Ihmisen pelottava joustavuus

Nir Baram: Hyviä ihmisiä. Romaani. Suomentanut Anja Meripirtti. Otava 2014.

Israelilaisen Nir Baramin (s.1976) Hyviä ihmisiä sijoittuu vuosiin 1938-1941 ja mankeloi totalitarismeja ja juutalaisten joukkotuhoa. Teos poikkeaa israelilaisessa kirjallisuudessa: se ei kerro toisesta maailmansodasta, eikä näkökulma ole uhrien.

Päähenkilöt, Thomas Heiselberg ja Aleksandra, ”Saša”, Veinnberg menevät työhön natsi-Saksan ja Neuvostoliiton terrorikoneistoihin. Enemmän kuin varsinainen historiallinen romaani kirja on filosofinen ja allegorinen tutkielma moraalista, yhteiskunnasta ja aatteista.

Kulttuuriviittaukset ja pohjatekstit tuovat romaaniin kerroksia. Teosta saattaa lukea nykyhetkeä vasten. Tarinaa voi rinnastaa kahtiajaettuun Israeliin, ääriliikkeiden ja talouskurin Eurooppaan tai jopa länsivaltojen ja Venäjän vastakkainasetteluun.

Amerikkalaisen suuryrityksen Miltonin Saksan tytäryhtiössä uraa luonut Thomas saa potkut. Hän ryhtyy soveltamaan Miltonille kehittämäänsä bisnessuunnitelmaa kiipiäkseen Ulkoministeriössä. Thomasin ”puolalaisen ihmisen mallia” käytetään sodan sytyttyä oikeuttamaan terrori Puolassa.

Saša on ydinfyysikkovanhempien – viittaus Andrei Saharoviin ja Jelena Bonneriin – runoilijuudesta haaveileva tytär. Vanhempien ystävät ovat neuvostovaltion kriittistä kermaa. Terävimpänä äänenä on runoilijatar Nadežda – viittaus juutalaisiin Osip ja Nadežda Mandelštamiin. Kun Sašan vanhemmat pidätetään, hän koettaa pelastaa edes veljensä. Hänen onnistuu saada työtä NKVD:ssa kuulustelijana, joka ”auttaa” muotoilemaan tunnustuksia. Saša osallistuu Leningradin intelligentsian likvidoimiseen.

Thomas ja Saša ovat opportunisteja, manipuloivia uraohjuksia, jotka valitsevat pahan palkkalaisuuden.

Hyviä ihmisiä tarkastelee tärkeimmän pohjatekstinsä Robert Musilin romaanin Mies vailla ominaisuuksia (1930-1943) tavoin vaikeutta sovittaa suuria aatteita käytännön elämään.Thomas vertaa itseään Musilin romaanin Ulrichiin. Tämän tavoin Thomas on modernin aikakauden prototyyppi. Hän muistuttaa nykyään palvottua bisnestyyppiä, jonka kunnianhimoa eivät häiritse moraaliset estot. Tavallaan Baram rinnastaa ekonomistisen ideologian totalitarismeihin. Saša on kulttuuri-ihminen, josta tulee ideologian kättä nuoleva vahtikoira.

Molemmat myös uskottelevat voivansa työssään tasoittaa aikakauden raakuutta. Romaanin mukaan on vain harvoja asoita, joita ihminen ei tekisi selvitäkseen hengissä. Teoksen nimi ei ole vain ironiaa. Kysymys koskee todellisuuden ja illuusioiden välistä ristiriitaa. Tosiasiat ovat usein jotain muuta kuin millaisina ne meille näytetään tai mitä haluamme uskoa.

Moniaineksinen romaani seisoo tasapainossa. Baram kirjoittaa tiivistä, ilmaisuvoimaista tekstiä. Romaanihenkilöt on muotoiltu nopein vedoin särmästi. Kerronnan taidokkuus näkyy: terrorikoneistojen työntekijöitä kuvataan neutraalisti ja kammottavia poliittisia päätöksiä selostetaan eleettömästi.

Romaani on käännetty saksan kautta; suomennos on erinomainen.

Thomas ja Saša kohtaavat Brestissä, Saksan ja Neuvostoliiton Puolan jaon rajalla. He tapaavat valtioidensa edustajina yhteisen sotilasparaatin valmistelun merkeissä. ”Hyvät teothan eivät pese verta käsistä”, toteaa Saša. Silti sekä hän että Thomas takertuvat hupenevaan toivoon, että paraati voisi estää suurvaltojen sodan. Paraatin suunnittelu rinnastuu Musilin suuren romaanin paralleeliaktion valmisteluun.

Hyvien ihmisten loppu sävyttyy myyttisesti vaikuttavassa loppunousussa.

Ville Ropponen

Kritiikki on julkaistu Parnassossa 1/2015.

Fiktion hillitön fanfaari

Marissa Mehr: Veristen varjojen ooppera. Romaani, 285 s. WSOY 2013

Esikoiskirjailija Marissa Mehr (s. 1987) sijoittaa romaaninsa kiinnostavasti Venäjälle, tarkemmin sanoen vuosiin 1993-1994. Tarinan päähenkilö, Juliette, on pariisitar. Ehkä näistä syistä kritiikeissä on kiitelty Mehrin romaanin ”eurooppalaisuutta”? Enemmän kuin todellisesta maanosasta teos ammentaa eurooppalaisista taiteista. Etualalla on Tšaikovskin tärkein ooppera, Jevgeni Onegin, jonka libretto taas perustuu Puškinin samannimiseen runoromaaniin. Taustalla häämöttää myös venäläisen kirjallisuuden klassikkoja, kuten Puškinin Patarouva ja muuta kauhuromantiikkaa.

Romaanin alku muistuttaa hieman viihdekirjallisuutta. Juliette päätyy provinssikaupunki Trupovoon oopperan apulaisohjaajaksi. Harjoituksissa hän tapaa vetävän baritonin, Dmitrin. Alkaa intohimodraama, joka myöhemmin Oneginista muistuttaen luiskahtelee kolmiodraamaksi.

Kun tarina siirtyy Moskovaan, romaani nytkähtää enemmän angloamerikkalaisen nykyromaanin linjoille, jonka kestoaiheita ovat olleet todellisuuden kulissimaisuus ja pettävyys. Samalla Jevgeni Oneginiin alkaa sekoittua Verdin ooppera Forza del Destino. Todellisuuden ja fiktion sulautumisen teemasta tulee kotimaisesta nykykirjallisuudesta mieleen Johanna Sinisalon romaani Lasisilmä (2006). Siinä käsikirjoittajan elämä sulautuu hänen kirjoittamaansa saippuasarjaan. Mehrin tarinan puitteet sekä viittaukset kirjallisuuteen ja taidemusiikkiin virittävät romaanin tuoreille tanhuville.

Päinvastoin kuin perinteisesti yksitasoisissa oopperalibretoissa Veristen varjojen tarina kietoutuu viittaustensa kautta useamman tasoiseksi. Erään näkökulman tapahtumiin antaa Julietten kommentti Oneginin harjoituksissa: ”Teette Tatjanasta mielenvikaisen”.

Oopperamaisuus näkyy siinä miten ympäristö on romaanissa kuvattu kulissimaisesti ja siinä kuinka henkilöhahmot ovat melko pelkistettyjä, jopa karikatyyrimäisiä.

Mehrin kieli on värikästä ja kiihkeää. Viittaukset ovat paikoin mainioita. Esimerkiksi Gogolin Nenän häivähdys eroottisessa kohtauksessa on hersyvä. Adjektiiveja käytetään kuitenkin liikaa, ja välistä draama paisuu ylävireiseksi. Muutamat symboliset kohtaukset kuten se, jossa Juliette syö Botticellin Primavera-maalausta esittävän palapelin, ovat turhan kirjallisen ja lainatun oloisia.

Julietten miesystävä Dmitri osoittautuu Oneginin tapaan tunteettomaksi narsistiksi. Ranskattaren lapsuusmuistojen kautta piirtyy lisäksi kuva itsekkäästä ja väkivaltaisesta äidistä – narsisti hänkin. Mehr pohtii ihmisten välistä ymmärtämättömyyttä ja kommunikaatiokyvyttömyyttä – ehkä myös taiteentekemisen itsekeskeisyyttä. Romaanin Julietten voi ajatella narsistien uhrina, joka pakenee vastuuta omasta elämästään epätoteen.

Tiukka montaasi ja suhteellisen viimeistelty kielellinen nikkarointi luovat surrealistista kirkkautta. Romaanin hallusinatorinen päätös, joka tarjoilee useita eri loppuratkaisuja on kiinnostava. Mutta onko ratkaisu kaikista onnistuinein? En tiedä, sillä kirkkaus murenee symbolistiseksi hämäräksi. Toki loppuratkaisun voi ajatella kommentoivan todellisuuden kuvaukseksen perinnettä, oopperan estetiikkaa ja vaikka mitä.

Veristen varjojen ooppera on kunnianhimoinen ja melko taitava esikoisteos, jonka lukuisat ainekset seisovat lähes tasapainossa. Uraa! Tällainen avaus saa odottamaan mielenkiinnolla lisää.

Ville Ropponen

Kritiikki on julkaistu Parnasson numerossa 1/2014.

Ammattitaitoista kevytdraamaa suurlakkosyksystä

Jenni Linturi: Malmi 1917

206 s, Teos 2013 

Historialliset aiheet ovat kovasti pinnalla proosassa. Onkohan kyse samasta ilmiöstä kuin 1930-luvun neuvostokirjallisuudessa? Kun nykyhetkeä ei voi kuvata totuudenmukaisesti, paetaan historian määritellympiin kuviin? Tai ehkä nykyisyyttä yritetään kuvata rivien väleissä menneisyyden kautta?

Sisällissotaa on käsitelty kirjallisuudessamme paljon. Ei siinä mitään outoa ole, mutta prosaistin tehtävää ruodittu aihe ei helpota.

Jenni Linturin Malmi 1917 -romaani poikkeaa tavanomaisesta siinä, että se ajoittuu sisällissodan aattoon, suurlakkosyksyyn 1917. Kansalaissota häämöttää taustalla vain lukijan oletuksina. Myös teoksen näkökulma on hiukkasen uudenlainen. Samoin kuin Linturin esikoisromaanissa Isänmaan tähden (2011) ääneen pääsevät suuntaansa etsivät nuoret.

Muitakin yhtäläisyyksiä esikoisromaaniin löytyy. Linturi kuvaa porvarillisia piirejä, maanomistajia ja sivistyneistöä. Malmi 1917 -romaanin henkilöt voisivat olla esikoisen suomalaisten Waffen-SS-sotilaiden vanhempia. Samoin kuin SS-miehet Malmin nuoret hakevat unelmiaan väkivallan keskellä – haaveita, jotka usein raksahtavat rikki todellisuuden tiiliskiviin.

Linturin romaani on historiallista draamaa, mutta kunnianhimoa on enemmänkin. Voi ounastella kirjailijan tavoittelevan korkeakirjallisia säväreitä. Malmi 1917 virittyy romanttisemmille linjoille kuin esikoisteos mutta muuten Linturin estetiikka on samantyyppistä, hiotun lakonista.

Kerrontakeinoiltaan toinen romaani on ensimmäistä perinteisempi. Ulkopuolinen kertoja valottaa tapahtumia eri henkilöiden kautta, mutta aikatasoja ei juuri vaihdella. Malmi 1917 on kuin tehty valkokankaalle siirrettäväksi, hehkutti Helsingin Sanomien Mervi Kantokorpi kritiikissään. Mitä kommentti oikein tarkoittaa? Onko se romaanista puhuttaessa lainkaan kehu?

Väkivallan ilmapiiri

Romaani pallottelee kahden sisarussarjan henkilöitä. Malminkylän ruotsinkielisen tilallisen Karlqvistin kolmesta tyttäristä esiin nousevat Elisabet eli Lettu ja Ingeborg. Malmille muuttavan apulaisnimismies Puolakan poikakolmikosta pääosassa ovat Oiva ja Antero.

Karlqvist on amerikkalaisen unelman malmilaiseen versioon uskova herra, josta katkeruus ja viha leipovat raakalaisen. Hämäläinen Puolakka on maltillinen ja kultturelli laillisuusmies, jonka rauhantahtoisuus on romaanin maailmassa silmiinpistävää. Puolakan pojat häpeävät isäänsä, joka ei polarisoituvassa ilmapiirissä halua valita kenen joukoissa seisoo, päinvastoin kuin valtaosa muista.

Linturi on tavoittanut aikakauden ja väkivallan ilmanalan melko hyvin. Tarinan avauksessa mellakoivat mäkitupalaiset vievät väkisin perunoita varakkailta. Samalla he surmaavat Karlqvistin perheenjäsenen. Sittemmin Malminkylän ruotsinkieliset maanomistajalahtarit lähtevät kostoretkelle kunnantaloa piirittäviä punikkeja vastaan. Punainen puoli jää romaanissa etäiseksi: proletaarit välähtävät lähinnä mielivaltaisina joukkoina ja kerjäläislapsen nälästä paisuneena vatsana.

Ruotsinkielisten ylimielisyyden ja venäjänmielisten karkeuden välillä suomalaiset Puolakan pojat valitsevat mielestään vähiten huonon vaihtoehdon. He liittyvät suojeluskuntaan. Sama tie viehtoo myös Lettua.

Historiallista kevytdraamaa?

Linturi kirjoittaa sinänsä hyvin. Jännittävien tapahtumien lisäksi romaanissa on psykologista draamaa.

Lajityypille ominaisesti se nousee henkilöiden erilaisista luonteista. Liian kiltti Lettu poukkoilee muiden vaatimusten ristipaineissa. Itsellinen ja emansipoitunut isosisko Ingeborg joutuu lopulta oman häikäilemättömyytensä paulaan. Puolakan älykköpojista Oiva on tunteellinen tiedemiestyyppi, Antero poliittinen aktivisti. Hieman kaavamaisiksi henkilöt jäävät, mutta heidän törmäilynsä pumppaa silti tarinaan monta käännettä: rakkausjuttua, sisarkateutta, kolmiodraamaa, lasten ja isän suhdetta ja niin edelleen.

Liika hallinta ja hillintä ovat lopulta myös Linturin romaanin suurimpia kompastuskiviä. Teoksessa on jotakin vähän jokaiselle, juuri sopivasti, ei liikaa, kuten hyvässä lauantai-illan tv-draamassa. Linturin esikoisromaanin Isänmaan puolesta tapaan Malmi 1917 on lähinnä kuvaus, se ei tarjoa erityisesti uutta tulkintaa historiasta – tai ihmisestä. Eikä romaanissa ole mitään kauhean yllättävää.

Kielellisesti ja ajatustasolla romaani on kiinnostavampi. Teos vilisee runollisia yksityiskohtia, joista muutamissa on fyysistäkin tarkkuutta. Linturi tekee monta kiinnostavaa havaintoa ihmisen psykologiasta ja kasvamisesta. Henkilöiden vuorosanat ovat välillä silkkaa aforismia.

Älyllisyyden lisäksi historiallinen romaani toisaalta ehkä vaatisi myös konkretiaa. Esimerkiksi haju-, maku- ja tuntoaistimuksia on tekstissä vähänlaisesti, ja jos on, niin ne ovat useimmiten laimeahkoja, ikään kuin päällä olisi suodatin.

Perinteiset romaanikerronnan muodot tuntuvat olleen viime vuosina nosteessa. Aiheet tällaisiin teoksiin haetaan usein 1900-luvun alkupuoliskon hurmeisesta ja dramaattisesta menneisyydestä. Linturin lisäksi vastaavana tekijänä tulee mieleen vaikkapa Sofi Oksanen. Ei tässä mitään pahaa ole. Jos menneisyyteen ei haluta luoda uudenlaista näkökulmaa tai päinvastoin halutaan seurata pikemminkin draaman kuin historiantulkinnan lakeja, herää silti kysymys, kenelle ja miksi tällaisia tarinoita kerrotaan. Siksikö tosiaan, että ne on helppo siirtää valkokankaalle?

Ville Ropponen

Kritiikki on ilmestynyt myös Kiiltomadossa 30.12. 2013

Stereotypioita venäläisistä maahanmuuttajista

Joskus kirjoja tulee luettua kun ei ole muutakaan tekemistä tai koska työhuoneelle vievä bussiyhteys on hidas. Lukaisin äskettäin Mikko Viljasen (s. 1976) toisen romaanin Maan paino (2009). Kirjassa minua kiinnosti se miten Viljanen on kuvannut venäläisiä maahanmuuttajia Suomessa.

Muuan Oleg muuttaa Helsinkiin etsimään kadonnutta menneisyyttä. Oleg on neuvostodiplomaatin, tarkemmin sanoen vakoojan poika, jonka perhe asui Brežnevin aikaan Suomessa. Koska Viljanen kertoo venäläisistä suomalaisille, on mukaan pitänyt näköjään saada ”viittauksia tuttuihin asioihin”. Niinpä Olegin perhe on 1980-luvulla häädetty Helsingistä kauas itään, Jakutian Magadaniin.

Esikoisteoksessaan Todennäkyjä (2004) Viljanen käsitteli nuoren miehen kasvua sekä näköaistin ylivaltaa länsikulttuurissa. Maan painossa hän yrittää yhdistellä rakkaustarinaa, kasvukertomusta ja vakoojatrilleriä.

Romaanin alku ja Magadaniin sijoittuva jakso etenevät vaivalloisesti. Jotain liian osoittelevaa on siinä, että vakoojan perhe asuu juuri kaupungissa, jonka kautta iso osa Gulag-vangeista kärrättiin leireille. Viljasen kuvaus Olegin isän agenttihommista on amatöörimäinen, ja koko vakoojakuvio horjuu uskottavuuden reunalla.

Tarina lähtee käyntiin vasta, kun Oleg palaa aikuisena Helsinkiin. Hänestä on tietenkin tullut varas ja armeijakarkuri. Suomessa hän on laiton maahanmuuttaja. Olegilla on myös ajatuksia ja haaveita opiskelusta ja kirjoittamisesta. Viljanen kirjoittaa myötäelävän tuntuisesti venäläisten maahanmuuttajien kohtaamista ongelmista. Töitä on hankala saada. Oleg kerjää, asuu tyhjässä mökissä, kerää ruokaa roskiksesta tai kauppaa pilveä kaverinsa Andrein kanssa.

Tarinan keskiöksi on kuitenkin pykätty Olegin suhteiden selvittely kahteen eri naiseen. Daria on Helsinkiin päättynyt entinen tyttöystävä Pietarista. Almaan Oleg tutustui jo lapsena 1980-luvun Helsingissä, tytön isä oli Olegin agentti-faijan kontakteja Suomen Ulkoministeriössä.

Matti Pulkkisen tokaisu, että romaani on sika joka syö mitä tahansa kääntyy tässä tapauksessa itseään vastaan. Viljasen romaaniin on työnnetty kaikki mahdolliset venäläissiirtolaisiin liitetyt kliseet ja stereotypiat: kulissiavioliitto, pikkurikollisuus, prostituutio ja neuvostotiedustelun aaveet. Romaanin ongelma on henkilöhahmot, jotka kuulostavat, maistuvat ja haisevat pahvilta. Erityisesti venäläiset henkilöt tuntuvat Dostojevskilta poimituilta. Viljanen soveltaa romantisoivaa kieltä, joka voisi toimia erilaisen kertomuksen yhteydessä. Olegin, Darian ja Alman tarinan kohdalla kielenkäyttö on turhan sisäsiistiä. Kertomus ei pinnistelystä huolimatta syvene, ja lopun ilmianto jää motivoimattomaksi.

Kiinnostavista aiheista ja teemoista huolimatta Maan paino ei kohoa sfääreihin, vaan jumittuu jurnuttamaan kliseiden pintavaahtoon.