Lukaisin Markku
Eskelisen Raukoilla rajoilla. Suomalaisen proosakirjallisuuden
historiaa -teoksen jo heti sen ilmestyttyä syyskuussa. Olen
kiinnostuksella seurannut opuksen kritiikkejä pitkin talveen
taittuvaa syksyä tässä kaupungissa, joka perustettiin 1500-luvulla
ja nousi Suomen pääkaupungiksi 1800-luvun alussa, joka on kokenut
sisällissodan punavallan ja saksalaismiehityksen, valkoisen terrorin
ja neuvostoilmavoimien pommituksen jatko-sodassa jne.
Monessa arvostelussa
kirjalliset auktoriteetit ovat leimanneet Eskelisen teoksen
"pamfletiksi" sillä perusteella, ettei sen kirjoittaja
käsittele kaikkia valtavirrassa yleisesti hyväksyttyjä
kirjailijoita. Hernettä on vedetty nenään myös sen vuoksi, että
Eskelinen luonnehtii monia menneitä tai nykyisiä
kirjallisuudentutkijoita ja kirjailijoita räväköin sanakääntein.
Esimerkiksi Antti Hyryä hän kutsuu ”häkkinsä rajoja hitaasti
hahmottavaksi /---/ melankoliaa potevaksi marsuksi”, mikä
kieltämättä kuulostaa oikeaan osuvalta.
Eskelisen teoksen
esiin kirjoitettu tarkoitus on toinen: kirjalliseen marginaaliin
jääneiden teosten tulkinta, valtavirran ”siunattujen”
muistomerkkien uudelleen luenta, kokeellisen proosan jäljittäminen
kustakin aikakaudesta ja sen osoittaminen miten erilaiset zeitgeistin
valtaideologiat nationalismista fasismiin ja kommunismiin sekä
näiden ideologioiden käytännön soveltajiin ovat usein
vaikuttaneet myös kirjallisen vallankäytön laskoksissa. Suurinta
kirjallista vallankäyttöä on tietenkin julkaisematta jättäminen.
Eskelisen teoksen
antia ovat esimerkiksi Algot Untolan piiloon painettujen teosten
käsittely ja merkityksen käsittäminen, niin sanotun jääkäriscifin
ruodinta, Paavo Haavikon valpas lähiluenta, käsitteen
”bonsaimodernismi” lanseeraaminen, Hans Selon teosten käsittely
ja ilkeät, raastinraudanomaiset luonnehdinnat erilaisista
valtavirran kunakin aikakautena omaksumista ”pyhistä”
käsityksistä, kirjailijoista ja teoksista, joita aikakauden kaapin
päälle nostetut tutkijat, kriitikot ja toimittajat kilvan kehuvat.
Elmer Diktoniuksen aikakautensa valtavirtaan nähden varsin kokeellisen proosan ruodintaa jäin kaipaamaan. Diktonius on kai rajautunut ulos
teoksesta, joka keskittyy vain suomen kieliseen proosaan, vaikka
Elmer käsittääkseni itse käänsi tekstinsä suomeksi.
Jos en väärin
muista, niin kirjallisuudentutkimuksen, samoin kuin kaiken
akateemisen tutkimuksen ja inhimillisen toiminnan, tarkoitus on
aiemmin kiveen veistettyjen käsitysten riekalointi, makulointi,
ruopiminen, uudelleen luenta ja hipelöinti.
Kirjallisuushistorioita
ei Suomessa useinkaan ole kirjoitettu erityisen hyvin.
Parhaimmillaankin teoksia vaivaa akateeminen kapulakielisyys ja
tuoreiden näkökulmien pelko ja puute. Eskelisen teos on tässä
mielessä toista maata: monet sen jaksoista nousevat erinomaiseksi
kirjallisuusesseistiikaksi.
Tuskin Eskelinen
teoksellaan mitään ”kirjasotaa” sytyttää, ei edes sellaista
kiistaa joka syntyi hänen yhdessä Jyrki Lehtolan kanssa
kirjoittamansa esseeteoksen Sianhoito-opas (1987) ilmestyttyä.
Ei varmaan ole tarkoituskaan. Suomalaista kirjallista kaanonia ja
kirjallisuudenhistorian betoniin valettuja käsityksiä teos silti
haastaa.
Tämä on on ihan
helvetin siistiä.