Ukrainan kirjallisuuden katkennut kukinto

 

Ville Ropponen

1930-luvulla 260:sta ukrainalaisesta kirjailijasta 223 ammuttiin tai tuomittiin vankileirille tai karkotukseen, kahdeksan kirjailijaa teki itsemurhan ja 16 katosi. Stalinin vainojen jälki tuntuu yhä ukrainalaisessa kirjallisuudessa.

Ukrainan ensimmäistä modernia kirjailijapolvea kutsutaan ”teloitetuksi renessanssiksi”. Stalin siivosi Ukrainan älymystön samaan aikaan, kun maassa raivosi hirvittävä holodomor, kollektivoinnin aiheuttama nälänhätä, joka surmasi miljoonia ihmisiä.

Ukrainan ensimmäisten nykyaikaisten kirjailijoiden kohtalo valaisee neuvostokirjallisuuden käännettä stalinistiseen kulttuuripolitiikkaan. Vallankumouksen jälkeinen rajoitettu sallivuus vaihtui 1930-luvun alussa tiukkaan ideologiseen kuriin. Nouseva neuvostoimperialismi johti vähemmistökielten ja -kulttuurien alasajoon.

Neuvostointelligentsijaa vainottiin yleisesti vasta suuren terrorin aikana 1936-1938. Miksi ukrainalainen älymystö tuhottiin jo useita vuosia aiemmin? Entä mitä etnispohjainen vaino kertoo stalinismista, jota ei ole ollut tapana liittää kansalliseen sortoon – toisin kuin natsismia?

Terrorin pyörteisiin liittyy kiinteästi Harkovaan pystytetty kirjailijatalo, Slovo. Kivikolossi kohoaa nykyäänkin kaupungin keskustan liepeillä. Harkova oli 1919-1934 Neuvosto-Ukrainan pääkaupunki. Viisikerroksinen, ilmasta katsoen C-kirjaimen muotoinen rakennus on nyt tavallinen asuintalo. Alunperin Slovo-talo rakennettiin vain kirjailijoille.

Talon muoto pohjasi siihen, että kyrillisten kirjainten ”C” vastaa latinalaisten kirjainten ”S”:ää, ja se taas oli sanan ”Slovo” ('sana') alkukirjain.

Joulukuussa 1929 yli 60 ukrainalaista sanataiteilijaa perheineen muutti tuliterään pytinkiin.

Taloon asutetuista kirjailijoista Mykola Khylovyi, Mykola Kuliš, Mykhailo Jalovyi ja Ostap Višnja olivat 1920-luvun nuoren ukrainalaisen polven tärkeimpiä. Kirjailijoiden lisäksi taloon muutti joitakin muitakin taiteilijoita, kuten elokuvaohjaaja Oleksandr Dovženko ja teatteriohjaaja Les Kurbas – molemmat neuvostokulttuurin eturiviä.

Talo tuli tarpeeseen. Kasvavassa Harkovassa oli 1920-luvulla huutava pula asunnoista. Köyhimmät kirjailijat asuivat työhuoneillaan, nukkuivat jopa käytävillä. Kirjoituksiaan he pitivät metallipadoissa, jotta hiiret eivät järsisi niitä.

Kun Višnja, suosittu satiirikko, pyysi kirjailijaryhmä Plug:in (”Aura”) nimissä neuvostohallitusta rakentamaan kirjailijoille asuintalon, vallanpitäjät innostuivat heti. Heidän näkökulmastaan oli oivaa, jos Ukrainan keskeiset kirjailijat koottaisiin yhteen pidettäväksi silmällä. Neuvostoliitossa korostettiin ammattia ja muutkin ammattiryhmät tehdastyöläisistä politrukkeihin asutettiin usein omiin taloihinsa.

Stalin kaavaili kirjailijoille tärkeää propagandistista tehtävää ”ihmissielun insinööreinä”. Uskollisille taiteilijoille neuvostohallitus tarjosikin kepin lisäksi porkkanaa – etuisuuksia työtiloista ja muhkeista rojalteista asuntoihin ja lomasanatorioihin. Moskovassa ja Leningradissa annettiin rakennuksia kirjailijoiden käyttöön.

Varta vasten kirjailijoille rakennettu Slovo oli omaa luokkaansa. Talossa oli suuret, 3-5 huoneen asunnot, joissa oli isot ikkunat, kylpyhuone, keskuslämmitys ja puhelinyhteys. Viimeksi mainittu etu mahdollisti irvokkaasti myös kirjailijoiden salakuuntelun. Oli taiteilijastudioita, lastentarha sekä katolla solarium ja suihku. Kaikki tämä oli huimaa luksusta aikansa Neuvostoliitossa, jossa peruskansalaiset elivät ahtaasti yhteisasunnoissa.

Slovoon muuttaneet kirjailijat saivat kuitenkin pian huomata, että unelmien talosta tuli myös heidän vankilansa – ja monelle viimeinen osoite.

On kohtalon ironiaa, että Slovo-talon valmistuessa 1929 tuhon kello tikitti jo, vaikka sitä oli vaikea aavistaa.

Päättyvä vuosikymmen oli ollut silkkaa ukrainalaisen kirjallisuuden nousua. Varhaisen neuvostovallan korenizatsija- eli alkuperäistämispolitiikka merkitsi tukea vähemmistökielille ja -kulttuureille, ja samalla lukutaidottomuus pyrittiin poistamaan. Tämä kaikki sai tsaarin valtakunnassa sorretun ukrainalaisen kirjallisuuden herahtamaan kukkaan.

Syntyi nuori polvi ukrainaksi kirjoittavia kirjailijoita, ja ensi kertaa heille laaja lukeva yleisö. Uusi polvi katsoi itsensä kansalliskirjailija Taras Ševtšenkon (1814-1861) työn jatkajaksi, mutta myös tuoreiden urien kyntäjäksi: muodostettiin kirjailijaryhmiä proletaareista futuristeihin, uusklassisteihin ja maaseutukirjailijoihin.

Uudet kirjailijat tulivat alemmista luokista, eivätkä he vastustaneet neuvostovaltaa, mutta kannattavat itsenäistä ajattelua ja ukrainalaisuutta sekä elättelivät usein bolševismista eroavia ideoita sosialismista. Monet ajattelivat myös, ettei taiteen tarvinnut heijastaa ideologiaa, päinvastoin kuin Stalin kaavaili.

Ajan proosassa nousi esiin juonettomuutta painottanut virtaus; runoudessa näkyi futurismi ja symbolismi. Vaikutteita etsiessään ukrainalainen nuori polvi ei hakenut niitä niinkään venäläisestä kulttuurista vaan kääntyi kohti eurooppalaista modernismia.

Yhteiskuntakritiikkiäkin löytyi. Esimerkiksi Khylovyn kuuluisa romaani Ja (romantika) (1924, ” Minä (romantiikka)”), kuvaa pettymystä vallankumoukseen, ajan ristiriitoja ja ihmiskuvan pirstoutumista. Romaani ammentaa kirjailijan kokemuksista Venäjän sisällissodassa. Päähenkilö, nimetön ja persoonaton Tšekan upseeri, tuomitsee oman äitinsä kuolemaan vallankumouksen ihanteiden nimissä. Romaani tiivistyy kysymykseen: oliko vallankumous tällaisen uhrin arvoinen?

Stalin käynnisti 1930-luvun alussa maatalouden kollektivoinnin. Sitä vastustaneita vainottiin, teloitettiin ja pakkosiirrettiin sadoin tuhansin. Samaan aikaan ”taiderintamalla” alkoi Stalinin kulttuurivallankumous, joka merkitsi myös kirjailijoiden liikkumatilan kaventumista.

Nyt myös uuden ukrainalaisen kirjallisuuden piirteet muuttuivat epäilyttäviksi. Modernismi tuomittiin ”formalismiksi”, ja vähemmistöjen kulttuuripyrkimykset alettiin nähdä ”porvarillisena nationalismina”. Tässä ilmapiirissa erityisen epäilyttävää oli se, että ukrainalaiset kirjailijat kirjoittivat ukrainaksi.

Heikommin tunnettu tosiasia on, että Stalinin vainojen ensimmäisiä uhreja olivat vähemmistöt. Niiden johtoryhmät ja älymystö repressoitiin ennen 1930-luvun puoliväliä. Esimerkiksi krimintataarien älymystö tuhottiin jo 1928. Suomalais-ugrilaisten kansojen älymystöt taas puhdistettiin 1932-1933 niin sanotun SOFIN:in eli ”suomalaisten kansallisuuksien vapautumisen liiton” jutussa.

Vuoden 1932 lopussa kollektivointi eteni pahimpaan vaiheeseensa. Etenkin Ukrainassa Stalin käytti nälkää aseena nujertaakseen vastahankaiset talonpojat, heiltä takavarikoitiin kaikki vilja. Alkoi hyytävä holodomor.

Nälänhädän raivotessa pahimmillaan toukokuussa 1933 pidätettiin Mykhailo Jalovyi, yksi nuorten kirjailijoiden henkisistä johtajista. Ystävänsä nappaamisesta järkyttyneenä Mykola Khylovyi teki itsemurhan. Hänen viime viestissään luki: ”Jalovyin pidätys on kokonaisen sukupolven murhaamista – minkä tähden?”

Kokonaisesta sukupolvesta oli todellakin kysymys. Slovo-talon 66:sta asunnosta pidätykset iskivät seuraavan vuoden aikana 40:een. Kirjailijoita syytettiin vastavallankumouksellisuudesta, porvarillisesta nationalismista, vakoilusta tai milloin mistäkin. Samaan aikaan ukrainan kielen sanakirjojen julkaisu lopetettiin, ja kielen ortografiaa muutettiin venäjää vastaavaksi.

Valtaosaa ukrainalaisista kirjailijoista ei ammuttu heti, vaan he päätyivät Solovetskin leirille Vienanmerellä.

Sieltä heidät noudettiin lokakuun vallankumouksen 20. vuosipäivän aattona 1937 ja kärrättiin Karhumäen lähelle, ei kauskaan Suomen rajasta. Sellä oli Sandarmokh, tuhansien ihmisten teloituspaikka, jonka Karjalan Memorialin johtaja Juri Dmitrijev löysi vuonna 1997.

Sandarmokhissa ammuttiin lähes 300 ukrainalaista kirjailijaa, taiteilijaa, opettajaa ja toimittajaa, heidän joukossaan Mykhailo Jalovyi, Mykola Kuliš ja Les Kurbas.

Tapahtuman muisto on häpeällinen myös nyky-Venäjällä ja sitä pyritään peittelemään: Sandarmokhin löytänyt Dmitrijev tuomittiin 2021 näytösoikeudenkäynnissä 15 vuodeksi vankeuteen.

Millaisia vaikutuksia 1930-luvun vainoilla oli ja on yhä ukrainalaiseen ja erityisesti ukrainankieliseen kirjallisuuteen?

Emigranttiukrainalaisten kirjailijoiden liiton vuonna 1954 julkaisemien tietojen mukaan 1930-luvulla 260:sta ukrainalaisesta kirjailijasta 223 ammuttiin tai tuomittiin vankileirille tai karkotukseen, 8 kirjailijaa teki itsemurhan ja 16 katosi. Käytännössä ukrainalainen kirjallisuus siis lakkasi lähes olemasta.

Jotkut harvat merkittävät kirjailijat selvisivät vainoista, kuten kymmenen vuotta Gulagissa riutunut Ostap Višnja. Ne harvat kirjailijat, joita ei teloitettu tai viskattu leireille, kuten Mykola Bažan, joutuivat nöyrtymään oikeaoppisen taiteen tekijöiksi.

Stalinin kuoleman jälkeen useimmat vainoissa surmatut kirjailijat rehabilitoitiin, mutta sorrosta puhuminen oli kiellettyä aina Neuvostoliiton viime vuosiin.

Ukraina on monikielinen maa ja tulee olemaan. Kolmasosa ukrainalaisista ei osaa ukrainaa, mutta kaikki vähintään ymmärtävät venäjää.

Kielenpuhujien määrään suhteutettuna ukrainan asema ei ole vieläkään kovin vahva.

Ukrainankielisen kirjallisuuden julkaisumäärät ovat vasta viime aikoina lähteneet kasvuun. Samoin on ukrainankielisen median volyyymin suhteen. On vaikea välttyä ajatukselta, etteikö tämä kaikki pohjaisi pitkälti 1930-luvun sortoon. Ukrainassa holomor ja älymystön puhdistukset katsotaankin kansanmurhaksi, ja näkemyksen jakavat myös monet ulkomaiset historioitsijat.

Ukrainan kielen käyttö on lisääntynyt 2010-luvulla, ja vuoden 2019 laki teki siitä ainoan virallisen kielen. Ukrainankielinen kirjallisuus on silti kaukana venäjänkielisen kirjallisuuden asemasta.

Vuosituhannen alkuvuosina Slovo-talon portille ripustettin laatta, jossa lueteltiin talossa asuneet kirjailijat. ProSlovo-hanke talon muiston vaalimiseksi alkoi 2017. Samana vuonna ukrainalaisen kirjallisuuden kirjasto suljettiin Moskovassa ja osa sen kirjoista tuhottiin. Kirjastoa pyörittänyt Natalia Šarina tuomittiin neljäksi vuodeksi vankilaan ”vihan lietsomisesta venäläisiä kohtaan”.

Presidentti Putinin täysimittainen hyökkäys Ukrainaan 2022 jatkaa vanhaa isovenäläistä pyrkimystä hävittää ukrainalaisuus kokonaan.

Artikkeli on ilmestynyt Parnassossa 4/2022.

Kirjailijat diktatuurin ansoissa ja pauloissa

Stalinin vainojen tunnetuimmat kirjailijauhrit Osip Mandelštam ja Isaak Babel eivät taipuneet sosialistiseen realismiin.

Ville Ropponen

Toukokuun puolivälissä 1934 Osip Mandelštamin ovikello soi aamuyöllä. Salaisen poliisin agentit saapastelivat sisään. Kirjailija pidätettiin. Hänen juttunsa tutkija Šivarov oli kirjallisuusekspertti ja teki selväksi, että kyse oli runoudesta.

Tutkija ojensi paperin, jossa oli pilkkaruno Stalinista ja kysyi oliko Mandelštam kirjoittanut sen. Hän myönsi.

”Mistä syystä olette kirjoittanut sen?” Šivarov kysyi.

”Koska vihaan fasismia”, runoilija vastasi.

Mandelštam oli esittänyt jo edellisenä syksynä kirjoittamaansa runoa illanistujaisissa – sen kuuli tosin vain kymmenkunta ihmistä. Runo kertoo ”Kremlin vuoristolaisesta”, joka Marja-Leena Mikkolan suomennoksena ”takoo ukaaseja kuin hevosenkenkiä: yhdelle – nivusiin, toiselle otsaan, kolmannelle ohimoon” (Mandelštam: Kivitauluoodi, 34).

Runossa Stalin tukahduttaa keskustelun ja pelaa puoli-ihmisten palveluksilla. Stalinin ulkonäköä solvataan. Hänen sanotaan nauttivan tapattamisesta. Runon loppusäe: ”kuinka lavea onkaan osseetin rinta” irvailee Stalinin syntyperää, olihan hän kotoisin Etelä-Ossetian rajalta ja lienee saanut isänsuvustaan osseettiverta.

Mikä ihme sai runoilijan heittäytymään tähän tekoon, joka Boris Pasternakin sanoin ei ollut kirjallisuutta vaan itsemurha?

Stalinin kulttuurivallankumous alkoi vuonna 1932: nyt taiteet nähtiin ”rintamina” taistelussa kansan koulimiseksi kommunismiin. Stalin piti kirjallisuuden vaikutusta yleiseen mielipiteeseen erityistärkeänä, ja olihan Stalin nuorena julkaissut itsekin runokokoelman. Kiistelevät kirjailijaryhmät lakkautettiin, perustettiin Neuvostoliiton kirjailijaliitto, jonka johtoon istutettiin Maksim Gorki.

Kirjailijat piti panna palvelemaan valtion ideologiaa suoltamalla kansanjoukoille yksinkertaista kertomakirjallisuutta sosialistisen realismin raameissa. Suuntaus määräisi mistä aiheista ja miten kirjailijoiden tulisi kirjoittaa. Gorkin luona järjestetyssä tilaisuudessa Stalin nosti maljan ”kirjailijoille – ihmissielun insinööreille”. Moni kirjailija hurrasi.

Kaikki eivät olleet tyytyväisiä. Vielä 1920-luvulla suvaittuja modernistejakin painostettiin nyt sosialistiseen realismiin. Arkistoissa säilyneiden turvallisuuselinten raporttien mukaan osa kirjailijoista harasi vastaan ja esitti kovaakin kritiikkiä. Se onnistui yhä 1930-luvun alussa, mutta ei kauaa. Tulevaa ennakoi kesällä 1934 kirjailijakenttää ravistellut ”Mandelštamin juttu”.

Mandelštam oli vanhan polven mestari. Hän oli jo ennen vallankumousta tunnettu runoilija, akmeisti, jonka sivistynyt lyriikka ammensi niin antiikista, keskiajan Italiasta kuin nykyajastakin. Häntä pidettiin kielinerona ja erityisesti metaforien taiturina.

Monien kirjailijoiden tapaan Mandelštam oli käynyt 1920-luvulla henkistä painia neuvostovallan kanssa. Runoissaan ja esseissään hän tosin käytti kiertoilmaisuja ja puhui ”aikakaudesta”, ”valtion ahneudesta” ja humanismin kohtalosta.

Hän oli jäänyt Neuvostoliittoon, koska kannatti sosialismia, vaikka ei pitänytkään bolševikkivallasta eikä hyväksynyt diktatuuria. Hän puolusti taiteen riippumattomuutta 1920-luvun loppua kohden koko ajan yksinäisempänä äänenä.

Mandelštam oli myös yrittänyt sopeutua. Koettanut jopa alkaa kirjoittaa vaaditulla tavalla. Se ei onnistunut, ja niinpä hän vaikeni runoilijana 1920-luvun jälkipuoliskon. Vuonna 1930 runoilijalle myönnettiin eläke ”palveluista venäläiselle kirjallisuudelle ja mahdottomuudesta käyttää kyseistä kirjailijaa neuvostokirjallisuudessa”.

Mandelštam ei suostunut vetäytymään. Runosuoni pulppusi taas ja sylki nyt ulos kriittisiä säkeitä.

Stalin-epigrammi kasvoi kevätkesän 1933 kokemuksista Krimillä.

Etelään lomalle lähtenyt Mandelštam oli shokeerattu. Kevät kukki parhaassa terässään, mutta kaikkialla vaelteli maatalouden kollektivoinnin uhreja, nälkään kuolemaisillaan olevia pakolaisia Ukrainasta ja Kubanilta.

Pakolaiset elivät zemljankoissa, maakorsuissa, kuin jotkin esihistorian ihmiset. Törmääminen kollektivointiin avasi Mandelštamin silmät lopullisesti neuvostovaltion todellisuudelle.

Ja nyt runoilija oli vangittu. Kenties Mandelštam oli tarkoitus viskata Gulagiin, mutta sitten Stalin muisti, että elokuussa 1934 järjestettäisiin Neuvostoliiton kirjailijaliiton perustamiskokous, jossa sosialistinen realismi julistettaisiin valtasuuntaukseksi. Tapahtumaa ei voinut häiritä.

Stalin tahtoi lisäksi luoda kuvaa Neuvostoliitosta sivistyksen linnakkeena vastapainona Euroopan kehitykselle, jota leimasi Italian fasismi ja Hitlerin valtaannousu. Natsit polttivat kirjoja ja vainosivat vasemmistolaisia. Stalin halusi näyttää Neuvostoliiton olevan eri maata ja vetää maailman vasemmistolaiset sen helmoihin.

Niinpä Stalin viestitti Mandelštamin jutun tutkijalle Šivaroville käskyn: ”eristettävä, mutta säilytettävä”. Minne siis päätyisi runoilija, joka ajan kehyksessä sai ”lievän” rangaistuksen – vain viisi vuotta karkotusta?

Samaan aikaan Isaak Babel törmäsi vaatimuksiin sovittaa kirjoittamisensa oikeaoppiseen kaavaan. Kirjailija osoittautui kovakorvaiseksi.

Vuonna 1931 hän matkusti Ukrainan maaseudulle perehtyäkseen käynnissä olevaan kollektivointiin. Reissun pohjalta Babel kirjoitti novellin ”Gapa Guzva”, joka ei päinvastoin kuin monet ajan kirjoitukset ollut kollektivoinnin ylistyslaulu.

Novellin nimihenkilö Guzva on rempseän seksuaalinen maalaisnainen. Hän jättää varjoonsa puoluebyrokraatit, jotka tulevat kylään esittelemään kollektivointia. Guzva on kiinnostunut kollektivoinnista vain eroottisessa mielessä. Nainen vierailee puoluevirkailija Osmolovskyn luona näyttääkseen, millaista vapaata seksiä hän odottaa tulevaisuuden kolhoosissa.

Roisin pilailun lisäksi tarinassa ei ole minkäänlaista poliittista tendenssiä, päinvastoin kuin odotettiin. Novellin jakso, jossa kylän nuorikkojen hääyön jälkeen mökin katolle vedetään punalippuun vertautuva verinen lakana, on jo melko uskallettua poskensoittoa. Babel alkoi näyttää kirjalliselta pikkupedolta, joka ei kyennyt muuttumaan.

Babelin suhde valtaan olikin kaksijakoinen. Hän kirjoitti vallankumouksesta ja uuden yhteiskunnan käänteistä, mutta kriittisellä asenteella, pureutuen rohkeasti väkivaltaan ja valtaorganisaatioihin. Gorkin suojattina ja uuden proosan lupauksena hän nousi 1920-luvulla valtavaan maineeseen. Hänen suosituimpia teoksiaan olivat sisällissotaa kaunistelematta kuvaava episodiromaani Punainen ratsuväki (1926) ja tarinakokoelma Odessalaisia (1927), joka sijoittuu kirjailijan synnyinkaupungin rikollismaailmaan.

Babel ei pyrkinyt venäläisen kirjallisuuden perinteiseen psykologiseen realismiin vaan ekspressiivisiin tehoihin. Hän sekoitti usein tyylilajeja ja vatkasi mukaan groteskia ja erotiikkaa. Babelin proosan voima syntyy värien ja sävyjen räiskeestä, tapahtumien ja rytmin dynamiikasta, yllättävästä huipennuksesta, harkitusta rakenteesta ja hiotusta sanonnasta.

Teksti on konkreettista ja kihisee ironiaa. Kirjallisen periaatteensa Babel ilmaisee novellissa ”Guy de Maupassant” (1932): ”Mikään rauta ei tunkeudu ihmissydämeen niin kylmästi kuin oikealla hetkellä pantu piste.”

Nuiva arvostelu ja julkaisuvaikeudet johtivat 1930-luvun alussa siihen, että myös Babel vaikeni kirjailijana, vaikka teki leipätöikseen käsikirjoituksia elokuvastudioille.

Kirjailijaliiton perustamiskokouksessa Babelia kritisoitiin ”alhaisesta tuottavuudesta”. Hän vastasi olevansa ”mestari uudessa kirjallisessa genressä, hiljaisuuden genressä”.

Vuodesta 1935 lähtien Babel silti työskenteli peräti kahden eri romaanikäsikirjoituksen kimpussa. Molemmista romaaneista ilmestyi vain katkelmia lehdissä.

Ensimmäinen käsikirjoitus ruoti kollektivointia. Säilynyt julkaisematon novelli ”Koluvjuška”, joka on ”Gapa Guzvan” tapaan luultavasti romaanin osa, keskittyy kollektivoinnin uhreihin ja vaikutuksiin maataloudelle. Novelli on täynnä väkivaltaa. Nähtävästi Babel pyrki kuvaamaan tapahtumia aivan liian todenmukaisesti, jotta sellaista olisi saanut julki.

Toinen käsikirjoitus kertoi Tšeka-NKVD:sta.

Maksim Gorki kuoli kesällä 1936. Se oli kova isku Babelille, joka menetti ystävän ja suojelijan. Syksyllä kukistui NKVD:n johtaja Genrih Jagoda, joka oli kuulunut Gorkin lähipiiriin. Babel tunsi verkon kiristyvän ympärillään.

Noihin aikoihin kaikilla vähänkin merkittävämmillä kirjailijoilla oli suhteita puoluejohtajiin ja turvallisuuselimiin. Niin Babelillakin. Gorkin kuoleman jälkeen hän tarvitsi uusia tukijoita.

Nikolai Ježovin noustessa NKVD:n johtajaksi Jagodan tilalle Babel äkkäsi tilaisuutensa: hän tunsi Ježovin takavuosilta. Ja mikä parasta, hän tunsi myös Ježovin vaimon Jevgenian, jonka mies veti mukanaan valtaan. Jevgeniasta, johon Babel oli tutustunut 1927 Berliinissä, tuli kirjailijalle suorastaan kuoleman suudelma.

Berliinissä Neuvostoliiton lähetystössä työskennellyt Jevgenia oli tavannut Pariisiin matkalla olleen Babelin, ensimmäisen kirjailijakuuluisuutensa. Heidän välilleen syttyi intohimoinen suhde, joka jatkui vielä Jevgenian palattua Moskovaan.

Vuodesta 1930 lähtien Jevgenija oli ollut aviossa Ježovin kanssa, mutta he elivät Nikolai Tšernyševskin Mitä on tehtävä -romaanin ihanteiden mukaan, vallankumouksellisten tyyliin vapaassa suhteessa, mikä ei ollut noina vuosina epätavallista. Jevgenija ryhtyi propagandalehti SSSR na Stroiken (”Neuvostoliitto rakenteilla”) päätoimittajaksi, ja kesällä 1936 hän pyysi Babelin mukaan lehden toimituskuntaan. Heidän suhteensa jatkui.

Stalinin määräyksestä Ježov käynnisti suuren terrorin syksyllä 1936. Seuraavan kahden vuoden aikana puolueesta, älymystöstä ja kansan parista puhdistettiin lähes kaksi miljoonaa ihmistä. Kaikkiaan pari tuhatta kirjailijaa pidätettiin. Vain 500 heistä selvisi, monet kärsittyään vuosia leireillä.

Sadat kirjailijat teloitettiin. Mandelštamin ja Babelin lisäksi tunnetuimpia terrorin kirjailijauhreja ovat Boris Pilnjak, Nikolai Kljujev ja Daniil Harms.

Myös kirjoja puhdistettiin. 1930-luvun lopulla yli 7800 nimikettä lähes 2000 kirjailijalta poistettiin kirjastoista. Mutta ei näitä 25 miljoonaa nidettä sentään poltettu, vaan niistä tehtiin kierrätyspaperia, jolle painettiin oikeaoppisten kirjailijoiden soveliaita teoksia.

Samaan aikaan kun Ježov pidätytti, kuulusteli ja murhasi uhrejaan, hänen vaimonsa vietti riehakasta kirjallisuuselämää. Jevgenia alkoi pyörittää kotonaan kirjallista salonkia, jossa vierailivat Babelin lisäksi monet muut kirjailijat, kuten Mihail Šolohov ja Vasili Grossman, toimittaja Mihail Koltsov, elokuvajaohjaaja Sergei Eisenstein ja jazz-laulaja Leonid Utjosov.

Babel kertoi vaimolleen salonkikäyntien olevan ”ammatillisia” ja liittyvän lisäksi haluun pitää yhteyttä puoluejohtajiin. Tämä olikin varmasti osasyy. Mutta oliko Babel lisäksi koukussa Jevgenijaan, vaikka tämä hänen lisäkseen muhinoi ainakin Šolohovin, Utjosovin ja monen muun kulttuurielämän vaikuttajan kanssa? Lähes kaikille heistä naisesta tuli musta leski.

KGB:n kirjallisuusarkistoja tutkinut Vitali Šentaliski uskoo, että Babelin kiinnostus Ježoveita kohtaan kumpusi ennen muuta kirjallisista intresseistä. Hän oli kerännyt materiaalia turvallisuuselimiä käsittelevää teosta varten, haastatellut johtavia tšekistejä ja merkinnyt tarinoita muistiin.

Liikkui jopa huhuja, että hänen romaanistaan olisi painettu pari kopiota Stalinia ja muita johtajia varten, mutta se ei olisi saanut julkaisulupaa.

Romanssi NKVD:n johtajan vaimon kanssa oli lopulta enemmän uhka kuin siunaus. Vapaan suhteen ihanteista huolimatta Ježov oli mustankipeä. Hän asetti Babelin tarkkailuun kerätäkseen kirjailijasta kompromaattia.

Ježovia informoitiinkin, että Babel oli puhunut käynnissä olevasta terroriaallosta ja väittänyt, että ihmisiä katoaa valtavalla tahdilla. Hän oli verrannut Neuvostoliiton vainoja Hitlerin Saksan vastaaviin.

Ježov kyttäsi myös Šolohovia ja asetutti salakuuntelulaitteita tämän huoneeseen Natsionalnaja-hotellissa. NKVD-johtaja oli pimahtaa lukiessaan pikkutarkan kuvauksen siitä, kuinka Šolohov ja Jevgenija suutelivat ja menivät sänkyyn. Šolohov tajusi olevansa tarkkailussa ja valitti puoluejohdolle. Stalin kutsui Ježovin politbyroohon, jossa hän sai pyytää Šolohovilta anteeksi.

Terrorin jyllätessä monet kirjailijat uskoivat, ettei Stalin tiedä tapahtumista, mutta Babel oli asioista paremmin perillä.

”Ei ole kysymys Ježovista. Hän on aktiivinen, mutta ei hän ole kaiken takana”, Babel sanoi Moskovassa vuodenvaihteessa 1937–1938 vierailleelle Ilja Ehrenburgille.

Osip Mandelštam karkotettiin Voronežiin, Keski-Venäjälle. Karkotusajan runot merkitsivät hänen tuotantonsa huippua. Niissä näkyy kiitollisuus elämästä ja oman kohtalon hyväksyminen. Runoilija tajusi koston vain lykkääntyneen.

Kirjallisuudentutkija Benedikt Sarnovin mukaan Stalin tahtoi aina, että ihminen tuhoutuessaan rakastaisi häntä. Siihen tähtäsi Mandelštamin ”lievä” rangaistus.

Näin vaikuttikin tapahtuvan, kun Mandelštam kirjoitti laajan oodin Stalinille. Näin alkaa ”Oodi Stalinille”-runon toiseksi viimeinen osa:

Stalinin katseesta vuori halkesi,

ja etäällä tasanko siristeli silmiään

kuin meri vailla ryppyjä...

(Kivitauluoodi, 37)

Oodin kirjoitusaika on kevättalvi 1937, jolloin uutiset suuresta terrorista olivat kai jo kiirineet Voronežiin. Ehkä Mandelštam toivoi pelastavansa runolla itsensä ja vaimonsa?

Runo ei Mandelštamin kykyihin verrattuna ole kovin kaksinen, mutta ei se ole pikaisesti rustattua roskarunouttakaan. Koko seitsenosaisen oodin ruotsintaneet Bengt Jangfeldt ja Göran Sonnevi näkevät runossa synkän lumovoiman, jonka yhdelle henkilölle äärimmilleen keskittynyt valta saattoi herättää.

Mandelštamin lisäksi aniharva kirjailija oli uskaltanut pilkata Stalinia. Mutta kuten Sarnov huomauttaa, kirjoitettuaan Stalin-oodin Mandelštam henkisesti antautui ja tavallaan hän sitten joutikin kuolla.

Mandelštam pidätettiin toukokuussa 1938. Samasta syystä kuin aiemminkin, ”vastavallankumouksellisesta agitaatiosta”, hänelle lätkäistiin viisi vuotta pakkotyötä Kolymassa. Ajan mittatikulla se oli lievä rangaistus, mutta runoilijan heikkoon kuntoon nähden kyse oli kuolemantuomiosta.

Mandelštam menehtyikin jo marraskuussa Vtoraja retška -kauttakulkuleirillä Vladivostokin poskessa.

Isaak Babelille kuulunut huvila, josta kirjailija pidätettiin toukokuussa 1939, seisoo yhä Moskovan liepeillä. Peredelkinon entinen kirjailijakylä on tosin nyt enemmän uusrikkaiden kuin taiteilijoiden suosiossa. Räikeänvihreän metalliaidan ympäröimässä rakennuksessa mikään ei muistuta Babelista.

NKVD:n agenttien tehdessä kotietsintää kirjailija ja hänen vaimonsa istuivat käsi kädessä. Agentit sulloivat Babelin käsikirjoitukset, muistikirjat ja kirjeet laatikoihin, jotka vietiin pois.

Babelin vaimo sai tulla mukana NKVD:n päämajaan Lubjankaan asti samassa kyydissä miehensä kanssa. Vaimon mukaan Babel vitsaili pidättäjilleen: ”Ette taida saada kovin paljon nukuttua” – ja jopa nauroi päälle. Vaimolleen hän sanoi: ”Pidä huolta, että tyttäremme kasvavat onnellisina.”

Lubjankassa Babelia kidutettiin ja hänet pakotettiin tunnustamaan. Kirjailijan allekirjoittamassa kuulustelupöytäkirjassa on säilynyt veritahroja. Babelin pidätyskuva ja kuulusteluasiakirjat ovat nykyään näytteillä Pietarin Poliittisen historian museossa.

Valokuvassa kirjailijaälykkö on muuttunut sängettyneeksi ihmisraunioksi, aivan kuin hänet olisi reväisty esiin omista groteskeista kertomuksistaan.

Pidätyksen konkreettinen syy selvisi Babelille kuulustelijoiden ojentaessa aiemmin pidetyn Ježovin kuulustelun pöytäkirjan. Stalin oli syrjäyttänyt Ježovin ja korvannut hänet Berijalla. Samalla vastuu suuresta terrorista sälytettiin Ježovin kontolle. Mutta kahleissakin Ježov tyydytti mustasukkaisen raivonsa: hän ilmiantoi vaimonsa kirjailijarakastajat ”vakoojina”. Šolohovia suojeli itsensä Stalinin käsi, mutta Berija käski pidättää Babelin.

Tammikuussa 1940 Babel tuomittiin kuolemaan Ranskan ja Itävallan vakoojana sekä yhteyksistään ”kansanvihollinen Ježovin vaimoon”. Vastaavien syytösten kohteeksi joutunut Jevgenija oli silloin jo tehnyt itsemurhan. Teloitettavien lista, jossa Babelin nimi oli mukana, on itsensä Stalinin allekirjoittama.

Myöhemmässä neuvostokulttuurissa Mandelštamista leivottiin vastakulttuurin ikoni, ja hänen muistonsa eli undergroundissa. Nyttemmin Venäjällä on tutkittu paljon Mandelštamia, ja häntä arvostetaan älymystöpiireissä.

Mandelštamin patsas seisoo, tai piileskelee, Moskovan keskustassa. Eräällä sivukujalla on pylväs, jonka huippuun on iskostettu kivipää. Pylväässä on sitaatti runoilijan niin sanotun susirunon ensimmäisestä säkeistöstä:

Loistavan tulevaisuuden rämisevän uljuuden

ja ihmisten korkean heimon vuoksi.

Säkeistön loppua ei ole merkitty, mutta jokainen Mandelštamin tunteva venäläinen sen muistaa: ”menetin maljapaikkani isien pidoissa/, ja iloni vietiin, ja kunniani”.

Runoilijan hauta Moskovan Kuntsevon kalmiston vanhassa osassa on niin syrjässä, että sinne eksyy enemmän sattumalta kuin tarkoituksella.

Vuonna 1994 uudella Venäjällä julkaistiin postimerkki Isaak Babelin kunniaksi, mutta muuten häntä ei juuri muisteta, vaikka hänen teoksiaan yhä luetaan. Babelin tuhkat ovat luultavasti Donskoin hautuumaan kuopassa, jonka kylttiin on merkitty ”Yhteishauta nro 1”.

Kyltissä kerrotaan myös, että haudassa lepää poliittisen vainon uhreja. Kohtalon ivaa on, että samassa kuopassa ovat myös NKVD-johtaja Ježovin tuhkat. Ja kuinka ollakaan, vain kymmenen metrin päässä seisoo Jevgenia Ježovan hautapaasi. Babel, Jevgenija ja Ježov lepäävät siis ikiajat lähes kylki kyljessä.

NKVD:n takavarikoimat Babelin käsikirjoitukset, yhteensä 27 kansiollista, katosivat. Jos käsikirjoitukset ovat säästyneet, ja ne joskus löytyvät, niissä kiinnostaa ennen muuta kaksi romaanikäsikirjoitusta.

Stalinin kirjailijavainot kertovat nurinkurisesti kirjallisuuden suunnattomasta arvostuksesta.

”Neuvostoliitto on ainoa maa, jossa runoilijoita tapetaan runouden vuoksi”, oli Mandelštamilla tapana veistellä vaimolleen.

Nykyään tällaista alkaa olla vaikea edes kuvitella. Vai onko sittenkään? Kesällä 2021 tutkivan journalismin sivusto Bellingcat paljasti, että Venäjän turvallisuuspalvelu FSB yritti murhata Dmitri Bykovin 2019. Bykov on myös oppositiopoliitikko, mutta ennen muuta hän on kirjailija, joka on tunnettu satiirisista runoistaan ja vallanpitäjien kritiikistään.

Taidekenttä on muutenkin ollut painostuksen kohteena Putinin Venäjällä, jonka ilmapiiri tuntuu pakastuvan.

Artikkeli on ilmestynyt Parnassossa 1/2022.

Pitäisikö Lenininpuisto nimetä uudelleen? Kenties Maiju Lassilan mukaan?

Perussuomalaisesta puolueesta (PS) oudon kierosti kesällä eronnut Sininen tulevaisuus, nyttemmin Siniseksi puolueeksi ( saks. Das blaue party/ ven. Golubaja partija) supistunut ryhmä on tehnyt aloitteen Helsingin kaupunginvaltuustossa. Tai tarkemmin ryhmän kaksi edustajaa. ”Sampo Terho ja Jussi Niinistö kävivät Lenininpuiston kimppuun” otsikoi Helsingin Sanomat 12.10. juttunsa aiheesta. Eikä vielä mitään, parivaljakko haluaa nimetä puiston uudelleen ”Ukko-Pekan” mukaan.

Huomion keskittämistä täten Alppilassa värjöttelevään puistopahaseen voisi pitää surkuhupaisana, ellei se heijastaisi ajan henkeä. Ennen kuin jatketaan siihen, olisiko puiston nimen vaihdossa sittenkin järkeä, hengähdetään. Siis hetkinen, kuka ihmeen Ukko-Pekka?

Per Evind Svinhufvud tietenkin. No, kuka hitto hän sitten on? Niin, Svinhufvud ei tosiaan ollut vain Suomen ensimmäinen valtionhoitaja ja kolmas presidentti, kuten siniset persut asian ilmaisevat, vaan myös vuoden 1918 saksalaissuuntauksen johtajia, ”Suomen saksalainen kuningas”-hankkeen puuhamies ja melko autoritaarinen nationalisti, jonka asetus joulukuussa 1918 vapautti rikosoikeudellisesta vastuusta kaikki sisällissodan tai sen jälkiselvittelyjen aikana laittomiin teloituksiin ja muihin sotarikoksiin osallistuneet valkoiset. Suomalaisten fasistien kapinoidessa Mäntsälässä keväällä 1932 Svinhufvud piti kuuluisan radiopuheensa, joka sai nahkapäät rauhoittumaan ja keskittymään siitä lähtien pääasiassa keskinäiseen äkseeraukseen. Ukko-Pekan oma poika oli tiettävästi kapinallisten joukossa. Jatko-sodan aikana Svinhufvud tuki suur-Suomi aatetta.

En nyt puutu siihen onko kyseessä kokoomuksen kosiskelu, sillä seisoihan Svinhufvud juuri kyseisen puolueen riveissä. Voi olla, että näemme pian sinisten – tai ainakin sen torpedojen – sulautuvan kokoomukseen. Tärkeämpi kysymys on se, etteivät esitetyt perusteet Lenininpuiston nimen vaihtamiseksi sinänsä ole vääriä, niin ärsyttävää kuin onkin, että siniset ne esittävät, vaikka eivät he tietenkään ole perusteita itse ajatelleet. Jokainen historiaa syvällisemmin tunteva tietää, että Lenin oli väkivaltainen bolševikkipomo ja jollei hirmuhallitsija niin vähintään hyvin autoritaarinen johtaja, joka hyväksyi pöyristyttävän laajan sortopolitiikan ja puhdistukset.

On toki toinen kysymys täytyykö historiallisten paikkojen nimiä ylipäänsä muuttaa. Eikö Leninin nimen esiintymiselle Helsingissä ole historiallisia perusteita, oli miten tahansa, hänellä kun oli tietty vaikutus Suomen itsenäistymisessä, olivat motiivit mitkä tahansa ja niin pois päin. Tai jos historiallisten nimien muuttamisen linjalle lähdetään, niin onko se loputon suo? Eikö meillä ole muitakin kyseenalaisten henkilöiden, kuten vaikka tunnettujen rasistien mukaan nimettyjä paikkoja ja miksei näitä voisi myös nimetä uudestaan? Tulisiko esimerkiksi poistaa Lauri ”Tahko” Pihkalan patsas olympiastadionin läheltä sillä perusteella, että Pihkala osallistui sisällissodan 1918 aikana sotarikoksiin ja ”roturealisti” oli oikeuttamassa myös valkoisen armeijan punavankeihin kohdistamia mielivaltaisia teloituksia? Ja entä Mannerheimin patsas – onko marskikaan puhdas pulmunen?

Kuinka vain niin tietyt perusteet Lenininpuiston nimen muuttamiselle joka tapauksessa löytyy. Ei meillä ole Mussolininpuistoakaan, vaikka fasismi olikin sotien välisessä Suomessa yllättävän suosittu ideologia. Toisaalta ei siihen kai mitään lakia ole, etteikö diktaattoreita ja kansanmurhaajia saisi muistaa. Joka tapauksessa se on parempaa kuin unohtaminen.

Esitän kuitenkin vastaehdotuksen, sillä Ukko-Pekan puisto on täysin naurettava ehdotus. Millä nimellä Lenininpuistoa sitten pitäisi kutsua? Kenties Stalininpuistoksi? No, ei nyt sentään. Ollaan nyt kotimaisten kesken saunassa. Edvard Gyllinginpuisto olisi sekin ehkä vähän yliampuvaa, vaikka Gyllingiä voisikin Suomessa muistaa enemmän. Kenties puiston voisi nimetä naisen mukaan – vaikka Miina Sillanpään puistoksi?

Osuvin uusi nimi olisi kuitenkin – ei Algot Untolan – vaan Maiju Lassilan puisto.

Tämä eittämättä 1900-luvun alun suomalaisista kirjailijoista monipuolisin, kokeellisin ja tuotteliain toimi sisällissodan aikana Työmies-lehden päätoimittajana. Kirjoituksissaan pisteliäs kynä kehotti molempia osapuolia välttämään laittomia teloituksia ja terroria. Saksalaisten vallatessa Helsingin Lassila ei lähtenyt pakoon, koska ei katsonut tehneensä mitään väärää. Kuinkas sitten kävikään?

Kirjailijan laitonta teloitusta 21. toukokuuta 1918 saapui seuraamaan melko sekalainen seurakunta. Kustantajat kohtelevat toisinaan kirjailijoitaan epäreilusti, mutta harva tulee tarkkailemaan kirjailijan teloitusta. Lassilan kohdalla läsnä oli hänen kustantajansa Eino Railo. Lisäksi kirjailijat Kyösti Wilkuna, Toivo Tarvas ja Toivo T. Kaila saapuivat todistamaan kollegansa ja kilpailijansa listimistä. Tiettävästi saattovartiosotilaiden joukossa oli myös tuleva dadaistirunoilija Gunnar Björling. Niin innokkaita saattajat olivat, etteivät malttaneet odottaa saapumista ampumapaikalle Suomenlinnaan. Lassila heitettiin kesken matkaa veneestä ja varmuudeksi vielä kuula perään. Onnettoman kirjailijan ruumis kipattiin Santahaminan joukkohautaan, jonka päälle Suomen armeija sittemmin rakensi sikalan.

Ei, ei ja kolme kertaa kielto! Ei Ukko-Pekan turpeaa naamaa, eikä Leninin kaljua, vaan Maiju Lassilan puisto.

Ville Ropponen

Miksi kirjailija kirjoittaa?

Menneinä aikoina ajateltiin, että kirjailija kirjoittaa esimerkiksi tyydyttääkseen mesenaattinsa intressejä, tyhjentääkseen sielunsa tai vastatakseen sosiaaliseen tarpeeseen.

Nykyään kirjailija kirjoittaa tietenkin tullakseen toimeen. Raadollisimmillaan tai parhaimmillaan tämä merkitsee rahan ansaitsemista. Sipilän Suomessa kirjoituspalkkioita leikataan, apurahahanat ehtyvät ja kaikesta työstä maksetaan entistä vähemmän.

Kirjailija valitsee aiheensa selvitäkseen mielikuvamarkkinoilla ja huomiotalouden nollasummapelissä. Hän kirjoittaa runoja herättääkseen mielikuvan kielellisestä ja ajatuksellisesta taituruudesta. Hän kirjoittaa esseitä osoittaakseen olevansa ylevämielinen. Hän kirjoittaa kokeellista proosaa ilmentääkseen valtavirran halveksuntaansa ja juhliakseen virtuoositeettiaan. Hän kirjoittaa konventionaalisia lukuromaaneja ja lehtijuttuja saadakseen lapsilleen juustoa leivän päälle ja itselleen keveät siivet subtropiikin aurinkorannoille. Hän kirjoittaa saadakseen mainetta, rahaa ja naisia tai miehiä. Parhaiten tämä onnistuu laillistamalla vallitsevia ajatussuuntia ja vallanpitäjien hellimiä käsityksiä.

Kirjailijoilla ei ole mitään erityisiä aiheita, teemoja tai kiinnostuksen kohteita, saati pakkomielteitä. He ovat kuin ketkä tahansa meistä, vain vähän luupäisempiä. Herkkyys on romantiikan mielleyhtymiä ja tv-sarjojen kuorrutetta. Todellisuudessa kirjailijat ovat paljon kylmempiä kuin talouspoliitikot tai bisnesmiehet: he operoivat ihmissieluilla.

Sosiaalinen tilaus kirjoittamisen taustalla on silkkaa soopaa, uusliberalistinen kapitalismi on jo kauan sitten osoittanut kaiken omalaatuisen yhteiskunnallisen ajattelun mahdottomuudeksi. Talouspuheen marinoima maailma on läpitunkematon kuin juusto.

Kirjailija kirjoittaa ehtymättömyyden tarpeesta. Juuri siksi hän on ikuisesti nuori.

Ville Ropponen

Kirjallisen valtavirran- ja julkisuuden rajoilla

Lukaisin Markku Eskelisen Raukoilla rajoilla. Suomalaisen proosakirjallisuuden historiaa -teoksen jo heti sen ilmestyttyä syyskuussa. Olen kiinnostuksella seurannut opuksen kritiikkejä pitkin talveen taittuvaa syksyä tässä kaupungissa, joka perustettiin 1500-luvulla ja nousi Suomen pääkaupungiksi 1800-luvun alussa, joka on kokenut sisällissodan punavallan ja saksalaismiehityksen, valkoisen terrorin ja neuvostoilmavoimien pommituksen jatko-sodassa jne.

Monessa arvostelussa kirjalliset auktoriteetit ovat leimanneet Eskelisen teoksen "pamfletiksi" sillä perusteella, ettei sen kirjoittaja käsittele kaikkia valtavirrassa yleisesti hyväksyttyjä kirjailijoita. Hernettä on vedetty nenään myös sen vuoksi, että Eskelinen luonnehtii monia menneitä tai nykyisiä kirjallisuudentutkijoita ja kirjailijoita räväköin sanakääntein. Esimerkiksi Antti Hyryä hän kutsuu ”häkkinsä rajoja hitaasti hahmottavaksi /---/ melankoliaa potevaksi marsuksi”, mikä kieltämättä kuulostaa oikeaan osuvalta.

Eskelisen teoksen esiin kirjoitettu tarkoitus on toinen: kirjalliseen marginaaliin jääneiden teosten tulkinta, valtavirran ”siunattujen” muistomerkkien uudelleen luenta, kokeellisen proosan jäljittäminen kustakin aikakaudesta ja sen osoittaminen miten erilaiset zeitgeistin valtaideologiat nationalismista fasismiin ja kommunismiin sekä näiden ideologioiden käytännön soveltajiin ovat usein vaikuttaneet myös kirjallisen vallankäytön laskoksissa. Suurinta kirjallista vallankäyttöä on tietenkin julkaisematta jättäminen.

Eskelisen teoksen antia ovat esimerkiksi Algot Untolan piiloon painettujen teosten käsittely ja merkityksen käsittäminen, niin sanotun jääkäriscifin ruodinta, Paavo Haavikon valpas lähiluenta, käsitteen ”bonsaimodernismi” lanseeraaminen, Hans Selon teosten käsittely ja ilkeät, raastinraudanomaiset luonnehdinnat erilaisista valtavirran kunakin aikakautena omaksumista ”pyhistä” käsityksistä, kirjailijoista ja teoksista, joita aikakauden kaapin päälle nostetut tutkijat, kriitikot ja toimittajat kilvan kehuvat. Elmer Diktoniuksen aikakautensa valtavirtaan nähden varsin kokeellisen proosan ruodintaa jäin kaipaamaan. Diktonius on kai rajautunut ulos teoksesta, joka keskittyy vain suomen kieliseen proosaan, vaikka Elmer käsittääkseni itse käänsi tekstinsä suomeksi.

Jos en väärin muista, niin kirjallisuudentutkimuksen, samoin kuin kaiken akateemisen tutkimuksen ja inhimillisen toiminnan, tarkoitus on aiemmin kiveen veistettyjen käsitysten riekalointi, makulointi, ruopiminen, uudelleen luenta ja hipelöinti.

Kirjallisuushistorioita ei Suomessa useinkaan ole kirjoitettu erityisen hyvin. Parhaimmillaankin teoksia vaivaa akateeminen kapulakielisyys ja tuoreiden näkökulmien pelko ja puute. Eskelisen teos on tässä mielessä toista maata: monet sen jaksoista nousevat erinomaiseksi kirjallisuusesseistiikaksi.

Tuskin Eskelinen teoksellaan mitään ”kirjasotaa” sytyttää, ei edes sellaista kiistaa joka syntyi hänen yhdessä Jyrki Lehtolan kanssa kirjoittamansa esseeteoksen Sianhoito-opas (1987) ilmestyttyä. Ei varmaan ole tarkoituskaan. Suomalaista kirjallista kaanonia ja kirjallisuudenhistorian betoniin valettuja käsityksiä teos silti haastaa.

Tämä on on ihan helvetin siistiä.

Venäjä pelastaa Euroopan?

Fjodor Dostojevski: Talvisia merkintöjä kesän vaikutelmista, Niin & Näin 2009,

Tiina Kartano (Suom.)

F.M. Dostojevskia ( 1821-1881), radikaalia, rangaistusvankia, yhteiskunnallista keskustelijaa ja moraalifilosofia on Suomessa luettu paljolti jonkinlaisena psykologisena realistina ja unohdettu romaanikirjailijan poliittiset ja filosofiset piruetit.

Aikakauslehdissä vilkkaasti esiintyneen Dostojevskin esseististen kirjoitusten pääteemoja oli venäläisyyden suhde eurooppalaiseen ajatteluun. Suomennosvalikoiman ensimmäisessä esseessä Talvisia merkintöjä kesän vaikutelmista (1863) Dostojevski reissaa Euroopassa havaintoja tekemässä; toinen teksti Pieniä vaikutelmia matkan varrelta (1874) tarkastelee satiirisesti venäläistä yläluokkaa. Valikoiman päättävät filosofi Vladimir Solovjovin (1853-1900) Kolme puhetta Dostojevskin muistolle (1882-1884), joissa Solovjov esittelee Dostojevskin kristillisen utopian.

Venäjällä oli 1800-luvulla ominaista, ettei filosofia erottunut kaunokirjallisuudesta omaksi perinteekseen. Valistusta vieronut venäläinen ajattelu lähti ortodoksiuskosta ja mysteeristä. Kyseessä oli oikeastaan enemmän teosofia kuin filosofia eurooppalaisessa mielessä.

Siperiasta Eurooppaan

Nuorena Dostojevski unelmoi matkustavansa Eurooppaan. Tsaarinvalta heitti hänet Siperiaan. Kirjailija tuomittiin vuonna 1849 osallisuudesta Petraševskin sosialistiradikaalien piiriin. Dostojevski sai kärsiä valeteloituksesta ja sen jälkeen 10 vuotta leireillä ja karkotuksessa.

Loppuvuodesta 1859 Pietariin palasi toinen mies. Radikaalista oli tullut konservatiivi ja uskonnollinen nationalisti, joka nuoli kurittajansa kättä.

Myös Pietari oli muuttunut. Uuden tsaarin Aleksanteri II:n reformit nostattivat opiskelijat ja vallankumoukselliset vaatimaan lisää. Poliittisiin levottomuuksiin ja perustamansa Vremja-aikakauslehden toimittamiseen väsynyt Dostojevski päätti kesällä 1862 matkustaa lomalle. Kirjailijan ensimmäinen ulkomaanmatka suuntautui suurin odotuksin Saksaan, Ranskaan, Britanniaan, Italiaan ja Itävaltaan.

Parin kuukauden lomailu lännessä tuotti yhden pisteliäimmistä Euroopasta kirjoitetuista teksteistä, Vremjassa ilmestyneen Talvisia merkintöjä. Olisipa virkistävää joskus lukea suomalaisen kirjailijan vastaavaa Eurooppa-kritiikkiä ikuisen palvonnan asemasta. Dostojevskin esseetyyli on provosoiva, stereotyyppinen ja humoristinen. Tuon tuosta hän poikkeaa sivupoluille ja puhuu Venäjästä lähes yhtä paljon kuin Euroopasta. Dostojevski ivailee pietarilaisintelligentsian suosikin Aleksei Homjakovin runoa Unelma (1834), jossa Eurooppa on "pyhien ihmeiden maa". Peilatessaan Venäjää Eurooppaan Dostojevski ei kuitenkaan muista Gogolin lausetta: "Turha syyttää peiliä, jos naama on vino".

Päiväkirjansa perusteella Dostojevski kärsi Euroopan matkallaan rankasta koti-ikävästä. Ikävä ei kai alkanut heti, sillä Berliiniin saavuttuaan Dostojevski ärsyyntyi: kaupunki oli aivan samanlainen kuin hänen vihaamansa Pietari. Jopa saksalaiset naiset olivat rumia. Kölnin tuomiokirkko muistutti pitsinpalasta ja uusi silta vakuutti saksalaisten ylimielisyydestä. Eurooppalaisten usko omaan erehtymättömyyteensä sapetti Dostojevskia loppumatkan.

Pariisissa hän paukuttaa pilkkaansa jo suurella nautinnolla. Dostojevski määrittelee pikaisesti ranskalaisen porvarin isänmaallisuuden, kaunopuheisuuden, luontosuhteen ja rakkauden - pelkkää tekopyhyyttä. Hän hekottelee porvarin omanvoitonpyynnille. Ihmiset teeskentelevät arvostavansa yleviä arvoja, mutta oikeasti he palvovat vain rahaa. Tasavaltalaisuuden ihanteet eivät juuri merkitse, jollei taskussa rapise riihikuiva. Lehdistön nöyristely keisari Napoleon III:n edessä saa Dostojevskin tuhahtelemaan. Pariisilaiset uskovat olevansa maailman napoja, vaikka eivät halua edes poistua Pariisista, "moraalisimmasta ja hyveellisimmästä kaupungista maan päällä" - joka on samalla hirveän tylsä.

Pariisia pidemmälle Ranskaan ei Dostojevskikaan vaivautunut. Hän lähti Lontooseen, joka huumasi ihmispaljoudella, teollisuudella, Cityn maailmankaupoilla, Whitechapelin slummin huuruilla. Thames oli myrkytetty, aukiot ja arkkitehtuuri kolisivat avaruutta. Dostojevskille Lontoo oli Baalin temppeli, ylpeydessään kauhea. Länsimaat vaikuttivat kirjailijasta edistyksen pilaamilta. Tuloerot ja kurjuus, juopottelevat työläiset ja Haymarketin tuhannet prostituoidut hätkähdyttivät. Raha, tiede ja usko järjen ylivaltaan olivat riistäneet Euroopalta uskon ja henkisyyden, kirjailija päätteli.

Kumma kyllä Dostojevski ei Talvisissa merkinnöissä lainkaan mainitse Lontoossa tapaamaansa demokraattia ja kumouksellista Aleksander Herzeniä. Kenties siksi että hän myöhemmin tuomitsi Herzenin?

Järkeisuskon ja eurooppalaisuuden arvostelua

Talvisia merkintöjä on Siperian jälkeisen Dostojevskin juhlaa. Äänessä on venäläiskansallinen fanaatikko ja kirjailijan itse kehittämän oppisuunnan maahenkisyyden (potšvennitšestvo) kannattaja. Samalla Dostojevski aloittaa Puškinin mytologisoinnin: pohjimmiltaan eurooppalaisesta Puškinista oli leivottava alkuvenäläinen runonlaulaja.

Dostojevski pohtii myös yksilöllisyyttä ja yhteisöllisyyttä. Hän ei tuomitse länsimaista yksilöllisyyden korostusta, sillä hän pitää yksilöllisyyttä välivaiheena korkeampaan yliyksilöllisyyteen, joka tarkoittaa itsensä uhraamista muiden hyväksi. Tällainen Kristuksen tapainen ihanne oli tavoitettavissa vain oppimattoman kansan käsityskyvyllä. Venäläisyyttä ei voinut olla ilman ortodoksiuskoa, ja venäjän kansa eli lähellä Kristusta, Dostojevski aprikoi. Pian Talvisten merkintöjen jälkeen ilmestyi Kirjoituksia kellarista (1864), jossa Dostojevski ensi kertaa asettaa irrationaalisen ja tunteellisen idän vastatusten järjen riivaaman lännen kanssa.

Pieniä kuvia matkan varrelta matkan varrelta upottaa satiirinsa solmut Euroopan sijaan venäläisen yläluokan nahkaan. Dostojevski erittelee seurustelutapoja Venäjän matkoilla junassa ja höyrylaivalla. Dostojevskin kuvaama juureton venäläinen yläluokka apinoimassa eurooppalaisia tapoja tuo mieleen nykysuomalaisen eliitin eurokiimassaan ja uskossaan talousiberalismin autuuteen. Ihmisten johdateltavuus, pöyhkeys, keskinkertaisuus ja pyrkyryys joutuvat raivokkaan kritiikin kohteeksi. Myös Pienissä kuvissa kansa nähdään alkuperäisen uskon ja viisauden tyyssijana.

Venäjän johtama autuaiden utopia

Solovjovin Kolme puhetta Dostojevskin muistolle piirtävät kiintoisasti esiin Dostojevskin uskonnollis-konservatiivisen utopian, joka vasta häivähtää valikoiman esseissä, ja tulee esille Dostojevskin myöhemmissä kirjoituksissa. Filosofina mystiikkaan taipuvainen Solovjov yhdisti ajattelussaan sekä loogisuuden että uskonnollisen kokemuksen tavoittelun. Hän kritisoi positivismin ja materialismin vääristämää läntistä maailmankuvaa. Solovjoville Dostojevski oli yksi uskonnollisen taiteen tienraivaajista. Sittemmin Solovjov vaikutti vahvasti kaunokirjallisuuteen, erityisesti 1900-luvun alun venäläiset symbolistit ammensivat hänen ajattelustaan, joka korosti sisäistä moraalista vallankumousta.

Dostojevskin utopiassa Venäjän kutsumuskohtalona on johdattaa Eurooppa ja koko ihmiskunta takaisin kristilliseen alkukotiin, yhteen kirkkoon ja uskoon, pravoslavieen. Muut kansat voivat säilyttää kansalliset erityispiirteensä, kunhan vain luopuvat kansallisesta itsekkyydestä. Venäjän kansalla ei Dostojevskin mielestä ollut vahvaa kansallista itsekkyyttä, eikä taipumusta syrjintään.

Tämä uskonnollinen utopismi muistuttaa itseasiassa hämmästyttävästi internationalistista kommunismia, olkoonkin, että Dostojevskin visiossa kaiken piti tapahtua ilman pakkoa, rauhanomaisesti, kun kansat yksi toisensa jälkeen löytävät totuuden. Dostojevski uskoi, että Venäjä pelastaa Euroopan. Mutta kuka sitten pelastaa Venäjän?

Pohjimmiltaan Dostojevski oli bysanttilainen universalisti, joka julisti itäistä eurooppalaisuuden voittokulkua.Tällainen rikkiviisaus ei ole harvinaista eurooppalaisilla ajattelijoilla. Lännessähän on myös uskottu oman aatteen, Paavin vallan, työväenaatteen, nationalismin, modernisaation tai kapitalismin voitolliseen levittäytymiseen yli maanpiirin.

Solovjovin teksti herättää pohtimaan myös "Venäjän idean" synnyn kietoutumista kristinopin itäiseen suuntaukseen. Bysantin sorruttua turkkilaisten valtaan vuonna 1453 Venäjä tunsi jääneensä yksin kannattelemaan ortodoksista uskoa, jonka mongolien hyökkäys pitkään eristi Euroopasta.

Venäjän erityislaatuisuuden ja ainutlaatuisen kohtalon idea on lopulta ehkä vain eurooppalaisen hegemonia-ajattelun itäinen, korostunut versio. Oli miten oli "Venäjän idea" on jatkanut sitten Dostojevskin elämäänsä niin taiteissa kuin politiikassa. Sen jälkiä löytää 1910-luvun skyyttalaisliikkeestä ja symbolismista - ehkä myös Stalinin ajatuksesta "kommunismista yhdessä maassa". 1970-luvulla idea versoo Valentin Rasputinin maaseutuproosassa ja 1990-luvulla se palaa Aleksander Solzhenitsynin ja kumppanien uusslavofilian kaavussa. Kaikuja tästä ideasta on myös Putinin "suvereenin demokratian" kyhäelmässä tai kansallismielisten Euraasia-liikkeessä joiden hedelmiä korjataan nyt. Minne riennät, oi Venäjä!

Ville Ropponen

Kritiikki on ilmestynyt Kiiltomadossa 17.6.2009.

Maailmantuskan kääntöpiireillä

Kirjallisuus ei paranna masennusta, mutta auttaa

ymmärtämään sen ilmenemismuotoja.

Ville Ropponen

Väsyttää, tympii ja ahdistaa niin, ettei kirjakaan pysy kädessä. Talvi hiipii ulkoa sisälle. Pimeys ei rajoitu yöhön, vaan alkaa asettua silmien taakse. Mistä on kysymys? Ettei se vain olisi masennusta? Viime vuosina masennuksesta, usein määriteltynä lääketieteellisesti depressioksi, on tullut eräänlainen kansantauti. Masennuksen vanha nimi on melankolia. Tai vaihtoehtoisesti masennus on eräs melankolian oire.

Melankolia ei ole yksi vaan monta, korosti Sigmund Freud klassisessa esseessään Murhe ja melankolia (1917). Silmiinpistävintä määrittelyssä on sen epämääräisyys. Kukaan ei tunnu tietävän mistä masennuksessa on kysymys. Freudin mukaan lähes ainoa toistuva teema melankoliassa on menetys.

Jo riittää uupumus, kirja käteen vain. Kaunokirjallisuus tarjoaa reitin lääketieteellisten lokerointien ja julkkisten itkuisten itsetilitysten taakse. Kirjallisia teoksia ei voi palauttaa pelkiksi masennuksen kuvauksiksi. Kaunokirjallisuus on silti monesti antanut muodon paitsi erilaisille hillittömille fantasioille myös mielialahäiriöihin liittyville tunnetiloille, kuten ikävystyneisyys, välinpitämättömyys, ahdistus, pelko, haurauden tai herkkyyden tunne. Kirjallisuus avaa reitin yksilön psyykeen.

Sitä paitsi melankolian kirjallisten kuvausten perinne on hämmästyttävän vanha.

Melankolian juuret ovat antiikin ruumiinnesteopissa. Hippokrateen mukaan pernassa syntyvän mustan sapen liikatuotanto on terveydelle tuhoisaa. Melankolian nimitys viittaa tähän (kreik. melas,”musta” ja chole, ”sappi”). Antiikin kulttuureissa melankolia tunnettiin hyvin. Myös Raamatun Jobin kirjan turhuuden kuvaus muistuttaa melankoliaa. Jo antiikin aikana melankolialla oli kaksoismerkitys: se oli häiriö tai tauti, mutta merkitsi myös ylevää tarkkanäköisyyttä, jopa älyllistä suuruutta. Esimerkiksi Platon yhdisti Faidros-dialogissa melankolian ja pyhän mielipuolisuuden, manian. Melankolikko saattoi maata pohjattomassa pimeydessä, mutta myös häikäisevässä valossa.

Pimeyden ja valon kahtiajako näkyy myös Danten Jumalallisessa näytelmässä (1321), jota on usein luettu melankoliakuvauksena. Helvetti-jaksossa Dante ja Vergilius myös todistavat miten Styx-virran mustan veden pintaan nousee kuplia melankolisten raukkojen huokauksista, jotka istuvat kytkettyinä joenpohjaan. Keskiajalla eräs melankolian laji, acedia,  katsottiin kuolemansynniksi.

Ennen modernia aikaa melankolian kirjallisia kuvauksia ilmentävät myös toisenlaiset vastakohdat. Melankolikkoon kätkeytyi kaksi äärimmäistä hahmoa: nero ja hirviö, ylevä ja alkukantainen. Hän oli sekä pelokas ja uneton ihmisvihaaja, että häijy peto. Unettomuus merkitsi lisäksi unelmointia ja outoja fantasioita. Esimerkiksi monet Shakespearen hahmoista ovat melankolikkoja. Hamletilla on kaikki melankolikon ominaisuudet: tunteenpurkaukset, kaunopuheisuus ja pistävä äly, viha vallanpitäjiä kohtaan ja pakkoajatukset itsetuhosta.

Esimoderniin melankoliaan näyttää masennuksen lisäksi liittyvän aina mania. Usein siihen yhdistyvät myös viha ja nälkä, hillittömyys ja ahmiminen, jotka saattavat purkautua juopotteluna ja räyhäämisenä tai moraalittomina seksuaalisina hurjasteluina. Esimerkiksi 1700-luvun markiisi De Saden väkivaltaista seksiä estetisoivat teokset voi nähdä eräänlaisina melankoliakuvauksina. R.L. Stevensonin romaani Tohtori Jekyll ja Mr Hyde (1886) ja Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuva (1890) ovat nekin velkaa esimoderneille melankoliakuvauksille, vaikka ne on kirjoitettu modernina aikana.

Toisenlainen melankoliakuva kirjoittautui esiin, kun J.W. Goethe julkaisi kulttimaineeseen kivunneen romaaninsa Nuoren Wertherin kärsimykset (1774). Sen päähenkilöstä Wertheristä tuli romantiikan ajan melankolian supersankari. Hänessä heijastuu paitsi häviötä pelkäävän aateliston epätoivo myös modernit vaatimukset itsehillinnästä. Porvarillisena aikana miesten herkkyys oli sallittua enää vain intellektuaalisissa ja taiteellisissa ammateissa. Werther on poroporvarillisuutta vastaan kapinoivan, itsetuhoisen melankolian ruumiillistuma. Hänen epätoivonsa olemisen merkityksettömyydestä sysää hänet yhteiskunnan ulkopuolelle ja itsemurhaan. Werther rakkauden kohteessa Lottessa henkilöityy melankoliaan usein yhdistetty saavuttamattoman rakkauden teema

Wertheriä modernin melankolian tyyppihahmona ei voi korostaa liikaa. Hänen vaikutuksena näkyy koko 1800-luvun E.A. Poen kauhutarinoista venäläisiin ”tarpeettoman ihmisen” kuvauksiin, saksalaiseen weltschmerziin ja Baudelairén spleeniin. Goethen teos vaikuttaa välkkyvän taustalla myös sellaisissa poikkeusyksilön kuvauksissa kuin Kierkegaardin Joko-tai (1843) ja  Dostojevskin Kirjoituksia kellarista (1864).

Romantiikan aikana melankoliasta tuli taiteilijuuden peruskoodi. Tämä johtui pitkälti melankolian korkeasta statuksesta. Enää kyse ei ollut siitä, että koska kirjailija käyttää työvälineenään omaa minuuttaan, hän on kenties herkempi mielialan heilahteluille. Kyse oli siitä voiko todellista kirjailijuutta olla ilman melankoliaa. Melankolian ylimyksellinen status näkyy myös boheemeissa flanöörin ja dandyn tyypeissä. Nämä roolit – kuten aiemmatkin melankoliahahmot – oli varattu vain miehille. Edetään melko lähelle nykyaikaa ennen kuin kirjallisuudessa esiintyy naisten melankoliakuvauksia.

Freudin 1900-luvun alun psykoanalyyttisen teorian mukaan melankolikon täytyy korvata kokemaansa menetystä jollakin. Hänen pitää ravita onttoa sisintään ja nälkiintynyttä sieluaan. Ruumis otetaan haltuun ahmimalla, nielemällä, sulattamalla ja ulostamalla. Päinvastainen keino on nälkiintyminen: nälkä ja tyydyttämättömyys korotetaan luovaksi vastavoimaksi; kylläisyys ja tyydyttyneisyys alennetaan kuolemaksi.

Modernisoituvassa, yhä teknologisemmassa maailmassa melankolikko torjuu pelkojaan korostamalla suhdetta ruumiiseensa; itsekontrolli tulee joko hukata tai päinvastoin liioitella kontrollia. Esimerkiksi Knut Hamsunin romaanissa Nälkä (1890) päähenkilöä, masentunutta kirjailijaa, ajaa ahmimisen halu ja inho, pakko ahtaa ruokaa sisäänsä ja oksentaa se ulos.

Ehkä kirkkaimpana 1900-luvun alun melankoliakuva näkyy Franz Kafkan proosassa. Kompleksinen suhde ruokaan erottuu myös kirjailijan elämänkerrassa. Nuoresta asti alavireinen Kafka eli askeettisesti ja saattoi jopa näännyttää itseään aliravitsemukseen saakka. Päiväkirjaansa hän kuvasi silti bulimisia fantasioita makkaroista ja paisteista, väkevästi maustetuista ja makeutetuista ruoista, joita hän halusi hotkia. Mielihalun toteuttaminen olisi merkinnyt antautumista synkkyydelle.

Kaksi Kafkan luomaa henkilöhahmoa kuolee nälkään, Gregor Samsa Muodonmuutoksessa (1915) ja Nälkätaiteilija samannimisessä novellissa (1924). Viimeksi mainitun novellin päähenkilö kiertelee esittelemässä riutunutta ruumistaan impressaarionsa kanssa. Impressaario antaa taiteilijan paastota vain 40 päivää, mutta tämä unelmoi paaston jatkamisesta äärirajoille. Lopulta paaston pidentäminen onnistuu, kun Nälkätaiteilija on pestautunut sirkukseen ja hänet on unohdettu häkkiinsä. Työmiehet löytävät näivettyneen Nälkätaiteilijan, joka kuiskaa viimeisillä voimillaan vastauksen paaston syystä: ”koska en löydä semmoista ruokaa, joka maittaisi minulle”.

Mainittuja laaja-alaisempi melankoliakuvaus on varhainen proosapala, Häävalmisteluja maalla (1907–1908). Sen päähenkilön Rabanin peruskokemuksena on minuudettomuuden tunne, fyysisen olemisen epävarmuus, kohtaamattomuus toisten kanssa sekä seksuaalisuuteen liittyvä epäröinti. Raban ei tunne itseään ihmiseksi vaan vertautuu kovakuoriaiseen. Toisten kommenteista Rabanin on etsittävä oman minuutensa aineksia: ”Eikö Lement ollutkin tänään ystävällinen, hänhän kertoi minulle yhtä ja toista ja selitti asiat niin kuin minäkin ne varmaan koen”. Elämä on jatkuvaa odottamista, ulkoiset sattumukset tuntuvat moitteilta itselle, eikä ruoka enempää kuin ihmisten tapaaminen tyydytä. Nämä kaikki ovat aihelmia, joita Kafka myöhemmin kehittelee pidemmälle.

Melankolian ruumiillisuuteen kiinnittyvää ulottuvuutta jatkaa J-P Sartren romaani Inho (1938). Teoksen päähenkilöä Roquentinia inhottaa oma vulgaari fyysisyytensä. Hän kiertelee fiktiivistä satamakaupunkia Bouvillea (ransk. boue, ”loska, saasta”), jossa ulkomaailma velloo hänen päälleen kuvottavassa aineellisessa tahmeudessaan: vieraan takaliston lämmittämänä ratikan penkkinä tai ylikypsän camembertin mätänä tuoksuna. Toinen melankolian piirre, vieraantuneisuuden ja merkityksettömyyden tunne, toimi sodanjälkeisessä Euroopassa usein vastakulttuurin polttoaineena. Mielettömyyden tunnot erottuvat esimerkiksi Albert Camus’in proosassa ja esseistiikassa.

Hyvin erilainen melankoliakuvaus on Sylvia Plathin omaelämänkerrallinen romaani Lasikellon alla (1963). Romaanin ”realistinen” melankoliakuva viittaa tavallaan jo tulevaisuuteen. Teoksessa masennuksesta on tullut lääketieteellinen käsite, ikään kuin vain ”ihmiskoneen” toimintahäiriö. Plathin romaanissa melankolikkoa, lahjakasta opiskelijanaista Estheriä, kuvataan pääasiassa ulkoapäin. Estherin masennusoireita eritellään, mutta kaikessa tuntuu diagnoosien maku: unettomuutta, toivottomuutta, käsien tärinää, itsemurhayritys. Plathin teoksen rationalismille on varmasti useita syitä, mutta yksi voi olla melankolian korkea ja miehinen status: edes 1960-luvulla nainen ei voinut kirjoittaa melankoliasta muuta kuin sairaskertomuksen.

                     

Viime vuosisadan puolivälistä asti melankoliakuvauksia on leimannut sairausnäkökulma. Esimerkiksi Michel Houllebecqin romaanin Halujen taistelukenttä (2009) päähenkilö on masentunut, hyväpalkkainen ohjelmoija. Hänen depressionsa vaikuttaa kumpuavan siitä, että hänet on pakotettu jatkuvaan kamppailuun rahasta, seksistä ja hyödykkeistä nykymaailman ”halujen taistelukentällä”. Romahdettuaan psyykkisesti ohjelmoija joutuu terveydenhuollon potilaaksi tai paremmin asiakkaaksi. Masennusta aiheuttavan kulttuurin ja yhteiskunnan muuttaminen näyttäytyy mahdottomana, kun pahoinvoinnin syyt medikalisoidaan ja eristetään yksilön ongelmaksi.

Depressioksi pelkistyttyään melankolian status on laskenut. Jotain sen ylimyksellisyydestä voi silti aistia Bret-Easton Ellisin usein melankoliakuvauksena luetusta romaanista Amerikan psyko (1991). Siinä myöhäismodernin talouseliitin stressikulttuurin lapsi, bisnesjuppi ja sarjamurhaaja Patrick Batemann etsii hillittömän väkivallan avulla tarkoitusta merkitsevyydestä tyhjentyneessä modernissa kulutusmaailmassa. Erityisesti anglosaksisia melankoliakuvauksia leimaavat usein tyhjyyden tunteet sekä fantasiat tuntemisen kyvystä kertakäyttötodellisuudessa, jossa ihmissuhteet ovat korvautuneet markkinasuhteilla.

”Mi ikävyys, mi hämäryys, kuin syksy-iltanen autiol maall”, kirjoittaa Aleksis Kivi runossa ”Ikävyys” (1866). Entä millaisena melankolia näyttäytyy kotimaisessa nykykirjallisuudessa? Onko kuvauksissa jotain uutta ja erilaista?  Sairausnäkökulma näyttää hallitsevan meilläkin lähes poikkeuksetta Anja Kaurasen tunnetusta masennuskuvauksesta Syysprinssi (1996) Sofi Oksasen depressoitunutta naispariskuntaa ruotivaan romaaniin Baby Jane (2005).

Yksi nykykirjallisuuden kiinnostavimpia depressiokuvauksia on Hanna-Marjut Marttilan tragikoominen romaani Kertoi tulleensa petetyksi (2002). Siinä etualalle nousee yhteiskunta. Masentunut henkilökolmikko Tipii, Ilari ja Roseanna ovat sosiaalisesti eristyneitä, mikä tuo esille depression kehän, jossa arjessa selviämisen vaikeutuminen johtaa syrjäytymiseen, ja syrjäytyminen pitää yllä masennusta. Marttilan romaanihenkilöt ajelehtivat rahattomuuden, mielialalääkkeiden, rauhoittavien, viinan ja itsemurha-ajatusten suossa.

Kuin korostaakseen melankolian nykyään alentunutta statusta, romaani painottaa lääketieteellisesti, että henkilöt ovat depressiosairaita. Toisaalta sairausluokitus tuodaan ilmi siinä valossa, että positiivista ylienergisyyttä korostava nyky-yhteiskunta ei tunnusta tätä sairautta, tai ei ainakaan auta sairastuneita tarpeeksi.

Yksi romaanihenkilöistä, Tipii, on positiivisen ajattelun aivopesemä yrittäen jatkuvasti torjua kaiken ikävän, todellisuuden kieltämiseen asti. Marttilan itsemurhasta jankuttavat ja säälittävät masennushahmot ovatkin jonkinlaisia karikatyyrejä nykyasenteista depressiota kohtaan. Kovin uutta tapaa puhua masennuksesta romaani ei siis tarjoa. Sosiaalisen kritiikin ohella se nauraa masennukseen liitetyille käsityksille, mutta saattaa samalla myös vahvistaa stereotypioita.

Toinen aiheesta ammentava intresantti nykyteos on Karri Kokon kollaasi Varjofinlandia (2005). Teoksen sisältö on sitaattia suomalaisista masennusblogeista keväältä 2005. Tekijän panos rajoittuu valikointiin, kopiointiin, järjestämiseen ja kontekstin häivyttämiseen. Näillä reunaehdoilla tulkittuna teos avaa ikään kuin näkymän nykysuomalaiseen masennukseen.

Varjofinlandiassa huomiota herättää masennuspuheen tavanomaisuus. Klassisen melankolian ja tuskan ylevöittävää vaikutusta ei todellakaan näy. Teksti on vyöry anonyymia itsearvostelua, itsevihaa ja tilitystä tunteista. Sitaattimateriaali muodostaa myös osuvan tuntuisia luonnehdintoja depressiosta, tyyliin: ”sää on jotenkin rikki” tai ”jonain päivänä tajuan vasta, että tämä ei onnistu, minut on edelleen vangittu tänne, tähän kehoon ja kieleen”. Mutta valtaosa teoksen materiaalista on hämmästyttävän latteaa, jopa banaalia. ”Avartuessaan huomaa hulluutensa tavanomaisuuden”, kuten eräs kirjan sitaatti kuuluu.

On kiinnostavaa, ettei teoksessa kosketella yhteiskuntaa ja kulttuuria lainkaan, vaikka teos ”paljastaakin” modernin suomalaisen tyytymättömyyden itseen ja viihtymättömyyden kulttuurissa. Tekstissä korostuvat häpeä ja puhe ruumiillisista oireista. Kyse on sosiaalisesta tuskasta, sillä mitä muuta häpeä on kuin sosiaalisen vertailun synnyttämää ahdistusta?

Varjofinlandia kyseenalaistaa tavallaan yksilöllisen tunneilmaisun. Teos voisi olla ikään kuin kenen tahansa masentuneen kirjoittama. Onko yksilön lopulta mahdollista ilmaista tuntemuksiaan henkilökohtaisen kielen avulla? Vai onko tunteista ja masennuksesta puhuminen pikemminkin sosiaalisen kielen käyttöä? Ehkä tunteet eivät lopulta olekaan yksilöllisiä, vaan se on yhteisö ja aikakausi, joka puhuu meissä, silloin kun tunnemme ja silloin kun masennumme?

Melankolia on paljon laajempi ilmiö kuin nykyinen masennus. Siihen on liitetty mielentiloja, joille on nykyään lätkäisty jokin toinen lääketieteellinen sinetti, kuten syömis-, ahdistus-, uni- tai kaksisuuntainen mielialahäiriö. Pelkästään tämä tuskin selittää sitä, että melankolia on kirjallisuuden historiassa eniten käsitelty tunnekimara, ehkä lukuun ottamatta rakkautta ja rakastumista.

Melankolia tuntuu olevan suorastaan polttava piste länsimaisessa tietoisuudessa. Kyse lienee pitkälti siitä, että melankoliakuvaukset ovat piirtäneet psyykkisen normaliteetin rajoja? Se miten eri tavoin melankoliaa on kuvattu eri aikoina ilmentää ajan ja kulttuurin erilaisia tapoja sallia tunteiden ilmaisu, venyttää sosiaalista kontrollia ja näyttää yksilölle kaapin paikka. Kuvauksissa melankoliasta erottuvat myös ihmisen suhde omaan ruumiiseensa ja käsitykset menestyneestä yhteisön jäsenestä. Melankolisten kirjallisten hahmojen yhteiskuntaluokka ja sukupuoli tuntuvat usein olevan kovin merkitseviä, ja näin melankoliakuvaukset kertovat hierarkiasta. Tarinoissa melankoliasta tiivistyy ehkä silti vanha totuus: mitä yksityisempiä asioita kirjallisuudessa kuvataan, sitä yleisempi merkitys tällä on.

Herää kysymys, olemmeko me nykyihmiset sittenkään niin vapaita, jos merkittävä osa tunneilmaisuamme on piilotettu itsehillinnän, kielenkäytön kaavamaisuuksien ja lääketieteellisten lappusten taakse.

Essee on ilmestynyt myös Parnassossa 1/2013.