Praeterea censeo Carthaginem esse delendam

Pietarissa

demokratian perhonen on painettu amiraliteetin neulaan.

Olla käyttämättä kyynärpäitä on jo kulttuurikritiikkiä.

Feuer frei!

Sinun aviomiehesi ei tunne minua, vaikka minä rakastelen sinua.

Ja kiskot liikkuu sisään ulos, Obilta Volgalle Pariisiin.

Ulos ikkunasta ei näy muuta kuin ulos ikkunasta. Nationalismi ja internationalismi.

Yhteiskunnallinen tilanne. Poliisi on yksityistetty.

Katsokaa Ruotsia, Tanskaa, Saksaa, Hollantia, Belgiaa, legotaloja, peltoja, tilkkutäkkiä

ja tyynyä auringossa, lasiruutuja, terästä, tiiliä jotka televisio maalaa valkoiseksi.

Onko Eurooppaa muka olemassa? Kaiken tämän voi ohjustulella tasoittaa,

ja silti tuntee nenässään hattaroiden aromin, lempisarjan tunnusmusiikki kaikuu.

On mentävä Aasiaan. Euroopan onnettomuuden vuosi 1242. Batu keskeytti hyökkäyksensä.

Kaikkien aistien jatkuva sekasorto, futurismin ja etnisyyden kohina, pankkiholvien koliseva tyhjyys,

tilien nollaus ennen lähtöä, liekit jotka lyövät yli maanosan, uusi rakkaus voittaa esteet.

Minä pelkään huomista päivää. Praeterea censeo Carthaginem esse delendam.

Vihan päivä?

Dies irae (suom. vihan päivä) on katolisen kirkon sielunmessun eli Requiemin sequentia-jakson tunnetumpi latinankielinen nimitys. Runon ensimmäinen säkeistö kuuluu: ”Vihan päivä, tuomion päivä/ polttaa kerran maailman tuhkaksi:/ niin ennustavat Daavid ja Sibylla”.

Kun internetiä ja sosiaalista mediaa vilkuilee, niin välillä tuntuu, että Suomessa vallitsee vihan päivä.Viha on valtava voima, joka irralleen laskettuna tuhoaa kaiken. Viha kalvaa aina myös sisältä ja siksi se on purettava ulos. Milton Friedmanin, Ayn Randin ja kumpp. lanseeraaman usklassisen talousteorian, uusliberalismin, ordoliberalismin, talouskurin tai miten suuntausta nimitetäänkin, mukaista talouspolitiikkaa hyvinvointivaltion nitistämiseksi ja köyhien kyykyttämiseksi on kestänyt Suomessa jo pitkään. Viha on kasautunut, katkeruus on koteloitunut, pahoinvointi noussut.

Elämme vaatimus- ja kilpailukulttuurissa, ja siksi ei olekaan ihme, että moni on katkeroitunut ja vihainen, koska itsellä ei mene yhtä hyvin kuin naapurilla, ei yhtä hyvin kuin joillakin muilla – juuri niillä ”voittajilla”, joiden näemme porskuttavan median kiiltävissä kertomuksissa. Jälkimoderni kapitalismi perustuu paitsi velallisuuteen myös siihen, että kuluttajan tulee olla jatkuvasti tyytymätön itseensä, jotta hänelle voidaan myydä identiteetin rakennuspalikoita ja samalla tuotteita.

Hallitsematon viha on purettava jollakin tavalla, johonkin kohteeseen, muuten se alkaa tuhota sisältä ja eihän se käy. Kautta aikojen sijaiskohteet eli syntipukit ovat olleet suosittuja vihan purkamiseksi. Onkin selvää, ettei siitä pidetä, jos esimerkiksi mielenosoittajat hajottavat Elinkeinoelämän valtuuskunnan ja sikarikkaiden sukujen omistamien korumyymälöiden ikkunoita Etelärannassa. Nämä eivät ole sijaiskohteita. Kun viha purkautuu esimerkiksi pakolaisiin, niin siihen ei kenelläkään, kaikkien vähiten poliittisilla päättäjillä ja taloudellisella eliitillä, näytä sen sijaan olevan nokan koputtamista.

Nikinaki-natisuta, kulkipa kuusi jänistä, nikinaki-nutavati-semisuta-sullaa, kuusi kalpeaa kamelia...

Jotain vihasta tuntuu silti tihkuvan myös ohi sijaiskohteen. Ei tarvitse seurata kuin hyvin satunnaisesti äärioikeiston ”kansallismielisten” käyttämiä internetin ja sosiaalisen median kanavia, kun jo törmää väittämiin, että kohta seuraa ”vallankumous”, kohta ”oikeisto nousee” ja erilaisille pettureiksi julistetuille ryhmille ”näytetään paikkansa”. Näissä kommenteissa viha tuntuu usein kohdistuvan paitsi sijaiskohteeseen myös ”suvaitsevaisiin”, ”hyväosaisiin” ja ”eliittiin” , joista suvaitsevaisten eli ”suvakkien” katsotaan nimenomaan olevan vastuussa vihan noususta. Juuri he ovat niin vihastuttavia. Melko kieroa logiikkaa.

Toki tämä on pitkälti uhoamista ja suunpieksentää. Ja kuitenkin äärioikeisto järjesti 6. helmikuuta peräti Euroopan laajuisen mielenosoitusaallon. Kunnianhimoa ei siis näiltä uusfascisteilta puutu. Nahkapäiden mielenilmauksia oli useassa Euroopan kaupungissa ja myös Suomessa. Helsingissä poliisi uskoi perussuomalaisten Suomen uutiset-lehden liikkeelle laskemaa huhua ”keskustaan naisia ahdistelemaan kokoontuvista pakolaisista”. Helsingin keskustassa nähtiinkin sitten tuhti poliisimiehitys – sattumalta juuri kun äärinationalistit osoittivat mieltään. Uutiskuvien mukaan myös poliisin uusin lelu, projektiileja ampuva paineilma-ase, oli valmiudessa Esplanadin puiston kulmalla.

Uusnatsijärjestöjen katupartiointi on edelleen jatkunut. Avoimesti rasistisen Rajat kiinni-liikkeen järjestämät mielenosoitukset ovat muodostuneet äärioikeiston kokoontumisajoiksi. Esimerkiksi perussuomalaisten kansanedustaja, Suomen Sisun puheenjohtaja Olli Immonen on nähty puhujana paikalla. Uutena ilmiönä näissä mielenilmauksissa on näkynyt myös kokoomuksen kunnallispoliitikkoja, joskus peräti pukeutuneena 1930-luvun tyyliseen suojeluskuntaunivormuun. Usein pelleasuiset vastamielenosoittajat poliisi tavallisesti korjaa putkaan. Näin kävi esimerkiksi viimeksi Rovaniemellä. Kokoomuksen oikeistosiivessä saattaa muhia enemmänkin kiinnostusta laitaoikeiston aatemaailmalle. Aika näyttää millä tavalla nämä hedelmät kypsyvät.

Mitä tämä kaikki merkitsee sitten laajemmassa kehyksessä? Jos lähdetään puolivakavissaan kansainvälisen pohdinnon tielle, niin kyse lienee paitsi ideologioiden myös suurvaltojen kilpailusta – kuinkas muuten. Suurvallat löytyvät kahden kamppailevan eurooppalaisen oikeistoaatteen – oikeistoliberaalien ja oikeistokonservatiivien – takaa.

Venäjä on noussut jälleen Euroopan vanhoillisten arvojen alppitorveksi. Tämä ei sinänsä ole uutta, jo tsaarin Venäjä tunnettiin ”taantumuksen tukipylväänä” ja ”Euroopan santarmina”. Konservatiivinen Putinin Venäjä pyrkii tukemaan Euroopan oikeistokonservatiiveja ja erityisesti äärioikeistopuolueita saadakseen jalansijaa EU-maissa. Äärioikeisto on EU:n talouskurin ja yleensä EU:n vastaista, joten sen noustessa Euroopassa valtaan EU saattaisi romuttua, mikä taas heikentäisi Eurooppaa lyhyellä tähtäimellä. Euroopan äärioikeisto on myös yleensä hyvin amerikkalaisvastaista. Äärioikeiston noustessa valtaan EU-maissa, jenkit voitaisiin siis kenties savustaa ulos ensimmäisestä maanosasta. Venäjä saapastelisi tilalle, sylkäisisi, nostaisi henkseleitään ja alkaisi hallita ”Euraasian unionia” koppuraisella kädellä. Siellä ei kuulkaa edes kiroiltaisi ilman raipparangaistusta.

Oikeistoliberaalit taas nojaavat uusliberalismin, monikulttuurisuuden ja talouskurin kaltaisiin opinkappaleisiin. Heidän nojaussuuntansa on Yhdysvallat. Ja Yhdysvallat myös tavalla tai toisella tukee näitä piirejä. Sopivasti lihavaa Eurooppaa tarvitaan komppaamaan Yhdysvaltojen sotaponnisteluja sen murskatessa ”roistovaltioita” ympäri maailmaa. Eurooppalaiset soveltuvat myös hyvin jälleenrakennustehtäviin, ideologisiksi oppipojiksi, kulutushyödykkeiden ostajiksi ja vastaanottamaan pakolaisjoukkoja, jotka Yhdysvaltain käynnistämät sodat ovat pakottaneet liikkeelle.

Vasemmiston paikka tässä globaalissa kuviossa on ääripäiden välissä, tai ehkä koko kuvion ulkopuolella. Vasemmiston sija on jäsentymätön, ja tässä piilee sekä vasemmiston heikkous, että vahvuus, uuden nousun mahdollisuus.

Oikeistokonservatiivit, ennen muuta äärioikeisto uskoo, että on tullut uusromantiikan aika. Ja romantiikkaan kuuluu nationalismi, tuo, ah, niin tuore aate! Äärioikeisto tavoittelee romanttisia houreita ”puhtaudesta”, ”alkuperästä”, ”taistelusta” ja ”kohtalosta”, joka ei olisi vain mukavuutta ja uusintamista vaan ihmisyhteisön korkeampi, primitiivisen ykseyden päämäärä. Äärioikeisto tavoittelee paluuta ennen Ranskan vallankumousta vallinneisiin arvoihin. Tämän vastavalistuksen utopian tavoittelu tuskin tapahtuu ilman mittavaa väkivaltaa, se on selvä, sillä romantikon pyrkimys ei oikeastaan koskaan ole ollut selvitä elämänsä läpi, vaan elää ja ennen muuta kuolla kunnialla.

Tietenkin on mahdollista, että uusromantiikan aika on koittanut. Mutta ei se ole nationalismin ja uusfascismin aika. Se on kapitalismin kriisin, ilmastonmuutoksen ja ympäristökriisin sekä valtavien muuttoaaltojen aika. Yhteiskunnat järisevät, meri myrskyää ja ratakiskot kääntyvät rusetiksi. Ah, ma nauran, kun kuvani niin koreana peilistä nään. Kenties on hyvä, että jähmettyneet, suoraan sanoen senilisoituneet yhteiskuntamme joutuvat liikkeeseen, ja voidaan taas puhkua, ettei historia suinkaan ole loppunut, vaan se alkaa koko ajan. Niinpä niin. Elämme jännittäviä aikoja.

Lainattakoon lopuksi Vihan päivä-runon viimeisiä säkeitä: ”Armahda siis meitä, Jumala./ Armollinen herra Jeesus. Anna heille lepo ikuinen”.

Tumbalalaika

Suomenmaalla kaikki hyvin.

Niinkö tosiaan?

Vaikka ei edes seuraisi yhteiskuntaelämää ja politiikkaa, ei voi välttyä huomaamasta miten tänä syksynä hallituksen esittämät tulonsiirrot suurituloisten ja ennestään hyväosaisten eduksi huimaavat päätä.

Ennen muuta ottaa ohimoon valmisteltu hämärälaki, joka sallisi osakeomistusten piilottamisen hallintarekisteriin poliisin, verottajan ja tullin ulottumattomiin.

Tällaiset toimet suoraan sanoen rapauttavat yhteiskunnallista moraalia. En ole mikään moraalinvartija, mutta ennen vaaleja kaikki nykyhallitukseen valitut puolueet korostivat valmiuttaan taistella veronkiertoa ja harmaata taloutta vastaan. Jonkinlaista sanoissaan pysymistä odottaisi palturinpuhumisen ammattilaisiltakin.

Shteyt a bocher, shteyt un tracht,
tracht un tracht a gantze nacht.
Vemen tsu nemen un nit far shemen,
vemen tsu nemen un nit far shemen.

Näin lauletaan vanhassa jiddišinkielisessä rakkauslaulussa ”Tumbalalaika”. Kannattaa siis miettiä kenen kanssa jakaa vuoteen.

En puhu tässä jiddišin kielestä turhan päiten. Se oli askenazi-juutalaisten äidinkieli, kansanryhmän, josta meidän on syyttäminen tai kiittäminen ehkä kiinnostavimman taiteen ja tieteen luomisesta 1900-luvulla. Ilman heitä meillä ei olisi Kafkan juutalaisten mytologiasta ammentavia ekspressionistisia novelleja, Mandelštamin kerroksista runoutta, Chagallin lentäviä kyliä, Einsteinin suhteellisuusteoriaa, Freudin psykoloanalyysia, Wittgensteinin psykologiikkaa tai Chomskyn salonkikelpoista anarkismia, vain muutamia nimiä mainitakseni.

Mainittujen henkilöiden eläessä ja tehdessä työtään juutalaista kulttuuria pidettiin moniaalla Euroopassa ”primitiivisenä”. 

Entä miten on nyt? Juutalaiset ovat pitkälti poistuneet Euroopasta Israeliin. Tällä hetkellä moniaalla arvostellaan islamilaista kulttuuria lähes samoin sanankääntein kuin juutalaista kulttuuria ennen toista maailmansotaa. Hyvä on, kyse on tietenkin maahanmuuttajista, ja emmehän me nyt heitä kaikkia voi tänne ottaa ja niin edespäin. Maahanmuuttajia on myös monelta muulta suunnalta kuin islamilaisista maista.

Tilanne on kuitenkin se, että nykymaailmassa maasta toiseen siirtyminen erilaisista – useimmiten painavista syistä – johtuen lisääntyy. Hyväksymme sen, että kulutustavaramme tuotetaan toisella puolella maailmaa halpatuotannon oloissa. Hyväksymme myös lentomatkustamisen helppouden luonnolle koituvista kustannuksista huolimatta. Miksi emme siis hyväksy sitä, että ihmiset liikkuvat yhä enemmän maasta toiseen? Tosiasia on se, että modernisaation takia tai ansiosta ihmiset eivät enää ole riippuvaisia paikasta ja sen tarjoamista luonnonmukaisista toimeentulon lähteistä.

Jos siis vastustamme maahanmuuttoa, vastustamme modernisaatiota.

On mahdollista myös kannattaa maahanmuuttoa ja suhtautua kriittisesti modernisaatioon. Tai ainakin koettaa pohtia vaihtoehtoja ruostuvaan rautaan perustuvalle teknologiselle sivilisaatiolle ja fossiilisille polttoaineille, jotka eivät suinkaan riitä ikuisesti, vaan ehtyvät ehkä jo lastemme elinaikana. Mitä sitten tapahtuu? Mitä tapahtuu modernisaation kannattamille humanismille ja ihmisoikeuksille? Nämä ovat kysymyksiä, joihin kellään ei ole vastauksia ja joita myös liian harvat pohtivat.

Tiedän, että osa meistä on valmis hyväksymään minkä tahansa lähtökohdan, kunhan sen kanssa tulee jotenkin toimeen. Tai näin ainakin tulkitsen muutamien tuttujen kuvataiteilijoiden kommentit siitä, miten perussuomalaisten arvojen kannatteleman kulttuuriministeriön kanssa kannattaisi toimia: täytyy hakea rahoitusta hankkeille, jotka ”hyödyttävät kaikkia”. Opportunismia, kyynisyyttä vai aitoa halua sovitella ristiriitoja? Kuka tietää.

Naiviissa unelmissani ajattelen silti edelleen, että saatamme valita sen mihin uskomme. Meidän on mahdollista valita moninaisuus, avoimuus ja pyrkimys tasa-arvoon sen sijaan, että antaudumme sokeasti kansallismielisen eliitin ahneuden logiikalle ja vakuutuksille siitä kuinka ”tuloerot kasvattavat kilpailukykyä”.

Venäjä pelastaa Euroopan?

Fjodor Dostojevski: Talvisia merkintöjä kesän vaikutelmista, Niin & Näin 2009,

Tiina Kartano (Suom.)

F.M. Dostojevskia ( 1821-1881), radikaalia, rangaistusvankia, yhteiskunnallista keskustelijaa ja moraalifilosofia on Suomessa luettu paljolti jonkinlaisena psykologisena realistina ja unohdettu romaanikirjailijan poliittiset ja filosofiset piruetit.

Aikakauslehdissä vilkkaasti esiintyneen Dostojevskin esseististen kirjoitusten pääteemoja oli venäläisyyden suhde eurooppalaiseen ajatteluun. Suomennosvalikoiman ensimmäisessä esseessä Talvisia merkintöjä kesän vaikutelmista (1863) Dostojevski reissaa Euroopassa havaintoja tekemässä; toinen teksti Pieniä vaikutelmia matkan varrelta (1874) tarkastelee satiirisesti venäläistä yläluokkaa. Valikoiman päättävät filosofi Vladimir Solovjovin (1853-1900) Kolme puhetta Dostojevskin muistolle (1882-1884), joissa Solovjov esittelee Dostojevskin kristillisen utopian.

Venäjällä oli 1800-luvulla ominaista, ettei filosofia erottunut kaunokirjallisuudesta omaksi perinteekseen. Valistusta vieronut venäläinen ajattelu lähti ortodoksiuskosta ja mysteeristä. Kyseessä oli oikeastaan enemmän teosofia kuin filosofia eurooppalaisessa mielessä.

Siperiasta Eurooppaan

Nuorena Dostojevski unelmoi matkustavansa Eurooppaan. Tsaarinvalta heitti hänet Siperiaan. Kirjailija tuomittiin vuonna 1849 osallisuudesta Petraševskin sosialistiradikaalien piiriin. Dostojevski sai kärsiä valeteloituksesta ja sen jälkeen 10 vuotta leireillä ja karkotuksessa.

Loppuvuodesta 1859 Pietariin palasi toinen mies. Radikaalista oli tullut konservatiivi ja uskonnollinen nationalisti, joka nuoli kurittajansa kättä.

Myös Pietari oli muuttunut. Uuden tsaarin Aleksanteri II:n reformit nostattivat opiskelijat ja vallankumoukselliset vaatimaan lisää. Poliittisiin levottomuuksiin ja perustamansa Vremja-aikakauslehden toimittamiseen väsynyt Dostojevski päätti kesällä 1862 matkustaa lomalle. Kirjailijan ensimmäinen ulkomaanmatka suuntautui suurin odotuksin Saksaan, Ranskaan, Britanniaan, Italiaan ja Itävaltaan.

Parin kuukauden lomailu lännessä tuotti yhden pisteliäimmistä Euroopasta kirjoitetuista teksteistä, Vremjassa ilmestyneen Talvisia merkintöjä. Olisipa virkistävää joskus lukea suomalaisen kirjailijan vastaavaa Eurooppa-kritiikkiä ikuisen palvonnan asemasta. Dostojevskin esseetyyli on provosoiva, stereotyyppinen ja humoristinen. Tuon tuosta hän poikkeaa sivupoluille ja puhuu Venäjästä lähes yhtä paljon kuin Euroopasta. Dostojevski ivailee pietarilaisintelligentsian suosikin Aleksei Homjakovin runoa Unelma (1834), jossa Eurooppa on "pyhien ihmeiden maa". Peilatessaan Venäjää Eurooppaan Dostojevski ei kuitenkaan muista Gogolin lausetta: "Turha syyttää peiliä, jos naama on vino".

Päiväkirjansa perusteella Dostojevski kärsi Euroopan matkallaan rankasta koti-ikävästä. Ikävä ei kai alkanut heti, sillä Berliiniin saavuttuaan Dostojevski ärsyyntyi: kaupunki oli aivan samanlainen kuin hänen vihaamansa Pietari. Jopa saksalaiset naiset olivat rumia. Kölnin tuomiokirkko muistutti pitsinpalasta ja uusi silta vakuutti saksalaisten ylimielisyydestä. Eurooppalaisten usko omaan erehtymättömyyteensä sapetti Dostojevskia loppumatkan.

Pariisissa hän paukuttaa pilkkaansa jo suurella nautinnolla. Dostojevski määrittelee pikaisesti ranskalaisen porvarin isänmaallisuuden, kaunopuheisuuden, luontosuhteen ja rakkauden - pelkkää tekopyhyyttä. Hän hekottelee porvarin omanvoitonpyynnille. Ihmiset teeskentelevät arvostavansa yleviä arvoja, mutta oikeasti he palvovat vain rahaa. Tasavaltalaisuuden ihanteet eivät juuri merkitse, jollei taskussa rapise riihikuiva. Lehdistön nöyristely keisari Napoleon III:n edessä saa Dostojevskin tuhahtelemaan. Pariisilaiset uskovat olevansa maailman napoja, vaikka eivät halua edes poistua Pariisista, "moraalisimmasta ja hyveellisimmästä kaupungista maan päällä" - joka on samalla hirveän tylsä.

Pariisia pidemmälle Ranskaan ei Dostojevskikaan vaivautunut. Hän lähti Lontooseen, joka huumasi ihmispaljoudella, teollisuudella, Cityn maailmankaupoilla, Whitechapelin slummin huuruilla. Thames oli myrkytetty, aukiot ja arkkitehtuuri kolisivat avaruutta. Dostojevskille Lontoo oli Baalin temppeli, ylpeydessään kauhea. Länsimaat vaikuttivat kirjailijasta edistyksen pilaamilta. Tuloerot ja kurjuus, juopottelevat työläiset ja Haymarketin tuhannet prostituoidut hätkähdyttivät. Raha, tiede ja usko järjen ylivaltaan olivat riistäneet Euroopalta uskon ja henkisyyden, kirjailija päätteli.

Kumma kyllä Dostojevski ei Talvisissa merkinnöissä lainkaan mainitse Lontoossa tapaamaansa demokraattia ja kumouksellista Aleksander Herzeniä. Kenties siksi että hän myöhemmin tuomitsi Herzenin?

Järkeisuskon ja eurooppalaisuuden arvostelua

Talvisia merkintöjä on Siperian jälkeisen Dostojevskin juhlaa. Äänessä on venäläiskansallinen fanaatikko ja kirjailijan itse kehittämän oppisuunnan maahenkisyyden (potšvennitšestvo) kannattaja. Samalla Dostojevski aloittaa Puškinin mytologisoinnin: pohjimmiltaan eurooppalaisesta Puškinista oli leivottava alkuvenäläinen runonlaulaja.

Dostojevski pohtii myös yksilöllisyyttä ja yhteisöllisyyttä. Hän ei tuomitse länsimaista yksilöllisyyden korostusta, sillä hän pitää yksilöllisyyttä välivaiheena korkeampaan yliyksilöllisyyteen, joka tarkoittaa itsensä uhraamista muiden hyväksi. Tällainen Kristuksen tapainen ihanne oli tavoitettavissa vain oppimattoman kansan käsityskyvyllä. Venäläisyyttä ei voinut olla ilman ortodoksiuskoa, ja venäjän kansa eli lähellä Kristusta, Dostojevski aprikoi. Pian Talvisten merkintöjen jälkeen ilmestyi Kirjoituksia kellarista (1864), jossa Dostojevski ensi kertaa asettaa irrationaalisen ja tunteellisen idän vastatusten järjen riivaaman lännen kanssa.

Pieniä kuvia matkan varrelta matkan varrelta upottaa satiirinsa solmut Euroopan sijaan venäläisen yläluokan nahkaan. Dostojevski erittelee seurustelutapoja Venäjän matkoilla junassa ja höyrylaivalla. Dostojevskin kuvaama juureton venäläinen yläluokka apinoimassa eurooppalaisia tapoja tuo mieleen nykysuomalaisen eliitin eurokiimassaan ja uskossaan talousiberalismin autuuteen. Ihmisten johdateltavuus, pöyhkeys, keskinkertaisuus ja pyrkyryys joutuvat raivokkaan kritiikin kohteeksi. Myös Pienissä kuvissa kansa nähdään alkuperäisen uskon ja viisauden tyyssijana.

Venäjän johtama autuaiden utopia

Solovjovin Kolme puhetta Dostojevskin muistolle piirtävät kiintoisasti esiin Dostojevskin uskonnollis-konservatiivisen utopian, joka vasta häivähtää valikoiman esseissä, ja tulee esille Dostojevskin myöhemmissä kirjoituksissa. Filosofina mystiikkaan taipuvainen Solovjov yhdisti ajattelussaan sekä loogisuuden että uskonnollisen kokemuksen tavoittelun. Hän kritisoi positivismin ja materialismin vääristämää läntistä maailmankuvaa. Solovjoville Dostojevski oli yksi uskonnollisen taiteen tienraivaajista. Sittemmin Solovjov vaikutti vahvasti kaunokirjallisuuteen, erityisesti 1900-luvun alun venäläiset symbolistit ammensivat hänen ajattelustaan, joka korosti sisäistä moraalista vallankumousta.

Dostojevskin utopiassa Venäjän kutsumuskohtalona on johdattaa Eurooppa ja koko ihmiskunta takaisin kristilliseen alkukotiin, yhteen kirkkoon ja uskoon, pravoslavieen. Muut kansat voivat säilyttää kansalliset erityispiirteensä, kunhan vain luopuvat kansallisesta itsekkyydestä. Venäjän kansalla ei Dostojevskin mielestä ollut vahvaa kansallista itsekkyyttä, eikä taipumusta syrjintään.

Tämä uskonnollinen utopismi muistuttaa itseasiassa hämmästyttävästi internationalistista kommunismia, olkoonkin, että Dostojevskin visiossa kaiken piti tapahtua ilman pakkoa, rauhanomaisesti, kun kansat yksi toisensa jälkeen löytävät totuuden. Dostojevski uskoi, että Venäjä pelastaa Euroopan. Mutta kuka sitten pelastaa Venäjän?

Pohjimmiltaan Dostojevski oli bysanttilainen universalisti, joka julisti itäistä eurooppalaisuuden voittokulkua.Tällainen rikkiviisaus ei ole harvinaista eurooppalaisilla ajattelijoilla. Lännessähän on myös uskottu oman aatteen, Paavin vallan, työväenaatteen, nationalismin, modernisaation tai kapitalismin voitolliseen levittäytymiseen yli maanpiirin.

Solovjovin teksti herättää pohtimaan myös "Venäjän idean" synnyn kietoutumista kristinopin itäiseen suuntaukseen. Bysantin sorruttua turkkilaisten valtaan vuonna 1453 Venäjä tunsi jääneensä yksin kannattelemaan ortodoksista uskoa, jonka mongolien hyökkäys pitkään eristi Euroopasta.

Venäjän erityislaatuisuuden ja ainutlaatuisen kohtalon idea on lopulta ehkä vain eurooppalaisen hegemonia-ajattelun itäinen, korostunut versio. Oli miten oli "Venäjän idea" on jatkanut sitten Dostojevskin elämäänsä niin taiteissa kuin politiikassa. Sen jälkiä löytää 1910-luvun skyyttalaisliikkeestä ja symbolismista - ehkä myös Stalinin ajatuksesta "kommunismista yhdessä maassa". 1970-luvulla idea versoo Valentin Rasputinin maaseutuproosassa ja 1990-luvulla se palaa Aleksander Solzhenitsynin ja kumppanien uusslavofilian kaavussa. Kaikuja tästä ideasta on myös Putinin "suvereenin demokratian" kyhäelmässä tai kansallismielisten Euraasia-liikkeessä joiden hedelmiä korjataan nyt. Minne riennät, oi Venäjä!

Ville Ropponen

Kritiikki on ilmestynyt Kiiltomadossa 17.6.2009.

Kiila vastustaa transatlanttisen investointisopimuksen TTIP:n solmimista

"Kirjailija- ja taiteilijayhdistys Kiila ry. kritisoi Euroopan Unionin ja Yhdysvaltain välillä  neuvoteltavan transatlanttisen investointisopimuksen TTIP:n solmimista. Kiilaa vaatii sopimuksen neuvotteluja avattavaksi kansalaisyhteiskunnan, asiantuntijoiden ja julkisen keskustelun kohteeksi. Epädemokraattisen salailun on loputtava, kun kyseessä on meidän kaikkien huominen.

Toteutuessaan TTIP-sopimus todennäköisesti vaarantaa kansalaisten tasavertaisuuden. Se asettaa hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuuden kaltevalle pinnalla. On mahdollista, että sopimuksen myötä kaikki julkiset palvelut terveydenhuoltoa, koulutusta, vesi- ja jätehuoltoa, korvaamattomia luonnonvaroja, kuten vesivaroja, myöten avataan niin sanotulle vapaalle kansainväliselle kilpailulle. Paluuta verovaroista rahoitettuihin julkisiin peruspalveluihin ei tämän jälkeen välttämättä enää ole".

Lue lisää: Kirjailija-ja taiteilijayhdistys Kiila ry.

Euroopan peilin sirpaleita

Ville Ropponen

Leif Salmén: Maanalainen moskeija, Teos 2013, suomennos Arto Häilä, esseitä, 270 s.

Leif Salmén on 2000-luvun esseeteoksissaan Kävelyllä Leninpuistossa (2000), Palatsi Bosborin rannalla (2005) ja Alas Akropoliilta (2008) inventoinut eurooppalaisuutta ja länsimaiden henkistä perintöä, pohtinut uskontoja ja ruoskinut vallanpitäjiä. Kahdeksannessa esseeteoksessaan Maanalainen moskeija hän jatkaa pitkälti ennestään tutuissa aiheissa. Nyt hän ”tarkastelee maanosamme sekasortoista nykytilaa”, kuten teoksen kansiliepeessä muotoillaan. Ensi näkemältä teoksen rakenne muistuttaakin kaaoottista parveilua muurahaispesässä.

Tänä vuonna Eino Leinon palkinnon saanut Salmén on monipuolinen kirjailija ja toimittaja, jonka lukeneisuus on suurta, välistä niin suurta, että hän tuntuu työntävän sitä lukijan syliin kuin lumikolalla. Esseissä rynnistetään usein yhdestä aiheesta toiseen niin että heikompia hirvittää.Useimmiten Salmén vetää hyvin yhteyksiä eri aikakausien ilmiöiden välillä – tämä on Montaignen ajoista ollut klassisen esseistiikan laatuleima. Teksti liikkuu viime vuosien uutisten vaiheilla, mutta niitä taustoitetaan menneisyyden esimerkeillä. Suomalaisen kulttuuriesseistiikan tapaan pöyhitään Euroopan historian vitriinejä. Maantieteellisesti esseissä saapastellaan lisäksi Turkissa, lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa.

Lehdistön ja yleisen mielipiteen synnystä hypätään suomalaiseen luontosuhteeseen, kosmopolitismin ja ylikansallisuuden ristiriitaan, maaseudun ja kaupungin konfliktiin, terrorismiin, huumekauppaan sekä kristinuskon juutalaisuuden ja islamin historian pohdintaan. Julius Caesarin ajan Roomasta siirrytään Ranskan vallankumoukseen, moderniin rationalismiin, Oswald Spengleriin ja länsimaiden rappioon.

Salmén kirjoittaa siinä mielessä klassista esseistiikkaa, ettei tyylilajeja juuri sekoitella. Korkeintaan joskus vilahtaa pamfletistista tai päiväkirjamaista sävyä. Muutamat tapahtumakuvat, kuten se miten Istanbulin katukauppiaat kertovat arkipäivän islamista, tuovat sekaan konkretiaa. Kielikuvilla tai yllättävillä ilmaisuilla Salmén ei juuri loista, vaan pysyttelee asiaproosan neutraaleilla väylillä. Vanhemman polven esseisteistä hän eroaa siinä, että pyrkii väkevään aikalaisanalyysiin. Usein Salménin skeptis-kyynisen äänen ärinää kuuntelee kiinnostuksella. Mistä oikein on kysymys?

Teoksen pääteemat pusertuvat esiin ennen muuta esseissä ”Tappavat utopiat” ja ”Arkkienkeli Gabrielin virhe”. Kyse on utopismin kritiikistä ja ideologioiden purkamisesta. Utopismia Salmén havaitsee niin sokeassa tieteis- ja edistysuskossa kuin monoteististen uskontojen vaiheilla. EU-huumassakin on samoja elementtejä, niin myös länsivaltojen julistamassa loputtomassa ”terrorismin vastaisessa sodassa”, jota länsivallat eivät voi voittaa sotilaallisin keinoin. Aiemmista teoksista tutusti Salmén povaa monoteismin rappiota ja polyteismin uutta nousua.

Polyteismi on oikeastaan sama asia kuin moniäänisyys. Ja juuri sitä Salmén kaipaa nyky-Eurooppaan. Eikä ihme, ainakaan Suomessa esimerkiksi kriittistä EU-keskustelua ei paljon kuule. Pönäkän nationalismin nousua Salmén vastustaa, mutta silti Euroopan voima piilee sen moninaisuudessa. EU:n keskusjohtoisuuden ja autoritarismin kasvu vie kehitystä toiseen suuntaan, euronationalismiin ja demokratian purkautumiseen. Nykyään politiikka on väistämättä myös globaalia, mutta paikallisuuttakaan ei saa unohtaa, muistuttaa Salmén. Vain politiikka jolla on yhteys paikalliseen ja arkielämään voi säilyä todella demokraattisena, uskoo esseisti.

Paikallisuutta Salmén etsii Savon kulttuurimaisemasta muistellen Suomen sodan taisteluja Runebergin Vänrikki Stål iltalukemisena. Nyky-Savo muistuttaa hänestä siirtomaata, ihmiset ovat menettäneet kulttuurinsa ylikansallisen konsumerismin keskellä. Ja silti Savo on niin hyvässä kuin pahassa osa globaalia kulttuuria, halusimme tai emme.

Salménia lukiessa tulee usein mieleen miten itsekunkin olisi tärkeää tuntea taloustiedettä, aikamme munkkilatinaa, joka heiluttaa kohtaloita. Yhtenä pettävistä nykyutopioista esseisti pitää taloudellista uusliberalismia, joka rampauttaa hyvinvointivaltiota ja vaatii jatkuvia sosiaaliturvan heikennyksiä ja veronalennuksia. Kuten katolinen kirkko keskiajalla tulkitsi Jumalan tahtoa skolastiikan avulla, taloustieteilijät tulkitsevat nyt luonnonvoimaksi väitettyä globaalikapitalismia talousliberalististen teorioiden avulla. Ja kuitenkin eurokriisi ja kapitalismin kriisi ovat seurausta ihmisten teoista, poliittisten ja taloudellisten päättäjien kyvyttömyydestä, tietää Salmén. Finanssimarkkinoita tulisi säädellä ja talousjärjestelmää muuttaa, mutta euroeliitti vastustaa, hän kirjoittaa.

Eliitin kyltymätön ahneus ja politiikkojen tarjoilemat kangastukset ovat ikuinen ja jatkuvasti ajankohtainen teema. Miksi vastuuttomat bisneksen uhkapelurit ovat aikakauden sankareita, kyselee Salmén. Länsimaalaisten ylimielisyys sen sijaan on hieman uudempi ilmiö. Itseriittoisuuden huipentumana Salmén esittää historioitsija Francis Fukujaman lanseeraamaa ”historian loppua”, liberaalin markkinatalouden merkeissä täydellistynyttä yhteiskuntaa. Täydellisyys tuntuu olevan kaukana EU:n utooppisen projektin vuotaessa yhä pahemmin, Salmén toistelee useasti kokoelmassa. Historia näyttää jatkuvan: vaikuttaa siltä, että jälkinationalismi saattaa merkitä myös jälkidemokraattisuutta.

Välillä Salmén muistelee nuoruutensa uskoa kommunismiin ja näkee samanlaista sinisilmäisyyttä nykyajassa. Nykyihminen suosii ristiriidattomuutta, koska se on psykologisesti helpointa. Tulkitsen, että juuri tästä nousee utopioiden kaipuu, josta esseisti puhuu. Salmén painottaa ristiriitojen sietokykyä, realismia ja suhteellisuudentajua.

Kun teoksen lukee loppuun asti, esseiden aluksi sekavalta tuntuva ryteikkö alkaa löytää muotoa. Monestakin vilahtavasta aihelmasta olisi saanut kertoa teksteissä pidempään, mutta kun aiheita toistetaan monta kertaa, punainen lanka pilkistää viimein kulman takaa. Teoksen neljä viimeistä esseetä ovat rakenteellisesti tiiviimpiä; tekstien pääteeman ympärillä kierretään kärsivällisesti. Tai ehkä yhä uudestaan toistuvat aihelmat saavat näissä teksteissä kiteytyksensä? 

Teoksen jäntevästä lopusta huolimatta esiin pusertuu kysymys, joka koskee laajemminkin Salménin esseistiikkaa: pitääkö esseeteoksen rakenteen olla kuin lankakerä, jolla kulkukissa leikkii, vai kuten huolella suunniteltu kirjastorakennus, jossa jokainen hyllymetri on luetteloitu tarkasti kortistoon? Matti Pulkkisen romaania koskevaa lausumaa mukaillen esseeteos saattaa olla kuin sika, joka syö mitä tahansa. Mutta ei teoksesta sutta tule, vaikka sille syöttäisi seulotumpaa ravintoa.

Joka tapauksessa tämän teoksen luettuaan ymmärtää, ettei monoliittista Eurooppaa ole olemassa. Ei ainakaan sellaista Eurooppaa, jota voi tähystellä siististi ja hallitusti kokovartalopeilistä. Maanosan kuvastin on palasina ja sirpaleet piilossa, syrjässä ja varjossa niin kuin Yeraltii Camii, maanalainen moskeija, Istanbulin alla.

Teksti on ilmestynyt myös Parnasson numerossa 5/2013.

Aasialaisia emme ole, indoeurooppalaisiksi emme voi tulla, olkaamme siis...

György Kádár: Johdatus uralilaiseen filosofiaan (alkuteoksen Kontury uralskoj filosofii, 2006, uusittu laitos). 207 s. Arator 2010.

Edeltääkö ajattelu kieltä vai kieli ajattelua? Voidaanko ajatukset ilmaista samoin millä tahansa kielellä vai muovaako äidinkieli ihmisen ajattelua ja maailmankuvaa? Nämä ovat vanhoja kysymyksiä, joihin vasta modernit kielitieteen ja kielipsykologian tutkimustulokset ovat antaneet valaistusta.

Entä syntyykö eri kielten pohjalta erilaisia ajatusmaailmoja? Uralilais-altailaisen kielialueen filosofit tarkastelisivat maailmaa luultavasti eri tavoin kuin indogermaanisen kielialueen filosofit, arveli jo Friedrich Nietzsche teoksessaan Hyvän ja pahan tuolla puolen (1886).

Uralilaisten ja altailaisten kielten sukulaisuushypoteesi on nyt hylätty ja indogermaaneja kutsutaan indoeurooppalaisiksi, mutta kysymys tykyttää yhä: mikseivät uralilaisia kieliä puhuvat kansat ole kehittäneet omaa filosofiaa, vaikka saksalaista, ranskalaista, kiinalaista – länsieurooppalaista ja itämaista – filosofiaa ovat kirjastot väärällään? Uralilaisilla kielillä tarkoitetaan suomalais-ugrilaisia kieliä ja samojedikieliä.
 

Entä mitä kielellinen ja mentaalinen sukulaisuus merkitsevät? Voivatko ne antaa eväitä peräti sivilisaatiokritiikkiin, kun Euroopan sisäisen kolonialismin historiaa lähdetään purkamaan?

Näiden pohdintojen pitkospuita rynnistää kielitieteen tohtori György Kádár (s. 1955) teoksellaan Johdatus uralilaiseen filosofiaan. Aihettaan unkarilaissyntyinen, Suomessa 20 vuotta asunut Kádár lähestyy unkarilaisten Sándor Karácsonyn (1891–1952) ja tämän oppilaan Gábor Lǖkȍn (1909–2001) yhteisöpsykologisten ja kielifilosofisten havaintojen pohjalta. Kádár viittoo myös uudempaan tutkimukseen, kuten kielipsykologi Frode J. Strømnesiin.
 

Julkisessa keskustelussa heitellään nykyään kovin kevyesti väitteitä ”eurooppalaisista arvoista ja kulttuurista” vastakohtana vaikkapa ”islamilaisille” vastaaville. Kádár nakkaa keskusteluun ”uralilaiset arvot ja kulttuurit” ja hän myös perustelee väitteensä.

Kirjaan on ympätty filosofi Kari E. Turusen (s. 1948) essee ”Kesken uupunut sivistysohjelma” ja Lǖkȍn artikkeli ”Massat ja yksilöllisyys”. Lisäksi teoksessa on Jaan Kaplinskin (s. 1941) jälkisanat. Liitteistä syntyy hajanaisuutta kirjaan, joka muutenkin rönsyilee sekavasti ja on koukeroisesti kirjoitettu. Kádár, Turunen ja Kaplinski toistavat teksteissään usein samoja ajatuksia. Teoksen lähtökohdat ja monet pohdinnat ovat silti kiinnostavia ja kutkuttavat kuvittelua.

*

Äidinkieli määrää ajattelua, ja ihmisen puhumasta kielestä näkyy kansan ajattelutapa ja kulttuuri, Kádár uskoo. Hän hakee uralilaisten kielten rakenteista samankaltaisuutta ja esittelee siinä sivussa kanonisoidun kielitieteellisen teorian alkukodista.

Kielellisen yhteyden lisäksi Kádár ounastelee uralilaisten kansojen toistensa kaltaisuuden ulottuvan kulttuuriin asti. Kádár esittelee uralilaisten kansojen mytologioiden, myyttisten hahmojen ja symbolien samanlaisuutta. Välillä pohdinnat tuovat mieleen Martti Haavion tai Lennart Meren fantastiset kehitelmät, vaikka Kádár onkin tylsempi kirjoittaja. Kádárin päätelmät uralilaisten kansojen kulttuurisesta kaltaisuudesta eivät silti ole tuulesta temmattuja. Onhan iso osa keskisen ja pohjoisen Venäjän asukkaistakin slaaveihin assimiloituneita uralilaisia, ja venäjän kielestä löytyy vahvaa uralilaisten kielten vaikutusta.

Oudosti Kádár jättää mainitsematta komilaisen Kallistrat Žakovin (1866–1926) ja virolaisen Uku Masingin (1909–1985), joita voidaan pitää uralilaisen filosofian pioneereina. Žakovin kehittämä ajatussuuntaus ”limitismi” pyrki yhdistämään tieteen, taiteen ja uskonnon. Masingin hahmotelmat ”Taivaanpeuran lasten ajattelutavasta” tulevat puolestaan lähelle ajatusta filosofiasta, joka hahmottuisi uralilaisten kielten pohjalta.

Vastaavia pohdintoja on viljelty myös Virossa 1990-luvulla syntyneen taiteellis-filosofisen ajattelusuuntauksen, etnofuturismin piirissä – sitäkään Kádár ei mainitse. Useille Venäjän suomalais-ugrilaisille alueille levinneen etnofuturismin pyrkimyksenä on yhdistää kansallista ja ikiaikaista perinnettä modernin maailmankulttuurin ideoihin. ”Etnofuturismin isoisän” aseman saanut Kaplinski, Masingin oppilas, on pohtinut uralilaisten kielten perustalta ponnistavan filosofian ajatusta esseessään ”Jos Heidegger olisi ollut mordvalainen?”

Mutta Kádár haluaa korostaa unkarilaisfilosofien vaikutusta.

*

Kirjan kiinnostavinta antia ovat pohdinnat uralilaisten kielten ja indoeurooppalaisten kielten eroista. Kádár lainaa Karácsonya, jonka mukaan indoeurooppalaiset kielet ovat arvottavia ja abstrahoivia, ja alistussuhteet ovat niiden rakenteelle tyypillisiä. Uralilaiset kielet ovat konkreettisia, vertailevia ja luovat asioiden välille rinnasteisia suhteita. Uralilaisten kielten rakenteessa korostuu paikka- ja aikasidonnaisuus. Nämä kielet mahdollistavat hyvin yksityiskohtaisen todellisuudenkuvauksen.

Uralilaisessa kansanrunoudessa esiintyvä toisto ei Kádárin mielestä ole vain tyylipiirre, vaan merkki uralilaisesta ajattelutavasta, jossa todellisuus jaetaan kahtia ja puoliskot rinnastetaan tasa-arvoisesti. Kaikki asiat rakentuvat kahdesta puoliskosta. Kádár mieltää mallin toistuvan uralilaisten kansojen musiikissa, ja tätä hän havainnollistaa nuottiesimerkein.

Sama näkyy myös uralilaisissa kielissä. Gábor Lǖkȍ on tutkinut uralilaisista kielistä löytyviä yläkäsitteitä, sanoja jotka muodostuvat kahdesta yläkäsitteen alla olevasta alkiosta, kuten mansin kielen vesilintua merkitsevä sana ”lunt/vas”, kirjaimellisesti ’hanhi-ankka’, tai udmurtin todistajaa merkitsevä sana ”sin/pel”, kirjaimellisesti ’silmä-korva’, ja kehoa merkitsevä sana ”sil/vir”, kirjaimellisesti ’liha-veri’. Samoin suomen sana ”maa/ilma” muodostuu kahdesta yläkäsitteen alla olevasta rinnasteisesta alkiosta ’maa’ + ’ilma’.

*

Koska kielet määräävät ajattelua, uralilaisten ja indoeurooppalaisten ero näkyy logiikassa, suhteessa todellisuuteen, matematiikassa ja jopa musiikin säveljärjestelmissä.

Abstraktien, alisteisten käsitteiden avulla ajattelevien indoeurooppalaisten pyrkimyksenä on kaikkien elementtien sijoittaminen ylimmän käsitteen alle, kategorioiden rakentaminen ja maailman hallitseminen.

Konkreettisesti ajattelevien uralilaisten tavoitteena on kaikkien elementtien rinnastus, ilmiöiden välisten suhteiden selvittäminen ja maailman ymmärtäminen.

Tämä näkyy Kádárin mukaan myös ihmiskuvassa. Uralilainen mieltää ihmiset merkityksellisinä vain yhteydessä toisiinsa. Indoeurooppalainen näkee ihmiset yksikköinä, individeinä, kamppailussa muiden yksilöllisyyksiä vasten.

Karácsonya lainaten Kádár laajentaa erojen pohdintaa kieliteoriaan, uskontotieteeseen, pedagogiikkaan, jopa oikeuskäsityksiin. Ero näkyy myös taiteilijan roolissa. Indoeurooppalainen taiteilija on nerokulttiin ja subjektiivisuuteensa käpertynyt. Uralilainen taiteilija pyrkii yhteyteen yleisön kanssa.

Kádár pohjustaa pohdintojaan pitkillä sitaateilla Karácsonyn ja Lǖkȍn teoksista ja vetelee välistä aika villejä kaaria. Sellainen on esimerkiksi yhteys suomalaisen työpaikkarakenteen, mordvalaisen haja-asutusmallin ja vanhojen unkarilaiskylien yhteisöllisyyden välillä. Esimerkiksi Väinö Linnan Tuntematonta sotilasta Kádár lukee mallina uralilaisen ja indoeurooppalaisen ajattelun eroista: romaanissa suomalaissotilaiden uralilaiset perheenomaiset suhteet törmäävät päällystön omaksumaan indogermaanisen upseerikoulun hierarkiaan.

Kádár tuntuu lainailevan eri ajattelijoita sattumanvaraisesti, kunhan ne vain sopivat hänen omiin pohdintoihinsa. Hän kaivaa esimerkkejä miltä vuosisadalta ja mistä kulttuurista tahansa, joten valtavasti todistusvoimaa niillä ei ole. On aikamoista yleistystä panna esimerkiksi eurooppalainen 1800-luvun romanttinen filosofia tai fenomenologia edustamaan ”länsimaista ajattelua”.

Teos päättyy viittauksiin aivotutkimuksen tuloksista. Samoin kuin eri yksilöillä on hallitsevana joko vasen tai oikea aivopuolisko, niin on myös eri kulttuureissa. Kádárin mukaan vasen puolisko hallitsee indoeurooppalaisissa kulttuureissa, oikea puolisko taas uralilaisissa kulttuureissa. Kádár viittaa aivotutkija Robert Orsteiniin, joka on havainnut että myös Kaukoidän kulttuureissa oikea aivopuolisko hallitsee. Näin uralilainen ajattelu asettuisi ”luontaisesti” lähemmäs aasialaista kuin eurooppalaista.

Pökköä pesään heittävät Kaplinski ja Turunen.

Länsimaiselle kulttuurille ominainen yleisen ja abstraktin ihailu yksityisen ja konkreettisen asemasta on peräisin Platonilta ja Aristoteleelta, ja se juontuu kreikan kielen rakenteesta, Kaplinski heittää. Turusen mukaan uralilaisten kielten pohjalta nouseva logiikka on enemmän sekä-että-logiikkaa, kun tyypillinen indoeurooppalainen ajatusmalli taipuu joko-tai-logiikkaan.

Uralilaiset kielet eivät muistuta indoeurooppalaisia ”realistisia” kieliä, vaan ”nominalistisia” kiinan ja japanin kieliä. Eurooppalainen ajattelu tuntuu meistä eurooppalaisfilosofien teosten ahkerasta kääntämisestä huolimatta yhä vieraammalta kuin kiinalainen, väittää Kaplinski.

                     

*

Nykyään on muodikasta intoutua kaikesta eksoottisesta ja tarkastella ”toiseutta” kuin pyhimyksen luita. Kádárin pohjalta olisi mahdollisuus uppoutua myös omaan kieli- ja kulttuuriperintöön.
 

Suomessa suhtautuminen uralilaisiin kansoihin on kompleksinen. Monia ne muistuttavat vain itsenäisyyden alkuajan oikeistohenkisistä heimoaatteista, vaikka todellisuudessa 1900–1930-luvuilla heimoaate oli suosittua myös vasemmiston keskuudessa, eritoten Edward Gyllingin ”punaisessa Karjalassa” 1920-luvulla.

Kádár viittaa Euroopan sisäisen kolonialismin vaiettuun historiaan. Hän tuo esiin, kuinka kaikki uralilaiset kansat ovat enemmän tai vähemmän kolonialismin uhreja. Ne ovat aina eläneet idän ja lännen ristitulessa. Uralilaiset ovat yrittäneet tulla eurooppalaisemmiksi kuin eurooppalaiset itse.

Länsi-ja Etelä-Euroopassa eliitti ja rahvas ovat olleet samaa kansaa ja puhuneet samaa kieltä. Uralilaisilla kansoilla eliitti on tavallisesti vahvasti vierasperäistynyt. Silti elämme yhä osin vieraassa kulttuurissa, eikä alemmuudentunne poistu, Kaplinski arvelee. Onko esimerkiksi suomalaisten ja unkarilaisten korkeiden itsemurhalukujen takana se, että kansoihin on pakotettu ylhäältä vieras indoeurooppalainen ajattelu ja kulttuuri, Kádár kysyy.

Ehkä Kádárin ja Kaplinskin ajatusten pohjalta olisi mahdollista hahmotella kulttuurisia vaihtoehtoja globalismin ylikansalliselle ”kulttuurille”? Sillä eikö globalismi oikeastaan ole vain vanhojen länsieurooppalaisten suurvaltojen kulttuuria, jota on marinoitu tuotteistamisen liemessä? Kenties historia ei sittenkään loppunut länsieurooppalaisen kulttuurin universaalisuuteen ja täydellisyyteen, vaan historia jatkuu mentaalisen Uralin tuolla puolen?

Ville Ropponen

Kirjoittaja on helsinkiläinen vapaa toimittaja, kriitikko ja tietokirjailija.

Arvostelu on ilmestynyt myös Kritiikki III (syksy 2010) –lehdessä.