Näytetään tekstit, joissa on tunniste ympäristökysymykset. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ympäristökysymykset. Näytä kaikki tekstit

perjantai 3. helmikuuta 2017

Taigan anarkisti

Juri Vella: Rakkauden maa. Suomentanut Karin Lukin. Johdanto Eva Toulouze ja Stephan Dudeck. Runoja ja dialogeja. 192 s. Atrain 2016.

Metsänenetsisyntyinen Juri Vella (Aivaseda, 1948-2013) ehti kuolla ennen kuin häneltä julkaistiin suomennosvalikoimaa. Joitakin Vellan runosuomennoksia oli ilmestynyt suomalaisissa lehdissä, ja hänen aktivismistaan tiedettiin meillä.

Vellan myöhäistuotannosta kootun valikoiman runoista ja dialogeista saa annoksen luonnonläheistä filosofiaa ja poromiehen elämää sekä käsityksen Siperian alkuperäiskansojen oloista öljytalouden keskellä.

Valikoiman teksteissä korostuu vuoropuhelu. Vellaa muistuttava keskeislyyrinen ääni käy sitä erilaisten henkilöiden kanssa, kuten ortodoksisen nunnan, paikallislehden lukijoiden, taigassa vierailevan venäläisrunoilijan ja Yhdysvaltain alkuperäiskansoja edustavan runoilija N. Scott Momadayn. Vellalle dialogisuus tarkoittaa paitsi monologisuuden, esimerkiksi vallanpitäjien ideologistien viestien, vastustamista, myös pyrkimystä vastavuoroiseen yhteyteen.

Gorkin kirjallisuusinstituutissa Moskovassa opiskellut Vella palasi kotiseudulleen Hanti-Mansiaan eli Jugraan. Hän opetteli poronhoitajaksi ja asettui erämaahan. Vella oli mukana, kun Jugran alkuperäiskansojen aktivismi 1990-luvulla hieman kohensi heidän asemaansa. Väsymättä hän kamppaili öljy-yhtiöitä vastaan.

Vella kirjoitti pääosin venäjäksi, koska hänen mukaansa metsänenetsit olivat menettäneet metaforisen runokielensä ja säilyttäneet vain arkisen ja asiakielen. Kuin kaikuna tästä Vella kieltäytyi venäläisen runouden valtavirran korukielestä. Hänen runoutensa on toteavaa, arkista, lähes minimalistista. Venäläisestä valtavirrasta poiketen Vella käytti vapaata mittaa. Hänen runoutensa muistuttaa Boris Pasternakia ja tšuvassisyntyistä Gennadi Aigia.

Vellan teksteissä erottuvat luonnonnäyt, lankeaminen loveen ja erämaan arkiaskareet. Vallanpitäjien kritiikki on pelottoman suoraa. Runoissa öljy peittää joet ja taiga kuolee pystyyn. Nämä kuvat sopii muistaa Suomessakin: valtaosa öljystämme ostetaan Venäjältä.

Runoääni vaihtelee intiimistä pilailevaan ja ärhäkkään. Vastasyntynyt poronvasa vasten öljykenttää on toistuva kuva. Vella kritisoi teknologista kehitystä kehottaen älylliseen kehitykseen. Taloudellinen epätasa-arvo saa huutia. Runoilija tekee konkreettisiakin ehdotuksia uusiutuvien energiamuotojen käytöstä. Runoissa viitataan usein Tšetšenian sotiin. Tšetšeenien ja palestiinalaisten kohtalot samaistuvat. Globaali kvartaalitalous ja suurvaltojen väki sortavat pieniä kansoja yhtälailla idästä länteen.

Kokoelman paras dialogi on ”Apokalypsi”. Sen sarkastisissa anekdooteissa edetään neuvostoajasta nykyhetkeen. Tarina stalinistivaltuutetusta opettamassa alkuperäisväestöä kalastamaan on hillitöntä satiiria, vaikka luultavasti tosipohjainen.

Karina Lukin on suomentanut Vellan hillityn runokielen mallikelpoisesti. Eva Toulouzen ja Stephan Dudeckin johdanto valottaa Vellan elämää, kulttuuriaktivismia ja tuotantoa.

Ville Ropponen

Kritiikki on ilmestynyt Parnasson numerossa 1/2017.

tiistai 19. huhtikuuta 2016

Öljyistä vääntöä Siperiassa

Kirjoitin artikkelin Länsi-Siperian öljynporauksesta, alkuperäiskansoista ja ympäristöstä Stop Fennovoima-blogiin.

Artikkelin kirjoittaja Ville Ropponen on esseisti, tietokirjailija ja toimittaja, joka on perehtynyt erityisesti entisen Neuvostoliiton maihin, alkuperäiskansoihin ja ympäristökysymyksiin. Alunperin Ropponen aikoi osallistua Reclaim the Cape -toimintaviikkoon yhtenä tapahtuman puhujista. Aikataulumuutoksen tehtyä tämän mahdottomaksi hän osallistuu vieraskynä -tyyppisenä kirjoittajavieraana.

perjantai 8. tammikuuta 2016

Tuo liukas Linkola

Merkillistä että Pentti Linkola saa jatkuvasti enemmän julkisuutta kuin esimerkiksi Olli Tammilehto.

Kyse lienee siitä, että siinä missä Tammilehto ehdottaa todellisia, kriittisiä muutoksia, jotka järisyttäisivät yhteiskunnan, talouselämän ja valtahierarkian rakenteita, Linkola puhuu pääasiassa mustavalkoisia äärimmäisyyksiä, jotka pahimmankin maailmanlopunammatinharjoittajan ja kerskakuluttajan on helppoa kuitata "kiinnostavina ideoina" ja jatkaa porskuttamistaan.

Linkolan tunteellinen proosatyyli myös viehättää monia. Häntä pidetään kirjailijana ja esseistinä, jonka mielipiteiden ei muka tarvitse olla sidoksissa todellisuuteen, vaikka ne sellaisina esitetään.

Linkolan fanittajat esittävät lisäksi usein, ettei hänen näkemyksillään olisi ideologista sisältöä. Ja kuitenkin Linkolan esittämä autoritaarinen utopia, jossa oltaisiin jähmetytty 1950-luvun maaseudun "onnelaan" samalla, kun valveutunut eliitti valikoisi "lajin säilymisen nimissä" elinkelpoiset yksilöt massasta ja harventaisi "tarpeettomia kansanjoukkoja" maailmalla, muistuttaa radikaalikonservatiivien aatteita, kuten nykyistä äärioikeistosuuntausta ja uusfasismia. Ehkä tässä piileekin selitys Linkolan suosiolle? Hänen esittämänsä ajatukset eivät todella uhkaa meikäläisten eliittien asemaa, vaan päinvastoin osittain sopivat harvainvallan ajatusmaailmaan.

Taiga on laki, mutta moderni määrää tuomion

Länsi-Siperian hantit elävät öljyteollisuuden ja modernin maailman puristuksessa. Monin paikoin he ovat onnistuneet säilyttämään oman elintapansa ja perinteisen kulttuurinsa. Viime aikoina on kehkeytynyt myös modernia hantikulttuuria.

Teksti: Ville Ropponen

Suomessa käytetystä öljystä suurin osa ostetaan Venäjältä. Kun seurataan öljyn reittiä itään, päädytään Uralvuorten toiselle puolelle. Siellä avautuu Hanti-Mansia eli Jugra. Suunnilleen Ranskan kokoisen piirikunnan erämaista porataan yli 55 prosenttia Venäjän öljystä.

Tässä fossiilisten polttoaineiden kehdossa öljyraha näkyy. Jugran teollisuuskaupungit ovat vuosikymmenessä täyttyneet ostoskeskuksilla, jäähalleilla, konserttisaleilla, bisnespilvenpiirtäjillä ja autobaanoilla. Infrastruktuuri kiiltelee uutuuttaan. Vaurastumisen oheisvahinkona varsinkin Etelä-Jugra on saastunut pahoin. Öljyteollisuus on ehkä puhdistanut tapojaan sitten öljynporauksen alkamisen 1960-1970-luvuilla. Silti onnettomuuksia tapahtuu yhä hälyttävän paljon.

Viime vuosina Venäjällä on raportoitu keskimäärin 10 000 öljyvuotoa vuosittain. Tuorein vahinko sattui Rosneftille, kun öljyä vuosi kesäkuussa 2015 Objokeen lähellä Neftejuganskia. Venäjän Hydrometerologisen keskuksen arvion mukaan noin 4,5 miljoonaa tonnia öljyä menetetään vuosittain putkien vuotaessa.

Teollisen labyrintin seassa ja tuolla puolen elää ihmisiä erämaan ehdoilla. Alueen alkuperäiskansojen, hantien, mansien ja nenetsien ei ole enää pakko elää kyläkeskuksissa, kuten neuvostoaikoina, ja yhä useammat ovat palanneet elämään saloille. He kalastavat, metsästävät, hoitavat poroja sekä keräävät marjoja ja sieniä. Erityisesti hantien 1990-luvun aktivismin tuloksena Jugrassa luotiin asetuksia säätelemään öljyteollisuuden ja alkuperäiskansojen suhteita.

Vaikka alkuperäisasukkaita, hanteja, manseja ja nenetsejä, on Jugrassa vähän – vain 1,5 prosenttia piirikunnan 1,5 miljoonasta asukkaasta – jokien ja järvien, kaupunkien ja alueiden nimet muistuttavat kaikkialla heistä. Nimi ”Jugra” tulee ilmeisesti komisyrjäänin kielestä, jossa ”jögra” merkitsee hantia. Hanteja elää Venäjällä kaikkiaan 28 000. Alkuperäiskielet ovat etäistä sukua suomelle. Yhdenkään alkuperäiskielen asema ei ole hyvä: vain noin kolmannes alkuperäisasukkaista osaa äidinkieltään. Kulttuurisesti hantit ovat Jugran vahvin alkuperäiskansa.

Mahdollisesti myös Siperian nimi tulee suomalais-ugrilaisista kielistä. Ensimmäiset ugrilaiset heimot, jotka saapuivat Obin sivujoelle Kondalle ajanlaskun ensimmäisinä vuosisatoina kutsuivat itseään nimellä ”sabiri” tai ”sapyr”. Seudulle myöhemmin saapuneet mongoli-tataarit ottivat sitten alkuasukkaiden nimen kaanikuntansa nimeksi.

Jugrasta löytyy yhä paljon koskematonta taigaa. Erämaa on todella vaikuttava. Korpi kohisee pihtaa, sembramäntyä, kuusia ja mäntyjä. Sembran siemeniä kerätään seudulla perinteisesti syötäväksi, ja hyvältä ne maistuvat. Suot ovat täynnä karpaloita, mättäät kirjavina mustikkaa, puolukkaa ja juolukkaa. Näreikössä loikkii jäniksiä, vilistää kettuja, pomppii oravia, hirvet ryskäävät ja sudet ulvovat.

Karhuja on seudulla niin paljon, että niitä harhautuu välillä asutuskeskusten teille mörröttämään. Kontio on seudun alkuperäiskansoille pyhä, mutta niitä metsästetään kyllä. Täytyy vain tietää oikeat rituaalit, joilla metsän omenan henki lepytetään. Muutaman kerran törmäämme metsässä hirvisalvokseen, johon hantit perinteisesti asettavat mesikämmenen jäännökset, kun sen henki on ensin saatu suopeaksi karhunpeijasten avulla. Tämä takaa sen, että otson henki palaa näkymättömään maailmaan, josta se syntyy taas maailman päälle uutena karhuna. Perimätiedon mukaan karhun henki ei päästä hirvisalvokselle muita kuin hyväsydämisiä ihmisiä, pahat se eksyttää suonsilmään.
Objoessa ja muissa virroissa kuhisee kalaa. Hantit jakavat ne perinteisesti kolmeen haaraan, punaisiin eli sampi- ja lohikaloihin, valkoisiin kaloihin, joihin kuuluu lähinnä siian eri lajeja, ja mustiin kaloihin, joita ovat ahven, hauki, lahna, särki, kiiski ja monet muut. Mustat kalat eivät hantien käsityksen mukaan oikeastaan ole kaloja, vaan alisen maailman olioita. Vain venäläiset syövät niitä.

Matkustin Jugraan ensimmäistä kertaa kaksitoista vuotta sitten opiskelijaryhmän mukana. Vierailimme Leonid Sopotšinin poronkasvattajaperheen kevät- ja syysasumuksella Tromaganjoella ja huljuttelimme jalkoja vedessä. Saunoimme perheen savusaunassa ja uimme jääkylmässä vedessä. Sitten vaelsimme rannattomien soiden yli Sopotšinien kesäasumukselle poroleiriin. Taaperon nyrkin kokoiset lakat loistivat oransseina. Leonid kantoi kivääriä valmiudessa, sillä seudulla liikkui kuulemma petoeläimiä ja outoja kulkijoita. Ei kuulunut muuta kuin saappaiden lätinää savivellissä.

Poroleirissä taiga levisi kaikkialla ympärillä. Sopotšinien lähin naapuri asui 20 kilometrin päässä. Hirsistä rakennetussa hantipirtissä ei ollut puhelinta, eikä televisiota. Radio jupisi hiljakseen ikkunalla. Lähimetsissä jutasi parikymmentä poroa. Talon edessä ja poroaitauksessa poltettiin koivun nilaa sekä sammalta, jotta sankkoina pilvinä tuprahtelevat hyttyset eivät kiusaisi.

Urbaaniin elämään tottuneena tunsin ensin itseni erämaassa avuttomaksi hantien vaivattoman olemisen rinnalla. Tuli mieleen miten paljon taitoja ja tietoja olen kadottanut. Tunne haihtui kuitenkin pian ja tilalle tuli sopusointu. Mieleen jäivät Leonid Sopotšin sanat:

– Mitä lähempänä luontoa ihminen elää, sitä onnellisempi hän on.

Vieraanvaraisuuden lakien mukaan perhe majoitti meidät omaan taloonsa ja nukkui itse teltassa. Yöllä talon seinillä rapisivat torakat. Jokin eläin huusi pimeydessä.

On tietenkin hieman ristiriitaista, että pitää matkustaa Länsi-Siperiaan asti tajutakseen jotain. Olen minä liikkunut erämaissa ympäri Suomea, käynyt Lapisssakin useasti. Mutta niin se menee: jotain on jäänyt uupumaan. Kyse voi toki olla eksotiikan ja kaukomatkailun tuomista säväreistä. Oma merkityksensä on silti Jugran erämaan loputtomuudella. Se muistuttaa ajasta ennen nykyaikaistumista. Ja erämaan kasvisto ja eläimistö on häikäisevän monipuolista, se kuhisee ja lentää. ”Taiga on laki, karhu yleinen syyttäjä”, kuuluu paikallinen sanonta. Erämaassa vallitsevat aivan toiset olosuhteet kuin kylissä ja kaupungeissa. Sen joka lähtee erämaahan, on osattava elää siellä.

Suomalaisilla on tapana pitää saamelaisia melko lähellä luontoa elävänä kansana. Jugralainen aktivisti ja kirjailija Juri Vella (Aivaseda, 1948–2013) oli kuitenkin eri mieltä. Käydessään Suomesssa vuonna 1999 hän huomautti saamelaisten – suomalaisista puhumattakaan – olevan enemmän valtakulttuuriin sulautuneita kuin Jugran alkuperäiskansojen. Vellan mielestä saamelaiset elävät melko teknistynyttä elämää ja ovat monesti menettäneet kosketuksensa erämaahan ja oman kulttuurinsa juuriin. Mistä tämä johtuu? Vella arveli Jugran valtavien etäisyyksien lisäksi syyksi vahvan hyljeksinnän valtayhteiskunnan puolelta, joka on saanut Jugran alkuperäiskansat jatkamaan hiljaista vastarintaa, omaa elämäntapaansa erämaassa.

Entä miltä tilanne näyttää tänä päivänä? Samoin kuin saamelaisten keskuudessa jo aiemmin Jugrassa on noussut perinteisen kulttuurin lisäksi esiin modernisoituva alkuperäiskulttuuri, joka pyrkii yhdistelemään omalähtöisiä ja nykyaikaisia eurooppalaisia vaikutteita. Tärkein kysymys on silti yhä se, miten alkuperäiskansat onnistuvat säilyttämään perinteisen elämäntapansa ja maailmankuvansa, kun valtakulttuuri pusertaa ja öljyteollisuus laajenee koko ajan.

Kamppailut alkuperäiskansojen ja öljy-yhtiöiden välillä, joista Suomessakin on toisinaan uutisoitu, näyttävät jatkuvan. Kyse on paitsi taigaluonnosta ja sen asukkaiden elinkeinoista myös hantien uskonnon pyhistä paikoista.

Pyhän Samotlorjärven ympärille, Nižnevartovskin kaupungin pohjoispuolelle, perustettiin jo 1970-luvulla öljykenttä. Se on tätänykyä Jugran suurin. Viime aikoina piirikunnassa on puhuttanut Imlorjärven kohtalo. Tutkimusten mukaan sen ympärillä on jopa miljoona tonnia öljyä. Hantien mytologiassa Imlor on paikka, jossa kaikki elämä alkoi. Seudun eri hantisuvuilla on ollut tapana kokoontua järven rannalle uhraamaan taivaan ja maan jumalille. Seudun hantit ovat pikkuhiljaa muuttaneet pois teollisen rakentamisen tieltä, vain yksi on jäänyt: šamaani Sergei Ketšimov. Viime elokuussa hänet haastettiin oikeuteen. Hänen väitettiin uhanneen öljy-yhtiö Surgutneftegazin työntekijöiden henkeä. Todellinen syy lienee pyrkimys saada mies lähtemään ja lopettamaan öljynporauksen arvostelun.

Varjoganin kylässä tapaan poromies Aleksander Aipinin. Hän on tullut kylään seuraamaan perinteisiä melontakilpailuja, ”Oblasin päivää”. Oblas on hantilainen vene, joka vastaa haapiota. Nuori mies asuu perheineen Varjoganin lähellä Aganjoen varrella. Istumme Aipinin harmaassa pakettiautossa, sivullisilta korvilta suojassa. Melontakilpailuja turvaamaan näyttää olevan kommennettu seudun koko poliisikunta.
 
– Sukumme mailta on alettu porata öljyä. Jos tämä jatkuu, emme voi elää alueella. Olemme joutuneet vaihtamaan asuinseutua jo viisi kertaa, nyt saa riittää, sanoo Aipin.

Hän ja seudun hantit pysäyttivät huhtikuussa 2014 Varjoganneft- ja Lukoil-yhtiöiden tiehankkeen Martillovskojen öljyesiintymälle, jonka porausoikeudet yhtiöt olivat ostaneet. Hantien mukaan tietä tehtiin ilman virallista lupaa. Maansiirtokoneiden eteen pystytettiin kota, jossa hantiaktivistit päivystivät. Öljy-yhtiöt veivät asian oikeuteen.

Puhuessaan päivettynyt mies kääntelee käsissään jäkälätuppoa, eikä syyttä. Aganjoen jäkäliköt ovat hanteille pyhiä, niissä palvotaan Aganin haltijatarta. Aipinin suvun jäsenten katsotaan olevan haltijattaren vartijoita. Jäkälä on elintärkeää tietenkin myös poroille. Aipin on suunnitellut rakentavansa myös etnoturistireitin läpi alueen pyhien paikkojen. Näin turistit voisivat oppia hantien kulttuurista.

– Moderni sivilisaatio on tullut kriittiseen kääntöpisteeseen, uskoo Aipin. Hänestä öljynkäytöstä tulisi kokonaan luopua.

Varjogan on paikka, josta sai alkunsa Jugran alkuperäiskansojen aktivismi. Syksyllä 1991 varjoganilaiset järjestivät kirjailija Juri Vellan johdolla mielenosoituksen. Öljytuhoihin kyllästyneet kyläläiset sulkivat tien Radužnyin kaupunkiin, eivätkä hätkähtäneet viranomaisten uhkailuista. 

Öljy-yhtiöt suostuivat viimein neuvotteluihin. Vuonna 1992 Hanti-Mansiassa säädettiin asetus energiateollisuuden alkuperäisväestölle aiheuttamien vahinkojen korvaamisesta. Tämä on Venäjällä ainutlaatuista. Muilla maan alueilla energiateollisuutta ei ole velvoitettu korvauksiin. Vuonna 1992 säädettiin myös asetus sukumaista, joka takaa seudun alkuperäisasukkaille erikokoisten alueiden – alkaen 20 000 hehtaaria perhettä kohti – käyttöoikeuden perinteisten elinkeinojen harjoittamiseen. 

Asetusten ansiosta osa neuvostoaikoina kyliin pakotetuista hanteista palasi asumaan erämaahan. Monet elävät lisäksi osan vuotta erämaassa, vaikka asuisivatkin kylässä. Sukumaa-asetus ei kuitenkaan ole omistusoikeus, vaan maa kuuluu valtiolle. Tämä on Aleksandr Aipinin mukaan ongelma. Maan teollista käyttöä on vaikea estää. Öljy-yhtiöt maksavat alkuperäiskansan jäsenille maan käytöstä korvauksena esimerkiksi moottorikelkkoja, veneitä, bensiiniä ja rahallisen kertakorvauksen. Joskus yhtiöt rakennuttavat ihmisille taloja kyliin. Yhtiöiden öljytuloihin nähden tämä on pikkurahaa. 

Kyliin muuttaneet hantit repeytyvät usein irti juuriltaan. He joutuvat myös riippuvaisiksi öljy-yhtiöiden ja paikallishallinnon hyväntekeväisyydestä, joka tuskin jatkuu ikuisesti. Työttömyys on kylissä suurta, sillä öljy-yhtiöihin ei juuri palkata alkuasukkaita. Heille on tarjolla lähinnä rooli turismiteollisuudessa. 

Estääkseen öljynporauksen sukumaallaan Aipin on ollut yhteydessä Venäjän Greenpeaceen ja Obinugrilaisten nuorten järjestöön. Greenpeace on levittänyt tietoa tapahtumista ympäri Venäjää.

Hyvät keinot ovat tarpeen. Jugrasssa poraavat Lukoilin lisäksi kaikki Venäjän suurimmat öljy-yhtiöt, Rosneft, Surgutneftegaz ja Gaspromneft. Öljy-yhtiöiden maksamien verojen osuus Jugran budjetista on noin 85 prosenttia. Venäjän federaation keskushallitus vie Jugran verotuloista huomattavasti enemmän kuin mitä sinne palautuu federaation budjetista. Öljy pyörittää Putinin Venäjän toimia.

Suora toiminta on muuttunut viime vuosina Venäjällä vaikeammaksi. Teiden katkaisusta tai öljytöiden pysäyttämisestä voidaan määrätä kovia rangaistuksia. Mielenosoituksiin tarvitaan Venäjällä lupa, eivätkä Hanti-Mansian vallanpitäjät luultavasti myönnä lupaa, epäilee Aipin. Hänen mukaansa valtaelimet ovat myös kohdistaneet häntä auttaneisiin henkilöihin ankaraa psykologista painostusta.

Kamppailua pyritäänkin jatkamaan lakimiesten avulla juridisin keinoin oikeussaleissa. Yritetään löytää lainkohtia, joiden avulla hantien käyttämä alue saataisiin varjeltua öljymiehiltä. Aipinin mailla on viime kesänä käynyt biologeja arvioimassa öljyteollisuuden tuhoja. Biologit koettavat myös löytää harvinaisia eläin- ja kasvilajeja. Jos harvinaisia lajeja löytyisi, voitaisiin paikallisduumassa koettaa ajaa läpi asetus alueen suojelemisesta.

Öljynporauksen lisäksi matkailu Jugraan lisääntyy. Myös alkuperäiskansoille löytyy työtä turismin parista. Erilaisilla festivaaleilla, tapahtumissa ja museoissa alkuperäiskansoja esitellään usein seudun maskotteina. Kriitikkojen mukaan ongelma on kuitenkin se, että esimerkiksi turisteille esitettävä hantikulttuuri on tavallisesti vain tietynlaista. Kirjavasti pukeutuneet vanhuskuorot kailottavat yksiä ja samoja perinnelauluja tai sitten lavalla hyppii ”villejä” metsästäjiä jousien ja nuolien kanssa. Tulee hieman mieleen 1980-luvun lopulla Suomen televisiossa esitetetty sketsisarja, jossa Pirkka-Pekka Petelius ja Aake Kalliala esittivät ”lappalaisia” viinapullot kädessä ja naamat likaisina hoilottaen ”nunnukalailaa”. 

 – Kulttuuria tavallaan ryöstöviljellään. Folklorististisissa esityksissä kulttuuria ei eletä, vaan sitä esitetään. Hanteista tulee ikään kuin matkamuistokansa, suomii venäläinen elokuvaohjaaja Olga Kornienko. 

Kornienko on 17 vuoden aikana tehnyt lukuisia dokumenttielokuvia Jugran alkuperäiskansoista. Elokuvien avulla hän pyrkinyt muuttamaan venäläisen valtayleisön stereotypioita, joissa alkuperäiskansat nähdään laiskoina ja juoppoina. Kornienkon esikoisohjaus K putjom hozjaiki Agana (”Aganjoen haltijattaren jäljillä”, 1998) kuvaa Aipinin sukua sen vaeltaessa talvi- ja kesäasumusten välillä Aganjoella. Dokumentissa vilahtaa myös Aleksander Aipin – tuolloin vielä lapsi.  

Jugrasta löytyy myös alkuperäiskansojen omaa kulttuurityötä. Esimerkiksi pari vuotta sitten Varjoganiin avattiin Juri Vellan nimeä kantava etnografinen museo, joka esittelee laajasti seudun hantien perinteistä kulttuuria. Ensi vuonna avataan lisäksi kirjailijan kotimuseo. 

 – Vellan yhteiskunnallisesta aktivismista museossa ei tule olemaan mitään. Jos olisi, niin museo ei pysyisi auki paria kuukautta pidempää, vaan piirikunnan hallitus sulkisi sen, sanoo Kornienko. 

Hantien omat kulttuuriperinteet ovat esillä myös Kazymin kylässä, Pohjois-Jugrasssa. Pääsemme osallistumaan tänä vuonna ensi kertaa järjestettävään ”Koivunaamioiden festivaaliin”. Kyläraitilla haukkuvat porokoirat. Noin 1000 asukkaan syrjäinen kylä elää tavallaan pakkastalvien ja intiaanikesien keskellä. Kylän laidalla kohoavan etnografisen museon pihalla on vilinää. 

Festivaaleilla hantikulttuuri piirtyy esiin monimuotoisena: on näytelmä hantien kokemuksista toisessa maailmansodassa sekä karhunpeijaisrituaaleja, joiden esittäjät pukeutuvat koivunaamiohin. On kuvaelmia, joissa kerrotaan maailman synnystä, kun ylijumala Toorum jakoi maat. Kuvataan myös eri eläinten alkua; hyttysten syntyessä esiintyjät rientävät inisemään yleisön joukkoon. Useimmat esittäjistä ovat lapsia ja nuoria – tämä alleviivaa perinteen siirtymisen merkitystä. 

 Festivaaleilla kohtaamme myös uutta, modernimpaa hantikulttuuria. Nuotio palaa kodan edessä, ja näyttelijät liikkuvat vinhasti. Näytelmä Sni zabytogo stojbistse ('Unia unohtuneelta taigaleiriltä') yhdistää ajattomia karhurituaaleja ja nykymaailman elementtejä, tecnomusiikki ja internet-maailma kohtaavat metsästysperinteet. Näytelmän on ohjannut ja kirjoittanut virolainen Anna Tűrnik kazymilaisen työryhmän kanssa. Kriittisessä kohtauksessa hantimetsästäjä paiskaa taljan maahan ja huutaa:

 – Miksi kylissä on niin paljon alkoholismia ja narkomaniaa! Miksi öljy-yhtiöt vievät kaiken, eikä sille voi tehdä mitään!

 Kazymin kylä sijaitsee historiallisella maalla. Täällä hantit nousivat 1930-luvulla neuvostovaltaa vastaan. Venäjän pohjoisten kansojen suurimmasssa kapinassa vastustettiin pakkokollektivisaatiota ja pakotettua kulttuurinmuutosta. Puna-armeija tukahdutti kapinan lentokoneiden tuella. Hantikirjailija Jeremei Aipin on kirjoittanut kapinasta romaanin Božja mater v krovavih snegah (2003, suom. ”Siperian veriset lumet”, 2013). Aihe on kiinnostavasti murtautunut myös venäläiseen valtajulkisuuteen, kun Oleg Fesenko ohjasi löyhästi Aipinin romaaniin pohjaten elokuvan Krasnyj ljod. Saga o hantov Jugry (”Punainen jää. Taru Jugran hanteista”, 2010). Aipinilla on pieni sivurooli elokuvassa – samoin kuin hantikirjailija Timofei Moldanovilla.
  – Jos olisin itse tehnyt elokuvan, olisin tehnyt sen eri tavoin. Romaanin tarina ei ole draama vaan tragedia. Ohjaaja on moskovalainen ja hän katsoo asioita siitä näkökulmasta. Häntä kiinnosti enemmän hollywood-tyylinen toiminta ja eksotiikka, lentävät porot, muinaiset soturit koivunaamioissaan ja muut koristeet, sanoo Jeremei Aipin. Hantin kieltä kuullaan elokuvassa vähänlaisesti. Aipinin mukaan on silti hyvä, että elokuva on tehty. Hantien historiaa on venäläisessä elokuvassa tai kirjallisuudessa käsitelty hyvin vähän. 
Kazymin kapinaa kuvaa myös venäläisen ohjaaja Aleksei Fedortšenkon tuorein elokuva Angely revoljutsii (”Vallankumouksen enkelit”, 2014). Fedortšenko on ammentanut useammankin elokuvansa aiheet suomalais-ugrilaisten kansojen historiasta ja mytologiasta.   
Aipin sanoo nyt keräävänsä materiaalia suurromaania varten. Romaani tulee kertomaan hantiruhtinaista, jotka taistelivat venäläisen Jermakin joukkoja vastaan. Vasili ”Jermak” Timofejevitš oli kolmannen polven kasakka ja Volgan jokirosvo. Hänestä tuli Stroganovien mahtisuvun rajavartija ja sittemmin johtaja vuoden 1582 sotaretkelle, joka avasi tien venäläisten Siperian valloitukselle. Suomeksi ”jermak” tarkoittaa myllynkiveä. Stroganovit ovat tunnettuja paitsi lihakastikkeesta myös liiketoimistaan kaivosteollisuudessa, jotka tekivät heistä yhden Venäjän rikkaimpia sukuja.  
Jermakin joukkojen tunkeutuessa Jugraan hantit eivät ehtineet liittyä yhteen ja siksi heidät lyötiin, uskoo Aipin. Jermakin kolonialisteilla oli paremmat aseet ja tykkejä, mutta venäläisjoukon lukumäärä oli varsin pieni, vain 650-800 sotilasta. 
Materiaalia romaania varten on ollut hyvin vaikea löytää, kertoo Aipin. Historialliset tiedot ovat epätarkkoja. Yksi romaanin keskushenkilö tulee olemaan nykyisen Hanti-Mansijskin kaupungin paikalla eläneen hantiheimon ruhtinas Samar. Toinen tärkeä henkilö tulee olemaan soturi Tania, Juganin seudulta. Kirjailija sanoo löytäneensä muutamia myyttisiä tarinoita Taniasta. Surgutin öljykaupungin lähellä on lisäksi jäänteitä Tanian linnoituksesta, jonka Jermakin joukot tuhosivat tykeillä. 
Hantikulttuuri elää paikallistason lisäksi nyt laajemmalla tasolla ja tätäkin varmasti tarvitaan. Kulttuurin modernisoimisessa on kuitenkin oltava varovainen.
– Perinteinen hantikulttuuri on yhä elävä, ja se on suuri onni. Moderni hantikulttuuri ei ole vielä kunnolla muotoutunut. Täytyy tuntea perinteinen kulttuuri tarkasti, jotta sen voi siirtää nykymaailmaan. Jos kulttuurista tekee liian triviaalin tulkinnan, kulttuuri voi tuhoutua, uskoo näyttelijä ja dramaturgi Jevgenija Moldanova, yksi Kazymin festivaalin järjestäjistä.
Obinugrilaisten kansojen Solntse (”Aurinko”)-teatterissa Hanti-Mansijkissa työskentelevä Moldanova sanoo parantuneensa työnsä ansiosta henkisestä. Uransa alkuaikoina hän kohtasi paljon vähättelyä. Esimerkiksi teatterikoulun opettajan mielestä hän ei hantina ollut sovelias opettelemaan klassista tanssia ja balettia. Opiskeluaikoina Moldanova myös hakattiin kerran pahasti, kun hän tanssi paikallisessa diskossa hantitansseja.
– Pahoinpitelyn jälkeen harkitsin pitkään itsemurhaa, Moldanova tunnustaa. 
Hän kertoo nähneensä tapahtuman jälkeen usein tietynlaisia unia. Niissä oli aina maansiirtokone, joka heitti hänet kuoppaan ja alkoi lappaa maata päälle. Maan alle jäätyään hän näki vain vain pienen valonsäteen ja tiesi, että jos se katoaisi, hän kuolisi. Sitten hän riisui kirjaillut villasukkansa jalasta ja pakeni niiden avulla valonsädettä pitkin takaisin maan päälle. Kirjailija Tatjana Moldanova selitti unen Jevgenijalle niin että maansiirtokone on teknologinen sivilisaatio, ja valonsäde jota pitkin hän pakeni sukkien avulla on hantikulttuuri, sukat ovat ylisukupolvinen perinteen taito. Moldanova sanoo oppineensa sukkien tekemisen isoäidiltään. Sukat hän aikoo antaa lahjaksi tyttärelleen sitten kun tämä joskus syntyy. 
Taiteilijoista jotka ovat onnistuneesti modernisoineet hantikulttuuria Moldanova mainitsee ensiksi Tatjana Moldanovan. Hänen kirjoittamansa näytelmä Tšornaja pesnja (”Musta laulu”) - sekin Kazymin kapinan aiheiden pohjalta – esitettiin Aurinko-teatterissa viime kesänä. Toisena tulee mieleen kuvataiteilija Gennadi Raišev. Nyt jo iäkästä Raiševia on viimein alettu arvostaa Jugrasssa, jopa virallisella tasolla. Piirikunnan kuvernööri kutsui hänet asumaan pääkaupunkiin Hanti-Mansijskiin, jossa Raiševille rakennettiin nimikkomuseo. Bunkkeria muistuttava Raiševin museo kohoaa Hanti-Mansijskin keskustasssa. Sen julkisivua hallitsee taiteilijan mittava maalaus. Jugran pääkaupungin arkkitehtuurisssa näkyy lisäksi ainakin pintapuolinen pohjoisten kansojen vaikutus: ostoskeskuksen kullanvärinen katto kohoaa kodan muotoisena ja kerrostalojen koristelu on saanut vaikutteita hantien ornamenteista. 
– Jo 1800-luvulla kun unkarilaiset ja saksalaiset tutkijat tulivat Jugraan puhuttiin, että hantit pian katoavat, on vain pari vanhusta jotka osaavat perinteitä. Nykyään puhutaan ihan samalla tavalla, ja silti hantit ovat täällä ja tulevat olemaan. Laulujen laulajia, kulttuurin tuntijoita on aina ollut vähän. Se ei tarkoita, että kulttuuri olisi katoamassa. Mutta se muuttuu, sanoo kirjailija Timofei Moldanov Kazymin festivaalien puheenvuorossaan. 
Dokumentaristi Olga Kornienko on tavallaan samaa mieltä. Hän kuitenkin muistuttaa, etteivät erämaassa elävät hantit yleensä itse halua kulttuurin esittämistä tai etnoturismia. Hanteille maa merkitsee paljon enemmän kuin vain raaka-ainevarastoa. Mitä syvemmälle Jugraan mennään sitä todempaa alkuperäiskansojen kulttuuri on. 
 – Teknologinen sivilisaatio on umpikujassa. Me tuhoamme planeetta kohtalokkaalla tavalla. Alkuperäiskansat voivat opettaa meille elämäntapaa, joka ei tuhoa planeetta. Hantien kulttuuri poikkeaa eurooppalaisesta. He tuntevat luonnon ainutlaatuisella tavalla, sen eläimet, kalat ja kasvit. Siksi alkuperäiskansojen elämäntapa on tärkeää ja se tulisi säilyttää, sanoo Kornienko.


Reportaasi on ilmestynyt Elonkehä 4/2015 -lehdessä.

keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Öljyistä kädenvääntöä Jugrassa

Ville Ropponen

Öljynporaus laajenee Jugran eli Hanti-Mansian autonomisessa piirikunnassa. Länsi-Siperian alueella porataan lähes 60 prosenttia Venäjän öljystä. Asia koskettaa meitäkin: Suomi ostaa valtaosan tuontiöljystään Venäjältä.


Öljyteollisuus vahingoittaa ympäristöä ja Jugran alkuperäiskansojen elämää. Hantien, mansien ja nenetsien 1990-luvun aktivismin tuloksena Jugrassa luotiin asetuksia säätelemään öljyteollisuuden ja alkuperäiskansojen suhteita.

Viime vuosina tilanne on jälleen kärjistynyt. Kyse on paitsi taigaluonnosta ja sen asukkaiden elinkeinoista myös hantien uskonnon pyhistä paikoista.

– Sukumme mailta on alettu porata öljyä. Jos tämä jatkuu, emme voi elää alueella. Olemme joutuneet vaihtamaan asuinseutua jo viisi kertaa, nyt saa riittää, sanoo Aleksandr Aipin, 28.

Nuori mies asuu perheineen Varjoganin lähellä Aganjoen varrella kasvattaen poroja. Hän ja seudun hantit pysäyttivät huhtikuussa 2014 Varjoganneft- ja Lukoil-yhtiöiden tiehankkeen.

Hantien mukaan tietä tehtiin ilman virallista lupaa. Tietä oltiin vetämässä Martillovskojen öljyesiintymälle, jonka porausoikeudet yhtiöt olivat ostaneet. Maansiirtokoneiden eteen pystytettiin kota, jossa hantiaktivistit päivystivät. Öljy-yhtiöt veivät asian oikeuteen.

 

Pyhät jäkäliköt


Aipin on tullut Varjoganin kylään seuraamaan perinteisiä melontakilpailuja, ”Oblasin päivää”. Oblas on hantilainen vene, joka vastaa haapiota. Puhuessaan päivettynyt mies kääntelee käsissään jäkälätuppoa, eikä syyttä.

Aganjoen jäkäliköt ovat hanteille pyhiä, sillä niissä palvotaan Aganin haltijatarta. Aipinin suvun jäsenten katsotaan olevan haltijattaren vartijoita. Jäkälä on elintärkeää tietenkin myös poroille.
Aipin on suunnitellut rakentavansa etnoturistireitin läpi alueen pyhien paikkojen. Näin turistit voisivat oppia hantien kulttuurista.

– Moderni sivilisaatio on tullut kriittiseen kääntöpisteeseen, uskoo Aipin.
Hänestä öljynkäytöstä tulisi kokonaan luopua.

 

Velvoitteita öljy-yhtiöille


Varjogan on paikka, josta sai alkunsa Jugran alkuperäiskansojen aktivismi. Syksyllä 1991 varjoganilaiset järjestivät kirjailija Juri Vellan (Aivaseda, 1948–2013) johdolla mielenosoituksen. Öljytuhoihin kyllästyneet kyläläiset sulkivat tien Radužnyin kaupunkiin, eivätkä hätkähtäneet viranomaisten uhkailuista.

Öljy-yhtiöt suostuivat viimein neuvotteluihin. Vuonna 1992 Hanti-Mansiassa säädettiin asetus energiateollisuuden alkuperäisväestölle aiheuttamien vahinkojen korvaamisesta. Tämä on Venäjällä ainutlaatuista. Muilla maan alueilla energiateollisuutta ei ole velvoitettu korvauksiin.

Vuonna 1992 säädettiin myös asetus sukumaista, joka takaa seudun alkuperäisasukkaille erikokoisten alueiden – alkaen 20 000 hehtaaria perhettä kohti – käyttöoikeuden perinteisten elinkeinojen harjoittamiseen.

Asetusten ansiosta osa neuvostoaikoina kyliin pakotetuista hanteista palasi asumaan erämaahan. Monet elävät lisäksi osan vuotta erämaassa, vaikka asuisivatkin kylässä.

 

Maa kuuluu valtiolle


Sukumaa-asetus ei kuitenkaan ole omistusoikeus, vaan maa kuuluu valtiolle. Tämä on Aleksandr Aipinin mukaan ongelma. Maan teollista käyttöä on vaikea estää.

Öljy-yhtiöt toki maksavat alkuperäiskansan jäsenille maan käytöstä korvauksena esimerkiksi moottorikelkkoja, veneitä, bensiiniä ja rahallisen kertakorvauksen. Joskus yhtiöt rakennuttavat ihmisille taloja kyliin. Yhtiöiden öljytuloihin nähden tämä on pikkurahaa.

Kyliin muuttaneet hantit repeytyvät usein irti juuriltaan. He joutuvat myös riippuvaisiksi öljy-yhtiöiden ja paikallishallinnon hyväntekeväisyydestä, joka tuskin jatkuu ikuisesti. Työttömyys on kylissä suurta, sillä öljy-yhtiöihin ei juuri palkata alkuasukkaita. Heille on tarjolla lähinnä rooli turismiteollisuudessa.

 

Kulttuurin ryöstöviljely


– Hantien kulttuuria ryöstöviljellään. Heidät laitetaan esittämään kulttuuriaan turisteille, jolloin jäljelle ei jää paljon mitään aitoa, kritisoi elokuvaohjaaja Olga Kornijenko, 54.

Kornijenko on 17 vuoden aikana tehnyt lukuisia dokumenttielokuvia seudun alkuperäiskansoista. Hänen esikoisohjauksensa K putjom hozjaiki Agana (”Aganjoen haltijattaren jäljillä”, 1998) kuvaa Aipinin sukua sen vaeltaessa talvi- ja kesäasumusten välillä Aganjoella. Dokumentissa vilahtaa myös Aleksander Aipin – tuolloin vielä lapsi.

Varjoganista on kotoisin myös Aipinin suvun suuri poika, kirjailija ja kansanedustaja Jeremei Aipin. Hän on istunut vuosia Hanti-mansian duumassa, puhunut alkuperäiskansojen puolesta, pohtinut hanteille omaa öljy-yhtiötä ja koettanut ajaa läpi selkeämpiä sääntöjä öljy-yhtiöiden maksamista korvauksista.

Kornijenkolta Aipin saa myös kritiikkiä.

– Jeremei Aipin pyrki kyllä ensin tukemaan sukulaisiaan öljy-yhtiöitä vastaan. Sen jälkeen kun hänelle soitettiin yhtiöistä, hän pesi kätensä.

Kornijenko myöntää, että duumaedustajana Aipin on sidottu poliittiseen järjestelmään: öljy-yhtiöiden maksamien verojen osuus piirikunnan budjetissa painaa paljon.

 

Suora toiminta vaikeaa


Estääkseen öljynporauksen sukumaallaan Aleksandr Aipin on ollut yhteydessä Venäjän Greenpeaceen ja Obinugrilaisten nuorten järjestöön. Greenpeace on levittänyt tietoa tapahtumista ympäri Venäjää.

– Järjestömme on valmis auttamaan kamppailussa, sanoo Obinugrilaisten nuorten järjestön aktiivi Korina Prasina, 20, kaukaisesta Korlikin kylästä.

Suorasta toiminnasta tuskin kuitenkaan voi olla kysymys, sillä se on tehty Venäjällä vaikeaksi. Teiden katkaisusta tai öljytöiden pysäyttämisestä voidaan määrätä kovia rangaistuksia. Mielenosoituksiin tarvitaan Venäjällä lupa, eivätkä Hanti-Mansian vallanpitäjät luultavasti myönnä lupaa, epäilee Prasina.

 

Psykologista painostusta


Aipinin mukaan valtaelimet ovat myös kohdistaneet häntä auttaneisiin henkilöihin ankaraa psykologista painostusta.

Obinugrilaisissa nuorissa vaikuttaa useita lainopillisen koulutuksen saaneita. Kamppailua pyritäänkin jatkamaan juridisin keinoin oikeussaleissa. Pyritään löytämään lainkohtia, joiden avulla hantien käyttämä alue saataisiin varjeltua öljymiehiltä.

Aipinin mailla on juuri käynyt biologeja arvioimassa öljyteollisuuden tuhoja. Biologit koettavat myös löytää harvinaisia eläin- ja kasvilajeja. Jos harvinaisia lajeja löytyisi, voitaisiin paikallisduumassa koettaa ajaa läpi asetus alueen suojelemisesta.


Pyhän järven puolustaja

Varjoganin kamppailua enemmän Venäjällä on saanut julkisuutta hanteille pyhän Imlor-järven puolustajan, šamaani Sergei Ketšimovin tapaus. Venäläiset mediat ovat kirjoittaneet tapauksesta, ja valtakunnalliseen tietoisuuteen se nousi elokuussa, kun tv-kanava Dožd esitti aiheesta dokumentin.

Ketšimovia uhkaa jopa kahden vuoden vankeusrangaistus oikeudenkäynnissä, joka alkoi elokuussa Surgutin kaupungissa. Šamaanin väitetään esittäneen tappouhkauksia Surgutneftegaz-öljy-yhtiön työntekijöille. Surgutneftegaz on aloittanut poraukset Imlor-järvellä, jonka alueella on tutkimusten mukaan jopa miljoona tonnia öljyä.

Muut alkuperäisasukkaat ovat muuttaneet pois seudulta, vain Ketšimov on jäänyt kasvattamaan poroja. Hän ei ole suostunut sopimuksiin yhtiöiden kanssa, vaan arvostellut laitonta öljynporausta ja ympäristötuhoja alueella.

Tiettävästi Ketšimov piestiin pahoin jo noin vuosi sitten, kun hän pullikoi öljy-yhtiölle. Oppi ei mennyt perille. Nyt jugralaisen šamaanin taipumattomuus joutuu oikeusistuimen mitattavaksi. Šamaanin puolella ovat toistaiseksi olleet vain Obinugrilaisten nuorten järjestö ja Venäjän Greenpeace.

Hantien mytologiassa Imlor on paikka, jossa kaikki elämä alkoi. Imlor-järven saaressa tapahtui myös tärkeä kamppailu: jättimäinen karhu, taivaan jumalan Torumin sanansaattaja, taisteli Jugan-jumalan kanssa ja haavoittui kuolettavasti.

Seudun eri hantisuvuilla on ollut tapana kokoontua järven rannalle uhraamaan taivaan ja maan jumalille.

Fakta

Länsi-Siperiassa sijaitsevalla Hanti-Mansian (Jugra) autonomisessa piirikunnassa on noin 1,45 miljoonaa asukasta. Heistä hanteja on on 0,9 prosenttia, manseja 0,5 prosenttia ja metsänenetsejä 0,1 prosenttia. Alkuperäiskielet ovat etäistä sukua suomelle. Surgutneftegaz ja Lukoil ovat Venäjän suurimpia öljy-yhtiöitä. Suurin esiintymä on Nižnevartovskin kaupungin pohjoispuolella oleva Samotlorin öljykenttä. Myös Samotlor-järvi on hanteille pyhä.

Öljy-yhtiöiden maksamien verojen osuus Jugran budjetista on noin 85 prosenttia.

Viime vuosina Venäjällä on raportoitu keskimäärin 10 000 öljyvuotoa vuosittain. Tuorein vahinko sattui Rosneftille, kun öljyä vuosi kesäkuussa Objokeen lähellä Neftejuganskia. Venäjän Hydrometerologisen keskuksen arvion mukaan noin 4,5 miljoonaa tonnia öljyä menetetään vuosittain putkien vuotaessa.

Artikkeli on ilmestynyt Kansan Uutisten Viikkolehdessä 2.10.2015 ja lehden nettiversiossa täällä ja täällä.




sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Aralskissa odotetaan veden paluuta

Ville Ropponen

Vuosikymmenien ongelmien jälkeen Aral-järvi on elpymässä. Kazakstanin puoleinen järven pohjoisosa luultavasti selviää. Kuivuneen järvenpohjan laivanraadot on myyty romuraudaksi Kiinaan.

Nelivetoinen neuvostovalmisteinen UAZ-pakettiauto hyppii ja tärisee. Olo on kuin veneessä laineilla, mutta Aral-järven vanhalla pohjalla ei vettä näy. Autiomaaksi taittuvaa tasankoa täplittävät kamelien katraat. Kaukana siintävät vuoret. Etsimme Aral-järveä väylällä, joka on ensin kuoppainen kylätie, lopulta enää pyöränjäljet erämaassa.

Aral-järven veden katoaminen tässä laajuudessa mykistää. Lisää ihmetystä seuraa, kun kuljettajamme Rinat jarruttaa Žalanašin kylän liepeillä niin sanotulla laivojen hautausmaalla.

Ruostuneet laivanrungot makaavat autiomaassa kuin dinosaurusten luut. Hiekassa voi erottaa kaikkiaan neljän laivan osasia. Kameliparvi on hakeutunut suojaan auringolta isoimman hylyn alle.
– Vuosikymmen sitten laivoja oli vielä 11, nyt seitsemän osat on ehditty myydä romuraudaksi Kiinaan, tietää Rinat.

Kalastuskeskus kuihtui varjoksi entisestä

Ennen virkeä ja väkirikas kalastuskeskus Aralsk on Aral-järven kuivuttua enää varjo entisestään. Syrjään jääneessä kaupungissa on 30 000 asukasta, mutta se vaikuttaa pienemmältä. Hylätyt satamarakennelmat nostureineen törröttävät. Ruosteista rautaa ja tyhjillään kenottavia rakennuksia on siellä täällä. Kaduilla löntystelee lehmiä, kaksikyttyräisiä ja jokunen kulkijakin.

Aralskin entisessä satamassa on jurtan muotoinen kuplahalli, josta kuuluu palloilulajien mäiskettä, ja pieni museo Aral-järven kohtalosta. Museon yhteydessä makaa kolme laivaa kuivalla maalla.

Sataman jälkeen seuraa valkoiseksi kalkittuja taloja, koiran jätöksiä ja vanhaa järven pohjaa. Mummo pitää silmällä kolmea pikku poikaa, he ovat uimasilla notkelmassa, jossa loiskuu yhä vettä.

Kaupungin ainoa virallinen majapaikka on hiekansyömä ”hotelli Aralsk”. Vastaanottotiskillä torkkuu hahmo, joka häiriintyy herätyksestä, kun kysymme huonetta. Lähikujilta löytyy pari kauppaa, autokorjaamo ja moskeija. Muutaman kaupungista löytyvän ravintolan ruoka on hädin tuskin syömäkelpoista.

Suolamyrskyt tuovat myrkyllistä pölyä

Kansalaisjärjestö ”Aral Tenizin” toimisto seisoo keskellä kaupunkia. Järjestö syntyi vuonna 1998 tanskalais-kazakstanilaisen kehityshankkeen ”Kattegatilta Aral-järvelle” seurauksena. ”Aral Tenizi” pyrkii auttamaan seudun asukkaita, jotka kärsivät terveysongelmista, työttömyydestä ja ympäristötuhoista.

Terveysongelmat johtuvat puuvillapelloilla käytettyjen kemikaalien leviämisestä tuulen mukana ja valumisesta maaperään. Kemikaalit pilaavat pohjavedet ja hengitysilman. Kiusana ovat myös myrkylliset suolamyrskyt. Neuvostoarmeija teki Uzbekistanin puolelle jääneellä ”Vozroždenie” ('Ylösnousemus”)-saarella kokeita biologisilla ja kemiallisilla aseilla. Saari on nyt siivottu, mutta osa myrkyistä on ehtinyt levitä Kazakstaniin.

”Aral Tenizi” on tukenut paikallisia kalastajia ja kalastuskollektiiveja ostamalla välineistöä, parantamalla infrastruktuuria, kouluttamalla ja auttamalla perustamaan Kambala-Balyk-kalanjalostustehtaan.

– Työskentelemme alueella 14 kylässä. Seudulla on vähintään yksi kalastaja joka perheessä, selittää järjestön työntekijä Serik Djusenbaev.

”Aral Tenizin” hankkeita ovat rahoittaneet muiden muassa tanskalainen DANIDA, Euroopan kehityspankki ja USAID.

Pato elvyttää järven pohjoista jäännettä

Kazakstan ei yleensä ole tunnettu kansalaisia tai ympäristöä huomioivasta politiikasta, mutta Aral-järven eteen hallitus on toiminut. Vuonna 2005 eteläisen ja pohjoisen Aral-järven erottavalle kannakselle valmistui Kokaralin pato, joka estää veden karkaamisen pohjoisjärvestä eteläjärveen.

Padon ansiosta pohjoisjärven pinta nousi merkittävästi, ja veden suolapitoisuus laski. Ennen rantaviiva oli 100 km päässä Aralskista, padon valmistumisen jälkeen enää 20 km päässä. 

Maailmanpankin rahoittaman patohankkeen seuraavan osan on määrä käynnistyä ensi vuonna. Kazakstanissa odotetaan toisen padon valmistumisen jälkeen järven pinnan nousevan niin paljon, että vesi jälleen virtaa Aralskin satamaan.

Ohitamme Žalanašiin matkalla olevan vuorobussin, joka on juuttunut hiekkaan. Žalanaš hujahtaa ohi, kun kuljettajamme Rinat painaa UAZ:in kaasua. Matalien puutalojen seassa kulkee huivipäisiä naisia. Kamelit nautiskelevat ruohotupoista.

Viimein edessä siintää vettä

Ajamme puoli tuntia eteenpäin hieman vehreämmäksi käyvää maastoa. Viimein edessä siintää sinistä – vettä. Ja niin saavumme Aralin rantaan. Meren haju iskee nenään, kun pääsemme ulos UAZ:ista - niin järvestä kuin onkin kysymys. Kaislikko aaltoilee. Aralin ulappa on laaja, mutta vastaranta näkyy horisontissa, koska tässä kohtaa on lahti, varsinainen avovesi on kauempana. Järvi on aivan tyyni.

Rannan lähellä kelluu muutama kalastusvene. Kalastajat seisovat veneessä ja selvittelevät verkkoja. Matalassa rantavedessä kelluu kuolleita kaloja, ehkä kalastajat ovat heittäneet ne pois.
Kuljettajamme Rinat kahlaa veneen luo. Kalastajat antavat hänelle säkillisen lahnoja. Säkki raahataan UAZ:in takaosaan.

Paluumatkalla Aralskiin Rinat selittää, ettei miliisi saa nähdä kaloja. Hän nostaa sormen huulilleen. Kyse on siis kaiketi salakalastuksesta. Menemme suoraan Rinatin perheen talolle. Aidatulla sisäpihalla juoksentelee lauma lapsia ja lehmiä. Rinatin vaimo istuu portailla ja kynii kanaa. Veljensä avustuksella Rinat kantaa kalasäkin kylmäkellariin. Pian he perkaisivat suomuja ja säilöisivät eväkästä. Rinat käännähtää ja leviää hymyyn.

– On suuri onni, että Aral-järvi on tulossa takaisin.


Aral-järven tuhoaminen

Vuonna 1960 Aral oli maailman neljänneksi suurin järvi. Sen 67 000 km² vettä kuhisivat karppia, sampea, kuhaa ja lahnaa. Väestö järven rannoilla eli kalastuksella. Kukoistavin kalateollisuuskeskus oli Aralsk. Sen rautatieasemalla on yhä mosaiikki, joka muistuttaa vuodesta 1921: tuolloin Aralsk toimitti Leninin määräyksestä 14 junavaunullista kalaa Neuvostoliiton nälänhädän uhreille.

Neuvostovallan päätöksellä Araliin laskevat virrat Syr-Darja ja Amu-Darja johdettiin valtaosin kanaviin kastelemaan Uzbekistanin ja Turkmenistanin puuvillaviljelmiä, ”valkoista kultaa”. Aral-järven kuivuminen oli näin täysin odotettua, ei vahinko, mutta neuvostoinsinöörien laskujen mukaan se kannatti. Tuloksena oli yksi 1900-luvun pahimmista ympäristökatastrofeista.

Järven vesi laski kolme vuosikymmentä useita kymmeniä senttejä vuodessa. Aralin pienentyessä sen suolapitoisuus nousi rajusti. Makeanveden kalalajit kuolivat. Tilalle istutettiin 1970-luvulla Asovanmeren kampelaa, mutta se piti seudun kalatalouden vain juuri ja juuri hengissä.

Aral hajosi 1990-luvulla kahteen osaan, eteläiseen ja pohjoiseen järveen, jotka sijoittuvat Uzbekistanin ja Kazakstanin alueelle. Vuonna 2004 Aral-järvi oli enää 17 000 km² laajuinen eli noin neljäsosa alkuperäisestä koostaan.

Eteläinen Aral-järvi kutistuu yhä nopeasti, sillä Uzbekistan ja Turkmenistan käyttävät edelleen leijonasosan Amu-Darjan vedestä puuvillan kasteluun. Eteläinen järvi on lisäksi pahoin saastunut, käytännössä kuollut.


Artikkeli on julkaistu Kansan Uutisten Viikkolehdessä 8.11.2013.





tiistai 27. marraskuuta 2012

Venäjän pohjoiset alkuperäiskansat uhan alla

Arktiset alueet ovat viime aikoina nousseet monella tavalla aiempaa tärkeämmiksi. Painopisteen muutosta ilmentää nurinkurisesti myös Venäjän oikeusministeriön marraskuun alussa tekemä päätös keskeyttää alkuperäiskansojen järjestön RAIPON:in (The Russian Association of Indigenous Peoples of the North) toiminta.

Hyökkäykset kansalaisyhteiskuntaa vastaan Venäjällä eivät ehkä ihmetytä ketään asioita seurannutta, mutta RAIPON ei silti ole mikä tahansa askarteluseura. Venäjän suurin ja vanhin alkuperäiskansojen järjestö edustaa kaikkiaan 41 kansaa arktiselta alueelta, Siperiasta ja Kauko-Idästä.

Venäjän oikeusministeriön mukaan RAIPON:in säännöt eivät ole linjassa liittovaltion lakien kanssa. Järjestön toiminta lopetetaan kunnes säännöt on uudistettu. Sillä ei ole väliä, että RAIPON on yrittänyt jo aiemmin uusia sääntöjä, onnistumatta, tai että ”puutteelliset” säännöt kelpasivat pari vuosikymmentä sen jälkeen kun RAIPON perustettiin vuonna 1991.

*

”Käynnissä on suuri harppaus arktisen alueen teollistamiseksi. Alkuperäiskansat ovat eräitä viimeisiä esteitä yhtiöiden ja valtion suunnitelmien tiellä hyödyntää luonnonvaroja”, RAIPON:in varapuheenjohtaja Rodion Suljaudziga sanoi Novaja Gazetan haastattelussa 15. marraskuuta.

Suljaudzigan mukaan oikeusministeriön päätös on viemässä kaikki alkuperäiskansojen perusoikeudet. RAIPON on merkinnyt erittäin paljon Venäjän arktisen alueen kansoille. Järjestö on harjoittanut paitsi julkaisutoimintaa myös ottanut osaa Venäjän federaation lainsäädäntötyöhön. RAIPON on edustanut alkuperäiskansojen etuja federaation neuvostossa, duumassa ja presidentin hallinnossa silloin kun lakialoitteet ovat liittyneet arktisiin alueisiin. RAIPON:in paikallistoiminta on lisäksi usein merkinnyt piristysruisketta pienten kansojen harvalukuiselle älymystölle ja kulttuurityölle.

*

Mistä oikein on kysymys? Johtuuko RAIPON:ia kohdannut hyökkäys siitä, että se on radikaali oppositiojärjestö? Tuleeko RAIPON heittämään kapuloita vakavasti rattaisiin, kun Venäjä tulevaisuudessa laajentaa öljyn ja kaasun hyväksikäyttöä Barentsin ja Jäämeren alueilla? Shtokhmanin öljykenttää suunnitellaan avattavaksi viiden vuoden päästä. Jamalin Nenetsian öljyn ja kaasunporausta aiotaan kehittää. Tulisivatko RAIPON aktivistit ehkä tekemään suoran toiminnan iskuja venäläisille öljynporauslautoille samaan tapaan kuin Greenpeace äskettäin Barentsinmerellä kritisoidessaan arktiksen teollista tuhoamista?

Jos näin olisikin. Mutta RAIPON on pikemminkin maltillinen kuin radikaali ja enemmän taipuisa kuin taittumaton. Venäjän arktiset kansat ovat saaneet kärsiä öljyvuodoista, teollisuussaasteesta ja porojen laidunmaiden pilaamisesta, mutta RAIPON on toiminut melko tiiviisti yhteistyössä Moskovan kanssa. Järjestö on kritisoinut muun muassa Jamalin teollisen hyöydyntämisen kiihdyttämistä, mutta vakavissa ristiriitatilanteissa se on tähän asti lähes aina taipunut keskuksen kannalle.

RAIPON edustaa kymmeniä eri kansoja, mutta niiden yhteenlaskettu määrä on hyvin pieni, vain noin 258 000. Kansoista suurimpia ovat nenetsit (41 000), hantit (29 000) ja tšuktsit (16 000). Toki alue jolla alkuperäiskansat elävät on valtava, jopa yli puolet Venäjän pinta-alasta, mutta alkuperäiskansat eivät missään ole enemmistönä.

*

Onko kyse siitä, että RAIPON:in kansainväliset suhteet ovat närkästyttäneet Venäjän viranomaiset? Viime aikoina kansalaisjärjestöjen ulkomaisiin yhteyksiin on alettu Venäjällä suhtautua aiempaa vainoharhaisemmin. Viime kesällä säädetty uusi kansalaisjärjestölaki määrää, että ulkomaista avustusta saavien järjestöjen täytyy rekisteröityä ”ulkomaiden agenteiksi”.

On totta, että RAIPON on edustanut Venäjän alkuperäiskansoja kansainvälisillä foorumeilla ja sillä on ollut keskeinen rooli arktisen alueen kansojen ja valtioiden välisessä yhteistyössä. Järjestön edustajat ovat mukana YK:n ekologisia, taloudellisia ja alkuperäiskansojen oikeuksia ajavien elinten toiminnassa. Johtuuko hyökkäys RAIPON:ia vastaan ehkä yhteyksistä norjalaiseen Barentsin alueen sihteeristöön, jonka kanssa järjestö solmi viime keväänä yhteistyösopimuksen? Vai onko viime niittinä ollut RAIPON:in pysyvän tarkkailijan asema Arktisessa neuvostossa? Estettiinhän RAIPON:ia osallistumasta Arktisen neuvoston kokoukseen Ruotsissa marraskuun puolivälissä, mikä herätti kansainvälistä tyrmistystä.

*

Pessimistisissä arvioissa on pohdittu jopa sitä, onko Venäjällä nyt tarkoitus riistää vähemmistöiltä kokonaan lailliset vaikutusmahdollisuudet ja lakkauttaa erilaiset järjestöt, joiden kautta vähemmistöt ainakin paperilla voivat vielä ajaa oikeuksiaan. Isovenäläinen kiihkonationalismi on jo vuosikausia ollut kovassa nousussa, ja myös Putinin hallinto on yhä enemmän hyödyntänyt venäläiskansallisia mielialoja. Esimerkiksi tämän vuoden lokakuussa presidentinhallinnon alainen kansojen välisten suhteiden neuvosto antoi lakiesityksen, jossa etniset venäläiset nimitettiin ”monikansallisen Venäjän kansan yhdistäväksi tekijäksi”. Esitystä arvosteltiin tuoreeltaan kitkerästi Venäjän vähemmistöalueilla. Sen arvovaltaisin kritiikko oli kenties Tatarstanin tasavallan entinen presidentti Mintimer Shäimijev.

Novaja Gazetassa haastateltu RAIPON:in varapuheenjohtaja Rodion Suljaudziga uskoo, että viranomaiset pyrkivät nyt perustamaan vaihtoehtoisia järjestörakenteita, jotka tulevat korvaamaan RAIPON:in. Kyse olisi seuraavasta askeleesta Venäjän kansalaisyhteiskunnan tukahduttamisessa. Kriittisten ja rippumattomien järjestöjen nujertamisen lisäksi koetettaisiin siis korvata kaikki spontaanisti syntyneet järjestöt Moskovan luomilla kopioilla? Nähtäväksi jää pyritäänkö samalla vahvistamaan venäläisten valtaa vähemmistöjärjestöissä ja vähemmistöalueilla.

*

Toistaiseksi RAIPON ei silti aio luovuttaa. Järjestö on vienyt tapauksen Venäjän korkeimpaan oikeuteen ja vaatii kumoamaan oikeusministeriön päätöksen lainvastaisena. Järjestö valmistelee valitusta myös YK:n ihmisoikeuksien neuvostolle.

Nykyään yhä suurempi osa Suomen ja EU-maiden käyttämästä energiasta tuodaan Venäjältä. Meillä on siis entistä isompi vastuu ja myös velvollisuus huolehtia siitä miten tuo energia on tuotettu. Nukummeko yömme rauhassa, kun tiedämme, että talomme kenties lämpiää nenetsien selkänahalla? Miltä tuntuu ajatus siitä, että autojemme tankissa palavat bensiinin lisäksi saamelaisten nykyisyys ja tulevaisuus?

Usein kun Etelä-Amerikassa tai Etelä-Aasiassa tapahtuu ympäristötuhoja tai poljetaan ihmisoikeuksia meikäläiset kansalaisjärjestöt reagoivat nopeasti. Suomalaiset aktivistit kritisoivat raivokkaasti maapallon toisella puolella tapahtuvia asioita. Voisi toivoa, että nyt kun paljon lähempänä tapahtuu vastaavaa, suomalaiset järjestöt, kansalaisyhteiskunta ja poliittiset päättäjät ottaisivat kantaa. Ja mieluummin vähän tavallista äänekkäämmin. RAIPON:in toimintaa ei saa lopettaa.


Ville Ropponen
Ville Ropponen on kirjailija ja toimittaja. Hän on perehtynyt erityisesti entisen Neuvostoliiton maihin, ympäristökysymyksiin ja vähemmistöjen asemaan. Ropposen esikoisteos, esseekirja Uralilainen ikkuna (Savukeidas 2012) ilmestyi tänä syksynä.

Artikkeli on ilmestynyt myös Suomen PEN:in nettisivuilla 27.11. 2012.

keskiviikko 2. maaliskuuta 2011

Volgalla pelätään ympäristökatastrofia

Voimalan laajennus uhkaa tuhansien vuorimarilaisten koteja. Myös Volgan rantojen luonto tuhoutuu, jos joen pinta nousee pysyvästi useita metrejä.

Volga-joen pinta saattaa lähivuosina nousta viidellä metrillä. Tšeboksaryn teollisuuskaupungissa suunnitellaan voimalan laajennusta, jonka toteutuessa Marinmaalla, Tšuvassiassa ja Nižny-Novgorodin läänissä veden alle jäisi 165 000 hehtaaria maata. Vähemmistökansa vuorimarilaisille kyseessä olisi katastrofi. Tuhansien heistä pitäisi siirtyä veden tieltä.

Taistelu Moskova–Pietari-moottoritien alta kaadettavaksi tuomitun Himkin metsän puolesta on ollut paljon esillä Venäjällä. Vähemmälle huomiolle on jäänyt Tšeboksaryn voimalan laajennushanke Volgalla, 500 kilometriä Moskovasta itään. Hankkeiden taustalta löytyy yhteinen piirre: suuryhtiöiden etujen asettaminen ekologisten, kulttuuristen ja inhimillisten arvojen edelle.

Presidentti Medvedev siunasi Tšeboksaryn hankkeen jo vuonna 2009, ja huhtikuussa 2010 pääministeri Putin allekirjoitti puoltopaperit. Ympäristöjärjestöt, ortodoksinen kirkko ja jopa paikallispoliitikot ovat kuitenkin jatkuvasti kritisoineet hanketta.
Kritiikkiä vaimentaakseen Tšeboksaryn voimalan omistaja RusGydro-yhtiö teetti ympäristöraportin viime vuoden lopulla. Raportti kumoaa ympäristöjärjestöjen selvitykset ja hankkeen edut julistetaan haittoja suuremmiksi. Jopa nykyisten ympäristöongelmien väitetään johtuvan siitä, ettei voimalaa ole vielä laajennettu. 

Marilainen älymystö on arvostellut raporttia purevasti. Valtaosa pakkosiirrettävistä on vuorimarilaisia. He puhuvat marin kielen murretta, jota taitaa vain 30 000 ihmistä. Vuori-Marin alueesta kolmasosa jäi patoaltaan alle ja 8000 vuorimarilaista karkotettiin jo vuonna 1980, kun Tšeboksaryn voimala rakennettiin.

Tšeboksaryn voimalan laajennus muuttaa Volgan mikroilmastoa, raportoi uutistoimisto MariMedia. Vedenpinnan nosto leventää jokea. Tämä lisää haihtumista. Seurauksena keskimääräinen ilman lämpötila kesäaikaan saattaa laskea 5–10 astetta ja ilmankosteus lisääntyä 15–20 prosenttia. RusGydron edustajan Rasim Haziahmetovin mukaan luonnon tasapaino kuitenkin korjautuu 10–15 vuodessa ja eläin- ja kalakanta palaa ennalleen.

Voimalaa on pakko laajentaa, väittää Haziahmetov vedoten yhtiön ympäristöraporttiin. Sen mukaan voimalan ympäristöongelmat johtuvat siitä, ettei valtion rahoitus vuonna 1980 ollut riittävää ja veden pinta nostettiin vain 63 metriin. Tulvia torjuvat muurit jäivät pääosin rakentamatta. Kolmekymmentä vuotta kasautuneita ongelmia ovat vuotuiset tulvat, rantojen eroosio, veden saastuminen, rehevöityminen, sinilevä ja bakteerikasvusto.
”Väite patoaltaan pinnan noston pysäyttämisestä 63 metriin rahoituksen puutteen vuoksi on valetta”, kirjoittaa Karjalan marilaiset -kulttuurijärjestön johtaja Mihail Asessorov ulkomarilaisen MariUver-nettilehden artikkelissa. 

Asessorovin mukaan veden nosto pysäytettiin 1980, koska siitä seurasi ympäristökatastrofi. Pohjavedet nousivat Volgan rannoilla ja metsä kuoli 10 kilometrin säteellä joesta. Ketään ei asetettu vastuuseen.
”Kuka ottaa nyt vastuun mahdollisesta ekokatastrofista? Miten ihmisille käy, jos Volga levitetään järveksi Marinmaan päälle?” kysyy Asessorov.

Asessorov väittää paikallisviranomaisia lahjotun hankkeen tueksi. Hän ehdottaa sähköistä kampanjaa, jonka aikana Venäjän presidenttiä ja korkeita politiikkoja pommitettaisiin vetoomuksilla.

Mutta loppuuko aktivisteilta aika kesken? RusGydro on jo aloittanut lupien hakemisen ja paperisodan. Voimalan laajennuksen suunnitellaan alkavan tänä tai ensi vuonna ja sen tulisi valmistua viidessä vuodessa. Marinmaalla varaudutaan kaatamaan veden tieltä 55 000 hehtaaria metsää, tuhoamaan 3000 rakennusta ja siirtämään 20 000 ihmistä.

Marilaisten kirjailijoiden Marinmaan hukuttamista kritisoivia runoja voi lukea täältä.

Artikkeli on ilmestynyt myös Fifissä 2.3. 2011.

maanantai 6. syyskuuta 2010

Energiavarojen sietämätön lopullisuus

Sylvain Tesson: Putkea pitkin. Öljyn matka Kaukasukselta Välimerelle, Atena 2010, 200 s.

Nykyesseistiikassa kuvataan yhä useammin matkustamista. Levoton liike riivaa modernia ihmistä. Liike vaatii energiaa, nykymaailmassa öljyä. Tästä ponnistaa ranskalaiskirjailija Sylvain Tessonin (s. 1972) teos Putkea pitkin. Se kannattaa lukea jo siksi, että suomeksi on saatavilla niin vähän kirjallisuutta Keski-Aasiasta ja Kaukasuksesta.

Toisin kuin suomennoksen alaotsikko ilmoittaa Tesson lähtee matkaan Kaukasuksen takaa Aral-järveltä Uzbekistanista. Hän pyöräilee Baku-Tbilisi-Ceyhan (BTC)-öljyputkea pitkin, imee vaikutelmia ja pohtii energian mysteeriä.

Putkea pitkin yhdistää upeasti matkakuvausta, tietoa energiavaroista, kulutus- ja teknologiakritiikkiä sekä filosofista pohdintaa. Esseistinä Tesson ruotii aiheita monikarvaisesti, eikä asetu ehdoitta yhdellekään kannalle.

Useat Tessonin 15 teoksesta rakentuvat matkustamiselle - poikki Keski-Aasian arojen tai Baikaljärveltä Intiaan. Toisin kuin ruotsalaisesseisti Sven Lindqvistiä Tessonia ei kiinnosta historiallinen kolonialismi, vaan nykyiset globaalit kysymykset. Puolalaisen journalistin Ryszard Kapuscinskyn tapaan Tesson kirjoittaa lyyristä ja polemisoivaa dokumenttiproosaa.

Kaspianmerellä sijaitsee maailman kolmanneksi suurin öljy- ja kaasuvaranto, jota yhä useampi himoitsee. Öljy pyörittää talouskasvua, aiheuttaa sotia ja saastuttaa ympäristöä. Murto-osa ihmiskunnasta polttaa pääosan energiasta.

Öljyputket kulkevat historiallisia reittejä, joita nelistivät nomadilaumat ja silkkitien karavaanit. Tesson polkee arojen poikki ja tapaa kazakkipaimenia, azeriöljytyöläisiä, venäläisiä uusrikkaita, georgialaisia munkkeja ja turkkilaisia imaameja. Matkalla hän joutuu koiralauman hyökkäyksen kohteeksi ja vakoojaksi epäillyksi.

Tesson aprikoi lisäksi energiapoliittisia kysymyksiä. Toistuuko Kaspiassa Venäjän ja Britannian 1800-luvun The Great Game, kun länsimaat, Venäjä, Kiina, Iran ja Turkki hamuavat öljyä? Energiavarojen takia maailma ei piittaa Kaspian ja Kaukasuksen maiden ihmisoikeusongelmista. Entä merkitseekö BTC-putken valmistuminen länsimaiden voittoa?

Öljyputken avulla öljy-yhtiöt repivät valtavan hyödyn, mutta ne myös investoivat seuduille, jotka putki läpäisee. Öljy virtaa länteen ja samalla toiseen suuntaan työntyy kännyköitä, öljysorateitä ja valintamyymälöitä. Perinteiset kulttuurit joutuvat ahtaalle. Toisaalta elintason nousu säästää köyhien maiden naisia raskailta töiltä, Tesson uskoo. Hän pohtii lisäksi islamilaisten öljyntuotantomaiden ja modernin lännen suhdetta.

Entä kun öljy loppuu? Miten pysäyttää ylikierrokset, kun ensi kertaa miljardien ihmisten ulottuvilla on kerskakuluttamisen hysteria? Miten kasvihuoneilmiö vaikuttaa? Räjäyttävätkö kiistat luonnonvaroista ylikansoitetun planeetan? Tesson analysoi vaihtoehtoja älykkäästi.

Ehkä pystymme korvaamaan öljyriippuvaisen tekniikan muulla teknologialla? Voidaan siirtyä uusiutuviin energiamuotoihin tai säästää energiaa. Ihmisen on muutettava suhdettaan ympäristöön, tietää Tesson.

Kirjailija ammentaa Henri Bergsonin vitalistisesta idealismista ja uskoo elinvoiman löytyvän väkevästä suhteesta luontoon ja omaan ruumiiseen. Pitkään aikaan en ole lukenut yhtä raikasta teknologian ja urbanisaation kritiikkiä, vakavaa mutta ei ryppyotsaista. Tessonin sanomalla on kaikupohjaa: kysymys energiavarojen riittävyydestä lankeaa nykyisen sukupolven ratkaistavaksi.

Ville Ropponen

Kritikki on ilmestynyt myös 23.8.2010 Kalevassa.

maanantai 26. heinäkuuta 2010

Volgan voimalahanke uhkaa luontoa ja asukkaita

Onko Venäjän ylätason politiikkojen vastustus merkki korkean tason valtakamppailusta?

Ville Ropponen

Volgalla on kuohunut viime vuoden toukokuusta lähtien. Venäjän presidentin nimittämä erityiskomissio on pääministeri Vladimir Putinin johdolla valmistellut Tšeboksaryn sähkövoimalan laajentamista Tšuvassiassa. Tähän liittyisi patoaltaan levittäminen, jolloin Volgan vedenpinta nousisi viidellä metrillä 63 metristä 68:aan metriin. Alavalla seudulla se tarkoittaisi 350 000 hehtaarin maa-alan jäämistä veden alle Marinmaalla, Tšuvassiassa ja Nižny-Novgorodin läänissä.

Vedenpinnan nostaminen johtaisi sosiaaliseen, ekologiseen ja taloudelliseen katastrofiin, varoittavat ympäristönsuojelijat. Tuhansien ihmisten siirtäminen veden tieltä tuhoaisi kulttuuriarvoja. Hanke on vihastuttanut alueen eri etniset ryhmät ja jopa ortodoksisen kirkon: Nižny-Novgorodin eksargaatti pelkää nousevan veden tuhoavan historiallisen Makarjevin luostarin ja Aleksanteri Nevskin katedraalin.

Putin on hankkinut projektille Venäjän keskeisten ministeriöiden tuen. Paikallisjohtajista Tšuvassian presidentti Nikolai Fedorov kannattaa hanketta. Fedorov uskoo sen lisäävän energiantuotantoa ja työpaikkoja sekä parantavan Volgan kuljetuksia ja jopa Tšeboksaryn juomaveden laatua.

Ympäristöongelmat pinnalla

Äännekkäimpiä hankkeen kriitikkoja on ollut nižnynovgorodilainen ympäristöjärjestö Dront, joka on kutsunut kriittisiä kansalaisia liittymään toimintaryhmään. Venäjällä, jossa ympäristöaktivismi voi olla jopa hengenvaarallista, tämä on rohkea veto.

Volgan ympäristöongelmat ovat ennestäänkin suuria. Kaikkiaan 15 suurkaupungin, kuten Nižnyi Novgorodin, Kazanin ja Volgogradin jätevedet lasketaan puhdistamattomina Volgaan. Joen varrella on paljon teollisuutta. Vesi on paikoin saastunutta, esimerkiksi raskasmetallipitoisuudet ovat korkeita.

Nižny-Novgorodin läänin lakiasäätävän komitean jäsen, Viktor Sopin on varoittanut, uutistoimisto NTA:n mukaan, että vedenpinnan nosto voisi lisätä Volgan tulvia. Tällöin vaarana on soistuminen ja joen pohjaan kertyneen sakan liikkeelle lähtö. Ajautuessaan ympäristöön ja lähivesistöihin pohjasakka saastuttaisi laajalti. Tulvamuurien puutteen vuoksi Volgan rannat murtuvat tulvissa joka kevät ja joki levenee vuosittain 5-8 metriä.

”Ylipäänsä voimalaprojekti perustuu liittovaltion tasolla lobbaavien energiayhtiöiden intresseihin”, Sopin kritisoi.

Vesi vie marilaisten kodit?

Toinen paikallisjohtaja, Marinmaan presidentti Leonid Markelov, jonka aluetta vedennousu eniten koskettaisi, on valittanut hankkeen kustannuksia. Marinmaalla valmistaudutaan silti kaatamaan veden tieltä 55 000 hehtaaria metsää, tuhoamaan 3000 rakennusta ja siirtämään 20 000 ihmistä. Heistä valtaosa on vuorimarilaisia.

Hanketta vastustetaan Vuori-Marissa laajasti. Vuorimarilaiset joutuivat jo aiemmin teollisuuden uhreiksi, kun Tšeboksaryn sähkövoimala ja patoallas vuonna 1980 rakennettiin: 30 prosenttia Vuori-Marista jäi veden alle ja 8000 vuorimarilaista karkotettiin. Juuriltaan tempaistujen ihmisten kulttuuri ja elinehdot eivät helposti palaa ennalleen. Avoin kritiikki ei Marinmaalla Markelovin presidenttiaikana ole kuitenkaan ollut mahdollista.

Ylätason vastahankaa?

Vierailleessaan huhtikuun lopulla Tšuvassiassa Putin allekirjoitti päätöksen Tšeboksaryn voimalan laajennuksesta. Hankkeen käynnistäminen on silti yhä epävarmaa, sillä vastustajien joukkoon on liittynyt korkean tason politiikkoja.

Toukokuussa Volgan suuralueen Venäjän presidentin edustaja Grigori Rapota vaati riippumattoman selvityksen tekemistä, jotta ”hankkeen haitat ja hyödyt pystytään erottamaan”. Nižny-Novgorodin läänin kuvernööri Valeri Šantsev kiirehti yhtymään vaatimukseen.

Hankkeeseen alusta asti nihkeästi suhtautuneen Šantsevin mukaan veden alle jäävän viljelysmaan menettäminen olisi niin iso tappio, ettei voimalan tehon nostaminen korvaisi sitä. Nižny-Novgorodin lääniin rakenteilla olevat lämpövoimala ja ydinvoimala voivat tyydyttää myös Tšuvassian energiantarpeen, Šantsev uskoo. Volgan kuljetuksia voitaisiin parantaa rakentamalla matala pato Nižny-Novgorodin alueelle. Kuvernööri viittasi lisäksi kriittisesti ”tuhansien ihmisten siirtoon veden tieltä erityisesti Marinmaalla”.

Onko kriittisissä kannanotoissa kyse Venäjän alueiden välisestä taloudellisesta kilpailusta vai jostain enemmästä? On pohdittu uskaltaisivatko Rapota ja Šantsev kritisoida Putinin johtamaa hanketta omin päin. Vai ovatko voimalahankkeen vastustus ja selvitykset sen ongelmista kääntäneet presidentti Medvedevin pään, vaikka tämä alunperin siunasi hankkeen? Jos tämä pitäisi paikkansa teollisuushankkeen kohtalo Volgalla liittyisi isompaan kuvioon, Putinin ja Medvedevin kilpailuun vallasta.


Volgalla kuohuu

3500 kilometria pitkä Volga on Venäjän tärkeimpiä jokia. Volgan ja sen sivuhaarojen varrella elää jopa 40 prosenttia Venäjän asukkaista.
     Marin tasavalta sijaitsee 700 kilometria Moskovasta itään Volgan molemmilla rannoilla. Volgan oikean rannan mäkisellä seudulla eläviä marilaisia sanotaan vuorimarilaisiksi; he puhuvat toista, harvaisempaa marin kieltä – sen puhujia on vain 30 000. Vuori-Marin epävirallinen pääkaupunki Kozmodemjansk (mariksi Tsikmä, noin 23 000 asukasta) perustettiin 1583.
     Marinmaa on tullut tunnetuksi marivähemmistön sorrosta. Leonid Markelovin presidenttiaikana vuodesta 2001 alkaen kymmeniä kriittisiä toimittajia, kansalaisaktivisteja ja oppositiojohtajia on hakattu ja tapettu.

Artikkeli on julkaistu myös Kansan Uutisten Viikkolehdessä 23.7. 2010.

maanantai 5. heinäkuuta 2010

Hukuttaako Putin Marinmaan?

Yhteiskunta Ville Ropponen

Vladimir Putinin, Dmitri Medvedevin ja energiayhtiöiden ajaman voimalahankkeen on määrä nostaa Volgan pintaa viidellä metrillä. Se pakottaisi tuhannet vuorimarilaiset jättämään kotinsa. Vedenpaisumusta vastustavat ympäristöaktivistien lisäksi nyt jo korkean tason poliitikotkin. Kertooko se valtataistelusta?

Ei ole kauaa siitä, kun pääministeri Vladimir Putin ajoi läpi sellu- ja paperitehtaan avaamisen Baikaljärven rannalle, vaikka ympäristölle haitallista hanketta laajasti vastustettiin.

Uusin naula Venäjän ympäristön arkkuun on päätös laajentaa Tšeboksaryn sähkövoimalaa. Sen Putin allekirjoitti huhtikuun lopulla vieraillessaan Tšuvassian pääkaupungissa. Voimalan laajennus merkitsee sen patoaltaan ja Volgan vedenpinnan nostamista viidellä metrillä. Alavalla seudulla se tarkoittaisi 165 000 hehtaarin maa-alan jäämistä veden alle Marinmaalla, Tšuvassiassa ja Nižny-Novgorodin läänissä.

Vähemmistökansa vuorimarilaisille kyseessä olisi katastrofi, sillä tuhannet heistä siirrettäisiin vedennousun tieltä. Mutta kieliikö ylätason politiikkojen ilmestyminen Putinin johtaman hankkeen vastustajien joukkoon korkean tason valtataistelusta, vaikka presidentti Dmitri Medvedev onkin hyväksynyt hankkeen jo 2009?

Tšeboksaryn voimalahankkeen takana ovat energiayhtiöt, ja Putinin osallistuminen on varmistanut keskeisten ministeriöiden tuen. Tšuvassian presidentti Nikolai Fedorov kannattaa hanketta uskoen sen lisäävän sähköntuotantoa ja työpaikkoja sekä parantavan Volgan kuljetuksia.

Hankkeen äänekkäimpiin vastustajiin kuulunut nižnynovgorodilainen ympäristöjärjestö Dront ei aio luovuttaa: se on kutsunut kansalaisia liittymään toimintaryhmään. Drontin taistelu voisi silti olla melko toivotonta, jollei kriitikkojen joukkoon olisi ilmestynyt korkean tason politiikkoja.

Huhtikuussa Volgan suuralueen Venäjän presidentin edustaja Grigori Rapota vaati riippumattoman selvityksen tekemistä, jotta "hankkeen haitat ja hyödyt voidaan erottaa".

Nižny-Novgorodin läänin lainsäädäntökomitean jäsen Viktor Sopin varoitti, että Volgan pinnan nosto voisi lisätä tulvia, jolloin vaarana on soistuminen ja joen pohjasakan liikkeelle lähtö. Ympäristöön ja lähivesistöihin valuessaan sakka saastuttaisi laajasti.

Riippumatonta tutkimusta on vaatinut myös Nižny-Novgorodin läänin kuvernööri Valeri Šantsev. Šantsev pitää viljelysmaan menettämistä nousevan veden tieltä niin isona haittana, ettei voimalan tehon lisäys korvaa sitä.

"On huomioitava myös veden nostamisesta johtuva ihmisten siirtäminen Marinmaalla, jonka asukkaita se eniten koskee", Šantsev totesi uutistoimisto NTA:n mukaan.

Marinmaan presidentti Leonid Markelov ei ole julkisesti kannattanut hanketta, mutta ei vastustanutkaan. Autoritaarinen presidentti tunnetaan Putinin suojattina. Marinmaalla valmistaudutaan kaatamaan veden tieltä 55 000 hehtaaria metsää, tuhoamaan 3000 rakennusta ja siirtämään 20 000 ihmistä.

Valtaosa pakkosiirrettävistä on vuorimarilaisia. He puhuvat marin kielen murretta, jota taitaa vain 30 000 ihmistä. Pieni kansa joutui ylikävellyksi jo 1980, kun Tšeboksaryn sähkövoimala rakennettiin: Vuori-Marin alueesta 30 prosenttia jäi patoaltaan alle, 8000 vuorimarilaista karkotettiin.

Kuten Kaakkois-Turkin kurdialueen esimerkki osoittaa, saattavat valtavat vesivoimahankkeet, joiden tieltä tuhotaan asutuksia ja karkotetaan tuhansia ihmisiä, merkitä passiivisista kansanmurhaa. Juuriltaan tempaistujen ihmisten kulttuuri ja elinehdot eivät helposti palaa ennalleen.

Ville Ropponen kirjoitti voimalahankkeesta viime vuonna jutussa Moskovan kaavailut tulvivat yli Volgalla. Lue myös juttu Volgan vähemmistökansojen ahdinko.

Artikkeli "Hukuttaako Putin Marinmaan" on julkaistu alunperin 5.7. 2010 Fifissä.

Muinaisaikojen tuore kajastus Itämeressä

  Ville Ropponen Ultima Thule, Saarenmaan Kaalin meteoriitti ja idän jokireittien ”hopeanvalkea” vesitie ovat ydinosia Lennart Meren esse...