Historian kautta nykypäivän hermolle

 

Ville Ropponen

Ranskalaisen Éric Vuillardin (s. 1968) kaksi kertomusta Kongo ja Köyhien sota toteuttavat kirjailijan itse kirjallisuudelle määrittämää tehtävää: paljastaa varallisuuden jakautuminen, alistaminen ja taistelu. Äkeä tendenssi taipuisi taitamattoman kirjoittajan käsissä helposti saarnaamiseksi. Vuillard kirjoittaa kevyttä ja terävää kaunokirjallisuutta.

Kuten Vuillardilta aiemmin suomennetut teokset – Goncourt-palkittu Päiväkäsky (2019) ja 14.heinäkuuta (2021) – myös uusi suomennos on dokumenttiproosaa.

Fiktiossa vallitsevat usein vakiintuneet genret ja keinovalikoimat. Dokumenttiproosan tekijä taas ikään kuin keksii lajin aina uudelleen – ainakin jos on osaava. Lajin pioneeri Norman Mailer sekoitteli omaa kokemustaan, journalistisia keinoja ja kirjallista aineistoa. Valkovenäläinen Nobel-kirjailija Svetlana Aleksijevitš nojaa haastatteluihin: hän puhuttaa kymmeniä ihmisiä ja muovailee sen pohjalta romaaninsa. Ehkä tylsin tapa tehdä dokumenttiromaani on koostaa fakta-aineistosta suoraviivainen tarina.

Vuillard kirmaa kiinnostavammille kairoille: hän yhdistelee historian kuvausta, esseististä pohdintaa, fiktiota ja pamflettia. Tällainen faktaa ja sepitettä vatkaava esseistinen tyyli on 2000-luvulla yleistynyt kaunokirjallisuudessa. Ranskassa Vuillardin kirjallisia sukulaisia ovat esimerkiksi Laurent Binét ja Emmanuel Carreré. Suomessa vaikkapa Juha Hurme on soveltanut vastaavaa tyyliä Finlandia-palkitussa romaanissaan Niemi (2017).

Vuillard tavoittelee minimalismia. Hänen teoksensa ovat harvoin yli 200 sivuisia. Kongo ja Köyhien sota ovat vielä tiivimpiä, 50 ja 80 sivun väliltä. Tiukaksi tislatun tekstin takana kihisee tietomäärä ja viittausten verkosto.

Kirjailija rakentaa teoksensa pikaleikkausten katkomista lyhyistä luvuista. Hän harjaa tunnettuja historiallisia tapahtumia, mutta pyrkii puhumaan myös nykyhetkestä. Monesti ennenkin käsiteltyihin aiheisiinsa, Kongon kolonisointiin ja 1500-luvun Saksan talonpoikaissotaan, Vuillard onnistuu löytämään tuoreen näkökulman ja käsittelytavan.

Kongo lähtee liikkeelle Berliinin konferenssista 1884, jossa 14 eri suurvaltaa jakoi härskisti Afrikan. Kirjallinen kuvaus lipuu konferenssipaikan arkkitehtuurissa, diplomaattien sukujuurissa, sanaleikeissä. Vuillard kuvaa eliitin edustajia satiirisen tyylikkäästi:

”...keskellä yletöntä kevytmielisyyttä, stukkoja, kipsiliaaneja ja lasilieskoja, keskellä hirviömäisen kepeää vaurautta, rehottavaa ilmeettömyyttä, vimmaa olla sanomatta mitään, ainoastaan vatvoa ja lörpötellä, siirrellä pilliä juomalasissa, keskellä kaikkea tukahdutettua seksuaalisuutta, jota tihkuu kiinalaisista vaaseista, mandariineista, oksien ja kärhöjen syheröistä, satyyrien piirileikeistä ja pikkuhirviöiden virnuilusta, kaiken tuon keskellä pohditaan vakavasti maailman kohtaloa ja kuiskitaan valtaisia laskutoimituksia” (s. 18-19).

Kongossa rinnastuvat Berliinissä planeetan resursseja huutokauppaavien diplomaattien omaisuus ja orjakauppa, palatsit ja Kongon uhrit. Kirjailija osoittaa myös miten rikoksella luotu vauraus yhä ravitsee länsimaailman suuromistajia, näitä hienostuneiden ryövärien perillisiä. Miten valta voikaan keskittyä niin mauttomasti! Nämä eivät ole uusia ajatuksia, mutta hyvä niistä on muistuttaa. Vain harva valtiokaan on ottanut vastuuta imperialismista.

Kongossa nostetaan valokeilaan todellisia historian henkilöitä: Leopold II, Belgian kuningas, joka lobbasi Kongon yksityiseksi omaisuudekseen; luutnantti Lemaire, joka Leopoldin laskuun poltti kyliä Kongossa ja vaati heimoilta alistumista; Léon Fiévez, byrokraatti ja kiduttaja, joka sääti, että jokaisesta tapetusta mustasta oli tuotava katkaistu käsi todisteeksi luodin tehokkaasta käytöstä; Goffinet´n veljekset, jotka neuvottelevat Leopoldin ”firmalle” etuja.

Kongoa riistettiin kumin takia, ja Leopoldista tuli ”porvarisfaarao”, kuten Vuillard kirjoittaa.

Kongo toimii imperialismin ääriesimerkkinä, eikä ihme: belgialainen hallinto tappoi alueella miljoonia. Siellä tapahtui yksi ensimmäisiä moderneja kansanmurhia – ja pitkään se oli unohdettu. Joseph Conrad kirjoitti aikanaan aiheesta romaanissaan Pimeyden sydän (1899). Sven Lindqvist viittaa hänkin Kongoon peratessaan imperialismia esseeteoksessaan Tappakaa ne saatanat (1992).

Mitä uutta Vuillard sanoo? Tuoretta hänen Kongossaan on se miten pahalle muovataan kasvot. Kirjailija myös kritisoi vapaakauppaa ja näyttää millainen on nykyisen talousjärjestelmän kolonialistinen alkuhämärä.

Köyhien sota jatkaa kapinan teemaa, jota Vuillard pyörittelee myös 14. heinäkuuta-teoksessa. Tuo Ranskan vallankumousta käsittelevä kirja uppoaa ehkä liikaa ranskalaisiin yksityiskohtiin, joita muunmaalaiset eivät niin tavoita. ”Köyhien sota” onnistuu paremmin.

Vuillard keskittyy radikaalin teologin Thomas Mŭntzerin elämäntarinaan. Välillä poiketaan kirjanpainotaidon merkitykseen, varhaisten uskonpuhdistajien John Wyclyffen ja Jan Husin vaiheisiin ja myöhäiskeskiajan kapinoihin Englannissa ja Ranskassa.

Tämä kaikki muodostaa taustan, jota vasten heijastuu suuri panoraama: Mŭntzerin taistelu tavallisten ihmisten puolesta rahaa, valtaa ja voimankäyttöä vastaan.

Mŭntzerin isä hirtetään pojan ollessa varhaisteini, ja hänestä sukeutuu protestantti ja kiivailija. Hän saarnaa kaivosmiehille, kankureille ja talonpojille. Hän messuaa saksaksi, rahvaan kielellä. Miekka otetaan pois ruhtinailta ja annetaan vihaisen kansan käsiin, sanoo Mŭntzer, ja kansa ymmärtää: vallanpitäjät eivät anna mitään ilmaiseksi, eivät leipää saati vapautta. Ihmiset alkavat Mŭntzerin kehotuksesta vaatia Jumalan valtakuntaa tässä ja nyt, mutta sitä ei valta voi suvaita.

Mŭntzer arvosteli myös Lutheria, joka oli hänestä myynyt itsensä ruhtinaille. Luther sanoutuikin irti puhkeavasta talonpoikaiskapinasta ja vaati lahtaamaan kapinalliset kuin koirat.

Myös Friedrich Engels ja Karl Kautsky ovat kirjoittaneet Saksan talonpoikaissodasta ja luonnehtineet sitä varhaisena esimerkkinä luokkien välisestä konfliktista.

Vuillardin käsittelyssä Mŭntzeristä kehkeytyy universaali kapinallinen, missä tahansa ajassa vääryyttä vastaan nouseva henki.

Talonpoikaiset kapinalliset jyrättiin Frankenhausen taistelussa, Mŭntzer vangittiin ja teloitettiin, mutta hänen missionsa elää niin kauan kuin maailmassa piisaa sortoa ja eriarvoisuutta.

Vuillard tuo sanomansa esiin historian kautta ja melko abstraktilla tasolla. Kongo/ Köyhien sota voi silti olla ajan hermoilla, kun ajattelee miten pandemia ja imperialistinen hyökkäyssota Euroopassa on paljastanut talousjärjestelmän haavoittuvuuden; kriisiuutiset täyttävät eetterin.

Kun lähitulevaisuudessa siirrytään jälkifossiiliseen yhteiskuntaan, tulee talouskasvu väistämättä taittumaan, eikä se enää pysty peittämään jyrkkiä tulo- ja varallisuuseroja. Ilman talouskasvua yhden vauraus on suoraan pois joltain toiselta. On helppo ennustaa, että yhteiskunnallisen tasa-arvon vaatimus palaa silloin räikeällä ryminällä.

Éric Vuillard:

Kongo/ Köyhien sota

Kaksi kertomusta, 150 s.

Suomentanut Lotta Toiviainen.

Siltala 2022.

Kritiikki on julkaistu Ydin-lehden numerossa 4/2022.

Äärimmäisyys jähmettää ajattelun?

Ville Ropponen

Pentti Linkola ei jätä kylmäksi: lähes jokaisella on jokin mielipide kalastaja-filosofin ajatuksista, vaikka harva hänen kirjoituksiaan hyvin tuntee. Linkola on viljellyt kaunopuheista äärimmäisyyttä 1960-luvulta alkaen. Hän varoittaa ekokatastrofista, kritisoi saastumista ja valittaa massayhteiskuntaa. Linkola ihannoi esiteollista Suomea, josta maalaa maaseutuidyllin. Vähän väliä hän julistaa ihmiskunnan loppua. Enemmän kuin vihreyttä Linkola tuntuu edustavan ääriagraarista elitismiä.

Tere Vadénin Linkolan ajamana -pamfletissa seitsemän tutkijaa ja aktivistia ruotii Linkolaa sekä ymmärtäen, että kritisoiden. Teokseen sisältyvä Linkolan essee "Runo-Suomi vai hyvinvointivaltio" vuodelta 1960 määrittää linkolalaisuuden perusteita. Enemmän kuin pafletti teos on analyysikirja, kovin raflaavia ei lausuta.

Ainutlaatuinen ajattelija Linkola ei ole. Samankaltaisia pohdintoja esitti esimerkiksi jo vuonna 1890 englantilainen William Morris teoksessaan Huomispäivän uutisia. Toisin kuin Linkola Morris tosin arvosti demokratiaa ja vastusti väkivaltaa.

Salla Tuomivaara tarkastelee tekstissään Linkolan luontoesseistiikkaa. Tuomivaara näkee Linkolan tärkeyden siinä, että tämä on kyseenalaistanut ihmisen aseman muun elämän yläpuolella. Linkola kritisoi ihmisen oikeutta hyväksikäyttää luontoa ja kysyy osuvasti: lisäävätkö korkea elintaso ja teknologia onnellisuutta?

Luontokuvaajana ja sivilisaatiokriitikkona Linkolaa arvostaa myös Arto Tukiainen. Linkola kuvaa tuholaisihmistä osuvasti, toteaa Tukiainen.

Darwinismin kritisoija Linkola on kuitenkin itse sosiaalidarwinisti. Kirjoituksissaan hän lyö heikkoja, köyhiä ja sairaita. Oikeastaan Linkola ei ole ympäristöajattelija, vaan ideologi, äärioikeistolainen nihilisti, joka ihannoi agraarista fasismia, väittää esseessään Tapani Kilpeläinen. Linkola tulkitsee faktoja kuten haluaa, eikä perustele kantojaan. Miten Linkolan asenteellinen hölynpöly on voinut mennä täydestä vuosikymmenet, Kilpeläinen kysyy. Konservatiivinen media pitää demokratian vastaisuutta kansalaisrohkeutena ja antaa Linkolalla tilaa.

"Mitä uusliberalistisemmaksi yhteiskunta muuttuu, sitä salonkikelpoisempi Linkolasta tulee", Kilpeläinen uskoo.

Ville Lähde analysoi esseessään oivaltavasti Linkolan julkista kuvaa. Julkisuudessa Linkolaa ei ole vaiennettu tai sivuutettu, vaan hänet on ikonisoitu. Linkola puhuu ympäristötuhosta niin yleistäen ja kärjistäen, että paatuneinkin luonnonsaastuttaja voi nyökytellä. Linkolan äärimmäisyys ei pakota tekemään mitään, maailmanloppu kun tulee joka tapauksessa. Linkolasta on lisäksi tullut lyömäase ihmisiä vastaan, jotka todella yrittävät tehdä jotain ympäristön hyväksi, Lähde selittää.

Linkolan demokratia-kritiikki menee metsään siksikin, ettemme elä todellisessa demokratiassa, sanoo Olli Tammilehto. Ratkaisu ekologiseen kriisiin voisi Tammilehdon mukaan olla ekofasismin sijasta suora demokratia. Ympäristösuhteen muutoksen avaimet piilevät jokaisessa ihmisessä.

Tere Vadén (toim.): Linkolan ajamana. Like 2008.

Kritiikki on ilmestynyt Kalevassa syksyllä 2008.

Kohti ihmiskeskeisyyden jälkeistä aikaa

Ville Ropponen

Kaksi tuoretta esseeteosta pohtii eri näkökulmista ihmisen ja ympäristön suhdetta. Miltä elollinen maaailma näyttää, jos ihminen ei olekaan kaiken keskipiste?

Ilmastonmuutoksen ja ympäristökriisin uhat aletaan tiedostaa. Teollisen ihmisen jyrsimäjäljet, sukupuuttoaalto, villin luonnon tuho vierittävät yhteiskunnat ja teknologian, talousjärjestelmän ja elämäntapamme väistämättä järistykseen. Edessä on kulttuurimurros, jonka kaikkia vaikutuksia ei vielä pysty ennakoimaan. Jos ihminen lajina edes selviää!

Kaksi tuoretta esseeteosta lähestyy kuumottavia kysymyksiä kiinnostavasti eri tavoin. Pauliina Haasjoki ja Riikka Kaihovaara poikkeavat toisistaan kirjoittajina ja näkökulmissaan. Tandemina luettuna teokset täydentävät toisiaan.

Haasjoki kaartelee taivaalla, ensyklopedisesti sfääreissä, Kaihovaara iskee kyntensä lihaan, pihaan ja puuhun. Haasjoen esseet ovat muodoltaan kokeilevampia, mutta ajattelijana Kaihovaara on radikaalimpi. Apolloninen Haasjoki ja dionyysinen Kaihovaara ovat nykyesseistiikan Bonnie ja Clyde, Jekyll ja Hyde tai Putin ja Medvedjev: lukija saa täyslaidallisen aikalaiskuvausta ja filosofiaa; sivilisaatiokritiikkiä piisaa, joskin melko läntisestä vinkkelistä, molempien kirjoittajien kulttuuriviitteissä kun painottuvat kotimaisuuden lisäksi Yhdysvallat.

Haasjoen Himmeä sininen piste liitää läpi lukemattomien aiheiden, jotka kiertyvät kahdelle radalle, avaruuteen ja maapallon kohtaloon ympäristökriisissä. Teoksen nimi viittaa siihen miltä maa näyttää kuvattuna aurinkokuntamme laidalta, josta elollinen eksoplaneetta jo tunnistettaisiin.

Neljässä pitkässä esseessä Haasjoki harjaa tieteiskirjallisuutta, elokuvia ja nykytaidetta. Hän sukkuloi fysiikasta faabeleihin, somekeskusteluista avaruusolentoihin ja eläinten tietoisuuteen. Hän kritisoi rajatonta kehitysuskoa, joka huipentui avaruusohjelmassa. Arvostelun kohteena on usko ulkopuolisiin ratkaisuihin, kun ratkaisut olisi jokaisen tehtävä itse.

Parhaimmillaan Haasjoki luo hienoa synteesiä ja ajankuvaa, heikoimmillaan teksti hajoaa liikaan abstraktiuteen ja kokemusvajeeseen, vaikka käsitteellinen ilmaisu sinänsä onkin perusteltua teoksen merkityskentissä.

Haasjoki erittelee siirtymää ihmiskeskeisestä ajattelusta posthumanistiseen. Teoksen parhaita esseitä ovat ”Villi tulevaisuus” ja ”Muunlajiset”. Ensimmäinen pohtii maailmanloppua, tieteisfiktiota ja faktoja ympäristön tilasta. Seuraavat 20 vuotta ratkaisevat kuljetaanko kohti pannuhuonetta vai tasapainoisempaa tilaa, jossa voi opetella selviämään, uskoo Haasjoki. ”Muunlajiset” pohtii käsityksiä eläimistä nyt kun planeetan nisäkkäistä 96 prosenttia on ihmisiä ja kotieläimiä. Haasjoki tarkastelee tuotantoeläimiä, niiden kärsimystä. Eläinten ja ihmisten alistava kohtelu kulkevat käsi kädessä, vakuuttelee esseisti. Talouskasvu ja hyvinvoinnin tahkoaminen perustuvat osin eläinten tehostettuun hyväksikäyttöön.

Haasjoen luontokäsitys kärsii eräänlaisesta ”söpöydestä”. Esimerkiksi petojen petoluonteen kauhistelu tai oletus tuotantoeläinten ihmisenkaltaisista tunteista vaikuttaa perustuvan ihmiskäsitysten sijoittamiseen luontoon, joita siellä ei ole. Haasjoen peräänkuuluttamat humanismi (jotenkin laajennettuna myös eläimiin) ja verenvuodatuksen kielto ovat hyviä ihanteita, mutta on vaikea uskoa niiden pohjaavan biologiaan.

Haasjoki pohtii ilmastonmuutokseen varautumista ja ekologista teknologiaa. Kuinka siirtymä ekologiseen yhteiskuntaan tulisi tehdä? Yksilön kulutusvalinnoista ei ole kyse, vaan kollektiivisesta muutoksesta. Sen ei tarvitse olla vain kieltäymystä ja rajoituksia, vaan uusi tapa elää voi olla parempi ja mielekkäämpi.

Kapitalismia sekä tulo- ja varallisuuseroja Haasjoki kritisoi sivulauseessa. Mutta hän ei kirjoita näkyviin kuinka taloudellisesti oikeudenmukainen jälkifossiilinen yhteiskunta tulisi järjestää kirjoittajan itsensä kaltaisten koulutettujen keskiluokan älykköjen asiantuntijapuheenvuorojen ulkopuolella.

Teoksen esseeminä tuntuu ilmentävän ongelmia, joihin nykyihminen on ympäristökriisissä jämähtänyt. Esseeminä on tarkkailija, joka käsitteellistää mieluummin kuin toimii. Hän elää representaatioiden ja individualismin maailmassa. Minä tarkkailee tietokoneensa ruutua, puhuu somesta ja feedistään, kertoo vegaaniudestaan, ahdistuu eläintuotannosta, mutta vaikuttaa vieraantuneelta luonnosta. Hän ei liiku luonnossa, eikä kuvaa sitä. Vain yhdessä kohtaa hän vaikuttuu linnuista ja pohtii västäräkin kokemusmaailmaa. Omaa elämäntapaansa ja sen ekologista kestävyyttä hän ei esittele, eikä pura.

Kaihovaaran Villi ihminen lähestyy aiheitaan konkreettisemmin. Tavanomaisemman alun jälkeen teoksen esseet riehaantuvat rönsyille, mutta rihmasto pysyy kasassa dialektisen ja iskevän tyylin ansiosta. Esikoisteoksena Villi ihminen on reväyttävä ja panee ajatukset kuhisemaan, vaikka sen pohjimmiltaan romanttinen vire ei ehkä kaikkia miellytä.

Kaihovaara perkaa kulttuurin ja luonnon rajanvetoa. Hänestä ihminen on kaikessa osa luontoa, ei erillinen. Kaihovaaralle luonto on muutakin kuin raaka-ainevarasto tai söpö ja heikko, suojelun kohde. Se on ruma ja epäjärjestelmällinen ja versoaa myös ihmisen hylkäämille joutomaille. 

Villin ihmisen yhdeksässä esseessä kairaudutaan käsityksiin luonnosta ja ihmispsyykestä ja kaikkea hierotaan vasten modernia. Taustalla kulkevat pohdinnat puhtaudesta ja liasta, hallinnasta ja kaaoksesta. Ja läpi teoksen määritellään ”villiyttä”.

Kaihovaara sanoo suoraan: ympäristökatastrofeja on aina edeltänyt demokratian puute, sikailevan yläluokan loiskasvu.

Esseiden taustalla on posthumanistinen ajattelu. Esseisti viittoilee yhdysvaltalaisiin filosofeihin ja kirjailijoihin Timothy Mortonin ”pimeästä ekologiasta” John Zerzanin anarkopritivismiin ja Gary Snyderin luontoesseistiikkaan.

Erilaisten myyttien, kuten ”jalon villin” puhkominen on osuvaa, vaikka ei aina kovin uutta. Kaihovaaraa ruotii asioita pitkälti organismien ja kehollisuuden kautta. Esseissä syntyy dialektinen piiri: esitetäään väite ja sen jälkeen se pyritään kumoamaan jne.

Kaihovaara näkee luonnon moneutena, jossa on kaikki, julmuus ja kauhukin. Haasjoesta poikkeavasti Kaihovaaralle humanismi on luontoa tuhoavan modernin hiljainen rikoskumppani. Pitäisikö humanismi sitten hylätä ja mitä se tarkoittaisi? Vahvimman valtaa vai kaiken elollisen samanarvoisuutta? Kaihovaara ei vastaa.

Läpi teoksen kulkee ihmiskeskeisyyden kritiikki. Ihmisen on luovuttava ajatuksesta, että hän voi hallita luontoa, ensin turmelemalla ja sitten suojelemalla. Päinvastoin tulisi päästää ennakoimaton elinvoima itseemme, sillä sitä luonto merkitsee.

Kaihovaaran esseesubjekti on Haasjoen tapaan hänkin kaupunkilainen, mutta näyttää peuhaavan luonnossa enemmän, eräretkeillen, siirtolapuutarhaa viljellen, kasviksia hapattaen, kompostoiden, pyrkien kohti ekologisempaa elämäntapaa.

Villin ihmisen keskeisiä esseitä ovat ”Pimeän mielen ekologia”, ”Kulttuuri suolessamme” ja ”Myytti nimeltä antroposeeni”. Entä jos ihmismielen käsittäisi koneen sijaan ekosysteemiksi, pohtii Kaihovaara. Hän vetää vastaavuuksia biologisten toimintojen ja psyyken välille, versoamisesta mätänemiseen.

Esseisti valottaa suolistobakteerien merkitystä ja mahdollista yhteyttä aivoihin. Maapallon ensimmäiset elinmuodot, bakteerit, vallitsevat yhä planeettaa. Kenties ihminen onkin bakteerien orja, joka on noussut kapinaan yrittäessään tuhota elonkehän, pohtii Kaihovaara.

Kaihovaaralle ihminenkään ei ole yksilö, vaan ekosysteemi. Kaikkien eliöiden tapaan ihminen katsoo asioita omasta navastaan käsin ja käyttää muita hyödykseen. Tuhoudummeko juuri siksi, että olemme eläimiä? Luonnon historiassa on toistunut useita joukkosukupuuttoaaltoja ja eliöt ovat joskus itse aiheuttaneet tuhonsa, ehkä myös dinosaurukset.

Antroposeeni hävittää ihmisen, ja siksi ihmisen huoli luonnontuhosta on ”pelkoa oman perseemme puolesta”, väittää Kaihovaara. Luonto uusintaa itsensä ihmisen jälkeenkin ja vaikka ihminen tuhoaisi kaiken elämän, luonto olisi voittanut, ”sillä kuolema on osa elämää”. Kaihovaara suunnistaa nihilismin tuolle puolen, sillä nihilismikin on ihmiskeskeinen käsite.

Villi ihminen on oudon voimaannuttava kirja, vaikka kaikista väitteistä ei voi olla samaa mieltä, ei tarvitsekaan. Akateemisen filosofisia Kaihovaaran pohdinnot eivät ole, vaan hän pyörittelee ajatuksia kaunokirjallisen kahleetta.

Kaihovaara ruotii ihmisyyden pimeitä puoliakin päinvastoin kuin Haasjoki, joka jää pyörimään moralismiin ja hakee lähinnä ylätason ratkaisuja ekokriisiin.

Kaihovaara näyttää elonkehän kyvyn korjata itsensä. Hänen mukaansa tulisi antautua villiydelle, heittäytyä pimeään, jotta yhteiskunnat nyrjähtäisivät uuteen suuntaan. Villi ihminen pohtii uusvanhaa luontoyhteyttä, juurtumista paikalliseen luontoon, jossa sen rönsyily järjestää kaiken.

Anarkoprimitivistinen usko kulttuurin ja lopulta symbolisen järjestelmänkin poisjuurimisen jälkeen esiin pulpahtavasta kokemuksen aitoudesta on silti huvittava. Heideggerilaisessa autenttisuuden kaipuussaan ja radikaalissa rousseulaisuudessaan se on läpeensä kulttuurinen käsitys, vaikka vastustaa kulttuuria.

Kirjallisuus muuttaa käsityksiämme todellisuudesta. Entä jos modernisaatio ei olekaan nousua yli-ihmisyyteen, vaan ihmisen sukupuuton katalyytti? Jotta näin ei kävisi, tarvitsemme tuoreen yhteyden elonkehään ja itseemme – olemmehan osa luontoa.

Ympäristökriisi on ratkaistavissa vain yhteistoiminnalla, kollektiivisin ratkaisuin, ei kääntymällä toisiamme vastaan. Luettuanne painukaa korpeen, ystävät – yhdessä – sillä nyt ei ole aika kasvattaa betonikuorta.

Pauliina Haasjoki: Himmeä sininen piste. Poesia 2019. 319 s.

Riikka Kaihovaara: Villi ihminen ja muita luontokappaleita. Atena 2019. 224 s.

Kritiikki on ilmestynyt Ydin -lehdessä 1/2020.

Kuka puolustaisi taiteilijaa?

Kirjoittaja Ville Ropponen

Taide on työtä muiden joukossa, mutta sillä ei voi ansaita toimeentuloa. Uusliberaalisssa yhteiskunnassa koko persoonallisuutensa uhraavan taiteilijan osaksi jää kamppailu sosiaalitukien hetteikössä.

Jos Juha Sipilän hallituksen talousohjelma, Christer Kihlmanin myöhäistuotanto ja Charles Baudelairen esseet laitettaisiin kirjalliseen tehosekoittimeen niin saataisiin Antti Nylénin Häviö – iskevä, satiirinen esssee taiteilijan toimeentulosta. Monissa lehtijutuissa aihe on jo ehditty vähätellä ikuisuusaiheeksi. Jos aihe on ikuinen, niin miksei sen ratkaisemiseksi ikinä tehdä mitään?

Häviö on myös yritys taiteilijan omakuvaksi ja selitys esseistin tuotantoon. Nylénin isoihin, rönsyileviin esseekokoelmiin verrattuna Häviö on suppea ja keskitetty, mutta silti Nylén virtailee aiheesta toiseen kuin automaattikirjoitusta suoltava surrealisti sillä erotuksella ettei Häviössä ole mitään surrealistista.

Monologi kertoo: Nylén on menestynyt kirjailija. Hänet on huomioitu valtamediassa, palkittu, kehuttu, kustannussopimuksin varusteltu ja apurahoitettu. Ja sittenkin toimeentulo on katkolla ja vaakalaudalla, vain vähän yli toimeentulorajan. Missä siis vika?

Rahaan perustuvassa yhteiskunnassa kirjailijankin ongelmat nousevat rahasta tai pikemminkin sen puutteesta. Kirjailijuus ei edes ole mikään oma valinta, todistelee Nylén. Elämän sumeassa virrassa on melko vähän todellisia vaihtoehtoja.

Suomalaisessa luokkayhteiskunnassa Nylén tunnistaa olevansa ”valkokaulusköyhälistöä”. Nokkela ilmaus viittaa henkilöön, joka on sivistyksellistä eliittiä, mutta elää köyhyysrajalla vailla solidaarisuutta kaltaisiinsa. Lisäksi Nylén sanoo suoraan: rahanpuute on mielenterveysongelma. Ja päinvastoin, hyvät tulot takaavat mielenterveyden. Häviö sanallistaa rapsakasti ajassa kelluvaa puhetta. Aiheelle tuntuu olevan peräti sosiaalinen tilaus.

*

Omaelämänkerralliset teokset ovat olleet viime vuosina suosiossa. Tähän saumaan Nylén iskee kuin tuhat volttia. Hän heittelee ristiriitaisia väitteitä kuten esseessä kuuluu. Hän kurvailee aiheesta toiseen ja vaihtelee taidolla kirjallisia tyylejä. Satiirina Häviö on maukas, hauska ja tursottava.

Parhaimmillaan teos on viiltävä kulttuurinen puheenvuoro; heikoimmillaan se on juuttuessaan esseistin omien teosten selittelyyn, niiden vastaanottoon ja oman julkiroolin erittelyyn. Nylén ottaa itselleen kunnian esseebuumin käynnistämisestä. Tuoreita tekijöitä hän kritisoi uuden estetiikan puutteesta ja siitä, etteivät nämä kyseenalaista kotimaisen esseistiikan perinnettä.

Nuoren tai keski-ikäisen mieskirjailijan vihaista vuodatusta on tapana kutsua vimmaiseksi. Jouko Turkan mahtailutkin mieleen tuova Häviö on sukua Kihlmanin monologille Vastaus on ei! ja esseelle Tuuliajolla tappion maisemissa, joista jälkimmäiseen suoraan viitataankin.

Nylén hutkii tapansa mukaan niin oikealla kuin vasemmalle. Oikeistolaiset helppoheikit, kuten ajatuspaja Liberan tutkimusjohtaja Heikki Pursiainen ovat väärässä ja keräämässä poliittisia irtopisteitä. Oikeisto vihaa köyhiä ja hyvinvointivaltiota. Vasemmistolainen inhokki on tietokirjailija Pontus Purokuru, jonka suurin synti on Nylénin nuiva kritikointi.

Monologi ruoskii kaupallisen koneiston armottomuutta, mutta melko yleisesti. Individualismissaan hellyttävän ”vanhanaikainen” Nylén ei käsittele mitenkään julkisuuskoneistojen roolia. Kotimaisista esseisteistä puhuessaan hän namedroppailee vain eniten median parrasvalossa paistatelleita. Entä arvosteleeko Nylén kirjallisessa julkisuudesssa entistä enemmän vaikuttavaa tähtikulttia? Ei oikeastaan. Kirjallisuuden ja julkisuuden kaupallistumiseen ei oteta kantaa. Ei myöskään kirjailijabrändäykseen, josta Nylénin(kään) kaltainen kirjailija tuskin on välttynyt.

*

Essee kuvaa yleisin kaarin miten Nylénistä, todellisesta henkilöstä, tuli ”Nylén”, esseepersoona, jota ravisuttaa kutsumuskohtalo ja riivaaja, joka pakottaa jatkuvasti kirjoittamaan. Muistelus liikkuu köyhästä opiskelijaelämästä perheen perustamiseen rivitalossa trendikkäässä Helsingin kaupunginosassa. Esseisti setvii suomennostöitään ja sivuaa masennuskausiaan. Hän viskoo näkemyksiä eri aiheista, kustannuspolitiikasta uskontoihin, pop-musiikista taidefilosofiaan. Osuvasti hän suomii nykyistä yrityselämän mentaliteetin palvontaa, hyvinvointivaltion tuhoamista ja jatkuvaa leikkauspolitiikkaa.

Häviö on samalla kirjailijuuden ja kirjoitustyön kuvaus. Miten kirjailija keksi jatkuvasti uutta, tuoreesta näkökulmasta ja ketterästi ilmaistuna? Kirjoittamista on pidettävä jatkuvasti yllä, muuten taito kuihtuu. Kirjoittamistyön mielekkyys on lisäksi itse rakennettava, toisin kuin ”perinteisessä” työssä.

Tavallaan Häviö on myös itseironinen ”vanhanaikaisen” taiteilijaroolin puolustuspuhe uuslibereraaleja välinearvoja vastaan. Omituisen taitelijaneron myytin tilalle ollaan nyt työntämässä roolia, jossa taiteilijan työ näyttäytyy ”työnä muiden joukossa”, sillä erotuksella ettei taiteilijan työllä voi ansaita toimeentuloa. Nylen lopettaa pohdinnot tähän. Ja kuitenkin uusliberaalissa yhteiskunnassa kaikkien muidenkin työelämä alkaa näyttää taiteilijamaiselta: työtä on liikaa ja siihen on uhrattava koko persoonallisuus ilman takuuta tasaisesta toimeentulosta.

*

Nylén esittää kolme vaihtoehtoa taiteilijoiden toimeentulon ongelmien ratkaisuksi. Ensimmäinen on rahoituksen tuhoaminen, mikä johtaisi taiteen kuihtumiseen. Toinen on jonkinlaista ironiaa nykyjärjestelmästä ja kolmas on pyrkimys reformiin. Nylén ehdottaa taiteilijapalkkaa, joka olisi lähes keskipalkan vertainen summa loppuelämäksi taiteilijoiksi valituille. Avoimeksi jää ketkä kelpuutettaisiin taiteilijapalkatuiksi. Taiteilijapalkka lopettaisi nykyistä taide-elämää saastuttavat kateuden, kilpailun ja pelon ja nostaisi tilalle toveruuden ja solidaarisuuden.

Esseen huomiot kulttuurialan freelancerien ja itsensätyöllistäjien asemasta ovat osuvia. Elämä on kamppailua sosiaalitukien hetteikössä, liikaa kehnosti palkattua työtä, asumistukea ja toimeentulotukea, ulosottomies uhkaa, rahat eivät tahdo riittää menoihin. Nylén kuvaa hyvin köyhän osaa. Teoksen alkupuolen liian subjektiiviselta tuntuva narina lavenee lopussa muidenkin prekaarien pätkätyöläisten osan käsittämiseksi, vaikka Nylén ei suoraan tällaista vertailua tee, eikä Häviö ryhdy varsinaiseksi yhteiskunnalliseksi pamfletiksi.

Nylén arvostelee työn käsittämistä vain palkkatyöksi, mutta ei etene oivalluksesta minnekään.Välillä tuntuu, että esseen keinovalikoimaan kuuluva liioittelu paisuu yli äyräiden, kuten kuvauksissa apurahan hakemisen kauheudesta. Apurahajärjestelmä on tietenkin suuret arpajaiset. Ja apurahan saaminen on itseasiassa pätkätyösopimus, kuten Nylén muistuttaa.

Missä muussa kuin taiteilijan ammatissa toimeentulon hankkimista pidetään erityisenä ”tunnustuksena”? Arvostus sen sijaan ei suoraan muutu toimeentuloksi, koska nykymaailmassa vain raha ratkaisee. Ihminen ja hänen työnsä ovat sivutuotteita.

Antti Nylén: Häviö. Monologi, 222 s. Kosmos 2018.

Kritiikki on julkaistu Ydin-lehdessä 1/2019.

Erään kriitikon tunnustuksia

Ville Ropponen

Tuskin mikään kirjoittamisen laji on koetellut hermojani samalla tavalla kuin kritiikki – enkä puhu nyt omien teosteni arvioista. Puhun kritiikin kirjoittamisesta. Olen harjoittanut kriitikon eli taiteen arvostelijan työtä yli kaksikymmentä vuotta ja tehnyt sitä innolla. Mutta silti jo pitkään olen harkinnut kritiikon työn lopettamista. Samat mietteet aina tammikuun alkaessa.

Mistä ihmeestä on kysymys? Ennen kuin menen lopettamisaikeideni syihin, valaisen joitakin kritiikon työhön liittyviä seikkoja.

Journalistisista töistä arvostelijan toimi lienee lähimpänä kirjailijan työtä. En tarkoita oikeastaan työn sisältöä, vaan sen epäsosiaalisuutta. Toimittaja työskentelee aina enemmän tai vähemmän yhteisössä, haastattelee ihmisiä ja selvittää asioita jalkautumalla kaupungille. Kriitikko sen sijaan työskentelee kirjailijan tapaan sosiaalisessa tyhjiössä, ellei sitten ajatustenvaihtoa kollegojen kanssa lasketa – mutta se menee tänä päivänä jo vapaa-ajan puolelle.

Aloitin kriitikon työn opiskellessani Jyväskylässä 1990-luvun lopulla. Ensin kirjoitin Jyväskylän ylioppilaslehteen ja paikallislehtiin, sittemmin aloin tarjota tekstejäni kulttuurilehdille. Kokeilin pari kertaa teatteriarvostelua, mutta nopeasti lajikseni vakiintui kirjallisuuskritiikki.

Kriitikon työ saattaa olla jopa eskapistisempaa kuin kirjailijan työ. Kirjailija kirjoittaa teoksiaan yleensä ihmisiä kohti, sanoakseen jotain, vaikuttaakseen johonkin, ellei muuhun niin asemaansa ja tulotasoonsa. Kriitikko sen sijaan kommentoi jonkun toisen työtä, asettaa toisen tekemän teoksen vasten muita teoksia ja taiteen perinnettä. Hän asemoi kirjailijan teosta kuvitteelliseen odotushorisonttiin. Hän ei vain lue teosta, vaan ikään kuin neuvottelee sen kanssa.

Ulospäin juuri mitään ei näy. Kriitikko istuu kammiossaan, jakkaralla tai laiskanlinnassa. Lukuvalo palaa. Välillä hän saattaa yskäistä, kiemurrella sijallaan tai käydä hakemassa kupin juotavaa ja haukkapalan. Ulkona aurinko kulkee taivaan poikki ja laskeutuu horisontin taakse. Tulee pimeä. Lukulampun alla kelluvat kriitikon kasvot heijastuvat ikkunalasiin. Hän lukee, yhä vain. Ehkä tuhahtelee tai naurahtelee välillä itsekseen.

Kriitikontyö on aina viehättänyt sisäistyneitä ja sadomasokistisia luonteita. Erityisesti monet esseistit ovat toimineet myös kriitikoina. Kriitikon tapauksessa sana myös on välttämätön. Toki menneisyydessä eli ja työskenteli joitakin kriitikoita, jotka eivät tehneet juuri muuta. Silloin kriitikon työllä oli vielä elitististä leimaa.

Puhun sellaisista hahmoista kuin Jukka Kajava, Pekka Tarkka tai Seppo Heikinheimo. Eivät hekään kriitikoiksi alkujaan syntyneet, mutta kenties he – Erno Pasilinnan lentävää lausetta varioidakseni – elivät elämän josta syntyy kriitikko. Ennen nousuaan johtavan päivälehden pääkritiikoiksi he tekivät monenlaista, ja toki myös sen jälkeen, mutta kriitikkoina heidät tunnetaan.

Nykyään tällainen kriitikko-oletetun ja kritiikin asema ja arvostus tuntuu kuin kuvalta kansansadusta.

***

Vuosien aikana olen kirjoittanut kritiikkiä useisiin suuriin päivälehtiin ja lähes kaikkiin Suomessa ilmestyviin kirjallisuuslehtiin. Arvostelijan urani huippuhetkiä ovat olleet ne pari kertaa, kun kritiikkini ovat kirvoittaneet lukijoilta palautetta. Poikkeuksetta palaute on ollut moittivaa: milloin on katsottu kriitikon kirjoittavan virheellisiä tietoja, milloin tulkitsevan kirjailijaa väärin ja epäreilusti. Jotakin on liikahtanut kritiikin takia.

Yksinäinen puurtaminen heikohkolla palkalla joka ei vastaa työmäärää on kaiketi viehättänyt minua? Tai ehkä olen yrittänyt todistella jollekulle (itselleni?) suurta idealismiani, sillä sitä kritiikontyö vaatii, kauhakuormittain. Tai ainakin uskoa pilvilinnoihin, joita kriitikoille heidän työnsä merkityksestä satuillaan.

Jotta kriitikon työstä olisi todella ollut niin sanotusti ammatillista hyötyä, olisi pitänyt hakeutua enemmän tai vähemmän pysyväksi tuolinkuluttajaksi kirjallisuuspalkintoja jakaviin raateihin. Niihin olisi ollut pari kertaa ovi raollaan, mutta jätin menemättä.

Tein kritiikkiä edelleen idealistisista syistä, suorastaan jalosti myhäillen, vain kirjallisuuden ja sen kehityksen suuremmaksi hyväksi. Vai oliko taustalla lopulta raadollisempia syitä? Nautinko sittenkin kritiikin kirjoittamisesta, vaikka se on melko vaikea laji, jonka avulla ystäviä ei saa vaan päinvastoin usein vihollisia? Luultavasti vain sublimoin ihmisarkuuttani ja sosiaalisten tilanteiden pelkoa pakenemalla virtuaaliseen sosiaaliseen todellisuuteen: kirjallisuuteen. Mutta voiko mistään pakenemisesta loppujen lopuksi edes puhua?

Nykyisenä laskennallista hyötyä painottavana aikana taiteen hyvinvointivaikutuksia mittaavat selvitykset ovat muotia. Uusimpien neurologisten tutkimusten mukaan lukeminen on oma terveystekijänsä, joka vaikuttaa samoin kuin tupakoinnin lopettaminen, raitistuminen, varallisuus tai hyvä sosiaalinen asema. Lukeminen tekee aivoille vielä parempaa kuin liikunta ja lisäravinteet. On havaittu, että paljon lukevat elävät terveempinä ja pidempään kuin vähän lukevat. Erityisesti kaunokirjallisuuden lukeminen näyttää lisäävän aivosolujen välisiä yhteyksiä.

Empiirisesti tiede ei ole vielä pystynyt selvittämään miksi juuri lukeminen parantaa muistia ja aivotoimintoja. On esitetty teorioita, jotka perustuvat siihen, että ihminen on sosiaalinen olento, joka pärjää parhaiten hengaillessaan yhteisössä. Kaunokirjallisuutta lukiessaan ihminen elää mukana ja samaistuu – hän on henkisesti yhteydessä toisten ihmisten kanssa, vaikka todellisuudessa istuisi ypöyksin sohvan nurkassa tai vessassa.

Tästä näkökulmasta kirjallisuuskriitikon työ ei olekaan pakenemista, vaan suorastaan rynnistämistä päin elämää. Se on silkkaa pitkän iän ja terveyden triumfikulkua, jossa kaiketi edes varallisuutta tai hyvää sosiaalista asemaa ei tarvita.

***

Jean Sibeliuksen kerrotaan sanoneen, ettei yhdellekään kriitikolle pystytetä patsasta. Ei varmaan pystytetäkään, mutta niin on useimpien ammattien kohdalla. Sibeliuksen tokaisu kertookin ehkä enemmän taiteilijoiden stereotyyppisestä suhteesta kriitikoihin. Tuo suhde on perinteisesti ollut nyreä, vaikka kriitikot olisivatkin taiteilijaa aina palvoneet.

Taiteilijan ja kriitikon joutuessa tappelukseen sympatiat ovat yleensä taiteilijan puolella. Jos kirjailija suivaantuu julkisesti kritiikistä, hän saa tavallisesti tuekseen lukijoiden, kollegojen ja tutkijoiden armeijan. Entä kuka tukee kriitiikkoa? Tavallisesti ei kukaan.

Kolumnissaan “Kuka rakastaisi kriitikkoa?” (SK, 10.4.2018) Parnasson päätoimittaja Karo Hämäläinen muistuttaa kuinka kriitikkoa arvosteltaessa on usein hyväksyttyä mennä henkilökohtaisuuksiin ja oikeastaan kuinka pitkälle vain. Menisi itse ja kirjoittaisi paremman, kriitikkoa saatetaan moittia, vaikka kriitikko ei ole taiteilija, eikä taiteellinen luominen hänen työtään, Hämäläinen päättelee.

Edellä mainitun valossa ei olekaan ihme, että eräs tuore kritiikkiä koskeva keskustelunavaus, kirjailija Riku Korhosen Granta 9 -aikakausikirjaan syksyllä 2017 kirjoittama essee ”Puhu, viha” keskittyy kirjailijan ja kritiikin suhteeseen. Iskevä teksti erittelee päällisin puolin Korhosen omien teosten kritiikkiä ja käy väkivalloin ja nimeltä mainiten arvostelijoiden kimppuun.

Korhonen erittelee tekstissä niin monia mielipahaa, väärinymmärrystä ja kriitikoiden ilkeyttä henkiviä tapahtumia, että hänessä nousee ajatus brutaalista kostosta. Hän toteuttaakin sen esseessä pistäen kriitikkonsa syömään virtsaa, kierimään portaissa ja taintumaan etälamauttimen iskusta. Erityisen rajua kuvattu väkivalta ei ole – Korhonen ei puhu painot jaloissa mereen upottamisesta, teloittamisesta, katolta pudottamisesta tai murhasta ensinkään – mutta ehkä juuri siksi väkivalta on eräillä tahoilla otettu tosissaan.

Julkisuudessa on pohdittu kuinka essee pitäisi tulkita ja miten sen taiteellinen arvo suhteutuu sisältöön. Marraskuussa 2017 silloinen Kritiikin Uutisten päätoimittaja Marissa Mehr arvioi Korhosen tekstin ongelman olevan siinä, että se menee henkilöihin, toisin kuin hyvä kritiikki. Jo aiemmin Korhonen oli puolustautunut Helsingin Sanomissa (25.10.2017) julkaistussa vastineessa etteivät hänen hyökkäyksensä kohdistu todellisiin henkilöihin vaan heidän julkisiin hahmoihinsa ja väkivaltafantasia vain kuvastaa niitä alhaisia tunteita, joita kirjailijassa herää hänen lukiessaan arvosteluja.

Eseessään Korhonen ikään kuin siis soveltaa huonoista kritiikeistä tuttua henkilöön menevää tyyliä tiettyihin kriitikoihin. Samalla hän tekee itsestään mahdollisesti naurettavan. Korhonen ottaa riskin, että häntä – tai hänen esseepersoonaansa – pidetään narsistisena mielensäpahoittajana tai vuosien salavihaa hautovana primadonnana. Näinhän on joskus tavattu kuitata kirjailijoiden tuohtuneet vastineet teostensa kritiikkeihin, ja eräät ylimieliset kriitikot tapaavat jopa hihitellä kirjailijoiden reaktioille.

On selvää, että minkä tahansa ammatin harjoittajat ottavat arvostelun itseensä, eritoten perusteettoman arvostelun, eivätkä vähiten kirjailijat. Vaikka en olekaan toistaiseksi itse pahoittanut mieltäni kriikeistä, minulla on kokemusta solvausten tulvasta silloin, kun yhteistyö katkesi erään suurella kustantamolla julkaisevan prosaistin kanssa yhteisen Yhdysvaltain työmatkan jälkeen. Olen joutunut myös sekalaisen joukkion laajan mustamaalauksen kohteeksi erään kulttuurijärjestön valtataisteluissa.

Ikinä ei voi olla varma, etteikö joku ottaisi sanoja itseensä ja loukkaantuisi, jos puhutaan oikeista henkilöistä, vaikka kuinka olisi kyse ”fiktiosta”, ”julkisista rooleista” tai henkilöimättömistä asetelmista.

Korhonen essee muistuttaa miten kirjallisuusarvostelijoilta voi pahimmillaan unohtua täysin kirjailijan tekemän, usein pitkällisen työn kunnioitus. Kriitikon sanoilla on valtaa, vaikka kriitikosta ei aina siltä vaikuta.

Korhonen ruotii sinänsä osuvasti laiskaa journalismia ja asiantuntemattomuutta. Ja kuitenkin (kirjallisuus)kritiikkiä kannattaisi ehkä pohtia myös laajemmin kuin vain kirjailijan ja kriitikon suhteen kautta. Esimerkiksi nykyään kirjoitetaan kritiikkejä yhä kiireisemmin ja pienemmin palkkioin, mikä väistämättä vaikuttaa laatuun. Miten vaikkapa mediakulttuurin muutos, silpputyöläisyyden yleistyminen sekä kaupalliset paineet vaikuttavat kritiikin taustalla? Korhosen kirjoitus ei tähän pohdintaan kuitenkaan ryhdy.

***

Kriittinen piste (2018) -kirjoituskokoelmassa ilmestyneessä esseessään ”Kirjallisuuskritiikki ja kirjallisuuden monimuotoisuus” tutkija ja kirjailija Markku Eskelinen erittelee niitä avuja, joita kriitikko hänen mielestään tarvitsee tulkitessaan 2010-luvun suomalaista proosaa.

Eskelinen ounastelee, että kirjallisuuden ja kritiikin välille on koulutustason nousun, kansainvälistymisen ja internetin myötä saattanut revetä kuilu.

Väittämänsä vakuudeksi Eskelinen heittää esimerkkejä kritiikeistä, joissa kriitikko ei ole hänen mielestään ollut arvioimansa teoksen tasolla. Esimerkit ovat kaikki Helsingin Sanomista. Eskelinen argumentoi: ”Matti Mäkelä, joka ei ole missään, milloinkaan eikä mitenkään profiloitunut kokeellisen kirjallisuuden, ergodisuuden ja postmodernismin tuntijana, voi arvioida Jaakko Ylijuonikkaan ensimmäisen magnum opuksen Neuromaanin”. Esimerkki kuulostaa kieltämättä tragikoomiselta, vaikkei ehkä kuitenkaan ilmennä mainitun sanomalehden kulttuuriosaston yleistä kritiikkilinjaa.

Tekstissään Eskelinen ehdottaa kriitikkojen työnjakoa yleis- ja erityiskriitikoihin. Yleiskriitikot arvioisivat vain kirjallisuuden valtavirtaa, joka kehittyy keinoiltaan ja sisällöltään niin hitaasti, että kriitikon olisi helppoa pysyä kyydissä aina eläkeikään asti. Erityiskriitikolta sen sijaan tulisi voida odottaa samaa kuin keinoiltaan ja sisällöltään kehittyvältä kirjallisuudelta ja kirjailijalta.

Eskelinen peräänkuuluttaa erityiskriitikkojen palkkaamista mediaan. Ehdotus on kiinnostava, vaikka epäilenkin sen toteutumista. Kritiikkiin keskittyneiden toimittajien elitistinen asema tuntuu olevan mennyttä. Nykyään harvassa ovat ne tahot, jotka palkkaavat ammattitaitoisia, näkemyksellisiä ja rohkeita kriitikoita, joiden tehtävänä on seurata kirjallisuutta pitkäjänteisesti.

Kirjallisuudessa, sen tulkitsemisessa ja arvottamisessa mennään nyt lähes kaikkialla talouden ehdoilla – kuten monessa muussakin asiassa. Vain hieman kärjistäen sanomalehtijuttujen pohjimmainen tarkoitus on nykyään tarjota hyvät raamit mainoksille. En oikeastaan näe mitään syytä sille miksei kulttuurisivuja voisi lakkauttaa sanomalehdistä – ja siirtää kulttuurin käsittelemistä taloussivuille. Toisekseen, eihän nykyisille peruskriitikoillekaan riitä kunnollista palkkausta kuin ani harvoin, miten sitten erityiskriitikoille.

***

Eskelisen ja Korhosen tekstit ovat kritiikin kritiikkiä, tekstilajia, jota kriitikot itse eivät läheskään aina harjoita, vaikka heidän ehkä kannattaisi. Molemmat tekstit tavallaan myös uusintavat kulttuurista stereotypiaa kriitikoista ymmärtämättöminä, epäpätevinä tai pahantahtoisina skribentteinä, jotka kohtelevat keskinkertaisuuttaan tai ilkeyttään kirjailijoita kaltoin kieltäytyessään toimimasta kirjailijan henkilökohtaisina fasilitoijina. Kirjailijat taas nähdään oman menestyksensä vain työllään hankkineina (Korhonen), huippukoulutettuina ja erityisasiantuntevina (Eskelinen), poikkeuksetta poikkeusyksilöinä, vaikka kirjailijoitakin on totta puhuen moneen junaan ja heidän menestyksensä taustalla vaikuttavat monet seikat.

Erityisesti Korhosen tekstin kohdalla herää kysymys: osallistuuko essee ”Puhu, viha” – ehkä tarkoittamattaan – myös siihen nykyiseen, kaupallisten tahojen sanelemaan trendiin, jonka mukaan kirjoista ja kirjailijoista pitäisi kirjoittaa vain myönteisesti – tai sitten vaieta? Ristiriitoja karttelevassa nykyajassa alkaa olla vaikea edes kuvitella todella rajuja teilauksia ja julkisuus kohtelee kirjailijoita valtaosin myönteisesti.

Iso ongelma sekä kirjailijoiden että lukijoiden kannalta on pikemminkin se, että niin monet teokset sivuutetaan ilman arviota. Tähän Korhonen ei ota kantaa, sillä esseessä käy selväksi, että hänen omat teoksensa ovat saaneet runsaasti huomiota ja hän itse palstatilaa laatulehdissä.

Kirjailijan, kirjallisuuden ja kritiikin suhde liittyy – kuten ennenkin – raadollisimmillaan kirjailijan asemaan, näkyvyyteen kirjallisella kentällä ja jopa toimeentuloon. Korhosen esseessään esittämä väite yhden ryttäyksen mahdollisesta vaikutuksesta kirjamyynnin supistumisen kautta jopa puolen vuoden toimeentuloon kuulostaa silti huvittavalta liioittelulta. Suomenkokoisella kielialueella vain harva kirjailija, ehkä neljän käden sormilla laskettava määrä, elää teostensa myyntituloilla. Loput hakevat työskentelyynsä muuta rahoitusta. Apurahalautakuntiin yksittäisillä kielteisillä arvioilla harvoin kuitenkaan on vaikutusta.

Nykyään kustantajat puhuvat yhä enemmän siitä, ettei kritiikeillä ole enää merkitystä kirjan myynnin kannalta. Julkaistujen kirjojen määrä on 2000-luvun alusta 2010-luvun loppupuolelle tullessa suuresti kasvanut, mutta kritiikkien määrä on pysynyt ennallaan. Samalla kritiikit ovat entisestään lyhentyneet. Yhä harvempia teoksia ylipäänsä arvioidaan, saati sitten usean kritiikin voimin. Siihen arvioidaanko kirja mediassa ei enää vaikuta paljoakaan teoksen sisältö tai tasokkuus, vaan pikemmin aiheen mediaseksikkyys, kirjailijan imago ja teoksen markkinointiin laitettu rahamäärä eli mainonnan volyymi.

Tässä kuviossa kriitikon rooli alkaa supistua kohti muotitietoista tuote-esittelijää. Tiedemaailmassa yleistynyt käytäntö maksaa näkyvyydestä tulee luultavasti nykyisen kehityksen jatkuessa koskemaan myös taidetta. Kustantamot maksavat julkaisemiensa teosten arvioimisesta tiedotusvälineelle. Tiedotusvälineet voivat sitten palkata ”tallistaan” soveliaan kriitikon, jolla on lupa kehua teosta kykyjensä mukaan; nimekkäämpien kriitikoiden teksteistä maksetaan tietenkin isompi korvaus. Nimekkyys syntyy yksinkertaisesti sen perusteella kuinka paljon kriitikon arvio on lisännyt kirjan myyntiä. Näin kriitikot voivat hinnoitella kouluttautumisensa ja erikoistumisensa vaatiman ajan, aivokapasiteetin ja energian, kuten uusliberaalissa maailmassa kuuluukin tehdä.

Erityisen paneutuvia kritiikkejä tullaan toki varmasti tulevaisuudessakin julkaisemaan kirjallisuuslehdissä ja tasokkaissa kulttuurijulkaisuissa. On turha kuvitella, että näillä julkaisuilla olisi tulevaisuudessa varaa tai halua maksaa kritiikistä juurikaan palkkaa. Asiantuntevista ja kriittisistä arvioista tulee lähestulkoon samanlaista vapaaehtoistyötä, jota kulttuurialat jo nyt ovat pullollaan, finanssikapitalistisen logiikan mukaan kulttuurityö kun on lähinnä ”harrastus” ja näin jo lähtökohtaisesti määritelty palkkatyön ulkopuolelle.

Herää oikeastaan kysymys: onko yhteiskunta tulevaisuudessa enää valmis taloudellisesti tukemaan asioita kriittisesti erittelevää keskustelua – vai siirrytäänkö mainontaan, PR-toimintaan, informaatiovaikuttamiseen ja muuhun yrityskulttuurin sanelemaan yksitasoisuuteen, jossa suurimmat ja suosituimmat päättävät ja näkyvät muiden pitäessä turpansa kiinni?

***

Nykyäänkin kritiikeistä ja kriitikoista puhutaan oikeastaan vain silloin, kun kritiikki on kielteistä. Myönteiselle kritiikille hykertelevät hiljakseen niin taidepiirit kuin taiteilijat.

Voi toisaalta kysyä miksi kukaan olisi niin hullu, että kirjoittaisi kritiikkejä nykyään, kun huomiotalouden nollasummapeli määrittää koko ajan enemmän asioita. Esimerkiksi kirjallisuuskriitikko pohtii yhä useammin minkä takia hän osallistuu kirjan, kirjailijan ja viime kädessä kustantamon arvonluomiseen eli kapitalistiseen lisäarvon tuotannon prosessiin tekemällä työtä, josta maksetaan niin mitätön korvaus ja jota arvostetaan niin vähän.

Kritiikkijulkaisujen toimittajat, kuten Kiiltomadon Aleksis Salusjärvi, ovat usein puhuneet, että kriitikon työ on 90 prosenttisesti kutsumusta ja 10 prosenttisesti kirjoituspalkkion takia tehtyä työtä. Kyseessä on siis silkka rakkaus kirjallisuuteen, kutsumus tai vähemmän juhlallisesti ammattietiikka. Nämä kirjallisuuden intohimoiset ensirakastajat paitsi välittävät tietoa ja näkemyksiä kirjallisuudesta kiinnostuneelle lukevalle yleisölle myös edistävät taiteenlajin kehitystä. Vain moraalisesti rappeutuneet kriitikot kykenevät olemaan sanomatta pahasti silloin, kun on sanottava pahasti ja olemaan kehumatta silloin, kun täytyy kehua. Näin meille uskotellaan.

Hyvin harvan muun työn tekijää houkutellaan lähinnä kutsumuksella. Tai korkealla etiikalla. Toimi kodinkonekauppiaana niin muutut yleväksi. Markkinoi ydinvoimalan lauhdevesialtaan pinnoituslevyjä ja moraalisi nousee. Kriitikon kohdalla on täysin mahdoton esimerkiksi sellainen ajatus, että hän kirjoittamalla kehuvan kritiikin taiteilijan teoksesta pyrkisi taiteilijan pöksyihin. Ei, tällaista ei voisi edes ajatella. Mahdotonta on myös uskoa kriitikon kehuvan ja haukkuvan teoksia vaikkapa jonkin tietyn esteettisen teorian tai poliittisen näkemyksen pohjalta. Taiteilijoiden pöksyihinkin pääsee luultavasti paljon helpomminkin kuin kirjoittamalla kritiikin heidän teoksestaan.

Suurempi ongelma kuin se mitä kirjailijoiden teoksista kirjoitetaan on se kirjoitetaanko niistä ollenkaan. Oikeastaan pahin mikä kirjailijaa voi kohdata on vaikeneminen kuoliaaksi. Jos kirjasta kirjoitetaan, se löytää lukijansa. Ja kriitikoiden tekstit unohtuvat lähes aina. Vain harva kriitikko muistetaan jälkeenpäin, eikä heille muistomerkkejä tosiaan pystytetä, vaikka ehkä pitäisi. Riittävä tila kritiikille ja taitavan teilauksenkin arvostaminen olisivat kuitenkin ehkä parempi tilanne kuin mainonnan yksitasoisuus.

***

Kuka puolustaisi kriitikkoa? Ei kukaan. Ja miksi edes pitäisi? Kriitikko on toistuvasti ollut eri tahojen teettämien ammattien arvostusta mittaavien kyselyiden häntäpäässä. Ei roskakuskin ammattiakaan kukaan puolusta julkisuudessa, vaikka hän kerää ja lajittelee roskat, entiset esineet, jotka insinööri on ensin suunnitellut, tehdastyöläinen valmistanut, mainostoimittaja markkinoinut, suuryrittäjä myynyt, ja jotka ilman roskakuskin työtä päätyisivät osaksi valtamerten muovilauttoja.

Tässä en pyri vertaamaan kirjallisuutta roskaan, vaikka houkutuksena olisikin hyödyntää Walter Benjaminin metaforaa esseististä ”lumppujenkerääjänä”. Kulttuurisen kierrätyksen arvon varhainen ymmärtäjä Benjamin korosti kulttuurin keinotekoisuutta vastakohtana ”alkuperäistä neroutta”, ”omaperäistä ääntä” ja muuta sellaista tähdentäville romanttisille käsityksille. Läpiteknologisen ja läpikaupallisen kulttuurimme markkinalogiikassa taide on kuitenkin jo kauan sitten muutettu hyödykkeeksi, joka nähdään käytännössä aivan samanlaisena kuin muut kulutushyödykkeet.

Biologista metaforaa soveltaaksemme voisimme toki verrata kriitikkoa myös kastematoon. Hän möyhentää ja hajottaa ja hajottaessaan luo hedelmällistä maaperää tulevan kulttuurin kasvulle, kulttuurin, joka syntyy enemmän ihmisyhteisön kollektiivisena tekona, yhteisestä työstä, kuin yksittäisten ja individuaalisuutensa pakahtuvien nerojen tuotteistettavissa olevista aivomyrskyistä.

Hieman samalla tavoin kuin jälkiteollinen yhteiskunta on pääsemättömissä teknologiasta ja energiasta, ovat taiteilijat riippuvaisia julkisuudesta ja kritiikistä, siitä että teokset otetaan vastaan silkkihansikkaisiin käärityin käsin tai kumihanskoissa – että niitä käännellään ja väännellään, pudistellaan ja pöyhitään, rakastaen, ärsyyntyen, tylsämielisesti tai terävästi, käsittäen väärin, ymmärtäen ja siinä samalla jatkaen kimuranttia peliä, jota on tavattu kutsua kulttuuriksi.

Kriitikot taas – he ovat lähtemättömästi koukussa – lopettaminen ei ole edes vaihtoehto.

Kirjoittaja on kriitikko ja esseisti.

Essee on julkaistu Kritiikin Uutiset-lehdessä 1.11.2018.

Kirjallisuuden ensirakastaja hedelmäreunoilla

Ville Ropponen

Leevi Lehto (s.1951) on runoilija, kääntäjä, runoaktiivi ja tarvepainatuskustantamo ntamon perustaja. Hänen tärkeimpiä käännöksiään on James Joycen Ulysseksen uusi suomennos vuodelta 2012.

Lehdon toinen esseekokoelma ”Suloinen kuulla kuitenkin tuo oisi” jatkaa aiemman esseeteoksen Alussa oli kääntäminen (Savukeidas 2008) aiheita, mutta tähtäin suuntautuu runouden sijasta proosaan. Tärkeäksi nousee mainittu Joycen suurromaani, sen kääntämisen kysymykset ja suhteet vaikkapa Volter Kilpeen. Viimeksi mainittu tuo mieleen Nabokovin luennan Gogolin tuotannosta.

Joycen kautta ja lomitse pääroolin varastaa pohdinta suomenkielisen maailmankirjallisuuden mahdollisuudesta. Lehto harjaa Eino Leinoa, Otto Mannista, Paavo Haavikkoa. Valtaosa esseistä on jo ilmestynyt eri julkaisuissa. Tämä on Suomessa perinteinen tapa tehdä esseekokoelma: keräillä vuosien varrelta.

Lehdon tyyli ja ajattelu eivät ole perinteisiä. Hän lähestyy kirjallisuutta kiinnostavista kulmista. Tyyli etenee sivupoluissa, verkostoituu, velmuilee relativismissa, itsetietoisuudessa, tajunnanvirrassa, epäluottamuksessa kommunikatioksi ymmärrettyä tekstiä kohtaan. Taustalla on postmoderni ajattelu. Lehto viittaakin dekonstruktion kehittäjään Jacques Derridaan.

Lehdon esseistiikka ei ”kirjallisuudellisuudessaan” ärsytä ketään – paitsi sivistymättömiä. Provokaatioon Lehto pyrkiikin lähinnä esteettisessä mielessä.

Kotimaiseen kirjallisuuteen pureutumiseen sopii Lehdon sovittelema ”sisäisen emigrantin” rooli, kun se aiemmassa kokoelmassa oli ”maanpakolainen”. Lehto huomioi itsekin kosmopolitisminsa kääntyneen paikalliseen. Se on ajanhengen mukaista, vaikka tätä Lehto ei huomioi.

Esseissä ehkä kiinnostavinta on sanoissa, itse kielessä piilevän sanomattoman pohdinta. Tätä Lehto havainnollistaa parhaiten analysoimalla remakasti Lauri Viidan nonsense-runoa ”Kökkö”.

Valtakulttuurien hedelmäreunoilla

Lehto palaa toistuvasti valtakulttuurien reuna-alueiden problematiikkaan.

Nimiessee ”Suloinen kuulla kuitenkin tuo oisi” lainaa nimensä Aleksis Kiven teilaajan August Ahlqvistin ”Suomalainen sonetti”-runosta. Siinä Ahlqvist toivoo suomeksi luritettavan ”korkeakulttuurien kirjallisuusmuotoja”.

Lehdon mielestä suomi on pieni ja eristetty kieli – juuri siksi se antaa hyvän lähtökohdan maailmankirjallisuudelle – ”edellyttäen, että emme kirjoita vain suomalaisille”.

Väite ei oikeastaan pidä paikkaansa. Suomi on maailman mittakaavassa suurehko, eikä eristynyt kieli.

Lehto jatkaa osuvasti pohtimalla miten paikallisuutta ei kannata kieltää ja vain kopioida maailmankirjallisuutta. Vasta paikallisuuden väkevällä äkeydellä päästään lentoon, kun kansainvälisistä malleista luodaan omat sovellukset. Olemme paradoksin ytimessä: kuinka seurata nykyaikaa kadottamatta omintaan.

Johdatus kokeellisuuteen

Kotimainen proosa on kehittynyt 2000-luvulla Joycelta ja Thomas Pychonilta ammentavaan enksyklopediseen, orkestroivaan, kerrostalomaiseen suuntaan Mikko Rimmisen tai Miki Liukkosen kevytkokeellisesta proosasta Jaakko Yli-Juonikkaan raskassarjalaiseen. Tällaista kirjallisuutta on usein pidetty ”vaikeana”.

Lehdon esseet sopivat johdattajiksi kokeellisempaan kirjallisuuteen. Hän analysoi Ulyssesta kiinnostavasti ja osoittaa, ettei Joyce oikeastaan ole vaikeaa. Täytyy vain sukeltaa kielen iloon, rietasteluun ja moniselitteisyyteen. Se uskallus tulee olla. Lehto tulkitsee Joycen osoittavan kuinka todellisuus pohjimmiltaan on ”fiktiota”. Toiset ihmiset ja maailma ovat aina osin pelkojemme ja toiveidemme projisiota.

Virtuoottisuuden ihailija Lehto puhuu mitallisuuden paluusta runouteemme – merkkejä on jo ilmassa. Kirjallisuuskäsityksestä tulee mieleen Osip Mandelštamin ajatus ”kirjallisuuden orgaanisuudesta”, jossa periytyminen on yhtä tärkeää kuin innovaatiot ja klassinen kirjallisuus joskus kumouksellisempaa kuin päivänpolttava.

Lopuksi Lehto perkaa ntamon perintöä. Se on hänestä tärkeä siksi, että julkaistuksi on tullut paljon kirjallisuutta, joka olisi muuten jäänyt pimentoon isojen kustantamojen tuijottaessa ”valmiiksi myytyihin” ja helposti pureskeltaviin teoksiin. Ntamoa ei tarvitse kehua kulttuuriteoksi tai kansalliseksi instituutioksi, sillä Lehto tekee tämän itse.

Joku voisi nähdä esseissä kirjallisen tilinpäätöksen makua – onhan Lehto jättänyt ntamon ja kertonut julkisesti parkinsonin taudistaan. Itse luulen, että kuulemme Leevi Lehdosta vielä paljon.

Leevi Lehto: ”Suloinen kuulla kuitenkin tuo oisi”. Esseitä 2010-2017. ntamo 2017. 237 s.

Kritiikki on ilmestynyt Helsingin Sanomissa 24.12.2017.

Siirtymäkauden syvämietteistä tulevaisuuteen

Ville Ropponen

Vladimir Jermakov: Tolstoin varjo. Ahdistuksen ja toivon esseet.

Suomennos ja esipuhe Marja-Leena Mikkola.

Idiootti. 152 s.

Esseitä voi kirjoittaa monella tavalla hyvin. Loistavan esseen ominaisuuksiin kuuluu usein keveys, tiiviys, iskevyys sekä ajatuksen vapaa siirtymä konkreettisen ja abstraktin, yksityisen ja yleisen välillä. Näitä ominaisuuksia riittää Vladimir Jermakovin (s. 1949) esseekokoelmassa Tolstoin varjo. Jermakov kirjoittaa mestarillisesti venäläisen kulttuurin syväjuonteista ja tilanteesta juuri nyt. Tämä on ehkä kiinnostavinta esseistiikkaa, mitä Venäjältä on tullut vuosikausiin.

Jermakovin polttopisteessä on Neuvostoliiton ja uuden Venäjän välinen siirtymäkausi. Ja onko tuo siirtymäkausi edes päättynyt? Esseet on kirjoitettu vuosina 2001-2015. Usein niissä pureudutaan venäläisyyden tilaan jonkin siirtymäkautena tärkeän kirjailijan kautta. Jermakov pohtii kadotettua metafysiikkaa, Venäjän historian tarkoitusta ja kansallista ideaa sekä kirjailijan erityisroolia venäläisessä kulttuurissa.

Harvakseen julkaiseva Jermakov on saanut Maksim Gorkin palkinnon vuonna 2011. Aiemmin häntä ei ole suomennettu.

Jermakovin esseistä väreilee ajattelu. Ne on ajateltu selkeästi. Ja silti ne eivät tyhjene yhdellä lukukerralla. Kiitos kuuluu myös Marja-Leena Mikkolan hienolle suomennokselle. Onneksi meillä on hänenkaltaisiaan venäläisen kulttuurin syvätuntijoita. Mikkolan esipuhe johdattaa Jermakovin ajatteluun, jonka avainkäsitteitä ovat metafysiikka ja venäläisen kulttuurin vanhat vastinparit slavofiilisyys ja länsimielinen zapadnikkilaisuus. Jermakovin mukaan näitä vastaavat nykyään konservatiivisuus ja liberaalisuus. Vastakohtia ei silti tule käsittää yksioikoisesti. Jermakov tuntuu asemoituvan niiden välille.

Kokoelman nimiessee kohdistaa polttopisteen Tolstoin metafysiikkaan. Inhimillinen tietoisuus on arvoitus, ja tällä arvoituksella on metafyysinen luonne. Ellei tätä käsitä, ei voi tunnustaa ihmiseen sisältyvää moraalista lakia. Ja moraali on nyt Venäjällä erityisen tärkeää maan eettisen perustan liikkuessa. Esseissä kaikuvat Venäjän älymystön perinteiset kysymyksenajattelut, humanismi, joka säilyi läpi neuvostoajan undergroundissa tai ”sisäisessä emigraatiossa”.

Jermakov kritisoi kulutusyhteiskuntaa ja teknosfääriä, joista on tullut itseisarvoja läntisen teollisen sivilisaation kehitykselle. Konsumerismin, hedonismin ja materialismin voittaminen vaatii henkistä lujuutta. Ekologisen kriisin selättäminen tarvitsee tietoisuuden muuttumista. ”Välineellisen järjen kritiikissään” Jermakov tuntuu soveltavan romantiikan paradigmaa Samantyyppisiä pohdintoja on esittänyt Vladimir Sorokin. ”Meillä on epäilemättä kosmiset päämäärät sen sijaan, että ideana olisi mukavuus ja uusintaminen. Emme ole ’lihasta tehtyjä koneita’”, Sorokin on kirjoittanut.

Jermakovin esseet ovat tavallaan hyvin venäläisiä. Niissä tuntuu myös mannermaisen filosofisen idealistisen esseistiikan vaikutus. Suomalainen essee taas tuntuu saaneen enemmän vaikutteita anglosaksisesta empiristisestä perinteestä.

Jermakov vetelee suvereenisti laajoja aatehistoriallisia ja semanttisia kaaria. Hän käyttelee käsitteitä kuin eläviä olentoja. Abstraktimpien tekstien vastapainona ovat lihallisemmat esseet Vysotskista, Okudžavasta, Brodskysta ja Strugatskyn veljeksistä. Näitä kirjailijoita Jermakov tarkastelee vastarinnan ja vaihtoehdon ääninä neuvostotodellisuudessa, mutta myös vasten sivilisaatiokriittisiä kysymyksiä.

Muodon tasolla kokoelman paras teksti on essee Sergei Dovlatovista. Jermakovin käsittelyssä Dovlatov on aatteeton toisinajattelija. Proosassaan Dovlatov yhdistää venäläisen kirjallisuuden arkkityyppejä ja kuvaa suuren pienen neuvostoihmisen siirtymistä yhdestä aikakaudesta toiseen.

Useassa esseessä Jermakov ruotii ”Venäjän ideaa”, jota valtavassa maassa on toistuvasti etsitty. Harvoin olen lukenut näin oivaltavaa pohdintaa aiheesta. Jermakov määrittelee Venäjän ”idiokratiaksi”, valta oikeutetaan aina jollain suurella idealla. Maksimalistista venäläistä luonnetta ajaa eteenpäin idean asettama sisäinen ja ulkoinen pakko. Viimeksi vallankumouksellinen sosialismi lähti johdattamaan Venäjää uuteen Jerusalemiin, mutta päättyi Andrei Platonovin Tševenguriin. Jermakov myös ruoskii armotta ”venäläisyyden jatkuvaa identiteettikriisiä”. Pystyykö Venäjä ensimmäistä kertaa tulemaan maaksi, joka kunnioittaa itseään kantamatta huolta kunnioittavatko sitä muut, hän kysyy. Jermakov palaa monta siihen, ettei muu maailma halua kuulla ”Venäjän erikoislaadusta”.

Platonovin Jermakov määrittelee oivaltavasti kirjailijaksi, joka ikään kuin häivytti yksityisen ja omaksui yhteisen tietoisuuden. Jermakovin tulkinnassa Platonovista muovautuu tavallaan kommunismin filosofi ja teologi, joka teoksissaan ilmaisi vallankumousutopian metafysiikkaa.

Kokoelman päättävässä esseessä Jermakov analysoi meillä lähes tuntemattoman Olga Sedakovan lyriikan ulottuvuuksia. Samalla hän määrittelee myös käsityksensä intellektuellin roolista yhteiskunnassa. Jermakov on samaa 1970-lukulaisten sukupolvea kuin Sedakova. Hän pohtii 1970-luvun henkistä ilmapiiriä, jolloin ”vapauden laboratorio ei ollut underground vaan yliopisto”.

Jermakovin taiteilija-ihanne on eräänlainen tutkijatyyppi: kulttuuriskandaaleista ja päivänpolttavasta hälinästä erillään pysyvä omalakinen ajattelija. Esseisti asuukin Venäjän sydänmailla, Orjolissa, poissa keskuksista.

Niinhän se on: matkalla lähikauppaan voi nähdä koko maailman, jos vain osaa katsoa.

Kritiikki on julkaistu Särö-lehden numerossa 31-32.

Opportunismin kritiikki

Ville Ropponen

Demokratia on nyt uhattuna sekä idässä että lännessä. Historioitsija Timothy Snyder esittelee keinot estää autoritarismin nousu.

Donald Trumpin noustua Yhdysvaltain presidentiksi historioitsija Timothy Snyderin (s.1969) oli pakko tarttua aseeseen. Hän aseensa on kynä. Syntyi teos Tyranniasta. Pamflettiesseessä Snyder vauhdittuu 1900-luvun historiasta. Hän luonnostelee 20 opetusta kuin työkalua. Niiden avulla tulee estää autoritarismin nousu. Teos on ajankohtaisempi kuin aikoihin: demokratia on nyt uhattuna sekä idässä että lännessä.

Selkeät, kansantajuiset ja iskevät opetukset painottavat ennen muuta sopeutumattomuutta. Kaikki autoritaariset johtajat tarvitsevat kuuliaisia kätyreitä. Usein kuuliaisia siivittää opportunismi. Tämän ohella pahinta on reagoimattomuus: etteivät ihmiset tee mitään.

Aktiivisten kansalaisten on puolustettava instituutioita ja ammattietiikkaa, otettava itse asioista selvää, erottauduttava joukosta ja kannettava vastuuta. Yleisiä hokemia ei pidä toistella, vaikka muut toistelisivat. Yksityiselämää täytyy puolustaa. Kotisohvalle ei kannata jämähtää, vaan mennä ulos ja marssimaan kaduille epäkohtia vastaan. Asiat ratkaistaan todellisessa maailmassa – ei facebookin klikkausten avulla.

Passiivisuus edistää harvainvaltaa

Kun Snyderin teoksen lukee yhdeltä istumalta, voi tulla liiankin hälyttynyt olo. Onko tilanne näin paha? Eihän Trumpkaan ole vielä osoittautunut nuivimpien ennustusten kaltaiseksi. Turvallisuuteen tuudittautuminen tai ajatukset, ettei asioihin voi vaikuttaa, ovatkin historitsijan mukaan vaarallisia. Kansalaisten passiivisuus edistää harvainvallan kasvua. Kysymys ei ole vain Trumpista, hän on pikemminkin kansainvälisen taudin seuraus kuin syy.

”Edessämme on oligarkian ongelma, joka käy yhä uhkaavammaksi, kun globalisaatio kasvattaa varallisuuseroja”, historioitsija kiteyttää.

Itä-ja Keski-Euroopan historiaan erikoistunut Snyder taustoittaa pohdintoja natsismin nousun kuvauksella ja Itä-Euroopan sortumisella kommunismiin toisen maailmansodan jälkeen. Myös vastarinta löytää vertailukohtansa menneisyydestä, kuten Puolan Solidaarisuus-liikkeestä 1970-luvulla.

Monet Snyderin siteeraamat ajatukset tulevat filosofi Hannah Arendtilta, jonka ajatukset tuntuvat nykyään koko ajan tärkeämmiltä.

Osa pohdinnoista liittyy vain Yhdysvaltoihin, mutta Snyder kommentoi myös Venäjän autoritarisoitumista. Venäjän sekaantuminen Yhdysvaltain presidentinvaaleihin Trumpin tukena on samaa demokratian vastaista jatkumoa, jota amerikkalainen äärioikeisto edustaa. Venäjä etsii lisäksi aktiivisesti tukea Euroopan äärioikeistosta.

Totuuden jälkeen fasismi

Kriittistä medialukutaitoa tulee vahvistaa. Snyder palaa monta kertaa siihen kuinka trumpilaiset puheet ”valemedioista” ja ”totuuden jälkeisestä” ajasta suhteellistavat moraalia. Suomessa puolustusministeri Jussi Niinistö ja Sininen tulevaisuus-ryhmän Timo Soini ovat käyttäneet vastaavaa retoriikkaa. Snyder sanoo suoraan: ””'totuuden jälkeinen' aika on fasismia edeltävää aikaa”.

Tulee kuulostella puheita ”ekstremismistä” tai ”terrorismista”. Tietyt turvallisuusuhat ovat todellisia, mutta uhkakuvien avulla voidaan myös viedä kansalaisvapauksia. Erityisesti täytyy olla valppaana ”poikkeustilan” ja ”hätätilan” kohdalla. Lukuisat tyrannit ovat käyttäneet juuri poikkeustilavaltuuksia valtaan noustessaan, eikä kerran julistettu hätätila ole ikinä loppunut.

Oliko USA sitten täysin toinen yhteiskunta ennen Trumpin valtaannousua? Snyder myöntää lopussa epäsuorasti, ettei näin ollut. Uusliberaalin kapitalismin siivittämä vaihtoehdottomuuden politiikka on jo pitkään haperruttanut demokratiaa. Ratkaisu ei silti voi olla ikuisuuden politiikka eli äärinationalistinen populismi. Nuorison on taas alettava tehdä historiaa tai kaikille käy huonosti, Snyder vaatii.

Tähän voisi lisätä, ettei asiaa voi sälyttää vain nuorison harteille. Toisin kuin Snyder arvelee, status quon puolustaminen ei yksin välttämättä riitä. Vaihtoehdottomuuden tilalle tarvitaan radikaalisti tasa-arvoisempaa politiikkaa.

Timothy Snyder. Tyranniasta. [20 opetusta 1900-luvulta]. Suomentanut Matti Kinnunen. Siltala 2017, 130 s.

Kritiikki on julkaistu Kansan Uutisissa13.8.2017.