikainen historiantutkimus on tehnyt selväksi, että valkoinen terrori oli valtaosin ylhäältä johdettua. Punaisen terrorin uhrit ovat vääriä nekin. Punaista kansanvaltuuskuntaa on kuitenkin luonnehdittu ”lempeimmäksi vallankumoushallinnoksi” Euroopan historiassa. Valtaosa punaisesta terrorista oli spontaania mielivaltaa, vaikka jonkin verran myös johtajien suunnittelemaa terroria esiintyi.

Tänään valkoisen terrorin toimeenpanijoiden perilliset marssivat kaduilla liput liehuen. Itsenäisyyspäivänä Helsingin poliisi salli Pohjoismainen vastarintaliike-uusnatsijärjestön noin 500 henkilön marssin. Vastamielenosoitus pysäytettiin odottamaan fasistien marssia. Sen jälkeen Töölöntorilta marssi 2800 natsia pitkin Runeberginkatua. Poliisi suojasi tätäkin marssia, vaikka ei puuttunut fasistien aiemmin kadulla tekemään vastaantulijoiden pahoinpitelyyn. Tapauksista löytyy runsaasti internetissäkin julkaistua kuvamateriaalia.

Liberaalien mielestä tämä ei merkitse mitään. Äärioikeiston nousua ei tarvitse pelätä. Valkoisen terrorin aaveet kuitenkin kummittelevat kovasti. Toivottavasti ei tarvitse pelätä myöskään punaisen terrorin aaveita. Siemeniä myös sen kaikujen kumuun on perusoikeistolainen hallitus tosin kylvänyt kiivaasti.

Kirjallisuuden ensirakastaja hedelmäreunoilla

Ville Ropponen

Leevi Lehto (s.1951) on runoilija, kääntäjä, runoaktiivi ja tarvepainatuskustantamo ntamon perustaja. Hänen tärkeimpiä käännöksiään on James Joycen Ulysseksen uusi suomennos vuodelta 2012.

Lehdon toinen esseekokoelma ”Suloinen kuulla kuitenkin tuo oisi” jatkaa aiemman esseeteoksen Alussa oli kääntäminen (Savukeidas 2008) aiheita, mutta tähtäin suuntautuu runouden sijasta proosaan. Tärkeäksi nousee mainittu Joycen suurromaani, sen kääntämisen kysymykset ja suhteet vaikkapa Volter Kilpeen. Viimeksi mainittu tuo mieleen Nabokovin luennan Gogolin tuotannosta.

Joycen kautta ja lomitse pääroolin varastaa pohdinta suomenkielisen maailmankirjallisuuden mahdollisuudesta. Lehto harjaa Eino Leinoa, Otto Mannista, Paavo Haavikkoa. Valtaosa esseistä on jo ilmestynyt eri julkaisuissa. Tämä on Suomessa perinteinen tapa tehdä esseekokoelma: keräillä vuosien varrelta.

Lehdon tyyli ja ajattelu eivät ole perinteisiä. Hän lähestyy kirjallisuutta kiinnostavista kulmista. Tyyli etenee sivupoluissa, verkostoituu, velmuilee relativismissa, itsetietoisuudessa, tajunnanvirrassa, epäluottamuksessa kommunikatioksi ymmärrettyä tekstiä kohtaan. Taustalla on postmoderni ajattelu. Lehto viittaakin dekonstruktion kehittäjään Jacques Derridaan.

Lehdon esseistiikka ei ”kirjallisuudellisuudessaan” ärsytä ketään – paitsi sivistymättömiä. Provokaatioon Lehto pyrkiikin lähinnä esteettisessä mielessä.

Kotimaiseen kirjallisuuteen pureutumiseen sopii Lehdon sovittelema ”sisäisen emigrantin” rooli, kun se aiemmassa kokoelmassa oli ”maanpakolainen”. Lehto huomioi itsekin kosmopolitisminsa kääntyneen paikalliseen. Se on ajanhengen mukaista, vaikka tätä Lehto ei huomioi.

Esseissä ehkä kiinnostavinta on sanoissa, itse kielessä piilevän sanomattoman pohdinta. Tätä Lehto havainnollistaa parhaiten analysoimalla remakasti Lauri Viidan nonsense-runoa ”Kökkö”.

Valtakulttuurien hedelmäreunoilla

Lehto palaa toistuvasti valtakulttuurien reuna-alueiden problematiikkaan.

Nimiessee ”Suloinen kuulla kuitenkin tuo oisi” lainaa nimensä Aleksis Kiven teilaajan August Ahlqvistin ”Suomalainen sonetti”-runosta. Siinä Ahlqvist toivoo suomeksi luritettavan ”korkeakulttuurien kirjallisuusmuotoja”.

Lehdon mielestä suomi on pieni ja eristetty kieli – juuri siksi se antaa hyvän lähtökohdan maailmankirjallisuudelle – ”edellyttäen, että emme kirjoita vain suomalaisille”.

Väite ei oikeastaan pidä paikkaansa. Suomi on maailman mittakaavassa suurehko, eikä eristynyt kieli.

Lehto jatkaa osuvasti pohtimalla miten paikallisuutta ei kannata kieltää ja vain kopioida maailmankirjallisuutta. Vasta paikallisuuden väkevällä äkeydellä päästään lentoon, kun kansainvälisistä malleista luodaan omat sovellukset. Olemme paradoksin ytimessä: kuinka seurata nykyaikaa kadottamatta omintaan.

Johdatus kokeellisuuteen

Kotimainen proosa on kehittynyt 2000-luvulla Joycelta ja Thomas Pychonilta ammentavaan enksyklopediseen, orkestroivaan, kerrostalomaiseen suuntaan Mikko Rimmisen tai Miki Liukkosen kevytkokeellisesta proosasta Jaakko Yli-Juonikkaan raskassarjalaiseen. Tällaista kirjallisuutta on usein pidetty ”vaikeana”.

Lehdon esseet sopivat johdattajiksi kokeellisempaan kirjallisuuteen. Hän analysoi Ulyssesta kiinnostavasti ja osoittaa, ettei Joyce oikeastaan ole vaikeaa. Täytyy vain sukeltaa kielen iloon, rietasteluun ja moniselitteisyyteen. Se uskallus tulee olla. Lehto tulkitsee Joycen osoittavan kuinka todellisuus pohjimmiltaan on ”fiktiota”. Toiset ihmiset ja maailma ovat aina osin pelkojemme ja toiveidemme projisiota.

Virtuoottisuuden ihailija Lehto puhuu mitallisuuden paluusta runouteemme – merkkejä on jo ilmassa. Kirjallisuuskäsityksestä tulee mieleen Osip Mandelštamin ajatus ”kirjallisuuden orgaanisuudesta”, jossa periytyminen on yhtä tärkeää kuin innovaatiot ja klassinen kirjallisuus joskus kumouksellisempaa kuin päivänpolttava.

Lopuksi Lehto perkaa ntamon perintöä. Se on hänestä tärkeä siksi, että julkaistuksi on tullut paljon kirjallisuutta, joka olisi muuten jäänyt pimentoon isojen kustantamojen tuijottaessa ”valmiiksi myytyihin” ja helposti pureskeltaviin teoksiin. Ntamoa ei tarvitse kehua kulttuuriteoksi tai kansalliseksi instituutioksi, sillä Lehto tekee tämän itse.

Joku voisi nähdä esseissä kirjallisen tilinpäätöksen makua – onhan Lehto jättänyt ntamon ja kertonut julkisesti parkinsonin taudistaan. Itse luulen, että kuulemme Leevi Lehdosta vielä paljon.

Leevi Lehto: ”Suloinen kuulla kuitenkin tuo oisi”. Esseitä 2010-2017. ntamo 2017. 237 s.

Kritiikki on ilmestynyt Helsingin Sanomissa 24.12.2017.

Robotin nälkä

Robotti lääkitsee nälkiintynyttä sieluaan.

Se lihottaa tuhoutunutta mieltään raunioilla.

Robotti kerää keskityösleirien sirut, se poimii

Gulag-leirien tuhkan, se nappaa suursikaloiden jätteet,

se korjaa tehtaiden kuonan.

On onni että robotit vievät työt.

Ja robotit vievät tytöt.

Tytöt vievät robotit,

koska robotit ovat sukupuolettomia, mutta

niillä on siitin.

Praeterea censeo Carthaginem esse delendam

Pietarissa

demokratian perhonen on painettu amiraliteetin neulaan.

Olla käyttämättä kyynärpäitä on jo kulttuurikritiikkiä.

Feuer frei!

Sinun aviomiehesi ei tunne minua, vaikka minä rakastelen sinua.

Ja kiskot liikkuu sisään ulos, Obilta Volgalle Pariisiin.

Ulos ikkunasta ei näy muuta kuin ulos ikkunasta. Nationalismi ja internationalismi.

Yhteiskunnallinen tilanne. Poliisi on yksityistetty.

Katsokaa Ruotsia, Tanskaa, Saksaa, Hollantia, Belgiaa, legotaloja, peltoja, tilkkutäkkiä

ja tyynyä auringossa, lasiruutuja, terästä, tiiliä jotka televisio maalaa valkoiseksi.

Onko Eurooppaa muka olemassa? Kaiken tämän voi ohjustulella tasoittaa,

ja silti tuntee nenässään hattaroiden aromin, lempisarjan tunnusmusiikki kaikuu.

On mentävä Aasiaan. Euroopan onnettomuuden vuosi 1242. Batu keskeytti hyökkäyksensä.

Kaikkien aistien jatkuva sekasorto, futurismin ja etnisyyden kohina, pankkiholvien koliseva tyhjyys,

tilien nollaus ennen lähtöä, liekit jotka lyövät yli maanosan, uusi rakkaus voittaa esteet.

Minä pelkään huomista päivää. Praeterea censeo Carthaginem esse delendam.

Maailma menee helvettiin

Maailma menee helvettiin

En ryhtynyt kinky-insinöörin primäärirakastajaksi,

en Skattan leidin vakipanoksi, en seurustellut,

inhoan kommareita melkein yhtä paljon kuin kapitalisti-paskoja,

maailma menee helvettiin, ei pamahtaen vaan kitisten.

En ryhtynyt pörssiklubin sihteeriksi,

en Elinkeinoelämän valtuuskunnan syöttilääksi, en tehnyt korruptiota,

inhoan politiikkaa melkein yhtä paljon kuin bisnestä,

maailma menee helvettiin, ei pamahtaen vaan kitisten.

En ryhtynyt tappajaksi, en kennelklubin varainhoitajaksi,

en heteroksi, en homoksi, en nahjustellut,

maailma menee helvettiin,

ei pamahtaen, vaan kitisten.

En ryhtynyt setelinpainajaksi, en rock-tähdeksi,

en asekauppiaaksi tai tupakkatehtaan juoksupojaksi, en pääministeriksi,

maailma menee helvettiin,

ei pamahtaen, vaan kitisten.

En ryhtynyt jumalaksi, en allahiksi,

en syöttänyt ideologiaa kehitysvammaisille, en uskonut mitään,

maailma menee helvettiin,

ei pamahtaen, vaan kitisten.

Tulevaisuudessa ei ole arkipäiviä

Robotti on ensirakastaja, kuvainraastaja, rengastaja, rahastaja.

Nykyään ei voi luottaa parisuhteen kestävyyteen.

Robotti on ohjastaja, metallinpaljastaja, itsensäpaljastaja, marjastaja.

Seurustelet, hän merkitsee sinulle toista mutta omaa. Peiliä niin somaa. Luotat häneen.

Ja yhtäkkiä hän jättää sinut. Katoaa kuvasta. Jäät yksin.

Ei karhu vienyt häntä, ei susi, ei häntä vienyt krokotiili, ei hai, vaikka hän on tuoretta lihaa.

Ei hän ole kuollut.

Hän vain lähti pois, päätti jatkaa elämäänsä muualla. Ihminen toisten ihmisten kanssa.

Onneksi tulevaisuudessa jätetty ihmisparka voi ostaa kaupasta robotin kumppanikseen.

Tulevaisuudessa ihmiset seurustelevat robotin kanssa, robotit elävät ihmisen kanssa.

Robottikin voi lakata toimimasta. Mutta sen voi korjata

tai ostaa tilalle miukeamman, tiukeamman, hehkeämmän, himottavan robotin,

jonka kanssa seksi on vielä parempaa.

Mainokset viitoittavat tietä tulevaisuuteen.

Pitäisikö Lenininpuisto nimetä uudelleen? Kenties Maiju Lassilan mukaan?

Perussuomalaisesta puolueesta (PS) oudon kierosti kesällä eronnut Sininen tulevaisuus, nyttemmin Siniseksi puolueeksi ( saks. Das blaue party/ ven. Golubaja partija) supistunut ryhmä on tehnyt aloitteen Helsingin kaupunginvaltuustossa. Tai tarkemmin ryhmän kaksi edustajaa. ”Sampo Terho ja Jussi Niinistö kävivät Lenininpuiston kimppuun” otsikoi Helsingin Sanomat 12.10. juttunsa aiheesta. Eikä vielä mitään, parivaljakko haluaa nimetä puiston uudelleen ”Ukko-Pekan” mukaan.

Huomion keskittämistä täten Alppilassa värjöttelevään puistopahaseen voisi pitää surkuhupaisana, ellei se heijastaisi ajan henkeä. Ennen kuin jatketaan siihen, olisiko puiston nimen vaihdossa sittenkin järkeä, hengähdetään. Siis hetkinen, kuka ihmeen Ukko-Pekka?

Per Evind Svinhufvud tietenkin. No, kuka hitto hän sitten on? Niin, Svinhufvud ei tosiaan ollut vain Suomen ensimmäinen valtionhoitaja ja kolmas presidentti, kuten siniset persut asian ilmaisevat, vaan myös vuoden 1918 saksalaissuuntauksen johtajia, ”Suomen saksalainen kuningas”-hankkeen puuhamies ja melko autoritaarinen nationalisti, jonka asetus joulukuussa 1918 vapautti rikosoikeudellisesta vastuusta kaikki sisällissodan tai sen jälkiselvittelyjen aikana laittomiin teloituksiin ja muihin sotarikoksiin osallistuneet valkoiset. Suomalaisten fasistien kapinoidessa Mäntsälässä keväällä 1932 Svinhufvud piti kuuluisan radiopuheensa, joka sai nahkapäät rauhoittumaan ja keskittymään siitä lähtien pääasiassa keskinäiseen äkseeraukseen. Ukko-Pekan oma poika oli tiettävästi kapinallisten joukossa. Jatko-sodan aikana Svinhufvud tuki suur-Suomi aatetta.

En nyt puutu siihen onko kyseessä kokoomuksen kosiskelu, sillä seisoihan Svinhufvud juuri kyseisen puolueen riveissä. Voi olla, että näemme pian sinisten – tai ainakin sen torpedojen – sulautuvan kokoomukseen. Tärkeämpi kysymys on se, etteivät esitetyt perusteet Lenininpuiston nimen vaihtamiseksi sinänsä ole vääriä, niin ärsyttävää kuin onkin, että siniset ne esittävät, vaikka eivät he tietenkään ole perusteita itse ajatelleet. Jokainen historiaa syvällisemmin tunteva tietää, että Lenin oli väkivaltainen bolševikkipomo ja jollei hirmuhallitsija niin vähintään hyvin autoritaarinen johtaja, joka hyväksyi pöyristyttävän laajan sortopolitiikan ja puhdistukset.

On toki toinen kysymys täytyykö historiallisten paikkojen nimiä ylipäänsä muuttaa. Eikö Leninin nimen esiintymiselle Helsingissä ole historiallisia perusteita, oli miten tahansa, hänellä kun oli tietty vaikutus Suomen itsenäistymisessä, olivat motiivit mitkä tahansa ja niin pois päin. Tai jos historiallisten nimien muuttamisen linjalle lähdetään, niin onko se loputon suo? Eikö meillä ole muitakin kyseenalaisten henkilöiden, kuten vaikka tunnettujen rasistien mukaan nimettyjä paikkoja ja miksei näitä voisi myös nimetä uudestaan? Tulisiko esimerkiksi poistaa Lauri ”Tahko” Pihkalan patsas olympiastadionin läheltä sillä perusteella, että Pihkala osallistui sisällissodan 1918 aikana sotarikoksiin ja ”roturealisti” oli oikeuttamassa myös valkoisen armeijan punavankeihin kohdistamia mielivaltaisia teloituksia? Ja entä Mannerheimin patsas – onko marskikaan puhdas pulmunen?

Kuinka vain niin tietyt perusteet Lenininpuiston nimen muuttamiselle joka tapauksessa löytyy. Ei meillä ole Mussolininpuistoakaan, vaikka fasismi olikin sotien välisessä Suomessa yllättävän suosittu ideologia. Toisaalta ei siihen kai mitään lakia ole, etteikö diktaattoreita ja kansanmurhaajia saisi muistaa. Joka tapauksessa se on parempaa kuin unohtaminen.

Esitän kuitenkin vastaehdotuksen, sillä Ukko-Pekan puisto on täysin naurettava ehdotus. Millä nimellä Lenininpuistoa sitten pitäisi kutsua? Kenties Stalininpuistoksi? No, ei nyt sentään. Ollaan nyt kotimaisten kesken saunassa. Edvard Gyllinginpuisto olisi sekin ehkä vähän yliampuvaa, vaikka Gyllingiä voisikin Suomessa muistaa enemmän. Kenties puiston voisi nimetä naisen mukaan – vaikka Miina Sillanpään puistoksi?

Osuvin uusi nimi olisi kuitenkin – ei Algot Untolan – vaan Maiju Lassilan puisto.

Tämä eittämättä 1900-luvun alun suomalaisista kirjailijoista monipuolisin, kokeellisin ja tuotteliain toimi sisällissodan aikana Työmies-lehden päätoimittajana. Kirjoituksissaan pisteliäs kynä kehotti molempia osapuolia välttämään laittomia teloituksia ja terroria. Saksalaisten vallatessa Helsingin Lassila ei lähtenyt pakoon, koska ei katsonut tehneensä mitään väärää. Kuinkas sitten kävikään?

Kirjailijan laitonta teloitusta 21. toukokuuta 1918 saapui seuraamaan melko sekalainen seurakunta. Kustantajat kohtelevat toisinaan kirjailijoitaan epäreilusti, mutta harva tulee tarkkailemaan kirjailijan teloitusta. Lassilan kohdalla läsnä oli hänen kustantajansa Eino Railo. Lisäksi kirjailijat Kyösti Wilkuna, Toivo Tarvas ja Toivo T. Kaila saapuivat todistamaan kollegansa ja kilpailijansa listimistä. Tiettävästi saattovartiosotilaiden joukossa oli myös tuleva dadaistirunoilija Gunnar Björling. Niin innokkaita saattajat olivat, etteivät malttaneet odottaa saapumista ampumapaikalle Suomenlinnaan. Lassila heitettiin kesken matkaa veneestä ja varmuudeksi vielä kuula perään. Onnettoman kirjailijan ruumis kipattiin Santahaminan joukkohautaan, jonka päälle Suomen armeija sittemmin rakensi sikalan.

Ei, ei ja kolme kertaa kielto! Ei Ukko-Pekan turpeaa naamaa, eikä Leninin kaljua, vaan Maiju Lassilan puisto.

Ville Ropponen

Suuren idän essee on ilmestynyt

Tuore nonfiktioteokseni Suuren idän essee on ilmestynyt.




Lainaus kustantajan sivuilta:

"Ville Ropposen Suuren idän essee on villisti kieppuva nojatuolimatka ajassa ja tilassa halki entisen Neuvostoliiton. Liikkeessä Tallinnasta Almatyyn ja Siperiasta Kaukasiaan Ropponen ruotii kirjallisuutta ja aatehistoriaa, elokuvaa ja nykyhetken ideologioita. Kirjassa selviävät suomalaisten suhde itänaapuriin, Aral-järven kohtalo, se kuka on Kazakstanin isoin ihminen ja tuhannet muut asiat. Teosta lukemalla selviävät myös nyky-Venäjän aatekiemurat.

Nonfiktio-teoksen kokeellinen rakenne heijastelee suuren ja mahtavan monihaaraisuutta. Ropponen sekoittaa teoksessa faktaa ja fiktiota, tunnustuksellisuutta ja houreita, kirjallisuusanalyysia, matkakertomusta ja haastattelua. Reportaasi yhtyy runouteen ja dialogi faktapohjaiseen epiikkaan. Ropposen nonfiktioteoksen jälkeen suomalainen esseistiikka ei enää ole ennallaan".

Teosta voi tilata tämän linkin takaa: http://www.savukeidas.com/tuote/ville-ropponen-suuren-idan-essee/

Siirtymäkauden syvämietteistä tulevaisuuteen

Ville Ropponen

Vladimir Jermakov: Tolstoin varjo. Ahdistuksen ja toivon esseet.

Suomennos ja esipuhe Marja-Leena Mikkola.

Idiootti. 152 s.

Esseitä voi kirjoittaa monella tavalla hyvin. Loistavan esseen ominaisuuksiin kuuluu usein keveys, tiiviys, iskevyys sekä ajatuksen vapaa siirtymä konkreettisen ja abstraktin, yksityisen ja yleisen välillä. Näitä ominaisuuksia riittää Vladimir Jermakovin (s. 1949) esseekokoelmassa Tolstoin varjo. Jermakov kirjoittaa mestarillisesti venäläisen kulttuurin syväjuonteista ja tilanteesta juuri nyt. Tämä on ehkä kiinnostavinta esseistiikkaa, mitä Venäjältä on tullut vuosikausiin.

Jermakovin polttopisteessä on Neuvostoliiton ja uuden Venäjän välinen siirtymäkausi. Ja onko tuo siirtymäkausi edes päättynyt? Esseet on kirjoitettu vuosina 2001-2015. Usein niissä pureudutaan venäläisyyden tilaan jonkin siirtymäkautena tärkeän kirjailijan kautta. Jermakov pohtii kadotettua metafysiikkaa, Venäjän historian tarkoitusta ja kansallista ideaa sekä kirjailijan erityisroolia venäläisessä kulttuurissa.

Harvakseen julkaiseva Jermakov on saanut Maksim Gorkin palkinnon vuonna 2011. Aiemmin häntä ei ole suomennettu.

Jermakovin esseistä väreilee ajattelu. Ne on ajateltu selkeästi. Ja silti ne eivät tyhjene yhdellä lukukerralla. Kiitos kuuluu myös Marja-Leena Mikkolan hienolle suomennokselle. Onneksi meillä on hänenkaltaisiaan venäläisen kulttuurin syvätuntijoita. Mikkolan esipuhe johdattaa Jermakovin ajatteluun, jonka avainkäsitteitä ovat metafysiikka ja venäläisen kulttuurin vanhat vastinparit slavofiilisyys ja länsimielinen zapadnikkilaisuus. Jermakovin mukaan näitä vastaavat nykyään konservatiivisuus ja liberaalisuus. Vastakohtia ei silti tule käsittää yksioikoisesti. Jermakov tuntuu asemoituvan niiden välille.

Kokoelman nimiessee kohdistaa polttopisteen Tolstoin metafysiikkaan. Inhimillinen tietoisuus on arvoitus, ja tällä arvoituksella on metafyysinen luonne. Ellei tätä käsitä, ei voi tunnustaa ihmiseen sisältyvää moraalista lakia. Ja moraali on nyt Venäjällä erityisen tärkeää maan eettisen perustan liikkuessa. Esseissä kaikuvat Venäjän älymystön perinteiset kysymyksenajattelut, humanismi, joka säilyi läpi neuvostoajan undergroundissa tai ”sisäisessä emigraatiossa”.

Jermakov kritisoi kulutusyhteiskuntaa ja teknosfääriä, joista on tullut itseisarvoja läntisen teollisen sivilisaation kehitykselle. Konsumerismin, hedonismin ja materialismin voittaminen vaatii henkistä lujuutta. Ekologisen kriisin selättäminen tarvitsee tietoisuuden muuttumista. ”Välineellisen järjen kritiikissään” Jermakov tuntuu soveltavan romantiikan paradigmaa Samantyyppisiä pohdintoja on esittänyt Vladimir Sorokin. ”Meillä on epäilemättä kosmiset päämäärät sen sijaan, että ideana olisi mukavuus ja uusintaminen. Emme ole ’lihasta tehtyjä koneita’”, Sorokin on kirjoittanut.

Jermakovin esseet ovat tavallaan hyvin venäläisiä. Niissä tuntuu myös mannermaisen filosofisen idealistisen esseistiikan vaikutus. Suomalainen essee taas tuntuu saaneen enemmän vaikutteita anglosaksisesta empiristisestä perinteestä.

Jermakov vetelee suvereenisti laajoja aatehistoriallisia ja semanttisia kaaria. Hän käyttelee käsitteitä kuin eläviä olentoja. Abstraktimpien tekstien vastapainona ovat lihallisemmat esseet Vysotskista, Okudžavasta, Brodskysta ja Strugatskyn veljeksistä. Näitä kirjailijoita Jermakov tarkastelee vastarinnan ja vaihtoehdon ääninä neuvostotodellisuudessa, mutta myös vasten sivilisaatiokriittisiä kysymyksiä.

Muodon tasolla kokoelman paras teksti on essee Sergei Dovlatovista. Jermakovin käsittelyssä Dovlatov on aatteeton toisinajattelija. Proosassaan Dovlatov yhdistää venäläisen kirjallisuuden arkkityyppejä ja kuvaa suuren pienen neuvostoihmisen siirtymistä yhdestä aikakaudesta toiseen.

Useassa esseessä Jermakov ruotii ”Venäjän ideaa”, jota valtavassa maassa on toistuvasti etsitty. Harvoin olen lukenut näin oivaltavaa pohdintaa aiheesta. Jermakov määrittelee Venäjän ”idiokratiaksi”, valta oikeutetaan aina jollain suurella idealla. Maksimalistista venäläistä luonnetta ajaa eteenpäin idean asettama sisäinen ja ulkoinen pakko. Viimeksi vallankumouksellinen sosialismi lähti johdattamaan Venäjää uuteen Jerusalemiin, mutta päättyi Andrei Platonovin Tševenguriin. Jermakov myös ruoskii armotta ”venäläisyyden jatkuvaa identiteettikriisiä”. Pystyykö Venäjä ensimmäistä kertaa tulemaan maaksi, joka kunnioittaa itseään kantamatta huolta kunnioittavatko sitä muut, hän kysyy. Jermakov palaa monta siihen, ettei muu maailma halua kuulla ”Venäjän erikoislaadusta”.

Platonovin Jermakov määrittelee oivaltavasti kirjailijaksi, joka ikään kuin häivytti yksityisen ja omaksui yhteisen tietoisuuden. Jermakovin tulkinnassa Platonovista muovautuu tavallaan kommunismin filosofi ja teologi, joka teoksissaan ilmaisi vallankumousutopian metafysiikkaa.

Kokoelman päättävässä esseessä Jermakov analysoi meillä lähes tuntemattoman Olga Sedakovan lyriikan ulottuvuuksia. Samalla hän määrittelee myös käsityksensä intellektuellin roolista yhteiskunnassa. Jermakov on samaa 1970-lukulaisten sukupolvea kuin Sedakova. Hän pohtii 1970-luvun henkistä ilmapiiriä, jolloin ”vapauden laboratorio ei ollut underground vaan yliopisto”.

Jermakovin taiteilija-ihanne on eräänlainen tutkijatyyppi: kulttuuriskandaaleista ja päivänpolttavasta hälinästä erillään pysyvä omalakinen ajattelija. Esseisti asuukin Venäjän sydänmailla, Orjolissa, poissa keskuksista.

Niinhän se on: matkalla lähikauppaan voi nähdä koko maailman, jos vain osaa katsoa.

Kritiikki on julkaistu Särö-lehden numerossa 31-32.

Vallaton vastuu/ Muistojen joukkotuhontaa

Vallaton vastuu

Emme voi valita sitä keneksi synnymme,

emme ihon- tai silmien väriä, etniteettiä, sukupuolta, vanhempien tulotasoa,

kieltä jonka opimme, sukupuolista suuntaustamme, kulttuuria johon kasvamme.

Kuinka kaikki voikin olla niin sekavaa ja samalla pakonalaista

- missä on valinnanvapaus?

Kaikesta huolimatta meidän on otettava vastuu

menneiden sukupolvien tekemisistä

ja tekemättä jättämisistä

olivatpa ne mitä hyvänsä.

Muistojen joukkotuhontaa

Kohtasimme verbaalisesti Katajanokan kärjessä.

Muistelimme Ruotsinsalmen meritaistelua, 

emme nähneet siinä mitään muisteltavaa.

Olin taas harjoittanut itseyteni, moneuksieni, ihmissuhteiden ja töideni joukkotuhontaa

päiväkaupalla harppuunoiden, syvyyspommien, vodkapullojen ja raskaan veden avulla.

Idässä ja lännessä harjoiteltiin sotaa.

Poliitikot harjoittelivat rauhanpuheitaan.

Kohtasimme puolueettomalla maalla. Olimme vaiti.

Naurulokit ilmoittivat kantansa välittömästi.

Poliitikot harjoittelivat rauhanpuheitaan, me tiesimme paremmin.

Sota on liian kallista viihdettä.

Meidän täytyy tyytyä muistojen joukkotuhontaan.

Georgialainen ravintola turvapaikkana

Georgialaiset ravintolat ovat aina toimineet minulle turvapaikkoina. Niin kuin mistä? No, viheliäisestä maailmasta tietenkin. Arkirutiniinien kuolettavasta yskästä.

Varsinkin näin on ollut Venäjällä.

Georgialainen ravintola on ihmeellinen saareke sivistynyttä ja kunnollista ihmisyyttä keskellä neuvostokrapulastaan toipuvaa venäläisyyttä. Tämä voi kuulostaa rasismilta, mutta ei oikeastaan ole sitä, vaan yritys hahmottaa erilaisia henkisiä tiloja. Georgialaisessa ravintolassa – toisin kuin venäläisessä sisaressaan – on yleensä ruokalista kohdallaan ja kaikkea on mahdollista tilata. Elämän orgaaniset perusasiat eivät pistä heti silmään, vaan tila on puhdas, pöydät on pyyhitty, vessa on siivottu, siellä on paperia, käsienpesualtaassa on saippuaa jne. Tämä koskee toki lähinnä vertailua kohtuuhintaisten paikkojen välillä. Kalliimmat venäläiset paikat ovat kuin mitä tahansa globaalin maailmamme keitaita. Niissä presidenttien Putin ja Trump sopisi vierailla.

Georgialaisessa ravintolassa voi tilata salaatin saksanpähkinöillä, Tshahbilin kanalla, hatsapurin ja nauttia ne hiljaisuudessa kera lasillisen granaattiomenaviiniä. Ja kuvitella, että kaikki tapahtuu Georgiassa, tuossa ihmeiden maassa, jonka jumala tarinan mukaan valitsi ensimmäiseksi leposijakseen luomistyön jälkeen. Georgialaiset naiset ovat niin kauniita, ettei heihin voi edes koskea. Voi vain tervehtiä etäältä ja unelmoida, eikä unelmissa ole juurikaan amerikkkalaisen pornoelokuvan sykettä.

Ei juurikaan mutta toki on aina hieman, tai pikemminkin aivan muuta: seksuaalisuudessa piilee georgialaisten hämmästyttävä kannatus. Georgialaiset naiset ovat tulisia ja tummia, kohtalokkaita kaunottaria, miehet taas ratsastavat villeillä oreilla Kaukasuksella ja kirmaavat vuoristossa hörppien jogurttia.

Georgialainen ravintola on terveiden mielikuvien keihästämä keidas. Siellä juodaan Borzhomi-kivennäisvettä ja Saperavi-punaviiniä, josta itse Stalin piti – ja ihmeen vanhaksi hänkin sinnitteli.

Georgia on paratiisi maan päällä, eikä niitä maan päällä montaa ole, ja georgialainen ravintola on paratiisin siiveke, filiaali, fantasia kuplassa.

Miksi kirjailija kirjoittaa?

Menneinä aikoina ajateltiin, että kirjailija kirjoittaa esimerkiksi tyydyttääkseen mesenaattinsa intressejä, tyhjentääkseen sielunsa tai vastatakseen sosiaaliseen tarpeeseen.

Nykyään kirjailija kirjoittaa tietenkin tullakseen toimeen. Raadollisimmillaan tai parhaimmillaan tämä merkitsee rahan ansaitsemista. Sipilän Suomessa kirjoituspalkkioita leikataan, apurahahanat ehtyvät ja kaikesta työstä maksetaan entistä vähemmän.

Kirjailija valitsee aiheensa selvitäkseen mielikuvamarkkinoilla ja huomiotalouden nollasummapelissä. Hän kirjoittaa runoja herättääkseen mielikuvan kielellisestä ja ajatuksellisesta taituruudesta. Hän kirjoittaa esseitä osoittaakseen olevansa ylevämielinen. Hän kirjoittaa kokeellista proosaa ilmentääkseen valtavirran halveksuntaansa ja juhliakseen virtuoositeettiaan. Hän kirjoittaa konventionaalisia lukuromaaneja ja lehtijuttuja saadakseen lapsilleen juustoa leivän päälle ja itselleen keveät siivet subtropiikin aurinkorannoille. Hän kirjoittaa saadakseen mainetta, rahaa ja naisia tai miehiä. Parhaiten tämä onnistuu laillistamalla vallitsevia ajatussuuntia ja vallanpitäjien hellimiä käsityksiä.

Kirjailijoilla ei ole mitään erityisiä aiheita, teemoja tai kiinnostuksen kohteita, saati pakkomielteitä. He ovat kuin ketkä tahansa meistä, vain vähän luupäisempiä. Herkkyys on romantiikan mielleyhtymiä ja tv-sarjojen kuorrutetta. Todellisuudessa kirjailijat ovat paljon kylmempiä kuin talouspoliitikot tai bisnesmiehet: he operoivat ihmissieluilla.

Sosiaalinen tilaus kirjoittamisen taustalla on silkkaa soopaa, uusliberalistinen kapitalismi on jo kauan sitten osoittanut kaiken omalaatuisen yhteiskunnallisen ajattelun mahdottomuudeksi. Talouspuheen marinoima maailma on läpitunkematon kuin juusto.

Kirjailija kirjoittaa ehtymättömyyden tarpeesta. Juuri siksi hän on ikuisesti nuori.

Ville Ropponen

Opportunismin kritiikki

Ville Ropponen

Demokratia on nyt uhattuna sekä idässä että lännessä. Historioitsija Timothy Snyder esittelee keinot estää autoritarismin nousu.

Donald Trumpin noustua Yhdysvaltain presidentiksi historioitsija Timothy Snyderin (s.1969) oli pakko tarttua aseeseen. Hän aseensa on kynä. Syntyi teos Tyranniasta. Pamflettiesseessä Snyder vauhdittuu 1900-luvun historiasta. Hän luonnostelee 20 opetusta kuin työkalua. Niiden avulla tulee estää autoritarismin nousu. Teos on ajankohtaisempi kuin aikoihin: demokratia on nyt uhattuna sekä idässä että lännessä.

Selkeät, kansantajuiset ja iskevät opetukset painottavat ennen muuta sopeutumattomuutta. Kaikki autoritaariset johtajat tarvitsevat kuuliaisia kätyreitä. Usein kuuliaisia siivittää opportunismi. Tämän ohella pahinta on reagoimattomuus: etteivät ihmiset tee mitään.

Aktiivisten kansalaisten on puolustettava instituutioita ja ammattietiikkaa, otettava itse asioista selvää, erottauduttava joukosta ja kannettava vastuuta. Yleisiä hokemia ei pidä toistella, vaikka muut toistelisivat. Yksityiselämää täytyy puolustaa. Kotisohvalle ei kannata jämähtää, vaan mennä ulos ja marssimaan kaduille epäkohtia vastaan. Asiat ratkaistaan todellisessa maailmassa – ei facebookin klikkausten avulla.

Passiivisuus edistää harvainvaltaa

Kun Snyderin teoksen lukee yhdeltä istumalta, voi tulla liiankin hälyttynyt olo. Onko tilanne näin paha? Eihän Trumpkaan ole vielä osoittautunut nuivimpien ennustusten kaltaiseksi. Turvallisuuteen tuudittautuminen tai ajatukset, ettei asioihin voi vaikuttaa, ovatkin historitsijan mukaan vaarallisia. Kansalaisten passiivisuus edistää harvainvallan kasvua. Kysymys ei ole vain Trumpista, hän on pikemminkin kansainvälisen taudin seuraus kuin syy.

”Edessämme on oligarkian ongelma, joka käy yhä uhkaavammaksi, kun globalisaatio kasvattaa varallisuuseroja”, historioitsija kiteyttää.

Itä-ja Keski-Euroopan historiaan erikoistunut Snyder taustoittaa pohdintoja natsismin nousun kuvauksella ja Itä-Euroopan sortumisella kommunismiin toisen maailmansodan jälkeen. Myös vastarinta löytää vertailukohtansa menneisyydestä, kuten Puolan Solidaarisuus-liikkeestä 1970-luvulla.

Monet Snyderin siteeraamat ajatukset tulevat filosofi Hannah Arendtilta, jonka ajatukset tuntuvat nykyään koko ajan tärkeämmiltä.

Osa pohdinnoista liittyy vain Yhdysvaltoihin, mutta Snyder kommentoi myös Venäjän autoritarisoitumista. Venäjän sekaantuminen Yhdysvaltain presidentinvaaleihin Trumpin tukena on samaa demokratian vastaista jatkumoa, jota amerikkalainen äärioikeisto edustaa. Venäjä etsii lisäksi aktiivisesti tukea Euroopan äärioikeistosta.

Totuuden jälkeen fasismi

Kriittistä medialukutaitoa tulee vahvistaa. Snyder palaa monta kertaa siihen kuinka trumpilaiset puheet ”valemedioista” ja ”totuuden jälkeisestä” ajasta suhteellistavat moraalia. Suomessa puolustusministeri Jussi Niinistö ja Sininen tulevaisuus-ryhmän Timo Soini ovat käyttäneet vastaavaa retoriikkaa. Snyder sanoo suoraan: ””'totuuden jälkeinen' aika on fasismia edeltävää aikaa”.

Tulee kuulostella puheita ”ekstremismistä” tai ”terrorismista”. Tietyt turvallisuusuhat ovat todellisia, mutta uhkakuvien avulla voidaan myös viedä kansalaisvapauksia. Erityisesti täytyy olla valppaana ”poikkeustilan” ja ”hätätilan” kohdalla. Lukuisat tyrannit ovat käyttäneet juuri poikkeustilavaltuuksia valtaan noustessaan, eikä kerran julistettu hätätila ole ikinä loppunut.

Oliko USA sitten täysin toinen yhteiskunta ennen Trumpin valtaannousua? Snyder myöntää lopussa epäsuorasti, ettei näin ollut. Uusliberaalin kapitalismin siivittämä vaihtoehdottomuuden politiikka on jo pitkään haperruttanut demokratiaa. Ratkaisu ei silti voi olla ikuisuuden politiikka eli äärinationalistinen populismi. Nuorison on taas alettava tehdä historiaa tai kaikille käy huonosti, Snyder vaatii.

Tähän voisi lisätä, ettei asiaa voi sälyttää vain nuorison harteille. Toisin kuin Snyder arvelee, status quon puolustaminen ei yksin välttämättä riitä. Vaihtoehdottomuuden tilalle tarvitaan radikaalisti tasa-arvoisempaa politiikkaa.

Timothy Snyder. Tyranniasta. [20 opetusta 1900-luvulta]. Suomentanut Matti Kinnunen. Siltala 2017, 130 s.

Kritiikki on julkaistu Kansan Uutisissa13.8.2017.

Nostalgia ei riitä

Parnassossa 2/2017 julkaistussa esseessään ”Historia voi valitettavan hyvin” Jari Tervo pyörittelee Francis Fukuyaman teesiä historian lopusta. Tunnetusti Fukuyama, poliittinen taloustieteilijä, lanseerasi teesin luennoidessaan Chicagon yliopistossa 1989 ja sittemmin teoksessa The end of history and the last man (1992).

Esseessä tosiasiaväitteet ovat yhtä tärkeitä kuin henkilökuvaus fiktiivisessä tekstissä. Kommentoin muutamia Tervon väitteitä. Komeasti kalskahtava ”historian loppu” ei Fukuyaman kielenkäytössä merkitse vain länsimaisen liberaalidemokratian – tuon ihmisen sosiokulttuurisen endlösungin voittoa. Fukuyama puhuu myös kapitalismin ja vapaakaupan triumfista. Tämän Tervo selittämättömästi sivuuttaa. Fukuyama ei väittänyt, ettei maailmassa olisi muita ideologioita vaan että kommunismin romahduksen vuoksi ei ollut muita ideologioita, joilla olisi ollut riittävästi voimaa kilpailla tasaväkisesti kapitalismin kanssa.

Tervon kielenkäytössä vapaakauppa mainitaan samassa lauseessa ihmisoikeuksien ja sananvapauden kanssa, ikään kuin kyseessä olisi arvo, ei talouspoliittinen valinta. Tällainen kielenkäyttö on nykyään tyypillistä. Uusliberalismi on hegemonisessa asemassa, joten sen ideologisuus piilotetaan, vaikka aatteessa ei välttämättä ole mitään uutta eikä liberaalia.

Tervon esseen ivan kohteena on ”populismi”, millä hän ilmeisesti tarkoittaa maailmalla noussutta oikeistopopulismia ja uusfasismia. Populistit haikailevat menneeseen eli ovat nostalgikkoja, Tervo tietää. Kulta-aika johon hän itse tuntuu haikailevan on kuitenkin kylmän sodan päättymistä seurannut 1990-luku. Tämä fukuyamalaisen historian lopun aikakausi. Ehkä siksi hänen esseensä esimerkki, pankkiryöstö, on sekin kuin menneestä maailmasta. Nykyään pankkiryöstöjä tapahtuu vain fiktiossa ja kehitysmaissa. Tietokonerikollisuus on jo kauan sitten muuttunut tuottoisammaksi ja riskittömämmäksi.

Tervo ei selvästikään näe kuinka uusliberalistinen kapitalismi on itse peruuttanut historian lopun kasvattamalla tuhoisasti tulo- ja varallisuuseroja maiden välillä ja sisällä. Oikeistopopulismi on reaktio uusliberalistiseen maapalloistumiseen. Se on väärä ja pelottava reaktio, mutta se ei johdu vain kulta-ajan kaipuusta, kuten Tervo olettaa.

Populistinen nostalgia karmii, mutta uusliberalistinen nostalgia sen sijaan tympäisee. Kapitalismin kriisiytyessä ja EU:n tapaisten instituutioiden natistessa liitoksissaan pitäisi ymmärtää, etttei historia ole loppunut, vaan saattaa olla, että se on pikemminkin alkamassa. On olennaista mihin suuntaan historia kulkee. Taaksepäin on silti turha tuijotella: parhaimmillaankin nostalgia on vain laastari.

Ville Ropponen

Lenin ja Halla-aho

Lenin oli kukkien ystävä. Hän käyskenteli vainiolla. Tuli Halla-aho vastaan.

• Terve, tovorists, sanoi Lenin.
• Terve, sanoi Halla-aho.
• Teikäläisellä on hommat hanskassa, sanoi Lenin.
• Niinpä joo, sanoi Halla-aho.
• Jouduitteko ampumaan monta, sanoi Lenin.
• No, tuota, aika monta, Sininen tulevaisuus ei...
• Vastaa kysymykseen, räjähti Lenin.
• 20 joo, vastasi Halla-aho.
• Se on oikein, sanoi Lenin.
• Toverit ovat uupuneita, sanoi, Halla-aho.
• Mitä helvettiä, toveri Halla-aho, sanoi Lenin.
• En tiedä, niitä väsyttää, toveri Lenin, sanoi Halla-aho.
• Saatana, ammutan kaikki, sanoi Lenin.

Viipuri pamahti, toistamiseen. Siinä ei ollut yhtäkään perussuomalaista sytykettä, eikä Suomi käyttänyt ydinasetta vastaiskussa.

Halla-aho parkui vauvana: tutti on kadonnut!

Ystävät lahjoittivat tutin.

Onko se lintu vai kala?

Kukaan ei tiennyt, ja iso suomalaisten vanha jumala Ahti, joka oli kylpenyt Karjalan joissa sanoi: työntäkää hänet saksalaiseen uuniin!

Lenin sanoi:

- Laitetaan hänet ammuttavien joukkoon, vaikka kukkia koristukseksi.

Kaikki loppui ähkyen kukkien valtamereen.

Kiinnostavan hajanainen Dostojevski

Dostojevski – kiistaton ja kiistelty.

Toim. Martti Anhava, Tomi Huttunen ja Pekka Pesonen.

Esseitä. 255 s.

Siltala 2017

F.M. Dostojevskin kirjailijakuva on ristivetoinen. Taantumuksellisen oikeassaolijan psykologisia havaintoja ja ihmistuntemusta ihaillaan. Ihmisrakkauden apostoli oli myös äärinationalisti ja antisemiitti – hieman samoin kuin eräs vertailukohtansa Solženitsyn.

Dostojevskilla tunteet lainehtivat poikkeusyksilöiden pauhatessa. Kirjailijaa on pidetty myös kömpelönä sanankäyttäjänä, jonka romaanikompositiot ovat sekavia, henkilöhahmot epämääräisiä ja todellisuudenkuvaus räpiköivää. Vai onko kyse pikemminkin dialogisuudesta ja moniäänisyydestä – kuten kirjallisuudentutkija Mihail Bahtin määritteli?

Tavallaan on outoa, että Dostojevskia luetaan ja tutkitaan yhä kiivaasti.

Ristiriitaan pureutuu esseekokoelma Dostojevski – kiistaton ja kiistelty. Venäläisen kirjallisuuden seuran vuonna 2014 järjestämän luentosarjan pohjalta pystytetyn teoksen 12 kirjoittajasta miehiä on 9, naisia kolme, mutta miehisiä ovat Dostojevskin teoksetkin. Kirjoittajat ovat kirjallisuuden tutkijoita, suomentajia ja kirjailijoita. Lähinnä ruoditaan Rikosta ja rangaistusta, Idioottia ja Karamazovin veljeksiä. Lukijan tulee tuntea Dostojevskin teokset. Ei olisi haitannut, jos kokoelmaan olisi sisältynyt Dostojevskin tuotannon eri vaiheita yleisesti esittelevä teksti.

Esseiden aiheet vaihtelevat Dostojevskin teosten filmatisoinneista kirjailijan vankeuteen Siperiassa. Pekka Pesonen kirjoittaa Dostojevskin suhteesta Pietarin myyttiin. Kalle Holmbergin sanoin Dostojevski on ”maailman suurin dramaatikko, joka ei kirjoittanut yhtään näytelmää”. Tiina Kartano käsittelee Schellingin filosofian vaikutusta Dostojevskiin, jonka romaaneissa on aatetta niin, että häntä on pidetty enemmän ideologisena kuin psykologisena kirjailijana.

Nabokov suomii Dostojevskia. Tätä ja muuta kritiikkiä esittelee ansiokkaasti Mika Pylsy. Dostojevskin melodramaattisuus sekä henkilöiden ja asetelmien kliseisyys ovat peräisin sentimentaalisesta ja goottilaisesta romaanista, arvelee Nabokov. Dostojevskilla on tavallaan vain yksi idea, venäläinen messianismi, kristinusko. Dostojevski yrittää käännyttää lukijan näkemään maailman tavallaan, mustavalkoisena ja maksimalistisena. Dostojevskin populaarin puolella hoippuva ideakirjallisuus on osoittautunut elinvoimaiseksi, joten ehkä kirjailija kolkuttelikin postmodernismin ovia?

Martti Anhavan Dostojevskin tyyliä ja ihmiskäsitystä harjaava teksti on kokoelman parhaita. Dostojevskin imu ei perustu kielellisiin tehoihin. Sisäisen maailman horjahduksia sameana vellova kerronta ilmaisee murhaavasti. Liioittelun, adjektiivivyöryn ja monisanaisuuden voi tulkita sanojen ilmaisukykyä, itse kieltä koskevaksi epäluottamukseksi.

Kenties Dostojevski onkin kirjallisuuden suuria melankolikkoja, joka heijastelee todellisuuden ja sanojen välillä kumisevaa kuilua? Nabokov kääntyilee haudassaan, kun kiinnostus Dostojevskiin jatkuu postmodernin jälkeisenä aikakautena.

Ville Ropponen

Kritiikki on ilmestynyt Parnassossa 3/2017.

Kansa nousee?

Venäjä nähdään monoliittina, valtakuntana, jossa yksinvaltias ohjastaa teatteria ja tanssittaa kansaa kuin nukkea narussa. Pinnan alla on kuitenkin kuohunut jo pitkään. Vuosien jälkeen kuohunta nousee taas pintaan.

Ville Ropponen

Poromies Aleksander Aipin oli syksyllä 2015 huolissaan elinkeinostaan ja elinympäristöstään Nižnevartovskin öljykaupungin lähellä Hanti-Mansiassa. Aiempina vuosina seudun aktivisteilla oli ollut tapana sulkea teitä protestiksi, mutta sellaiseen ei enää uskallettu turvautua.

”Venäjällä voidaan nyt säätää kovia rangaistuksia mielenosoittamisesta. Koetamme jatkaa kamppailua lainsäädännöllisin keinoin”, Aipin kertoi tuolloin.

Hän oli esimerkiksi kutsunut biologeja porojensa laidunmaille. Jos alueelta löytyisi harvinaisia kasveja, alue voitaisiin yrittää saada suojeltua paikallisessa duumassa.

Tällaisiin keinoihin kansalaisvaikuttajat joutuivat turvautumaan vuosien ajan Venäjällä. Vuonna 2012 Vladimir Putinin presidenttivalintaa vastustaneiden Bolotnaja-aukion mielenosoitusten nujertamisen jälkeen oppositio oli painostettu maan rakoon.

Pinnan alla aktivistit ja tavalliset venäläisetkin jatkoivat yhteiskunnallista työtä ja kyseenalaistivat valtapolitiikkaa. Osin jatkuneen kansalaisaktiivisuuden ja protestiliikehdinnän pohjalta nousivat tämän kevään mielenosoitukset.

Vihreän Langan haastattelemat asiantuntijat arvioivat, että mielenosoitukset jatkuvat Venäjällä. Lisäksi niiden takana oleva oppositioliike on nyt aatteellisesti vahvempi kuin 2012 protestien takana ollut.

Oppositiopoliitikko Aleksei Navalnyin Edistyspuolueen maaliskuussa koolle kutsumat mielenosoitukset yllättivät Venäjän vallanpitäjät laajuudellaan. Protesteja oli lähes sadassa kaupungissa ja niihin osallistui kymmeniätuhansia venäläisiä, arvioi Vladimir Gelman, Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin vieraileva professori.

”Nousussa on uusi protestiaalto, mukana on paljon nuoria ihmisiä, jotka eivät olleet mukana aiemmin, kuten opiskelijoita”, Gelman jatkaa.

Oppositio korostaa nyt korruption vastustamista. Tämä on Gelmanin mukaan teema, joka pysyy ajankohtaisena.

Maaliskuisia protesteja ei juuri Venäjän valtamediassa uutisoitu. Koulutetut venäläiset pystyvät silti löytämään vaihtoehtoisia tiedonlähteitä ja kyseenalaistamaan valtio-omisteisen median tiedotuksen.

Mielenosoitusten taustalla on vuosien 2015-2016 sosiaalinen protestiliike.

”Ensinnäkin on vastustettu koulutuksen ja sosiaalihuollon valtavia leikkauksia. Toiseksi rekkakuskit ovat osoittaneet mieltä valtion teiden käytöstä määräämää veroa vastaan. Kolmanneksi pienviljelijät protestoivat Krasnodarin alueella”, selittää Moskovan valtionyliopiston sosiologi Aleksander Bikbov.

Bikbovin mukaan protesteille on yhteistä uusliberaalin talouspolitiikan kritiikki.

Mielenosoittajat ovat myös alkaneet kyseenalaistaa valtajärjestelmää, vaikka olisivat ennen olleetkin sille uskollisia. Valtamedia on vaiennut protesteista, mutta ne ovat herättäneet laajaa keskustelua internetissä ja oppositiohenkisessä mediassa, kuten Novaja Gazetassa.

Sosiaalisiin liikkeisiin osallistuneet ovat myös oppineet näkemään virallisen totuuden läpi, Bikbov uskoo.

”Krimin valtauksen jälkeen ukrainalaisia vastaan on kohdistettu äärinationalistista propagandaa. Protestoijia vastaan suunnataan samantyyppistä loanheittoa. Heidän väitetään olevan 'pedofiileja, homoja ja lännen agentteja'”.

Väitettä, ettei Putinille ole vaihtoehtoja, toitotetaan Bikbovin mukaan jatkuvasti. Vuonna 2012 propaganda ei kuitenkaan tehonnut – valtava määrä ihmisiä kokoontui osoittamaan mieltään vaalivilppiä vastaan.

Moskovassa on lisäksi jo vuosia vaikuttanut asukasliikkeitä, jotka protestoivat suuryhtiöitä tai ortodoksista kirkkoa vastaan paikallisten asuntojen ja puistojen suojelemiseksi, kun yhtiöt tai kirkko haluavat talot ja viheralueet kaupalliseen käyttöönsä.

”Anarkistit ovat toimineet näissä liikkeissä. He ovat usein ainoita, jotka tukevat asukkaita”, selittää vasemmisto-oppositioaktivisti Aleksei Gaskarov.

Hän on yksi vuoden 2012 Bolotnaja-aukion mielenosoitusten takia tuomituista. Gaskarovia syytettiin mellakan järjestämisestä. Hän itse sanoo poliisin hakanneen hänet. Bolotnajan mellakoista tuomituista 38 ihmisestä puolella on siteitä vasemmisto-oppositioon. Gaskarov istui yli kolme vuotta vankilassa. Hän vapautui syystalvella 2016. Venäjä oli muuttunut.

”Viisi vuotta sitten mielenosoittaminen oli paljon helpompaa kuin nyt. Venäjästä on tullut poliisivaltio”, sanoo Gaskarov.

”Paikallisten liikkeiden ongelma on erillisyys. Laajalla Venäjällä on vaikea rakentaa yhtenäistä oppositioliikettä. Korruption vastaisuus ja yhteinen vihollinen voivat kuitenkin yhdistää eripuraiset protestiliikkeet, hieman samoin kuin Ukrainan Maidanin kumouksessa 2014”, pohtii professori Gelman.

Bikbov arvelee että nykyisellä protestiliikkeellä on paremmat mahdollisuudet haastaa vallanpitäjiä kuin vuosina 2011-2012.

”Aiempi oppositio oli kouluttuneiston ja sivistyneistön liike harvainvaltaa vastaan. Liikkeellä ei ollut sosiaalista ohjelmaa, eikä kantaa taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin ongelmiin. Protesti ei voinut innostaa tarpeeksi laajoja massoja ja kuihtui moraaliseksi”.

Myös vasemmisto-oppositio toimii Gaskarovin mukaan nyt oikeistolaisen Navalnyin tukena – mutta vain siihen asti kunnes kansalaisoikeudet ja demokratia on palautettu Venäjälle.

Gaskarov kertoo hämmentyneensä siitä, että Putinilla on kannatusta myös Euroopassa, äärioikeistossa, mutta yllättäen myös vasemmistossa.

”Osa eurooppalaista vasemmistoa pitää Putinia imperialismin vastustajana. Pitäisi käsittää, että Putin on oikeistolainen imperialisti”.

Mielenosoitukset Venäjällä eivät ole laantumassa, päinvastoin, uskoo Gelman. Oppositio pyrkii värväämään mukaan lisää kannattajia. Vallanpitäjät koettavat luultavasti vastata protesteihin samoin kuin aiemmin.

Tiedossa on siis uhkailuja, mustamaalausta, väkivaltaa, tehtailtuja oikeusjuttuja ja vankeustuomioita. Lainsäädännössä on avattu uusia ovia protestin kitkemiseen.

Venäjän rikoslakiin 2014 lisätyn artiklan 212.2. perusteella voidaan tuomita jopa viideksi vuodeksi vankeuteen toistuvasta mielenosoittamisesta, jos henkilö on saanut aiemmin hallinnollisena rangaistuksena sakkoja tai 15 päivää vankeutta.

Muun muassa seksuaalivähemmistöjen oikeuksien puolesta mieltä osoittaneesta Ildar Dadinista tuli ensimmäinen uuden lainkohdan mukaan tuomittu. Hän istui parisen vuotta vankileirillä ennen kuin vapautui helmikuussa 2017. Vankilassa hän sanoo joutuneensa kidutetuksi.

”Dadinista haluttiin luoda varoittava esimerkki. Tavoite ei ollut vain rangaista aktiivisuudesta vaan myös levittää pelkoa ihmisten keskuudessa, jotta he eivät osallistuisi protesteihin. Tämä on ennalta ehkäisevän 'vastavallankumouksen politiikkaa'”, muotoilee Gelman.

Gaskarov arvioi Venäjällä olevan ainakin 200 poliittista vankia, ehkä paljon enemmänkin. Viime aikoina on pidätetty paljon ihmisiä, joitakin jopa blogikirjoitusten tai Facebook-päivitysten takia.

Gelmanin mukaan vallanpitäjillä on oppositiota vastaan muitakin painostuskeinoja kuin vankeustuomiot. Voidaan vaikka uhata ottaa lapset pois. Äskettäin kun pietarilainen rekkakuskien liikkeen johtaja Andrei Bautin oli pidätettynä, lastensuojelu yritti ottaa hänen lapsensa huostaan, kirjoitti Fontanka.ru -uutissivusto.

Presidentinvaalien 2018 lähestyessä protestin mahdollisuudet kasvavat.

”Kremlissä ajatellaan, että on järkevää saada vaalit näyttämään todellisilta. Tämä luo tilaa jonkinlaiselle yhteiskunnalliselle keskustelulle”, uskoo Gaskarov.

Hallinto on yhä paremmin valmistautunut protesteihin. Turvallisuuselimet ovat saaneet lisää voimavaroja, ja huhtikuussa 2016 perustettiin 400 000 miehen kansalliskaarti presidentin alaisuuteen.

”Jos Putinin valta ei joudu vakavasti uhatuksi, se ei kuitenkaan käytä erityisen kovia keinoja. Vaalit ovat tulossa – tämä on kaksiteräinen miekka. Laajan väkivallan käyttäminen protestin tukahduttamiseksi voisi raivostuttaa suurta yleisöä ja tämä haittaisi vallanpitäjiä”, uskoo Gelman.

Huhtikuinen terrori-isku Pietarin metroon on nostanut Venäjän valtamediassa syytöksiä opposition osallisuudesta iskuun. Oppositio taas on syyttänyt turvallisuupoliisin olevan kaiken takana.

Iskusta epäilty mies oli Kirgisian kansalainen, mutta kuului maan uzbekkivähemmistöön. Ruotsin radion haastatteleman venäläisen terrorismiasiantuntija Andrei Tšupriginin mukaan radikaali islam on lisääntynyt Keski-Aasiassa. Tšuprigin uskoo että osa sieltä Venäjälle ja muihin maihin tulleista islaminuskoisista rakennustyöläisistä on radikalisoitunut. Taustalla voivat olla huonontuneet työmarkkinat ja Venäjällä voimakas ulkomaalaisvastaisuus.

”Terrori-iskua voidaan nyt yrittää käyttää niin, että saadaan kansa yhdistymään valtion ympärille. Tämä on kansainvälisesti yleistä terrori-iskujen jälkeen”, Vladimir Gelman uumoilee.

Gaskarovin mukaan ennen viime vuosina noussutta isänmaallista hurmosta ja länsivastaisuutta saattoi luottaa, että monet tavallisetkin ihmiset kannattavat oppositiota.

”Nyt olisi tärkeää rikkoa vastakkainasettelu poliittisesti kriittisen vähemmistön ja patrioottisen, vallanpitäjiä kannattavan enemmistön välillä”, hän pohtii.

Artikkeli on julkaistu Vihreässä Langassa 3/2017.

Siperiasta kotiin

Ville Ropponen

Muistelma

Eduard Kotšergin: Risteillä ristityt. Suom. Tuukka Sandström.

Idiootti. 240 s.

Pikkupoika vaeltaa halki Stalinin Neuvostoliiton Eduard Kotšerginin muistelmassa.

Miksi salaisen poliisin NKVD:n lastenkodin huoltomiehen vartalo pursuaa japanilaisia tatuointeja? Tämä ja monta muuta tarinaa selviää Eduard Kotšerginin (s.1937) teoksesta Risteillä ristityt.

Se pohjaa tekijän lapsuusmuistoihin, jotka ovat niin jännittäviä, ettei juonenkäänteitä ole tarvinnut keksiä.

Pietarilainen kirjailija Kotšergin on myös kuvataiteilija ja lavastaja.

Venäjällä ilmestyi perestroikasta 2000-luvun alkuun paljon Stalinin terroria ja vankileirejä setviviä teoksia. Sittemmin ne ovat harventuneet. Stalinin mainetta on alettu palauttaa, eikä historian haavoja enää niin haluta käsitellä.

Tähän Risteillä ristityt iskee tuoreesti. Lapsen ja varhaisteinin vinkkelistä kerrottu suuri selviytymistarina on vaikuttavaa kaunokirjallisuutta.

Venäjällä teosta on verrattu Dickensin orpokertomuksiin ja Twainin poikakirjaklassikkoon Huckleberry Finn. Risteillä ristityt voitti ensimmäisenä ei-fiktiivisenä teoksena Venäjällä arvostetun Natsionalnyi bestseller-palkinnon.

Stepanytš-pojan isä ammutaan 1937, ja äiti kärrätään Gulag-leirille. Poika viedään NKVD:n lastenkotiin Siperian Omskiin. Vuonna 1945 ”varjoksi” kutsuttu 8-vuotias poika pakenee tavoitteenaan palata äidin luokse Leningradiin.

Reissu läpi Neuvostoliiton kestää lähes seitsemän vuotta.

Kotšergin kirjoittaa iskevästi. Lyhyesti kerrotaan paljon. Musta satiiri pehmentää tragediaa pikareskiromaaniksi. Kotšerginin taitoon kuuluu, että tarkasti veistetyt muistelmat vaikuttavat spontaaneilta.

Jokainen teoksen kolmesta jaksosta alkaa sitaatilla kansanperinteestä, orpojen laulusta. Sitten seurataan Stepanytšia eri kasvatuslaitoksissa, paossa ja seikkailuissa.

Teoksessa soivat tšastuskat – rekilaulut – rämisevät bylinoiden, kansantarujen, ja rikollislegendojen ainekset Stalinin pakkasessa.

Johtoteemoja on neuvostotekopyhyys. Esimerkiksi Omskin lastenkodin johtajatar on myös taiteilija, joka maalaa maalauksia Stalinista lasten kanssa. Lapsimalleiksi hän pakottaa orpokodin ”kansanvihollisten” lapset.

Taito taitella kuparilangasta Stalinin profiili pelastaa Stepanytšin nälkäkuolemalta. Hän kulkee jäniksenä junissa ja kohtaa vaikka ketä, hantin, kiinalaisen taiteilijan ja pohjoisvenäläisen noidan. Hän oppii erätaitoja, varkaiden temppuja, maalausta ja tatuointia.

Teos onkin myös kuvaus taiteilijantien alusta. Venäjän monikielisyyttä sivuutaan. Stepanytšin äidinkieli on puola.

Alkuteoksessa käytellään paljon fenjaa, rikollisslangia. Suomentaja Tuukka Sandström on taiteillut ilmaisujen kanssa. Joitain alkuteoksen vivahteita on ehkä menetetty, mutta yleisesti ottaen Sandström suomentaa taidokkaasti.

Teos kohoaa panoraamaksi Stalinin ajan yhteiskunnasta ja sen ulkopuolelle sysätyistä. Pakolaispoika kohtaa kerjäläisiä, junarosvoja, hasiskauppiaita ja tavallisia hyviä ihmisiä, jotka auttavat häntä eteenpäin.

Kotšergin selvisi, mutta moni muu ei selvinnyt. Venäjällä on yhä valtavasti kodittomia lapsia. Valtion päätökset upottavat ihmisiä, niin ennen kuin nykyään, niin Venäjällä kuin meilläkin.

Lastenkotien henkilökuntaa pilkataan armotta. Kasvatuslaitosten olot ovat karut: Nälkää ja kuria. Lapsia rienataan, hakataan, ja Kotšergin viittaa myös seksuaaliseen hyväksikäyttöön. Sairastuneet usein kuolevat. Kasvatuslaitokset näyttäytyvät stalinismin pienoismalleina.

Löytääkö Stepanytš lopulta Leningradista äidin? Niin kuin orpojen lorussa sanotaan: ”En ole mamman poika, en ole papan poika, mä kasvoin kuusessa, mä lensin tuulessa...”

Kritiikki on ilmestynyt Helsingin Sanomissa 25.5.2017.

Lenin ja Sampo Terho

Sata vuotta sitten Lenin ja Sampo Terho olivat kavereita.

• Tehdään vallankumous, sanoi Lenin.
• Tehdään vain, kansallinen, sanoi Terho.
• Ei, minä kannatan kansojen itsemääräämisoikeutta, sanoi Lenin.
• Juuri niin, sanoi Terho.

Tekivät vallankumousta. Tuli Soini vastaan.

• Ministeri-audin penkki hiertää, sanoi Soini.
• Tule mukaan, tehdään vallankumous.

Tuli mukaan. Tekivät vallankumousta. Tuli Orpo vastaan.

• NKVD:n lastenkodissa, johon minut laitettiin on ikävää, haluan mieluummin Hitler-Jugendin hoiviin tai sitten ihan SOTE:en.
• Tule mukaan, tehdään vallankumousta.

Tekivät vallankumousta. Tuli Sipilä vastaan.

• Valtio ei enää anna minulle polkumyynnillä omaisuutta, sanoi Sipilä, en ole miljardööri, olen enää satatuhattööri.
• Tule mukaan, tehdään vallankumousta.

Tekivät vallankumousta ja tekivät vallankumousta ja lopulta kävi niin, että valta kumoutui.

• Voi helvetti, lihamuki on tyhjä, sanoi Soini.
• Ikkunassa on Gallen-kallela, sanoi Terho.
• Proletariaatin diktatuuri, sanoi Lenin.
• Haluan kyykyttää kaikkia, sanoi Orpo.

S.O.S. - hallitusta onnitellaan!

Suomen perheyrittäjät onnittelevat kapeaharteista miljonääri, insinööri, pääministeri Juha Sipilää hänen avaraotsaisista ja ripeistä toimistaan työttömien kansalaisten tarkkailun ja velvoittamisen lisäämiseksi, palkansaajien, ammattiliittojen ja kaikenmaailman dosenttien aseman alentamiseksi sekä sananvapauden rajoittamisen parissa!

Suomen nuoret yrittäjät onnittelevat plastillisuutta uhkuvien kasvojen onnellista omistajaa, valtionvarainministeri Petteri Orpoa valoisista ja ideologiaa tunnustavista leikkauksista heikoimmin toimeentulevien selviämiseen sekä laajasydämisistä tulonsiirroista suuryrityksille luokkayhteiskunnan palauttamiseksi!

Suomen suomalaiset yrittäjät onnittelevat suurta ja mahtavaa suomalaista, ulkoministeri Timo Soinia hänen kansanomaisesta työstään kansanryhmien positiivisen syrjinnän vähentämiseksi ja negatiivisen syrjinnän lisäämiseksi, kansan kahtia jakamiseksi ja itäisen ulottuvuuden uusvanhoista askelista.

Ja lopuksi

Suomen nuoret perheelliset taideyrittäjät onnittelevat kulttuuriministeri Sampo Terhoa hänen sinimustasta panoksestaan taiteilijoiden pakkoyrittäjyyden lisäämiseksi, taiteen tuen vähentämiseksi ja suuntaamiseksi klassiseen suomalaiseen kulttuuriin (kuten Perussuomalaisille nuorille ja niin sanotusti traditionalistisille pienlehdille)
sekä käsitteen ”rotu” tuomisesta kulttuuripoliittiseen keskusteluun.