Vallankumouksen enkelit

Kävin katsomassa venäläisen Aleksei Fedortšenkon (s.1966) ohjaaman elokuvan Vallankumouksen enkelit (Angely revoljutsii, 2014). Se oli erittäin hieno, vaikuttava filmi, yksi Fedortšenkon parhaita.Ylipäänsä Fedortšenko on kansainvälisen luokan elokuvaohjaaja.

Elokuva sijoittuu Kazymin kapinan vuosiin 1933-1934, jolloin pohjoishantit ja metsänenetsit nousivat neuvostovaltaa vastaan pohjoisen Hanti-Mansian kylissä ja erämaissa.

Elokuvasta muodostuu laajempi kuva nuoren neuvostovallan kansallisuuspolitiikasta, tai sen epäonnistumisesta. Nopein viittauksin Fedortšenko piirtää esiin bolševikkivallankumouksen jyrkkyyden ja väkivallan, mutta myös kumouksen keskellä kukkineen spontaanin luovuuden ja pyrkimyksen vapauteen. Fedortšenko luotaa kolonisoijan ja kolonialisoidun sekä eurooppalaisen ja ei-eurooppalaisen kulttuurin suhdetta, ja tässä mielessä tarina on yleismaailmallinen. Sillä on myös

kaikukohtansa monikulttuurisen nyky-Venäjän kansallisuuspolitiikassa ja yhteiskunnallisessa tilanteessa. Ja miksei myös suomalaisten suhteessa esimerkiksi saamelaisiin.

Fedortšenkolle tyypillisesti tarina Polina Šnaiderin ja hänen toveriensa retkestä Kazymiin kerrotaan surrealistisisen sävyisin katkelmin. Fedortšenko luottaa fragmentaarisiin kohtauksiin, jokainen yksityiskohta on merkitsevä, ja toimintaa tuodaan mukaan vain silloin, kun se on välttämätöntä.

Poliittinen työntekijä Šnaider ja hänen työtoverinsa, eri alojen taiteilijat, esittävät alkuperäiskansoille modernia taidetta, luonnontieteellistä maailmankuvaa ja ateismia. Venäläiset eivät käsitä etteivät hantit ja nenetsit jaa samaa maailmaa heidän kanssaan, eivätkä tarvitse bolševikkien opetuksia. Altruistiset, tai pikemmin isälliset aikomukset ”auttaa alkuperäiskansat nykyaikaan” menettävät uskottavuutensa, kun opettajan ja opetettavan suhde on jyrkän hierarkkinen. Kommunistit loukkaavat alkuperäiskansojen uskonnollisia tunteita. He saavat maksaa siitä yksilötasolla kalleimman mukaan. Alkuperäiskansat maksavat tietenkin yleisesti ottaen paljon kovemmin.

Valtaosa elokuvasta liikkuu Šnaiderin ja hänen toveriensa elämänvaiheissa. Tätä kautta piirtyy kuva neuvostovallan alkuvaiheesta, joka liikkuu pelottavaa polkua kohti nykyaikaistumista. Elokuvan loppu taittuu lumeen, vereen ja vodkaan. Viimeinen kohtaus on dokumentaarinen: sana annetaan alkuperäiskansojen naiselle, joka syntyi kapinan aikaan. Mitä hänestä on tullut? Mitä on jäljellä alkuperäiskansojen kulttuurista? Vai onko Šnaiderin ja toverien maailmankuva sittenkin peittänyt alleen erämaan rauhan, koivunaamiot ja poron, joka nytkähtelee, kun sen kurkku avataan uhriksi jumalille?

Fedortšenko on kiinnostavasti käsitellyt Venäjän vähemmistöjä, erityisesti suomalais-ugrilaisia kansoja myös monessa aiemmassa elokuvassaan. Esimerkiksi Ovsjanki (”Keltatiaiset”, 2010) on fiktiivinen dokumentti, jossa venäläinen mies etsii merjalaisia juuriaan. Muinainen suomalais-ugrilainen kansa merjalaiset sulautui slaaveihin viimeistään 1700-luvulla. Ovsjanki voitti nimellä Silent souls Venetsian elokuvajuhlien pääpalkinnon vuonna 2010.

Fedortšenkon toinen elokuva Nebešnye ženy lugovyh mari (”Niittymarien taivaalliset vaimot”, 2012) on marinkielinen eroottinen elokuva. Siinä marilaista elämää, rakkautta ja sukupuolten välisiä valtasuhteita kuvataan marilaisen mytologian aineksin, huumoria unohtamatta. Venäjällä Niittymarien taivaalliset vaimot on otettu ristiriitaisesti vastaan. Fedortšenkoa on syytetty jopa ”etnoerotismista” ja jotkut marilaiset katsojat ovat suivaantuneet siitä, että kaikki elokuvan näyttelijät ovat venäläisiä ja he ääntävät maria ”kerrassaan kammottavalla aksentilla”. Useampi on kuitenkin pitänyt elokuvasta ja siinä on nähty taiteellisesti uudenlainen tapa lähestyä marilaista kulttuuria.

Brittiläinen klassikko itämailla

Robert Byron: Tie Oxianiaan, matkakirja, 357 s.

Suomentaneet Paula Hotti ja Ville-Juhani Sutinen.

Savukeidas 2014.

Yllättävää tai ei: matkakirjallisuus on kirjallisuuslajeista vanhimpia. Eräs varhaisia matkakirjoja on kreikkalaisen Xenofonin Anabasis (300-luku eea.). Se kertoo palkkasoturijoukon matkasta Persiasta Vähä-Aasian poikki kotiin Hellakseen. Myös arabialaisessa ja itäaasialaisessa kirjallisuudessa matka-aiheet olivat jo ammoin esillä.

Länsimaisen kirjallisuuden kannalta tärkeitä ovat olleet Marco Polon kirjoitukset retkestä Kiinaan sekä 1700-ja 1800-lukujen matkakuvaukset, kuten monet J.W. Goethen tai Gustave Flaubertin teokset. Matkakirjallisuudessa on usein olennaista se millainen kuva vieraasta maasta ja kulttuurista luodaan. Marco Polon kirja määritti eurooppalaisten kuvaa Kiinasta 1600-luvulle asti. Orientalistiset matkakirjat rakensivat kuvan ”itämaista”, Pohjois-Afrikasta ja Lähi-Idästä, kuvan jonka ainakin Edvard Said uskoo vaikuttaneen jopa nykyaikaan asti.

Faktan ja fiktion väliin sijoittuva matkakirjallisuus voi olla rakennettu esseen, päiväkirjan, kirjeen, saarnan tai lokikirjan muotoon. Matkan tapahtumien oheen kirjoitetaan pohdintaa vastaantulijoista, luonnonihmeistä, taiteesta ja yhteiskunnasta. Vuosisatojen ajan matkakirjallisuus oli yksi tärkeimmistä kirjallisuusgenreistä, joka pohjusti myös modernin romaanin esiinmarssia. Tyylilajia on hyödynnetty kirjallisuudessa paljon. Sitä on myös parodioitu, esimerkkinä vaikka Jonathan Swiftin Gulliverin retket (1726).

Yleisesti ottaen matkakirjallisuutta ei ole laskettu modernin kirjallisuushistorian kaanoniin. Nyt suomennettu Robert Byronin matkakirja (1905-1941) Tie Oxianaan on brittiläisessä maailmassa nostettu unohdetuksi klassikoksi. Teoksen toinen suomentaja Ville-Juhani Sutinen hehkuttaa teoksen esipuheessa Byronia suorastaan yhtenä ”unohdetuimmista suurista maailmankirjailijoista”. Sutisen mukaan matkakirjallisuus kuuluisi ylipäänsä kirjallisuushistorian keskiöön.

Matkakirjallisuus onkin joustava non-fiktion laji, joka on säilyttänyt suosionsa nykypäivään asti, eikä ole surkastunut vain matkaoppaiksi tai television pikareportaaseiksi, kuten Sutinen väittää. Esimerkiksi puolalainen non-fiktiokirjailija Ryszard Kapuscinski, yhdysvaltalainen nykyprosaisti Paul Theroux ja monet nykyesseistit rakentavat tekstinsä paljolti matkan ympärille.

Sutinen on aiemmin suomentanut vinon pinon matkakirjallisuuden klassikkoja Laurence Sternestä Lady Warreniin. Esseekirjassaan Transit (2013) hän ruotii matkakirjallisuutta käännöstensa kautta. Sutisen englannista suomentamat teokset vilisevät usein anglismeja ja koukeroisia lauseita. Tie Oxianiaan on kuitenkin suomennettu tarpeeksi maltilla. Kahden kääntäjän yhteistyö on kantanut hedelmää.

Byronin on katsottu kiteyttäneen uudenlaisen matkakirjallisuuden tyylilajin. Kirjallisuushistoritsija Paul Fussel on mennyt niin pitkälle, että uskoo Tie Oxianiaan -teoksen olevan matkakirjallisuudelle sama kuin ”mitä Ulysses oli romaanille ja Autio maa runoudelle”. Entä miten Byronin, tuotteliaan matkakirjailijan ja Graham Greenen "Bridesheadin sukupolveen" luetun dandyn teos on uudenlainen? Ansaitseeko se todella klassikkoaseman vai onko kyse brittiläisestä liioittelusta?

Teoksen materiaalia on Byronin yhdessä diplomaatti Christopher Sykesin kanssa 1933-1934 tekemä lähes vuoden matka Venetsiasta Kyprokselle, Palestiinaan, Irakiin, Persiaan ja Afganistaniin. Otsikon Oxiania on Afganistanin pohjoisin maakunta. Kaikki mainitut alueet olivat tuolloin brittien siirtomaita tai imperiumin vaikutuspiirissä. Sutisen esipuheen mukaan tärkeää eivät ole matkakohteet, vaan mielensisäinen matka. Mutta eikö näin pitäisi voida sanoa kaikista paremmista matkakirjoista?

Byron on eräänlainen sankarimatkailijan prototyyppi. Hänen matkaseudullaan ei vieläkään vilise länsituristeja. Byron asui välillä paikallisten kanssa, körötteli kuorma-autoilla, muulien selässä, busseilla, hevosilla ja jalan. Hänet pidätettiin, yritettiin ryöstää ja hän kärsi kuumuudesta, kylmästä, sateista, nälästä, janosta ja hyönteisistä. Toisaalta hän matkusti myös ensimmäisessä luokassa ja anniskeli viiniä jatkuvasti.

Hän oli suosittu yläluokkainen kirjailija. Hän tapasi uskonnollisia johtajia, oppineita, politiikkoja ja kuninkaallisia – toki myös munkkeja, palvelijoita, kauppiaita ja oppaita. Brittiläinen herrasmies oli tekemässä ikään kuin Grand Tourin, eurooppalaisen ylhäisönuorison 1600-1800-luvuilla suosiman kulttuurisen opintomatkan, itämaista versiota. Alentuvasta orientalismista Byronia ei juuri voi syyttää, vaikka hän tarkasteleekin itämaalaisia parissa kohtaa kuin eksottisia eläimiä ja tahkoo itämaista lempeää huumoria.

Byronin teos ei suomalaisen matkakirjaklassikon, Kai Donnerin Siperian samojedien keskuudessa (1915) tavoin kuvaa soluttautumista vieraan kulttuurin keskelle. Anton Tšehovin matkakirjan Sahalin (1895) tapaan Byron ei jäljitä rangaistusvankien oloja ja paikallista kulttuuria. Byron tutkii muinaista arkkitehtuuria ja maalaustaidetta. Vanhat moskeijat, palatsit ja rauniot kiehtovat häntä. Tässä hän muistuttaa nykyturistia. Byron kertoo ihan kiinnostavasti Timur Lenkin jälkeläisten timuridi-hallitsijoiden historiasta. Jos arkkitehtuuri tai timuridit eivät satu innostamaan, nämä jutut voivat tuntua myös pitkäpiimäisiltä.

Byron havainnoi siionismin nousua sekä juutalaisten ja arabien suhteita Palestiinassa. Hän mainitsee assyrialaisten joukkomurhat Irakissa. Kiinnostavinta on kuvaus matkoista Iranissa ja Afganistanissa – tämä vie valtaosan teoksesta. Byron kommentoi sivulauseissa natsismia ja kommunismia. Hyvinvoivana kosmopoliittina hän kritisoi persialaista ja afgaaninationalismia, joka toimii näissä maissa nykyaikaistumisen alustana. Hän arvostelee Iranin shaahia, jota kutsuu salanimellä ”Marjoribanks”.

Entä missä on matkakirjallisuuden ”uudenlainen tyylilaji”? Byronin kirjallinen ilmaisu vaihtelee. Hän on täsmällinen, mutta turhankin laveasanainen. Nokkeluuksia riittää. Päiväkirjamuotoon rakennetussa teoksessa on vuoropuheluita, notkeaa kuvausta, huumoria, lyyrisyyttä, visuaalista silmää sekä jännittäviä ja koomisia sattumuksia, mutta lopulta aika populistisessa sävyssä. Byronin jaaritteleva kertojanääni alkaa pian kyllästyttää. Kirjasta puuttuu lisäksi jännite. Kun Byronin matkalla ei ole erityistä päämäärää, rakentuu teos kertojan ympärille. Kertojahahmona outojen seutujen romanttinen sankarimatkailija on tylsähkö. Mitään erityisen tuoretta hahmossa ei ainakaan tänä päivänä ole.

Byronin teos oli kaiketi omana aikanaan tyylillisesti uudenlainen. Nyt Byronin soveltamat proosan keinot ovat jo pitkään olleet matkakirjallisuuden käytössä. Teoksen kuvauksessa 1930-luvun itämaista on toki jotain osuvia yhtymäkohtia nykytilanteeseen. Ajankuvana teos ei ole huono. Osa jutuista on kuitenkin niin sidoksissa kirjoitusajankohtaansa, etteivät ne ole kovin inspiroivia.

Ollaakseen todella kiinnostava matkakirja vaatii tavallisesti mission tai sitten tarpeeksi näkemyksiä muusta kuin matkan varrella kohdatusta, kuten politiikasta, kulttuurista, filosofiasta tai kirjallisuudesta. Byronin teos ei täysin täytä näitä vaatimuksia.

Henkilöhahmoja, kansanryhmiä, arkkitehtuuri- ja taidesanastoa sekä käsitteitä on teoksen lopussa selitetty kiitettävän perusteellisesti. Tekstissä olisi tosin pitänyt olla viitteet selitysosioon. Joka tapauksessa selityksistä voi aiheista viehättynyt ammentaa tietoa.

Ville Ropponen

Kritiikki on julkaistu Parnassossa 2/2015.

Maailmallisuuteen sairastuneita

Sven Lindqvistin esseistiikasta

Ville Ropponen

I

Esseistiikassa teemat ovat enemmän esillä kuin fiktiivisessä proosassa. Kirjallisuuskritiikissä, jopa tutkimuksessa, esseistejä usein luonnehditaan lähinnä keskeisen tematiikkansa mukaan, tyyliin ”N.N. analysoi uususkonnollisten arvojen ja maallistuneen nykykulttuurin välistä ristiriitaa”. Ehkä teemojen korostumisen takia esseissä nousevat esiin näkökulmat, käsitteelliset asennot ja mielipiteet. Esseisti ei voi yhtä helposti kuin prosaisti maastoutua fiktiivisten henkilöiden selän taakse ja esittää, että kyse on vain heidän käsityksistään.

Perinteisesti esseemuodossa on ollut tärkeää keskusteleva moniäänisyys. Tämä juontaa juurensa pitkälti Montaignen tyylistä. Montaignen elinaikana, jota leimasivat uskonsodat ja poliittinen kiistely, erilaisten näkemysten esittäminen ja äärikantojen suhteellistaminen oli tärkeää ja merkki kriittisyydestä. Aikakaudet toisaalta muuttuvat.

Uutta suomalaista 2000-luvulla esiin murtautunutta esseevirtausta on usein moitittu liian provokatiiviseksi ja kärjistäväksi. Meille on opetettu, että kärjistäminen merkitsee aina yksisilmäisyyttä ja saarnaamista, ja tämä taas tarkoittaa luisua mielipiteiden diktatuuriin.

Mutta unohdammeko, millaisessa kulttuurissa elämme? Nykyään, hampaattoman relativismin kukoistaessa, minkä tahansa näkemyksen julkinen esittäminen on helppoa. Usein ei pyydetä edes perusteluja. Näennäinen moniäänisyys on korvia kuumottavaa. Tällaisessa keskusteluympäristössä ”keskusteleva” repliikki lässähtää ja häviää usein äänten kakofoniaan. Kriittisyys saattaakin nyt vaatia kärjistämistä, jopa pamflettimaisuutta.

Vakuuttaakseen terävä repliikki tarvitsee taakseen vahvat perustelut, toisin sanoen riittävän pitkälle mietityn maailmankuvan. Ja juuri tämä loukkaa nykyihmistä, ei ”kärjistäminen” sinänsä. Nykyihminen haluaa nimittäin miellyttää kaikkia. Sirpaloituneessa ajassa ei voi tietää kenen apua seuraavaksi tarvitsee, ja siksi rationalisti pukeutuu kääntötakkiin. Jälkimodernissa yhteiskunnassa uskomme, että voimme rakentaa elämämme ja identiteettimme tyhjästä, joten myös arvojen tulee olla valittavissa kuin marketin hyllyltä. Luulotellun valinnan vapauden temaattinen rajaaminen on siksi loukkaus itse vapautta kohtaan.

Toisin kuin provokatiivisuus, löysien kolumnien julkaiseminen esseekokoelmina (Silverberg, Tontti ym.) ei ole häirinnyt ketään. Ei myöskään se, että suositut prosaistit julkaisevat tunnetussa kirjallisuuslehdessä velttoja muisteluksiaan tai esittelevät kirjallisuusmakuaan esseinä. Ja onko kukaan pohtinut, ovatko Helsingin Sanomien ”lauantaiesseet” nimenomaan esseitä? Korkeintaan hymähdämme ironisesti.

Kyse on myös siitä, että suomalainen esseistiikka on kehittynyt eri tavoin – joku voisi sanoa hitaammin – kuin muualla Euroopassa. Aiheet, joita muualla on käsitelty nonfiktion keinoin, ovat meillä ilmenneet omaelämäkerrallisessa ja realistisessa proosassa. ”Kärjistävä” esseetyyli on meillä uutta, vaikka muualla Euroopassa sitä on ollut jo pitkään.

Otetaan esimerkiksi Sven Lindqvist (s. 1932), yksi pohjoismaiden tunnetuimpia ja arvostetuimpia esseistejä. Lindqvistin esseistiikka on särmikästä ja värikästä, mutta samalla myös hillittömän ”kärjistävää” ja pamfletistista. Tästä huolimatta – tai juuri sen takia – Lindqvistin teokset ovat nimenomaan esseistiikkaa.

II

Sven Lindqvist on julkaissut kaikkiaan yli 30 teosta. Hän aloitti 1950-luvulla melko perinteisenä mietelmä- ja kirjallisuusesseistinä, jonka ensiteokset varmasti tyydyttävät myös nykysuomalaista ”keskustelevan” esseen armastajaa. Myöhemminkin Lindqvist on viljellyt yksityisiä ja esteettisiä teemoja. Esimerkiksi En gift mans dagbok (1978, ”Aviomiehen päiväkirja”) kertoo hänen avio-onnestaan, tasapainoilevasta idyllistä; En underjordisk stjärnhimmel (1984, ”Maanalainen tähtitaivas”) on kalenterikirja, joka kirjaa ja kommentoi taiteen ja historian tapahtumia.

Lindqvistin nykyinen maine pohjaa kuitenkin 1990-luvun alun jälkeen julkaistuihin kirjoihin. Esseistin sivilisaatiokriittisten teosten Tappakaa ne saatanat (1992, suom. 1996), Rasismin vastustajia (1995, suom. 1998), Nyt sinä kuolit! Pommien vuosisata (1999, suom. 2000) ja Terra Nullius. Matkalla ei kenenkään maassa (2005, suom. 2006) perustuksena toimivat matkakuvaukset tai omaelämäkerralliset muistot. Seiniksi Lindqvist pystyttää oppinutta analyysia sekä sitaatteja historiallisista, kaunokirjallisista ja filosofisista teoksista. Hän liukuu yleisestä yksityiseen ja takaisin. Hän sekoittaa yhteiskuntakritiikkiä ja kirjallisuudentutkimusta unennäköön, taidetta politiikkaan ja idyllisiä kuvaelmia kauhistuttaviin historiallisiin faktoihin. Eikä hän pysähdy faktoihin, vaan jatkaa pohtimalla imperialismin, rasismin, kansanmurhien ja sodankäynnin asemaa länsimaisen filosofian, historian ja ideologian kentässä.

Lindqvistin metodi on usein imperialististen ja rasististen historiallisten dokumenttien lähiluku. Asettamalla näitä dokumentteja rinnan toisenlaisten dokumenttien tai kontekstin kanssa Lindqvist paljastaa dokumenteissa ilmoitetun totuuden valheellisuuden tai vähintään puolueellisuuden. Metodin ansiosta rakentuu usein teräviä historiantulkintoja.

Niin kuin hyvissä kirjailijoissa aina, Lindqvistissä viehättää tyyli. Hän kirjoittaa kevyesti ja syvällisesti, iskevästi ja runollisesti, dokumentaarisuutta ja fiktiota omintakeisesti yhdistellen. Samalla Lindqvistin teoksissa kiteytyy 1900-luvun jälkipuoliskon esseistiikan peruspiirre, erilaisten kirjallisten lajien sulauttaminen yhteen ja samaan esseeseen. Tätäkään esseistiikan tyylipiirrettä ei ole Suomessa liiemmälti viljelty.

Teoksissaan Lindqvist on kokeillut monenlaisia muoto- ja rakenneratkaisuja. Esimerkiksi Nyt sinä kuolit! Pommien vuosisata rakentuu seitsemästä eri aihelinjasta ja numeroiduista katkelmista. Katkelmien lopussa mainitaan, missä numeroidussa katkelmassa aihelinja jatkuu. Kirjaa on tällä tavoin mahdollista lukea joko lineaarisesti alusta loppuun tai aihelinjan mukaan katkelmasta toiseen siirtymällä.

III

Lindqvistin poikkeuksellinen kirjailijalaatu näkyy selvästi, mutta niin näkyy myös hänen rajoittuneisuutensa, joka kumpuaa juuri ”kärjistyksistä” ja provokatiivisesta aiheenrajauksesta. Mutta ennen kuin mennään tähän, tarkastellaan hetki Lindqvistin neljän mainitun kirjan teemoja.

Teoksissa piirtyy tulkinta historiantutkimuksessa ”positiiviseksi ajanjaksoksi” usein määritellystä aikakaudesta Wienin kongressin (1815) ja ensimmäisen maailmansodan alun (1914) välillä. Tuolloin eurooppalaiset uskoivat, että ihminen on kasvanut ulos raakalaismaisesta ja sotaisesta menneisyydestään. Edessä piti olla järjen täydellistymisen ja kehityksen aikakausi. Puhuuko esseisti siis vain menneisyydestä? Ei, hän peilaa nykytodellisuutta historiaan ja esittää nykyisen syntyneen menneestä, mutta myös osittain toistavan sitä.

Lindqvistin mukaan ”positiivinen ajanjakso” oli myönteinen lähinnä länsimaalaisille. Euroopan pinta-ala on vain seitsemän prosenttia maailman pinta-alasta, mutta tällä hetkellä eurooppalaisperäiset ihmiset pitävät hallussaan 55 prosenttia maapallosta. Levittäytyminen oli huipussaan 1800-luvulla, kun nykyaikaistuvat suurvallat valloittivat ylivoimaisten aseidensa avulla ison osan maapallosta ja puhdistivat sen etnisesti, Lindqvist uskoo. Esseistin mukaan kansanmurhia on esiintynyt historiassa aina antiikin ajoista lähtien, mutta epidemian asteelle ne nousivat vasta 1800-luvulla. Rasismin synnyn Lindqvist jäljittää 1800-luvun alun Yhdysvaltoihin.

Lindqvistin näkökulma on epäilemättä velkaa Hannah Arendtin teokselle Totalitarismin synty (1949, suom. 2013). Arendt löytää totalitarismin juuret imperialistisen ajan politiikasta, erityisesti brittiläisen siirtomaaimperiumin byrokratiasta. Erään toisen Arendtin käsittelemän totalitarismilinjan Lindqvist sivuuttaa kokonaan, mutta palataan siihen myöhemmin.

Brittiläisen siirtomaapolitiikan seurauksia Lindqvist käsittelee vaikuttavasti teoksessaan Terra Nullius. Matkalla ei kenenkään maassa. Kirjassa yhdistyvät matkakuvaus nyky-Australiasta, aboriginaalien kansanmurhan historia ja kuvaus alkuperäiskulttuurin uudesta noususta.

Eurooppalaisen rasismin ja imperialismin teema huipentuu teoksessa Tappakaa ne saatanat, joka on ehkä Lindqvistin paras teos. Siinä hän kulkee sylimikron kanssa Saharassa etsimässä Joseph Conradia. Liike tilassa on samalla liikettä ajassa. Teoksen nimi on sitaatti Conradin romaanista Pimeyden sydän (1899, suom. 1968). ”Tappakaa ne saatanat”, tiivistää romaanin mystinen Kurtz, Kongojoen kauppa-aseman johtaja, eurooppalaisen sivilisaation tehtävän maailmassa.

Conradin aikalaisten mielestä muiden kansojen alistaminen oli biologisesti välttämätöntä, vahvemman oikeutta, joka luonnon lakien mukaan väistämättä johti ”alempien rotujen” tuhoon. Lindqvist esittää, etteivät kansanmurhat alkaneet eivätkä päättyneet natsien valtakauteen. ”Auschwitz oli nykyaikainen, teollinen sovellutus sille tuhoamiselle, jonka varassa Euroopan maailmanherruus oli jo pitkään levännyt”, hän kirjoittaa (s. 196).

Kirja synnytti ilmestyessään valtavan myräkän ruotsalaisella kulttuurikentällä. Lindqvistin kriitikot raivostuivat siitä, että hän kyseenalaisti juutalaisten kansanmurhan ainutlaatuisuuden ja esitti sen olleen seurausta imperialistisen ajan rotuideologiasta. Muutamat kriitikot väittivät Lindqvistin jopa kieltävän holokaustin, joka on vuodesta 1945 lähtien saanut olla lähes yksin 1900-luvun massaterrorin ja modernin raakalaismaisuuden synonyyminä.

IV

Millä tavoin Lindqvist sitten on rajoittunut ja pamfletistinen? Esseistin ruotsalaiset kriitikot olisivat voineet viitata (mutta eivät viitanneet) esimerkiksi siihen, että Lindqvist muistaa natsismin uhrit, mutta kommunismin uhrit hän unohtaa. Teoksissaan länsivaltojen inhottavuuksien väsymätön kriitikko ei nimittäin juuri edes mainitse ei-länsimaalaisten suurvaltojen, kuten Japanin, Kiinan, Venäjän tai Turkin valtapyrintöjä ja historiallisia rikoksia.

Esimerkiksi Rasismin vastustajia -teoksessa rotuennakkoluulojen vastustajat ovat kaikki yhdysvaltalaisia, brittejä, ranskalaisia tai saksalaisia eli länsimaalaisia. Onko siis niin, että vain länsimaissa on esiintynyt rasismia, jota sitten vain länsimaissa on vastustettu? Teoksessa Lindqvist myöntää, että varmasti muuallakin on rasismia. Aiheen rajaustaan hän perustelee tietämättömyydellä. Mutta onko kysymys vain tietämättömyydestä?

Teoksessa Nyt sinä kuolit! Pommien vuosisata Lindqvist esittelee vain länsivaltojen tekemien pommitusten historiaa. Sitä, miten japanilaiset tuhosivat Shanghain 1930-luvulla, miten Luftwaffe murskasi Itä-Euroopan kaupungit tai neuvostoilmavoimat pommitti Afganistanin kivikaudelle, ei edes mainita. Sama keskittyminen länsivaltoihin jatkuu myös Lindqvistin tuoreimmassa teoksessa Tavoitteena kansanmurha (2009, suom. 2009).

Mistä aiheen rajauksessa on kysymys? Johtuuko se ehkä jälkikolonialistisen historian ja kulttuurintutkimuksen valtavirran luomasta näköharhasta? Jälkikolonialistisessa tutkimuksessa analysoidaan pääasiassa länsimaiden kolonialismia ja imperialismia. Asia selittyy kaiketi sillä, että jälkikolonialismi on kukoistanut erityisesti länsimaissa, ja tutkijoista valtaosa on länsimaalaisia tai syntyisin länsimaiden entisistä siirtomaista. Esimerkiksi orientalismi-teoriastaan tunnettu Edward Said erittelee lähes yksinomaan länsimaiden orientalismia.

Kuitenkin käsitettä ”rikos ihmisyyttä vastaan” käytettiin ensi kerran vuonna 1915, kun Ranska, Britannia ja Venäjä tuomitsivat Turkissa tapahtuneen armenialaisten kansanmurhan. Tämä kansanmurha oli ensimmäinen 1900-luvun massamurhien sarjassa ja inspiroi muiden muassa Adolf Hitleriä.

Kyse ei ehkä sittenkään ole vain aiheen rajauksesta. Rasismin vastustajissa Lindqvist harmittelee, että yhtä sorrettua ryhmää puolustavat aktivistit ja tutkijat harvoin huomioivat muita sorrettuja ryhmiä, vaikka kyseessä on yhtäläinen sorto. Herää siis kysymys, miksi kirjailija itse toimii samoin.

Yhtä lailla herää kysymys, miksi Lindqvist, joka useassa teoksessaan perkaa Darwinin perintöä kriittisesti, ei mainitse samanaikaista eurooppalaista ajattelijaa Marxia. Darwin ei keksinyt rotuoppia, mutta hänen teostensa jälkeen rasismista tuli salonkikelpoista, ja tieteelle lankesi rooli valtapolitiikan oikeuttajana. Darwinismi vaikutti eugeniikan, natsien eutanasia-ohjelman ja rotuun perustuvan tuhoamisen taustalla. Eikö tulisi yhtä lailla pohtia, millä tavoin Marx ja hänen käsityksensä, joista itse asiassa monet olivat samantapaisia kuin Darwinilla, ovat vaikuttaneet marxilaisen liikkeen kautta maailman politiikkaan ja kommunismin rikoksiin?

Nämä saattaisivat olla turhia ja jopa naiiveja kysymyksiä, jollei Lindqvistin oma nuoruuden tuotanto lisäisi ihmetystä. Lindqvistin läpimurtoteoksena pidetyssä Myytti Wu Tao-tzusta (1967, suom. 1968) kuvataan 1960-luvun lopun Kiinaa eriskummallisesti. Lindqvist puhuu kyllä lyhyesti Kiinan sanan- ja ajatuksenvapauden puutteesta, sorrosta, ihmisten yhdenmukaistumisesta ja kärsimyksistä. Silti hänen loppupäätelmänsä on: ”Puolue tunnusti nämä erehdykset ja koetti korjata ne. Venäläiset olivat jo sanoutuneet irti stalinismistaan. Maolaisuus oli alun perin hyväluontoisempaa. Kaikki näytti olevan kunnossa.” (s. 125)

Lisäksi Lindqvist sivuuttaa vain vuotta aiemmin tapahtuneen Kiinan kulttuurivallankumouksen terrorin. Hän jättää mainitsematta Maon ”suuren harppauksen” aiheuttaman nälänhädän, mutta päivittelee Intian köyhyyttä ja tuloeroja. Hänestä Intia todistaa, ettei väite demokratian tarjoamasta inhimillisemmästä kehitystiestä ole totta.

Lindqvist, länsivaltojen iljettävyyksien tuleva analyytikko, kierteli 1960- ja 1970-luvulla laajasti myös Etelä- ja Väli-Amerikkaa. Teoksessa Heittovarjo (1969, suom. 1970) Lindqvist tuntee myötätuntoa latinalaisamerikkalaisia vallankumousliikkeitä kohtaan. Kuubassa hän rekisteröi sananvapauden puutteen ja poliittiset vangit, mutta terroria hän ei mainitse. Kuuban valtiollinen sensuuri ja Castron henkilökultti johtuvat hänestä vain Yhdysvaltain kauppasaarrosta. Kuuba on Lindqvistille tulevaisuuden maa.

V

Lindqvistin näkökulman rajoittuneisuus ja pamfletistisuus näyttävät olevan selvästi osoitettavissa. Esseistin intellektuaaliset lähtökohdat tuntuvat olevan kylmän sodan aikakaudessa. Hän vaikuttaa edelleen kieltäytyvän kajoamasta nuoruutensa pyhiin lehmiin, kommunismiin ja ei-länsimaalaisten suurvaltojen moraaliseen vastuuseen. Kumma kyllä, näkökulman rajoittaminen ei silti vähennä Lindqvistin esseistiikan tehoa, eikä hänen viestinsä vaikuttavuutta. Hänen esittämänsä läntisen kulttuurin ja ideologian kritiikki säilyy.

Kenties kärjistävä näkökulma pakottaa meidät ajattelemaan. Kun Lindqvist pohtii vain läntisen kulttuuripiirin vastuuta historian ja nykyhetken ongelmista, hän tulee samalla – tietoisesti tai tiedostamattaan – sanoneeksi, ettei muilla kuin länsimailla ole väliä. Valtaosa kommunismin uhreista oli venäläisiä, kiinalaisia ja muita ei-länsimaalaisia. Kun heidän historialliseen kokemukseensa ei oteta kantaa, se lakkaa olemasta. Lindqvistin valikoidusti kriittiset teokset osoittavat näin paradoksaalisesti, että globalisaatiosta ja kansainvälisyydestä huolimatta lännen ja idän välillä vallitsee yhä juopa – ehkä jopa isompi kuin teollistuneen pohjoisen ja kehittyvän etelän.

VI

Lindqvist on ikään kuin nykyesseistin protyyppi, esseistin, joka ei voi välttää kärjistyksiä, provokaatiota ja pamflettimaisuutta. Ei, koska esseisti on sairastunut ”maailmallisuuteen”. Se tarkoittaa sitä, että hän saa jakaa tai joutuu jakamaan aikakautensa ihmisten käsitykset. Esseisti joutuu ottamaan kantaa moraalisiin kysymyksiin, ja tämä on toimintaa, jossa on puolueellisuuden, ”intellektuaalisen itseruoskinnan” ja jopa naurettavuuden vaara.

Miksi on näin? Koska esseisti uskoo tavoittavansa todellisuuden, koska hän pyrkii puhumaan todellisuudesta. Hänellä ei ole mahdollisuutta pysähtyä preparoimaan kieltä lyyrisin työkaluin partikkeleiksi, joita yhdistellen voi luoda älyllisiä pelejä, jotka liittyvät – kuinkas muuten – tietotekniikan edistysaskeliin. Esseisti ei suositun prosaistin tapaan pyri kertomaan ”koukuttavia tarinoita”, joita määrittävät valtamediassa esillä olleet aiheet tai kustantajan ajatukset siitä, mikä kiinnostaa ja menee kaupaksi.

Roikkuessaan todellisuudessa kuin onkimato koukussa esseisti ei voi kieltää ”maailmallisuuttaan”. Hän ei voi paeta universaaliksi julistetun estetiikan ja yleispäteviksi kuviteltujen merkitysten maailmaan. Ei, esseisti yrittää puhua todellisuudesta ja aikakaudesta. Hänen on pakko näytellä ”vihaisen tyypin” roolia. Juuri siksi hänen on rajattava aiheensa, kärjistettävä ja maalattava pääväreillä, ilman pastellisävyjä, vaikka sille virnisteltäisiin tai sitä pidettäisiin ”rajoittavana tendenssimäisyytenä”.

Kirjoittaja on esseisti ja fanaatikko.

Sven Lindqvistin suomennettu esseetuotanto

Myytti Wu Tao-tzusta (1968)

Heittovarjo (1970)

Maasta kasvaa valta (1975)

Tappakaa ne saatanat (1996)

Aavikkosukeltajat (1997)

Rasismin vastustajia (1998)

Nyt sinä kuolit! Pommien vuosisata (2000)

Terra Nullius. Matkalla ei kenenkään maassa (2006)

Tavoitteena kansanmurha (2009)

Essee on julkaistu Kritiikki VIII -lehdessä (Kevät 2013)

Krim kuvitelmien peitossa

Tietyt kulttuureja sekoittavat paikat, kuten suurkaupungit ja reuna-alueet, kehräävät usein ympärilleen myyttistä auraa. Voidaan tarkastella Pariisin, Venetsian tai Prahan ”myyttiä”, niiden fiktionalisoitua kuvaa kirjallisuudessa.

Venäläisessä kirjallisuudessa Pietarin lisäksi väkevimmin fiktionalisoitu paikka on Krimin niemimaa. Sekä Pietari että Krim ovat alunperin valloitettua maata, jossa kulttuurit törmäävät. Vaikeus sovittaa seutuja venäläisen kansallisen kertomuksen kaanoniin on kuorruttanut niiden ylle paksun kerroksen mytologian humusta.

Mahtaa venäläisiä kirjailijoita kismittää, kun Krim kuuluu nyt Ukrainaan. Niin kuin Hankoniemi olisi yllättäen sulautunut Viroon, jos haetaan kotoinen vertaus. Mutta vertaus ontuu. 1780-luvulla kolonisoitu Krim on alusta asti ollut erityinen, hapanimelä pala venäläläisten tajunnassa.

Yhtäältä Krim on merkinnyt venäläisille samaa kuin valloitettu Havaiji yhdysvaltalaisille: unelmaa elämästä Eedenissä. Tsarismin aikaan Pietarin kerma kupli Krimin etelärannikolla. Neuvostoliitossa jokainen kansalainen unelmoi matkasta Mustallemerelle.

"Se oli meidän ikioma subtropiikkimme, langanlaiha kuin bikinit, kaistale viinirypäle- ja sypressimaata, ja jokainen kitukasvuinen palmu Jaltan rantakadulla juurrutti outoa ylpeydentunnetta siitä, että loputtoman pohjoisen maassa on lämmin paikkansa. Ja näin oli maasta luotu stereotypia rikottu, ja se rauhoitti, tuuditti ja sai elämän näyttämään jostain syystä vähemmän pelottavalta", kirjoittaa Viktor Jerofejev Krimistä esseessään ”Alaston ranta” (suom. Jukka Mallinen 2001).

Tuskin on sattumaa, että niin Havaijilla kuin Krimillä on perinteisesti sijainnut laivastotukikohta. Molemmilta seuduilta löytyy myös kovia kokenut alkuperäiskansa. Kanariansaarilla on ollut samantyyppinen rooli Euroopan yhteydessä. Saarten alkuasukkaat, guanchit, tuhottiin 1400-1500-luvuilla. Nyt Kanariansaarilla elelee laumoittain eurooppalaisia eläkeläisiä, mutta saarille pyrkivät maahanmuuttajat päätyvät siirtoleireihin. Vastaavasti Krimillä asuu legioonittain NKP:n ja puna-armeijan veteraaneja, joille taattiin ennen etusija asuntojonoissa. Stalinin pakkosiirtämät, vasta Neuvostoliiton lahottua kotiseudulleen takaisin päässeet krimintataarit elävät ankeissa oloissa.

Venäjän laajetessa 1500-luvulta alkaen siihen on liitetty useita Euroopan ulkopuolisia, ei-venäläisiä alueita, kuten Siperia. Outo ja aasialainen, roudan ja raatamisen ”Sibir” on ollut venäläisille aina kielteinen Toinen. Lämmön ja laiskuuden Krimistä tuli myönteinen Toinen. Toisaalta venäläisten on ollut vaikeaa suhtautua Krimiin, entisten perivihollisten tataarien tyyssijaan.

Kolonisoidut eurooppalaiset alueet oli melko helppo imeä osaksi venäläistä kansallista kertomusta ja itsetajuntaa, kuten suomalais-ugrilaiset keskisen Volgan seudut. Mutta Krim ei ollut Eurooppaa, eikä Aasiaa, ei länttä, eikä itää. Silti Krimin vieraus haluttiin kieltää. Se koetettiin joko torjua tai kesyttää romantisoimalla.

Krimistä tuli Venäjän Tasmania, kadotetun tuoreuden tanner, jonka pettävän kuoren läpi taiteilijat etsivät toiseutta, palvottua tai osin torjuttua, antiikin helleenejä, itämaiden ihmeitä tai ikiaikaista Venäjää.

Aluksi Krim nähtiin ihannoidun alkueurooppalaisuuden valossa. Venäläisessä runoudessa niemimaa leimautui pitkään ainoaksi paikaksi, joka toi mieleen kreikkalaisen maailman, antiikin Hellaksen.

Aleksander Puškin saapui ensi kerran Krimille elokuussa 1820 laivalla. Kun rannikko nousi näköpiiriin, Puškinin kuukausia ummessa riutunut runosuoni avautui ja hän aloitti runoelman "Sammui päivän valaisija".

Puškin muisteli myöhemmin kolmea viikkoaan Krimillä elämänsä onnnenaikana, jolloin hän tajusi, että luonto ja kulttuuri ovat tasaveroisia. Puškinin Krimin runoissa paetaan epäonnistunutta rakkautta, pettyneenä sivilisaatioon. Gurzufissa kirjoitetun keskeneräisen runoelman Tauria (1820) nimi juontuu muinaiskreikkalaisten nimestä Krimille.  

Puškininin runoissa huipentuu Krimistä satumainen kuva. Kuvaa olivat jo varhemmin nikkaroineet runoilijat Semjon Bobrov ja Konstantin Batjuškov, joista viimeksi mainittu ei ikinä edes käynyt Krimillä. Romanttisissa runoissa Krim näyttäytyy maanpäällisenä paratiisina, jossa rakastavaiset ja runoilijat ovat onnellisia ja luonto jylhän lempeää.

Osa venäläisistä kirjailijoista, kuten Lev Tolstoi tai Anton Tšehov, ei tunnu havaitsevan Krimin erilaisuutta. Heille Krim näyttäytyy alkuperäisen venäläisenä, vaikkakin hieman eteläisenä ja syrjäisenä.

Krim mainitaan muinaisvenäläisessä Nestorin kronikassa, ja lisäksi Korsunin legendassa kerrotaan Kiovan ruhtinas Vladimirin sotaretkestä Hersonesiin. Näillä eväillä ei Krimistä vielä leivota venäläistä.

Venäläinen kirjailija voi olla havaitsematta Krimin toiseutta ja kuvata sitä samoin kuin vaikkapa Tambovin kuvernementtia Keski-Venäjällä. Kaukasiaan sijoittuvissa kertomuksissaan Tolstoi puhuu ”urheista vuoristolaisista” ja eri kansoista, mutta Krimillä hänen näkökykynsä sumentuu. Tolstoin Sevastopolin kertomukset (1855, suom. 1952) merkitsi modernin sotajournalismin alkua, mutta yhtä hyvin Tolstoi voisi kuvata Marseillen kuin Sevastopolin piiritystä.

Tuberkuloosia Jaltalla viime vuosinaan hoidattanut Tšehov piti paikkaa keinotekoisena palmuineen ja kaktuksineen, mutta mitään ei-venäläistä hän ei Krimissä nähnyt siitä huolimatta, että kutsui sitä "kuumaksi Siperiakseen".   

Jaltan vuosina Tšehov kirjoitti lukuisia novelleja ja näytelmiä, mutta Krim mainitaan vain yhdessä tarinassa, Nainen ja sylikoira (1899). Kuuluisa novelli on kertomus fataalista syrjähypystä: kepeä lomaromanssi kehittyy lopulta syväksi ja vaikeaksi rakkaudeksi. Jaltan maisemat, autio rantakatu, sypresseineen kuolleelta näyttävä kaupunki ja loputtomasti kohiseva meri, toimivat tarinassa vain tyhjyyden tunteen ja intohimon kehyksenä.

Slaavit nousivat vasta 1800-luvun lopulla Krimillä enemmistöksi, ja aina pakkosiirtoon 1944 asti islamilaiset krimintataarit muodostivat vähintään kolmasosan asukkaista. Ja Krimillä eli myös muita vähemmistöjä

Tataarikulttuuria ei voinut loputtomasti sivuuttaa, sillä se tuntui vahvasti ilmassa. Esimerkiksi Venäjän sisällisodan aikana Krimin kautta emigroitunut nuori Vladimir Nabokov hämmästeli päiväkirjaansa tunnelman siellä olevan kuin Bagdadissa.

Krimiä onkin kuvattu venäläisessä kirjallisuudessa myös orientaalisena, alkaen Puškinista. Pitkä runo Bahtšisarain suihkulähde (1822, suom. Aarno Saleva 1999) on yksi Puškinin etelään sijoittuvista romanttisista tarinoista, jota maustaa ajalle ominainen orientalistinen eksotiikka: on suihkulähteitä, kuutamo, palatsi, itämainen despootti – tataarikaani – ja ilkeä haaremin eunukki.

Maksimilian Vološin, Krimille asettunut kirjailija ja mystikkofilosofi, pyrki 1900-luvun alussa muuntamaan Krimiin liitetyn orientalismin myönteiseksi. Vološin ihannoi krimintataarien historiaa ja kulttuuria ja tuomitsi venäläisen kolonialistisen asenteen.

Krimin kreikkalaista antiikkia romantisoivan kirjallisen virtauksen eli ”taurilaisen myytin” Vološin kuittasi turistimyytiksi. Vastapainoksi oli luotava uusi ”kimmerilainen myytti”, jossa Krimin itäisyys ja monikulttuurisuus näkyisivät. Esseissään ja runoissaan Vološin rakensi myyttistä Kimmeriaansa ja sepitti Krimille fiktiivisen historian.

Kiinnostavimmalla tavalla sekä Krimin antiikkista, että orientaalista mytologiaa on hyödyntänyt Osip Mandelštam.

Mandelštamille Välimeri, Kaukasus ja Krim merkitsivät eurooppalaisen kulttuurin kehtoa. Juutalainen Mandelštam ei etsinyt Krimiltä vain muinaista Tauriaa, vaan myös Juudeaa. Tärkeintä Mandelštamille oli kirjoittautuminen mukaan kulttuuriperimään, historialliseen muistiin.

Mandelštamin vietti Krimillä 1910-luvulla usein kesiään. Venäjän sisällissodan aikana hän matkusti Moskovasta Krimille ja asettui talveksi 1919-1920 Feodosiaan. Bolševikkivaltaan epäilevästi suhtautuva Mandelštam pohti lähtöä Venäjältä. Lopulta hän päätti jäädä.

Sisällissodan runoissa Mandelštam käsittelee toistuvasti kysymystä eurooppalaisen kulttuurin kohtalosta. Tueksi aikakauden kaaosta vastaan tuntuu asettuvan ikuisen paluun kierre ja sen keskuksessa paikka ajan ulkopuolella - Krim - levon ja tasapainon alue, joka assosioituu antiikkiseen "kulta-aikaan".

Mandelštamia kiehtoi lisäksi Krimin itäinen historia. Runo "Feodosia" (1920) on orientaalisten vaikutteiden kyllästämä: "satamassa palavat turkkilaisten lippujen unikot", ja kaduilla liikkuvat "kyömynenäisten vaeltajien hahmot". Runo loppuu kaipaukseen: "Cmirna ja Bagdad eivät ole kaukana, / vaikka hankala uida, tähdet kaikkialla samat".

Krim liittyy myös Mandelštamin elämän taitekohtaan, ennen avointa kääntymistä Stalinia vastaan. Kesällä 1933 Mandelštamit matkustivat tuttavan luo Staryi Krimin kaupunkiin, jossa he todistivat kulakkivainoja ja tahallisesti aiheutettua nälänhätää.

Moskovaan palattuaan Mandelštam oli pitkään järkyttynyt. Syystalvella hän kirjoitti epigrammin Stalinille, "Elämme tuntematta maata jalkojemme alla", ja alkoi lukea runoa silmät leimuten illanistujaisissa. Ystävät puhuivat Osipin tulleen hulluksi, runoa kutsuttiin kuudentoista rivin kuolemantuomioksi. Runossa puhutaan "Kremlin vuoristolaisesta", joka "takoo ukaaseja kuin hevosenkenkiä: yhdelle/ nivusiin, toiselle otsaan, kolmannelle ohimoon, neljännelle silmään" (suom. Marja-Leena Mikkola 1997). Mandelštam pidätettiin kevättalvella 1934.

Neuvostoaikoina rajoitetut ulkomaanyhteydet ja sosialistisen realismin pakkokaavio aiheuttivat sen, että monet neuvostokirjailijat tunsivat yhteyden maailmankulttuuriin katkenneen. Kirjailijat etsivät hanakasti kytköstä klassiseen Eurooppaan Neuvostoliiton sisältä.

Krimistä tuli kirjailijoille vapaampi saareke, se oli lomailukeidas, raja-alue ja historiallisesti vastavallankumouksellisen valkoisen Venäjän viimeinen linnake. 1960-1970-luvuilla Krimillä toimivat kirjailijatalot mahdollistivat kirjailijoiden vapaamuotoiset tapaamiset ja raikuvat juhlat.

Vasili Aksjonov ilmaisi sukupolvensa tuntoja romaanissaan Krimin saari (1981, suom. Esa Adrian). Tämä satiirinen utopia sekoittaa kansainvälistä agenttitrilleriä, sukupolviromaania, absurditeetteja ja rakkaustarinaa. Se panee halvalla niin neuvostojärjestelmää kuin kapitalistista länttä. Kapitalismi on prostituutiota ja nautintojen himoa, sosialismi on sortoa ja puutetta.

Aksjonovin Krim on Neuvostoliiton 1960-luvun sukupolven unelman ironinen toteuma. Krim on romaanissa hyvinvointivaltio, itsenäinen markkinatalousdemokratia. Tuota "maailman anarkismin, synnin ja hulluuden mekkaa" hallitsevat venäläiset emigrantit, niin kutsutut vallankumous-evakot.

Aksjonov hyödyntää vaihtoehtohistoriaa, jossa kenraali Wrangelin valkoarmeija on torjunut bolševikit Krimiltä ja solminut rauhan Neuvosto-Venäjän kanssa. Krim on jäänyt länsivaltojen suojeluksessa "kansallisen uudellensyntymisen tyyssijaksi" , aivan kuten Wrangel muotoilee muistelmissaan. 

Aksjonov suhtautui neuvostojärjestelmään 1970-luvulla jatkuvasti kriittisemmin. Vuonna 1979 syntyi skandaali kielletystä samizdat-antologiasta Metropol, johon myös Aksjonov oli osallistunut. Aksjonov lähti kirjailijoiden Jevgeni Popovin ja Viktor Jerofejevin kanssa Krimille odottamaan, että tunnelma Moskovassa rauhoittuisi. Aksjonov viittaa vitsikkäästi ystäviinsä Krimin saari-romaanin lopussa: Neuvostoliiton miehittäessä Krimin maihinnousevia osastoja johtavat upseerit Popov ja Jerofejev.

Aksjonovin karnevalistinen romaani pilkkaa neuvostobyrokraatteja ja neuvostoundergroudin taiteilijoita sekä länsiälymystön naiivia neuvostomyönteisyyttä. Romaanin Krim on ”neukun” paisuteltu haavekuva länsimaailmasta, unelma luksuksesta, vauraudesta, ikuisesta lomasta ja eurooppalaisesta sivistyksestä. Romaanissa krimiläiset haluavat silti farssimaisen "yhteisen kohtalon aatteen" takia palata Venäjän yhteyteen.

Aksjonovin romaanin tausta liittyy kylmän sodan maailmanpoliitiikkaan, mutta romaani on yhä ajankohtainen. Krimin saaresta tulee mieleen Hong Kongin yhdistyminen Kiinaan 1997, jolloin hongkongilaiset menettivät Britannian alla vallinneen demokratian, mutta voittivat kiinalaisen kansallistunteen. Romaani on ajankohtainen myös Krimin kohdalla, kun kriminvenäläisten enemmistö halajaa Venäjän syliin, krimintataarit kannattavat länsi-integraatiota, ja pinnan alla kuplivat geopoliittiset juonet.

Venäläiskansalliselle tajunnalle vieras Krim on saanut venäläisessä kirjallisuudessa aseman torjuttujen ideoiden säiliönä, Krim on ikuisesti muuta kuin mitä se on. Krimillä sijaitsevat sekä eurooppalaisuus, että aasialaisuus, mutta kumpikaan ei ole Venäjää. Krimin asema rajatilassa tarkoittaa, että myös kuolema on siellä aina paikalla, ja elämä kihisee kirkkaampana, juuri pukeutumaisillaan joksikin muuksi.



Ville Ropponen



Osip Mandelštamin runon ”Feodosia” katkelmat suomentaneet Natalia Deviatkina ja Ville Ropponen.


Essee on ilmestynyt myös Parnassossa 7/2010.