Pietarin lokakuusta Barcelonan toukokuuhun

Ville Ropponen osallistui CNT:n vappumarssille Barcelonassa. CNT, yli vuosisata sitten perustettu anarkosyndikalistinen ammattiliitto, eli toistaiseksi viimeistä huippukauttaan Espanjan sisällissodan aikaan.

Teksti: Ville Ropponen

Toukokuun alkua Barcelonasssa ei voi ajatella ilman muistoja sisällissodasta ja erityisesti traagisesta toukokuusta 1937.

Kiinnostavin kuvaus ”Barcelonan toukokuun päivistä” tulee George Orwellin kynästä. Espanjan sisällissodan vapaaehtoinen Orwell kirjoitti kokemuksistaan sähäkän dokumenttiromaanin Katalonia, Katalonia (1938). Aikanaan teos sivuutettiin vähin äänin, mutta sen merkitys on kasvanut vuosi vuodelta. Barcelonan tapahtumat loivat pohjaa myös Orwellin myöhemmille suurille romaaneille. Anarkisti Emma Goldmanin ohella Orwell oli yksi ensimmäisiä eurooppalaisia vasemmistoälykköjä, jotka tajusivat kommunismin tuhoisuuden vasemmistolaisuudelle. Barcelonassa Orwell todisti myös sellaista, mitä hän piti ”todellisen sosialismin esimakuna”, ja tämä sai hänet loppuelämänsä uskomaan demokraattiseen sosialismiin, kun hän ennen Barcelonaa ei ollut siihen täysin uskonut.

Le Tres Xemeneies-aukiolta lähtevä vappumarssi kulkee lähinnä boheemin ja siirtolaisten suosiman työläiskaupunginosa Ravalin katuja. Muutama sata marssijaa vastustaa kapitalismia ja ylikansallisia turistifirmoja, kuten Airbnb:ta ja kannattaa Rojavan autonomiaa. Ainakin CNT:n Barcelonan osasto näyttää nykyään saavan kannatusta erityisesti taksirenkien ja muiden ammattiautoilijoiden keskuudessa. Vastaantulevat autot ja liikennemerkit liimataan täyteen radikaaleja tarroja. Minun ja ystäväni lisäksi marssilla on jokunen muukin ulkomaalainen. Pari punkkaria roudaa mustaa pääkallolippua, jossa lukee venäjäksi ”vapaus tai kuolema”.

*

Mutta miksi marssi osoitti mieltään tovin myös ammattiliitto UGT:n toimistoa vastaan niin että centavistat olivat joutua käsirysyyn UGT:n toimistoväen kanssa?

CNT:llä, joka yhä kritisoi reformismia ja ajaa yhteiskunnallista vallankumousta yleislakon ja työläisten tuotantovälineiden haltuunoton kautta, on toki päivänpolttavia ristiriitoja UGT:n kanssa. Espanjan sosialistipuoluetta lähellä oleva UGT on nyt taas yksi maan isoista ammattiliitoista, joita radikaalit kritisoivat. Suomen tapaan Espanjan perinteiset ammattiliitot näyttävät jämähtäneen uudistuskyvyttömyyteen. Huvittavaltakin näyttänyt käsirysy tuntui viittaavaan myös historiaan Espanjassa, jossa sisällissodan traumojen käsittely on käynnistynyt kunnolla vasta 2000-luvulla.

Toukokuussa 1937 CNT ja UGT joutuivat eri puolille Barcelonassa. Ja kuitenkin nämä ammattiliitot olivat alkuun ainoina kyenneet järjestämään vastarintaa Francon johtamalle sotilaskapinalle syyskesällä 1936.

Anarkisteille fasistien kapina merkitsi mahdollisuutta aloittaa yhteiskunnallinen vallankumous. Syksystä 1936 kevääseen 1937 anarkistiset työläiset ottivat Kataloniassa ja Aragoniassa hallintaansa tehtaat ja maatilat. Kollektivointi tapahtui vapaaehtoisesti ja ruohonjuuritasolta päinvastoin kuin Neuvostoliitossa. Useiden lähteiden mukaan anarkistiset kollektiivit myös toimivat hyvin. Työläisten itsehallinto johti työilmapiirin paranemiseen, toiveikkuuteen ja usein tuotannon tehostumiseenkin. Erityisesti maaseudulla siirryttiin ”comunismo libertarioon”. Maanviljelysmaa ja työt kollektivoitiin. Resurssit jaettiin kylissä lisäksi usein perheiden tarpeen perusteella, eikä niiden tekemän työmäärän.

Tällaista ilmapiiriä henkii myös Orwellin kuvaus saapumisesta Barcelonaan kevättalvella 1937. Kirjailija oli häikäistynyt kaupungista, joka oli työväen hallussa: punamustat liput liehuivat kaikkialla, kirkot, kahvilat ja kaupat oli kollektivisoitu. Tarjoilijat katsoivat suoraan silmiin ja kohtelivat vertaisenaan. Jopa arkikielen muodollisuudet olivat kadonneet.

*

Vain pari kuukautta myöhemmin trotskilaisen POUM-puolueen miliisissä taistellut Orwell joutui keskelle tasavaltalaisten sisäistä ottelua: sosialistipuolueen johtama tasavallan hallitus, jota Espanjan kommunistipuolue pitkälti kontrolloi, aloitti kilpailijoidensa siivoamisen. Barcelossa puhkesi toukokuussa 1937 katutaisteluja. Sittemmin trotskilaiset ja anarkistit puhdistettiin, tuhansia pidätettiin, teloitettiin tai heitettiin Neuvostoliiton tyylisille leireille. Orwell pelastui vain täpärästi ja pakeni haavoittuneena Ranskaan.

Espanjan tasavallassa kommunistit nousivat Neuvostoliiton tuen ja aseavun ansiosta valtaan. Käytännössä tasavallasta tuli diktatuuri. Anarkistiteoreetikko De Santillán totesikin: ”Meille tulos on sama, voittipa Negrin kommunistikohortteineen tai Franco italialaisineen ja saksalaisineen”.

Stalinistit sävelsivät Barcelonan tapahtumista salaliittoteorian väittäen siellä murskatun ”trotskilais-fasistien salaliiton” – näitä sepitteitä Orwell teoksessaan kitkerästi kritisoi. Barcelonan puhdistukset tekivätkin Orwellista antikommunistin. Toisaalta hän ei lakannut uskomasta demokraattisen sosialismin toteutumisen mahdollisuuteen. Tästä hän oli mielestään nähnyt aidoimpia väläyksiä anarkistisessa Kataloniassa.

*

Barcelonan tapahtumat ovat selvästi myös Orwellin suurten romaanien Eläinten vallankumous (1945) ja Vuonna 1984 (1948) taustalla. Ensin mainitussa satiirisessa allegoriassa eläintilan vallankumous päättyy Napoleonin johtamien sikojen diktatuuriin, jossa ”kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset”. Kuuluisa dystopia Vuonna 1984 on ylipäänsä harvainvallan ja hierarkian kritiikki, joka ammentaa toisen maailmansodan ja natsismin kokemuksista, mutta sen kärki on suunnattu stalinismiin. Romaanissa ilmenevät ”kaksoisajattelu”, ”ison veljen” palvonta, puoluekontrolli ja puhdistukset ammentavat lähes suoraan kirjailijan Espanjan kokemuksista.

Jos tulkintaikkunaa leventää, niin voidaanko Barcelonan 1937 tapahtumia verrata myös syystalveen 1917 Pietarisssa, jolloin bolševikit tukahduttivat ja puhdistivat demokraattisen helmikuun vallankumouksen, joka oli kehittynyt eri puolueita edustavan väliaikaisen hallituksen ja työläisneuvostojen hedelmällisenä kaksoisvaltana?

Espanjan tapahtumien voi sanoa toistaneen myös Kronstadtin kapinaa bolševikkien diktatuuria vastaan 1921. Silloin kuten myöhemmin Espanjassa anarkistit oli nitistettävä. Bolševikkien vallankaappaus antoi heille ainutkertaisen aseman hallita maailman ”ainoaa vallankumouksen toivon majakkaa”, jonka kaikki vastustus leimattiin petokseksi proletariaatin asialle. Kun neuvosto-Venäjällä käynyt Emma Goldman tuomitsi kommunistihallinnon kiivaasti hänen kunniakseen järjestetyillä päivällisillä Lontoossa 1924, kuulijat istuivat vaiti, järkyttyneinä ja noloina. Goldmania kuten myöhemmin Orwellia yksinkertaisesti kieltäydyttiin uskomasta.

Historia on mennyt niin kuin on mennyt. Toukokuun Barcelonassa mieleen nousee silti suuri spekulatiivinen kysymys: entä jos 1900-luvun vasemmistolaisuudessa olisivat autoritaaristen kommunistien sijaan saaneet johtoaseman demokraattiset anarkistit ja sosialistit?

Kirjoitus on ilmestynyt Libero-lehdessä 3/2018.Se löytyy myös Liberon näköislehdestä sivuilta 14-16 täältä.

Tämä on ehkä viimeinen Lenin-päivitykseni

Jos minä olisin Lenin, tekisin itsestäni patsaan. Istuisin takki auki, karvalakki ojossa ja roikottaisin, en sukupuolielintäni, enkä pistooliani, vaan kynääni kohden teitä kansalaisia. En balsamoisi itseäni vaan tekisin itsestäni pakastepizzan, sulattaisin ja söisin itseni kuunnellen vallankumouksen lauluja, Varsavjankaa, Kansainvälistä, Marseljeesia (vaikka olisin kieltänyt sen Lokakuun jälkeen) ja muita lauluja jotka turmelin ja tein niistä 80 vuoden ajaksi jotakin muuta kuin ne ovat.

Yskisin pitkän ajan yksikseni. Polttaisin piippua. Joisin vodkaa. Ja teetä. Ja alkaisin sitten suunnitella vallankumousta.

Sillä vallankumousta tietenkin tarvittaisiin tässä maailmassa, jossa kapitalisti sortaa työläistä aiempaa enemmän. Globaalilla tasolla halpatuotantomaissa kapitalistit lyövät työläisiä jopa enemmän kuin minä itse pystyin koskaan tekemään, vaikka katson myös itseni varsin kyvykkääksi Venäjän työväenluokan nujertamisessa ja varsinaisen vallankumouksen kukistamisessa.

Järjestys pitää olla. Ei pidä olla useita vallankumouspuolueita vaan vain yksi. Ei pidä olla ympäriinsä hilluvia työläisiä vaan tiukasti militarisoitu kaaderi, kuten toveri Trotski asian esitti. Ei pidä olla yhteiskunnallista vallankumousta vaan puolueen johtama vallankumous-projekti. Tuleeko siitä projektista ikinä muuta kuin vallan keskitystä ei kiinnosta minua, homma on hallussa. Vastustajat ja erimieliset tulee likvidoida armotta. 

”Penzassa valitkaa 100 kulakkia ja hirttäkää, hirttäkää teiden varsille niin että kaikki ihmiset satojen kilometrien säteellä näkevät ja vapisevat ja tajuavat mitä on bolševikkien valta. PS. Valitkaa kovimmat miehet. V. I. Lenin”.

Onko tämä nyt sitten paha juttu? Sanokaa te jotka tiedätte. Minä syön jäätelöä ja sommittelen marxismi-leninismiä kuvaavia postimerkkejä. Ja jos hillutte ovissa, sanokaa toveri Trotskille ja toveri Stalinille, että eivät kauheasti myöhästy kansankomissaarien neuvoston kokouksesta. Minua ei oikeastaan kiinnosta sosialismi, vaikka mieluusti ratsastan sen keppihevosella, piiloudun sen viisiirin taakse ja kerään itselleni sen kansainvälisen arvovallan. Minua kiinnostaa järjestys, se että toverit ovat ajoissa. Sosialismi menköön helvettiin!

Pitäisikö Lenininpuisto nimetä uudelleen? Kenties Maiju Lassilan mukaan?

Perussuomalaisesta puolueesta (PS) oudon kierosti kesällä eronnut Sininen tulevaisuus, nyttemmin Siniseksi puolueeksi ( saks. Das blaue party/ ven. Golubaja partija) supistunut ryhmä on tehnyt aloitteen Helsingin kaupunginvaltuustossa. Tai tarkemmin ryhmän kaksi edustajaa. ”Sampo Terho ja Jussi Niinistö kävivät Lenininpuiston kimppuun” otsikoi Helsingin Sanomat 12.10. juttunsa aiheesta. Eikä vielä mitään, parivaljakko haluaa nimetä puiston uudelleen ”Ukko-Pekan” mukaan.

Huomion keskittämistä täten Alppilassa värjöttelevään puistopahaseen voisi pitää surkuhupaisana, ellei se heijastaisi ajan henkeä. Ennen kuin jatketaan siihen, olisiko puiston nimen vaihdossa sittenkin järkeä, hengähdetään. Siis hetkinen, kuka ihmeen Ukko-Pekka?

Per Evind Svinhufvud tietenkin. No, kuka hitto hän sitten on? Niin, Svinhufvud ei tosiaan ollut vain Suomen ensimmäinen valtionhoitaja ja kolmas presidentti, kuten siniset persut asian ilmaisevat, vaan myös vuoden 1918 saksalaissuuntauksen johtajia, ”Suomen saksalainen kuningas”-hankkeen puuhamies ja melko autoritaarinen nationalisti, jonka asetus joulukuussa 1918 vapautti rikosoikeudellisesta vastuusta kaikki sisällissodan tai sen jälkiselvittelyjen aikana laittomiin teloituksiin ja muihin sotarikoksiin osallistuneet valkoiset. Suomalaisten fasistien kapinoidessa Mäntsälässä keväällä 1932 Svinhufvud piti kuuluisan radiopuheensa, joka sai nahkapäät rauhoittumaan ja keskittymään siitä lähtien pääasiassa keskinäiseen äkseeraukseen. Ukko-Pekan oma poika oli tiettävästi kapinallisten joukossa. Jatko-sodan aikana Svinhufvud tuki suur-Suomi aatetta.

En nyt puutu siihen onko kyseessä kokoomuksen kosiskelu, sillä seisoihan Svinhufvud juuri kyseisen puolueen riveissä. Voi olla, että näemme pian sinisten – tai ainakin sen torpedojen – sulautuvan kokoomukseen. Tärkeämpi kysymys on se, etteivät esitetyt perusteet Lenininpuiston nimen vaihtamiseksi sinänsä ole vääriä, niin ärsyttävää kuin onkin, että siniset ne esittävät, vaikka eivät he tietenkään ole perusteita itse ajatelleet. Jokainen historiaa syvällisemmin tunteva tietää, että Lenin oli väkivaltainen bolševikkipomo ja jollei hirmuhallitsija niin vähintään hyvin autoritaarinen johtaja, joka hyväksyi pöyristyttävän laajan sortopolitiikan ja puhdistukset.

On toki toinen kysymys täytyykö historiallisten paikkojen nimiä ylipäänsä muuttaa. Eikö Leninin nimen esiintymiselle Helsingissä ole historiallisia perusteita, oli miten tahansa, hänellä kun oli tietty vaikutus Suomen itsenäistymisessä, olivat motiivit mitkä tahansa ja niin pois päin. Tai jos historiallisten nimien muuttamisen linjalle lähdetään, niin onko se loputon suo? Eikö meillä ole muitakin kyseenalaisten henkilöiden, kuten vaikka tunnettujen rasistien mukaan nimettyjä paikkoja ja miksei näitä voisi myös nimetä uudestaan? Tulisiko esimerkiksi poistaa Lauri ”Tahko” Pihkalan patsas olympiastadionin läheltä sillä perusteella, että Pihkala osallistui sisällissodan 1918 aikana sotarikoksiin ja ”roturealisti” oli oikeuttamassa myös valkoisen armeijan punavankeihin kohdistamia mielivaltaisia teloituksia? Ja entä Mannerheimin patsas – onko marskikaan puhdas pulmunen?

Kuinka vain niin tietyt perusteet Lenininpuiston nimen muuttamiselle joka tapauksessa löytyy. Ei meillä ole Mussolininpuistoakaan, vaikka fasismi olikin sotien välisessä Suomessa yllättävän suosittu ideologia. Toisaalta ei siihen kai mitään lakia ole, etteikö diktaattoreita ja kansanmurhaajia saisi muistaa. Joka tapauksessa se on parempaa kuin unohtaminen.

Esitän kuitenkin vastaehdotuksen, sillä Ukko-Pekan puisto on täysin naurettava ehdotus. Millä nimellä Lenininpuistoa sitten pitäisi kutsua? Kenties Stalininpuistoksi? No, ei nyt sentään. Ollaan nyt kotimaisten kesken saunassa. Edvard Gyllinginpuisto olisi sekin ehkä vähän yliampuvaa, vaikka Gyllingiä voisikin Suomessa muistaa enemmän. Kenties puiston voisi nimetä naisen mukaan – vaikka Miina Sillanpään puistoksi?

Osuvin uusi nimi olisi kuitenkin – ei Algot Untolan – vaan Maiju Lassilan puisto.

Tämä eittämättä 1900-luvun alun suomalaisista kirjailijoista monipuolisin, kokeellisin ja tuotteliain toimi sisällissodan aikana Työmies-lehden päätoimittajana. Kirjoituksissaan pisteliäs kynä kehotti molempia osapuolia välttämään laittomia teloituksia ja terroria. Saksalaisten vallatessa Helsingin Lassila ei lähtenyt pakoon, koska ei katsonut tehneensä mitään väärää. Kuinkas sitten kävikään?

Kirjailijan laitonta teloitusta 21. toukokuuta 1918 saapui seuraamaan melko sekalainen seurakunta. Kustantajat kohtelevat toisinaan kirjailijoitaan epäreilusti, mutta harva tulee tarkkailemaan kirjailijan teloitusta. Lassilan kohdalla läsnä oli hänen kustantajansa Eino Railo. Lisäksi kirjailijat Kyösti Wilkuna, Toivo Tarvas ja Toivo T. Kaila saapuivat todistamaan kollegansa ja kilpailijansa listimistä. Tiettävästi saattovartiosotilaiden joukossa oli myös tuleva dadaistirunoilija Gunnar Björling. Niin innokkaita saattajat olivat, etteivät malttaneet odottaa saapumista ampumapaikalle Suomenlinnaan. Lassila heitettiin kesken matkaa veneestä ja varmuudeksi vielä kuula perään. Onnettoman kirjailijan ruumis kipattiin Santahaminan joukkohautaan, jonka päälle Suomen armeija sittemmin rakensi sikalan.

Ei, ei ja kolme kertaa kielto! Ei Ukko-Pekan turpeaa naamaa, eikä Leninin kaljua, vaan Maiju Lassilan puisto.

Ville Ropponen