Kafka, isä ja luokkakonflikti

Ville Ropponen

Jos haluaisin murhata isäni, kuinka tekisin sen?

Antiikin kreikkalaisen mytologian mukaan titaani Kronos tappoi isänsä leikkaamalla irti tämän peniksen. Estääkseen temppua toistumasta Kronos päätti syödä poikansa heti hänen synnyttyään. Kronoksen ovela vaimo ja antoi tälle vastasyntyneen sijasta kiven. Zeus varttui piilossa ja palasi kostamaan. Hän surmasi isänsä ja nousi kukkulan kuninkaaksi. Sitä vuorta kutsuttiin nimellä Olympos.

Kreikkalaisissa myyteissä on muitakin tunnettuja isänmurhia, kuten taru kuningas Oidipuksesta. Tästä muuan analyytikko otti nimen kehittelemälleen kompleksille. Kuten tunnettua Sigmund Freud ja hänen psykoanalyyttinen teoriansa askartelivat 1900-luvun alussa etenkin pojan ja isän suhteen ympärillä. Freudin hellimän isänmurhan taustalta löytyy sekä kulttuurinen myytti että kirjallisuudessa vuosituhansia kaikunut aihelma. Menemättä tarkemmin Freudin teoriaan voi todeta, että se toteutuu hänen mukaansa tänä päivänä ajatuksen, ei teon tasolla.

Ikään kuin Freudin teorioita ennakoiden kirjailijat Sofokleesta Shakeaspeareen ja Dostojevskiin ovatkin tehneet isänmurhansa kirjoittamalla. Aivan erityisesti näin tekee Franz Kafka.

*

”'Rakas isä,

Sinä kysyit minulta hiljattain, minkä takia minä väitän pelkääväni sinua. Minä en, kuten tavallista, voinut vastata Sinulle mitään, osaksi juuri siitä pelosta, jota minä Sinua kohtaan tunnen, osaksi sen takia, että tämän pelon perusteluun kuuluu liian monta yksityisseikkaa, jotta minä voisin puhuessani edes puolittain pitää niitä koossa. Ja kun minä nyt yritän vastata Sinulle kirjallisesti, kaikki jää sittenkin perin epätäydelliseksi, koska Sinua kohtaan tuntemani pelko ja sen seuraukset estävät minua kirjoittaessanikin ja koska aiheen mittavuus ylittää paljolti minun muistini ja ymmärrykseni'.

Näin alkaa yksi maailmankirjallisuuden maineikkaimmista pojan ja isän suhteesta suihkuavista teksteistä. ”Kirje isälle” on syksyllä 1919 laadittu yli 100 käsinkirjoitettua sivua pitkä dokumentti, jonka ei ollut tarkoitus muuttua kirjallisuudeksi. Franz Kafkan isä, Hermann, ei lopulta lukenut kirjettä, sillä kirjailija näytti sitä vain äidilleen ja sisarelleen. Kafkan kuoleman jälkeen kirjeestä kuitenkin kuoriutui hänen teostensa tulkintojen yleisavain.

Tämä juontuu pitkälti siitä, että Kafka on kirjeen tapaan kyllästänyt tuotantonsa neurooseillaan sekä psyykensä horjahtelusta punkeavalla energialla. Kafkan tuotannossa ilmenevä itsetehostus on vertaansa vailla etenkin, kun ottaa huomioon, että kirjailija eli 1900-luvun alussa. Tuolloin maailma nykyaikaistui vauhdilla, ja konflikti värjäsi kirjailijan sukupolven suhteet vanhempiensa polveen tavallista äkeämmin. ”Kirje isälle” piirtää sekä isän että kirjailijan itsensä kuvaa ja virittää lisäksi perustavan ristiriidan, joka tuntuu vallitsevan taiteellisen työn ja materiaalisen hyödyntavoittelun välillä.

”Kirjeessä” kirjailijan isä näyttäytyy väkivahvana, käytännönläheisenä, vulgaarina ja itsekkäänä könsimyksenä, joka uskoo poikansa päässeen liian helpolla, kun isä joutui varttuessaan riutumaan ja raatamaan. ”Kirjeen” isäkuvaa on luonnehdittu jopa maailmankirjallisuuden kauheimmaksi, mutta tekstin pitkällisyys ja asioiden pikkutarkka erittely vaikuttavat toisaalta myös huvittavasti.

Isä oli jotain millaiseksi kirjailija ei ikinä voinut tulla: normaali, yhteiskuntaan kiinnittynyt kansalainen. Poikaansa isä piti yläpilvisiin haihatteluihin karkaavana vätyksenä. Kafka esittää itsensä isän kasvatuksen uhrina. Isä ei huomioinut poikansa kuuliaisuutta ja herkkyyttä, vaan aiheutti tässä epäluuloa ja pelkoa. Kafkan kirjoitusharrastusta isä tietenkin inhosi, joskin kirjettä vuodattava poika tuntee tältä osin päässeensä irti isästä, vaikka: ”tällöin hiukan muistutinkin matoa, jonka takaosan jokin jalka on tallonut maahan, mutta joka riuhtaisee etuosansa siitä irti ja raahautuu syrjään”.

”Kirjeessä” Kafka kertoo isän mielivallan vammauttaneen hänet. Lapsena hän ei voinut ihailla isää, kuten pojat yleensä tekevät, sillä isä ei rohkaissut häntä vaan lannisti lähes kaikessa, nauroi ivallisesti ja käytti rumaa kieltä. Isä kehui Kafkaa vain silloin, kun poika käyttäytyi isän tapaan tai niin kuin isä halusi. Isä ei lyönyt lapsiaan, mutta hänellä oli tapana uhkailla irvokkaasti: ”revin sinut kappaleiksi kuin kalan”.

”Nojatuolistasi käsin Sinä hallitsit maailmaa. Sinun mielipiteesi olivat oikeita, kaikki muut järjettömiä, yliammuttuja, kaistapäisiä, luonnottomia”, tiivistää kirjailija lapsuutensa diktaattorin vallan ”Kirjeessä isälle”.

Paitsi että kirje avaa lukuisia ovia Kafkan teosten tulkintoihin ja myös niiden komiikkaan, se kommentoi arkisella ja yleistettävällä tasolla vanhempien suhdetta lapsiinsa. Liian moni vanhempi yrittää yhä tehdä lapsesta oman itsensä kopion, eikä suo jälkikasvulleen tarpeeksi luottamusta, tukea ja vapautta.

*

”Kirje isälle” ammentaa ikiaikaisesta sukupolvikonfliktista. Kansantaruissa isänsä nujertamista tahtova poika näyttäytyy tavallisesti elinvoimaisena. Sen sijaan poikansa murhasta unelmoiva isä vaikuttaa pelkästään säälittävältä. Surmaamalla poikansa isä tuhoaa tulevaisuuden ja hävittää kuolemattomuutensa mahdollisuuden.

Kafka oli myös edellä aikaansa: 1900-luvun alussa oli yhä ennen kuulumatonta, että lapset kritisoivat vanhempiaan eli auktoriteettia tai valittivat kohtelustaan, oli se millaista tahansa.

Vanhempien arvomaailman torjunta ei sinänsä ollut vierasta koulutetulle Kafkan sukupolvelle: he kääntyivät keskiluokkaisten vanhempiensa materialistisia arvoja vastaan, mutta harva heistä teki sen Kafkan ehdottomuudella. Kirjailijan sukupolvi ei halunnut vanhempiensa tapaan vain selviytyä elämässä, vaan he halusivat tasa-arvoa juutalaisina. Valtaosa heistä kohdisti toiveensa siionismiin tai sosialismiin. Kafka kallistui enemmän jälkimmäiseen suuntaan. Kirjailija oli metafyysinen anarkisti ja perehtynyt Tolstoin, Kropotkinin ja Herzenin ajatteluun. Kafka samaistui huono-osaisiin, mutta hänen siteensä käytännön politiikkaan oli ohut.

”Kirjeessä isälle” Kafka näyttäytyy ikään kuin psykoanalyyttisena esimerkkitapauksena, mikä on herättänyt hänen teostensa tulkintalinjat käymään suorastaan ylikierroksilla. Kirjailijan elämäkerran Franz Kafka kirjoittaneen Ernst Pawelin mukaan Oidipus-kompleksin mallitapauksen tyylinen luonne Kafkojen perheessä juontaa kuitenkin juurensa luokka-asetelmaan.

Isä-Kafka oli punnertanut pois köyhyydestä. Tämä oman elämänsä paroni Von Mũnchausen veti itsensä tukasta ylös suosta. Hän oli kiipivän keskiluokan prototyyppi, rehentelevä nousukas, jolla oli päähänpinttymiä rahasta ja vallasta. ”Kirjeessä” Kafka viittaakin isäänsä tietyn luokka-aseman edustajana. Näin kirjailija liittää isäkonfliktinsa suurempaan sosiologiseen kehykseen.

Tärkeää on myös se, että Kafka torjui isänsä maallistuneen juutalaisuuden ja suomi sopeutumista valtakulttuuriin. Isänsä suvun sijaan kirjailija samaistui äitinsä sivistyneeseen ja vauraaseen sukuun, josta löytyi oppineita kabbalan selittäjiä, ihmerabbeja ja eksentrikkoja. Kafka etsi juutalaisuutta koko elämänsä. Hänen teoksiaan leimaavien vierauden ja pelon taustalla on vaikea olla näkemättä eurooppalaista antisemitismiä. Kirjailija tunsi tiettyä orpoutta Itävallan imperiumissa ja saksan kielessä, vaikka hänen kotikaupungissaan Prahassa olikin merkittävä juutalaisvähemmistö. Kafka ei ollut uskonnollinen, mutta oli kiinnostunut kabbalasta ja hasidismista. Juutalaisten legendat ja jiddišinkielinen teatteriperinne tiukkuvat Kafkan tuotannon taustalla. Hän imi vaikutteita juutalaisesta satuperinteestä, jonka tunnusomainen piirre on komiikan ja itseivan sävyttämä erikoinen, usein groteski fantasia.

”Kirjettä isälle” voi lukea analyyttisenä hyökkäyksenä isän ja tämän sukupolven luokka-asemaa, ylempää keskiluokkaa, kohtaan. Lisäksi ”kirjeen” voi käsittää kritiikkinä isän ilmentämää ajan tyypillistä miesmallia vastaan. Kasvissyöjä ja laajasti lukenut poika-Kafka edusti aivan erilaista mieskuvaa ja -ihannetta kuin hänen isänsä. Kirje oli verbaalinen kosto: kirjoitustaidoillaan ja älyllisellä ylemmyydellään kirjailija pyrki nujertamaan isän – tai oman käsityksensä isän, tämän sukupolven ja yhteiskuntaluokan ylivoimasta. Tästä törmäyksestä avautuu myös mahdollisuus tulkita Kafkan teoksia komiikan kautta esimerkiksi satiireina. Kirjailijan itsensä kerrotaan naureskelleen kirjoitellessaan tarinoitaan. Kafkan huumori on kuitenkin toisenlaista kuin amerikkalaisen TV-viihteen tilannekomiikka, johon nykyiset lukijat ovat kasvaneet.

*

Paitsi omaelämänkerrallinen dokumentti ”Kirje isälle” on kaunokirjallinen työ. Jo vuosi ”kirjeen” kirjoittamisen jälkeen Kafka myönsi kirjeessä naisystävälleen Milenalle, että oli liioitellut ja puhui ”kirjeen asianajajan tempuista”.

Muotokuva jonka Kafka isästään piirtää pusertuu kirjoittajansa psykologiasta, mutta on myös tietoisesti rakennettu. Kafka käsitti neuroosiensa ja kirjallisten teostensa välisen yhteyden. Hän tunsi myös Freudin psykoanalyyttisen teorian ainakin päällisin puolin. ”Kirjeessä” kirjailija ojentaakin suorastaan tarjottimella tulkitsijoilleen työkalut tarkastella hänen tuotantoaan nimenomaan biografisesti.

Millaisia yhtymäkohtia Kafkan tuotannon kanssa ”Kirje isälle” sitten sisältää? Siinä on esimerkiksi tunnettu kolmijako, joka hallitsee useita Kafkan teoksia. Päähenkilö elää orjamaisessa todellisuudessa. Sen yläpuolella on mielivaltaisten voimien, isän hallitsema maailma ja kaiken ulkopuolella kolmas, vapaa tila. Kafkan teoksissa ihminen tuntee usein olevansa uhri, toisten toiminnan kohde ja loputtomassa minän ja muiden rajankäynnissä muihin sidottu. Teosten keskushenkilöitä leimaa lisäksi itseinho, pelko, tunne minuudettomuudesta, kipu ja vieraantuneisuus, jopa epävarmuus fyysisestä ja henkisestä eksistenssistä, kun he joutuvat odottamaan mahtavien auktoriteettien käsittämättömiä päätöksiä.

”Kirjeen” loppujakson kuvitellussa repliikissä isä haukkuu Kafkaa ”syöpäläiseksi”, saksaksi 'das ungeziefer'. Jo varhaisessa proosapalassa ”Häävalmisteluja maalla” päähenkilö vertaa itseään syöpäläiseen. Erityisesti syöpäläinen yhdistyy Kafkan kuuluisaan novelliin Muodonmuutos, jossa sana esiintyy heti ensimmäisessä virkkeessä. Novellin päähenkilö, Gregor Samsa, muuttuu konkreettisesti valtavaksi syöpäläiseksi.

Muodonmuutos on kirjoitettu hallusinatorisen täsmällisellä kielellä. Kysesssä on satu taikavoimasta, jolla viha ja tekopyhyys vallitsevat ihmisiä. Se on ikään kuin nurinkäännetty kehityskertomus, taantumistarina, joka paljastaa kirjoittajansa kauhun sitä maailmaa kohtaan, jossa isä tavaroineen toimii miehen mallina. Muodonmuutosta ei toisaalta välttämättä tarvitse lukea vain surrealistisena satuna. Se näyttäytyy myös satiirina elämän ja toimeentulon ankaruudesta sekä hyötymoraalista aikansa Itävallan keisarikunnassa. Gregorin, eli perheen ainoan elättäjän, muodonmuutoksen jälkeen hänestä tulee hyödytön läheisilleen, aivan kirjaimellisestikin syöpäläinen. Novellilla on suhde myös ”Kirjeeseen isälle”. ”Kirjeen” kohtaus jossa isä ajaa Kafkaa pöydän ympäri toistuu Muodonmuutoksessa, kun isä ahdistaa surkeaa syöpäläis-Gregoria ja vahingoittaa häntä vakavasti.

Muodonmuutoksen lisäksi novellia ”Tuomio” on helppo lukea omaelämäkerrallisena allegoriana. ”Tuomiossa” nuori kauppias Georg Bendemann elää vanhempiensa kanssa, aivan kuin Kafka ”kirjeen” kirjoittamisen aikoihin. Georg on aikeissa avioitua ja muuttaa pois.

Novelli taittuu absurdiin Georgin mennessä tapaamaan isäänsä. Hänen isänsä, joka on ”yhä jättiläinen”, kyseenalaistaa poikansa aikeet ja niiden vilpittömyyden. Isä syyttää Georgia petoksesta ja nautinnon etsimisestä. Georg haluaa vain himojensa tyydytystä morsiamensa kanssa ja menee liian helposti naimisiin, väittää isä. Tämä kohta on olennainen, koska ”Kirjeessä isälle” mainitaan isän puhuneen Kafkalle samantapaisesti. ”Tuomiossa” isä pelkää Georgin käyvän häntä vastaan kuin aavistaen pojan unelmoivan hänen kuolemastaan, mutta tapahtuukin päinvastoin.

Novellin lopussa Georg säntää isänsä sanojen loitsumaisesti ajamana lähimmälle sillalle ja hukuttautuu jokeen. Tarinan viimeinen lause, ”sillä hetkellä sillalla kulki suorastaan loppumaton liikenne” viittaa ehkä elämän jatkumiseen yksilön kohtalosta piittaamatta, mutta lisämakua se saa käytetyn saksan sanan monimerkityksellisyydestä. ”Verkehr” tarkoittaa paitsi liikennettä niin myös sukupuoliyhdyntää. Rietastelu siis jatkuu, vaikka Georg on poissa, tuntuu virnuileva Kafka sanovan.

”Kirje isälle” sivuaa myös Kafkan romaaneja. Esimerkiksi Mies joka katosi -romaanin päähenkilö Karl Rossman suljetaan kirjeen lapsi-Kafkan tapaan yöllä rangaistukseksi parvekkeelle. ”Kirjeessä” kerrotaan isän palvovan itseään korkeammassa asemassa olevia henkilöitä ja puhuvan heistä yhtenään – samoin kuin Oikeusjutun virkamiehet ja Linnan kyläläiset. Puhuessaan ”kauheasta riitajutusta, joka jatkuu meidän ja Sinun välilläsi”, Kafka käyttää alkutekstissä samaa sanaa kuin Oikeusjutun nimessä ”der prozess”. Kirjeessä isälle esiintyvä ilmaus, ”hän pelkää, että hänen häpeänsä elää kauemmin kuin hän itse”, viittaa sekin Oikeusjuttuun, romaanin päätösvirkkeeseen, joka on lähes sama. Kiinnostava on myös yhteys Oikeusjutussa esiintyvään sisäkertomukseen, kuuluisaan paraabeliin ”Lain edessä”. ”Kirjeen isälle” huomautus, että isän käskyt oli ”säädetty vain minua varten” vertautuu ”Lain edessä”-legendan mainintaan, että lain ”portti oli määrätty vain sinua varten”.

”Kirjeessä isälle” näkyvän alistamisen teeman huipentuma on Kafkan novelli ”Rangaistussiirtolassa”. Se on sadistinen näky banaalista pahuudesta, joka kuvataan byrokraattisen latteuden kehyksissä. Novelli on myös askel Oikeusjutusta eteenpäin: syyllistä rangaistaan nyt suoraan, ilman mitään krumeluureja. ”Rangaistussiirtolan” tapauksessa myös yhteiskunnallisempi luenta on mahdollinen: novelli on kirjoitettu buurisodan jälkeen. Tuo sota oli paljastanut maailmalle kolonialistisen hallinnon kauheudet uudella tavalla. Novellin miljöö viittoileekin merentakaisiin kolonioihin, jossa siirtomaaisännät paimensivat lasten asemaan pantuja alamaisiaan.

Oikeusjutussa ja ”Rangaistussiirtolassa” (isän) laki rankaisee tappavasti, mutta Linna taas kuvaa lain täydellistä välinpitämättömyyttä pakeilleen pyrkijästä. Linnan alkukielinen nimi ”das schloss” merkitsee paitsi 'linnaa' niin myös 'lukkoa'. Romaani on labyrinttimainen satu, jossa toteutuu Kafkan teoksille ominainen ajatus elämästä: kaikki tietävät, että oleminen ja toiminta ovat järjettömiä, mutta kaikki jatkavat elämistä ikään kuin näin ei olisi ja ikään kuin he eivät tietäisi muiden tietävän sitä. Mystisten vallanpitäjien tavoittaminen on alusta asti toivotonta. Edes romaanin naisten, Friedan ja Pepin, tarjoamat lihan ilot eivät pysty vapauttamaan hierarkiasta. Linnan valtaa ei voi tavoittaa, mutta sen luota on myös mahdoton itsenäistyä.

Tämä kaikki oli tuttua paitsi kirjailijalle, niin myös hänen koulutetulle ikäpolvelleen, jonka suhde hyödyntavoittelusta eläviin vanhempiinsa oli samantapainen kuin Kafkalla. Taloudellisesti Kafkan sukupolvi ei vanhempiensa tapaan jatkanut luokkanousua, vaan päinvastoin usein vieri alas. Yhteiskunnallisesti he edustivat haastajia ja kriitikkoja. He ymmärsivät hyvin Kafkan teoksissaan luomaa hirtehishumoristista näkökulmaa valtaa, auktoriteetteja ja säädöksiä kohtaan. Kiinnostavasti myös samoihin aikoihin eläneen puolanjuutalaisen modernistin Bruno Schultzin novelleista moni kiertyy surrealistisesti käyttäytyvän isän ympärille.

*

Lukuisten eri tulkintojen myötä Kafkasta on tullut hyvin mytologisoitu kirjailija. Hänen kohdallaan on lähes mahdotonta erottaa myytin, fiktion ja elämänkerrallisten dokumenttien välisiä rajoja. Kirjailijan on tulkittu tavoitelleen Jumalaa tai tarkoitusta mielettömässä maailmankaikkeudessa tai yksilöllisyyttä massayhteiskunnassa ja yliyksilöllisen byrokratian aikakaudella. Oma lukunsa ovat Kafkan psykologiset ja etenkin psykoanalyyttiset tulkinnat. Hänen teoksistaan on löydetty kaikki mahdolliset seksuaaliset fantasiat, mukaan lukien tukahdutettu himo sisariin ja äitiin sekä toive tulla isänsä raiskaamaksi.

Kenties jatkuva kiinnostus Kafkaa kohtaan kumpuaa hänen tavastaan ruotia isän valtaa ja auktoriteettia? Se koskettelee selvästi jotain eurooppalaisen, patriarkaalisen kulttuurin alitajunnassa.

Nykyaikaistumisen vuosisata, 1900-luku, jonka mentaliteettia Kafka tuntuu teoksissaan kuvastavan, muodostui aikakaudeksi, jolloin traditioiden valta ja perinteinen auktoriteetti murtuivat, elleivät vallankumousten muodossa niin maltillisemmin kerros kerrokselta purkautuen. Kafkan teoksissaan luoma unimaailma repi perinteisen logiikan riekaleiksi ja ylipäänsä kaikki 1800-luvun tyyliset varmuudet pysyvästä asemasta yhteiskunnassa. Kafkan aikalaiselle lukijalle tällainen riehuminen ja etenkin sen pedantti kuvaus ovat näyttäytyneet hyvinkin koomisina.

Oudon huumorin lisäksi Kafkan järjettömyyttä, tyhjyyttä ja kauhua henkivän fantasiamaailman on ajateltu ennustaneen 1900-luvun totalitaristista valtaa, natseja ja kommunisteja. Todellisia totalitarismeja Kafka ei ehtinyt kokea: hän kuoli tuberkulosiin jo vuonna 1924. Tärkeämpää on se, että Kafka yhdistelee modernisaation ja nykyteknologian esiin nostamia vallankäytön mahdollisuuksia omiin psykofyysisiin kokemuksiinsa. Ilmentäessään vanhempien musertavan ylivoiman armoille jäämistä Kafka tulee osoittaneeksi sen jokaiselle sukupolvelle tutun perustan, jolle kaikki vallan ja alistumisen koneistot kehkeytyvät. Mikä oikeastaan olisi naurettavampaa kuin ihmisen alistaminen objektin, esineen asemaan? Ja kuitenkin sitä tapahtuu koko ajan, kuten kirjailija teoksissaan osoittaa.

Luotaamalla auktoriteetin ja vallankäytön pohjaa, minän ja muiden välistä ristiriitaa, hierarkiaa, nöyrtymistä ja jatkuvaa tarvetta todellisuuden aukottomaan hallintaan, Kafka vaikuttaa ilmaisevan itse moderniteetissa piilevää totalitarismin mahdollisuutta. Tämä totalitarismi ei koske vain ihmistä ja ihmisluontoa vaan kaikkea elollista maailmassa, jossa teknologian valta vain kiihtyy. Samalla Kafka ikään kuin sanoo että elämän mielekkyyden löytämiseksi suhteen auktoriteettiin ja isään – eli modernisaatioon – on muututtava perusteellisesti.

Niin ”Kirjettä isälle” kuin koko Kafkan tuotantoa voi lukea tahdottomuutena taipua lapsuuden loppuun ja mielikuvituksen jähmettymiseen, haluttomuutena suostua 1800-lukulaisen humanismin päätökseen, kun modernisoituva yhteiskunta eli imaginäärinen isä pakottaa materiaalisen hyödyn maailmaan, sitomaan itsensä palkkatyöhön, riistoon, esineellistymiseen ja teknologian kasvottomaan valtaan.

Essee on ilmestynyt Parnassossa 3/2025.

Tšekkiläisiä mysteerejä ja identiteetin irtonumeroita

Katri Lipson: Jäätelökauppias. Tammi 2012. 263 s.

Historia pauhaa kohinalla nykykirjallisuudessa. Viime vuosina lähes joka toinen ilmestynyt romaani sijoittui menneisyyteen. Erityisesti toisen maailmansodan aika, Normandian maihinnousu, Lapin sota tai natsi-Saksaan liittyvät edesottamukset tuntuvat takaavan yleisön herpaantumattoman kiinnostuksen.

Katri Lipson (s. 1965) poikkeaa valtavirrasta siinä, että hän tuttujen ja turvallisten kotimaisen ja länsimaisen historian asemesta sijoittaa tarinansa entisen itäblokin menneisyyteen.

Lipsonin palkittu esikoisromaani Kosmonautti (2008) tapahtui 1980-luvun Murmanskissa. Kritiikeissä Kosmonautin kuvattiin ammentaneen vaikutteita eurooppalaisesta romaanista ja venäläisen kirjallisuuden perinteestä. Eräässäkin kritiikissä virkistyttiin romaanin ”vanhahtavan korkeakirjallisesta” tyylistä.

Samalla tavoin kirjallisen tyylitietoinen maku syntyy Lipsonin toisesta romaanista Jäätelökauppias. Lipson ei ole mikään houreinen nero, joka räimisi värejä hetken kiimassa, vaan hallittu ja hillittykin ammattilainen, joka sorvaa oikeaoppista jälkeä. Mutta aiheuttaako ammattimaisuus samalla sen, että spontaanius ja energia hupenevat tekstistä?

Elokuvia ja tiedustelupalveluita

Jäätelökauppias sijoittuu kommunistiseen ja jälkikommunistiseen Tšekkoslovakiaan. On luontevaa, että romaani hakee kirjalliset vaikutteensa samasta maantieteellisestä ja ajallisesta tilasta. Teksti herättää muistumia keskieurooppalaisilta modernisteilta ja postmodernisteilta Franz Kafkasta Milan Kunderaan ja Elfriede Jelinekiin.

Palaa mieleen, miten 1990-luvun suomalaisen postmodernismin merkkiteokset viittailivat yhtenään juuri keskieurooppalaiseen kirjallisuuteen – ja usein myös teokset tapahtuivat Keski-Euroopassa. Jäätelökauppias ei ole erityisen postmodernistinen teos. Silti sen keskiössä on yksi jälkimodernin pääkäsitteitä – identiteetti.

Hitaasti käynnistyvän romaani alussa tehdään Jäätelökauppias-nimistä elokuvaa Tšekkoslovakiassa. Sodan päättymisestä on jokunen vuosi. Elokuvan ohjaaja ja näyttelijät vilahtavat kuvassa. Sitten siirrytään elokuvan tarinaan. On pariskunta joka pakenee natsimiehityksen aikana jotain Olomoucin kylään. Mies on ehkä juutalainen. He eivät ole oikeasti aviopari, Tomás ja Esther Vorszda, vaan vain esittävät. Rouva Nemchova, jonka talossa he viipyvät, ei ehkä usko. Myöhemmin tarinaan liittyy tuntemattomaksi jäävä jalkapuoli, jonka kanssa nainen avioituu.

Romaanin tapahtumat hyppivät ajallisesti 1940- ja 1950-luvun Tšekkoslovakiassa, vuoden 1968 Prahassa, sitten 1970-luvun Ruotsiin, jonne päädytään tšekkipakolaisen mukana ja lopulta takaisin jälkikommunistiseen Tšekkiin, jonne pakolaisen jälkikasvu palaa hakemaan juuriaan. Kerronta vaihtelee melko käsitteellisestä ilmaisusta draamalliseen ja runolliseen. Henkilöiden todelliset henkilöllisyydet ja roolihahmot sekoittuvat jatkuvasti. Esiin törröttää kertomuksia kertomuksien sisässä eli metakertomuksia, mutta niiden merkitys harvoin täsmentyy.

Pohjautuuko elokuvahenkilö Tomásin tarina elokuvan ohjaajan kokemuksiin? Tapaavatko ohjaaja ja elokuvan Estherin esikuva, todellinen Esther Vorszda – tai siis nainen joka on ottanut tämän nimen – myöhemmin? Onko jompikumpi tiedustelupalvelun agentti? Miksi tiedustelupalvelu on kiinnostunut ohjaajan elokuvasta?

Entä miksi tiedustelupalvelu kuulustelee opiskelija Jan Vorszdaa, niin sanotun Esther Vorszdan poikaa Prahan kevään 1968 jälkimainingeissa? Miksi Jan ei ottanut osaa mielenosoituksiin, mutta osti kaupasta kanisterin? Aikoiko hän ehkä polttaa itsensä, kuten Jan Palách? Entä sitten?

Katkeavat langat

Janin tytär Gunilla palaa jälkikommunistiseen Tšekkiin, Olomouciin. Hän asuu alivuokralaisena ja samaistuu aiempaan vuokralaiseen Milenaan. Milenalle tulee vuokra-asuntoon yhä kirjeitä joltain Petriltä. Kirjeitä Milenalle viittaa ehkä jälleen Kafkaan – mutta viittaus jää epäselväksi. Aivan romaanin loppu kiepauttaa roolihahmot ja todellisuuden vielä kerran ympäri. Oliko kaikki vain ideoita taiteilijan päässä?

Jäätelökauppias herättää kysymyksiä ja kiinnostustakin, mutta kysymykset eivät johda minnekään. Henkilöitä on ehkä liikaa ja tapahtumasta toiseen hypitään turhan usein. Romaanihenkilöt jäävät abstrakteiksi, kenties tarkoituksella, mutta lukijalle tarkoitus ei selviä. Romaanin naiset toisaalta poikkeuksetta esitetään vahvoina, miehet taas heikkoina.

Ehkä Lipson haluaa sanoa, että näyttelemme aina elämässä jotain roolia, hyvin tai huonosti? Ehkä hän haluaa vakuutella, että elämä on aina kerrottua ja vain se mikä on kerrottu on totta? Romaani korostaa keinotekoisuuttaan. Mutta onko tässä mitään erityisen uutta?

Kielellisesti romaani on taitava, dialogi rullaa melko hyvin, ja teoksessa on muutamia vaikuttavia, runollisia jaksoja ja draamallisesti kiinnostavia kohtauksia. Kunnianhimoa riittää. Lipson esittelee kovasti osaamistaan, jota häneltä ei sinänsä puutu.

Kokonaisuutena teos jää kuitenkin liian käsitteelliseksi, eivätkä romaanin osat sovi täysin toisiinsa. Alussa kiehtova mysteerintuntu alkaa kirjan edistyessä rasittaa, kun iso osa kerrotusta viittaa jonnekin kuulumattomiin, on epäselvästi symbolista tai simuloi fragmentaarista kerrontaa, kunnolla onnistumatta.

Lipsonin esikoisromaanissa kerronnan aukkoisuus kantoi hyvin. Jäätelökauppiaassa rakenne sen sijaan ei tunnu asettuvan tasapainoon, vaan kielii enemmän keskeneräisyydestä. Tämä on sinänsä sääli, sillä romaanissa on kiinnostavia aineksia.

Ville Ropponen

Kritiikki on ilmestynyt myös Kiiltomadossa 9.2.2013.

Maailmantuskan kääntöpiireillä

Kirjallisuus ei paranna masennusta, mutta auttaa

ymmärtämään sen ilmenemismuotoja.

Ville Ropponen

Väsyttää, tympii ja ahdistaa niin, ettei kirjakaan pysy kädessä. Talvi hiipii ulkoa sisälle. Pimeys ei rajoitu yöhön, vaan alkaa asettua silmien taakse. Mistä on kysymys? Ettei se vain olisi masennusta? Viime vuosina masennuksesta, usein määriteltynä lääketieteellisesti depressioksi, on tullut eräänlainen kansantauti. Masennuksen vanha nimi on melankolia. Tai vaihtoehtoisesti masennus on eräs melankolian oire.

Melankolia ei ole yksi vaan monta, korosti Sigmund Freud klassisessa esseessään Murhe ja melankolia (1917). Silmiinpistävintä määrittelyssä on sen epämääräisyys. Kukaan ei tunnu tietävän mistä masennuksessa on kysymys. Freudin mukaan lähes ainoa toistuva teema melankoliassa on menetys.

Jo riittää uupumus, kirja käteen vain. Kaunokirjallisuus tarjoaa reitin lääketieteellisten lokerointien ja julkkisten itkuisten itsetilitysten taakse. Kirjallisia teoksia ei voi palauttaa pelkiksi masennuksen kuvauksiksi. Kaunokirjallisuus on silti monesti antanut muodon paitsi erilaisille hillittömille fantasioille myös mielialahäiriöihin liittyville tunnetiloille, kuten ikävystyneisyys, välinpitämättömyys, ahdistus, pelko, haurauden tai herkkyyden tunne. Kirjallisuus avaa reitin yksilön psyykeen.

Sitä paitsi melankolian kirjallisten kuvausten perinne on hämmästyttävän vanha.

Melankolian juuret ovat antiikin ruumiinnesteopissa. Hippokrateen mukaan pernassa syntyvän mustan sapen liikatuotanto on terveydelle tuhoisaa. Melankolian nimitys viittaa tähän (kreik. melas,”musta” ja chole, ”sappi”). Antiikin kulttuureissa melankolia tunnettiin hyvin. Myös Raamatun Jobin kirjan turhuuden kuvaus muistuttaa melankoliaa. Jo antiikin aikana melankolialla oli kaksoismerkitys: se oli häiriö tai tauti, mutta merkitsi myös ylevää tarkkanäköisyyttä, jopa älyllistä suuruutta. Esimerkiksi Platon yhdisti Faidros-dialogissa melankolian ja pyhän mielipuolisuuden, manian. Melankolikko saattoi maata pohjattomassa pimeydessä, mutta myös häikäisevässä valossa.

Pimeyden ja valon kahtiajako näkyy myös Danten Jumalallisessa näytelmässä (1321), jota on usein luettu melankoliakuvauksena. Helvetti-jaksossa Dante ja Vergilius myös todistavat miten Styx-virran mustan veden pintaan nousee kuplia melankolisten raukkojen huokauksista, jotka istuvat kytkettyinä joenpohjaan. Keskiajalla eräs melankolian laji, acedia,  katsottiin kuolemansynniksi.

Ennen modernia aikaa melankolian kirjallisia kuvauksia ilmentävät myös toisenlaiset vastakohdat. Melankolikkoon kätkeytyi kaksi äärimmäistä hahmoa: nero ja hirviö, ylevä ja alkukantainen. Hän oli sekä pelokas ja uneton ihmisvihaaja, että häijy peto. Unettomuus merkitsi lisäksi unelmointia ja outoja fantasioita. Esimerkiksi monet Shakespearen hahmoista ovat melankolikkoja. Hamletilla on kaikki melankolikon ominaisuudet: tunteenpurkaukset, kaunopuheisuus ja pistävä äly, viha vallanpitäjiä kohtaan ja pakkoajatukset itsetuhosta.

Esimoderniin melankoliaan näyttää masennuksen lisäksi liittyvän aina mania. Usein siihen yhdistyvät myös viha ja nälkä, hillittömyys ja ahmiminen, jotka saattavat purkautua juopotteluna ja räyhäämisenä tai moraalittomina seksuaalisina hurjasteluina. Esimerkiksi 1700-luvun markiisi De Saden väkivaltaista seksiä estetisoivat teokset voi nähdä eräänlaisina melankoliakuvauksina. R.L. Stevensonin romaani Tohtori Jekyll ja Mr Hyde (1886) ja Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuva (1890) ovat nekin velkaa esimoderneille melankoliakuvauksille, vaikka ne on kirjoitettu modernina aikana.

Toisenlainen melankoliakuva kirjoittautui esiin, kun J.W. Goethe julkaisi kulttimaineeseen kivunneen romaaninsa Nuoren Wertherin kärsimykset (1774). Sen päähenkilöstä Wertheristä tuli romantiikan ajan melankolian supersankari. Hänessä heijastuu paitsi häviötä pelkäävän aateliston epätoivo myös modernit vaatimukset itsehillinnästä. Porvarillisena aikana miesten herkkyys oli sallittua enää vain intellektuaalisissa ja taiteellisissa ammateissa. Werther on poroporvarillisuutta vastaan kapinoivan, itsetuhoisen melankolian ruumiillistuma. Hänen epätoivonsa olemisen merkityksettömyydestä sysää hänet yhteiskunnan ulkopuolelle ja itsemurhaan. Werther rakkauden kohteessa Lottessa henkilöityy melankoliaan usein yhdistetty saavuttamattoman rakkauden teema

Wertheriä modernin melankolian tyyppihahmona ei voi korostaa liikaa. Hänen vaikutuksena näkyy koko 1800-luvun E.A. Poen kauhutarinoista venäläisiin ”tarpeettoman ihmisen” kuvauksiin, saksalaiseen weltschmerziin ja Baudelairén spleeniin. Goethen teos vaikuttaa välkkyvän taustalla myös sellaisissa poikkeusyksilön kuvauksissa kuin Kierkegaardin Joko-tai (1843) ja  Dostojevskin Kirjoituksia kellarista (1864).

Romantiikan aikana melankoliasta tuli taiteilijuuden peruskoodi. Tämä johtui pitkälti melankolian korkeasta statuksesta. Enää kyse ei ollut siitä, että koska kirjailija käyttää työvälineenään omaa minuuttaan, hän on kenties herkempi mielialan heilahteluille. Kyse oli siitä voiko todellista kirjailijuutta olla ilman melankoliaa. Melankolian ylimyksellinen status näkyy myös boheemeissa flanöörin ja dandyn tyypeissä. Nämä roolit – kuten aiemmatkin melankoliahahmot – oli varattu vain miehille. Edetään melko lähelle nykyaikaa ennen kuin kirjallisuudessa esiintyy naisten melankoliakuvauksia.

Freudin 1900-luvun alun psykoanalyyttisen teorian mukaan melankolikon täytyy korvata kokemaansa menetystä jollakin. Hänen pitää ravita onttoa sisintään ja nälkiintynyttä sieluaan. Ruumis otetaan haltuun ahmimalla, nielemällä, sulattamalla ja ulostamalla. Päinvastainen keino on nälkiintyminen: nälkä ja tyydyttämättömyys korotetaan luovaksi vastavoimaksi; kylläisyys ja tyydyttyneisyys alennetaan kuolemaksi.

Modernisoituvassa, yhä teknologisemmassa maailmassa melankolikko torjuu pelkojaan korostamalla suhdetta ruumiiseensa; itsekontrolli tulee joko hukata tai päinvastoin liioitella kontrollia. Esimerkiksi Knut Hamsunin romaanissa Nälkä (1890) päähenkilöä, masentunutta kirjailijaa, ajaa ahmimisen halu ja inho, pakko ahtaa ruokaa sisäänsä ja oksentaa se ulos.

Ehkä kirkkaimpana 1900-luvun alun melankoliakuva näkyy Franz Kafkan proosassa. Kompleksinen suhde ruokaan erottuu myös kirjailijan elämänkerrassa. Nuoresta asti alavireinen Kafka eli askeettisesti ja saattoi jopa näännyttää itseään aliravitsemukseen saakka. Päiväkirjaansa hän kuvasi silti bulimisia fantasioita makkaroista ja paisteista, väkevästi maustetuista ja makeutetuista ruoista, joita hän halusi hotkia. Mielihalun toteuttaminen olisi merkinnyt antautumista synkkyydelle.

Kaksi Kafkan luomaa henkilöhahmoa kuolee nälkään, Gregor Samsa Muodonmuutoksessa (1915) ja Nälkätaiteilija samannimisessä novellissa (1924). Viimeksi mainitun novellin päähenkilö kiertelee esittelemässä riutunutta ruumistaan impressaarionsa kanssa. Impressaario antaa taiteilijan paastota vain 40 päivää, mutta tämä unelmoi paaston jatkamisesta äärirajoille. Lopulta paaston pidentäminen onnistuu, kun Nälkätaiteilija on pestautunut sirkukseen ja hänet on unohdettu häkkiinsä. Työmiehet löytävät näivettyneen Nälkätaiteilijan, joka kuiskaa viimeisillä voimillaan vastauksen paaston syystä: ”koska en löydä semmoista ruokaa, joka maittaisi minulle”.

Mainittuja laaja-alaisempi melankoliakuvaus on varhainen proosapala, Häävalmisteluja maalla (1907–1908). Sen päähenkilön Rabanin peruskokemuksena on minuudettomuuden tunne, fyysisen olemisen epävarmuus, kohtaamattomuus toisten kanssa sekä seksuaalisuuteen liittyvä epäröinti. Raban ei tunne itseään ihmiseksi vaan vertautuu kovakuoriaiseen. Toisten kommenteista Rabanin on etsittävä oman minuutensa aineksia: ”Eikö Lement ollutkin tänään ystävällinen, hänhän kertoi minulle yhtä ja toista ja selitti asiat niin kuin minäkin ne varmaan koen”. Elämä on jatkuvaa odottamista, ulkoiset sattumukset tuntuvat moitteilta itselle, eikä ruoka enempää kuin ihmisten tapaaminen tyydytä. Nämä kaikki ovat aihelmia, joita Kafka myöhemmin kehittelee pidemmälle.

Melankolian ruumiillisuuteen kiinnittyvää ulottuvuutta jatkaa J-P Sartren romaani Inho (1938). Teoksen päähenkilöä Roquentinia inhottaa oma vulgaari fyysisyytensä. Hän kiertelee fiktiivistä satamakaupunkia Bouvillea (ransk. boue, ”loska, saasta”), jossa ulkomaailma velloo hänen päälleen kuvottavassa aineellisessa tahmeudessaan: vieraan takaliston lämmittämänä ratikan penkkinä tai ylikypsän camembertin mätänä tuoksuna. Toinen melankolian piirre, vieraantuneisuuden ja merkityksettömyyden tunne, toimi sodanjälkeisessä Euroopassa usein vastakulttuurin polttoaineena. Mielettömyyden tunnot erottuvat esimerkiksi Albert Camus’in proosassa ja esseistiikassa.

Hyvin erilainen melankoliakuvaus on Sylvia Plathin omaelämänkerrallinen romaani Lasikellon alla (1963). Romaanin ”realistinen” melankoliakuva viittaa tavallaan jo tulevaisuuteen. Teoksessa masennuksesta on tullut lääketieteellinen käsite, ikään kuin vain ”ihmiskoneen” toimintahäiriö. Plathin romaanissa melankolikkoa, lahjakasta opiskelijanaista Estheriä, kuvataan pääasiassa ulkoapäin. Estherin masennusoireita eritellään, mutta kaikessa tuntuu diagnoosien maku: unettomuutta, toivottomuutta, käsien tärinää, itsemurhayritys. Plathin teoksen rationalismille on varmasti useita syitä, mutta yksi voi olla melankolian korkea ja miehinen status: edes 1960-luvulla nainen ei voinut kirjoittaa melankoliasta muuta kuin sairaskertomuksen.

                     

Viime vuosisadan puolivälistä asti melankoliakuvauksia on leimannut sairausnäkökulma. Esimerkiksi Michel Houllebecqin romaanin Halujen taistelukenttä (2009) päähenkilö on masentunut, hyväpalkkainen ohjelmoija. Hänen depressionsa vaikuttaa kumpuavan siitä, että hänet on pakotettu jatkuvaan kamppailuun rahasta, seksistä ja hyödykkeistä nykymaailman ”halujen taistelukentällä”. Romahdettuaan psyykkisesti ohjelmoija joutuu terveydenhuollon potilaaksi tai paremmin asiakkaaksi. Masennusta aiheuttavan kulttuurin ja yhteiskunnan muuttaminen näyttäytyy mahdottomana, kun pahoinvoinnin syyt medikalisoidaan ja eristetään yksilön ongelmaksi.

Depressioksi pelkistyttyään melankolian status on laskenut. Jotain sen ylimyksellisyydestä voi silti aistia Bret-Easton Ellisin usein melankoliakuvauksena luetusta romaanista Amerikan psyko (1991). Siinä myöhäismodernin talouseliitin stressikulttuurin lapsi, bisnesjuppi ja sarjamurhaaja Patrick Batemann etsii hillittömän väkivallan avulla tarkoitusta merkitsevyydestä tyhjentyneessä modernissa kulutusmaailmassa. Erityisesti anglosaksisia melankoliakuvauksia leimaavat usein tyhjyyden tunteet sekä fantasiat tuntemisen kyvystä kertakäyttötodellisuudessa, jossa ihmissuhteet ovat korvautuneet markkinasuhteilla.

”Mi ikävyys, mi hämäryys, kuin syksy-iltanen autiol maall”, kirjoittaa Aleksis Kivi runossa ”Ikävyys” (1866). Entä millaisena melankolia näyttäytyy kotimaisessa nykykirjallisuudessa? Onko kuvauksissa jotain uutta ja erilaista?  Sairausnäkökulma näyttää hallitsevan meilläkin lähes poikkeuksetta Anja Kaurasen tunnetusta masennuskuvauksesta Syysprinssi (1996) Sofi Oksasen depressoitunutta naispariskuntaa ruotivaan romaaniin Baby Jane (2005).

Yksi nykykirjallisuuden kiinnostavimpia depressiokuvauksia on Hanna-Marjut Marttilan tragikoominen romaani Kertoi tulleensa petetyksi (2002). Siinä etualalle nousee yhteiskunta. Masentunut henkilökolmikko Tipii, Ilari ja Roseanna ovat sosiaalisesti eristyneitä, mikä tuo esille depression kehän, jossa arjessa selviämisen vaikeutuminen johtaa syrjäytymiseen, ja syrjäytyminen pitää yllä masennusta. Marttilan romaanihenkilöt ajelehtivat rahattomuuden, mielialalääkkeiden, rauhoittavien, viinan ja itsemurha-ajatusten suossa.

Kuin korostaakseen melankolian nykyään alentunutta statusta, romaani painottaa lääketieteellisesti, että henkilöt ovat depressiosairaita. Toisaalta sairausluokitus tuodaan ilmi siinä valossa, että positiivista ylienergisyyttä korostava nyky-yhteiskunta ei tunnusta tätä sairautta, tai ei ainakaan auta sairastuneita tarpeeksi.

Yksi romaanihenkilöistä, Tipii, on positiivisen ajattelun aivopesemä yrittäen jatkuvasti torjua kaiken ikävän, todellisuuden kieltämiseen asti. Marttilan itsemurhasta jankuttavat ja säälittävät masennushahmot ovatkin jonkinlaisia karikatyyrejä nykyasenteista depressiota kohtaan. Kovin uutta tapaa puhua masennuksesta romaani ei siis tarjoa. Sosiaalisen kritiikin ohella se nauraa masennukseen liitetyille käsityksille, mutta saattaa samalla myös vahvistaa stereotypioita.

Toinen aiheesta ammentava intresantti nykyteos on Karri Kokon kollaasi Varjofinlandia (2005). Teoksen sisältö on sitaattia suomalaisista masennusblogeista keväältä 2005. Tekijän panos rajoittuu valikointiin, kopiointiin, järjestämiseen ja kontekstin häivyttämiseen. Näillä reunaehdoilla tulkittuna teos avaa ikään kuin näkymän nykysuomalaiseen masennukseen.

Varjofinlandiassa huomiota herättää masennuspuheen tavanomaisuus. Klassisen melankolian ja tuskan ylevöittävää vaikutusta ei todellakaan näy. Teksti on vyöry anonyymia itsearvostelua, itsevihaa ja tilitystä tunteista. Sitaattimateriaali muodostaa myös osuvan tuntuisia luonnehdintoja depressiosta, tyyliin: ”sää on jotenkin rikki” tai ”jonain päivänä tajuan vasta, että tämä ei onnistu, minut on edelleen vangittu tänne, tähän kehoon ja kieleen”. Mutta valtaosa teoksen materiaalista on hämmästyttävän latteaa, jopa banaalia. ”Avartuessaan huomaa hulluutensa tavanomaisuuden”, kuten eräs kirjan sitaatti kuuluu.

On kiinnostavaa, ettei teoksessa kosketella yhteiskuntaa ja kulttuuria lainkaan, vaikka teos ”paljastaakin” modernin suomalaisen tyytymättömyyden itseen ja viihtymättömyyden kulttuurissa. Tekstissä korostuvat häpeä ja puhe ruumiillisista oireista. Kyse on sosiaalisesta tuskasta, sillä mitä muuta häpeä on kuin sosiaalisen vertailun synnyttämää ahdistusta?

Varjofinlandia kyseenalaistaa tavallaan yksilöllisen tunneilmaisun. Teos voisi olla ikään kuin kenen tahansa masentuneen kirjoittama. Onko yksilön lopulta mahdollista ilmaista tuntemuksiaan henkilökohtaisen kielen avulla? Vai onko tunteista ja masennuksesta puhuminen pikemminkin sosiaalisen kielen käyttöä? Ehkä tunteet eivät lopulta olekaan yksilöllisiä, vaan se on yhteisö ja aikakausi, joka puhuu meissä, silloin kun tunnemme ja silloin kun masennumme?

Melankolia on paljon laajempi ilmiö kuin nykyinen masennus. Siihen on liitetty mielentiloja, joille on nykyään lätkäisty jokin toinen lääketieteellinen sinetti, kuten syömis-, ahdistus-, uni- tai kaksisuuntainen mielialahäiriö. Pelkästään tämä tuskin selittää sitä, että melankolia on kirjallisuuden historiassa eniten käsitelty tunnekimara, ehkä lukuun ottamatta rakkautta ja rakastumista.

Melankolia tuntuu olevan suorastaan polttava piste länsimaisessa tietoisuudessa. Kyse lienee pitkälti siitä, että melankoliakuvaukset ovat piirtäneet psyykkisen normaliteetin rajoja? Se miten eri tavoin melankoliaa on kuvattu eri aikoina ilmentää ajan ja kulttuurin erilaisia tapoja sallia tunteiden ilmaisu, venyttää sosiaalista kontrollia ja näyttää yksilölle kaapin paikka. Kuvauksissa melankoliasta erottuvat myös ihmisen suhde omaan ruumiiseensa ja käsitykset menestyneestä yhteisön jäsenestä. Melankolisten kirjallisten hahmojen yhteiskuntaluokka ja sukupuoli tuntuvat usein olevan kovin merkitseviä, ja näin melankoliakuvaukset kertovat hierarkiasta. Tarinoissa melankoliasta tiivistyy ehkä silti vanha totuus: mitä yksityisempiä asioita kirjallisuudessa kuvataan, sitä yleisempi merkitys tällä on.

Herää kysymys, olemmeko me nykyihmiset sittenkään niin vapaita, jos merkittävä osa tunneilmaisuamme on piilotettu itsehillinnän, kielenkäytön kaavamaisuuksien ja lääketieteellisten lappusten taakse.

Essee on ilmestynyt myös Parnassossa 1/2013.