Ilmastoholokaustia estämässä

Tehokkainta mitä voimme tehdä ilmastonmuutokseen varautumisessa on Jonathan Safran Foerin mukaan vähentää rajusti eläintuotteiden käyttöä.

Ville Ropponen

Ilmastonmuutos on viime aikoina puhaltanut yleiseen tietoisuuteen. Se uhkaa vakavasti koko ihmiskuntaa. Aikaa rajoittaa lämpeneminen kahteen asteeseen ei ole kuin pari vuosikymmentä. Kahden asteen jälkeen ilmastonmuutos luultavasti riistäytyy hallinnasta. Silti olemme ymmällään. Mitä olisi tehtävä?

Yhdysvaltalainen Jonathan Safran Foer (s.1977) tarttuu hurrikaania myrskynsilmästä: Me olemme ilmasto on taidokas esseeteos ympäristökriisistä, ihmisen mukavuudenhalusta ja syyllisyydestä sekä muutoksen tarpeesta. Foer esittää faktoihin perustuvan toimintasuunnitelman: tehokkainta mitä voimme tehdä ilmastonmuutokseen varautumiseksi on vähentää rajusti eläintuotteiden eli lihan, munien ja maitotuotteiden käyttöä.

Ihmisen vastuu

Foer on palkittu kirjailija: hän on julkaissut kaksi romaania sekä tietokirjan Eläinten syömisestä; tietokirja herätti laajaa kansainvälistä huomiota.

Osa Me olemme ilmasto-teoksen näkökulmista on tuttuja journalismista, mutta pääosin Foer kyntää tuoreita latuja. Kirjailijan oma suku on selvinnyt holokaustista. Hän nivoo kuolevan isoäidin, omien lastensa sekä vanhempiensa tarinat osaksi teosta paikoin koskettavallakin tavalla. Holokaustista tulee ilmastonmuutosta seuraavan tuhon vertauskuva.

Vain toisinaan Foer juuttuu toistelemaan samoja asioita. Hän ruotii historian tapahtumia, joukkosukupuuttoja, antroposeenia eli ihmisen aikaa ja pölyttäjähyönteisten katoamista, kierrätystä ja sähköautoja, ilmastoahdistusta sekä ilmastonmuutoksen vaikutuksia säätilaan ja yhteiskuntiin. Äärisäät ajavat pian meitäkin pakosalle, rannikot jäävät veden alle, talous romahtaa, puhkeaa sotia, epidemiat ja saasteet tappavat.

Joukkovoimalla ilmastotekoihin

Entä miksi emme tee mitään? Siksi että ilmastonmuutokselta puuttuu vetävä tarina, väittää Foer. Ympäristökriisi on samalla kulttuurin ja mielikuvituksen kriisi. Tiedämme ilmastonmuutoksen faktat, mutta emme usko niitä, väittää kirjailija. Emme vaikka ihmislajia uhkaa joukkoitsemurha.

”Tapamme itsemme, koska kuoleminen on mukavampi valinta kuin eläminen. Koska itsemurhan tekijät eivät ole ensimmäisinä kuolevien joukossa”, Foer kirjoittaa.

Vain harva yksilö tuntuu olevan valmis luopumaan hedonismista ilmastokriisin takia.

Kehittyneet maat ovat pääosin vastuussa ilmastonmuutoksesta. Maailman ihmisten rikkain kymmenesosa tuottaa puolet hiilidoksidipäästöistä. Ilmastonmuutoksen seuraukset rysähtävät silti ensin kehitysmaihin.

Toistellaan, että jotain pitäisi tehdä, mutta ei tehdä mitään. Jäädään odottamaan ohjeita. Tiedostaminen ei ole teko. Foer peräänkuuluttaa tekoja, mutta vetää samalla maton lukijan alta tuomalla itsensä kautta esiin kuinka vaikeaa toiminta muka on.

Miten saisimme muodostettua yhteisöllisen aallon torjumaan ilmastonmuutosta? Miten panna yritykset ja valtiot vastuuseen?

Tarvitaan radikaalia joukkovoimaa, tietää kirjailija. Vain kollektiivinen vastarinta voi synnyttää riittävän paineen muutokseen. Ja tarvitaan rakenteellinen muutos, myöntää Foer, vaikka ei usko, että kapitalismi, tehotuotanto tai fossiilienergiasta riippuvainen talous olisivat helposti purettavissa.

Eläintuotteet ja päästöt alas

Siirtymä pois fossiilienergiasta uusiutuviin energiamuotoihin tulisi liian kalliiksi ja kestäisi vähintään 20 vuotta, väittää Foer. Ainoa tehokas, nopea keino vähentää kasvihuonekaasuja on eläintuotteiden käytön radikaali vähennys.

Jonathan Safran Foer todistelee tilastojen avulla, että eläintuotanto mukaan lukien metsien eli hiilinielujen hakkuu laidunmaiksi ja rehupelloiksi, eläintuotteiden kuljetus, säilytys, ruoaksi valmistaminen ja jäte, tuottaa jopa puolet maailman vuotuisista hiilidioksidipäästöistä.

Eläintuotannossa syntyy paljon vahvoja kasvihuonekaasuja, metaania ja dityppioksidia, ja siksi sen vähentäminen parantaisi ilmastoa vauhdilla.

Runsas lihansyönti on lisäksi tarpeetonta ja terveydellekin vaarallista. Kasvisruokavalio tulee myös edullisemmaksi.

Jonathan Safran Foer: Me olemme ilmasto. Miten planeetta pelastetaan ruokavalinnoilla? Atena 2020. 287 s.

Kritiikki on julkaistu Kansan uutisissa 12.6.2020.

Äärimmäisyys jähmettää ajattelun?

Ville Ropponen

Pentti Linkola ei jätä kylmäksi: lähes jokaisella on jokin mielipide kalastaja-filosofin ajatuksista, vaikka harva hänen kirjoituksiaan hyvin tuntee. Linkola on viljellyt kaunopuheista äärimmäisyyttä 1960-luvulta alkaen. Hän varoittaa ekokatastrofista, kritisoi saastumista ja valittaa massayhteiskuntaa. Linkola ihannoi esiteollista Suomea, josta maalaa maaseutuidyllin. Vähän väliä hän julistaa ihmiskunnan loppua. Enemmän kuin vihreyttä Linkola tuntuu edustavan ääriagraarista elitismiä.

Tere Vadénin Linkolan ajamana -pamfletissa seitsemän tutkijaa ja aktivistia ruotii Linkolaa sekä ymmärtäen, että kritisoiden. Teokseen sisältyvä Linkolan essee "Runo-Suomi vai hyvinvointivaltio" vuodelta 1960 määrittää linkolalaisuuden perusteita. Enemmän kuin pafletti teos on analyysikirja, kovin raflaavia ei lausuta.

Ainutlaatuinen ajattelija Linkola ei ole. Samankaltaisia pohdintoja esitti esimerkiksi jo vuonna 1890 englantilainen William Morris teoksessaan Huomispäivän uutisia. Toisin kuin Linkola Morris tosin arvosti demokratiaa ja vastusti väkivaltaa.

Salla Tuomivaara tarkastelee tekstissään Linkolan luontoesseistiikkaa. Tuomivaara näkee Linkolan tärkeyden siinä, että tämä on kyseenalaistanut ihmisen aseman muun elämän yläpuolella. Linkola kritisoi ihmisen oikeutta hyväksikäyttää luontoa ja kysyy osuvasti: lisäävätkö korkea elintaso ja teknologia onnellisuutta?

Luontokuvaajana ja sivilisaatiokriitikkona Linkolaa arvostaa myös Arto Tukiainen. Linkola kuvaa tuholaisihmistä osuvasti, toteaa Tukiainen.

Darwinismin kritisoija Linkola on kuitenkin itse sosiaalidarwinisti. Kirjoituksissaan hän lyö heikkoja, köyhiä ja sairaita. Oikeastaan Linkola ei ole ympäristöajattelija, vaan ideologi, äärioikeistolainen nihilisti, joka ihannoi agraarista fasismia, väittää esseessään Tapani Kilpeläinen. Linkola tulkitsee faktoja kuten haluaa, eikä perustele kantojaan. Miten Linkolan asenteellinen hölynpöly on voinut mennä täydestä vuosikymmenet, Kilpeläinen kysyy. Konservatiivinen media pitää demokratian vastaisuutta kansalaisrohkeutena ja antaa Linkolalla tilaa.

"Mitä uusliberalistisemmaksi yhteiskunta muuttuu, sitä salonkikelpoisempi Linkolasta tulee", Kilpeläinen uskoo.

Ville Lähde analysoi esseessään oivaltavasti Linkolan julkista kuvaa. Julkisuudessa Linkolaa ei ole vaiennettu tai sivuutettu, vaan hänet on ikonisoitu. Linkola puhuu ympäristötuhosta niin yleistäen ja kärjistäen, että paatuneinkin luonnonsaastuttaja voi nyökytellä. Linkolan äärimmäisyys ei pakota tekemään mitään, maailmanloppu kun tulee joka tapauksessa. Linkolasta on lisäksi tullut lyömäase ihmisiä vastaan, jotka todella yrittävät tehdä jotain ympäristön hyväksi, Lähde selittää.

Linkolan demokratia-kritiikki menee metsään siksikin, ettemme elä todellisessa demokratiassa, sanoo Olli Tammilehto. Ratkaisu ekologiseen kriisiin voisi Tammilehdon mukaan olla ekofasismin sijasta suora demokratia. Ympäristösuhteen muutoksen avaimet piilevät jokaisessa ihmisessä.

Tere Vadén (toim.): Linkolan ajamana. Like 2008.

Kritiikki on ilmestynyt Kalevassa syksyllä 2008.

Kohti ihmiskeskeisyyden jälkeistä aikaa

Ville Ropponen

Kaksi tuoretta esseeteosta pohtii eri näkökulmista ihmisen ja ympäristön suhdetta. Miltä elollinen maaailma näyttää, jos ihminen ei olekaan kaiken keskipiste?

Ilmastonmuutoksen ja ympäristökriisin uhat aletaan tiedostaa. Teollisen ihmisen jyrsimäjäljet, sukupuuttoaalto, villin luonnon tuho vierittävät yhteiskunnat ja teknologian, talousjärjestelmän ja elämäntapamme väistämättä järistykseen. Edessä on kulttuurimurros, jonka kaikkia vaikutuksia ei vielä pysty ennakoimaan. Jos ihminen lajina edes selviää!

Kaksi tuoretta esseeteosta lähestyy kuumottavia kysymyksiä kiinnostavasti eri tavoin. Pauliina Haasjoki ja Riikka Kaihovaara poikkeavat toisistaan kirjoittajina ja näkökulmissaan. Tandemina luettuna teokset täydentävät toisiaan.

Haasjoki kaartelee taivaalla, ensyklopedisesti sfääreissä, Kaihovaara iskee kyntensä lihaan, pihaan ja puuhun. Haasjoen esseet ovat muodoltaan kokeilevampia, mutta ajattelijana Kaihovaara on radikaalimpi. Apolloninen Haasjoki ja dionyysinen Kaihovaara ovat nykyesseistiikan Bonnie ja Clyde, Jekyll ja Hyde tai Putin ja Medvedjev: lukija saa täyslaidallisen aikalaiskuvausta ja filosofiaa; sivilisaatiokritiikkiä piisaa, joskin melko läntisestä vinkkelistä, molempien kirjoittajien kulttuuriviitteissä kun painottuvat kotimaisuuden lisäksi Yhdysvallat.

Haasjoen Himmeä sininen piste liitää läpi lukemattomien aiheiden, jotka kiertyvät kahdelle radalle, avaruuteen ja maapallon kohtaloon ympäristökriisissä. Teoksen nimi viittaa siihen miltä maa näyttää kuvattuna aurinkokuntamme laidalta, josta elollinen eksoplaneetta jo tunnistettaisiin.

Neljässä pitkässä esseessä Haasjoki harjaa tieteiskirjallisuutta, elokuvia ja nykytaidetta. Hän sukkuloi fysiikasta faabeleihin, somekeskusteluista avaruusolentoihin ja eläinten tietoisuuteen. Hän kritisoi rajatonta kehitysuskoa, joka huipentui avaruusohjelmassa. Arvostelun kohteena on usko ulkopuolisiin ratkaisuihin, kun ratkaisut olisi jokaisen tehtävä itse.

Parhaimmillaan Haasjoki luo hienoa synteesiä ja ajankuvaa, heikoimmillaan teksti hajoaa liikaan abstraktiuteen ja kokemusvajeeseen, vaikka käsitteellinen ilmaisu sinänsä onkin perusteltua teoksen merkityskentissä.

Haasjoki erittelee siirtymää ihmiskeskeisestä ajattelusta posthumanistiseen. Teoksen parhaita esseitä ovat ”Villi tulevaisuus” ja ”Muunlajiset”. Ensimmäinen pohtii maailmanloppua, tieteisfiktiota ja faktoja ympäristön tilasta. Seuraavat 20 vuotta ratkaisevat kuljetaanko kohti pannuhuonetta vai tasapainoisempaa tilaa, jossa voi opetella selviämään, uskoo Haasjoki. ”Muunlajiset” pohtii käsityksiä eläimistä nyt kun planeetan nisäkkäistä 96 prosenttia on ihmisiä ja kotieläimiä. Haasjoki tarkastelee tuotantoeläimiä, niiden kärsimystä. Eläinten ja ihmisten alistava kohtelu kulkevat käsi kädessä, vakuuttelee esseisti. Talouskasvu ja hyvinvoinnin tahkoaminen perustuvat osin eläinten tehostettuun hyväksikäyttöön.

Haasjoen luontokäsitys kärsii eräänlaisesta ”söpöydestä”. Esimerkiksi petojen petoluonteen kauhistelu tai oletus tuotantoeläinten ihmisenkaltaisista tunteista vaikuttaa perustuvan ihmiskäsitysten sijoittamiseen luontoon, joita siellä ei ole. Haasjoen peräänkuuluttamat humanismi (jotenkin laajennettuna myös eläimiin) ja verenvuodatuksen kielto ovat hyviä ihanteita, mutta on vaikea uskoa niiden pohjaavan biologiaan.

Haasjoki pohtii ilmastonmuutokseen varautumista ja ekologista teknologiaa. Kuinka siirtymä ekologiseen yhteiskuntaan tulisi tehdä? Yksilön kulutusvalinnoista ei ole kyse, vaan kollektiivisesta muutoksesta. Sen ei tarvitse olla vain kieltäymystä ja rajoituksia, vaan uusi tapa elää voi olla parempi ja mielekkäämpi.

Kapitalismia sekä tulo- ja varallisuuseroja Haasjoki kritisoi sivulauseessa. Mutta hän ei kirjoita näkyviin kuinka taloudellisesti oikeudenmukainen jälkifossiilinen yhteiskunta tulisi järjestää kirjoittajan itsensä kaltaisten koulutettujen keskiluokan älykköjen asiantuntijapuheenvuorojen ulkopuolella.

Teoksen esseeminä tuntuu ilmentävän ongelmia, joihin nykyihminen on ympäristökriisissä jämähtänyt. Esseeminä on tarkkailija, joka käsitteellistää mieluummin kuin toimii. Hän elää representaatioiden ja individualismin maailmassa. Minä tarkkailee tietokoneensa ruutua, puhuu somesta ja feedistään, kertoo vegaaniudestaan, ahdistuu eläintuotannosta, mutta vaikuttaa vieraantuneelta luonnosta. Hän ei liiku luonnossa, eikä kuvaa sitä. Vain yhdessä kohtaa hän vaikuttuu linnuista ja pohtii västäräkin kokemusmaailmaa. Omaa elämäntapaansa ja sen ekologista kestävyyttä hän ei esittele, eikä pura.

Kaihovaaran Villi ihminen lähestyy aiheitaan konkreettisemmin. Tavanomaisemman alun jälkeen teoksen esseet riehaantuvat rönsyille, mutta rihmasto pysyy kasassa dialektisen ja iskevän tyylin ansiosta. Esikoisteoksena Villi ihminen on reväyttävä ja panee ajatukset kuhisemaan, vaikka sen pohjimmiltaan romanttinen vire ei ehkä kaikkia miellytä.

Kaihovaara perkaa kulttuurin ja luonnon rajanvetoa. Hänestä ihminen on kaikessa osa luontoa, ei erillinen. Kaihovaaralle luonto on muutakin kuin raaka-ainevarasto tai söpö ja heikko, suojelun kohde. Se on ruma ja epäjärjestelmällinen ja versoaa myös ihmisen hylkäämille joutomaille. 

Villin ihmisen yhdeksässä esseessä kairaudutaan käsityksiin luonnosta ja ihmispsyykestä ja kaikkea hierotaan vasten modernia. Taustalla kulkevat pohdinnat puhtaudesta ja liasta, hallinnasta ja kaaoksesta. Ja läpi teoksen määritellään ”villiyttä”.

Kaihovaara sanoo suoraan: ympäristökatastrofeja on aina edeltänyt demokratian puute, sikailevan yläluokan loiskasvu.

Esseiden taustalla on posthumanistinen ajattelu. Esseisti viittoilee yhdysvaltalaisiin filosofeihin ja kirjailijoihin Timothy Mortonin ”pimeästä ekologiasta” John Zerzanin anarkopritivismiin ja Gary Snyderin luontoesseistiikkaan.

Erilaisten myyttien, kuten ”jalon villin” puhkominen on osuvaa, vaikka ei aina kovin uutta. Kaihovaaraa ruotii asioita pitkälti organismien ja kehollisuuden kautta. Esseissä syntyy dialektinen piiri: esitetäään väite ja sen jälkeen se pyritään kumoamaan jne.

Kaihovaara näkee luonnon moneutena, jossa on kaikki, julmuus ja kauhukin. Haasjoesta poikkeavasti Kaihovaaralle humanismi on luontoa tuhoavan modernin hiljainen rikoskumppani. Pitäisikö humanismi sitten hylätä ja mitä se tarkoittaisi? Vahvimman valtaa vai kaiken elollisen samanarvoisuutta? Kaihovaara ei vastaa.

Läpi teoksen kulkee ihmiskeskeisyyden kritiikki. Ihmisen on luovuttava ajatuksesta, että hän voi hallita luontoa, ensin turmelemalla ja sitten suojelemalla. Päinvastoin tulisi päästää ennakoimaton elinvoima itseemme, sillä sitä luonto merkitsee.

Kaihovaaran esseesubjekti on Haasjoen tapaan hänkin kaupunkilainen, mutta näyttää peuhaavan luonnossa enemmän, eräretkeillen, siirtolapuutarhaa viljellen, kasviksia hapattaen, kompostoiden, pyrkien kohti ekologisempaa elämäntapaa.

Villin ihmisen keskeisiä esseitä ovat ”Pimeän mielen ekologia”, ”Kulttuuri suolessamme” ja ”Myytti nimeltä antroposeeni”. Entä jos ihmismielen käsittäisi koneen sijaan ekosysteemiksi, pohtii Kaihovaara. Hän vetää vastaavuuksia biologisten toimintojen ja psyyken välille, versoamisesta mätänemiseen.

Esseisti valottaa suolistobakteerien merkitystä ja mahdollista yhteyttä aivoihin. Maapallon ensimmäiset elinmuodot, bakteerit, vallitsevat yhä planeettaa. Kenties ihminen onkin bakteerien orja, joka on noussut kapinaan yrittäessään tuhota elonkehän, pohtii Kaihovaara.

Kaihovaaralle ihminenkään ei ole yksilö, vaan ekosysteemi. Kaikkien eliöiden tapaan ihminen katsoo asioita omasta navastaan käsin ja käyttää muita hyödykseen. Tuhoudummeko juuri siksi, että olemme eläimiä? Luonnon historiassa on toistunut useita joukkosukupuuttoaaltoja ja eliöt ovat joskus itse aiheuttaneet tuhonsa, ehkä myös dinosaurukset.

Antroposeeni hävittää ihmisen, ja siksi ihmisen huoli luonnontuhosta on ”pelkoa oman perseemme puolesta”, väittää Kaihovaara. Luonto uusintaa itsensä ihmisen jälkeenkin ja vaikka ihminen tuhoaisi kaiken elämän, luonto olisi voittanut, ”sillä kuolema on osa elämää”. Kaihovaara suunnistaa nihilismin tuolle puolen, sillä nihilismikin on ihmiskeskeinen käsite.

Villi ihminen on oudon voimaannuttava kirja, vaikka kaikista väitteistä ei voi olla samaa mieltä, ei tarvitsekaan. Akateemisen filosofisia Kaihovaaran pohdinnot eivät ole, vaan hän pyörittelee ajatuksia kaunokirjallisen kahleetta.

Kaihovaara ruotii ihmisyyden pimeitä puoliakin päinvastoin kuin Haasjoki, joka jää pyörimään moralismiin ja hakee lähinnä ylätason ratkaisuja ekokriisiin.

Kaihovaara näyttää elonkehän kyvyn korjata itsensä. Hänen mukaansa tulisi antautua villiydelle, heittäytyä pimeään, jotta yhteiskunnat nyrjähtäisivät uuteen suuntaan. Villi ihminen pohtii uusvanhaa luontoyhteyttä, juurtumista paikalliseen luontoon, jossa sen rönsyily järjestää kaiken.

Anarkoprimitivistinen usko kulttuurin ja lopulta symbolisen järjestelmänkin poisjuurimisen jälkeen esiin pulpahtavasta kokemuksen aitoudesta on silti huvittava. Heideggerilaisessa autenttisuuden kaipuussaan ja radikaalissa rousseulaisuudessaan se on läpeensä kulttuurinen käsitys, vaikka vastustaa kulttuuria.

Kirjallisuus muuttaa käsityksiämme todellisuudesta. Entä jos modernisaatio ei olekaan nousua yli-ihmisyyteen, vaan ihmisen sukupuuton katalyytti? Jotta näin ei kävisi, tarvitsemme tuoreen yhteyden elonkehään ja itseemme – olemmehan osa luontoa.

Ympäristökriisi on ratkaistavissa vain yhteistoiminnalla, kollektiivisin ratkaisuin, ei kääntymällä toisiamme vastaan. Luettuanne painukaa korpeen, ystävät – yhdessä – sillä nyt ei ole aika kasvattaa betonikuorta.

Pauliina Haasjoki: Himmeä sininen piste. Poesia 2019. 319 s.

Riikka Kaihovaara: Villi ihminen ja muita luontokappaleita. Atena 2019. 224 s.

Kritiikki on ilmestynyt Ydin -lehdessä 1/2020.