Vakavasti leijuvaa Venäjästä

Sergei Dovlatov:

Haarakonttori, romaani, 184 s.

Suomentanut Pauli Tapio.

Idiootti 2014.

Sergei Dovlatovin (1941-1990) teokset vaikuttavat tunnustuksellisilta, mutta ovat luultavasti valtaosin sepitettä. Faktat ovat tunnettuja: neuvostoviranomaiset eivät pitäneet Dovlatin teksteistä. Hän emigroitui New Yorkiin vuonna 1979. Dovlatov muistuttaa hieman toista emigraatiossa ollutta venäläiskirjailijaa, Eduard Limonovia. Siinä missä Limonov pyrkii kohuilemaan ja rivostelemaan, Dovlatov on armoitettu vääräleuka.

Dovlatov kirjoittaa niin kyvyesti, että tulee kuin vahingossa puhuneeksi totta. Kirjailija tiivistää sanottavansa prässillä, joka vehnäntähkään kohdistettuna muuttaisi sen sekunnissa vodkaksi.

Dovlatovia ei meillä ennen juuri tunnettu. Parin viime vuoden suomennosten, joista nyt käännetty Haarakonttori on kolmas, ansiosta häntä lukevat nyt kaikki, jotka pitävät Venäjästä, emigraatiosta ja huumorista. Ja unohtavat välillä, että kirjallisuuden lukeminen ja kritisoiminen ovat vakavia asioita.

Haarakonttorissa kirjailijan itsensä näköinen toimittaja Dalmatov matkustaa New Yorkista Kaliforniaan symposiumiin. Siellä venäläisemigrantit soittavat poskea Venäjän kohta koittavasta tulevaisuudesta. Ollaan perestroikan ajassa.

Dovlatov pilailee monenmerkkisen propagandan kustannuksella. Hän naureskelee emigranttiyhteisön kahdelle pääsuuntaukselle liberaaleille ja potšvennikeille. Jälkimmäinen viittaa slavofiilien ja erityisesti Dostojevskin kehittelemään aatesuuntaan, joka tässä merkitsee venäläisen kulttuurin erikoislaadun paisuttelua. Ajankohtaisuutta: Neuvostoliitto ei ole ehtinyt edes hajota, mutta emigranttiyhteisö, ”tulevaisuuden Venäjän haarakonttori” on jo uponnut leukaansa myöten venäläisen kulttuurin syvävirtausten ja ikikaisten kiistojen suohon.

Illalla Dalmatovin hotellihuoneeseen tupsahtaa kohtalokas nainen menneisyydestä, Tasja. Siirrytään 1970-luvun Leningradiin, jossa Dalmatov häärii opiskelijana, pihkassa ja veloissa, nainen kun vaatii luksusta. Mustasukkaisuus korventaa. Rakkaus tekee hiton kipeää niin kuin aina. Suhde sammuu Dalmatovin suksiessa asepalvelukseen.

Dovlatovin teoksissa julistetaan usein maailman absurdiutta. Teosten tyylilaji on kuitenkin realismi. Dovlatov kirjoittaa tarkasti ja selkeästi. Juonta ei paljon ole. Romaanien rakenne on usein kuin pölypilvi, ne koostuvat irrallisista anekdooteista ja kohtauksista, jotka jonkin oudon lain ansiosta leijuvat parvessa.

Ehkä Dovlatovin ilmaisua voisi pitää ensyklopedisen narratiivin, esimerkiksi Joycen, vastakohtana? Tässä ei liikuta kulttuurin alitajunnan onkaloissa, vaan maailmanpyörän öljyämättömässä hilpeydessä.

Ja silti Dovlatovin ”huomaamattoman sujuva” proosa muistuttaa venäläisen 1800-luvun kirjallisuuden tyyli-ihanteista. Ehkä Dovlatov on enemmänkin velkaa perinteelle? Kuten venäläinen nykyesseisti Vladimir Jermakov on todennut, hän yhdistää oivaltavasti kaksi venäläisen klassisen kirjallisuuden arkkityyppiä, ”tarpeettoman ihmisen” ja ”naurettavan ihmisen”.

Ei Haarakonttori ehkä aivan Dovlatovin parhaita kirjoja ole, mutta on se kelpo kimpale kirjaimia. Rakkausmuistot tuovat romaaniin alakuloa. Tämä on myös kirja luopumisesta ja menetetyistä mahdollisuuksista. Kyseessä on Dovlatovin viimeinen teos.

Pauli Tapio suomentaa jälleen hyvin. Suomentajan laatima henkilöiden ja kulttuuriviitteiden selitysosio avaa romaanin taustoja osuvasti.

Ville Ropponen

Kritiikki on ilmestynyt Parnassossa 2/2015.

Nopeiden iskujen mestari

Sergei Dovlatov:
Meikäläiset.
Kertomuksia, 154 s.
Suomentanut Pauli Tapio.
Idiootti 2012.

Jotkut kirjailijat osaavat tiiviin ilmaisun. Sergei Dovlatov (1941–1990) kuluu tähän joukkoon. Hän kertoo 150 sivulla enemmän kuin joku ivanivanovitš koko tuotannossaan.

Moderniksi klassikoksi seppelöidyn kirjailijan lyhyissä, iskevissä tarinoissa rivien välit merkitsevät. Toisin kuin neuvostokirjailijat, emigranttikirjailija Dovlatov on poliittisesti suora. Jos hänen tarinoitaan olisi suomennettu heti 1980-luvulla, ne olisivat todella läjähtäneet hermoon. Ei ihme, että Dovlatov nousi suosioon 1990-luvun jälkikommunistisella Venäjällä. Hänen kuvauksensa neuvostotodellisuudesta tuntuivat setvivän parhaiten ihmisten silloista mielentilaa.

Meikäläiset on ilkikurinen tarinarypäs Dovlatovin itsensä näköisen kirjailijan suvusta alkaen vallankumousta edeltäneestä Vladivostokista ja edeten 1980-luvun New Yorkiin. Alkuteos ilmestyi 1983. Kyseessä ei ole perinteinen romaani, vaan anekdoottien kokoelma tai kirjallinen muistojen albumi, jonka 12 tarinan aikana kerrotaan myös Dovlatovin omat vaiheet. Kertomuksissa on vähän väliä sivupolkuja, juttuja.

Kirjailijan isä oli puoliksi juutalainen, äiti Georgian armenialaisia. Perhe asui Leningradissa. Dovlatov joutui suorittamaan asevelvollisuutensa vartijana vankileirillä, opiskeli suomen kieltä yliopistossa, ei saanut novellejaan julki ja alkoi kirjoitella emigranttilehtiin länteen. Vuonna 1976 hänet erotettiin lehtimiesliitosta ja vuonna 1979 häntä kehotettiin lähtemään maasta.

Meikäläisten tarinoissa vilahtelee absurdeja käänteitä, hillitöntä satiiria ja jokapäiväisiä, tarkkoja huomioita. Dovlatov osaa liioittelun taidon. Arjen absurditeettien kuvaajana hänestä tulee hakematta mieleen 1920-luvun maineikas satiirikko Mihail Zoštšenko.

Elämä Neuvostoliitossa tietenkin oli absurdia. Novelleissa isoisä ammutaan belgialaisena vakoojana; eno joka nuoruudessaan oli tbilisiläinen kinto, raikulipoika, ylenee sodassa everstiluutnantiksi; isän veljistä toinen on futuristirunoilija, toinen länteen muuttanut huijari. Tädin miehen Aronin elämässä ”kuvastui valtiomme historia”, ristiriidat ja äkkikäännökset, kommunismin virallinen ylistäminen ja epäilyt selän takana. Vain yksi asia jäi Aronia häiritsemään – ruskea aita, jonka ohi hän kulki työmatkallaan. Hän ei ikinä saanut tietää mitä sen toisella puolella oli, ei tullut kysyneeksi.

Tarinoiden taustalla kulkee elämän sattumanvaraisuuden ja ihmisen tahdonvapauden välinen jännite. Lahjakas serkku Borja, mallioppilas, virtsaa yhtäkkiä koulun rehtorin päälle. Samaa rataa ylös-alas menee serkun koko elämä. Hän kykenee toimimaan vain ääritilanteissa ja romahtaa muuten aina täysin.

Dovlatov antaa vitsan paukkua: kunniansa kuulevat niin Stalin kuin neuvostojärjestelmää nuoleskelleet kirjailijat. Myös tavallisia neuvostokansalaisia piiskataan. He kyllä tiesivät, miten asiat oikeasti olivat; kommunisteja kannatettiin vain hyötymisen takia.

Mutta jotenkin elettiin. Venäjällä kaikki järjestyy suhteilla tai votkan ääressä. Dovlatovin suhde kotimaahansa tuntuu olevansa samantapainen kuin kertomusten kirjailijan suhde vaimoonsa: ”tämä ei ole rakkautta, vaan kohtalo”.

Nuori kääntäjä Pauli Tapio on suomentanut teoksen erinomaisesti.

Ville Ropponen

Kritiikki on ilmestynyt myös Parnasson numerossa 3/2012.