Nostalgia ei riitä

Parnassossa 2/2017 julkaistussa esseessään ”Historia voi valitettavan hyvin” Jari Tervo pyörittelee Francis Fukuyaman teesiä historian lopusta. Tunnetusti Fukuyama, poliittinen taloustieteilijä, lanseerasi teesin luennoidessaan Chicagon yliopistossa 1989 ja sittemmin teoksessa The end of history and the last man (1992).

Esseessä tosiasiaväitteet ovat yhtä tärkeitä kuin henkilökuvaus fiktiivisessä tekstissä. Kommentoin muutamia Tervon väitteitä. Komeasti kalskahtava ”historian loppu” ei Fukuyaman kielenkäytössä merkitse vain länsimaisen liberaalidemokratian – tuon ihmisen sosiokulttuurisen endlösungin voittoa. Fukuyama puhuu myös kapitalismin ja vapaakaupan triumfista. Tämän Tervo selittämättömästi sivuuttaa. Fukuyama ei väittänyt, ettei maailmassa olisi muita ideologioita vaan että kommunismin romahduksen vuoksi ei ollut muita ideologioita, joilla olisi ollut riittävästi voimaa kilpailla tasaväkisesti kapitalismin kanssa.

Tervon kielenkäytössä vapaakauppa mainitaan samassa lauseessa ihmisoikeuksien ja sananvapauden kanssa, ikään kuin kyseessä olisi arvo, ei talouspoliittinen valinta. Tällainen kielenkäyttö on nykyään tyypillistä. Uusliberalismi on hegemonisessa asemassa, joten sen ideologisuus piilotetaan, vaikka aatteessa ei välttämättä ole mitään uutta eikä liberaalia.

Tervon esseen ivan kohteena on ”populismi”, millä hän ilmeisesti tarkoittaa maailmalla noussutta oikeistopopulismia ja uusfasismia. Populistit haikailevat menneeseen eli ovat nostalgikkoja, Tervo tietää. Kulta-aika johon hän itse tuntuu haikailevan on kuitenkin kylmän sodan päättymistä seurannut 1990-luku. Tämä fukuyamalaisen historian lopun aikakausi. Ehkä siksi hänen esseensä esimerkki, pankkiryöstö, on sekin kuin menneestä maailmasta. Nykyään pankkiryöstöjä tapahtuu vain fiktiossa ja kehitysmaissa. Tietokonerikollisuus on jo kauan sitten muuttunut tuottoisammaksi ja riskittömämmäksi.

Tervo ei selvästikään näe kuinka uusliberalistinen kapitalismi on itse peruuttanut historian lopun kasvattamalla tuhoisasti tulo- ja varallisuuseroja maiden välillä ja sisällä. Oikeistopopulismi on reaktio uusliberalistiseen maapalloistumiseen. Se on väärä ja pelottava reaktio, mutta se ei johdu vain kulta-ajan kaipuusta, kuten Tervo olettaa.

Populistinen nostalgia karmii, mutta uusliberalistinen nostalgia sen sijaan tympäisee. Kapitalismin kriisiytyessä ja EU:n tapaisten instituutioiden natistessa liitoksissaan pitäisi ymmärtää, etttei historia ole loppunut, vaan saattaa olla, että se on pikemminkin alkamassa. On olennaista mihin suuntaan historia kulkee. Taaksepäin on silti turha tuijotella: parhaimmillaankin nostalgia on vain laastari.

Ville Ropponen

Essee on perhonen, kevyt ja kuolettava

Yksi Virginia Woolfin (1882-1941) parhaista esseistä, ”Harjanteilla kuultua: myytin synty” kuvastaa eräällä tavalla hänen esseistiikkansa ominaislaatua. Siinä nykyinen vaeltelu Englannin rannikolla yhdistyy menneisyyden kaikuihin. Samoilla harjanteilla tuntuu yhä Napoleonin hyökkäyksen pelko, kun nykyhetkessä lännestää kantautuu tykistön jyly Flanderista; ensimmäinen maailmansota runnoo. Tekstin ironisessa kiteytyksessä selviää miten paikalliset myytit syntyvät suurten mullistusten keskellä samantapaisesti, mutta eri muodoin. Essee tyylittelee novellimaisesti, tietopohja yhtyy havaintoihin, lyyrinen tiiviys ja teeman avaruus rakentavat tekstin, joka kohoaa ilmaan.

Näemmekö Woolfin nyt kokonaisena – kun hänen non-fiktiivisen tuotantonsa ydinmehu on viimein suodatettu suomeksi? Tuskin, mutta Woolfin kirjailijakuvasta suomennosvalikoima Kiitäjän kuolema ja muita esseitä nostaa esiin vähemmälle jääneitä puolia.

Woolf ei ollut vain monikerroksisia, runollisia romaaneja kirjoittava kokeellinen prosaisti, vaan myös tuottelias journalisti ja esseisti. Hänen non-fiktiivisista teksteistään on ennen suomennettu vain taidokas Oma huone (1929), yksi Woolfin feminismin merkkipaaluista.

Jaana Kapari-Jatta on suomentanut Kiitäjän kuolemaan 66 tekstiä Woolfin kaikkiaan satojen esseiden, kritiikkien ja artikkelien tuotannosta. Ei hassumpaa! Woolf on George Orwellin ja T.S. Eliotin ohella epäilemättä yksi tärkeimpiä 1900-luvun englantilaisia esseistejä.

Woolf suhtautui esseistiikkaan vakavasti. Ja päinvastoin kuin prosaistit yleensä, hän osasi kirjoittaa esseistiikkaa. Hänen tekstinsä ovat kevyitä ja tyylikkäitä, asiallisia ja ironisia. Kuten tosi taitajat Woolf kirjoittaa mistä tahansa. Nimiessee ”Kiitäjän kuolema” kuvaa hyönteisen kuolontanssia ikkunalla. Konkreettisten havaintojen avulla piirretään ikään kuin kuva ikiaikaisesta mysteeristä. Mutta kyseessä ei ole triviaali vertaus ihmiselämästä kuten äkkiseltään voisi luulla, vaan kiitäjä on esseen metafora.

Alussa ilmaan nostettu ”Harjanteilla kuultua” -essee on itseasiassa Woolfille epätyypillinen. Suomennosvalikoiman teksteistä 2/3 on kirjallisuusesseitä. Esseet osoittavat, että uudistaja Woolf tunsi brittiläisen kirjallisuuden perinteen tarkasti kuin sateenvarjonsa kahvan kaiverrukset. Tunnustelu ja dialogi oli päättymätöntä.

Kirjailijoista erityishuomiota saavat Brontën sisarukset, Charlotte ja Emily, ja varsinkin Jane Austen. Usein hieman puisevien kirjallisuustekstien joukossa essee Austinista on eloisimpia. Kirjailijakuvista se on kestänyt parhaiten aikaa. Woolf pitää Austenia varhaisena modernistina, Marcel Proustin ja Henry Jamesin edelläkävijänä.

Monessa esseessä Woolf jatkaa Oman huoneen tyyppisiä pohdintoja naiskirjailijoiden työskentelyn ehdoista. Miksi naiskirjailijat ovat suosineet tiettyjä aiheita ja kirjallisuudenlajeja? Woolf peräänkuuluttaa kielen uudistamista, sillä ”lauseen rakenne ei sovi naisille, koska miehet ovat luoneet lauseet”.

Woolf käsittelee lisäksi kirjallisuuden yleisiä kysymyksiä. Hän ruotii romaanikirjallisuuden vaiheita, lukemistapoja, kritiikkiä ja kriitikon roolia. Hän analysoi modernin romaanin mahdollisuuksia. Woolf uskoo, että proosa sopii parhaiten nykyelämän monimutkaisuuden kuvaamiseen. Esseissä hän jaksaa yhä uudestaan julistaa kielen ja kirjoittamisen absoluuttista vapautta ja demokraattisuutta. Romaanikirjailijan ei tule välittää säännöistä, vaan löytää keinot sanoa juuri se mitä on sanottava.

Woolf tuntuu olevan ihailemansa Montaignen linjoilla. Esseen kantaisän mukaan nimetyssä tekstissä Woolf suosittaa: ”valitkaa tavallisia sanoja, välttäkää ylistyslauluja ja kaunopuheisuutta”. Usein Woolfin kynä karkaa ajatusvirtaan – ehkä kaikuja Montaignelta tämäkin? Eikö Montaignea voi syystä pitää modernin tajunnanvirran edelläkävijänä? Woolf harrasti myös spekulointeja ja lyyrisiä kiteytyksiä. Tekstissä ”Moderni essee” hän toteaa, että nykyisyys on tärkeämpää kuin menneisyys, sillä essee on elävä.

”Esseessä oppineisuuteen on yhdistyttävä kirjoittamisen taika siten, ettei yksikään tiedonmurunen törrötä”, kirjoittaa Woolf. Muihin esseisteihin verrattuna hän käyttää vain vähän sitaatteja luottaen sanontansa voimaan. Yksityiskohtaisia faktoja hän tarjoilee hyvin maltillisesti. Toisin kuin Woolfin romaaneissa esseissä ei ole mitään monitulkintaista, mutta tarkkojen päätelmien katkeamaton virta hämmästyttää ja päihdyttää kevyesti. Esseissä Woolf kokeilee melko maltillisesti. Muutama essee rakentuu dialogille ja samoin pari tekstiä ammentaa dokumenttiproosan keinovalikoimasta.

Esseessä ”Elämänkertataide” Woolf pohtii oivaltavasti elämäkerran ja elämäkertataiteen eroa. Teksti on kiinnostava siinäkin mielessä, että Woolfin romaani Orlando (1928) on fiktiivinen, parodinen elämäkerta; Kirjailijan koira (1933) taas on viktoriaanisen runoilijan Elisabeth Browningin kokeellinen elämäkerta kerrottuna Browningin koiran näkökulmasta. Näin Woolfin oma kirjailijatyö tavallaan kumoaa esseen loppupäätelmän, että faktuaalista elämäkertaa ja taidetta ei voisi hedelmällisesti yhdistää.

Valikoiman tekstit imevät aiheita maan ja taivaan väliltä. Kaunokirjallisuus ei ole koskaan kaukana, mutta monet tekstit ovat enemmän impressionistista havainnon esseistiikkaa. Elokuva, ooppera, katumusiikki, kuvaukset matkoista Brittein saarilla ja Espanjassa antavat aiheita. Löytyy tukku tunnelmapaloja imperiumin ja maailmankaupan keskuksen Lontoon kaduilta, satamista ja esikaupungeista sekä lentomatkalta kaupungin yllä. Ironisia vaikutelmia kerrotaan hammaslääkärikäynnistä, pohditaan ilokaasun jatkuvan käytön vaikutuksia sekä analysoidaan sairastamista ja sairauden kuvausta kirjallisuudessa.

Vaikea sanoa kuka pelkäsi Virginia Woolfia, mutta satiirin hammasta hän väläyttää esimerkiksi esseessä ”Keskilentoiset” ja ”Kuninkaalliset”, joista ensimmäinen pilkkaa keskiluokan tasapaksua maailmankuvaa ja jälkimmäinen monarkiaa. Woolfin satiiri on hienovaraista, toisin kuin kärjistyksiin ja vulgaariin kohuiluun tottunut nykyaika ymmärtää, ja sitä on osattava lukea.

Alkusanoissa suomentaja kertoo päätyneensä kustantajan kanssa siihen, että kokoelma toimii selityksittä. Olen hieman eri mieltä: teos olisi kaivannut Woolfin esseistiikan taustoja ja teemoja selittävän ja avaavan esipuheen.

Esseet ovat Suomessa viimeisen 30 vuoden aikana nousseet laajempaan tietoisuuteen usein juuri esseesuomennosten ansiosta. Toivotaan, että niin käy myös tämän suomennoksen myötä, ja yhä uudet lukijat tuntevat mielihyväkseen tarttuneensa esseistiikan makeaan verkkoon.

Ville Ropponen

Artikkeli on ilmestynyt Parnasson numerossa 1/2014.

Calico-Jack

Huonekalu, muodoltaan pöytä, lojuu Puerto Cabellon kuvernöörin palatsissa. Ilma on täynnä ukkosen kaltaista ääntä. Pam, pam, palatsin seinät järisevät. Satiiniverhot roikkuvat jo valmiiksi raskaina kohta valuvasta verestä. Jalkojensa välissä pöytä piilottelee kahta univormupukeista miestä – kuvernööri adjutantteineen on katsonut pöydän riittäväksi suojaksi satamaan rynnistäviä liikemiehiä vastaan. Ruuti lemahtelee. Pam, pam – jyrisevät merirosvoaluksen kanuunat. Sataman puolustus pirstoutuu pisaroina. Ja pisaroina valuvat rosvot kaupunkiin ja ylöspäin kohti hallintopalatsia kukkulalla.

– Aaa, Spiritus Sanctus, Deum Patrum omnipotentem…rukoilee kuvernööri syntejään anteeksi.

– Aaa, adjutantti takertuu heiluvaan takapuoleen, joka viipottaa pyhien lauseiden rytmiin. Uikuttaen adjutantti etsii suojaa lihamassasta.

Pam, pam – kanuunat niistävät kiveä. Kaduilla miekat viuhuvat keskiruumiiden halki, iho repeilee, veri porisee.

Pöytä lojuu esteettä salissa, jonka ikkunat ovat pirstoina. Armollisesti se kätkee niin sanottuihin helmoihinsa kaksi tärisevää miestä. Pöytä haistelee virkistyneenä illuusioita, jotka lepattavat ikkunoissa. Ja se tuntee oman magneettisen voimansa. Se vetää puoleensa aivan tiettyä ihmistä – aivan kohta tuo ihminen olisi täällä. Pöytä tuntee vartalonsa jännittyvän. Sen jalkojen välissä kihelmöi. Kuvernööri ja adjutantti kiemurtelevat tuskissaan, kanuunankuula on pirstonut osan seinää heidän päälleen.

John Racham kipittää puusiltaa pitkin aluksensa kannelta laiturille. Hänen liikanimensä on Calico- Jack siksi, että hän pukeutuu aina ja kaikkialla kalikoo-puuvillasta valmistettuihin vaatteisiin, eivätkä ne ole mitä tahansa vaatteita, vaan parhaimpien räätälien ompelemia. Jack ei pidä väkivallan hajusta ja painaa liinan nopeasti sieraimilleen. Porto Cabellosta on lähdettävä pian, ennen kuin espanjalaiset saavat paikalle lisäjoukkoja.

Pam, pam – ryöstäminen on ensimmäinen sana. Kiiltävät esineet sullotaan juuttisäkkeihin: kaulakoruja, hopea-astioita, hienoja vaatteita, mausteita (jopa pieni nassakka sahramia), kolikoita, kynttilänjalkoja, armada viinatynnyreitä (ne eivät tosin mahdu säkkeihin). Pellavapuvut revitään naisten päältä. Pam, pam – rosvot raiskaavat pippeleillään heidät. Miehet kuohitaan ja heitä pannaan peppuun. Rottia vilahtelee tyhjissä oviaukoissa.

Pam, pam, hallintopalatsin ovet aukenevat. Anne Bonney syöksyy sisään kolme karvaista koirasta kintereillään. Viiuuh – yks ja kaks – hänen sapelinsa putoaa kuvernöörin ja adjutantin vielä sätkiviin ruhoihin. Sitten Anne näkee pöydän.

Ilma seisahtuu. Ihmiset ympärillä liikkuvat äärettömän hitaasti. Nykäys nykäykseltä mustaviiksinen rosvo repii verhoja alas. Askeleet kaikuvat korvissa äärettömyyteen, äärettömyyteen… Anne tuijottaa pöytää.

– Tämä on minun, tähän ei kukaan koske!

Liian liki uskaltautuneen kollegan parran niistää Anne miekallaan juuriaan myöten irti. Aah, hän sivelee pöydän esteetöntä pintaa. Hänen silmissään on nautinnollisen ilkamoiva hymy.

– Nyt sinä olet minun.

Seuraavina viikkoina Calico-Jackin aluksessa leviää huhu kapteenin naisesta. Jack saa nukkua yksin. Anne viettää kaikki yönsä maaten pöydällä, jonka on raahannut mukanaan Porto Cabellosta.

Jackia kiukuttaa. Hän kiemurtaa kirkkaankeltaisessa kalikoo-takissaan etukannella ja kittaa rommia. Hän silmäilee taivaanrajaa, jota on sivelty jollain ruman värisellä aineella. Mustasukkaisuus hölskyy hänen saappaissaan ja haisee tykkikannelle asti. Ensin Mary Readin tapaus, ja nyt tämä.

Huhtikuun puolessa välissä Jack yllätti Annen kuiskimasta nuoren miehistön jäsenen kanssa. Raivoissaan Jack veti säilänsä esiin ja paiskasi pojan kannelle. Silloin Anne huusi:

– Älä koske Maryyn!

Ja niin Jack sai huomata, että hänen aluksessaan oli kaksi naista yhden sijasta. Annen Jack oli poiminut Charlestonista mukaansa, kuuluisalla charmillaan heilutellen parfymoitua nenäliinaa. Mutta mistä Mary oli laivaan loikannut? Sitä hän ei käsittänyt, eikä jaksanut muistaa.

Jack kiemurtaa etukannella, ja rommi kiemurtaa pullon kaulasta hänen kaulansa läpi pureutuen vatsaan. Jack puree viiksiään, ja tuuli puree purjeita lujaa. Hän kiemurtaa etukannella.

Anne Bonney makaa puolipukeissa ja sivelee puun saumoja.

– Se on ihana rakastaja, niin hellä, aivan erilainen kuin Jack.

Mary Read istuu hytin lattialla polvet koukussa ja tuijottaa ulos ikkunasta. On alkanut sataa. Maryn otsa on rypyssä.

– Kun palvelin Britannian ratsuväessä Alankomaissa mieheksi pukeutuneena, eräälle upseerille sattui vähän vastaavanlainen tapaus. Hän rakastui intohimoisesti puolipalaneesta kylästä löytämäänsä rukkiin. Monena yönä yllätin hänet tekemästä temppuja sitä vasten.

– Olen sisustanut meille oman lemmenkammion tänne laivan perään. En kestä enää Jackin lähentelyjä. Miksei hän voi vain hyväksyä tapahtunutta? jatkaa Anne puhettaan.

Yö. Karibianmeri on ruskea ja musta ja vihreä, sontaa ja tuhkaa kellumassa saviastiassa, jossa maalari sekoittaa laivastonsinistä.

Anne Bonney makaa alasti pöydällä pimeässä hytissä. Hän voihkii ja kiemurtelee. Annesta tuntuu siltä kuin pöydän puiset raajat kietoutuisivat pehmeästi hänen ympärilleen, ja jalavan lehteä muistuttava, pikkuisen tikkuinen kieli nuolisi hitaasti kaikkialta, ja kriittisellä hetkellä oksankohta tulisi liki. Anne hivelee sormilla jalkoväliään.

Merirosvoalus on ankkurissa pienen saaren kupeella. Lintu huutaa. Calico-Jack röhisee sammuneena hytissään. Toisinaan hänen ruumiistaan erkanee epämääräisiä päriseviä ääniä, aivan kuin kuvitteelliset hyönteiset hänen sisällään olisivat päättäneet jättää hyödyttömäksi käyneen isännän. Kannella tuntuva romminlöyhkä tulvii nukkuvasta miehistöstä.

Pimeys pirstoutuu. Sen riekaleista sukeltaa sluuppi ja törmää rosvolaivan kylkeen. Vieraita saappaita tömisee kannelle. Silmäpari tuojottaa sotilaspuvusta. Musketit paukkuvat. Säps, säps, räpsyvät rosvojen känniset ripset, uni ei tahdo kaikota. Laiskasti ruumis pakottaa miekkaa heilumaan ennen kuin lävistyy luodista tai kalvan pistosta.

Kilin-kolin, kaatuvia jäseniä. Etukannella Mary Read saksii suonia. Ja tarvitaan usean miehen voimin tehty hyökkäys ennen kuin Anne Bonney herkeää puolustamasta pöytää.

– Minä kuolen! Anne huutaa, kun hänet revitään sen luota.

Takavasemmalta kuuluu kahleiden kilahtelua. Jamaican kuvernöörin musiikimaku on kovin mauton.

Viikkojen päästä merirosvot seisovat rivissä oikeussalissa Kingstonissa. Tuomarinnuija jysähtää pöytään. Ja mikä pahinta – pöytä on autuas, kiihkeä pöytä!

– Mikset tee mitään! huutaa Anne Bonney rakastajalleen.

Mutta pöytä on kova ja liikkumaton.

Calico-Jack sylkäisee ja todistaa Annea ja Marya vastaan.

– Te olitte julmempia kuin yksikään meistä miehistä.

Kuolemantuomio langetetaan – kaikille. Tuomarinnuija jysähtää pöytään. Naiset katsovat toisiinsa.

– Teidän armonne, me vetoamme raskauteemme.

Maryn vaatimuksesta Anne jättää kertomatta kenelle on mielestään raskaana. Tuomari kopisuttaa rakastajaa kerta toisensa jälkeen nuijalla, eikä rakastaja edes voihki.

Ville Ropponen

Novelli on julkaistu Parnasson numerossa 1/2014.

Krim kuvitelmien peitossa

Tietyt kulttuureja sekoittavat paikat, kuten suurkaupungit ja reuna-alueet, kehräävät usein ympärilleen myyttistä auraa. Voidaan tarkastella Pariisin, Venetsian tai Prahan ”myyttiä”, niiden fiktionalisoitua kuvaa kirjallisuudessa.

Venäläisessä kirjallisuudessa Pietarin lisäksi väkevimmin fiktionalisoitu paikka on Krimin niemimaa. Sekä Pietari että Krim ovat alunperin valloitettua maata, jossa kulttuurit törmäävät. Vaikeus sovittaa seutuja venäläisen kansallisen kertomuksen kaanoniin on kuorruttanut niiden ylle paksun kerroksen mytologian humusta.

Mahtaa venäläisiä kirjailijoita kismittää, kun Krim kuuluu nyt Ukrainaan. Niin kuin Hankoniemi olisi yllättäen sulautunut Viroon, jos haetaan kotoinen vertaus. Mutta vertaus ontuu. 1780-luvulla kolonisoitu Krim on alusta asti ollut erityinen, hapanimelä pala venäläläisten tajunnassa.

Yhtäältä Krim on merkinnyt venäläisille samaa kuin valloitettu Havaiji yhdysvaltalaisille: unelmaa elämästä Eedenissä. Tsarismin aikaan Pietarin kerma kupli Krimin etelärannikolla. Neuvostoliitossa jokainen kansalainen unelmoi matkasta Mustallemerelle.

"Se oli meidän ikioma subtropiikkimme, langanlaiha kuin bikinit, kaistale viinirypäle- ja sypressimaata, ja jokainen kitukasvuinen palmu Jaltan rantakadulla juurrutti outoa ylpeydentunnetta siitä, että loputtoman pohjoisen maassa on lämmin paikkansa. Ja näin oli maasta luotu stereotypia rikottu, ja se rauhoitti, tuuditti ja sai elämän näyttämään jostain syystä vähemmän pelottavalta", kirjoittaa Viktor Jerofejev Krimistä esseessään ”Alaston ranta” (suom. Jukka Mallinen 2001).

Tuskin on sattumaa, että niin Havaijilla kuin Krimillä on perinteisesti sijainnut laivastotukikohta. Molemmilta seuduilta löytyy myös kovia kokenut alkuperäiskansa. Kanariansaarilla on ollut samantyyppinen rooli Euroopan yhteydessä. Saarten alkuasukkaat, guanchit, tuhottiin 1400-1500-luvuilla. Nyt Kanariansaarilla elelee laumoittain eurooppalaisia eläkeläisiä, mutta saarille pyrkivät maahanmuuttajat päätyvät siirtoleireihin. Vastaavasti Krimillä asuu legioonittain NKP:n ja puna-armeijan veteraaneja, joille taattiin ennen etusija asuntojonoissa. Stalinin pakkosiirtämät, vasta Neuvostoliiton lahottua kotiseudulleen takaisin päässeet krimintataarit elävät ankeissa oloissa.

Venäjän laajetessa 1500-luvulta alkaen siihen on liitetty useita Euroopan ulkopuolisia, ei-venäläisiä alueita, kuten Siperia. Outo ja aasialainen, roudan ja raatamisen ”Sibir” on ollut venäläisille aina kielteinen Toinen. Lämmön ja laiskuuden Krimistä tuli myönteinen Toinen. Toisaalta venäläisten on ollut vaikeaa suhtautua Krimiin, entisten perivihollisten tataarien tyyssijaan.

Kolonisoidut eurooppalaiset alueet oli melko helppo imeä osaksi venäläistä kansallista kertomusta ja itsetajuntaa, kuten suomalais-ugrilaiset keskisen Volgan seudut. Mutta Krim ei ollut Eurooppaa, eikä Aasiaa, ei länttä, eikä itää. Silti Krimin vieraus haluttiin kieltää. Se koetettiin joko torjua tai kesyttää romantisoimalla.

Krimistä tuli Venäjän Tasmania, kadotetun tuoreuden tanner, jonka pettävän kuoren läpi taiteilijat etsivät toiseutta, palvottua tai osin torjuttua, antiikin helleenejä, itämaiden ihmeitä tai ikiaikaista Venäjää.

Aluksi Krim nähtiin ihannoidun alkueurooppalaisuuden valossa. Venäläisessä runoudessa niemimaa leimautui pitkään ainoaksi paikaksi, joka toi mieleen kreikkalaisen maailman, antiikin Hellaksen.

Aleksander Puškin saapui ensi kerran Krimille elokuussa 1820 laivalla. Kun rannikko nousi näköpiiriin, Puškinin kuukausia ummessa riutunut runosuoni avautui ja hän aloitti runoelman "Sammui päivän valaisija".

Puškin muisteli myöhemmin kolmea viikkoaan Krimillä elämänsä onnnenaikana, jolloin hän tajusi, että luonto ja kulttuuri ovat tasaveroisia. Puškinin Krimin runoissa paetaan epäonnistunutta rakkautta, pettyneenä sivilisaatioon. Gurzufissa kirjoitetun keskeneräisen runoelman Tauria (1820) nimi juontuu muinaiskreikkalaisten nimestä Krimille.  

Puškininin runoissa huipentuu Krimistä satumainen kuva. Kuvaa olivat jo varhemmin nikkaroineet runoilijat Semjon Bobrov ja Konstantin Batjuškov, joista viimeksi mainittu ei ikinä edes käynyt Krimillä. Romanttisissa runoissa Krim näyttäytyy maanpäällisenä paratiisina, jossa rakastavaiset ja runoilijat ovat onnellisia ja luonto jylhän lempeää.

Osa venäläisistä kirjailijoista, kuten Lev Tolstoi tai Anton Tšehov, ei tunnu havaitsevan Krimin erilaisuutta. Heille Krim näyttäytyy alkuperäisen venäläisenä, vaikkakin hieman eteläisenä ja syrjäisenä.

Krim mainitaan muinaisvenäläisessä Nestorin kronikassa, ja lisäksi Korsunin legendassa kerrotaan Kiovan ruhtinas Vladimirin sotaretkestä Hersonesiin. Näillä eväillä ei Krimistä vielä leivota venäläistä.

Venäläinen kirjailija voi olla havaitsematta Krimin toiseutta ja kuvata sitä samoin kuin vaikkapa Tambovin kuvernementtia Keski-Venäjällä. Kaukasiaan sijoittuvissa kertomuksissaan Tolstoi puhuu ”urheista vuoristolaisista” ja eri kansoista, mutta Krimillä hänen näkökykynsä sumentuu. Tolstoin Sevastopolin kertomukset (1855, suom. 1952) merkitsi modernin sotajournalismin alkua, mutta yhtä hyvin Tolstoi voisi kuvata Marseillen kuin Sevastopolin piiritystä.

Tuberkuloosia Jaltalla viime vuosinaan hoidattanut Tšehov piti paikkaa keinotekoisena palmuineen ja kaktuksineen, mutta mitään ei-venäläistä hän ei Krimissä nähnyt siitä huolimatta, että kutsui sitä "kuumaksi Siperiakseen".   

Jaltan vuosina Tšehov kirjoitti lukuisia novelleja ja näytelmiä, mutta Krim mainitaan vain yhdessä tarinassa, Nainen ja sylikoira (1899). Kuuluisa novelli on kertomus fataalista syrjähypystä: kepeä lomaromanssi kehittyy lopulta syväksi ja vaikeaksi rakkaudeksi. Jaltan maisemat, autio rantakatu, sypresseineen kuolleelta näyttävä kaupunki ja loputtomasti kohiseva meri, toimivat tarinassa vain tyhjyyden tunteen ja intohimon kehyksenä.

Slaavit nousivat vasta 1800-luvun lopulla Krimillä enemmistöksi, ja aina pakkosiirtoon 1944 asti islamilaiset krimintataarit muodostivat vähintään kolmasosan asukkaista. Ja Krimillä eli myös muita vähemmistöjä

Tataarikulttuuria ei voinut loputtomasti sivuuttaa, sillä se tuntui vahvasti ilmassa. Esimerkiksi Venäjän sisällisodan aikana Krimin kautta emigroitunut nuori Vladimir Nabokov hämmästeli päiväkirjaansa tunnelman siellä olevan kuin Bagdadissa.

Krimiä onkin kuvattu venäläisessä kirjallisuudessa myös orientaalisena, alkaen Puškinista. Pitkä runo Bahtšisarain suihkulähde (1822, suom. Aarno Saleva 1999) on yksi Puškinin etelään sijoittuvista romanttisista tarinoista, jota maustaa ajalle ominainen orientalistinen eksotiikka: on suihkulähteitä, kuutamo, palatsi, itämainen despootti – tataarikaani – ja ilkeä haaremin eunukki.

Maksimilian Vološin, Krimille asettunut kirjailija ja mystikkofilosofi, pyrki 1900-luvun alussa muuntamaan Krimiin liitetyn orientalismin myönteiseksi. Vološin ihannoi krimintataarien historiaa ja kulttuuria ja tuomitsi venäläisen kolonialistisen asenteen.

Krimin kreikkalaista antiikkia romantisoivan kirjallisen virtauksen eli ”taurilaisen myytin” Vološin kuittasi turistimyytiksi. Vastapainoksi oli luotava uusi ”kimmerilainen myytti”, jossa Krimin itäisyys ja monikulttuurisuus näkyisivät. Esseissään ja runoissaan Vološin rakensi myyttistä Kimmeriaansa ja sepitti Krimille fiktiivisen historian.

Kiinnostavimmalla tavalla sekä Krimin antiikkista, että orientaalista mytologiaa on hyödyntänyt Osip Mandelštam.

Mandelštamille Välimeri, Kaukasus ja Krim merkitsivät eurooppalaisen kulttuurin kehtoa. Juutalainen Mandelštam ei etsinyt Krimiltä vain muinaista Tauriaa, vaan myös Juudeaa. Tärkeintä Mandelštamille oli kirjoittautuminen mukaan kulttuuriperimään, historialliseen muistiin.

Mandelštamin vietti Krimillä 1910-luvulla usein kesiään. Venäjän sisällissodan aikana hän matkusti Moskovasta Krimille ja asettui talveksi 1919-1920 Feodosiaan. Bolševikkivaltaan epäilevästi suhtautuva Mandelštam pohti lähtöä Venäjältä. Lopulta hän päätti jäädä.

Sisällissodan runoissa Mandelštam käsittelee toistuvasti kysymystä eurooppalaisen kulttuurin kohtalosta. Tueksi aikakauden kaaosta vastaan tuntuu asettuvan ikuisen paluun kierre ja sen keskuksessa paikka ajan ulkopuolella - Krim - levon ja tasapainon alue, joka assosioituu antiikkiseen "kulta-aikaan".

Mandelštamia kiehtoi lisäksi Krimin itäinen historia. Runo "Feodosia" (1920) on orientaalisten vaikutteiden kyllästämä: "satamassa palavat turkkilaisten lippujen unikot", ja kaduilla liikkuvat "kyömynenäisten vaeltajien hahmot". Runo loppuu kaipaukseen: "Cmirna ja Bagdad eivät ole kaukana, / vaikka hankala uida, tähdet kaikkialla samat".

Krim liittyy myös Mandelštamin elämän taitekohtaan, ennen avointa kääntymistä Stalinia vastaan. Kesällä 1933 Mandelštamit matkustivat tuttavan luo Staryi Krimin kaupunkiin, jossa he todistivat kulakkivainoja ja tahallisesti aiheutettua nälänhätää.

Moskovaan palattuaan Mandelštam oli pitkään järkyttynyt. Syystalvella hän kirjoitti epigrammin Stalinille, "Elämme tuntematta maata jalkojemme alla", ja alkoi lukea runoa silmät leimuten illanistujaisissa. Ystävät puhuivat Osipin tulleen hulluksi, runoa kutsuttiin kuudentoista rivin kuolemantuomioksi. Runossa puhutaan "Kremlin vuoristolaisesta", joka "takoo ukaaseja kuin hevosenkenkiä: yhdelle/ nivusiin, toiselle otsaan, kolmannelle ohimoon, neljännelle silmään" (suom. Marja-Leena Mikkola 1997). Mandelštam pidätettiin kevättalvella 1934.

Neuvostoaikoina rajoitetut ulkomaanyhteydet ja sosialistisen realismin pakkokaavio aiheuttivat sen, että monet neuvostokirjailijat tunsivat yhteyden maailmankulttuuriin katkenneen. Kirjailijat etsivät hanakasti kytköstä klassiseen Eurooppaan Neuvostoliiton sisältä.

Krimistä tuli kirjailijoille vapaampi saareke, se oli lomailukeidas, raja-alue ja historiallisesti vastavallankumouksellisen valkoisen Venäjän viimeinen linnake. 1960-1970-luvuilla Krimillä toimivat kirjailijatalot mahdollistivat kirjailijoiden vapaamuotoiset tapaamiset ja raikuvat juhlat.

Vasili Aksjonov ilmaisi sukupolvensa tuntoja romaanissaan Krimin saari (1981, suom. Esa Adrian). Tämä satiirinen utopia sekoittaa kansainvälistä agenttitrilleriä, sukupolviromaania, absurditeetteja ja rakkaustarinaa. Se panee halvalla niin neuvostojärjestelmää kuin kapitalistista länttä. Kapitalismi on prostituutiota ja nautintojen himoa, sosialismi on sortoa ja puutetta.

Aksjonovin Krim on Neuvostoliiton 1960-luvun sukupolven unelman ironinen toteuma. Krim on romaanissa hyvinvointivaltio, itsenäinen markkinatalousdemokratia. Tuota "maailman anarkismin, synnin ja hulluuden mekkaa" hallitsevat venäläiset emigrantit, niin kutsutut vallankumous-evakot.

Aksjonov hyödyntää vaihtoehtohistoriaa, jossa kenraali Wrangelin valkoarmeija on torjunut bolševikit Krimiltä ja solminut rauhan Neuvosto-Venäjän kanssa. Krim on jäänyt länsivaltojen suojeluksessa "kansallisen uudellensyntymisen tyyssijaksi" , aivan kuten Wrangel muotoilee muistelmissaan. 

Aksjonov suhtautui neuvostojärjestelmään 1970-luvulla jatkuvasti kriittisemmin. Vuonna 1979 syntyi skandaali kielletystä samizdat-antologiasta Metropol, johon myös Aksjonov oli osallistunut. Aksjonov lähti kirjailijoiden Jevgeni Popovin ja Viktor Jerofejevin kanssa Krimille odottamaan, että tunnelma Moskovassa rauhoittuisi. Aksjonov viittaa vitsikkäästi ystäviinsä Krimin saari-romaanin lopussa: Neuvostoliiton miehittäessä Krimin maihinnousevia osastoja johtavat upseerit Popov ja Jerofejev.

Aksjonovin karnevalistinen romaani pilkkaa neuvostobyrokraatteja ja neuvostoundergroudin taiteilijoita sekä länsiälymystön naiivia neuvostomyönteisyyttä. Romaanin Krim on ”neukun” paisuteltu haavekuva länsimaailmasta, unelma luksuksesta, vauraudesta, ikuisesta lomasta ja eurooppalaisesta sivistyksestä. Romaanissa krimiläiset haluavat silti farssimaisen "yhteisen kohtalon aatteen" takia palata Venäjän yhteyteen.

Aksjonovin romaanin tausta liittyy kylmän sodan maailmanpoliitiikkaan, mutta romaani on yhä ajankohtainen. Krimin saaresta tulee mieleen Hong Kongin yhdistyminen Kiinaan 1997, jolloin hongkongilaiset menettivät Britannian alla vallinneen demokratian, mutta voittivat kiinalaisen kansallistunteen. Romaani on ajankohtainen myös Krimin kohdalla, kun kriminvenäläisten enemmistö halajaa Venäjän syliin, krimintataarit kannattavat länsi-integraatiota, ja pinnan alla kuplivat geopoliittiset juonet.

Venäläiskansalliselle tajunnalle vieras Krim on saanut venäläisessä kirjallisuudessa aseman torjuttujen ideoiden säiliönä, Krim on ikuisesti muuta kuin mitä se on. Krimillä sijaitsevat sekä eurooppalaisuus, että aasialaisuus, mutta kumpikaan ei ole Venäjää. Krimin asema rajatilassa tarkoittaa, että myös kuolema on siellä aina paikalla, ja elämä kihisee kirkkaampana, juuri pukeutumaisillaan joksikin muuksi.



Ville Ropponen



Osip Mandelštamin runon ”Feodosia” katkelmat suomentaneet Natalia Deviatkina ja Ville Ropponen.


Essee on ilmestynyt myös Parnassossa 7/2010.