Opportunismin kritiikki

Ville Ropponen

Demokratia on nyt uhattuna sekä idässä että lännessä. Historioitsija Timothy Snyder esittelee keinot estää autoritarismin nousu.

Donald Trumpin noustua Yhdysvaltain presidentiksi historioitsija Timothy Snyderin (s.1969) oli pakko tarttua aseeseen. Hän aseensa on kynä. Syntyi teos Tyranniasta. Pamflettiesseessä Snyder vauhdittuu 1900-luvun historiasta. Hän luonnostelee 20 opetusta kuin työkalua. Niiden avulla tulee estää autoritarismin nousu. Teos on ajankohtaisempi kuin aikoihin: demokratia on nyt uhattuna sekä idässä että lännessä.

Selkeät, kansantajuiset ja iskevät opetukset painottavat ennen muuta sopeutumattomuutta. Kaikki autoritaariset johtajat tarvitsevat kuuliaisia kätyreitä. Usein kuuliaisia siivittää opportunismi. Tämän ohella pahinta on reagoimattomuus: etteivät ihmiset tee mitään.

Aktiivisten kansalaisten on puolustettava instituutioita ja ammattietiikkaa, otettava itse asioista selvää, erottauduttava joukosta ja kannettava vastuuta. Yleisiä hokemia ei pidä toistella, vaikka muut toistelisivat. Yksityiselämää täytyy puolustaa. Kotisohvalle ei kannata jämähtää, vaan mennä ulos ja marssimaan kaduille epäkohtia vastaan. Asiat ratkaistaan todellisessa maailmassa – ei facebookin klikkausten avulla.

Passiivisuus edistää harvainvaltaa

Kun Snyderin teoksen lukee yhdeltä istumalta, voi tulla liiankin hälyttynyt olo. Onko tilanne näin paha? Eihän Trumpkaan ole vielä osoittautunut nuivimpien ennustusten kaltaiseksi. Turvallisuuteen tuudittautuminen tai ajatukset, ettei asioihin voi vaikuttaa, ovatkin historitsijan mukaan vaarallisia. Kansalaisten passiivisuus edistää harvainvallan kasvua. Kysymys ei ole vain Trumpista, hän on pikemminkin kansainvälisen taudin seuraus kuin syy.

”Edessämme on oligarkian ongelma, joka käy yhä uhkaavammaksi, kun globalisaatio kasvattaa varallisuuseroja”, historioitsija kiteyttää.

Itä-ja Keski-Euroopan historiaan erikoistunut Snyder taustoittaa pohdintoja natsismin nousun kuvauksella ja Itä-Euroopan sortumisella kommunismiin toisen maailmansodan jälkeen. Myös vastarinta löytää vertailukohtansa menneisyydestä, kuten Puolan Solidaarisuus-liikkeestä 1970-luvulla.

Monet Snyderin siteeraamat ajatukset tulevat filosofi Hannah Arendtilta, jonka ajatukset tuntuvat nykyään koko ajan tärkeämmiltä.

Osa pohdinnoista liittyy vain Yhdysvaltoihin, mutta Snyder kommentoi myös Venäjän autoritarisoitumista. Venäjän sekaantuminen Yhdysvaltain presidentinvaaleihin Trumpin tukena on samaa demokratian vastaista jatkumoa, jota amerikkalainen äärioikeisto edustaa. Venäjä etsii lisäksi aktiivisesti tukea Euroopan äärioikeistosta.

Totuuden jälkeen fasismi

Kriittistä medialukutaitoa tulee vahvistaa. Snyder palaa monta kertaa siihen kuinka trumpilaiset puheet ”valemedioista” ja ”totuuden jälkeisestä” ajasta suhteellistavat moraalia. Suomessa puolustusministeri Jussi Niinistö ja Sininen tulevaisuus-ryhmän Timo Soini ovat käyttäneet vastaavaa retoriikkaa. Snyder sanoo suoraan: ””'totuuden jälkeinen' aika on fasismia edeltävää aikaa”.

Tulee kuulostella puheita ”ekstremismistä” tai ”terrorismista”. Tietyt turvallisuusuhat ovat todellisia, mutta uhkakuvien avulla voidaan myös viedä kansalaisvapauksia. Erityisesti täytyy olla valppaana ”poikkeustilan” ja ”hätätilan” kohdalla. Lukuisat tyrannit ovat käyttäneet juuri poikkeustilavaltuuksia valtaan noustessaan, eikä kerran julistettu hätätila ole ikinä loppunut.

Oliko USA sitten täysin toinen yhteiskunta ennen Trumpin valtaannousua? Snyder myöntää lopussa epäsuorasti, ettei näin ollut. Uusliberaalin kapitalismin siivittämä vaihtoehdottomuuden politiikka on jo pitkään haperruttanut demokratiaa. Ratkaisu ei silti voi olla ikuisuuden politiikka eli äärinationalistinen populismi. Nuorison on taas alettava tehdä historiaa tai kaikille käy huonosti, Snyder vaatii.

Tähän voisi lisätä, ettei asiaa voi sälyttää vain nuorison harteille. Toisin kuin Snyder arvelee, status quon puolustaminen ei yksin välttämättä riitä. Vaihtoehdottomuuden tilalle tarvitaan radikaalisti tasa-arvoisempaa politiikkaa.

Timothy Snyder. Tyranniasta. [20 opetusta 1900-luvulta]. Suomentanut Matti Kinnunen. Siltala 2017, 130 s.

Kritiikki on julkaistu Kansan Uutisissa13.8.2017.

Älä pidätä aivopierua!

Uusfasistinen alt right-oikeisto levittää vaikutustaan maailmalla. Viimeistään Donald Trumpin nousu Yhdysvaltain presidentiksi on todistanut, että kyse on vakavasta ongelmasta. Äärioikeisto kyseenalaistaa jatkuvasti sananvapautta ja heiluttaa yhteiskuntarauhaa, näin myös Suomessa.

Trumpin twiittausten ja ”valeuutisia” koskevien puheiden myötä vapaata, puolueetonta tiedonvälitystä vastaan kohdistuu ennen näkemätön hyökkäys. Suomessakin on nähty vastaavaa: puolustusministeri Jussi Niinistö (ps.) yritti väittää Yleisradion syyllistyneen ”valeuutisiin” Ylen uutisoidessa Niinistön linjauksista kaksoiskansalaisten puolustusvoimiin palkkauksen suhteen.

Jatkuessaan tämä hyökkäys johtaa polarisoituneeseen maailmaan, jossa yhteiskunnat hajoavat eri tavoin ajatteleviin valtaryhmiin, jotka syyttävät toisiaan ”vääristellystä tiedosta”. Pian perustetaan oikeita ja vääriä medioita, eri ryhmittyvät hiovat kukkakeppejään. Vastakkainasettelu syvenee, eikä väkivalta ole kohta enää kaukana.

Joku analysoi aikoinaan persujen 2011 jytkyä, että perinteiset puolueet ovat aliarvioineet ihmisen irrationaalisuuden. Toisin sanoen ajatellaan, että ihmiset äänestävät lähinnä sen mukaan minkä he katsovat olevan itselleen taloudellisesti hyödyllistä.

Populistinen äärioikeisto kuitenkin vastaa itsensä henkisesti ja taloudellisesti syrjäytetyksi tunteneiden huutoon. Se luo katkeroituneille illuusion laajasta yhteiskuntaelämään vaikuttamisesta äänestämällä populisteja. Joillekin ryhmille tunne siitä, että ”kerrankin näytetään suvakeille, matuille ja eliitille niiden paikka” voi olla tärkeämpää kuin mikään muu, niin kummallista kuin se onkin. Katkeroituneiden kostonhaluun vastaaminen siis. Nämä katkeroituneet eivät kohdista vihaansa talouspolitiikkaa junailleita poliitikkoja ja talouseliittiä vastaan, vaan he etsivät syntipukkeja. Ei mitään uutta historiassa. Sekä bolševikkien, että fasistien suosio ponnisti aikoinaan juuri tällaisista ryhmistä.

Toisaalta oikeistolainen uusliberaali eliitti on itse synnyttänyt tämän ongelman. Ensin talousglobalisaatio siirsi työpaikat hornan tuuttiin ja sitten niin sanottuihin emämaihin siirrettiin joukolla siirtolaisia halpatyövoimaksi samalla, kun eliitti pesi kätensä ja jankutti liberalismista tilanteessa, jossa elämä muuttui isolla osalla väestöstä jatkuvasti epävarmemmaksi ja taloudellisesti huterammaksi.

Perinteiset puolueet ovat kieltäytyneet reagoimasta ja osittain myös analysoimasta uusliberalistisen talousglobalisaation haittapuolia. Tämä on luovuttanut aloitteen populistiselle äärioikeistolle. Uusfasistien analyysi tilanteesta on väärä ja reseptit sen ratkaisemiseksi irvokkaita, mutta he ovat etulyöntiasemassa niin kauan kuin perinteiset puolueet kieltäytyvät käsittelemästä uusliberalistista talousglobalisaatiota kriittisesti.

Siksi ja vain siksi älä pidätä aivopierua, jos mielesi tekee piereskellä. Nyt vuonna 2017, kun Suomen valtio juhlii itsenäistä vuosisataansa on todellakin aivopiereskelyn aika.

Vihan päivä?

Dies irae (suom. vihan päivä) on katolisen kirkon sielunmessun eli Requiemin sequentia-jakson tunnetumpi latinankielinen nimitys. Runon ensimmäinen säkeistö kuuluu: ”Vihan päivä, tuomion päivä/ polttaa kerran maailman tuhkaksi:/ niin ennustavat Daavid ja Sibylla”.

Kun internetiä ja sosiaalista mediaa vilkuilee, niin välillä tuntuu, että Suomessa vallitsee vihan päivä.Viha on valtava voima, joka irralleen laskettuna tuhoaa kaiken. Viha kalvaa aina myös sisältä ja siksi se on purettava ulos. Milton Friedmanin, Ayn Randin ja kumpp. lanseeraaman usklassisen talousteorian, uusliberalismin, ordoliberalismin, talouskurin tai miten suuntausta nimitetäänkin, mukaista talouspolitiikkaa hyvinvointivaltion nitistämiseksi ja köyhien kyykyttämiseksi on kestänyt Suomessa jo pitkään. Viha on kasautunut, katkeruus on koteloitunut, pahoinvointi noussut.

Elämme vaatimus- ja kilpailukulttuurissa, ja siksi ei olekaan ihme, että moni on katkeroitunut ja vihainen, koska itsellä ei mene yhtä hyvin kuin naapurilla, ei yhtä hyvin kuin joillakin muilla – juuri niillä ”voittajilla”, joiden näemme porskuttavan median kiiltävissä kertomuksissa. Jälkimoderni kapitalismi perustuu paitsi velallisuuteen myös siihen, että kuluttajan tulee olla jatkuvasti tyytymätön itseensä, jotta hänelle voidaan myydä identiteetin rakennuspalikoita ja samalla tuotteita.

Hallitsematon viha on purettava jollakin tavalla, johonkin kohteeseen, muuten se alkaa tuhota sisältä ja eihän se käy. Kautta aikojen sijaiskohteet eli syntipukit ovat olleet suosittuja vihan purkamiseksi. Onkin selvää, ettei siitä pidetä, jos esimerkiksi mielenosoittajat hajottavat Elinkeinoelämän valtuuskunnan ja sikarikkaiden sukujen omistamien korumyymälöiden ikkunoita Etelärannassa. Nämä eivät ole sijaiskohteita. Kun viha purkautuu esimerkiksi pakolaisiin, niin siihen ei kenelläkään, kaikkien vähiten poliittisilla päättäjillä ja taloudellisella eliitillä, näytä sen sijaan olevan nokan koputtamista.

Nikinaki-natisuta, kulkipa kuusi jänistä, nikinaki-nutavati-semisuta-sullaa, kuusi kalpeaa kamelia...

Jotain vihasta tuntuu silti tihkuvan myös ohi sijaiskohteen. Ei tarvitse seurata kuin hyvin satunnaisesti äärioikeiston ”kansallismielisten” käyttämiä internetin ja sosiaalisen median kanavia, kun jo törmää väittämiin, että kohta seuraa ”vallankumous”, kohta ”oikeisto nousee” ja erilaisille pettureiksi julistetuille ryhmille ”näytetään paikkansa”. Näissä kommenteissa viha tuntuu usein kohdistuvan paitsi sijaiskohteeseen myös ”suvaitsevaisiin”, ”hyväosaisiin” ja ”eliittiin” , joista suvaitsevaisten eli ”suvakkien” katsotaan nimenomaan olevan vastuussa vihan noususta. Juuri he ovat niin vihastuttavia. Melko kieroa logiikkaa.

Toki tämä on pitkälti uhoamista ja suunpieksentää. Ja kuitenkin äärioikeisto järjesti 6. helmikuuta peräti Euroopan laajuisen mielenosoitusaallon. Kunnianhimoa ei siis näiltä uusfascisteilta puutu. Nahkapäiden mielenilmauksia oli useassa Euroopan kaupungissa ja myös Suomessa. Helsingissä poliisi uskoi perussuomalaisten Suomen uutiset-lehden liikkeelle laskemaa huhua ”keskustaan naisia ahdistelemaan kokoontuvista pakolaisista”. Helsingin keskustassa nähtiinkin sitten tuhti poliisimiehitys – sattumalta juuri kun äärinationalistit osoittivat mieltään. Uutiskuvien mukaan myös poliisin uusin lelu, projektiileja ampuva paineilma-ase, oli valmiudessa Esplanadin puiston kulmalla.

Uusnatsijärjestöjen katupartiointi on edelleen jatkunut. Avoimesti rasistisen Rajat kiinni-liikkeen järjestämät mielenosoitukset ovat muodostuneet äärioikeiston kokoontumisajoiksi. Esimerkiksi perussuomalaisten kansanedustaja, Suomen Sisun puheenjohtaja Olli Immonen on nähty puhujana paikalla. Uutena ilmiönä näissä mielenilmauksissa on näkynyt myös kokoomuksen kunnallispoliitikkoja, joskus peräti pukeutuneena 1930-luvun tyyliseen suojeluskuntaunivormuun. Usein pelleasuiset vastamielenosoittajat poliisi tavallisesti korjaa putkaan. Näin kävi esimerkiksi viimeksi Rovaniemellä. Kokoomuksen oikeistosiivessä saattaa muhia enemmänkin kiinnostusta laitaoikeiston aatemaailmalle. Aika näyttää millä tavalla nämä hedelmät kypsyvät.

Mitä tämä kaikki merkitsee sitten laajemmassa kehyksessä? Jos lähdetään puolivakavissaan kansainvälisen pohdinnon tielle, niin kyse lienee paitsi ideologioiden myös suurvaltojen kilpailusta – kuinkas muuten. Suurvallat löytyvät kahden kamppailevan eurooppalaisen oikeistoaatteen – oikeistoliberaalien ja oikeistokonservatiivien – takaa.

Venäjä on noussut jälleen Euroopan vanhoillisten arvojen alppitorveksi. Tämä ei sinänsä ole uutta, jo tsaarin Venäjä tunnettiin ”taantumuksen tukipylväänä” ja ”Euroopan santarmina”. Konservatiivinen Putinin Venäjä pyrkii tukemaan Euroopan oikeistokonservatiiveja ja erityisesti äärioikeistopuolueita saadakseen jalansijaa EU-maissa. Äärioikeisto on EU:n talouskurin ja yleensä EU:n vastaista, joten sen noustessa Euroopassa valtaan EU saattaisi romuttua, mikä taas heikentäisi Eurooppaa lyhyellä tähtäimellä. Euroopan äärioikeisto on myös yleensä hyvin amerikkalaisvastaista. Äärioikeiston noustessa valtaan EU-maissa, jenkit voitaisiin siis kenties savustaa ulos ensimmäisestä maanosasta. Venäjä saapastelisi tilalle, sylkäisisi, nostaisi henkseleitään ja alkaisi hallita ”Euraasian unionia” koppuraisella kädellä. Siellä ei kuulkaa edes kiroiltaisi ilman raipparangaistusta.

Oikeistoliberaalit taas nojaavat uusliberalismin, monikulttuurisuuden ja talouskurin kaltaisiin opinkappaleisiin. Heidän nojaussuuntansa on Yhdysvallat. Ja Yhdysvallat myös tavalla tai toisella tukee näitä piirejä. Sopivasti lihavaa Eurooppaa tarvitaan komppaamaan Yhdysvaltojen sotaponnisteluja sen murskatessa ”roistovaltioita” ympäri maailmaa. Eurooppalaiset soveltuvat myös hyvin jälleenrakennustehtäviin, ideologisiksi oppipojiksi, kulutushyödykkeiden ostajiksi ja vastaanottamaan pakolaisjoukkoja, jotka Yhdysvaltain käynnistämät sodat ovat pakottaneet liikkeelle.

Vasemmiston paikka tässä globaalissa kuviossa on ääripäiden välissä, tai ehkä koko kuvion ulkopuolella. Vasemmiston sija on jäsentymätön, ja tässä piilee sekä vasemmiston heikkous, että vahvuus, uuden nousun mahdollisuus.

Oikeistokonservatiivit, ennen muuta äärioikeisto uskoo, että on tullut uusromantiikan aika. Ja romantiikkaan kuuluu nationalismi, tuo, ah, niin tuore aate! Äärioikeisto tavoittelee romanttisia houreita ”puhtaudesta”, ”alkuperästä”, ”taistelusta” ja ”kohtalosta”, joka ei olisi vain mukavuutta ja uusintamista vaan ihmisyhteisön korkeampi, primitiivisen ykseyden päämäärä. Äärioikeisto tavoittelee paluuta ennen Ranskan vallankumousta vallinneisiin arvoihin. Tämän vastavalistuksen utopian tavoittelu tuskin tapahtuu ilman mittavaa väkivaltaa, se on selvä, sillä romantikon pyrkimys ei oikeastaan koskaan ole ollut selvitä elämänsä läpi, vaan elää ja ennen muuta kuolla kunnialla.

Tietenkin on mahdollista, että uusromantiikan aika on koittanut. Mutta ei se ole nationalismin ja uusfascismin aika. Se on kapitalismin kriisin, ilmastonmuutoksen ja ympäristökriisin sekä valtavien muuttoaaltojen aika. Yhteiskunnat järisevät, meri myrskyää ja ratakiskot kääntyvät rusetiksi. Ah, ma nauran, kun kuvani niin koreana peilistä nään. Kenties on hyvä, että jähmettyneet, suoraan sanoen senilisoituneet yhteiskuntamme joutuvat liikkeeseen, ja voidaan taas puhkua, ettei historia suinkaan ole loppunut, vaan se alkaa koko ajan. Niinpä niin. Elämme jännittäviä aikoja.

Lainattakoon lopuksi Vihan päivä-runon viimeisiä säkeitä: ”Armahda siis meitä, Jumala./ Armollinen herra Jeesus. Anna heille lepo ikuinen”.

Kirjailijat riitaantuivat

Kirjailijat riitaantuivat yhteisellä työmatkalla ja kapakassa. He alkoivat sättiä toisiaan puhelimitse, sähköpostitse ja facebookissa. He parjasivat toisiaan, toistensa kavereita, aviopuolisoa, sukulaisia ja anoppia. He iskivät yhteen kulttuurilehtien sivuilla kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Kirjailijaliiton kokouksessa he keräsivät ympärilleen halullisten koalition. He eivät mahtuneet samaan kulttuurijärjestöön, eivätkä veneeseen. Vene upposi.

He lukivat kovalla äänellä pääkaupungin keskusaukion vastakkaisilla laidoilla istuen Nikolai Gogolin pienoisromaania ”Riita”.

He ryhtyivät kannattamaan äärimmäisiä poliittisia suuntauksia, tietenkin vastakkaisia: yhdestä tuli äärioikeistolainen, toisesta stalinisti. He perustivat toimintaryhmät, järjestöt ja pienpuolueet ja mätkivät toisiaan äänenkannattajalehtiensä palstoilla. He värväsivät tappelijoita hutkimaan toisiaan turpaan lähiöiden pimeillä kujilla; hurme lensi ympäriinsä kuin lastut isommassa remontissa. He maksoivat erikoismiehiä terrorisoimaan toistensa asuntoja, työmatkaa, läheisiä ja sukulaisia.

He alkoivat kannattaa vastakkaisia maailmanpoliittisia kantoja: yksi kannatti Ukrainaa ja länsivaltoja, toinen Venäjää. He syyttivät toisiaan propagandisteiksi. He ryhtyivät aivan toden teolla kannattamiensa valtojen agenteiksi ja ilmiantoivat toistensa vihollisia omille isäntävaltioilleen, jotka yksissä tapauksissa likvidoivat kohteet, toisissa eivät.

He olivat varmoja omien ajatustensa kaikkivallasta. Sananvapaudesta ja suvaitsevaisuudesta.

Ympärillä maailma jatkoi kulkuaan. Hetkellä ennen massiivista ydiniskua molemmat kiistakumppanit yhtyivät seksikumppaneihinsa ikkunalautaa vasten. He tyydyttivät partnereitaan niin kunniallisesti, etteivät huomanneet maailman musertuvan heidän jalkojensa juurella.

Aika velikultia. Tässä sopuisassa ja äärimmäisen tasa-arvoisessa yhteiskunnassa, jossa vallitsee ikuinen lauantai, sunnuntai-ilma tyyni, kovien arvojen puute, ja maanantain hammastenkiristys.

.

Kiila vastustaa transatlanttisen investointisopimuksen TTIP:n solmimista

"Kirjailija- ja taiteilijayhdistys Kiila ry. kritisoi Euroopan Unionin ja Yhdysvaltain välillä  neuvoteltavan transatlanttisen investointisopimuksen TTIP:n solmimista. Kiilaa vaatii sopimuksen neuvotteluja avattavaksi kansalaisyhteiskunnan, asiantuntijoiden ja julkisen keskustelun kohteeksi. Epädemokraattisen salailun on loputtava, kun kyseessä on meidän kaikkien huominen.

Toteutuessaan TTIP-sopimus todennäköisesti vaarantaa kansalaisten tasavertaisuuden. Se asettaa hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuuden kaltevalle pinnalla. On mahdollista, että sopimuksen myötä kaikki julkiset palvelut terveydenhuoltoa, koulutusta, vesi- ja jätehuoltoa, korvaamattomia luonnonvaroja, kuten vesivaroja, myöten avataan niin sanotulle vapaalle kansainväliselle kilpailulle. Paluuta verovaroista rahoitettuihin julkisiin peruspalveluihin ei tämän jälkeen välttämättä enää ole".

Lue lisää: Kirjailija-ja taiteilijayhdistys Kiila ry.

Puolueeton Georgia vakauttaisi Etelä-Kaukasiaa

Per Gahrton: Georgia. Pelinappula uudessa suuressa pelissä. Like 2011, 371 s.

Millainen on Etelä-Kaukasian tulevaisuus? Venäjän ja Georgian 2000-luvun törmäyskurssi on tuonut alueelle epävakautta. Suhteiden kitkat ovat näkyneet lievimmillään Venäjän vuonna 2006 langettamana georgialaisviinien maahantuontikieltona, pahimmillaan Etelä-Ossetian sotana elokuussa 2008.

Ruotsalainen ympäristöpuolueen poliitikko Per Gahrton näkee Georgian ulkopolitiikan koetinkivenä maan strategisen aseman. Georgia on Kaukasian, Kaspian ja Keski-Aasian energiavarojen tärkeä kuljetusreitti Eurooppaan. Luonnonvarojen ja kuljetusreittien hallintaa tavoittelevat aktiivisesti Venäjä, Kiina ja Yhdysvallat. Gahrtonin teos on monipolvinen analyysi Georgiasta. EU:n raportoijana ja vaalitarkkailijana Etelä-Kaukasiassa toiminut Gahrton tuntee maan perin pohjin.

Gahrton uskoo, että Euroopan unionilla olisi mahdollisuuksia toimia välittäjänä Georgian ja Venäjän konfliktissa sen sijaan, että EU pyrkii vain turvaamaan oman energiansaantinsa.

Yksi askel olisi kannustaa Venäjää luopumaan Abhasian ja Etelä-Ossetian tukemisesta. Jos mahdollista, Venäjä tulisi vetää mukaan eurooppalaisiin rakenteisiin. Gahrton väläyttää jopa EU-jäsenyyden tarjoamista Venäjälle joskus tulevaisuudessa, kunhan maa ensin  täyttää jäsenyyskriteerit.

Gahrton taustoittaa näkökulmiaan sekä neuvosto-Georgian että itsenäisen Georgian historialla. Hän kritisoi tiukasti Venäjän isoveliasennetta Georgiaa kohtaan. Abhaaseilla ja eteläosseeteilla on Gahrtonin mielestä silti perusteltuja syitä kavahtaa georgialaista nationalismia. Abhasia ja Etelä-Ossetia eivät ole vain venäläisiä sätkynukkeja, Gahrton uskoo.

Venäläisten lisäksi myös georgialaisten tulisi tarkistaa asenteitaan. Georgian tulisi kasvaa yhteiskuntana ja muuttaa suhtautumista vähemmistöihinsä, jotta abhaasit ja osseetit haluaisivat taas liittyä Georgiaan. Tämä edellyttäisi Georgian demokratian todellista vahvistumista. Presidentti Mihail Saakašvilin hallinto ei Gahrtonin mukaan toistaiseksi täytä demokratian kriteerejä. Mutta ovatko länsivallat oikeasti kiinnostuneet Georgian demokratiasta vai vain liittolaisesta Venäjää vastaan, ruotsalaispoliitikko aprikoi.

Kiintoisa huomio kirjassa on, että vaikka Venäjän Georgian-politiikka on ollut koleaa, venäläiset investoinnit Georgiaan ovat lisääntyneet viime vuosina erityisesti energia-alalla. Siksi esimerkiksi Georgian vihreä puolue on epäillyt, että Venäjän strategiana on ottaa Georgia haltuunsa venäläisen pääoman avulla.

Joka tapauksessa Venäjä ei näytä haluavan Georgiaa osaksi länsimielistä ketjua ympärilleen. Gahrton katsoo, että Etelä-Ossetian sodan yhtenä taustatekijänä oli Venäjän ja Yhdysvaltain kamppailu vaikutusvallasta alueella.

Georgia on päässyt irti Moskovan otteesta, mutta jos se käyttää asemaansa energian kauttakulkumaana Venäjää vastaan, kohtalona voi olla liukuminen Washingtonin marionetiksi, Gahrton kärjistää. Samalla hän kyseenalaistaa Yhdysvaltain ja Naton todellisen halun ja valmiuden ottaa riskejä puolustaakseen Georgiaa.

Jos Georgialla olisi tahtoa pyrkiä puolueettomaksi maaksi, EU voisi Gahrtonin mukaan nostaa profiiliaan itäisessä naapurustossaan tukemalla Georgiaa tällä tiellä. Puskurialueen syntyminen suurvaltaleirien väliin tukisi koko Kaukasian rauhanomaista kehitystä.

Ville Ropponen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.

Kritiikki on julkaistu myös Ulkopolitiikka-lehdessä 1/2012.

Väkivallan huippuosaajat poliittisessa viidakossa

James Ellroy on amerikkalaisen kirjallisuuden Quentin Tarantino. Ellroy luo tarinansa samasta dramaattisesta kamasta, josta syntyvät videovuokraamoiden menestyshitit: salaliitoista, sarjamurhaajista, seksiperversioista, väkivallasta - roskasta jos haluatte. Tämä roska  on  myös amerikkalaisen popkulttuurin ydinlientä. Ellroyn taidokkaat ja psykologiset tarinat kelpaavat suuren yleisön lisäksi älyköille ja "taiteen ystäville". 

Vuosia kiehunut Ellroy ylittää kovaksikeitetyn dekkarin genrepiirteet tarinoissaan Yhdysvaltain lähihistorian poliittisista juonista, huumeista ja rikollisuudesta. Enemmän kuin musta huumori ja sykeröiset juonikuviot Ellroyn teoksissa kiinnostavat niiden yhteiskunnalliset ja moraaliset ulottuvuudet. Bestseller-kirjailija Ellroyta voi myös tulkita vakavasti.

Romaanista Musta Dahlia (1987) alkaen Ellroyn teokset ruikahtavat ulos dekkarista ja rakentuvat metahistorialliseksi fiktioksi, joka on samalla tutkielmaa poliittisesta vallasta. Ellroy yhdistelee kuvitteellisia elementtejä historiallisiin tapahtumiin ja henkilöihin. Hän luo fiktiivisiä asiakirjoja, kirjeitä, lehtijuttuja, päiväkirjanotteita, salakuuntelunauhoja - syntyy puolidokumentaarinen ote. 

"Merkitsen rikoskirjallisuudelle samaa kuin Tolstoi venäläiselle kirjallisuudelle", Ellroy on ujostellut. Enemmän kuin pasifistista venäläiskirjailijaa Ellroy muistuttaa amerikkalaista edeltäjäänsä. Ellroyssa ei ole Raymond Chandlerin sentimentaalista moralismia, ei Ross McDonaldin kyökkipsykologiaa. Ellroy on sukua Dashiell Hammettille. Sähkösanomatyyli, henkilöt ja erityisesti tapa kuvata yhteiskuntaa ovat kuin suoraan Hammettilta. Harva amerikkalainen kirjailija Hammettin jälkeen on kuvannut korruptiota samalla kiihkolla kuin Ellroy.

Erotuksena Hammetin yksityisetsivistä Ellroyn sankarit ovat väkivaltakoneiston työläisiä. Viranomaistahon lisäksi he usein työskentelevät myös mafialle.

Ellroyn henkilöt tulevat tavallisen kansan keskuudesta, mutta ovat rahvaan yläpuolella. He ovat supermiehiä kyvyssään toimia ja käyttää väkivaltaa häikäilemättä pyrkimyksissään.  "Amerikkalainen unelma" ei antaudu helposti.

Moraalisesti Ellroyn virkamiehet eivät eroa rikollisista. He ovat oikeassa vain niin kauan kuin pystyvät voittamaan pelin. Tekojen hyvyyttä tai pahuutta ei arvioida moraalisin perustein, vaan ajatuksen mukaan, että voima on oikeutta. Tiivistyykö tässä eräs totuus Amerikasta?

Henkilöissään Ellroy kärjistää missä tahansa yhteisössä juhlivan opportunismin ja ahneuden. Lähes mikä ja kuka tahansa on ostettavissa. Vaikka henkilöt eivät kyseenalaista järjestelmää, heillä on poliittisia tavoitteita. Systeemin "likaisuus" silti yleensä rusentaa henkilöiden omat poliittiset pyrkimykset. 

Ellroyn romaaneista Musta Dahlia, Hollywood - suuri tyhjyys (1988), L.A. - Langennut kaupunki (1990), White Jazz (1992), muodostuu L.A. -kvartetti. Tahtilajina svengaavat mafia,  rakenteellinen rasismi, sensaatiolehdistö ja veriteot. Historialliset tapahtuvat, kuten rasistiset Zoot Suit-mellakat 1943, Mustan Dahlian murha 1947 ja Los Angelesin poliisilaitosten sisäiset kähinät katalysoivat tarinaa.

Uusimmissa romaaneissaan Amerikan tabloidi (1995)ja Verirahat (2001) Ellroy laajentaa näkökulmaansa koko Yhdysvaltoihin. Hän kirjoittaa uudestaan USA:n 1960- ja 1970-lukujen poliittista historiaa, jonka amoraalisessa voimakentässä ideologiat, Sikojenlahti, vehkeilyt Castron kaatamiseksi, FBI:n Cointelpro-operaatio mustia aktivisteja vastaan, Vietnamin sota toimivat sumuverhoina vallan ja omaisuuksien härskille jakamiselle. Romaanit muodostavat Alamaailma-trilogian, jonka viimeinen osa, Nixonin aikaa kuvaava Levoton veri ilmestyy syksyllä 2009.  

Ellroyn kuvaama maailma on konspiraatio, erillinen maailma, jonka vainoharhassa mikään ei ole sattumaa. 

Amerikan tabloidi ja Verirahat ovat tarinavirtoja, jotka kiertyvät poliittisten murhien ympärille. Ketkä murhasivat John F. Kennedyn, Martin Luther Kingin ja Robert Kennedyn?

Romaaneissa on kolme kertojahenkilöä, yhden kuollessa, tämä korvaantuu uudella hahmolla. Kertojat, Boyd Kemper, Hardt Littell, Pete Bondurant ja Wayne Tedrow, ovat nousukkaita ja käsikassaroita. Yksilöllä ei ole merkitystä. Sameassa šakissa kohtaavat raha, rikolliset, laillinen bisnes ja viranomaisjärjestöt, FBI, CIA, mafia, Teamsters-ammattiliitto, Ku Klax Klan, pääomapiirit. Vieraantuneessa yhteiskunnassa ihmisten väliset suhteet ovat pitkälti  välineellisiä.  

Ellroyn teoksia pidetään väkivaltaisina. On totta, että hän kuvaa paljon irrationaalista tappamista. Politiikka on taistelua vallasta, ja valta perustuu pohjimmiltaan väkivaltaan. Ellroyn machotekstissä silkkihansikkaat repeytyvät toistuvasti. Kirjailija ei silti sorru väkivallan ihannointiin, ei myöskään moralismiin. Taustalla kaikuu kuolema, mutta romaanien todellisuudessa kilkattaa lisäksi inhimillinen ääni: henkilöiden rietas halu elää.

Ellroyn näkemys amerikkalaisesta yhteiskunnasta on lähellä Hammetin näkemystä romaaneissa Veristä satoa (1929)ja Lasiavain (1931). Hammettin tapaan Ellroy tarkastelee politiikkaa rikoksena. Kaikki poliittinen puhe on vilpillistä, sumuverho vallantavoittelulle. 

Amerikan tabloidissa FBI:n J.E. Hoover tiivistää eliitin konsekventialistisen sloganin: "Antikommunismi luo outoja kumppaneita". Väitetty päämäärä oikeuttaa keinot. Kommunismia vastustaessaan Yhdysvaltain valtapiirit tulevat käyttäneeksi stalinistisia keinoja. 

Ellroyn ja Hammettin näkemyksen yhteismitallisuus on kiinnostavaa, koska heidän poliittiset mielipiteensä ovat lähes vastakkaiset. 

Entinen Pinkertonin etsivä Hammett oli sosialisti, joka Mcartyismin ja kommunistivainojen aikaan 1950-luvulla istui mielipiteidensä takia vankilassa.

Entinen koditon nisti Ellroy on oikeistokonservatiivi, vaikka vastustaakin kuolemanrangaistusta, kannattaa tiukempaa asekontrollia ja kaveeraa radikaalien kanssa. 

Ellroy kirjoittaa tarinoita lähimenneisyyden Yhdysvaltain korruptiosta ja viranomaisten väkivallasta, mutta on samanaikaisesti Los Angelesin poliisilaitoksen suuri ihailija; kirjailija on kieltänyt LAPD:n paljastuneen mielivallan ja lahjustenoton yksittäisinä poikkeuksina ja "liberaalin median ylilyönteinä". Ellroy torjuu USA:n nykyisen korruption ja rotusorron. 

Tässä on outo ristiriita. Fantasioiko Ellroy Yhdysvaltojen 40 vuodessa muuttuneen täysin toiseksi? Haluaako hän konservatiivina ilmaista, että tällainen maailma nyt vain on, mätä ja moraaliton, siltä on suojauduttava? Lurittaako kirjailija mustaa huumoria?  

Oli miten oli, historiallinen romaani on aina kannanotto nykyhetkeen. G.W. Bushin aika ei ollut valtavan kaukana Ellroyn käsittelemästä aikakaudesta. Bushin "terrorisminvastaisen sodan" hengessä muslimien syrjintä yleistyi; USA:ta ei tuntunut johtavan presidentti, vaan uuskonservatiiviklikki. Demokraatti Obama, jota kannattelee idealismin noste, taas muistuttaa ainakin mielikuvien tasolla Ellroyn kuvaamia Robert Kennedyä ja Martin Luther Kingiä.

Guardian-lehdessä vuonna 2007 julkaistussa esseessä "Ristiriidan runoilija" Ellroy ounastelee Hammettin tuotannon suuren teeman kummunneen nurinkurisuudesta, jonka aiheutti yhtäältä työ lakkoja murtaneessa Pinkertonissa ja toisaalta Hammetin sosialismi. "Hammett kirjoitti miehestä, joka hän pelkäsi kenties olevansa" Ellroy pohtii ja jatkaa Hammetista: "Hänen työnkuvansa oli jossain määrin 'Sorto'. Se teki hänestä suurelta osin fasistien käsikassaran. Hän tiesi sen". 

Ellroyn mukaan Hammettin etsivät ovat "kohotettuja versioita tyhmistä tiskirotista, jotka selvisivät taas yhdestä työvuorosta Wal-Martissa".

Ellroy itse kirjoittaa henkilöistä, jotka eivät ole vain kohotettuja rottia, vaan joissa on räjähtävää nousujohdetta. Yhdysvaltain katuojat, pikkurikollisuuden, päihderiippuvuuden läpikäyneenä Ellroy tietää, että Amerikassa jokainen on tiskirotta, jollei hän kykene hallitsemaan itseään ja liitämään ylös. Siinä että Ellroyn nousukkaat usein myös putoavat häivähtää kirjailijan sysimusta nauru - kenties kyynelten lävitse.

"On aika purkaa yhden aikakauden myytti ja luoda uusi myytti katuojasta tähtiin. On aika siirtää katse pahoihin miehiin ja siihen hintaan, jonka he maksoivat määritellessään oman aikakautensa rajat kaikessa hiljaisuudessa", Ellroy kirjoittaa Amerikan tabloidin introssa. 

1960-1970-lukujen Yhdysvaltain poliittinen historia on paljon tutkittu aihe. Ellroy esittää yhden tulkinnan. Hän esittää detaljoidun rekonstruktion. USA:n valtapolitiikka Väli-Amerikassa ja Etelä-Aasiassa limittyy sisäpolitiikkaan päähenkilöiden kautta, jotka häärivät mukana kommunistivainoissa, vakoilemassa John F. Kennedyn naisjuttuja, iskemässä pikaveneillä Kuubaan, neuvottelemassa miljärdööri Howard Hughesin ja mafian välillä Las Vegasin kasinokaupoista, todistamassa kansalaisoikeusmellakoita ja Ku Klax Klanin vihakampanjaa, myymässä Vietnamin heroiinia mustien naapurustoissa. Minimalistinen tyyli tikittää: mitään ei selitetä.

Alamaailma-trilogian hahmoista puolet on historiallisia henkilöitä: Teamsterien johtaja Jimmy Hoffa, muusikko Frank Sinatra, CIA-miehet Guy Bannister ja John Stanton, nyrkkeilijä Sonny Liston, mafiosot Sam Giancana, Carlos Marcello, Santo Trafficante. Ellroy kohtelee kaikkia henkilöitään sarkastisesti, niljakkaassa tai koomisessa valossa. Politiikkaa tehdään kompromenttitiedolla ja kiristyksellä. Valtakunnallisen pornoteatterin koneenkäyttäjänä häärii J. E. Hoover. 

Tappaja Bondurant kiteyttää USA:n valtapiirien kylmän sodan aikaisen moraalin: "Kommunismi on vahingollista bisneksille. Äläkä viitsi teeskennellä, että siihen liittyy mitään muuta".

Pakkomielteet, huumeet ja psyykkinen luhistuminen uhkaavat Alamaailma-trilogian sankareita, joista monet ovat kaksois-, tai kolmoisagentteja luoviessaan valtaorganisaatioiden sirkuksessa. Ovelin ja petollisin voittaa.

Verirahoissa CIA-mies huijaa Castron kukistamisesta unelmoivaa Bondurantia. Mafia luovuttaakin huumeraholla ostetut aseet anti-castrolaisten sijasta Castrolle - saadakseen kommunismin ylipapin siunauksen Väli-Amerikan kasinoiden valtaukseen. Dollari peittoaa poliittiset ideologiat.

Ellroyn proosan pessimistiset tunnot ovat tuttuja modernista kirjallisuudesta, mutta väkivallan mytologisointi tuntuu olevan amerikkalaisen kirjallisuuden ja elokuvan omaa alaa. Siitä muovautuu vanhatestamentillinen voima, Leviathan, jonka rinnalla humanismin ja valistuksen ihanteet kalpenevat.

Ellroyn romaanien yhteiskuntakäsitystä voi peilata Thomas Hobbesin teoksessa Leviathan (1651) esittämiin ajatuksiin. 

Päinvastoin kuin Hammetille amerikkalainen yhteiskunta ei Ellroylle näyttäydy hobbesilaisena luonnontilana, ”kaikkien sotana kaikkia vastaan”. On edetty yhteiskuntasopimukseen: kansalaiset luovuttavat oikeuksiaan saadakseen suojelusta. Väkivaltakoneistot rajoittavat hobbesilaisen luonnontilan kaaoksen perussyitä: kilpailua, epäluuloa ja kiistelyä kunniasta.
 

Ellroyn maailmassa useat valtakeskukset ovat näennäisesti vastakkaisia, mutta tekevät pinnan alla yhteistyötä. Yhteistoiminta estää yhteiskuntaelämän kaapanneita saalistajia suistumasta takaisin hobbesilaiseen anarkiaan. 

Ellroyn ihmiskäsitys poikkeaa Hobbesista. Hobbes ei pitänyt kaikkia ihmisiä taipuvaisena pahaan, ainoastaan joidenkin käytös esti hänen mukaansa rauhallisen yhteiselon. Ellroylla ihminen on pääsemättömissä darwinistisesta elonjäämistaistelusta ja pakotettu armottomuuteen. Siksi väkivallan ammattilaisten on taattava organisaatioiden välinen valtatasapaino, muuten yhteiskuntaa uhkaa jälleen sekasorto. Samalla väkivaltakoneistot uusintavat yhteiskunnallista hierarkiaa.

Ellroyn sankarit ovat huippuosaajia, joiden nousukäyrää eivät rasita moraaliset riippakivet; individualismistaan huolimatta he uhraavat kaiken organisaatiolle. Eikö tämä olekin 2000-luvun talousliberalismin ihmisideaali?

Ellroyn maailmassa päällisin puolin demokraattisia yhteiskuntia hallitaan eliittien ja väkivaltakoneistojen salaisella pelillä. Poliittiset päätökset tehdään yhä enemmän vain hyötymoraaliin nojaten, suurbisneksen ehdoilla. Tosimaailmaan sovitettuna näkemys tuntuu äkkiseltään kyyniseltä. Vai onko Ellroy vain kaunistelematon ja suora? Valitettavasti hänen päätelmänsä on pessimistinen: jäykät valtakoneistot murskaavat radikaalit pyrkimykset parempaan.

Ville Ropponen

Essee on ilmestynyt Parnassossa 5/2009.

Ihaillen ja halveksuen

Vladimir Majakovski:
Minun löytämäni Amerikka.
Matkakirja, 140 s.
Suomentanut Mika Rassi.
Savukeidas 2010.

Vladimir Majakovski (1893–1930) ei ollut vain viimeinen suuri futuristirunoilija. 1920-luvulla hän reissasi laajasti nuoren neuvostovaltion epävirallisena kulttuurilähettiläänä. Vuonna 1925 hän matkusti Espanjan kautta Meksikoon ja Yhdysvaltoihin ja julkaisi seuraavana vuonna reportaašeistaan kootun, nokkelasti nimetyn teoksen Minun löytämäni Amerikka. Teos laajentaa oivasti Majakovskin kirjailijakuvaa.

Majakovski kirjoittaa niin energisesti ja satiirisesti, että lähes näkee tuon kaksimetrisen kuulapään nousemassa maihin Vera Cruzissa kuin Hernán Cortés. Meksikon helteessä runoilija pohdiskelee maan vulkaanista poliittista elämää. Saatuaan viikkojen odottelun jälkeen usa:n viisumin Majakovski viettää kolme kuukautta New Yorkissa, Chicagossa ja Detroitissa.

Etelästä pohjoiseen, ihaillen ja halveksuen, Majakovski avaa Amerikan kuin anjovistölkin. Teoksesta kasvaa ikään kuin varhainen vastine Steinbeckin Neuvostoliiton matkakirjalle Venäläinen päiväkirja (1948).

Neuvostorunoilija Majakovskilla oli teokselleen myös poliittinen tilaus. Hän tutkii Amerikan yhteiskuntaluokkia, toruskelee USA:n imperialismia ja sympatisoi työläisiä, vähemmistöjä ja osattomia.

New Yorkissa runoilija hämmästelee pilvenpiirtäjiä, teknologiaa ja kaupankäynnin sykettä. Massayhteiskunta säksättää tieverkkoina ja sähkövalojen myriadina. Majakovski kulkee V. G. Korolenkon ja Gorkin jalanjäljissä Broadwaylta slummeihin ja tarkkailee lakkoilevia satamatyöläisiä.

USA näyttäytyy maahanmuuttajien kansakuntana. Runoilija äimistelee rotuerottelua ja Ku Klax Klania.

Chicagon tehtaiden pauhussa liikkuvat rikolliset. Teurastamot kuvottavat jo aiemmin härkätaistelua kritisoinutta Majakovskia. Ekologista sävyä on pohdinnoissa kaupunkien saasteista ja niiden vähentämisestä.

Amerikkalaisten suhteessa dollariin on runoutta, Majakovski leukailee. Bisnestä tehdään kaikkialla, ja kieltolain maassa jokainen myy viskiä. Lahjottu poliisi tappelee työläisten kanssa. Halpatyövoimaa riistetään. Amerikkalainen unelma on kupla. Hupaisasti futuristien halveksuma vanhan mantereen kulttuuriperimä alkaakin Majakovskista näyttäytyä arvokkaalta Amerikan kevytkenkäisyyden rinnalla.

Majakovskin näkemys Amerikasta ei ole niin järkälemäinen kuin Alexis de Tocquevillen eikä niin akateeminen kuin Baudrillardin. Se on runoilijan syväluotaava raapaisu, joka suppeanakin tavoittaa paljon.

Osa Majakovskin kriittisistä usa-havainnoista olisi varmasti sopinut myös Neuvosto-Venäjään, jos runoilijan tähtäin olisi ulottunut kotimaan pyykkikoriin. Vähintään yhdessä runoilijan huomiossa on silti pysyvää makua: venäläiset junat ovat parempia kuin amerikkalaiset.

Aiemmin Daniil Harmsia kääntänyt Mika Rassi on suomentanut teoksen taidolla. Hänen asiantuntevaa esipuhettaan lukee ilokseen.

Ville Ropponen

Kritiikki on julkaistu myös Parnasson numerossa 2/2010