Osamu Dazain lukuisat naamiot

 

Japanin modernisaation keskeisin tulkki siirtyi traagisesti ajasta ikuisuuteen. Silti hänen sanansa tuntuvat voimistuvan ajan oloon. Mutta kuka olikaan Osamu Dazai?

Ville Ropponen

Luin Osamu Dazain kulttiklassikon Ei enää ihminen (1937. Suom 1969.) lukioiässä. Päätin hakeutua tälle vihoviimeiselle alalle: Kirjailijaksi. Oi lumiset tähdet! Mainitun, Alpo Junkolan englannin kautta suomentaman romaanin esipuheessa Eeva-Liisa Manner nimittää sitä ”väljästi naamioiduksi tunnustusteokseksi”. Sellaisena minäkin romaanin luin. Länsimaissa Dazaita on pidetty eksistentialistisena tilittäjänä ja dekadenssin apostolina, jonka itsemurha sinetöi hänet uhriksi taiteen alttarilla. Tänä vuonna romaanista ilmestyi suoraan japanista tehty suomennos, Epäkelpo ihmiseksi. Luin romaanin uudelleen ja ällistyin.

Uusi suomennos on sävyltään sen verran erilainen, että Junkolan vanha käännös tuntuu nyt suorastaan Dazai-mukaelmalta. Englannintaja Donald Keen tiettävästi amerikkalaisti ja yksinkertaisti teosta jättäen joitakin tekstikohtia pois. Epäkelpo ihmiseksi suomentaja Saku-Petteri Urpo tuntuu tavoittavan alkuteoksen eri sävyt paremmin. Dazain kirjailijakuva on ollut muutenkin meillä murroksessa. Tähän ovat vaikuttaneet häneltä viime vuosina suomennetut novellivalikoimat Merenneito, Erinomainen emäntä ja Yllätysvieras (Suom. Pekka Masonen). Ylipäänsä kirjailijan maine länsimaissa silkkana nihilistinä tuntuu liioittelulta.

Japanissa Dazain novelleja, joita hän julkaisi yli 200, arvostetaan enemmän kuin täälläpäin kirjailijan pääteoksina pidettyjä kahta romaania. Novellit osoittavat, ettei Dazai ollut vain tuskainen synkistelijä, vaan myös huumoria ja eri tyylilajeja taitavasti soveltanut kirjailija, joka hyödynsi säästeliäästi omaa elämäänsä teoksissaan. Yksilön eksistenssiä enemmän Dazain tuotanto vaikuttaa valaisevan japanilaisen kulttuurin modernisoitumista. Dazain käyttämä rappiotaiteilijahahmo, johon nuorena suhtauduin tosissani, tuntuu nyt aluksi elähtäneeltä. Hahmo kuitenkin asettuu aikansa taustaan ja ilmentää kirjailijan suhdetta eri yhteiskuntaluokkiin.

***

Mutta kuka oikein oli Osamu Dazai?

Dazai syntyi vuonna 1909 Koillis-Japanissa maata omistavan aristokraatin kuudentena poikana. Käytyään koulun ja lukion maalaispoika lähti opiskelemaan Tokion yliopistoon 1920-luvun lopulla. Rauhallisempi Taishō-kausi (1912-1926), jolloin demokratia kehittyi, oli juuri päättynyt, ja yhteiskunnassa myllersi. Poliittinen ilmapiiri oikeistolaistui, ja vasemmistoa vainottiin, mikä herätti nuorisossa protesteja. Dazai ei viihtynyt luennoilla, vaan juopotteli, käytti seksityöläisten palveluja ja osallistui kielletyn kommunistisen puolueen maanalaiseen toimintaan. Hänen perheensä alkoi vieroksua häntä.

Mantšurian välikohtaus 1931 nosti Japanissa valtaan militaristit. Siirryttiin Shōwa-kaudelle, joka kesti aina 1980-luvun loppuun. Monet vasemmistolaiset kirjailijat pakotettiin luopumaan aatteistaan, ja Dazaikin päätyi poliisikuulusteluihin. Painostuksen alla hän erkani aktivismista ja keskittyi kirjoittamiseen. Vuonna 1933 kirjailija, jonka oikea nimi oli Shûji Tsushima, allekirjoitti novellin ”Juna” ensi kertaa nimellä Osamu Dazai. Nimestä tuli hänen kirjallinen naamionsa.

***

Dazain novellien aihekirjo on varsin laaja. Omaelämäkerrallisten juttujen lisäksi hän kirjoitti uusia mukaelmia japanilaisista legendoista, kuten novellissa “Merenneito” tai antiikin kreikkalaisista taruista, kuten novellissa ”Juokse, Moeros!”. ”Petturin puolustuspuhe” taas päästää ääneen Jeesuksen opetuslapsen Juudas Iskariotin. Tarinoiden kertojana voi olla myös koulutyttö, professorin leski tai jopa 100 jenin seteli, kuten osuvasti nimetyssä novellissa ”Raha”. Moni novelli liittyy Japanin nykyaikaistumiseen, ja niissä on vakaviakin yhteiskunnallisia kannanottoja.

Alusta asti Dazain novelleissa pääosaan nousee kuitenkin kirjailijaa muistuttava dandymainen minäkertoja, joka muovautuu rappiotaiteilijahahmoksi. Tärkeimmät ”dazaimaiset” novellit ovat ”Kahdeksan näkymää Tokiosta” ja ”Muistoja”. Kaikista ”Dazaimaisin” tarina on ehkä ”Aamu”, jossa alkoholisoitunut kertoja porsastelee ja sammuu tutun naisen asuntoon. Rappiotaiteilija ilmestyy Dazain novelleihin samoihin aikoihin, kun kirjailijan ”moraaliton” boheemielämä alkoi herättää julkista huomiota. Novellien suhde kirjailijan elämäkertaan vaihtelee silti lähes dokumentaarisesta täysin fiktiiviseen. Dazai ei esimerkiksi oikeasti ollut niin rahaton kuin tarinoissaan, vaan sai perheeltään sievoisen kuukausiavustuksen.

Rappioroolilla kirjailija pyrki järkyttämään valtavirran kulttuuripiirien nationalismia ja elitismiä. Eurooppalaisessa romantiikassa boheemit hahmot, kuten Goethen nuori Werther, kumpuavat aateliston aseman laskusta ja modernisaation murroksesta. Nämä tekijät voi nähdä myös Dazain taustalla.

Merkitystä on myös sillä, että dazai kirjoitti teoksensa pitkälti shishōsetsun eli minä-romaanin tyylilajissa. Japanin naturalistikirjailijoiden joukossa 1910- ja 1920-luvuilla syntynyt tyyli heijasti modernisoituvan maan käsitystä läntisestä yksilöllisyydestä. Shishōsetsun tekijät uskoivat individualismiin ja vapauteen. Pettyneinä Japanin kehitykseen he siirsivät katseen sisäiseen ja painottivat kirjailijan omaa elämää. Tarkoitus oli tavoittaa koko minuus, mukaan lukien sen seksuaalinen, karkea ja rumakin puoli. Shishōsetsun konventiot antavat lukijan olettaa, että kerrotut tapahtumat ovat ”totta”.

Dazai pyrki kuitenkin uudistamaan tyylilajia. Hänen kohdallaan kirjallisuudentutkijat ovat puhuneet myös shishōsetsun parodiasta tai hajoamisesta. Etenkin kirjailijan novelleja sävyttää vino huumori. Dazai kohtelee kirjallisia omakuviaan usein armottomasti ja heidät esitetään epäedullisessa valossa. Vakavat asiat suhteutuvat toisiinsa ristivalotuksella ja itsereflektiolla.

”Dazaimaisten” tekstien kertojat valittavat ahdistustaan, kelvottomuuttaan, köyhyyttään. Liioiteltu introspektio ja itsesyytökset muistuttavat hieman Franz Kafkasta, mutta Dazai luo kerronnan päälle usein vielä yhden tason, joka asettaa kerrotun ironiseen valoon. Novellien viehätys syntyy intiimiydestä, huumorista ja elliptisyydestä. Välillä Dazai myös pilailee faktan ja fiktion häilyvällä erolla, kuten novellissa ”Häpeä”, jossa lukija menee tapaamaan rappeutuneeksi uskomaansa kirjailijaa, mutta löytääkin seestyneen perheenisän. Kokeilevia kerrontatekniikoita harrasti myös Ryŭnusuke Akutagawa, yksi Taishō-kauden keskeisistä kirjallisista nimistä ja Dazain suosikkikirjailija. Toinen hänen esikuvansa oli Dostojevski.

Julkista kuvaansa Dazai pyrki pykäämään rappioroolinsa mukaisesti. Sodan jälkeen hänen suosikkikuvaajansa Tamura Shigeru näpsi hänestä ohjeiden mukaan otoksia, joissa kirjailija poseeraa kärsivän näköisenä. Dazain ystävät Dan Kazuo ja Yamagishi Gaishi, hänen mentorinsa, kirjailija Ibuse Masuji sekä vaimo Michiko Ishihara ovat silti kaikki tähdentäneet muistelmissaan, ettei kirjailija ollut synkistelijä, vaan seurallinen ihminen, joka tykkäsi vitsailla. Tämä puoli Dazaista näkyy myös suomennetussa matkakirjassa Tsugaru - kulkija käy kotona (suom. Kai Nieminen).

Ja sittenkin Dazai yritti 1920-ja 1930-luvuilla neljä kertaa itsemurhaa, yhden kerran yhdessä tarjoilijatar Tanabe Shimekon kanssa, joka menehtyi kirjailijan selviytyessä. Pari vuotta myöhemmin sairastuminen johti kirjailijan riippuvaiseksi morfiinista, josta vieroitus oli vaikea. Petos jäämällä eloon kaksoisitsemurhassa ja hylätyt vasemmistolaiset ihanteet jäivät kaivertamaan. Ainakin Dazai palaa niihin tuotannossaan kerta toisensa jälkeen, myös romaanissa Epäkelpo ihmiseksi.

***

Dazai oli konservatiivisen aikansa lapsi ja kuvaa täten proosassaan naisia monesti vähättelevästi. Toisaalta hän kuvaa myös mieshenkilöitään tavallisesti kelvottomina. Kirjailijan mielestä heikkoutensa tiedostava ihminen osoitti kypsyyttä: heikkoudessa oli peräti jotain pyhää. Dazaista kirjallisuuden tehtävä on kuvata kauneutta, jolla heikkoutensa hyväksynyt ihminen kamppailee selvitäkseen elämässä. ”Toivoton isäni oli toivoton feministi, mutta hän oli sentään ihminen”, muotoili Dazain tytär, kirjailija Yūko Tsushima. Rappiotaiteilijahahmosta Dazai loi tavallaan syntipukin esittääkseen yhteiskunnan ongelmia.

Itseasiassa Dazain rappiotaiteilijahahmo tuntuu yhä ajankohtaiselta. Eikö nykysuomalainen kirjailija ole nyt melko samassa jamassa rimpuillessaan asemansa alamäen ja tulojensa horjumisen kanssa kituuttaen pitkälti jonkinlaisten avustusten varassa? Vai onko kyse peräti koko länsimaisesta keskiluokasta killumassa kuin mato koukussa, odottamassa ahmaisua, kun demokratia luisuu autoritarismiksi ja markkinadarwinismi porskuuttaa? Juuri näin kävi 1930-luvun Japanissa.

Vuonna 1939 Dazai avioitui uudelleen, asettui Tokioon ja sai lapsia. Seuraavat vuodet olivat tuotteliasta onnen aikaa. Kun kirjailijoilta vaadittiin sodan aikana nationalismin suitsutusta, Dazai kirjoitti pari isänmaallista uhrautumista ylistävää tarinaa, kuten novellin ”Kaunis kuolema”. Kirjailija sai vapautuksen rintamalta, mutta perheen talo musertui pommituksissa.

Hävityn sodan jälkeen Japani aloitti ikään kuin nollapisteestä. Dazai pettyi sodanjälkeiseen kehitykseen. Esimerkiksi novelli ”Yllätysvieras” on kitkerä satiiri yhteiskuntaluokista, perinteistä ja moraalista. Kirjailijan alkoholismi ja synnynnäinen tuberkuloosi pahenivat.

Dazai sotki viime vuosinaan taas ihmissuhteensa sykkyrälle. Kirjailija sai lapsen salarakkaansa, runoilijatar Ŏta Shizukon kanssa. Samaan aikaan hän tutustui nuoreen sotaleskeen Yamazaki Tomieen. Näinä vuosina Dazai kirjoitti viimeiset romaaninsa Laskeva aurinko ja Epäkelpo ihmiseksi. Niissä aiempi ironia hupeni ja itsereflektio väheni. Kuitenkin myös niissä on käytetty keinoja, jotka kyseenalaistavat yksitasoista kerrontaa. Näitä keinoja ovat esimerkiksi epäluotettava kertoja ja näkökulmatekniikka.

***

Laskeva aurinko setvii Japanin aristokratian sodanjälkeistä alennusta. Aatelisnaiset Kazuko ja hänen äitinsä joutuvat perheen isän kuoltua myymään talonsa ja muuttamaan vuoristokylään. Romaanin nimi on Japanin ja sen militarismin symbolin nousevan auringon vastakohta.

Laskeva aurinko on episodiromaani, jossa elliptinen kerronta on huipussaan. Romaanin kerronta tapahtuu pitkälti Kazukon näkökulmasta. Kazukon osioita katkovat otteet sodasta palanneen, huumeriippuvaisen Naoji-veljen kaunokirjallisista teksteistä. Kazuko kirjoittaa lisäksi kirjeitä Naojin kirjailija-ystävälle, alkoholisoituneelle Ueharalle, johon hän vaikuttaa selittämättömästi rakastuvan. Naojin osuudet asettavat Kazukon kerronnan ironiseen valoon, ja lukija alkaa epäillä Kazukon vilpittömyyttä.

Dazai kirjoitti useimpiin teoksiinsa henkilön, jota saattoi pitää kirjailijana. Laskevassa auringossa tällaisina hahmoja on kolme: nihilistinen Naoji, rappiokirjailija Uehera – mutta myös itseään taidokkaan kirjallisesti ilmaiseva Kazuko.

Vuoristokylässä Kazukon ja Naojin äiti riutuu pois, mutta tyylinsä säilyttäen. Häntä nimitetään viimeiseksi aristokraatiksi. Elämäntavan muutokseen kykenemätön Naoji tappaa itsensä. Puille paljaille joutuneen Kazukon aatelisarvo murtuu. Hän viettää yön Ueheran kanssa, mutta tekee sen vain saadakseen lapsen ja syyn jatkaa elämäänsä. Lopussa vielä syntymätön lapsi yhdistää Kazukon, Ueharan ja Naojin yhteiskunnan mullistuksen uhreina. Kazuko osoittautuu itsevarmaksi uuden ajan naiseksi. Hän pitää Ueheraa turmeltuneena, mutta uskoo lapsen kannattavan hänet uuteen maailmaan ja moraaliin.

Jukka Uotilan mukaan romaanin kerronnassa erottuvat japanilaiseen moderniin ihmiskuvaan vaikuttaneet kristinusko, sosialistiset ajatukset ja länsimainen kirjallisuus. Kristinoppi ja vasemmistolaisuus liittyvät luokkayhteiskunnan kyseenalaistumiseen ja tasa-arvoistumiseen. Niihin liittyy myös Kazukon moderni naisrooli, joka saa pontta myös länsimaisesta kirjallisuudesta. Pääteemaansa, perheen kriisiin, teos tarjoaa kolme erilaista ratkaisua: kuoleman, rappion tai sopeutumisen. Kyse ei ole vain aristokratian murroksesta vaan koko yhteiskunnan.

Romaani ruotii myös minä-romaanin kriisiä 1940-luvun lopun Japanissa. Näkökulmakerronnan kautta kyseenalaistuu mahdollisuus kirjoittaa uskottavaa shishōsetsua. Vilpitön kirjoitus omasta elämästä, ilman taka-ajatuksia tai roolipelejä on mahdotonta.

***

Epäkelpo ihmiseksi päästää ääneen Yōzō Ōban, taiteellisesti lahjakkaan, mutta vieraantuneen ihmisen. Romaanin tarina on synkkä ja julma, sen henkilöt niljakkaita, mutta uusi suomennos näyttää, ettei teos ole vailla värisävyjä. Romaanin tapahtumat perustuvat osin Dazain elämään, mutta novelleja luettuaan ymmärtää kuinka monella eri tavalla hän on kertonut samoista asioista.

Poikkeusyksilöksi itsensä tunteva Yōzō pelkää ihmisiä. Hän pelleilee ja esiintyy huvittavasti muille, kätkien todellisen luonteensa. Samalla hän kärsii todellisen maailman valheellisuudesta, eikä pysty sopeutumaan yhteiskuntaan. Yōzō tavoittelee taiteilijan uraa, mutta päätyy pilapiirtäjäksi, joka hukuttaa ahdistustaan viinaan, huumeisiin sekä sekaviin ihmissuhteisiin. Hän pistäytyy maanalaisessa kommunistisessa liikkeessä, mutta pitää senkin toimintaa lopulta teennäisenä. Naiset viehättyvät Yozosta, vaikka hän ei osaa rakastaa. Perheen katkaistua hänen opiskelujensa rahoittamisen, Yōzō ajautuu naisten elätettäväksi.

Kerronnassa näkyy itsereflektio ja itsesääli. Jos vanhassa suomennoksessa korostui synkkyys, uudessa suomennoksessa välittyvät myös alkuteoksen ironia ja musta huumori. Mukana on moraalista pohdintaa, lyyrisiä kiteytyksiä ja pateettisia purkauksia, jotka vanhassa käännöksessä ovat vain pateettisia, mutta uudessa suomennoksessa varustettu kertojan korostetulla itsetietoisuudella. Uutta ja vanhaa suomennosta vertaillessaan huomaa myös, että vanhasta käännöksestä uupuu välillä virkkeitä, jotka muuttavat kerrotun sävyä, tai jopa pitkiä pätkiä kokonaisia runonsäkeitä.

Mikä tärkeintä: romaani luo Yōzōon kolme eri näkökulmaa, hänen itsensä, Yōzōn muistikirjat haltuunsa saaneen kirjailijan sekä Yōzōn entisen rakastajattaren – Kyōbashin baarin emännän – vinkkelin. Kirjailijan katsanto on kiinnostunut, mutta epäilevä, hän pitää Yōzōa ja tämän kertomusta moraalisesti vastenmielisinä. Baarin emännän muistikuva on, että Yōzō oli hauska ja hyvä ihminen, suorastaan enkeli. Yōzōn käsitys itsestään on synkkä, joskin muistikirjat päättyvät mustalla huumorilla höystettyyn antikliimaksiin, kun Yōzō nielee liikaa unilääkettä, joka osoittautuukin ulostuslääkkeeksi.

Eri näkökulmien kautta herää kysymys: Ovatko Yōzōn muistikirjat ilveilyä, sepitettä? Vai eikö baarin emäntä todella tuntenutkaan Yōzōa?

Dazain äärimmäinen keskittyminen kieleen tulee esiin kohtauksessa, jossa Yōzō ja hänen ystävänsä pelaavat talon katolla sanapeliä traagisilla ja koomisilla substantiiveilla sekä antonyymien peliä. Pelin jälkeen ovelle ilmestynyt, Yōzō piirroksia tilannut kauppias raiskaa Yōzōn vaimon, ”rajattoman luottavaisen” Yoshikon. Tapahtuman myötä Yōzōn illuusiot luhistuvat lopullisesti.

Teoksen loppupuolen kohtaus, jossa juopunut Yōzō oksentaa lumeen verta – nousevan auringon eli Japanin ja sen militarismin symbolin – kehystää teoksen Japanin sotaan johtaneen eetoksen tilinpäätökseksi. Uudessa suomennoksessa kohtaus saa entistä painavamman merkityksen, sillä mukana on maininta siitä, että Yōzō lauleli vähän aiemmin militaristista marssia.

Ei ole sattumaa, että 1930-lukua kuvataan Yōzōn syrjäytymisen, päihderiippuvuuden ja ihmissuhde-sekoilun kautta. Yōzōn kirous on kyvyttömyys konformistiseen sulautumiseen, joka saa muut ihmiset selviämään. Tämän voi lukea aikansa Japanin poliittista ja ideologista taustaa vasten. Herkkä ja pohjimmiltaan luottavainen Yōzō on epäkelpo ihminen nimenomaan äärioikeistolaisessa kovien arvojen yhteiskunnassa.

Romaanin vieraantumisen teema vertautuu eurooppalaisen modernismin eksistentialismiin. Sekin pulppusi pitkälti sodan jälkeisestä luokkayhteiskunnan purkautumisesta sekä yksilön kokemuksesta äärimmäisten aatteiden fasismin, kommunismin ja kapitalismin ristipaineissa.

***

Viimeisinä vuosinaan Dazain terveys heikkeni ja hän ryyppäsi yhä enemmän. Kesällä 1948 hän hukuttautui Yamazaki Tomien kanssa Tokion Tamajoen kanavaan. Hänen viimeinen teoksensa, kesken jäänyt Guddo bai (”Goodbye”) on avioliittofarssi. Vaikuttaa siltä, että kirjailijan tuotannossa synkkyys oli taas korvautumassa valoisammalla tyylillä hänen päätyessään kuolemaan tavalla, joka noudattelee rakastavaisten Edo-kaudella tekemiä shinjŭ-kaksoisitsemurhia. Kuolema tuntuukin lähes työtapaturmalta. Dazai, joka käytti jatkuvasti romanttisen rappiotaiteilijan naamiota, kohtasi loppunsa juuri tämän naamion kautta. Tauti oli yleinen. Itsemurhaan päätyivät Japanin 1900-luvun merkittävistä kirjailijoista myös Akutagawa, Yukio Mishima ja Yasunari Kawabata.

Tuija Seppäsen mukaan Dazain tuotannossa on keskeistä ajatus ihmisten välisen todellisuuden konstruktiivisesta luonteesta. Todellisuus muovautuu hänen teoksissaan erilaisten kielenkäyttötapojen ja diskurssien kautta. Dazai saattoi uskoa vilpittömyyteen ja aitoihin tunteisiin, mutta piti niiden kielellistä ilmaisua vaikeana tai mahdottomana. Laskevassa auringossa Naoji kirjoittaa:

Kun näyttelin tyhjäntoimittajaa, kerrottiin, että minä olen tyhjäntoimittaja. [...] Kun näyttelin valehtelijaa, he sanoivat minua valehtelijaksi. [...] Kun olin olevinani välinpitämätön, he luokittelivat minut välinpitämättömäksi tyypiksi, mutta kun vahingossa parahdin, koska minulla todella oli tuskia, he alkoivat puhua, että minä vain uskottelin kärsiväni.

Elämänsä eri vaiheissa Dazai oli demokratian puolustaja, kommunistiaktivisti, kristitty, hedonistinen esteettisen elämän kannattaja ja keisaria puolustava nationalistikonservatiivi. Roolit olivat kenties yrityksiä irrottautua kirjailijan häpeällisenä pitämästä yläluokkaisesta taustasta. Lopulta mikään naamioista ei oikein tuntunut sopivan hänelle.

Dazain elämää ja tuotantoa läpileikkaa ajatus, että kirjallisuuden suhde todellisuuteen on aina relativistinen. Hän oli tietoinen shishōsetsun estetiikan konventioista ja pyrki suhteellistamaan minä-romaania huumorilla ja muilla etäännyttävillä keinoilla. Dazai ilmentää myös shishōsetsun purkautumista, mahdottomuutta yhdistää taide ja elämä. Vaikka tietenkin hän ne kuolemansa kautta yhdisti. Parasta Dazaissa ovat hänen mestarilliset kerrontakeinonsa, tyylitaju sekä taito ilmaista asiat tiiviisti ja elliptisesti. Kuin runoilija.

Dazai oli jo omana aikanaan Japanissa suosittu. Hänen yhä jatkuvaa ja kansainvälistäkin suositaan selittää se, että Dazain tuotanto tuntuu painivan samojen ongelmien kanssa kuin nykykirjallisuus. Modernisaation alkuvaiheissa hän kuvasi taitavasti modernin elämän kipupisteitä: urbaania yksinäisyyttä, vaikeutta sopeutua yhteiskuntaan ja luokkahierarkiaa, periaatteiden katoamisen luomaa tyhjyyttä, mutta myös suurten aatteiden pettävyyttä. Yhä individualistisemmaksi käyneessä aikakaudessa nykylukijan on helppoa samaistua Dazain iskuvoimaiseen minäkerrontaan.

Ville Ropponen on auringonnousun punaama kirjailija ja esseisti. Hän huvittelee mieluusti juomalla sakea opiskelijoiden kanssa, jotka haluavat hänen tapaansa olla viallisia ihmisiä.

Lähteet

Akutagawa, Ryūnosuke: Hammasrattaat. Suomentanut Markus Mäkinen. Aporia 2018.

Blomstedt, Jan: Vasta-ajattelijoita. Esseitä. WSOY 1986.

Blomstedt, Jan: Sanojen takana. Kirjallisuudesta ja hiljaisuudesta. Kirjayhtymä 1982.

Dazai, Osamu: Epäkelpo ihmiseksi. Suomentanut Saku-Petteri Urpo. Sammakko 2025.

Dazai, Osamu: Ei enää ihminen. Suomentanut Alpo Junkola. Weilin+Göös 1969.

Dazai, Osamu: Laskeva aurinko. Suomentanut Kyllikki Härkäpää. WSOY 1965.

Dazai, Osamu: Tsugaru - kulkija käy kotona. Suomentanut Kai Nieminen. Basam Books 1996.

Dazai, Osamu: Merenneito ja muita novelleja. Suomentanut Pekka Masonen. Mala Fide 2023.

Dazai, Osamu: Erinomainen emäntä ja muita novelleja. Suomentanut Pekka Masonen. Mala Fide 2024.

Dazai, Osamu: Yllätysvieras ja muita novelleja. Suomentanut Pekka Masonen. Mala Fide 2025.

Fält, Olavi. K. & Nieminen, Kai & Tuovinen, Anna & Vesterinen ilmari: Japanin kulttuuri. Otava 1994.

Keene, Donald: Landscapes and potraits. Appreciations of japanise culture. Kodansha International Ltd 1971.

Porrasmaa, Raisa: Japani pintaa syvemmältä. Otava 2012.

Seppänen, Tuija: Kielen ja kulttuurin merkitys lukijareseptiossa. Vertaileva suomalais-japanilainen lukemistutkimus. Dazai Osamu: Ningen shikkaku – No Longer Human – Ei enää ihminen. Pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto 2004.

Shŏsetsu. Japanilaisia kertojia. Toim. Veikko Polameri. Otava 1983.

Uotila, Jukka: Ilta-auringon viistossa valossa. Osamu Dazain The Setting sun kerronnan epäluotettavuus japanilaisen yläluokan ja minäkeskeisen kirjoittamisen kriitin kuvaajana. Pro gradu. Yleinen kirjallisuustiede. Helsingin yliopisto 2013.

Yamanouchi, Hisaaki: The Search for authenticity in modern japanise literature. Cambridge University Press 1978.

Essee on ilmestynyt Nuori Voima-lehdessä 3/2025 keskeneräisyys.

Luonto ottaa vallan

 

Karel Čapekille modernisaatio ja kapitalismi ovat näkökulmia, joiden avulla elävä luonto esineellistetään ja tavaramuotoistetaan.

Ville Ropponen

Kulttuurissa ja kirjallisuudessa viime vuosina suosituksi aiheiksi ovat nousseet suhde ei-inhimilliseen ja ihmisen toimista johtuva ympäristökatastrofi, joka muodostaa uhan koko ihmiskunnalle.

Aiheet eivät ole suinkaan uusia. Jos lukee tšekkiläisen satiirikon Karel Čapekin (1890–1938) tuotantoa, alkaa suorastaan hirvittää. Jo nykyaikaistumisen alkuvaiheessa ongelmat, joiden kanssa yhä painimme, olivat selvästi näkyvillä.

Ei-inhimillistä Čapek käsitteli ensi kertaa varhaisessa näytelmässään R.U.R. (1920), jossa ihminen ryhtyy hyödyntämään biologisia robotteja. Sana ”robotti” on peräisin tästä näytelmästä.

Kirjailijan pääteoksena pidetty romaani Salamanterisota (1936) ammentaa näytelmän aiheista, mutta samalla se on oma, näytelmää monitasoisempi teoksensa. Taidokkaassa, mustanhumoristisessa tarinassa on myös uusia aiheita, kuten kansainvälinen jännitys ja sota.

Ei-inhimillisen kuvaus mahdollistaa monimielisen allegorian, jonka kautta Čapek ottaa kantaa ajan ilmiöihin ilman, että se tuntuu osoittelevalta.

Kapteeni van Toch löytää Intian valtamereltä älykkäiden salamanterien rodun, jonka hän opettaa kalastamaan helmiä. Salamanterit pystyvät oppimaan myös muita ihmisen taitoja aina puhetta myöten.

Kapteeni esittelee löytönsä tšekkiläiselle pohatalle Bondylle, jonka perustama suuryhtiö, Salamanteri-syndikaatti, käyttää salamantereita yhä laajemmin, helmenkalastamisesta rakentamiseen ja merenpohjan täyttämiseen. Lopulta vain taivas on rajana salamanterien hyödyntämisessä. Samalla salamanterien määrä lisääntyy jatkuvasti.

Salamanterisodassa ei ole vain yhtä näkökulmaa, vaan teos koostuu eri äänistä, ulkopuolisen kertojan lisäksi uutiskatsausten tai tieteellisten selvitysten pastisseista, jotka seuraavat salamanterien ja ihmisten suhteiden kehitystä. Ääneen pääsee myös suuryrittäjä Bondyn ovimies Povondra.

Salamanterien hyväksikäyttö talousvoittojen takia ylevöitetään edistyksen palvelemiseksi. Jopa Hollywood-tähdet purjehtivat kuvaamaan salamantereista elokuvaa. Se käynnistää ensimmäisen lajien välisen törmäyksen, mikä ennakoi teoksen alun kepeämmän satiirin syvenemistä viiltäväksi.

Reino Silvannon vuoden 1938 suomennoksen julkaissut WSOY päätyi jättämään pois Salamanterisodan ensimmäisen osan päättävän luvun ”Salamanterien sukupuolielämästä”. Jostain syystä lukua ei lisätty silloinkaan, kun teoksesta vuosina 1962 ja 1992 otettiin uusia painoksia.

Kyseinen jakso, joka on olevinaan tieteellinen selonteko, kuvaa salamanterien kutemista empiirisesti, tavallaan groteskeja yksityiskohtia väistämättä. Kuvauksen voi lukea myös ihmisen pariutumisen vertauskuvana, mikä on ehkä ollut 1930-luvun moralisteille liikaa.

Tai kenties luvun poisjättämiseen on päädytty siksi, että Čapek nauraa patriarkaalisuudelle, miesten halulle omistaa naiset ja asettua auktoriteeteiksi? Salamanterien kohdalla kyse ei ole parittelusta vaan partenogeneesin ja seksuaalisen lisääntymisen välimuodosta. Uros ei ole nuijapäiden todellinen isä, vaan persoonaton tarjoaja kemialliselle ympäristölle, joka hedelmöittää munasolut. 

Čapek kirjoittaa, että salamanterien

sukupuolielämä on itse asiassa vain illuusio; eroottinen intohimo, parisuhde ja seksuaalinen tyrannia, uskollisuus oikealle hetkelle, hidas ja raskas yhdyntä, kaikki nämä asiat ovat itse asiassa tarpeettomia eivätkä sen enempää kuin vanhentunutta ja melkein symbolista tekoa, joka niin sanotusti koristaa uroksen tarjoaman lisääntymisympäristön persoonattomuutta. Naaraan outo välinpitämättömyys uroksen kiihkeää ja turhaa toimintaa kohtaan on selvä todiste hänen vaistomaisesta tunteestaan, että se ei ole muuta kuin muodollinen seremonia tai alkusoitto todelliselle rakastelulle, kun he yhdistyvät hedelmöittävän väliaineen kanssa; voisi melkein sanoa, että –– naaras ymmärtää tämän asian selkeästi ja käy sen läpi objektiivisesti ilman eroottisia illuusioita. (Englannista suom. Ville Ropponen.)

Tämän pilailun huipentumana kuvataan vielä erityistä salamanteritanssia. Siinä urokset kompensoivat persoonattomuuttaan kutuaktissa muodostamalla uroskollektiivin, lähes uskonnollisen kultin, josta naaraat on ulossuljettu.

Romaanissa esiintyvä muunlainen satiiri on suomennoksen julkaisijalle kelvannut. Salamanterien kaupallista hyödyntämistä kuvaavan scifijuonen varjolla Čapek ruoskii kolonialismia ja imperialismia, luonnon teollista hyväksikäyttöä ja työntekijöiden riistoa.

Salamanterit on helppoa nähdä allegoriana alistetuista ihmisryhmistä, mukaan lukien orjista. Teos viittailee lisäksi Yhdysvaltain rotuerotteluun. Esimerkiksi eräässä ”uutiskatsauksista” kerrotaan valkoisesta naisesta, joka väittää salamanterin raiskanneen hänet, jolloin väkijoukko yksinkertaisesti lynkkaa salamanterin.

Čapek tuntuu sanovan, että modernisaatio ja kapitalismi ovat näkökulmia, joiden avulla elävä luonto esineellistetään ja tavaramuotoistetaan globaalin pääoman tarpeisiin. Ihmisen ahneus johtaa siihen, että salamantereja tuotetaan loputtomiin ja ne tulevat koko ajan älykkäämmiksi.

Viimein salamanterit tulevat tietoisiksi itsestään. Ne kääntyvät ihmistä vastaan.

Yhteentörmäys johtuu myös pyrkimyksistä tehdä ei-inhimillisestä ”tasa-arvoisempaa” ihmisen kanssa eli enemmän ihmistä muistuttavaa. Čapek epäileekin myös suuria utopioita. R.U.R.-näytelmässä kritiikin kärki on modernisaation ja kapitalismin lisäksi neuvostokommunismissa. Salamanterisodassa arvostelun kohteena on kommunismin sijasta fasismi.

Teoksen kirjoitusajankohtana kansainvälinen tilanne jännittyi natsi-Saksan hamutessa lisää alueita. Čapek soimaa nationalismia, saksalaisia rotuteorioita ja militarismia.

Salamanterien hyödyntäminen johtaa niiden aseistamiseen, kun suurvallat käyttävät niitä puukkohippastensa tykinruokana. Lopulta salamanterit alkavat vallata itselleen lisää elintilaa. Ne ryhtyvät muuttamaan mantereita merialueiksi ja joutuvat konfliktiin ihmisten kanssa. Syttyy globaali sota.

Yksi jakso tuntuu peräti ennakoivan Münchenin sopimusta 1938, kun romaanissa Euroopan valtiot suostuvat sopimukseen, jossa Kiina uhrataan salamanterien elintilaksi, mutta Eurooppa uskoo säästyvänsä.

Toinen jakso ivailee eristäytymispolitiikkaa: tšekit luulevat sisämaavaltiona olevansa salamanterien ulottumattomissa ja suhtautuvat sotaan välinpitämättömästi – kunnes salamanteri havaitaan uimassa Prahan Vltava-joessa ja tšekit tajuavat olevansa seuraava kohde.

Romaanin lopussa vaikuttaa siltä, että myös ihmiskunnan osana on toimia uhrina edistyksen alttarilla. Metafiktiivinen käänne tuo kuitenkin esiin Kirjailijan keskustelemassa itsensä kanssa.

Kirjailija säästääkin ihmisen salamanterien orjana. Salamanterit toistavat ihmiskunnan virheet ja tuhoavat lopulta toisensa. Ehkä ihmiselle koittaa uusi mahdollisuu?

Čapek tuntuu sanovan, ettei ihmiskunnan olemassaoloa uhkaa niinkään mikään kosminen tai luonnonvoima vaan sivilisaatiomme valtahierarkiat sekä poliittisten ja taloudellisten johtajien tekojen typeryys ja vahingollisuus.p 

Essee on ilmestynyt Parnassossa 5/2024.

Hoiperteleva maailmanjärjestys

Ville Ropponen

Miksi Venäjästä ei sitten tullut Neuvostoliiton hajottua ”tavallista markkinatalousmaata” ja parlamentaarista demokratiaa länsimaiseen malliin, kuten toiveikkaimmat ennustukset odottelivat? Venäjän demokratialle ja kansalaisyhteiskunnalle oli kuitenkin syntynyt hyvä alku Mihail Gorbatšovin perestroika-ja glasnost-poliitikan, ylhäältä johdetun demokratisoitumisen aikana. Erityisesti sananvapaus ja sen myötä kansalaisten rohkeus esittää näkemyksiään julkisesti, olivat kasvaneet suuresti.

Demokratisoitumisen haaksirikon alkusyyt saattavat piillä Gorbatšovin ja Neuvostoliiton läntisten lainoittajien erimielisyydessä talouspolitiikasta. Gorbatšovin pyrkimyksenä oli jonkinlaisen sosiaalidemokratian rakentaminen. Naomi Kleinin mukaan läntiset lainoittajat vaativat kuitenkin uusliberaalien talousuudistusten rajua läpiajamista – ja tähän Gorbatšov ei ollut valmis. Tilalle saapasteli sitten Boris Jeltsin, joka sai länsivaltojen jatkuvan tuen. Vanhoilliskommunistien vallankaappausyritys sinetöi Neuvostoliiton hajoamisen.

Jeltsinin talousuudistajat sovelsivat Milton Friedmanin ja taloustieteen ”Chigagon koulukunnan” uusliberalistisia oppeja. Amerikkalaisten talousneuvonantajien tuella toteutettiin ”shokkiterapia” ja ”sadan päivän loikka kapitalismiin”, jonka seurauksena Neuvostoliiton valtionomaisuus valui pitkälti harvojen käsiin. Venäjän kansallisomaisuus yksityistettiin ja myytiin polkuhinnalla Jeltsinin ympärillä pörräävälle liikemiesten ja poliitikkojen piirille. Venäjän turbokapitalistisia yksityistäjiä onkin nimitetty kuvaavasti ”kapitalistisiksi bolševikeiksi”. Kuten Klein on osoittanut teoksessaan Tuhokapitalismin nousu (2008) korruptio ja suoranaiset talousrikokset ovat olleet tunnusomaisia kaikissa uusliberalistisen kapitalismin hankkeissa ympäri maailmaa.

Demokratialiike oli kuitenkin 1990-luvun alussa yhä vahvoilla Venäjällä ja turbokapitalismin vastustus oli laajaa. Tämä laantui syksyllä 1993, kun Jeltsin kukisti asevoimin markkinafundamentalistisia uudistuksia uhmanneen parlamentin eli Venäjän duuman. Ostankinon TV-tornin luona sisäministeriön joukot ampuivat noin sata mielenosoittajaa. Yli 500 sai surmansa, kun armeija komennettiin tulittamaan ”valkoista taloa” eli duuman rakennusta, jonne parlamentti oli lukittautunut.

Länsimaisessa mediassa levinneen kertomuksen mukaan kyse oli vain Neuvostoliittoa takaisin haikailevien kommunistien vallankaappauksen tekeminen tyhjäksi – ei suinkaan minkäänlaiset diktaattorinotteet.

Jeltsinin autoritaariset toimet kuitenkin romauttivat hänen kannatuksensa. Kääntääkseen huomion ongelmista Jeltsin aloitti joulukuussa 1994 ensimmäisen Tšetšenian sodan. Sota ei sujunut niin hyvin kuin odotettiin, ja Jeltsinin uudelleenvalinta oli yhä epävarma. Yksityistämispoliitikasta hyötyneet suurliikemiehet rahoittivat avokätisesti hänen kampanjansa vuoden 1996 presidentinvaalien alla. Jeltsin sai mediassa valtavasti enemmän huomiota kuin muut ehdokkaat, ja lopulta hänet valittiin uudelleen.

Jeltsinin valta jatkoi uusliberalistisia ”talousuudistuksia”, jotka johtivat ajoittaisiin kriiseihin ja ennen muuta rikkaiden ja köyhien kuilun repeämiseen. Maatilat ja yritykset menivät vararikkoon, työttömyys räjähti käsiin, ja kymmenet miljoonat venäläiset suistuivat äärimmäiseen köyhyyteen. Jos ei lasketa nälänhätiä, kulkutauteja ja sotia niin koskaan ennen ei niin suuri joukko ihmisiä ole menettänyt niin paljon niin lyhyessä ajassa kuin entisen Neuvostoliiton kansalaiset 1990-luvulla. Alkoholismi, huumeiden käyttö, AIDS ja itsemurhat lisääntyivät rajusti. Katulapsien ja kodittomien määrä huimasi päätä. Lisäksi satojentuhansien entisen itäblokin köyhtyneiden naisten kohtaloksi tuli joutuminen mukaan tyttökauppaan, jonkinlaiseen postmoderniin orjakaupan muotoon. Vain hieman liioitellen voidaan puhua ”taloudellisesta kansanmurhasta”.

Neuvostoliiton kansallisomaisuuden kahminut joukkio ja Jeltsinin valta joka laillisti kahminnan, julistivat itsensä demokraateiksi. Onko tätä taustaa vasten mikään ihme, että Venäjällä suhtaudutaan ”demokratiaan” epäillen? Usein sen todetaan olevan pikemminkin ”dermokratiaa” - paskavaltaa.

Venäläisten enemmistö ei käsitä, ettei Jeltsinin kaudella ollut todellista demokratiaa, vaan nimenomaan Jeltsin siirsi demokratialiikkeen vaatimukset sivuun amerikkalaisten neuvonantajien myhäillessä taustalla: ”Pinochetin vaihtoehto” eli autoritaarinen kapitalismi oli toteutunut. Tätä tosiasiaa ei muuta miksikään se, että läntisessä mediassa Jeltsiniä aina suitsutettiin ja hänen politiikkaansa kuvattiin ”uudistusmieliseksi” ja ”demokratiaan siirtymisen välivaiheeksi”, teki hän mitä hyvänsä.

***

Aasian talouskriisi lähti leviämään vuonna 1998, ja Venäjän epävakaa talous romahti. Kansa syytti kaikesta Jeltsiniä, ja presidentin suosio painui pohjalle. Alkoholisoitunut ja sairas Jeltsin alkoi muutenkin olla kannattamaton sijoitus. Kun talousoligarkkien tulevaisuus oli uhattuna, talousprojektin pelastaminen ja heidän kannaltaan vaarallisen aidon demokratian torjuminen vaativat ripeitä toimia. Syksyllä 1999 Venäjällä tapahtui sarja tuhoisia terrori-iskuja, jotka tulivat kuin salama kirkkaalta taivaalta. Kun oli reagoitava, tarvittiin katalyytti, katastrofi, ja katastrofi tuli.

Tämä hieman Yhdysvaltain 11.9.2001 terrori-iskuja niiden jälkiseurauksia muistuttava tapahtumasarja nosti esiin aiemmin tuntemattoman pääministeri Vladimir Putinin. Oligarkit junailivat hänet presidentiksi, ja vaalit olivat vain muodollinen näytelmä. Terrori-iskujen lietsomassa pelon ilmapiirissä entinen KGB-mies presidenttinä näyttäytyi monen venäläisen silmissä vahvalta kädeltä, joka tarjoaa turvaa.

Venäläisen tuttuni Aleksein kommentti valaisee Putinin alkuvaiheen suosion salaisuutta: ”Lännelle oli syntynyt kylmän sodan voittajan syndrooma, Venäjälle oli lähetetty satoja länsimaisia neuvonantajia, tyrkytetty kannattamattomia taloudellisia kauppasopimuksia ja miljardivelkoja. Näiden neuvonantajien ja omien uusdemokraattien johdolla järjestettiin yksityistäminen, jonka seurauksena kansa köyhtyi ja repesi kuilu rikkaiden puolirikollisten oligarkkien ja tavallisten ihmisten välillä. Tietenkin kansakunta vaati oikeudenmukaisuutta ja näki Putinissä kovan ja terveen johtajan, joka saa kaiken tämän kaaoksen kuntoon ja kuriin”.

Kuinkas sitten kävikään? Vielä 2000-luvun alkupuolella Putin oli uudistus- ja taantumuslinjan välinen tasapainoilija. Hän rupesi kuitenkin alusta asti keskittämään valtaa.

Venäjällä monet pitävät Putinin valtakautta iskuna uusliberalistista talouspolitiikkaa vastaan. Tarkemmin katsottuna kyse on näköharhasta. Putin on lietsonut kansan vihaa 1990-luvun tapahtumia kohtaan. Ne kuvataan usein ulkomaiden salaliitoksi, jonka tarkoitus oli saattaa neuvostoimperiumi polvilleen ja alistaa Venäjä ”ulkoa johdettavaksi”. Venäläisten herkkäuskoisuus ja kiitollisuus siitä, että Putin lopetti 1990-luvun sekasorron, on auttanut häntä pystyttämään oman valtajärjestelmänsä. Putinin toimet monia 1990-luvun oligarkkeja vastaan ovat olleet lähinnä symbolisia – ja usein rangaistuksia esimerkiksi politiikkaan sekaantumisesta, kuten Hodorkovskin tapauksessa.

Putin on kerännyt ympärilleen uuden ”valtionoligarkkien joukon”. Uuden Venäjän poliisivaltiossa media on otettu haltuun, ja oppositio ajettu pikkuhiljaa yhä ahtaammalle. Tässä modernissa feodalismissa turvallisuuspalvelu FSB on pyörittänyt pitkälti sekä politiikkaa, että taloutta. Taloudellinen epätasa-arvo ei kuitenkaan gini-indeksillä mitattuna ole Venäjällä sen suurempi kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa. Venäjän puoluejärjestelmä jäljittelee läntisiä malleja, mutta päätökset tapahtuvat kulisseissa.

Putinin onneksi hänen hallintokaudellaan öljyn maailmanmarkkinahinnat ovat olleet korkealla. Putinilainen ”vakaus” on syntynyt öljytulojen pohjalta. Presidentin kansansuosio nojaa vahvasti siihen, että vaurauden kasvaessa yhä suurempi osa kansasta on päässyt vuosituhannen vaihteen jälkeen taloudellisesti jotenkin jaloilleen. On syntynyt myös jonkinlainen venäläinen keskiluokka, joka on tosin talouskriisin ja talouspakotteiden alettua nopeasti kutistumassa.

Jo ennen Neuvostoliiton hajoamista nationalistiset aatteet alkoivat vallata alaa imperiumissa. Uutta yhteistä ideologiaa etsittiin kommunismin tilalle. Viime vuosien aikana myös Kremlin valtakoneistoa on leimannut lisääntyvä isovenäläinen nationalismi, joka näkee Venäjän ”piiritettynä linnoituksena”.

Historian ironiaa on se, että kun Venäjälle ja muulle Itä-Euroopalle määrättiin 1990-luvulla uusliberalistista shokkihoitoa, sen kipeitä seurauksia perusteltiin usein väittämällä niitä ainoaksi keinoksi estää kansallissosialismin nousuun Saksan Weimarin tasavallassa johtaneiden olojen toistuminen. Kapitalismin ideologien sivuuttaessa olankohautuksella kymmeniä miljoonia asukkaita syntyi suorastaan pelottavassa määrin samankaltaiset olot: ylpeitä suuria kansoja jotka katsovat ulkoisten voimien nöyryyttäneen heitä ja yrittävät saada kansallistuntonsa takaisin kohdistamalla katkeruneen vihansa heikompiin kansoihin tai kansanryhmiin.

Suhteet länsivaltoihin alkoivat kuitenkin pian rakoilla, kun länsimaat menettivät talouspoliittisen otteensa Venäjästä. Vuonna 2003-2005 Ukrainassa, Georgiassa ja Kirgisiassa tapahtuneet niin sanotut värivallankumoukset toimivat hälytyskellona Venäjän johdolle. Viimeistään vuonna 2007 Putin tajusi, etteivät länsivallat aio kohdella Venäjää tasaveroisesti vaan kylmän sodan häviäjänä. Venäjää ei päästetä suurvallan rooliin erilaisissa kansainvälisissä järjestöissä. Tämän jälkeen ulkopolitiikan suunta suhteessa länsimaihin muuttui. Sisäpolitiikassa Putinin valta alkoi lisäksi ottaa huomioon yhä enemmän venäläisten imperialistien ja nationalistien vaatimuksia. Käynnistyi konservatiivinen vallankumous, jonka loppua ei ainakaan vielä näy.

Konservativismi laskeutuu otolliseen maaperään, katkeroituneen kansan mielialoille. ”Kun Stalin kuoli, ihmiset itkivät. Miksi he olisivat itkeneet, jos Stalin oli vain paha”, neuvostonostalgikot selittävät, vaikka monet heistä ovat jopa lukeneet Solženitsynin teoksia, kun niitä alettiin julkaista Venäjällä. Mutta yhteisöllinen harhakuva on vahvempi. Ja 1990-luku on osoittanut näille ihmisille, ettei heistä koskaan tule yhtä hyvinvoivia kuin ihmiset länsimaissa. Historian pyörä on ohittanut heidät. Siksi heidän on koetettava käyttää niitä mahdollisuuksia, joita heillä on omassa yhteiskunnassaan. Niitä mahdollisuuksia. Monet ryhtyvät opportunistisesti kannattamaan kovaa johtajaa, kun hän lupaa taloudellista vakautta, sekasorron poissaoloa ja yhteistä illuusiota – varsinkin kun juuri muita vaihtoehtoja ei tunnu olevan näköpiirissä.

***

Siirrytään Euraasian talousunioniin, jonka nimi on aiheuttanut pohdintoja. Se on usein yhdistetty venäläisen filosofin ja politologin Aleksander Duginin geopoliittisiin oppeihin ja uuseurasianismiin. Presidentti Putinin politiikka onkin saanut yhä selvemmin uuseurasianistisia piirteitä, ja Duginista on puhuttu jopa Putinin lempifilosofina ja ”uutena Rasputinina”. Duginia on pidetty keskeisenä taustavaikuttajana Venäjän päätöksessä miehittää Krimin niemimaa.

Kaikki alkoi kuitenkin paljon aikaisemmin. Jo Neuvostoliiton kaatumisesta lähtien Venäjällä on etsitty uutta ”suurta strategiaa”, ideaa joka selittäisi venäläisten olemuksen, päämäärät ja kohtalon. Presidentti Jeltsin perusti 1990-luvun puolivälissä jopa työryhmän, jonka oli tarkoitus löytää uusi ”Venäjän idea”. Työryhmä ei saanut lopulta mitään aikaiseksi.

Samoihin aikoihin monet muutkin aprikoivat ”Venäjän ideaa”. Seuraavalla presidentillä Putinilla oli suhteita konservatiivisiin poliitikkoihin ja ajattelijoihin. Kesti kuitenkin 2000-luvun lopulle asti ennen kuin Putinilla oli tilaa ja tarvetta ajatella uutta ”Venäjän ideaa”. Hän alkoi puhua, että Venäjä on oma sivilisaationsa, joka eroaa niin Euroopasta kuin Aasiasta. Ortodoksisen kirkon avustuksella Putin kävi taisteluun liberaaleja, läntisinä pidettyjä arvoja vastaan, jotka Venäjän yhteiskunnan tietyt osat olivat omaksuneet.

Putinin uuden konservativismin hedelmiä olivat esimerkiksi laki, joka kielsi ”homoseksuaalisen propagandan” ja feministisen punkrock-bändin Pussy Riotin jäsenten tuomitseminen kahdeksi vuodeksi vankileirille ”huliganismista”. Poliittisia vankeja Venäjällä on tosin ollut jo 1990-luvulta lähtien.

Venäläinen konservatismi poikkeaa läntisistä veljesaatteistaan siinä, että läntiset konservatiivit korostavat enemmän yksilöä, eivätkä korosta yhtä paljon vahvaa valtiota. Venäläiset konservatiivit ammentavat venäläisen suurvalta-aatteen ja erityisesti eurasianismin vuosta ja kannattavat päinvastoin väkivahvaa valtiota ja yksilön tarpeiden alistamista valtion palvelemiselle. Yhteistä venäläiselle ja läntiselle konservativismille on liberalismin vastaisuus.

Monet kansainväliset tarkkailijat ovat panneet merkille kuinka paljon presidentti Putin on muuttunut sitten valtaanousunsa vuonna 1999. Putin on aina ollut venäläinen patriootti, mutta alussa hän pyrki hyviin suhteisiin länsivaltojen kanssa ja ainakin puhui demokratiasta. Tämä muuttui 2000-luvun puolivälissä. Vuonna 2007 Munchenin turvallisuuskokouksessa Putin varoitti NATO:a, ettei Venäjä tule sietämään länsivaltojen vaikutusta alueilla, jotka se katsoo vaikutuspiiriinsä kuuluviksi. Seuraavana vuonna Venäjä todisti sanansa kukistaessaan Georgian Etelä-Ossetian sodassa ja miehittäessään Etelä-Ossetian ja Abhasian, jotka Georgia katsoo alueekseen. Konfliktin taustalla oli Georgian halu pyrkiä NATO:n jäseneksi sekä Georgian asema Kaspianmeren öljyn kauttakulkumaana Eurooppaan.

Putinin muutoksen takana on hänen taipumisensa konservatiivisen eurasianistisen ideologian kannalle. Tämän ideologian avulla hän saattoi perustella kallistumisensa autoritarismiin, perinteiden korostamisen, Yhdysvaltain kiroamisen ja eurooppalaisuuden vastustamisen. Ideologia antoi myös eväät ortodoksiuskonnon ja isänmaallisuuden ylistämiselle. Eurasianismi on lisäksi laajentumishaluinen ideologia. Yksi keskeisiä uuseurasianisteja Venäjällä on Aleksander Dugin, jonka ajatuksilla on ollut jo 1990-luvulta lähtien suuri suosio erityisesti sotilas-, tiedustelu- ja politiikkopiireissä.

***

Eurasianismin juuret ovat bolševikkien lokakuun 1917 vallankumouksessa, vaikka monilla sen piirissä syntyneillä ideoilla on pidempikin historia venäläisessä kulttuurissa. Eurasianismi kehkeytyi Venäjältä vallankumouksen jälkeen paenneiden valkoemigranttien joukossa Euroopan suurkaupungeissa Sofiasta Berliiniin ja Pariisiin. Valkoemigranttien älymystö- ja sotilaspiirit halusivat luoda ideologian, joka osoittaisi sekä bolševikkien että länsimielisten zapadnikkien olevan väärässä. Eurasianistien mukaan Venäjä ei tarvinnut eurooppalaistumista ja demokratisoitumista tai bolševikkikumousta ja luokkataistelua vaan sen tunnustamista, että Venäjä oli ainutlaatuinen sivilisaatio, jolla oli oma historiallinen tehtävänsä: kehittää valtakeskus joka ei ole Eurooppaa eikä Aasiaa, mutta jossa on piirteitä molemmista.

Oliko kyse siis slavofilian uudesta tulemisesta? Tavallaan, vaikka valkoisessa liikkeessä muhivat myös militaristiset, ääripatrioottiset, ääriuskonnolliset ja ekspansionistiset aatteet, jotka eivät usein olleet kaukana fasismista. Eurasianistien kuten Georges Florenskyn, Nikolai Trubetzkoin ja Pjotr Savitskin, mukaan Venäjän jättimäinen koko tekee tehokkaan valtakoneiston välttämättömäksi. Demokratia, avoin talous, paikallishallinto tai kansalaisvapaudet olivat näiden piirien mielestä haitallisia. Eurasianistit ylenkatsoivat Pietari Suuren 1700-luvun yrityksiä eurooppalaistaa Venäjä. Sen sijaan he ymmärsivät tataari- ja mongolihallitsijoiden keskiaikaisia pyrkimyksiä vahvan ja keskitetyn hallinnon rakentamiseksi.

Aleksander Dugin on sotilastiedustelu GRU:n upseerin poika, joka oli jo teini-iässä kiinnostunut tällaisista aatteista. Hän kuului 1980-luvulla jonkin aikaa maanalaiseen vastarintaryhmään ”Musta SS-veljeskunta”. SS oli lyhenne latinankielisistä sanoista Splendor Solis (”auringon valo”). Ryhmä haki vaikutteita natsiaatteista ja muinaisesta pohjoisesta pakanuudesta. ”Musta SS” oli perustettu jo 1960-luvulla, tiettävästi kielletyn kirjailija Juri Mamlejevin asunnossa nimellä ”Južinskin piiri”. Ryhmään kuului esoteerisuudesta kiinnostunutta älymystöä. He intoilivat eurooppalaisesta ja itämaisesta mystiikasta, mustasta magiasta, alkemiasta ja okkultismista. Novelleissaan Mamlejev käsittelee paljon kuolemaa, väkivaltaa ja elämän irrationaalisia voimia. Eräässä 1980-luvun lopun kirjoituksessaan Mamlejev julistaa tehtäväksi yhdistää kaikki valtion (”deržava”) luovat patrioottiset voimat.

Dugin liittyi 1990-luvulla nopeasti mukaan Venäjän kehkeytyvään äärioikeistoon. Hänellä oli jo tuolloin yhteyksiä myös eurooppalaisiin fasisteihin, esimerkiksi ranskalaisiin äärioikeistoideologeihin. Dugin kirjoitteli säännöllisesti äärioikeistolaiseen sanomalehteen Den (myöhemmin tunnettu nimellä Zavtra), ja julkaisi vuonna 1991 pamfletin Mežkontinentalnaja voina (“Mannerten välinen sota”). Pamfletissa hän määrittelee keskeisten geopoliittisten ideoidensa alkumuodot, joiden kehittelyä jatkaa myöhemmissä teoksissaan. Dugin jakaa myös presidentti Putinin näkemyksen, että ”Neuvostoliiton romahdus oli 1900-luvun suurin geopoliittinen katastrofi”.

Vuonna 1993 Dugin perusti kohukirjailija Edvard Limonovin kanssa Kansallisbolševistisen puolueen, jonka lipussa yhdistyivät neuvosto- ja natsiliput. Ideologisesti kyse oli paljolti samasta asiasta. Limonov on KGB-upseerin poika.

Myöhemmin vuonna 1998 puolue hajosi Duginin ja Limonovin johtamiin oikeisto- ja vasemmistohaaroihin. Duginin johtama oikeistohaara, ”Kansallis-bolševistinen rintama” alkoi lähestyä Venäjän vallanpitäjiä. Limonovilainen vasemmistohaara ui mukaan Venäjän opposition toimintaan, ja Limonov vakuutti 2000-luvun alussa puolueen demokratisoituneen. Mitään varmuutta tästä ei ole koskaan ollut.

Ukrainan sodan puhjettua on osoittautunut, että Itä-Ukrainassa ja Venäjällä sodan puolesta ovat toimineet sekä duginilaiset että limonovilaiset aktiivit. Duginin on todistettu olleen henkilökohtaisesti yhteydessä esimerkiksi ”Donetskin kansantasavallan” johtohenkilöihin ja antaneen näille ohjeita. Duginin kanssa yhteydessä olevan entisen GRU:n everstin Igor Strelkovin (Girkinin) arvellaan sekaantuneen sekä Krimin miehityksen että Itä-Ukrainan sodan käynnistäneisiin tapahtumiin. Äärinationalisti ja imperialisti Strelkov on taistellut Bosnian sodassa serbien puolella sekä vapaaehtoisena Transnistrian ja Tšetšenian sodissa. Nimenomaan Strelkovin johtamien joukkojen epäillään ampuneen alas Malesialaisen matkustajakoneen MAS17 kesällä 2014, jolloin sai surmansa lähes 300 matkustajaa. Lyhyen aikaa ”Donetskin kansantasavallan” puolustusministerinäkin toiminut Strelkov on nyt palannut Venäjälle, jossa hän toukokuussa 2016 perusti uuden fasistisen ja imperialistisen puolueen ”Venäjän kansallinen liike”.

Ei mennä asioiden edelle. Suomessa monet ovat pitäneet Kansallisbolševistista puoluetta ja sen seuraajia jonkinlaisina karnevalistisina hankkeina. Puolueen limonovilaisen osan siirtyessä oppositioon kansallisbolševikeille annettiin lännessä paljon anteeksi. Kansallisbolševismi on kuitenkin ollut kiinteä osa Venäjän äärikansallismielistä ja fasistista liikehdintää, joka 2000-luvulta alkaen on löytänyt yhä laajenevaa kannatusta läpi yhteiskunnan.

Duginin ajattelussa nousi 1990-luvulla pian esiin angloamerikkalaisen, juurettoman ”merivallan” ja toisaalta multaan perustuvan euraasialaisen mannerkulttuurin vastakkaisuus. Jo mainitussa pamfletissa Mannerten sota Dugin kuvasi meri- ja maavoimien geopoliittista taistelua. Maavoimat, ”ikuinen Rooma”, perustuvat valtion, yhteisöllisyyden, yhteisvoiman ja korkeiden ihanteiden perinteisiin ja merelliset sivilisaatiot, ”ikuinen Karthago”, yksilöllisyyteen, kaupankäyntiin ja materialismiin. ”Ikuisen Karthagon mallia” ovat Duginin mukaan historiallisesti edustaneet antiikin Ateenan demokratia, Hollannin ja Iso-Britannian valtakunnat ja tällä hetkellä Yhdysvallat. ”Ikuista Roomaa” edustaa nyt keskeisimmin Venäjä, jolle eurasianismin eetoksen mukaan kuuluu ”luonnostaan” Länsi- ja Itä-Euroopan sekä Keski-Aasian johtajuus. Duginille kamppailu kahden historiallisen äärimuodon välillä on lopullista, sitä kestää niin kauan kunnes jompikumpi on tuhottu.

Jotta ”Ikuinen Rooma” voittaisi valtamerentakaisen vihollisensa ”ikuisen Karthagon” tarvitaan Duginin mukaan konservatiivinen vallankumous. Tämä edellyttää yksilöllisyyden, liberalismin ja kaupallisuuden korvaamista konservatiivisilla arvoilla. Yksilöllisten halujen tyydyttämisen tilalle tulee kollektiivin tarpeiden tyydyttäminen. Talouden tulee olla valtiojohtoista ja moderneja arvoja tulevat korvaamaan perinteiset arvot ja lähes uskonnollinen maailmankuva. Kansalaisvapaudet poistetaan tarpeettomina, ja maata tulee johtamaan yksi johtaja ideologian pohjalta. Myöhemmin Dugin on vaatinut myös opposition ”viideskolonnalaisten” ja toisinajattelijoiden karkottamista Venäjältä.

Kirjassaan Giberboreiskaja teorija (“Hyperborealainen teoria”,1993) Dugin kertoo, että venäläisissä virtaa arjalaista verta. Ja jokaisella kansalla josta löytyy arjalaista, on mahdollisuus ”rodulliseen herätykseen” ja ”arjalaisen primääritietoisen tajunnan jälleensyntyyn”.

Duginin pääteoksena pidetty Osnovy geopolitiki. Geopolititšeskoje buduštšee Rossii (“Geopolitiikan perusteet. Venäjän geopoliittinen tulevaisuus”, 1997) on saavuttanut suosiota erityisesti Venäjän armeijassa, poliisivoimissa ja ulkopolitiikan eliitin keskuudessa. Teosta käytetään tiettävästi lukemistona Venäjän yleisesikunta-akatemiassa. Duginista tuli jo 1990-luvun lopulla Venäjän äärioikeiston ideologinen johtaja. Hänellä oli oma kustannusyhtiö Arktogeja, useita internet-sivuja ja vaikutusvaltaa moniin sanomalehtiin ja aikakauslehtiin.

Vuonna 1997 Dugin tiivisti sanomansa siten, että ”Euraasia ja meidän alueemme, sydänmaa Venäjä, tulevat toimimaan uuden anti-porvarillisen ja anti-amerikkalaisen vallankumouksen tukialueena”. Uusi euraasilainen imperiumi tullaan rakentamaan yhteisen vihollisen fundamentaalisen periaatteen varaan: atlantismin, Yhdysvaltojen kontrollin ja liberaalien arvojen torjumiselle. Dugin uskoi tuolloin Venäjän ja Saksan jakavan Euroopan etupiireihinsä melko samaan tapaan kuin vuoden 1939 surullisenkuuluisassa Molotov-Ribbentrop-sopimuksessa tapahtui.

Duginin ajatuskulut muistuttavat runoilija V.A. Koskenniemen Yleisradiossa heinäkuussa 1941 pitämän ”Eurooppa yhteisrintamassa”-puheen keskeistä sisältöä. Radiopuheessaan Koskenniemi toistelee natsipropagandan mukaisesti kuinka Saksan johdolla yhdistynyt Eurooppa tai Neurooppa (”Neue Europa”) taistelee eurooppalaisen sivistyksen puolesta bolševismia ja liberaaleja läntisiä merivaltoja vastaan. Koskenniemi on täysin tietoinen käytävän tuhoamissodan luonteesta, mutta hän vakuuttelee Euroopan pelastamisen vaativan sitä. Tätä kamppailua hän vertaa hunneja vastaan käytyyn taisteluun Katalaunisilla kentillä vuonna 451.

Sekä duginilaisen että koskenniemeläisen retoriikan ja ideologian kohdalla upotaan nopeasti irrationaalisiin, ideologisiin kuvitelmiin. Poliittinen fiktio saostuu niin tiiviiksi, että se peittää todellisuuden. Tarkemmin: poliittisen fiktion huumaama ihminen kieltäytyy uskomasta omia aistejaan, älyään ja tunteitaan, ja uskoo sen sijaan mielikuvitustaan, jonka kulun ideologia on rajoittanut kartiomaiseen säiliöön, jonka huipussa sijaitsee suuruuskuvitelma, palkitseva houre, narkomaanin päiväannos.

***

Duginilainen nationalismi ei liity ainoastaan slaaveihin, vaan ottaa huomioon myös muut Euraasian kansat, vaikka venäläisille annetaan tietenkin johtava rooli. Melko samoin hitlerismi laski ”arjalaisiksi” monet muutkin kansat kuin saksalaiset. Esimerkiksi Suomen luentovierailullaan toukokuussa 2014 Dugin julisti suomalais-ugrilaiset kansat euraasialaisuuden osatekijäksi ja toivotti Suomen tervetulleeksi Euraasian talousunioniin. Tässä eurasianismin kansallisuuskäsite itseasiassa lähestyy ylikansallisen ”neuvostokansalaisuuden” käsitettä. Duginilainen eurasianismi ajaa lisäksi mystisiä ja henkisiä irrationaalisia arvoja. Ideologia on messianistinen ja haluaa pitää yllä ”Tšingiz-kaanin perintöä”. Suomeen Duginin oli kutsunut niin sanotun Donetskin kansantasavallan ”kunniakonsuli”, Helsingin yliopiston dosentti ja suomalainen fasisti Johan Bäckman.

Usein Dugin on hieman piilotellut ideologiansa nationalistisia piirteitä taatakseen eurasianismille laajemman kannattajakunnan. Ja tietenkään Dugin ei ole itse ideoitaan keksinyt. Hänen ajatuksensa heijastavat brittiläisen geostrategi Halford MacKinderin ”sydänmaan teoriaa”, joka on niinkin tuore kuin vain sata vuotta vanha.

Esseessään The geographical pivot of history (“Historian maantieteellinen kiinnittyneisyys, 1904”) MacKinder väittää, että planeetan maa-alueet voidaan jakaa kolmeen ryhmään - ”maailmansaareksi”, joka sisältää toisiinsa yhteydessä olevat Euroopan, Aasian ja Afrikan, ”rannikkosaariksi”, kuten Britannia ja Japani, ja ”kaukaisiksi saariksi”, joita ovat Etelä- ja Pohjois-Amerikka sekä Australia. ”Sydänmaa” joka ulottuu Volgajoelta Venäjällä Jangtsejoelle Kiinassa sekä Jäämereltä Himalajan vuoristoon on MacKinderin mukaan ”maailmansaaren” ydinalue. MacKinderin päätelmien mukaan se, joka hallitsee Itä-Eurooppaa hallitsee ”sydänmaata”, se joka hallitsee ”sydänmaata”, hallitsee ”maailmansaarta”, ja se joka hallitsee ”maailmansaarta” ja sen luvuttomia ihmismassoja ja voimavaroja, hallitsee maailmaa.

Verrattuna alkuperäisiin eurasianisteihin jotka näkivät Venäjän johtaman Euraasian valtapiirin Kiinan muurin ja Karpaattien vuoriston välisellä alueella duginilainen eurasianismi tähtää kauemmas, korkeammalle ja syvemmälle. Duginin mukaan Venäjän johtamaan Euraasiaan pitäisi ensinnäkin sisällyttää kaikki entisen Neuvostoliiton maat, entisen itäblokin maat ja mahdollisesti EU-maat protektoraatin muodossa. Toisaalla hän on puhunut myös tsaarin Venäjän vuoden 1913 rajojen palauttamisesta. Idässä Euraasiaan kuuluisivat lisäksi Mantšuria, Xinjiang, Tiibet ja Mongolia. Joissakin kirjoituksissaan Dugin on puhunut Euraasian rajojen olevan Intian valtameressä.

Tästä kehitelmästä pulppuaa mieleen Jari Halosen elokuva Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma (1995). Vuoteen 2037 sijoittuvassa tieteiselokuvassa Lipton Cockton-niminen yksityisetsivä selvittää Euraasian unionin pääkaupungin Vladivostokin suomalais-ugrilaisessa slummissa sattunutta kuolemantapausta. Halosella on varmasti ollut käsityksiä kansallisbolševikkien ideoista, ”Euraasiasta Lissabonista Vladivostokiin”. Niihin verrattuna elokuvalla on olennainen etu: se ei yritä väittää olevansa muuta kuin fiktiota.

***

Aleksander Dugin on ollut viime vuosinakin paljon julkisuudessa Venäjällä. Hänellä on selvästi hyvät yhteydet toimittajiin ja politiikkoihin. Jopa Venäjän vallan ytimessä löytyy vastakaikua duginilaisille ajatuksille. Eikä suosio ole rajoittunut vain Venäjälle, vaan Duginin ajatukset ovat löytäneet kannatusta niin Turkista kuin Euroopasta, mukaan lukien Suomi. Useita hänen teoksiaan on käännetty eurooppalaisille ja maailman kielille.

Ideoilla on edelleen laajalti kannatusta. Filosofi on jo vuosia vaikuttanut äärinationalistisessa ajatuspajassa nimeltä Izborskin klubi, jonka muita jäseniä ovat esimerkiksi kirjailija ja kansallismielisen Zavtra-sanomalehden päätoimittaja Aleksander Prohanov sekä Vladimir Kutšerenko, nimimerkillä Maksim Kalašnikov esiintyvä uusfasistinen ideologi. Klubilla, jonka jäseninä on lisäksi upseereita ja akateemista älymystöä, on melko hyvät yhteydet presidentinhallintoon. Kirjailija Viktor Pelevin ruoskikin monen muun asian ohessa Izborskin klubia ja sen ideoita sivilisaatiokriittisessä satiirissaan Viides maailmanvalta (2009). Romaanissa vampyyrit näyttäytyvät maailman todellisina valtiaina ja yhteiskuntien päämäärinä on vain rahan tuottaminen.

Venäjän media otti Itä-Ukrainan sodasta raportoidessaan käyttöön Duginin termin ”venäläinen kevät”. Dugin tosin itse tarkoitti termillä laajempaa kansainvälistä liikettä, jonka avulla Venäjä ja Eurooppa voisivat löytää toisensa ja ”Eurooppa voisi katkaista amerikkalaisen hegemonian kahleet”.

Dugin ei selvästikään näpertele korinpunonnan parissa, vaan heittää pataan megalomanialla maustettuja, abstrakteja ja vuorenkokoisia käsitteitä. Hänen mukaansa Krimin ja Kaakkois-Ukrainan liittäminen Venäjään on vasta alkua. Itse asiassa todistamme uuden poliittisen todellisuuden syntymää. Duginille kamppailu Ukrainasta on kamppailua slaavilaisten kansojen jälleenyhdistymisen puolesta. Myöhemmin konservatiivisten vallankumouksellisten eli venäläisten ja eurooppalaisten fasistien on lisäksi tarkoitus liittyä yhteen, mitä se ikinä sitten tarkoittaakaan.

Eurooppalainen äärioikeisto on ajanut vaihtelevin painotuksin melko samantyyppisiä ideoita kuin Duginin ehdottamat. Duginilla onkin yhteyksiä esimerkiksi Ranskan äärioikeistoon ja sen pääideologiin Alan de Benoist'han. Kuten jo vuonna 2014 selvisi Venäjältä on myös rahoitettu Marie Le Penin johtamaa Front National -äärioikeistopuoluetta kymmenillä miljoonilla euroilla. Ranskan presidentinvaaleissa 2017 venäläisten hakkereiden on epäilty toimineen Le Peninin vaalivoiton puolesta, mutta vailla menestystä.

Duginilla on yhteyksiä myös lukuisiin muihin äärioikeisto- ja fasistipuolueisiin ympäri Eurooppaa. Eurooppalaista äärioikeistoa on elähdyttänyt Duginin ideologian tiivistymä, jota hän on nimittänyt ”neljänneksi poliittiseksi teoriaksi” samannimisen teoksensa mukaan (Tšetvjortaja polititšeskaja teorija, 2009). Kyseinen teoria yhdistelee piirteitä fasismista, liberaalidemokratiasta ja marxilaisuudesta ja on kirjoittajansa mielestä kokonaan uusi poliittinen ideologia.

Elokuussa 2014 Dugin herätti huomiota ehdottamalla julkisesti Ukrainan puhdistamista kansanmurhan avulla. Tämän jälkeen hän sai potkut Moskovan yliopistosta, jossa hän oli hallinnoinut kansainvälisten suhteiden oppituolia ja toiminut Konservatiivisten opintojen keskuksen johtajana. Yliopiston johdon mielestä Dugin sekaantui liikaa politiikkaan. Potkujen taustalla oli myös Duginia kritisoiva nettikampanja. Asiaan saattoi liittyä myös Kremlin halu rajoittaa Itä-Ukrainan sotaan syvällisesti sekaantuneiden kansallisbolševikkien vaikutusta.

Duginin jutut voivat kuulostaa mauttomalta retoriikalta ja rivolta demagogialta. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että eurasianistiset ideat ovat nyt enemmän tai vähemmän myös presidentti Putinin poliittisen ajattelun taustalla. Esimerkiksi Krimin miehityksen jälkeen Putin on käyttänyt useita kertoja sellaisia ideologisia termejä, kuin ”Suuri Venäjä” tai ”slaavilaisten kohtalonyhteys” oikeuttaakseen niemimaan liittämisen Venäjään. Dugin ja muut venäläiset fasistit ovat tosin olleet tyytymättömiä Putinin ”heikkouteen”, kun tämä ei ole vielä määrännyt Venäjän armeijan avointa hyökkäystä Ukrainaan.

***

Viime vuosina Venäjällä on taas noussut esiin ajatus ”kehitysloikasta”. Venäjä on jäänyt länsimaailmaa jälkeen, ja kysymys jälleen kerran kuuluu: voisiko Venäjä käyttää myöhästyjän etua ja olla toistamatta jotain hankalia välivaiheita?

On mahdollista, että Venäjän poliittinen eliitti tai sen radikalisoitunut osa koettaa nyt Duginin ja uuseurasianistien viitoittamalla tiellä muuttaa maailman voimatasapainoa. Länsivaltojen hegemoninen asema geopoliittisessa järjestyksessä aiotaan haastaa. Samalla Venäjä haluaa haastaa länttä kulttuurisella tasolla. Venäjä pyrkii maailman ”konservatiivisten voimien” eli äärioikeiston johtajaksi. Tällä horjutetaan läntistä globalisaatiomallia, toisin sanoen länsivaltojen uskoa, että liberaali demokratia, uusliberaali kapitalismi ja läntiset arvot pian leviävät kaikkialle maailmaan. Vähintäänkin Venäjän pyrkimyksenä lienee palauttaa kansainvälinen valta-asema, jonka se menetti Neuvostoliiton hajotessa.

Venäläinen poliittinen eliitti joutui viimeksi kaltevalle pinnalle vuonna 2011, kun oppositio järjesti valtavia mielenosoituksia ympäri maata. Sittemmin valta on päässyt tasapainoon, ja sortotoimia on entisestään kovennettu. Jo aiemmin poliisi on tukahduttanut oppositiotoimintaa kovakouraisesti. Oppositiotoiminnasta tuomittuja poliittisia vankeja Venäjällä on ollut jo vuosia. Nyt poliittisten vankien määrä on lisääntynyt, kun miehitetyllä Krimillä ja Itä-Ukrainan alueella on toteutettu sortotoimia. Useiden raporttien mukaan venäläisissä vankiloissa käytetään järjestelmällisesti kidutusta.

EU:n ja Yhdysvaltain talouspakotteet sekä talouskriisi voivat pitkittyessään nostaa tyytymättömyyttä Venäjällä, ja vallanpitäjät joutua taas ahtaalle, kuten keväällä 2017 on jo vaikuttanut. Tätä silmällä pitäen Venäjälle on viime aikoina perustettu kansalliskaarti ja turvallisuuselimet ovat saaneet entistä enemmän voimavaroja. Nähtäväksi jää onnistuuko venäläinen demokraattinen oppositio haastamaan vakavasti vallanpitäjiä presidentinvaalien 2018 lähestyessä.

Länsivaltojen poliitikot ovat syyttäneet Venäjää palaamisesta menneisyyteen, 1800-luvun imperialiseen politiikkaan. Voi kuitenkin olla, että länsivaltojen johtajat ovat itse jämähtäneet historiaan, kun Venäjä syöksyy 2000-luvun brutaaliin geopoliittiseen avantgardeen.

Ukrainan sodassa Venäjä on hyödyntänyt niin sanottua epälineaarista sodankäyntiä. Tätä termiä käytti presidentti Putinin ideologina tunnetuksi tullut Vladislav Surkov salanimellä Nathan Dubovitski julkaistussa novellissaan, joka ilmestyi vain päiviä ennen Krimin miehityksen alkua. Surkovin novelli tapahtuu synkässä dystooppisessa tulevaisuudessa, ”viidennen maailmansodan jälkeen”.

Surkov kirjoittaa: ”Se oli ensimmäinen epälineaarinen sota. 1800- ja 1900-lukujen primitiiviselle sodille oli tyypillistä, että vain kaksi osapuolta taisteli keskenään. Kaksi maata tai kaksi liittokuntaa. Nyt syntyi neljä eri liittokuntaa. Ei taisteltu kaksi vastaan kaksi tai kolme vastaan yksi, vaan kaikki vastaan kaikkia”.

Erilaisten kapinallisryhmien tukeminen, tyhjästä ilmestyvät ”pienet vihreät miehet”, mediassa rummutettava propaganda, trollitehtaat ja vaikutuspyrkimykset demokraattisten maiden yleiseen mielipiteeseen ja päätöksentekoon ovat kaikki osa Kremlin uutta ”epälineaarista sodankäyntiä”. Neuvostoideologia houkutteli pääsääntöisesti länsimaailman vasemmistolaisia, nyt Venäjä saattaa solmia liittoja sekä Euroopan äärioikeistopuolueiden kanssa samalla kun se houkuttelee vanhoja kommunisteja Yhdysvaltain vastaisuudella ja amerikkalaista kristillistä oikeistoa homoseksualismin kieltämisellä ja yleisellä taantumuksellisuudella.

Uuden kylmän sodan areenalla on käynnissä myös ideoiden taistelu. Vanha länsimainen ja lähes kliseeksi kulunut ”maailmankylän” idea on saanut vastaansa ”epälineaarisen sodankäynnin”, joka ammentaa mallinsa Venäjän 1990-luvulle ja 2000-luvun alkuvuosille tyypillisistä aggressivista yritysvaltauksista. Tällä tavoin Venäjä ikään kuin soveltaa uusliberaalin kapitalismin pelisääntöjä raadollisimmillaan suurvaltapoliittisella areenalla. Tämän ylimielinen, itseriittoisuutensa veltoon uneen tuudittautunut läntinen maailma tuntuu halukkaasti unohtaneen.

Enemmän tai vähemmän pysyvä rauhantila yhden ideologian lippujen alla on houkutteleva ajatus, varsinkin kun ideologia on periaatteessa niinkin salliva kuin liberaali demokratia. Vaikuttaa kuitenkin jälleen siltä, että historia saattaa kulkea pelottavalla tavalla toisin.

Jälkeenpäin ajateltuna uusliberalistinen idea siitä, että ”vapaakauppa” sitoo eri maat yhteen ja samaan sopuisaan veneeseen, kun vapaakaupan taloudelliset edut kuitenkin jatkuvasti lankeavat paljon enemmän yksille kuin toisille, voi osoittautua – näkökulmasta riippuen – pelottavan naiiviksi tai kyyniseksi illuusioksi. Tilanteessa jossa esimerkiksi 300-miljoonainen Yhdysvallat käyttää hyväkseen noin 25 prosenttia maailman voimavaroista ja 800-miljoonainen EU käyttää toiset 25 prosenttia, ei voi ikuisesti ajatella, että loppuosa maailman asukkaista tyytyisi globaalilta pitopöydältä variseviin murusiin ilman kovaäänisiä protesteja, lakkoja, vallankaappausyrityksiä tai aseellisia hyökkäyksiä. Nämä väkivaltaiset toimet maailman hyväosaisia vastaan tullaan todennäköisesti oikeuttamaan erilaisilla maallisilla tai uskonnollisilla ideologioilla.

Duginilainen fasismi asettuu niin sanotun oksidentalismin uomaan. Oksidentalismi on tavallaan vastakkainen käsite Edward Saidin lanseeraamalle orientalismille. Oksidentalismi rakentaa läntisestä maailmasta poliittisesti värittyneen, epäluuloisen ja kielteisen diskurssin. Oksidentalismia ei esiinny pelkästään länsimaailman ulkopuolella, vaikka pelkistettynä siinä onkin kyse reaktiosta läntiseen modernisaatioon.

Oksidentalismin siemeniä on esiintynyt sekä radikaaleissa ja utopistisissa yhteiskuntateorioissa, kuten bolševismissa, natsismissa ja fasismissa sekä nationalistisessa konservativismissa. Nämä aatteet ovat nähneet kapitalismin, liberalismin ja maallistumisen tuhoisina voimina, jotka tulee torjua.

Oksidentalismissa tuntuvat usein korostuvan ideat kansallisvaltion ylivallasta, romantiikasta peräisin oleva rationalismin torjunta ja väitetty liberaalidemokratian aiheuttama henkinen köyhtyminen. Oksidentalismin alun voi nähdä saksalaisessa romantiikassa ja zapadnikkien ja slavofiilien välisessä ristiriidassa 1800-luvun Venäjällä. Myöhemmin siionismi, japanilainen militantti nationalismi, maolaisuus ja islamistinen fundamentalismi ovat ilmentäneet samantyyppisiä ideoita.

Essee on alunperin ilmestynyt teoksessa Suuren idän essee (Savukeidas 2017).