Kafka, isä ja luokkakonflikti

Ville Ropponen

Jos haluaisin murhata isäni, kuinka tekisin sen?

Antiikin kreikkalaisen mytologian mukaan titaani Kronos tappoi isänsä leikkaamalla irti tämän peniksen. Estääkseen temppua toistumasta Kronos päätti syödä poikansa heti hänen synnyttyään. Kronoksen ovela vaimo ja antoi tälle vastasyntyneen sijasta kiven. Zeus varttui piilossa ja palasi kostamaan. Hän surmasi isänsä ja nousi kukkulan kuninkaaksi. Sitä vuorta kutsuttiin nimellä Olympos.

Kreikkalaisissa myyteissä on muitakin tunnettuja isänmurhia, kuten taru kuningas Oidipuksesta. Tästä muuan analyytikko otti nimen kehittelemälleen kompleksille. Kuten tunnettua Sigmund Freud ja hänen psykoanalyyttinen teoriansa askartelivat 1900-luvun alussa etenkin pojan ja isän suhteen ympärillä. Freudin hellimän isänmurhan taustalta löytyy sekä kulttuurinen myytti että kirjallisuudessa vuosituhansia kaikunut aihelma. Menemättä tarkemmin Freudin teoriaan voi todeta, että se toteutuu hänen mukaansa tänä päivänä ajatuksen, ei teon tasolla.

Ikään kuin Freudin teorioita ennakoiden kirjailijat Sofokleesta Shakeaspeareen ja Dostojevskiin ovatkin tehneet isänmurhansa kirjoittamalla. Aivan erityisesti näin tekee Franz Kafka.

*

”'Rakas isä,

Sinä kysyit minulta hiljattain, minkä takia minä väitän pelkääväni sinua. Minä en, kuten tavallista, voinut vastata Sinulle mitään, osaksi juuri siitä pelosta, jota minä Sinua kohtaan tunnen, osaksi sen takia, että tämän pelon perusteluun kuuluu liian monta yksityisseikkaa, jotta minä voisin puhuessani edes puolittain pitää niitä koossa. Ja kun minä nyt yritän vastata Sinulle kirjallisesti, kaikki jää sittenkin perin epätäydelliseksi, koska Sinua kohtaan tuntemani pelko ja sen seuraukset estävät minua kirjoittaessanikin ja koska aiheen mittavuus ylittää paljolti minun muistini ja ymmärrykseni'.

Näin alkaa yksi maailmankirjallisuuden maineikkaimmista pojan ja isän suhteesta suihkuavista teksteistä. ”Kirje isälle” on syksyllä 1919 laadittu yli 100 käsinkirjoitettua sivua pitkä dokumentti, jonka ei ollut tarkoitus muuttua kirjallisuudeksi. Franz Kafkan isä, Hermann, ei lopulta lukenut kirjettä, sillä kirjailija näytti sitä vain äidilleen ja sisarelleen. Kafkan kuoleman jälkeen kirjeestä kuitenkin kuoriutui hänen teostensa tulkintojen yleisavain.

Tämä juontuu pitkälti siitä, että Kafka on kirjeen tapaan kyllästänyt tuotantonsa neurooseillaan sekä psyykensä horjahtelusta punkeavalla energialla. Kafkan tuotannossa ilmenevä itsetehostus on vertaansa vailla etenkin, kun ottaa huomioon, että kirjailija eli 1900-luvun alussa. Tuolloin maailma nykyaikaistui vauhdilla, ja konflikti värjäsi kirjailijan sukupolven suhteet vanhempiensa polveen tavallista äkeämmin. ”Kirje isälle” piirtää sekä isän että kirjailijan itsensä kuvaa ja virittää lisäksi perustavan ristiriidan, joka tuntuu vallitsevan taiteellisen työn ja materiaalisen hyödyntavoittelun välillä.

”Kirjeessä” kirjailijan isä näyttäytyy väkivahvana, käytännönläheisenä, vulgaarina ja itsekkäänä könsimyksenä, joka uskoo poikansa päässeen liian helpolla, kun isä joutui varttuessaan riutumaan ja raatamaan. ”Kirjeen” isäkuvaa on luonnehdittu jopa maailmankirjallisuuden kauheimmaksi, mutta tekstin pitkällisyys ja asioiden pikkutarkka erittely vaikuttavat toisaalta myös huvittavasti.

Isä oli jotain millaiseksi kirjailija ei ikinä voinut tulla: normaali, yhteiskuntaan kiinnittynyt kansalainen. Poikaansa isä piti yläpilvisiin haihatteluihin karkaavana vätyksenä. Kafka esittää itsensä isän kasvatuksen uhrina. Isä ei huomioinut poikansa kuuliaisuutta ja herkkyyttä, vaan aiheutti tässä epäluuloa ja pelkoa. Kafkan kirjoitusharrastusta isä tietenkin inhosi, joskin kirjettä vuodattava poika tuntee tältä osin päässeensä irti isästä, vaikka: ”tällöin hiukan muistutinkin matoa, jonka takaosan jokin jalka on tallonut maahan, mutta joka riuhtaisee etuosansa siitä irti ja raahautuu syrjään”.

”Kirjeessä” Kafka kertoo isän mielivallan vammauttaneen hänet. Lapsena hän ei voinut ihailla isää, kuten pojat yleensä tekevät, sillä isä ei rohkaissut häntä vaan lannisti lähes kaikessa, nauroi ivallisesti ja käytti rumaa kieltä. Isä kehui Kafkaa vain silloin, kun poika käyttäytyi isän tapaan tai niin kuin isä halusi. Isä ei lyönyt lapsiaan, mutta hänellä oli tapana uhkailla irvokkaasti: ”revin sinut kappaleiksi kuin kalan”.

”Nojatuolistasi käsin Sinä hallitsit maailmaa. Sinun mielipiteesi olivat oikeita, kaikki muut järjettömiä, yliammuttuja, kaistapäisiä, luonnottomia”, tiivistää kirjailija lapsuutensa diktaattorin vallan ”Kirjeessä isälle”.

Paitsi että kirje avaa lukuisia ovia Kafkan teosten tulkintoihin ja myös niiden komiikkaan, se kommentoi arkisella ja yleistettävällä tasolla vanhempien suhdetta lapsiinsa. Liian moni vanhempi yrittää yhä tehdä lapsesta oman itsensä kopion, eikä suo jälkikasvulleen tarpeeksi luottamusta, tukea ja vapautta.

*

”Kirje isälle” ammentaa ikiaikaisesta sukupolvikonfliktista. Kansantaruissa isänsä nujertamista tahtova poika näyttäytyy tavallisesti elinvoimaisena. Sen sijaan poikansa murhasta unelmoiva isä vaikuttaa pelkästään säälittävältä. Surmaamalla poikansa isä tuhoaa tulevaisuuden ja hävittää kuolemattomuutensa mahdollisuuden.

Kafka oli myös edellä aikaansa: 1900-luvun alussa oli yhä ennen kuulumatonta, että lapset kritisoivat vanhempiaan eli auktoriteettia tai valittivat kohtelustaan, oli se millaista tahansa.

Vanhempien arvomaailman torjunta ei sinänsä ollut vierasta koulutetulle Kafkan sukupolvelle: he kääntyivät keskiluokkaisten vanhempiensa materialistisia arvoja vastaan, mutta harva heistä teki sen Kafkan ehdottomuudella. Kirjailijan sukupolvi ei halunnut vanhempiensa tapaan vain selviytyä elämässä, vaan he halusivat tasa-arvoa juutalaisina. Valtaosa heistä kohdisti toiveensa siionismiin tai sosialismiin. Kafka kallistui enemmän jälkimmäiseen suuntaan. Kirjailija oli metafyysinen anarkisti ja perehtynyt Tolstoin, Kropotkinin ja Herzenin ajatteluun. Kafka samaistui huono-osaisiin, mutta hänen siteensä käytännön politiikkaan oli ohut.

”Kirjeessä isälle” Kafka näyttäytyy ikään kuin psykoanalyyttisena esimerkkitapauksena, mikä on herättänyt hänen teostensa tulkintalinjat käymään suorastaan ylikierroksilla. Kirjailijan elämäkerran Franz Kafka kirjoittaneen Ernst Pawelin mukaan Oidipus-kompleksin mallitapauksen tyylinen luonne Kafkojen perheessä juontaa kuitenkin juurensa luokka-asetelmaan.

Isä-Kafka oli punnertanut pois köyhyydestä. Tämä oman elämänsä paroni Von Mũnchausen veti itsensä tukasta ylös suosta. Hän oli kiipivän keskiluokan prototyyppi, rehentelevä nousukas, jolla oli päähänpinttymiä rahasta ja vallasta. ”Kirjeessä” Kafka viittaakin isäänsä tietyn luokka-aseman edustajana. Näin kirjailija liittää isäkonfliktinsa suurempaan sosiologiseen kehykseen.

Tärkeää on myös se, että Kafka torjui isänsä maallistuneen juutalaisuuden ja suomi sopeutumista valtakulttuuriin. Isänsä suvun sijaan kirjailija samaistui äitinsä sivistyneeseen ja vauraaseen sukuun, josta löytyi oppineita kabbalan selittäjiä, ihmerabbeja ja eksentrikkoja. Kafka etsi juutalaisuutta koko elämänsä. Hänen teoksiaan leimaavien vierauden ja pelon taustalla on vaikea olla näkemättä eurooppalaista antisemitismiä. Kirjailija tunsi tiettyä orpoutta Itävallan imperiumissa ja saksan kielessä, vaikka hänen kotikaupungissaan Prahassa olikin merkittävä juutalaisvähemmistö. Kafka ei ollut uskonnollinen, mutta oli kiinnostunut kabbalasta ja hasidismista. Juutalaisten legendat ja jiddišinkielinen teatteriperinne tiukkuvat Kafkan tuotannon taustalla. Hän imi vaikutteita juutalaisesta satuperinteestä, jonka tunnusomainen piirre on komiikan ja itseivan sävyttämä erikoinen, usein groteski fantasia.

”Kirjettä isälle” voi lukea analyyttisenä hyökkäyksenä isän ja tämän sukupolven luokka-asemaa, ylempää keskiluokkaa, kohtaan. Lisäksi ”kirjeen” voi käsittää kritiikkinä isän ilmentämää ajan tyypillistä miesmallia vastaan. Kasvissyöjä ja laajasti lukenut poika-Kafka edusti aivan erilaista mieskuvaa ja -ihannetta kuin hänen isänsä. Kirje oli verbaalinen kosto: kirjoitustaidoillaan ja älyllisellä ylemmyydellään kirjailija pyrki nujertamaan isän – tai oman käsityksensä isän, tämän sukupolven ja yhteiskuntaluokan ylivoimasta. Tästä törmäyksestä avautuu myös mahdollisuus tulkita Kafkan teoksia komiikan kautta esimerkiksi satiireina. Kirjailijan itsensä kerrotaan naureskelleen kirjoitellessaan tarinoitaan. Kafkan huumori on kuitenkin toisenlaista kuin amerikkalaisen TV-viihteen tilannekomiikka, johon nykyiset lukijat ovat kasvaneet.

*

Paitsi omaelämänkerrallinen dokumentti ”Kirje isälle” on kaunokirjallinen työ. Jo vuosi ”kirjeen” kirjoittamisen jälkeen Kafka myönsi kirjeessä naisystävälleen Milenalle, että oli liioitellut ja puhui ”kirjeen asianajajan tempuista”.

Muotokuva jonka Kafka isästään piirtää pusertuu kirjoittajansa psykologiasta, mutta on myös tietoisesti rakennettu. Kafka käsitti neuroosiensa ja kirjallisten teostensa välisen yhteyden. Hän tunsi myös Freudin psykoanalyyttisen teorian ainakin päällisin puolin. ”Kirjeessä” kirjailija ojentaakin suorastaan tarjottimella tulkitsijoilleen työkalut tarkastella hänen tuotantoaan nimenomaan biografisesti.

Millaisia yhtymäkohtia Kafkan tuotannon kanssa ”Kirje isälle” sitten sisältää? Siinä on esimerkiksi tunnettu kolmijako, joka hallitsee useita Kafkan teoksia. Päähenkilö elää orjamaisessa todellisuudessa. Sen yläpuolella on mielivaltaisten voimien, isän hallitsema maailma ja kaiken ulkopuolella kolmas, vapaa tila. Kafkan teoksissa ihminen tuntee usein olevansa uhri, toisten toiminnan kohde ja loputtomassa minän ja muiden rajankäynnissä muihin sidottu. Teosten keskushenkilöitä leimaa lisäksi itseinho, pelko, tunne minuudettomuudesta, kipu ja vieraantuneisuus, jopa epävarmuus fyysisestä ja henkisestä eksistenssistä, kun he joutuvat odottamaan mahtavien auktoriteettien käsittämättömiä päätöksiä.

”Kirjeen” loppujakson kuvitellussa repliikissä isä haukkuu Kafkaa ”syöpäläiseksi”, saksaksi 'das ungeziefer'. Jo varhaisessa proosapalassa ”Häävalmisteluja maalla” päähenkilö vertaa itseään syöpäläiseen. Erityisesti syöpäläinen yhdistyy Kafkan kuuluisaan novelliin Muodonmuutos, jossa sana esiintyy heti ensimmäisessä virkkeessä. Novellin päähenkilö, Gregor Samsa, muuttuu konkreettisesti valtavaksi syöpäläiseksi.

Muodonmuutos on kirjoitettu hallusinatorisen täsmällisellä kielellä. Kysesssä on satu taikavoimasta, jolla viha ja tekopyhyys vallitsevat ihmisiä. Se on ikään kuin nurinkäännetty kehityskertomus, taantumistarina, joka paljastaa kirjoittajansa kauhun sitä maailmaa kohtaan, jossa isä tavaroineen toimii miehen mallina. Muodonmuutosta ei toisaalta välttämättä tarvitse lukea vain surrealistisena satuna. Se näyttäytyy myös satiirina elämän ja toimeentulon ankaruudesta sekä hyötymoraalista aikansa Itävallan keisarikunnassa. Gregorin, eli perheen ainoan elättäjän, muodonmuutoksen jälkeen hänestä tulee hyödytön läheisilleen, aivan kirjaimellisestikin syöpäläinen. Novellilla on suhde myös ”Kirjeeseen isälle”. ”Kirjeen” kohtaus jossa isä ajaa Kafkaa pöydän ympäri toistuu Muodonmuutoksessa, kun isä ahdistaa surkeaa syöpäläis-Gregoria ja vahingoittaa häntä vakavasti.

Muodonmuutoksen lisäksi novellia ”Tuomio” on helppo lukea omaelämäkerrallisena allegoriana. ”Tuomiossa” nuori kauppias Georg Bendemann elää vanhempiensa kanssa, aivan kuin Kafka ”kirjeen” kirjoittamisen aikoihin. Georg on aikeissa avioitua ja muuttaa pois.

Novelli taittuu absurdiin Georgin mennessä tapaamaan isäänsä. Hänen isänsä, joka on ”yhä jättiläinen”, kyseenalaistaa poikansa aikeet ja niiden vilpittömyyden. Isä syyttää Georgia petoksesta ja nautinnon etsimisestä. Georg haluaa vain himojensa tyydytystä morsiamensa kanssa ja menee liian helposti naimisiin, väittää isä. Tämä kohta on olennainen, koska ”Kirjeessä isälle” mainitaan isän puhuneen Kafkalle samantapaisesti. ”Tuomiossa” isä pelkää Georgin käyvän häntä vastaan kuin aavistaen pojan unelmoivan hänen kuolemastaan, mutta tapahtuukin päinvastoin.

Novellin lopussa Georg säntää isänsä sanojen loitsumaisesti ajamana lähimmälle sillalle ja hukuttautuu jokeen. Tarinan viimeinen lause, ”sillä hetkellä sillalla kulki suorastaan loppumaton liikenne” viittaa ehkä elämän jatkumiseen yksilön kohtalosta piittaamatta, mutta lisämakua se saa käytetyn saksan sanan monimerkityksellisyydestä. ”Verkehr” tarkoittaa paitsi liikennettä niin myös sukupuoliyhdyntää. Rietastelu siis jatkuu, vaikka Georg on poissa, tuntuu virnuileva Kafka sanovan.

”Kirje isälle” sivuaa myös Kafkan romaaneja. Esimerkiksi Mies joka katosi -romaanin päähenkilö Karl Rossman suljetaan kirjeen lapsi-Kafkan tapaan yöllä rangaistukseksi parvekkeelle. ”Kirjeessä” kerrotaan isän palvovan itseään korkeammassa asemassa olevia henkilöitä ja puhuvan heistä yhtenään – samoin kuin Oikeusjutun virkamiehet ja Linnan kyläläiset. Puhuessaan ”kauheasta riitajutusta, joka jatkuu meidän ja Sinun välilläsi”, Kafka käyttää alkutekstissä samaa sanaa kuin Oikeusjutun nimessä ”der prozess”. Kirjeessä isälle esiintyvä ilmaus, ”hän pelkää, että hänen häpeänsä elää kauemmin kuin hän itse”, viittaa sekin Oikeusjuttuun, romaanin päätösvirkkeeseen, joka on lähes sama. Kiinnostava on myös yhteys Oikeusjutussa esiintyvään sisäkertomukseen, kuuluisaan paraabeliin ”Lain edessä”. ”Kirjeen isälle” huomautus, että isän käskyt oli ”säädetty vain minua varten” vertautuu ”Lain edessä”-legendan mainintaan, että lain ”portti oli määrätty vain sinua varten”.

”Kirjeessä isälle” näkyvän alistamisen teeman huipentuma on Kafkan novelli ”Rangaistussiirtolassa”. Se on sadistinen näky banaalista pahuudesta, joka kuvataan byrokraattisen latteuden kehyksissä. Novelli on myös askel Oikeusjutusta eteenpäin: syyllistä rangaistaan nyt suoraan, ilman mitään krumeluureja. ”Rangaistussiirtolan” tapauksessa myös yhteiskunnallisempi luenta on mahdollinen: novelli on kirjoitettu buurisodan jälkeen. Tuo sota oli paljastanut maailmalle kolonialistisen hallinnon kauheudet uudella tavalla. Novellin miljöö viittoileekin merentakaisiin kolonioihin, jossa siirtomaaisännät paimensivat lasten asemaan pantuja alamaisiaan.

Oikeusjutussa ja ”Rangaistussiirtolassa” (isän) laki rankaisee tappavasti, mutta Linna taas kuvaa lain täydellistä välinpitämättömyyttä pakeilleen pyrkijästä. Linnan alkukielinen nimi ”das schloss” merkitsee paitsi 'linnaa' niin myös 'lukkoa'. Romaani on labyrinttimainen satu, jossa toteutuu Kafkan teoksille ominainen ajatus elämästä: kaikki tietävät, että oleminen ja toiminta ovat järjettömiä, mutta kaikki jatkavat elämistä ikään kuin näin ei olisi ja ikään kuin he eivät tietäisi muiden tietävän sitä. Mystisten vallanpitäjien tavoittaminen on alusta asti toivotonta. Edes romaanin naisten, Friedan ja Pepin, tarjoamat lihan ilot eivät pysty vapauttamaan hierarkiasta. Linnan valtaa ei voi tavoittaa, mutta sen luota on myös mahdoton itsenäistyä.

Tämä kaikki oli tuttua paitsi kirjailijalle, niin myös hänen koulutetulle ikäpolvelleen, jonka suhde hyödyntavoittelusta eläviin vanhempiinsa oli samantapainen kuin Kafkalla. Taloudellisesti Kafkan sukupolvi ei vanhempiensa tapaan jatkanut luokkanousua, vaan päinvastoin usein vieri alas. Yhteiskunnallisesti he edustivat haastajia ja kriitikkoja. He ymmärsivät hyvin Kafkan teoksissaan luomaa hirtehishumoristista näkökulmaa valtaa, auktoriteetteja ja säädöksiä kohtaan. Kiinnostavasti myös samoihin aikoihin eläneen puolanjuutalaisen modernistin Bruno Schultzin novelleista moni kiertyy surrealistisesti käyttäytyvän isän ympärille.

*

Lukuisten eri tulkintojen myötä Kafkasta on tullut hyvin mytologisoitu kirjailija. Hänen kohdallaan on lähes mahdotonta erottaa myytin, fiktion ja elämänkerrallisten dokumenttien välisiä rajoja. Kirjailijan on tulkittu tavoitelleen Jumalaa tai tarkoitusta mielettömässä maailmankaikkeudessa tai yksilöllisyyttä massayhteiskunnassa ja yliyksilöllisen byrokratian aikakaudella. Oma lukunsa ovat Kafkan psykologiset ja etenkin psykoanalyyttiset tulkinnat. Hänen teoksistaan on löydetty kaikki mahdolliset seksuaaliset fantasiat, mukaan lukien tukahdutettu himo sisariin ja äitiin sekä toive tulla isänsä raiskaamaksi.

Kenties jatkuva kiinnostus Kafkaa kohtaan kumpuaa hänen tavastaan ruotia isän valtaa ja auktoriteettia? Se koskettelee selvästi jotain eurooppalaisen, patriarkaalisen kulttuurin alitajunnassa.

Nykyaikaistumisen vuosisata, 1900-luku, jonka mentaliteettia Kafka tuntuu teoksissaan kuvastavan, muodostui aikakaudeksi, jolloin traditioiden valta ja perinteinen auktoriteetti murtuivat, elleivät vallankumousten muodossa niin maltillisemmin kerros kerrokselta purkautuen. Kafkan teoksissaan luoma unimaailma repi perinteisen logiikan riekaleiksi ja ylipäänsä kaikki 1800-luvun tyyliset varmuudet pysyvästä asemasta yhteiskunnassa. Kafkan aikalaiselle lukijalle tällainen riehuminen ja etenkin sen pedantti kuvaus ovat näyttäytyneet hyvinkin koomisina.

Oudon huumorin lisäksi Kafkan järjettömyyttä, tyhjyyttä ja kauhua henkivän fantasiamaailman on ajateltu ennustaneen 1900-luvun totalitaristista valtaa, natseja ja kommunisteja. Todellisia totalitarismeja Kafka ei ehtinyt kokea: hän kuoli tuberkulosiin jo vuonna 1924. Tärkeämpää on se, että Kafka yhdistelee modernisaation ja nykyteknologian esiin nostamia vallankäytön mahdollisuuksia omiin psykofyysisiin kokemuksiinsa. Ilmentäessään vanhempien musertavan ylivoiman armoille jäämistä Kafka tulee osoittaneeksi sen jokaiselle sukupolvelle tutun perustan, jolle kaikki vallan ja alistumisen koneistot kehkeytyvät. Mikä oikeastaan olisi naurettavampaa kuin ihmisen alistaminen objektin, esineen asemaan? Ja kuitenkin sitä tapahtuu koko ajan, kuten kirjailija teoksissaan osoittaa.

Luotaamalla auktoriteetin ja vallankäytön pohjaa, minän ja muiden välistä ristiriitaa, hierarkiaa, nöyrtymistä ja jatkuvaa tarvetta todellisuuden aukottomaan hallintaan, Kafka vaikuttaa ilmaisevan itse moderniteetissa piilevää totalitarismin mahdollisuutta. Tämä totalitarismi ei koske vain ihmistä ja ihmisluontoa vaan kaikkea elollista maailmassa, jossa teknologian valta vain kiihtyy. Samalla Kafka ikään kuin sanoo että elämän mielekkyyden löytämiseksi suhteen auktoriteettiin ja isään – eli modernisaatioon – on muututtava perusteellisesti.

Niin ”Kirjettä isälle” kuin koko Kafkan tuotantoa voi lukea tahdottomuutena taipua lapsuuden loppuun ja mielikuvituksen jähmettymiseen, haluttomuutena suostua 1800-lukulaisen humanismin päätökseen, kun modernisoituva yhteiskunta eli imaginäärinen isä pakottaa materiaalisen hyödyn maailmaan, sitomaan itsensä palkkatyöhön, riistoon, esineellistymiseen ja teknologian kasvottomaan valtaan.

Essee on ilmestynyt Parnassossa 3/2025.

Luonto ottaa vallan

 

Karel Čapekille modernisaatio ja kapitalismi ovat näkökulmia, joiden avulla elävä luonto esineellistetään ja tavaramuotoistetaan.

Ville Ropponen

Kulttuurissa ja kirjallisuudessa viime vuosina suosituksi aiheiksi ovat nousseet suhde ei-inhimilliseen ja ihmisen toimista johtuva ympäristökatastrofi, joka muodostaa uhan koko ihmiskunnalle.

Aiheet eivät ole suinkaan uusia. Jos lukee tšekkiläisen satiirikon Karel Čapekin (1890–1938) tuotantoa, alkaa suorastaan hirvittää. Jo nykyaikaistumisen alkuvaiheessa ongelmat, joiden kanssa yhä painimme, olivat selvästi näkyvillä.

Ei-inhimillistä Čapek käsitteli ensi kertaa varhaisessa näytelmässään R.U.R. (1920), jossa ihminen ryhtyy hyödyntämään biologisia robotteja. Sana ”robotti” on peräisin tästä näytelmästä.

Kirjailijan pääteoksena pidetty romaani Salamanterisota (1936) ammentaa näytelmän aiheista, mutta samalla se on oma, näytelmää monitasoisempi teoksensa. Taidokkaassa, mustanhumoristisessa tarinassa on myös uusia aiheita, kuten kansainvälinen jännitys ja sota.

Ei-inhimillisen kuvaus mahdollistaa monimielisen allegorian, jonka kautta Čapek ottaa kantaa ajan ilmiöihin ilman, että se tuntuu osoittelevalta.

Kapteeni van Toch löytää Intian valtamereltä älykkäiden salamanterien rodun, jonka hän opettaa kalastamaan helmiä. Salamanterit pystyvät oppimaan myös muita ihmisen taitoja aina puhetta myöten.

Kapteeni esittelee löytönsä tšekkiläiselle pohatalle Bondylle, jonka perustama suuryhtiö, Salamanteri-syndikaatti, käyttää salamantereita yhä laajemmin, helmenkalastamisesta rakentamiseen ja merenpohjan täyttämiseen. Lopulta vain taivas on rajana salamanterien hyödyntämisessä. Samalla salamanterien määrä lisääntyy jatkuvasti.

Salamanterisodassa ei ole vain yhtä näkökulmaa, vaan teos koostuu eri äänistä, ulkopuolisen kertojan lisäksi uutiskatsausten tai tieteellisten selvitysten pastisseista, jotka seuraavat salamanterien ja ihmisten suhteiden kehitystä. Ääneen pääsee myös suuryrittäjä Bondyn ovimies Povondra.

Salamanterien hyväksikäyttö talousvoittojen takia ylevöitetään edistyksen palvelemiseksi. Jopa Hollywood-tähdet purjehtivat kuvaamaan salamantereista elokuvaa. Se käynnistää ensimmäisen lajien välisen törmäyksen, mikä ennakoi teoksen alun kepeämmän satiirin syvenemistä viiltäväksi.

Reino Silvannon vuoden 1938 suomennoksen julkaissut WSOY päätyi jättämään pois Salamanterisodan ensimmäisen osan päättävän luvun ”Salamanterien sukupuolielämästä”. Jostain syystä lukua ei lisätty silloinkaan, kun teoksesta vuosina 1962 ja 1992 otettiin uusia painoksia.

Kyseinen jakso, joka on olevinaan tieteellinen selonteko, kuvaa salamanterien kutemista empiirisesti, tavallaan groteskeja yksityiskohtia väistämättä. Kuvauksen voi lukea myös ihmisen pariutumisen vertauskuvana, mikä on ehkä ollut 1930-luvun moralisteille liikaa.

Tai kenties luvun poisjättämiseen on päädytty siksi, että Čapek nauraa patriarkaalisuudelle, miesten halulle omistaa naiset ja asettua auktoriteeteiksi? Salamanterien kohdalla kyse ei ole parittelusta vaan partenogeneesin ja seksuaalisen lisääntymisen välimuodosta. Uros ei ole nuijapäiden todellinen isä, vaan persoonaton tarjoaja kemialliselle ympäristölle, joka hedelmöittää munasolut. 

Čapek kirjoittaa, että salamanterien

sukupuolielämä on itse asiassa vain illuusio; eroottinen intohimo, parisuhde ja seksuaalinen tyrannia, uskollisuus oikealle hetkelle, hidas ja raskas yhdyntä, kaikki nämä asiat ovat itse asiassa tarpeettomia eivätkä sen enempää kuin vanhentunutta ja melkein symbolista tekoa, joka niin sanotusti koristaa uroksen tarjoaman lisääntymisympäristön persoonattomuutta. Naaraan outo välinpitämättömyys uroksen kiihkeää ja turhaa toimintaa kohtaan on selvä todiste hänen vaistomaisesta tunteestaan, että se ei ole muuta kuin muodollinen seremonia tai alkusoitto todelliselle rakastelulle, kun he yhdistyvät hedelmöittävän väliaineen kanssa; voisi melkein sanoa, että –– naaras ymmärtää tämän asian selkeästi ja käy sen läpi objektiivisesti ilman eroottisia illuusioita. (Englannista suom. Ville Ropponen.)

Tämän pilailun huipentumana kuvataan vielä erityistä salamanteritanssia. Siinä urokset kompensoivat persoonattomuuttaan kutuaktissa muodostamalla uroskollektiivin, lähes uskonnollisen kultin, josta naaraat on ulossuljettu.

Romaanissa esiintyvä muunlainen satiiri on suomennoksen julkaisijalle kelvannut. Salamanterien kaupallista hyödyntämistä kuvaavan scifijuonen varjolla Čapek ruoskii kolonialismia ja imperialismia, luonnon teollista hyväksikäyttöä ja työntekijöiden riistoa.

Salamanterit on helppoa nähdä allegoriana alistetuista ihmisryhmistä, mukaan lukien orjista. Teos viittailee lisäksi Yhdysvaltain rotuerotteluun. Esimerkiksi eräässä ”uutiskatsauksista” kerrotaan valkoisesta naisesta, joka väittää salamanterin raiskanneen hänet, jolloin väkijoukko yksinkertaisesti lynkkaa salamanterin.

Čapek tuntuu sanovan, että modernisaatio ja kapitalismi ovat näkökulmia, joiden avulla elävä luonto esineellistetään ja tavaramuotoistetaan globaalin pääoman tarpeisiin. Ihmisen ahneus johtaa siihen, että salamantereja tuotetaan loputtomiin ja ne tulevat koko ajan älykkäämmiksi.

Viimein salamanterit tulevat tietoisiksi itsestään. Ne kääntyvät ihmistä vastaan.

Yhteentörmäys johtuu myös pyrkimyksistä tehdä ei-inhimillisestä ”tasa-arvoisempaa” ihmisen kanssa eli enemmän ihmistä muistuttavaa. Čapek epäileekin myös suuria utopioita. R.U.R.-näytelmässä kritiikin kärki on modernisaation ja kapitalismin lisäksi neuvostokommunismissa. Salamanterisodassa arvostelun kohteena on kommunismin sijasta fasismi.

Teoksen kirjoitusajankohtana kansainvälinen tilanne jännittyi natsi-Saksan hamutessa lisää alueita. Čapek soimaa nationalismia, saksalaisia rotuteorioita ja militarismia.

Salamanterien hyödyntäminen johtaa niiden aseistamiseen, kun suurvallat käyttävät niitä puukkohippastensa tykinruokana. Lopulta salamanterit alkavat vallata itselleen lisää elintilaa. Ne ryhtyvät muuttamaan mantereita merialueiksi ja joutuvat konfliktiin ihmisten kanssa. Syttyy globaali sota.

Yksi jakso tuntuu peräti ennakoivan Münchenin sopimusta 1938, kun romaanissa Euroopan valtiot suostuvat sopimukseen, jossa Kiina uhrataan salamanterien elintilaksi, mutta Eurooppa uskoo säästyvänsä.

Toinen jakso ivailee eristäytymispolitiikkaa: tšekit luulevat sisämaavaltiona olevansa salamanterien ulottumattomissa ja suhtautuvat sotaan välinpitämättömästi – kunnes salamanteri havaitaan uimassa Prahan Vltava-joessa ja tšekit tajuavat olevansa seuraava kohde.

Romaanin lopussa vaikuttaa siltä, että myös ihmiskunnan osana on toimia uhrina edistyksen alttarilla. Metafiktiivinen käänne tuo kuitenkin esiin Kirjailijan keskustelemassa itsensä kanssa.

Kirjailija säästääkin ihmisen salamanterien orjana. Salamanterit toistavat ihmiskunnan virheet ja tuhoavat lopulta toisensa. Ehkä ihmiselle koittaa uusi mahdollisuu?

Čapek tuntuu sanovan, ettei ihmiskunnan olemassaoloa uhkaa niinkään mikään kosminen tai luonnonvoima vaan sivilisaatiomme valtahierarkiat sekä poliittisten ja taloudellisten johtajien tekojen typeryys ja vahingollisuus.p 

Essee on ilmestynyt Parnassossa 5/2024.

Siperiaan ulkoistettu elämän kulutus

Kun Suomessa tankkaa bensiiniä auton tankkiin, nousee bussiin, kääntää patterit lämmitykselle, syö ravintolassa tai tekee lähes mitä tahansa liittyy usein huomaamattaan pitkään virtaan. Tuo virta johtaa Venäjälle, josta tuodaan yli 90 prosenttia käyttämästämme öljystä ja valtaosa muistakin fossiilisista polttoaineista, maakaasusta ja kivihiilestä.

Suomi poikkeaa maailman talouden valtavirrasta, sillä fossiilisten polttoaineiden osuus on vain 42 prosenttia energiantuotannosta. Emme kuitenkaan voi liikaa ylpeillä. Suomalainen elämäntapa on väkevän sitkeästi riippuvaista maahan tuotujen tuotteiden ja raaka-aineiden niin sanotuista piilovirroista. Kulutetuista luonnonvaroista yli puolet on peräisin muualta kuin kotimaan kamaralta.

Olemme kätevästi ulkoistaneet osan kulutuksestamme ja sen tuottamisessa tarvittavan sorron ja saastumisen muualle maailmaan. Tätä harvoin kuitenkaan mainitaan tai edes muistetaan. Fossiiliset polttoaineet mahdollistavat niin pitkät reititykset ja etäpesäkkeet, niin kookkaat välimatkat ja korkeat valtasuhteet tuottajan ja hyödyntäjän välillä, ettei likeinen ja tuttu, kuten juuri autolla ajaminen ja ravintolassa käyminen, näytä liittyvän kaukaiseen raaka-aineeseen mitenkään, vaikka mahdollistuu vain kaukaisen avulla.

Länsi-Siperian Jugrassa eli Hanti-Mansiassa tuotetaan yli puolet Venäjän öljystä, ja kun Nenetsia lisätään mukaan puhutaan jo öljyntuotannon kahdestakolmasosasta. Vorkutan-Intan kivihiilialue taas on Euroopan puoleisen Venäjän rikkain esiintymä. Ja kuitenkaan nämä seudut eivät Suomessa kiinnosta ketään, harva edes tietää missä ne sijaitsevat. Entä millaisia vaikutelmia nuo alueet herättävät, kun niitä tarkastelee fossiilisten polttoaineiden tuotannon ja sen seurausten näkökulmasta?

***

Vorkuta oli yksi vankileirien saariston, Gulagin, pahamaineisimpia keskuksia, kaivosvyöhyke, joka leirien lakkautuksen jälkeenkin tahkosi runsasenergistä kivihiiltä Neuvostoliiton teräs- ja aseteollisuuden tarpeisiin. Vorkutan kymmenistä kaivoksista osa on jo ehtynyt, osa muuttunut globalisaation takia kannattamattomiksi ja vain osa on toiminnassa. Kaupunkia kiertää suljettujen kaivosten, autiokylien, hautausmaiden ja saastuneen teollisuusmaan kehä. Enemmän kuin varsinainen energiavara-alue, Vorkuta on nyt jonkinlainen historiaan jäätynyt brutaalin nykyaikaistumisen ulkomuseo.

Se on fossiilisten polttoaineiden riivaaman ihmisen suuruudenhulluuden tragikoominen muistomerkki. Tundralle 100 kilometriä napapiiristä pohjoiseen, jossa suomensukuinen alkuperäiskansa nenetsit vielä 75 vuotta sitten paimensi porojaan, oli väen väkisin pystytettävä fantasia neuvostomodernisaatiosta, joka tosin vääntyi irvikuvakseen. Huippuvuosina 1970-luvulla Vorkutassa asui yli 220 000 ihmistä, nykyään puolet vähemmän. Mailmassa on silti yhä harvoja näin isoja ja näin pohjoisessa sijaitsevia asutuskeskuksia.

Vorkuta on symbolinen kuva fossiilista polttoainetta syövän tuotantokoneen riistosta, paikka jossa ihmisiä, heidän lihas- ja elinvoimaansa muutettiin lähes saumatta suoraan energiaksi. Ensimmäiset Stalinin orjat asuivat Vorkutassa Rudnikin kylän alueella, rinteellä, jota kultsuttiin nimellä ”luolaihmisten bulevardi”. He asuivat teltoissa ja zemljankoissa, maakorsuissa, varmasti huonommin kuin yksikään luolaihminen. He rakensivat ensimmäisen kuilukaivoksen vuonna 1936 ja kaivoivat ensimmäisen tonnin kivihiiltä. Vankien kasvot ja ruumis kävivät kaivostöissä konkreettisesti mustanpuhuviksi – aivan kuin ennakoiden heidän muodonmuutostaan hiileksi – heidän rakentaessaan lisäksi kaupungin asuintalot, hallintorakennukset, stalinistisen klassismin tyylisen kaivosmiesten kulttuuritalon, yliopiston, teatterin ja nukketeatterin.

 

***

Kerrallaan Vorkutan leireillä raatoi satojatuhansia vankeja. Kansalaisjärjestö Memorial on arvioinut, että Vorkutassa kuoli jopa 250 000 vankia. Vorkuta ja sen rauniot tuntuvat puhuvan vielä vuosikymmeniä myöhemmin jotain myös vankien kokemuksesta, vaikka tämä onkin pyritty peittämään tragikoomisen modernisaatiofantasian alle.

Fossiilinen energia mahdollistaa talviset sisäurheilulajit ja luisteluradat aavikolla. Sen avulla arktisesta Vorkutasta on yritetty tehdä niin standardi neuvostokaupunki kuin mahdollista. On pykätty jopa keskuspuisto, vaikka eivät puut tundran ilmanalassa kasva. Pajupöheikköä on saatu aikaiseksi. Puistossa kelpaa tepastella niiden kahden kuukauden aikana, jotka Vorkuta on vuosittain lumeton. Jopa puiston pulut ovat fossiilikoneen toiminnan seurausta: ne saapuivat seudulle junien katoilla. Vorkutaan tuodaan junilla myös autoja, vaikka ei seudulla ole ympärivuotisesti kuljettavia teitä kuin joitakin kymmeniä kilometrejä, sillä tundra muuttuu kesällä upottavaksi suoksi.

Vaikka hiilikaivosten tuotto on laskenut, fossiilinen energia määrittää elämistä myös nyky-Vorkutassa. Yllättäen siellä törmää fossiilisia polttoaineita kuvastavaan kaksinapaiseen vastakohtaisuuteen, joka jostain kohtalon oikusta esiintyy täällä yhdessä ja samassa rakennuksessa, jonne lähdemme illallistamaan. Kuten Vorkutan talot yleensä talon julkisivu on rupinen, myrkyllisen oloinen ja hiilipölyinen, ilmentäen fossiilipolttoaineista kärsiville tuntuvaa ulkopuolta. Mutta kun astuu jäisestä ulkoilmasta julkisivun läpäisevän oven läpi niin – tadam – päätyy fossiilipolttoaineista nauttivien sisäpuolelle tilaan, joka muistuttaa Helsingin keskustan trendiravintolaa. Nuoret parit istuvat treffeillä, iloiset seurueet melskaavat olutkolpakkojen ääressä, televisio ja stereot pauhaavat, valot välkkyvät, lämpö hohkaa. Syötäväksi voi tilata kaikkea mahdollista Brasilian nautakarjasta ja Tyynenmeren mustekalasta mangolohkoihin.

Hitaasti luonto ja todellisuus tihkuvat ympärillä takaisin rapautumisena, murtumina, tundran kituliaana varvikkona, rapistuvina autiokylinä, joista yhtä nimeltään Halmer-Ju Venäjän armeija käyttää nykyään harjoitusmaalina, hajoamisena alkuaineiksi.

***

Stalinin aika meni menojaan, eikä Vorkutan ja Gulagin kaltaista ihmisruumiiden syöttämistä fossiilikoneen moolokinkitaan enää esiintynyt. Mutta miksi Jugran hantit puhuvat aina, ettei yksikään Stalinin ajan katastrofi merkinnyt niin pahaa kuin mitä seurasi 1960-luvulta alkaneen öljynporauksen myötä? Olemme Länsi-Siperiassa, Uralvuorilta itään avautuvassa maassa, jonka korpia halkovat mahtavat Ob- ja Irtyš virrat, täplittävät sadattuhannet järven. Suomensukuiset hantit ovat eläneet seudulla arkeologisten löytöjen perusteella vähintään 2000 vuotta.

Ehkä tätä taustaa vasten voi ymmärtää myös sen, että Venäjän alkuperäiskansat ovat keskimäärin vähemmän valtakulttuurin sulautuneita kuin Pohjois-Amerikan intiaanit. Pohjois-Amerikka nykyaikaistui ja siirtyi fossiilitalouteen Venäjää aikaisemmin. Venäläisvalta Siperiassa samoin kuin Nenetsiassa on vallinnut aina 1600-luvulta lähtien. Kuitenkin vasta 1920-luvulla alkuperäiskansat alkoivat jäädä vähemmistöön kotialueillaan. Nykyään he muodostavat väestöstä Jugran 1,5, prosentista Nenetsian 19 prosenttiin. Varsinkin fossiilinen moderni on merkinnyt alkuperäiskansojen näkökulmasta aineellista ja henkistä tuhoutumista.

Öljynporauksen alkuvuosikymmeninä erityisesti Etelä-Jugra saastui pahoin, ja öljyvahinkoja sattuu edelleen hälyttävän usein. Ulkomaisille matkailijoille ympäristötuhoja ei Jugrassa esitellä. Korkeintaan pääsee näkemään mustunutta, pystyyn kuollutta kuusikkoa autoteiden vierellä ja maastoon kylvettyä teollisuusroskaa.

***

Jugran öljykentille on aina ollut vaikea saada vierailulupia, erityisesti näin on nykyään. Olen kuitenkin käynyt öljykentällä Nenetsiassa kesällä 2005. Neste oil omisti yhdessä Lukoilin kanssa SeverTek-yhtiön, joka pyöritti Etelä-Šapkinon kenttää. Neste oilin kautta lupa vierailuun herkesi helpommin suomalaistoimittajalle. Mutta ei Šapkinossa ollut nähtäväksi kovin paljon mitään yllättävää, paitsi että se oli melko uusi kenttä, ja laitteet olivat hyväkuntoisia. Liekit roihusivat poraustornien huipulla. Tundralle oli vedetty teitä, ja öljyputket johtivat rinnakkain itään, kohti öljyn kokoamisasemaa. Kuinka ollakaan kentän ympäristöprikaati harjoitteli öljytuhon varalta juuri saapuessani. Muutenkin meille vakuutettiin ympäristöasioista huolehtimista.

En puhu siitä, että öljykentän helikopteriasemalle vievän tien varsi oli reunustettu poraustorneilla ja öljyputkilla, ja tundra oli koneiden mylläämä. Harjagan helikopteriaseman lähellä lampeen näytti valuneen mustaa, ja tundralla kohosi vuori teollisuusromua. En puhu siitä, miten helikopterista saattoi nähdä taigan ja metsätundran juovuttuneen telaketjullisen miehistönkuljetusautoa muistuttavin vesdehodin urista – rakkineita käytetään tundrassa liikkumiseen. Vesdehodin jäljiltä kestää lähes vuosisadan ennen kuin tundran kasvillisuus palaa ennalleen. En puhu siitä, että helikopterit olivat vanhoja armeijan kuljetuskoptereita, jotka tärisivät niin, että niiden ajatteli minä hetkenä hyvänsä räjähtävän, sillä öljyntuotanto on eräänlaista sodankäyntiä, ja sodassa sotilaan on vain kestettävä niin kauan, että pääsee pois ja sen jälkeen unohtaa kaiken.

Ongelmat ovat Nenetsiassa pääsääntöisesti melko samoja kuin Jugrassa. Isoja tai pieniä öljyvuotoja on aika ajoin; yhtiöt voitelevat paikallisia poronhoitajia järjestämällä helikopterikuljetuksia ja ostamalla esimerkiksi moottorikelkkoja sekä tukemalla rahallisesti alkuperäiskansajärjestöjen hankkeita, mutta öljystä saataviin voittoihin nähden se on pikkurahaa. Tiet, öljyputket ja teollinen infrastruktuuri halkaisevat usein porojen jutausreitit. Porot kuolevat juotuaan öljyistä vettä tai maaperän saastuessa. Jokien ja järvien kalat kuolevat, marjat ja sienet jäävät nousematta kankaille.

Ympäristötuhot ovat vain ongelmien yksi ulottuvuus. Toinen asia on se, että nenetsit, mansit ja hantit ovat pitkälti menettäneet kielensä ja kulttuurinsa, he sinnittelevät kahden maailman välillä. Sattuvasti kaikkien ja kaiken riippuvuuden fossiilienergiasta tiivisti kyltti matkalla lentokentältä Narjan-Mariin: ”Kiitä Lukoilia, Narjan-Marin asukas”.

***

Jugran kaupunkien kaduilla näkyy samantyylisiä plakaatteja: ”iloitse kaupungistasi” ja kulmassa on aina jonkin öljy-yhtiön logo. Öljy-yhtiöt ovatkin rakennuttaneet seudulla tavallisesti lähes kaiken teistä kouluihin ja sairaaloista vanhainkoteihin. Ne myös maksavat Nenetsian tapaan 95 prosenttia seudun veroista.

Verokertymä menee Moskovaan, joka palauttaa siitä vähemmän kuin vie. Ja silti öljyraha tuottaa monenlaista hämmästyttävää seudulle. Mitä erilaisimpia valoja poltetaan kaupungeissa yötä päivää, vaikka tavallisesti Venäjällä katuvalot eivät öisin pala. Erityisesti Jugran piirikunnan pääkaupunki Hanti-Mansiisk on täynnä uljaita museoita, pompöösejä kirkkoja, metallisia patsaita, jäähalleja ja ostoskeskuksia, kivisistä mammuteista tehty puisto, pyramidin muotoinen näkötorni. Infrastruktuuri ja suorat moottoritiet kiiltävät uutuuttaan. Kuin oltaisiin Suomessa.

Ehkä omituisin asia on Surgutin teollisuuskaupungin läheltä löytyvä lomamökkikylä, jonka yhteydessä on eläintarha. Sen mainostetaan olevan ekologisesti puhtaalla alueella. Häkeissä ja aitauksissa on näytteillä yli 70 eri eläinlajia. Assurintiikeripariskunta lekottelee raukeasti kahden tiikerinpoikasen vierellä, leijona käyskentelee, leopardi venyttelee, on kameleita, ilveksiä, kotkia, šakaali, apinoita, strutseja, jakkihärkiä ja jopa kenguru. Talvisin eläimiä kuulemma pidetään piskuisissa suojissa, joita öljy lämmittää, kun elohopea saattaa laskea jopa 60 pakkasasteeseen.

Puhumattakaan lukemattomista patsaista ja muistomerkeistä, jotka esittävät geologeja ja öljytyöläisiä – heitä Jugrassa palvotaan loputtomiin. Nižnevartovskin lentokentän lähelle on parkkeerattu kuin toteemiksi ”ensimmäiset Samotlorin öljyesiintymälle lentäneet lentokoneet”, vieressä on sankarilentäjien muistopaasi. Neftejuganskin kaupungista taas löytyy kookas ja mustanpuhuva ”seudun ensimmäisen öljypisaran monumentti” ja öljyntuotannon museo toki löytyy joka kaupungista.

Hanteilla, joiden tilanne on seudun alkuperäiskansoista paras, löytyy muutama niin sanottu kansallinen kylä, Varjogan ja Russkinskaja. Kylien asujainten enemmistö on alkuperäiskansaa, ja yhtiöt ovat tavallisesti rakennuttaneet heille taloja kyliin korvauksena öljyntuotannon aiheuttamista haitoista luonnonmukaisille elinkeinoille. Monet hantit ovat palanneet vähintään osaksi vuotta elämään erämaahan. Jugrassa on alkuperäiskansojen 1990-luvun aktivismin seurauksena säädetty niin sanottu sukumaalaki, joka mahdollistaa erämaiden käytön, mutta ei omistusoikeutta. Muuta työtä, varsinkaan öljytyötä, heidän on vaikea saada. Käytännössä alkuperäiskansa elää öljy-yhtiöiden hyväntekeväisyyden varassa. Kaupunkeihin muuttavat venäläistyvät nopeasti.

***

Siellä Russkinskajan lähellä, Trom-Agan-joelle, minäkin ajattelen kohtavaani perinteisesti elävän hantin. Menemme sinne Andrei Daniletšin kanssa. Nuorehko mies on puoliksi hanti, puoliksi venäläinen. Hän pyörittää Russkinskajassa matkatoimistoa ja on enemmän kuin puoliksi kiinni modernissa. Ajamme autolla läpi KPP:sta eli kontrolli- ja talouspisteestä. Kaikkialla täällä levittäytyy öljyntuotantoalue, jossa ei saa liikkua ilman lupia. Tämä tuo mieleen paitsi sotatoimialueen tarkastuspisteet myös Gulag-leirien vyöhykkeiden väliset vartiopisteet, joita nimitettiin samalla nimellä KPP. Ajamme moottoriveneelle kaksi tuntia Trom-Agan-jokea pitkin. Ohittaessamme erään hiekkasärkän huomaamme karhun katoavan mörähtäen pusikkoon.

Rantaudumme. Kahlaamme mäkäriä kuhisevan rantapöheikön läpi. Odottelemme tovin hämärtyvässä illassa. Pian läheisen metsäleirin hanti-isäntä Aleksander tulee hakemaan meitä autollaan. Jostain syystä hän haluaa ajaa autoa. Köröttelemme Ladalla viitisen kilometria melko syvien lätäkköjenkin poikki. Pysähdyttyämme hantimies poistaa veden autosta rahkasammaltuppojen avulla. Kahlaamme vyötäröön asti ulottuvissa saappaissa viimeiset kilometrit lettosuon poikki. Tuoksuu suopursulta, sammalelta ja suovedeltä.

Perillä meitä odottaa hantipirtti. Siellä Aleksander ja hänen vaimonsa Darja asuvat vuoden ympäri. He pitävät pientä porotokkaa, kalastavat, metsästävät ja keräilevät. Täysin ilman nykyajan mukavuuksia he eivät kuitenkaan elä. On auto, ja pirtin pöydällä seisoo televisio. Selviää, että lähellä on linkkimasto. Sähköt tulevat aggregaatista, jota pidetään päällä vain yhdeksään asti illalla.

Meille tarjotaan keitettyä sorsaa ja perunoita. Sen päälle juomme teetä lakkahillon kera. Yön nukumme hyvin kaikki yhdessä pirtin lavitsoilla. Aamulla suon ja ympäröivän taigan upea ruska paljastuu: vihreää, punaista, keltaista, kävynruskeaa. Ison järven selkä siintää. Mättäät ovat täynnä karpaloa ja puolukkaa.

Aleksander ja Darja tuntuvat melko tyytyväisiltä elämäänsä. Myönteisesti ajatellen he elävät melko samantyyppisesti kuin länsimaiset omavaraistujat tai romahdusheimolaiset; he käyttävät minimaalisesti nykytekniikkaa ja energiaa säilyttäen parhaassa tapauksessa yhteyden perinteeseen ja erämaahan. Toisin kuin länsimaisilla omavaraistujilla heillä ei tosin ole juuri mahdollisuutta valita.

***

Teoksessa Energia ja kokemus (2013) Tere Vadén ja Antti Salminen väittävät, että fossiilisista polttoaineista öljy on itseasiassa kaikkein hierarkiahakuisin eli ruokkii eniten epätasa-arvoa. Näin on siksi, että öljyä voidaan kuljettaa helposti ja se sisältää tilavuusmittaa kohden erittäin paljon energiaa. Öljyn kuljetuksen, jalostuksen ja varastoinnin hallinnoiminen mahdollistaa valtavien energiamäärien keräämisen.

Tästä huolimatta öljyn, kivihiilen ja kaasun ostosta Venäjältä ei käydä meillä mitään keskustelua. Mitään vaihtoehtoja ei pallotella. Ei, vaikka ehkä juuri itänaapurin taustaa vasten voisi selkeimmin nähdä kuinka kommunistinen ja kapitalistinen fossiilimoderni pohjimmiltaan muistuttavat toisiaan ainakin suhteessa luonnon riistoon ja kasvun tiellä olevien ihmisryhmien nujertamisessa.

Keskustelua ei käydä, vaikka autoritaarisesti hallittu Venäjä on energiatuottajana ja rahojemme vastaanottajana ongelmallinen. Venäläisistä öljy- ja kaasuyhtiöistä Gazprom, Rosneft, Surgutneftegaz ja monet muut ovat presidentti Putinin ja hänen lähipiirinsä omistuksessa. Esimerkiksi Gazpromia on myös suoraan käytetty Venäjän sananvapauden tukahduttamisessa.

Öljyntuotanto ruokkii harvainvaltaa. Näin on myös Venäjällä, jossa neuvostodiktatuuria seurannut Putinin valta saa kiittää vallassa pysymisestään pääasiassa korkeana pysyneitä öljyn maailmanmarkkinahintoja. Öljytulot ovat myös mahdollistaneet Venäjän sotaseikkailut Georgiassa ja Ukrainassa. Näillä suunnilla on myös energiapoliittinen ulottuvuutensa: Georgian läpi kulkee Venäjän kiertävä BTC-öljyputki, jonka kontrollia Venäjä ei halua luovuttaa yksinomaan länsivalloille; Krimin rannikolla sijaitsee öljyvaroja, ja Itä-Ukrainassa taas lepää rikas Donbassin kivihiilialue.

Salmisen ja Vadénin mukaan erityisesti öljyn varaan rakennetun infrasturuktuurin ainutlaatuisuus piilee siinä, että massiiviset tuloerot normalisoituvat osaksi lähes kaikkien maailman alueiden erilaistumista ja työnjakoa. Taloudellisen uusliberalismin myötä monikymmenkertaiset tuloerot ovat normaaleja länsimaisissa yrityksissä, globaaleista tuloeroista puhumattakaan. Öljyesiintymien pistemäisyys mahdollistaa niiden sotilaallisen ja taloudellisen keskitetyn hallinnon. Heidän mukaansa on kyseenalaista pystyisikö hiili ylläpitämään yhtä laajaa ja väkevää hierarkisoitumista, uusiutuvista energiamuodoista puhumattakaan. Jos energiantuotanto hajautuu, myös valta väistämättä hajautuu.

Varallisuus ja valta on nykymaailmassa äärimmäisesti jakautunut. Oxfamin tutkimuksen mukaan 42 yksityistä ihmistä omistaa enemmän kuin puolet ihmiskunnasta eli enemmän kuin noin 3,7 miljardia ihmistä. Ihmisen vaikutukset ryhmitellään viiteen kohtaan: ilmastonmuutos, joukkosukupuutot, ekosysteemien katoaminen, saastuminen sekä väestönkasvu ja liikakulutus. Puhutaan antroposeenista eli ihmisen ajasta, joka merkitsee planetaarista hätätilaa. Antroposeeni-keskustelussa varallisuus-, luokka- ja valtaerot on kuitenkin yleensä siivottu pois – ikään kuin olisimme kaikki yhtä ”ihmislajia” ja ”samassa veneessä”. Jättimäisen perspektiivin käyttäminen vaikuttaa toimintaan. Planetaarinen näkökulma vieraannuttaa ja lamaannuttaa tyrmäävässä totaalisuudessaan.

Pohdiskelua omavaraisuudesta, luonnonmukaisesta elämisestä ja niin sanotusta romahdusheimolaisuudesta tarvitaan varmasti lisää. Pidemmän päälle yksityiset ratkaisut eivät kuitenkaan välttämättä riitä. Kaikki eivät pysty olemaan Lasse Nordlundin tapaisia omavaraisuuspioneereja. Fossiilienergian tuotannon vaihtoehdoksi ei kelpaa ainoastaan omavaraisen kuva.

Voisimme pohtia myös sitä millä tavoin fossiilikapitalismi saataisiin energian saannin vähentyessä jakamaan energiansupistus nykyistä tasaisemmin kaikkien ihmisten välille. Vaarana on se, että enemmistön energiankulutuksen vähentyessä harvalukuinen eliitti jatkaa fossiilienergian kerskakulutusta samoin kuin ennenkin. Fossiilikoneen ja -energian loppuannoksen päätyessä eliitin käsiin periaatteessa kahdenlainen kauhukuva voi kohdata yhteiskuntien enemmistöä: Vorkutan tapainen fossiilikoneen orjuus, tai Jugran tapainen fossiilienergian kaatopaikan reunamille elämään sysäytyneisyys. Miten planetaarisesta kulutuksesta, saastumisesta ja vierautumisen leviämisestä vastuussa oleva eliitti olisi pakotettavissa kantamaan vastuunsa?

Ville Ropponen

Essee on julkaistu Elonkehä-lehdessä 1/2018.

Esseen silpputyöläinen ruotii kapitalismia

Ville Ropponen kirjoittaja on esseisti ja vapaa toimittaja

Walter Benjamin: Keskuspuisto. Suom. Taneli Viitahuhta ja Eetu Viren. Tutkijaliitto 2014.

Miten kaikkialla arkielämään soluttautunut kapitalismi vaikuttaa elämäntapaamme yhä teknologisoituvissa suurkaupungeissa? Kuinka tämä näkyy taiteissa ja kulttuurissa?

”Tavara, joka on historiallisen lumeen viimeinen polttolasi juhlii riemuvoittoa, kun luonto itse saa tavaraluonteen”, Walter Benjamin kirjoittaa. Kyseinen teksti , katkelma ”Passagen-Werkistä” kuuluu Benjaminin tuotannon keskeisimpiin ja löytyy nyt myös käännösvalikoimasta Keskuspuisto. Se täydentää hyvin Benjaminilta aiemmin suomennettua tuotantoa.

”Lumeesta”Benjamin käyttää yleensä termiä ”aura”. Sen katoamiseen sarjatuotannon ja massojen yhteiskunnassa hän palaa yhä uudestaan. Edistysusko on yhtä myyttistä ajattelua kuin uskontojen lunastusopit, tietää Benjamin. Hän ennakoi nykyaikaa, jossa yhä useampi asia on alistunut markkinalogiikalle.

Benjaminin esseistiikka muistuttaa alati vaihtuvaa kaupunkia: koettu yhtyy luettuun, hetken havainnot abstrakteihin korkeuksiin. Filosofina Benjamin on runoilija, esseistinä yhteiskunnallinen näkyjen näkijä.

Taustalla kohisee 1920-1930-luvun Eurooppa. Epädogmaattisena vasemmistoajattelijana Benjamin on yhä ajankohtainen – elämmehän teknologisesti, yhteiskunnallisesti ja poliittisesti kiireellä muuttuvassa maailmassa.

Yhtenä ensimmäisistä Benjamin soveltaa metodia, josta tuli sittemmin eurooppalaisen esseistiikan kärkikuohua: tyylilajit yhdistyvät. Esseihtiminen on lumppujen keräämistä, Benjamin toteaa, vasta kierrättämällä syntyy todella tuoretta.

Esseiden aiheet vaihtelevat Baudelairen runoudesta Pariisin kaupunkikuvan muutoksiin, Mikki Hiiri-elokuvien ja surrealistisen taideliikkeen tulkintaan sekä Bertold Brechtin ”eeppisen teatterin” analyysiin.

Essee Tarinankertoja luotaa kokemuksen kuolemaa nykymaailmassa. Myöhemmin Benjamin lanseeraa kokemuksen köyhtymisen ”uudeksi barbariaksi”, mutta neutraalisti. Uudet barbaarit ovat pakotettuja keksimään uutta, rakentamaan keinotekoista luonnonmukaisen tilalle. Keinotekoisen huipentuma on Mikki Hiiren elämä, kulttuurin tuhoutumisen karnevaali, jonka päätepisteessä odottavat talouskriisi ja sota.

Benjamin kyseenalaistaa perinteisen historiankirjoituksen käsityksen menneisyydestä tarinana. Hän pyrkii katkomaan ”korkean” ja ”matalan” taiteen väliset piikkilangat. Porvarillista, epäpoliittista taidekäsitystä esseisti ei hyväksy: ”Taide uneksii aina politiikasta”.

Benjaminin oivallus on myös se, miten mainokset tekevät seksuaalisuudesta tavaran. Nyt puhutaan paljon ”ylierotisoitumisesta”. Harva tulee ajatelleeksi, että kyse on kaupallisen logiikan aiheuttamasta objektivoitumisesta.

Kapitalismia Benjamin pitää kulttiuskontona. Sen myytti on raha. Anteeksiannon sijasta kapitalismi perustuu velallisuuteen.

Esseissä vilahtaa tuon tuosta ”kyttyräselkäukon” vertauskuvallinen, pahaenteinen hahmo. Benjaminin tuotantoa tunteva tietää, että historianfilosofisissa teeseissä ”kyttyräselkä” muuntautuu vallankumouksen ja pelastuksen tuojaksi.

Benjaminin ajatuksista tulee olla montaa mieltä – tämä on esseen elinehto. Esseisti luotaa säihkyvällä tyylillä yhteiskunnallisia ja kulttuurisia vaihtoehtoja. Selkeitä vastauksia hän ei anna, mutta kallonsisäiset ristiriidat ovat tarpeellisia, jotta olisi mahdollista aprikoida toisin. Nykymaailmassakaan vaihtoehtoja ei ole liikaa.

Taneli Viitahuhta ja Eetu Viren ovat suomentaneet teoksen esseet erinomaisesti. Kiinnostavat mutta epätasaiset jälkisanat valottavat Benjaminin ajattelua ja esseistiikkaa.

Walter Benjamin

Kirjallisuuskriitikko, kääntäjä ja Frankfurtin koulukuntaan liitetty ajattelija Walter Benjamin (1892-1940) on omaehtoinen hahmo esseistiikan ja filosofian historiassa.

Akateemista uraa hän ei saavuttanut. Hänen habilitaatio- eli väitöksen jälkeinen tutkimuksensa Ursprung des Deutschen Trauerspiel (”saksalaisen tragedian alkuperä”) hylättiin Frankfurtin yliopistossa 1925. Benjaminista tuli akateeminen silpputyöläinen.

Teki itsemurhan syksyllä 1940 natsiuhan alla.

Kritiikki on ilmestynyt Helsingin Sanomissa 3.8.2014.

Töyssyinen polku demokratiaan

Poliittinen muutos sähköisti kolme entistä neuvostotasavaltaa vuosituhannen alussa. Georgiassa tapahtui Ruusuvallankumous 2003, Ukrainassa Oranssi vallankumous 2004 ja Kirgisiassa Tulppaanivallankumous 2005. Vuosikymmen myöhemmin alkaa olla mahdollisuus arvioida, kuinka todellisia parannuksia ”värivallankumoukset” saivat aikaan.

Odotukset pikamarssista toimivaan demokratiaan olivat varsinkin länsimaissa korkealla, mutta edistyminen on ollut kivikkoista. Reportaasikirjassaan Kuinka kallis vapaus Anna-Lena Laurén arvioi uudistusten onnistumista.

Diktatuurin perinnön lisäksi entiset neuvostomaat ovat saaneet painia epävakauden, korruption ja talousongelmien kanssa. Kaikissa kolmessa maassa on noussut esiin yksiniittinen nationalismi.

Georgiassa presidentti Mikheil Saakašvilia on kiitetty poliisin puhdistamista, valtion vahvistamisesta ja korruption vähentämisestä. Vallan keskittyminen sen sijaan aiheutti huolta jo vuosia sitten. Georgian oppositiossa ja osassa älymystöä oltiin myös sitä mieltä, että Saakašvili meni Venäjän ansaan hyökätessään separatistiselle alueelle Etelä-Ossetiaan 2008.

Ukrainan presidenttinä 2005–2010 toimineen Viktor Juštšenkon epäonnistuminen on selkeämpi. Oranssi vallankumous tuotteistettiin, ja oranssit aktivistit uivat mukaan hallintoon kahmiakseen etuja. Kumous vesittyi korruptioon sekä uudistusten näennäisyyteen. Käydessäni syksyllä 2008 Krimillä tuli selväksi, ettei Juštšenkon politiikka vakuuttanut Ukrainan vähemmistöjä.

Kirgisia on Keski-Aasiassa eräänlainen demokraattinen poikkeus. Laurénin mukaan perusongelmat – korruptio ja heikko keskusvalta – eivät silti ole poistuneet. Kirgisian hallitus reagoi vain vaillinaisesti, kun Ošin alueella puhkesi etnisiä taisteluja 2010.

Vallankumoukset vaikuttivat myös maiden ulkosuhteisiin. Georgia heilahti Yhdysvaltain liittolaiseksi, mutta on nyt palaamassa tasapainottelemaan Venäjän ja lännen välille. Ukraina on nojannut välillä EU:hun, mutta useammin Venäjään. Kirgisialla on ollut sijaintinsa takia läheisin side Venäjään.

Laurén on kriittinen Georgian pääministerinä runsaan vuoden vaikuttanutta miljardööri Bidzina Ivanišvilia kohtaan. Ivanišvili vetäytyi syksyllä 2013 ja luovutti pääministerin viran oman Georgialainen unelma -puolueensa Irakli Garibašvilille. Maan presidentiksi valittiin syksyllä 2013 toinen Ivanišvilin puoluetoveri, Giorgi Margvelašvili. Henkilövaihdoksista huolimatta Ivanišvililla säilyy siis vahva asema.

Juštšenkon jälkeen Ukrainan presidentiksi noussut, autoritaarinen Viktor Janukovitš joutui vaikeuksiin, kun selän kääntäminen EU:lle johti laajoihin mielenosoituksiin Kiovassa. Mutta mitkä ovat vaihtoehdot? ”Kaasuprinsessana” tunnettu nykyinen poliittinen vanki Julia Timošenko tuskin olisi parempi presidentti. Janukovitšin piirit saattavat taloussyistä olla jopa EU-myönteisempiä kuin enemmän idänkauppaan nojaavat Timošenkon piirit. EU:n vaatimat oikeusvaltio, demokratia ja poliittisten vankien vapautus eivät kuitenkaan ole Janukovitšin mieleen.

Ukrainan oppositiosta voi nousta uusia johtajia, kuten nyrkkeilijä Vitali Klitško, mutta on epäselvää, miten pitkälle hänen kannatuksensa riittää. Oranssi vallankumous näytti ukrainalaisille ainakin sen, että he voivat vaihtaa johtajiaan.

Kaikkialla entisessä Neuvostoliitossa politiikka näyttää kytkeytyvän persoonallisuuksiin pikemmin kuin poliittisiin aatteisiin. Lisäksi demokratisoituminen on sidoksissa talouspolitiikkaan, kuten tuloerojen kaventumiseen – seikka jota Laurén ei koskettele. Ilman tarpeeksi laajaa keskiluokkaa tuskin voi syntyä useita vahvoja eturyhmiä eli perustaa, josta monipuoluejärjestelmä ja oikeusvaltio versovat.

Anna-Lena Laurén: Kuinka kallis vapaus (Teos 2013)

Ville Ropponen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja tietokirjailija.

Kirjatutka on ilmestynyt Ulkopolitiikka-lehdessä 1/2014.

Traum und der Mord an Vater

Olen viime päivinä kärvistellyt kotona kuumeessa ja pohdiskellut esseetä teemalla ”kirjallisuus ja isänmurha”. Symbolinen isänmurha on luultavasti yksi modernin kirjallisuuden syvimpiä juonteita, ehkä koko nykyaikaistumisen pohjaura. Läpi 1900-luvun historian koikkelehtii toinen toistaan sekopäisempiä hahmoja, jotka ovat vakuuttuneita siitä, että koko vanhan maailman murskaaminen on uuden, nuoren ja terveen versomisen elinehto.

Ajatus lähti liikkeelle oikeastaan siitä, kun jouluna 1995 sain omalta isältäni lahjaksi Sigmund Freudin teoksen ”Uni ja isänmurha – kuusi esseetä taiteesta” (suom. 1995). Tarina tästä lahjasta huvitti kovasti erästä kalifornialaista wannabe-kuvataiteilijaa, jonka kanssa vietimme hauskan baari-illan entisen tyttöystäväni kanssa tammikuussa 2000 Pietarin Kolmannella Neuvostolinjalla. Kalifornialaisen taiteilijan nimeä en jaksa muistaa. Muistan vain sen, että hän oli liikkeellä tavattoman rehevän pietarilaisen taiteilijattaren kanssa ja haukkui sitä enemmän Venäjää mitä enemmän tuli vodkahumalaan, vaikka esiintyi aluksi suurena Venäjän ystävänä. Eräänlainen isänmurha tämäkin.

Sivumennen sanoen en koskaan lukenut kyseistä Freudin teosta, joka sittemmin katosi jonkin muuton yhteydessä.

Freudilaisessa termistössä ”isänmurha” viittaa oidipuskompleksiin, hahmotelmaan siitä, miten 3-6 vuotias lapsi fantasioi surmaavansa samaa sukupuolta olevan vanhempansa ja korvaavansa tämän vastakkaista sukupuolta olevan vanhempansa seksuaalisena kumppanina. Freud ei suoraan puhu tietystä sukupuolesta, mutta kompleksin nimeäminen Oidipuksen mukaan virittää sen poikalapseen. Tässä ei tietenkään ole mitään kummallista: länsimaisen ihmiskäsityksen mukaan ihmisen malli on mies. Joten kun puhutaan uuden sukupolven esiinnoususta, on puhuttava isänmurhasta, ei niinkään äidinmurhasta.

Modernin kirjallisuuden tunnetuin isäsuhde on Franz Kafkan suhde patriarkaaliseen kauppiasisäänsä. Kafkan ”Kirje isälle” näyttää isän ehkä hirvittävimpänä tyrannina, jota kirjallisuushistoria tuntee. Entä millaisia kirjailijoiden isäsuhteet muuten ovat? Voidaanko vetää mitään yleistä mallia vai vallitseeko alalla samanlainen hajonta kuin vaikka konditoriatyöntekijöiden tai kunnallisbyrokraattien isäsuhteissa? Asia on pohtimisen arvoinen.

Oma isäsuhteeni on aivan toinen asia. Tarkoitukseni on uppoutua siihen niin pian kuin saan ratkaistua kirjallisen tyylilajin, jota käytän niin sanoakseni symbolisen ruumiinavauksen instrumenttina. Siihen asti toivon, etten tekisi oman poikani kohdalla samoja virheitä, joita isäni teki kohdallani.