Venäläiset klassikot Kaukasiassa

 

Puškin, Lermontov ja Tolstoi jälkikolonialistisen katseen tarkastelemana.

VILLE ROPPONEN

Mikä on venäläisten klassikoiden suhde imperialismiin? Kysymys säpsähti mieleen syksyllä 2022 Darialin solassa, E117-tiellä, joka tunnetaan myös Georgian sotilastienä. Venäjän armeijan alunperin 1799 rakentama tie ylittää Kaukasusvuoret antiikin ajoista tunnettua reittiä.

Tähystelin kilometrien pituista autoletkaa, joka valui Georgiaan Zemo Larsin rajanylityspaikalta: venäläiset pakenivat tuhansittain omasta maastaan. Tavararekkojen karavaanit jyräsivät edestakaisin. Muistelin, miten nuorena Kaukasian kertomuksia venäläisten klassikoiden sivuilta.

Kotiin palattuani aprikoin matkaa ja luettua georgialaisen kvevriviinin äärellä. Kaikki sotkeentui pyörteeksi, vuoret, joiden takana lepäsivät Venäjään kuuluvat Tšerkessia, Tšetšenia ja Dagestan, tarinat seikkailuista ja valloituksista, sepitelmät ja tosiasiat. Aloin tehdä tutkimuksia, lopulta esiin pusertui vastauksia.

Maailmalla kuului vaatimuksia jopa venäläisten klassikoiden boikotista. Se tuntui idiotismilta: eivät klassikot voi olla vikapäitä nykyhetkestä. Voiko kirjallisuudelle ylipäänsä sälyttää tällaisia vastuita? Eikö kirjallisuuden pitänyt olla epäpoliittista ja keskittyvän vain estetiikkaan? Ja sittenkin: kirjallinen Kaukasia vipusi esiin kysymyksiä kirjallisuuden poliittisuudesta, vapaudesta ja vastuusta kuvata ja muovata todellisuutta.

Jälkikolonialistinen kirjallisuuden tarkastelu näytti olevan usein sitä, että länsimaisten lähteiden perässä purettiin vain läntisen kolonialismin kertomusta. Miksei samoja menetelmiä voisi soveltaa venäläiseen kirjallisuuteen sen suhteessa imperiumin alusmaihin?

Aleksander Puškin, Mihail Lermontov ja Lev Tolstoi kirjoittivat Kaukasiasta samaan aikaan, kun Venäjä kävi siellä 1800-luvulla veristä siirtomaasotaa. Heidän suhteensa imperiumiin oli mutkikas, ja yksi heistä kirjoitti myös viiltävän tuomion. Tähän vaikutti epäilemättä se, että Puškin ja Lermontov olivat karkotettuja tsaarinvallan arvostelemisesta; Lermontov ja Tolstoi taas palvelivat armeijassa ja kokivat sodan julmuuden.

Edes klassikot eivät silti olleet täysin vapaita imperialismin eetoksesta. Heidän teoksensa on kuitenkin nähtävä vasten aikaansa ja silloisten venäläiskirjailijoiden enemmistöä, suurvallan propagandisteja, jotka ovat syystäkin unohtuneet.

Georgia liitettiin Venäjään protektoraattina 1800-luvun alussa, mutta Pohjois-Kaukasiassa sodittiin: Tšerkessian konfederaatiota vastaan venäläiset taistelivat 1700-luvulta lähtien vuoteen 1864; Tšetšenian ja Dagestanin alueilla Šamilin johtama imamaatti kamppaili venäläisiä vastaan vuosina 1829-1859.

Kaukasian valloitus osui yhteen sekä venäläisen kirjallisen romantiikan nousun että orientalismin synnyn kanssa. Orientalismi kehkeytyi eurooppalaisten valtioiden kolonisoitua itäisiä alueita 1700- ja 1800-luvuilla. Lännen vastakohdaksi mielletty itä katsotaan orientalismissa vähempiarvoiseksi. Tämä poiki myös kirjallisen virtauksen, ja kirjailijat, kuten Voltaire, Byron ja Goethe kynäilivät itämaista.

Aikakauden venäläiset kirjailijat pyrkivät nojautumaan länteen, vaikka Venäjällä ei ollut täysin omaksuttu eurooppalaista kulttuuria. Euroopassa Venäjää pidettiin puoliksi itämaisena. Omaksumalla eurooppalaisen orientalismin käsityksiä venäläiset saattoivat vankistaa eurooppalaisuuttaan. Venäläiset alkoivat nähdä Kaukasian omana orienttinaan, jossa he katsoivat oikeudekseen ”sivistää villikansat”.

Kirjallisuudessa kehkeytyi raja Venäjän ja ”Aasian” välille. Eurooppalaiset kirjailijat ovat monesti feminisoineet ja erotisoineet siirtomaita, eivätkä venäläiset poikenneet. Kaukasia näyttäytyi usein maskuliinisen halun naisellisena kohteena. Eri alueita kuvattiin eri tavoin, ja se kriittisyys, joka terhisteli Pohjois-Kaukasian kohdalla, lerpahti suhteessa Georgiaan.

Syksyllä 2022 ajoimme päin Kaukasuksen jäätyneitä sokeritoppia. Vuoret kohosivat horisontissa sinertävänä, taivasta lähentelevänä vallina. Tien vieressä pärskyi joki, se leimusi turkoosina.

Jotain tällaista näki Puškin viivähtäessään Pjatigorskissa matkallaan karkotukseen Moldovaan. Karkotuksen syy oli Oodi vapaudelle, joka äkämystytti tsaarin. Pjatigorskin poskessakin on vuoria, mutta iso Kaukasus nousee vasta taivaanrannassa. Varsinaista kosketusta Kaukasukseen tai sen heimoihin Puškinilla ei ollut, mutta hän kirjoitti silti runoelman Kaukasian vanki (1822).

Kaukasian romantisoinnin pioneeritekstissä tšerkessit vangitsevat venäläissotilaan; tšerkessineito tarjoaa vettä ja ruokaa, pian myös rakkauttaan, mutta venäläinen torjuu; neito auttaa hänet salaa pakoon, mies palaa omiensa luo; neito hukuttautuu Terek-jokeen.

Aitoromanttiseen tapaan vankeus tuo byronilaiselle elämään kyllästyneelle nuorukaiselle sisäisen vapahduksen, ”paluun luontoon”. Kaukasus tarkoittaa riippumattomuutta – kuten skottilaiset ylämaat Walter Scottin romaaneissa tai metsä J.F. Cooperin intiaanikirjoissa.

Tšerkessit on kuvattu väkivaltaisina väijyläisinä, mutta myös pastoraalisesti elävinä, vapaudenhaluisina ”jaloina villeinä”, joiden elämä merkitsee tavallaan vastakohtaa tsaarin Venäjän tyrannialle aikana, jolloin dekabristikapina (1825) oli jo kehkeytymässä.

Romanssin mahdollisuus ilmentää myyttiä kulttuurien harmoniasta, joka korvaisi imperialismin todellisuuden. Sotilaan kieltäytyminen edustaa ikään kuin eurooppalaistunutta venäläistä, järjen hyytämää henkeä, joka ei osaa ottaa vastaan villeyden intohimoa.

Vaikka Kaukasian vanki oli pääosin sepitetty, aikalaiset lukivat sitä myös matkakertomuksena, joka kuvasi keisarikunnan reunamien etnografiaa. Tuolloin Kaukasiasta ei vielä ollut varsinaisia matkakertomuksia, eikä sensuroitu venäläinen lehdistö raportoinut Kaukasian sodasta.

Puškin tasapainoili imperiumin kritiikin ja nuoleskelun välillä, mikä ei täysin välity runon suomennoksesta – pois on jätetty myöhemmin lisätty epilogi, jonka runoilija toivoi auttavan karkotuksesta pois. Epilogissa hän ylisti Kaukasiaa miehittävää armeijaa.

Teoksessaan Matka Erzerumiin (1836) Puškin yritti kumota aiempia romanttisia pykäelmiään. Hän kuvaa Kaukasusta proosallisemmin ja parodioi mytologista tunnelmointia, mutta ei ole kokonaan vapaa romantisoinnista ja kliseiden käytöstä. Runoilija myöntää silti tšerkessien vihaavan venäläisiä, jotka tuhoavat kokonaisia heimoja. Vladikavkazissa hän kuvaa vangittuja alastomia tšerkessilapsia, kiihtyvän sodan uhreja.

Syksyllä 2022 kurvailimme Georgian vuorten rinteillä risteileviä serpentiiniteitä, niissä ei ollut kaiteita, tien reuna oli usein vain metrin päässä liikkuvasta autosta, ja pudotusta saattoi olla satoja metrejä. Laskeuduimme laaksoon ja kylään, Omaloon (2000 m). Katoilla näkyi aurinkopaneeleja ja lautasantenneja. Puro kiivaili uraansa läpi kylän, jota muinaiset puolustustornit eli koshkebi reunustivat. Sumu leijui rotkossa kuin kotka.

On tavallaan helppo ymmärtää Lermontovin kiinnostusta Kaukasiaan. Esikoisrunoelmasta Hadži-Abrek (1835) alkaen kirjailijan runot ja tarinat tulvivat upeita maisemia: luonto on harmonian lähde, Kaukasian villiyttä ihaillaan. Seutu oli tuttu Lermontoville jo lapsuudenaikaisilta terveyslomilta.

Tsaari ei pitänyt Lermontovin runoista, ja 1837 hänet karkotettiin upseeriksi Kaukasiaan. Taisteluihin hän ei joutunut, mutta Pietariin palattuaan käsitteli Kaukasiaa uudella tavalla.

Lermontovin Aikamme sankari (1840) parodioi muotonsa puolesta matkakirjallisuutta. Episodiromaani rikkoo kronologiaa ja käyttää useita kerrontamuotoja ja näkökulmia päähenkilöön, Petšoriniin. Hän on ristiriitainen byronilainen hahmo, mutta myös venäläisen kirjallisuuden tyypillinen tarpeeton ihminen.

Teoksessa tuntuu olevan rasismia: romaanihenkilöt luonnehtivat kaukasialaisia ”rääsyläisiksi” tai ”aasialaisiksi varkaiksi”. Episodi ”Bela” toistaa parodisesti orientalistisen, väkivaltaa ja seksiä tihkuvan tarinan ainekset, mutta kriittisyys avautuu Petšorinin kautta. Hän on antisankari, joka ryöstää ja alistaa tšerkessineito Belaa – tapaus joka epäilemättä heijasti sodan tosiasioita. Päinvastoin kuin romantiikassa yleensä Petšorin ei edusta eurooppalaista ritarillisuutta, vaan käyttäytyy tavalla, jonka venäläiset liittivät ”kaukasialaisiin bandiitteihin”. Piittaamattomuus Belasta muistuttaa Venäjän imperialistista asennetta Kaukasiaan.

Toisin kuin kirjailijan varhaistuotannossa Petšorin ei löydä harmoniaa luonnon kanssa, vaikka tuntee rakastavansa sitä eniten juuri ennen kaksintaistelua, jossa surmaa säälittä toverinsa.

Upotessaan Kaukasiaan Petšorin villiintyy yhä enemmän. Lopulta hän ”kirkaisi kuin mikäkin tšetšeeni” – Petšorinista oli tullut sellainen. Muodonmuutoksen voi ajatella kyseenalaistavan ajatuksen kaukasialaisten toiseudesta: Lermontov vihjaa, ettei ”sivistynyt” barbaari eroa mitenkään ”sivistymättömästä”.

Koska Lermontov mokaili seurapiireissä, ja tsaari piti entistä vähemmän hänen teoksistaan, hänet karkotettiin 1840 jälleen Kaukasian sotajoukkoihin, nyt etulinjaan. Myöhäiset teokset sisältävätkin epäilyksiä, että Pohjois-Kaukasian valloitus oli Venäjälle henkisesti epäedullista.

Runoelmassa Izmail-Bey (1843) eräänlainen tšerkessiläinen Don Juan teurastaa venäläisiä taistelussa ja ryövää heidän naisensa. Teos esittää Venäjän ”uutena Roomana”, ja sen sivistystehtävän lasten, naisten ja vanhusten lahtaamisena. Izmail-Beyn raakuus saa näin oikeutuksensa kostosta.

Runo ”Valerik” (1843) kasvaa Lermontovin kokemuksista taistelusta Valerik-joella 1840. Runon mukaan pyrkimys henkiseen uudistumiseen Kaukasiassa päättyi verilöylyyn; löytyykin petomaisuus taistelussa, ruumiit ja veren haju. Sotilaat itkevät kuolleita tovereitaan. Runon kertoja on järkyttynyt omasta rikollisuuden tunteestaan. Lermontov esittää sodan luonnonvastaisena agressiona. Taivaan alla pitäisi olla tilaa kaikille kansoille, vakuuttelee runo.

Vaikka Pohjois-Kaukasian sota herätti kirjallisuuden romantikoissa myös kritiikkiä, Georgiaan he suhtautuivat toisin. Tämä heijasti Georgian asemaa protektoraattina, suojelun kohteena, vaikka siellä tukahdutettiin kapinoitakin. Venäläisten silmissä georgialaiset näyttäytyivät melko eurooppalaisina, ja kristinusko oli ikivanhaa, mikä ei istunut kuvaan kaukasialaisten alemmuudesta. Kirjallisuudessa Georgia kuvataankin puoli-islamilaisena maana, jota symboloi itämainen nainen, yhtäältä hyvä ja toisaalta paha.

Puškin hekumoi aistillisilla gruusialaisneidoilla teoksessaan Matkalla Erzerumiin.

Lermontovin runoelma Tamara (1841) kertoo noitakuningattaresta, joka houkuttelee luokseen miehiä, viettelee ja murhaa heidät.

Venäläisestä kirjallisuudesta löytyy useita pohjoiskaukasialaisia ”jaloina villeinä” kuvattuja mieshahmoja, jotka tekevät sankarillisen machoa vastarintaa, mutta Georgian kohdalla miehet näytetään kielteisesti. Lermontovin runo ”Väittely”(1841) tyypittelee georgialaismiehet viinin latkijoiksi, jotka makailevat puun alla. Georgialaiset näytetään usein juopuneina, kun taas venäläiset esitetään kohtuukäyttäjinä.

Runoelmassa Demoni (1841) Lermontov määrittää georgialaismiehet lisäksi hölmöiksi, pelkureiksi, rosvoiksi tai impotenteiksi. Pohjois-Kaukasian sodan oikeutusta kirjailija epäili, mutta Georgian hallintaa hän kutsuu ”jumalalliseksi armoksi”, joka sallii maan kukoistaa ”ystävänsä pistimien muurin takana”.

Kirjallisuudessa rakentuu näin eroottisesti latautunut mytologia venäläisestä miehestä, rationaalisesta eurooppalaisesta, joka pystyy sekä suojelemaan Georgiaa että pitämään kurissa sen aasialaisen villiyden.

Syksyllä 2022 vuokrasimme Omalossa hevoset. Ratsastin ensi kertaa eläessäni, mutta niin vain rytyytimme 30 kilometriä edestakaisin Gireviin, Tšetšenian rajalle. Hevoset vikuroivat aluksi, mutta rauhoittuvat sitten, mukana oli opas. Satulassa istui tukevasti, kun karautimme Pirikita-Alazani-joen törmää pitkin: virta kimmelsi jyrkänteen alla 20 metrin päässä.

Kaukasian armeijassa pari vuotta palveltuaan Tolstoi vakuuttui, että Kaukasiasta oli kirjoitettava toisin kuin ennen – vaikka suuri yleisö helli edelleen romantisoitua kuvaa. Nuorella Tolstoilla ei ollut selvää poliittista kantaa, ja kertomuksissa Hyökkäys (1853) ja Metsänkaatoa (1855) sekä romaanissa Kasakat (1863) hän pyrki lähinnä esteettiseen kapinaan, korvaamaan romantikkojen Kaukasia-kuvan parodialla ja realismilla.

Tolstoin pyrkimys ei saanut seuraajia. Kaukasian sodan jälkeen romanttiset teokset nostettiin aidoiksi tapahtumien kuvauksiksi ja ristiriitaisiakin opuksia käytettiin oikeuttamaan valloitusta. 1800-luvun lopulla seurasi vielä uusi aalto Kaukasian romantisointia.

Aihe jäi kaivertamaan, ja elämänsä lopulla Tolstoi palasi siihen. Syntyi pienoisromaani Hadži-Murat (1904). Siinä kirjailija ei enää kieltänyt romantikkojen menetelmiä, vaan käytti niitä uudella tavalla haastaakseen Kaukasian mytologisoinnin. Hänellä oli nyt myös poliittinen kanta – siksikin hän asettui kaukasialaisten puolelle. Todella eläneestä Hadži-Muratista kirjailija teki ”jalon villin”, joka taisteli eliittejä vastaan.

Pienoisromaani muistuttaa hieman Pugatšovin kapinasta kertovaa Puškinin romaania Kapteenin tytär (1836 ), mutta Tolstoin teos perustui kirjallisiin lähteisiin, virallisiin dokumentteihin ja silminnäkijöiden haastatteluihin.

Hadži-Murat on karismaattinen takinkääntäjä, joka joutuu vaihtamaan Šamilin joukoista venäläisten puolelle, eikä hän loikannut ensi kertaa. Romaanissa on useita todellisia henkilöitä ja se etenee tiukasti leikatuin kohtauksin Hadži-Muratin neuvotellessa venäläisten kanssa.

Teos näyttää Venäjän jakautuneena talonpoikiin ja eliittiin. Yläluokka esitetään pröystäilevänä, kiipivänä ja moraalittomana. Myönteisesti kuvattu talonpoikainen sotilas Avdejev sen sijaan ylittää kielimuurin ja pitää Hadži-Muratin murideja ”ihan kuin omina venäläisinä”.

Vastakkain eivät olekaan vain venäläiset ja kaukasialaiset, vaan eliitit ja tavallinen kansa. Tsaari Nikolai I:n ja Šamilin hallinto näyttäytyvät samanlaisena despotismina, suuruudenhulluutena ja murhanhimona.

Tolstoi kuvaa miten venäläiset etenevät, pystyttävät linnoituksia, kaatavat metsää ja hävittävät vuoristolaisten viljelykset ja karjan. He polttavat tšetšeenikylän, kaivo saastutetaan ja poika tapetaan pistimellä. Tämä jatkaa lapsensurman motiivia, joka esiintyi jo Hyökkäyksessä ja Kasakoissa. Sotamies Avdejev kaatuu turhaan; hän on tykinruokaa, vakuuttelee kirjailija riisuen sodalta kaiken romantiikan ja kunniallisuuden.

Kiinnostavin piirre Hadži-Muratissa on sen hyökkäys kirjallista kulttuuria vastaan. Teoksessa puhuttu sana on moraalisempi ja todempi, kun taas kirjoitettu sana on ihmisyydenvastaisen vallan, sekä Nikolain että Šamilin, valheiden työkalu. Vallanpitäjiä vastustava Hadži-Murat puhuu romaanissa eniten. Teos näyttää miten viralliset tiedonannot valehtelevat sodasta. Tšetšeenien kansanrunous taas vertautuu satakielen lauluun ja sen luonnolliseen totuuteen.

Viestinnän eri lajien vastakkainasettelusta huolimatta kertoja hallitsee tarinaa, eikä todellista moniäänisyyttä synny. Hadži-Murat ei saa ääntään kuuluviin: Venäjän vallanpitäjät näkevät hänet vain työrukkasena lisätä imperiumin valtaa. Lopulta hän yrittää paeta, mutta tulee tavoitetuksi. Kulttuurien välisen dialogin korvaa luotien ja miekaniskujen kieli.

Romaanissa toistuvat kuvat, irtileikatut kädet – ja Hadži-Muratin katkaistu pää – tuovat mieleen venäläisen kenraali Zassin; tällä oli tapana keräillä vihollistensa ruumiinosia samaan tapaan kuin Joseph Conradin romaanin Pimeyden sydän (1902) Kurtzilla. Konradin teos nostetaan usein esille imperialismin huutavana kritiikkinä, mutta samoille äänialoille kiilaa myös Tolstoin Hadži-Murat.

Romaanin viimeinen lause palaa prologin metaforaan ”tataariksi” kutsutusta ohdakkeesta. Sen kertoja taittaa kaunistukseksi kukkakimppuunsa, mutta heittää lopulta pois. Hadži-Muratin kuolema vertautuu sitkeän ohdakkeen katkaisuun. Maanviljelystä, agrikulttuurista, tulee metafora paitsi sivistyksen levityksestä niin myös murhaamisesta ja Kaukasian kolonisoinnista.

Tolstoi haastaa lukijoitaan kohtaamaan syyllisyytensä ja katumaan, myöntämään Kaukasian valloituksen rikoksena, jotta vastaava ei toistuisi.

Syksyllä 2022 perillä Girevissä paikalliset pakkasivat jo tavaroitaan: he lähtisivät laaksoihin talvehtimaan. Lammaskatras aaltoili lähes pystysuoralla rinteellä. Vanhus muisteli aikaa parikymmentä vuotta sitten, kun vuorten yli tuli pakolaisia toisen Tšetšenian sodan aikana. Meistä vuoret näyttivät ylipääsemättömiltä. Hämärän jo täyttäessä ilman nelistimme ravia paluumatkalle. Saavuimme Omaloon juuri kun aurinko katosi huippujen taa ja tuli pimeä.

Tolstoikin oli tavallaan ylemmyydentuntoinen ajatellessaan voivansa antaa kaukasialaisille äänen, mutta tarkoitus oli hyvä. Lenin-palkittu dagestanilainen kirjailija Rasul Hamzatov muisteli 1970-luvulla miten hänen isänsä antoi nuoruudessa hänen luettavakseen avaariksi käännetyn Hadži-Muratin; vanhat miehet kotikylässä sanoivat: ”vain Jumala itse on voinut kirjoittaa niin totuudenmukaisen kirjan”.

Ja kuitenkin todelliset historialliset tapahtumat olivat kauheampia kuin mikään kirjallisuudessa kuvattu. Kaukasian sodan jälkeen tšerkessien kansanmurha kiihtyi huippuunsa. Jo aiemmin oli hävitetty, tapettu ja raiskattu, mutta nyt puolitoista miljoonaa tšerkessiä ajettiin maanpakoon Turkkiin. Nykyään vain Georgia on tunnustanut tšerkessien kansanmurhan.

Kvevriviinini äärellä en voi olla ihmettelemättä miksi tunsin ”villin lännen” legendarisoinnin ja intiaanien kansanmurhan jo ennestään, mutta Kaukasian mytologisointia ja tšerkessien kansanmurhaa en niin hyvin tiennyt. Pitäisikö meidän sittenkin olla länsimaiden ja lännessä tutkittujen asioiden lisäksi enemmän kiinnostuneita myös muusta maailmasta?

Kävelen kadulla ja katson jäätyneeseen asfalttiin kuin peiliin: ikään kuin kaikki toistuisi taas. Tänä päivänä moni venäläinen kirjailija on kritisoinut maansa sortohallintoa ja sotapolitiikkaa sekä joutunut ehkä lähtemään emigraatioon. Toiset kirjailijat ovat antaneet nimensä hyökkäystä kannattaviin julkilausumiin, elleivät ole peräti kaunopuheisesti ylistäneet Venäjän panssarien rynnäkköä.

Imperialismin skribentit suoltavat apologioitaan, mutta myös kriittiset uudet puškinit, lermontovit ja tolstoit teroittavat jo kyniään.

Essee on ilmestynyt Parnassossa 2/2023.

Historian kautta nykypäivän hermolle

 

Ville Ropponen

Ranskalaisen Éric Vuillardin (s. 1968) kaksi kertomusta Kongo ja Köyhien sota toteuttavat kirjailijan itse kirjallisuudelle määrittämää tehtävää: paljastaa varallisuuden jakautuminen, alistaminen ja taistelu. Äkeä tendenssi taipuisi taitamattoman kirjoittajan käsissä helposti saarnaamiseksi. Vuillard kirjoittaa kevyttä ja terävää kaunokirjallisuutta.

Kuten Vuillardilta aiemmin suomennetut teokset – Goncourt-palkittu Päiväkäsky (2019) ja 14.heinäkuuta (2021) – myös uusi suomennos on dokumenttiproosaa.

Fiktiossa vallitsevat usein vakiintuneet genret ja keinovalikoimat. Dokumenttiproosan tekijä taas ikään kuin keksii lajin aina uudelleen – ainakin jos on osaava. Lajin pioneeri Norman Mailer sekoitteli omaa kokemustaan, journalistisia keinoja ja kirjallista aineistoa. Valkovenäläinen Nobel-kirjailija Svetlana Aleksijevitš nojaa haastatteluihin: hän puhuttaa kymmeniä ihmisiä ja muovailee sen pohjalta romaaninsa. Ehkä tylsin tapa tehdä dokumenttiromaani on koostaa fakta-aineistosta suoraviivainen tarina.

Vuillard kirmaa kiinnostavammille kairoille: hän yhdistelee historian kuvausta, esseististä pohdintaa, fiktiota ja pamflettia. Tällainen faktaa ja sepitettä vatkaava esseistinen tyyli on 2000-luvulla yleistynyt kaunokirjallisuudessa. Ranskassa Vuillardin kirjallisia sukulaisia ovat esimerkiksi Laurent Binét ja Emmanuel Carreré. Suomessa vaikkapa Juha Hurme on soveltanut vastaavaa tyyliä Finlandia-palkitussa romaanissaan Niemi (2017).

Vuillard tavoittelee minimalismia. Hänen teoksensa ovat harvoin yli 200 sivuisia. Kongo ja Köyhien sota ovat vielä tiivimpiä, 50 ja 80 sivun väliltä. Tiukaksi tislatun tekstin takana kihisee tietomäärä ja viittausten verkosto.

Kirjailija rakentaa teoksensa pikaleikkausten katkomista lyhyistä luvuista. Hän harjaa tunnettuja historiallisia tapahtumia, mutta pyrkii puhumaan myös nykyhetkestä. Monesti ennenkin käsiteltyihin aiheisiinsa, Kongon kolonisointiin ja 1500-luvun Saksan talonpoikaissotaan, Vuillard onnistuu löytämään tuoreen näkökulman ja käsittelytavan.

Kongo lähtee liikkeelle Berliinin konferenssista 1884, jossa 14 eri suurvaltaa jakoi härskisti Afrikan. Kirjallinen kuvaus lipuu konferenssipaikan arkkitehtuurissa, diplomaattien sukujuurissa, sanaleikeissä. Vuillard kuvaa eliitin edustajia satiirisen tyylikkäästi:

”...keskellä yletöntä kevytmielisyyttä, stukkoja, kipsiliaaneja ja lasilieskoja, keskellä hirviömäisen kepeää vaurautta, rehottavaa ilmeettömyyttä, vimmaa olla sanomatta mitään, ainoastaan vatvoa ja lörpötellä, siirrellä pilliä juomalasissa, keskellä kaikkea tukahdutettua seksuaalisuutta, jota tihkuu kiinalaisista vaaseista, mandariineista, oksien ja kärhöjen syheröistä, satyyrien piirileikeistä ja pikkuhirviöiden virnuilusta, kaiken tuon keskellä pohditaan vakavasti maailman kohtaloa ja kuiskitaan valtaisia laskutoimituksia” (s. 18-19).

Kongossa rinnastuvat Berliinissä planeetan resursseja huutokauppaavien diplomaattien omaisuus ja orjakauppa, palatsit ja Kongon uhrit. Kirjailija osoittaa myös miten rikoksella luotu vauraus yhä ravitsee länsimaailman suuromistajia, näitä hienostuneiden ryövärien perillisiä. Miten valta voikaan keskittyä niin mauttomasti! Nämä eivät ole uusia ajatuksia, mutta hyvä niistä on muistuttaa. Vain harva valtiokaan on ottanut vastuuta imperialismista.

Kongossa nostetaan valokeilaan todellisia historian henkilöitä: Leopold II, Belgian kuningas, joka lobbasi Kongon yksityiseksi omaisuudekseen; luutnantti Lemaire, joka Leopoldin laskuun poltti kyliä Kongossa ja vaati heimoilta alistumista; Léon Fiévez, byrokraatti ja kiduttaja, joka sääti, että jokaisesta tapetusta mustasta oli tuotava katkaistu käsi todisteeksi luodin tehokkaasta käytöstä; Goffinet´n veljekset, jotka neuvottelevat Leopoldin ”firmalle” etuja.

Kongoa riistettiin kumin takia, ja Leopoldista tuli ”porvarisfaarao”, kuten Vuillard kirjoittaa.

Kongo toimii imperialismin ääriesimerkkinä, eikä ihme: belgialainen hallinto tappoi alueella miljoonia. Siellä tapahtui yksi ensimmäisiä moderneja kansanmurhia – ja pitkään se oli unohdettu. Joseph Conrad kirjoitti aikanaan aiheesta romaanissaan Pimeyden sydän (1899). Sven Lindqvist viittaa hänkin Kongoon peratessaan imperialismia esseeteoksessaan Tappakaa ne saatanat (1992).

Mitä uutta Vuillard sanoo? Tuoretta hänen Kongossaan on se miten pahalle muovataan kasvot. Kirjailija myös kritisoi vapaakauppaa ja näyttää millainen on nykyisen talousjärjestelmän kolonialistinen alkuhämärä.

Köyhien sota jatkaa kapinan teemaa, jota Vuillard pyörittelee myös 14. heinäkuuta-teoksessa. Tuo Ranskan vallankumousta käsittelevä kirja uppoaa ehkä liikaa ranskalaisiin yksityiskohtiin, joita muunmaalaiset eivät niin tavoita. ”Köyhien sota” onnistuu paremmin.

Vuillard keskittyy radikaalin teologin Thomas Mŭntzerin elämäntarinaan. Välillä poiketaan kirjanpainotaidon merkitykseen, varhaisten uskonpuhdistajien John Wyclyffen ja Jan Husin vaiheisiin ja myöhäiskeskiajan kapinoihin Englannissa ja Ranskassa.

Tämä kaikki muodostaa taustan, jota vasten heijastuu suuri panoraama: Mŭntzerin taistelu tavallisten ihmisten puolesta rahaa, valtaa ja voimankäyttöä vastaan.

Mŭntzerin isä hirtetään pojan ollessa varhaisteini, ja hänestä sukeutuu protestantti ja kiivailija. Hän saarnaa kaivosmiehille, kankureille ja talonpojille. Hän messuaa saksaksi, rahvaan kielellä. Miekka otetaan pois ruhtinailta ja annetaan vihaisen kansan käsiin, sanoo Mŭntzer, ja kansa ymmärtää: vallanpitäjät eivät anna mitään ilmaiseksi, eivät leipää saati vapautta. Ihmiset alkavat Mŭntzerin kehotuksesta vaatia Jumalan valtakuntaa tässä ja nyt, mutta sitä ei valta voi suvaita.

Mŭntzer arvosteli myös Lutheria, joka oli hänestä myynyt itsensä ruhtinaille. Luther sanoutuikin irti puhkeavasta talonpoikaiskapinasta ja vaati lahtaamaan kapinalliset kuin koirat.

Myös Friedrich Engels ja Karl Kautsky ovat kirjoittaneet Saksan talonpoikaissodasta ja luonnehtineet sitä varhaisena esimerkkinä luokkien välisestä konfliktista.

Vuillardin käsittelyssä Mŭntzeristä kehkeytyy universaali kapinallinen, missä tahansa ajassa vääryyttä vastaan nouseva henki.

Talonpoikaiset kapinalliset jyrättiin Frankenhausen taistelussa, Mŭntzer vangittiin ja teloitettiin, mutta hänen missionsa elää niin kauan kuin maailmassa piisaa sortoa ja eriarvoisuutta.

Vuillard tuo sanomansa esiin historian kautta ja melko abstraktilla tasolla. Kongo/ Köyhien sota voi silti olla ajan hermoilla, kun ajattelee miten pandemia ja imperialistinen hyökkäyssota Euroopassa on paljastanut talousjärjestelmän haavoittuvuuden; kriisiuutiset täyttävät eetterin.

Kun lähitulevaisuudessa siirrytään jälkifossiiliseen yhteiskuntaan, tulee talouskasvu väistämättä taittumaan, eikä se enää pysty peittämään jyrkkiä tulo- ja varallisuuseroja. Ilman talouskasvua yhden vauraus on suoraan pois joltain toiselta. On helppo ennustaa, että yhteiskunnallisen tasa-arvon vaatimus palaa silloin räikeällä ryminällä.

Éric Vuillard:

Kongo/ Köyhien sota

Kaksi kertomusta, 150 s.

Suomentanut Lotta Toiviainen.

Siltala 2022.

Kritiikki on julkaistu Ydin-lehden numerossa 4/2022.

Brittiläinen klassikko itämailla

Robert Byron: Tie Oxianiaan, matkakirja, 357 s.

Suomentaneet Paula Hotti ja Ville-Juhani Sutinen.

Savukeidas 2014.

Yllättävää tai ei: matkakirjallisuus on kirjallisuuslajeista vanhimpia. Eräs varhaisia matkakirjoja on kreikkalaisen Xenofonin Anabasis (300-luku eea.). Se kertoo palkkasoturijoukon matkasta Persiasta Vähä-Aasian poikki kotiin Hellakseen. Myös arabialaisessa ja itäaasialaisessa kirjallisuudessa matka-aiheet olivat jo ammoin esillä.

Länsimaisen kirjallisuuden kannalta tärkeitä ovat olleet Marco Polon kirjoitukset retkestä Kiinaan sekä 1700-ja 1800-lukujen matkakuvaukset, kuten monet J.W. Goethen tai Gustave Flaubertin teokset. Matkakirjallisuudessa on usein olennaista se millainen kuva vieraasta maasta ja kulttuurista luodaan. Marco Polon kirja määritti eurooppalaisten kuvaa Kiinasta 1600-luvulle asti. Orientalistiset matkakirjat rakensivat kuvan ”itämaista”, Pohjois-Afrikasta ja Lähi-Idästä, kuvan jonka ainakin Edvard Said uskoo vaikuttaneen jopa nykyaikaan asti.

Faktan ja fiktion väliin sijoittuva matkakirjallisuus voi olla rakennettu esseen, päiväkirjan, kirjeen, saarnan tai lokikirjan muotoon. Matkan tapahtumien oheen kirjoitetaan pohdintaa vastaantulijoista, luonnonihmeistä, taiteesta ja yhteiskunnasta. Vuosisatojen ajan matkakirjallisuus oli yksi tärkeimmistä kirjallisuusgenreistä, joka pohjusti myös modernin romaanin esiinmarssia. Tyylilajia on hyödynnetty kirjallisuudessa paljon. Sitä on myös parodioitu, esimerkkinä vaikka Jonathan Swiftin Gulliverin retket (1726).

Yleisesti ottaen matkakirjallisuutta ei ole laskettu modernin kirjallisuushistorian kaanoniin. Nyt suomennettu Robert Byronin matkakirja (1905-1941) Tie Oxianaan on brittiläisessä maailmassa nostettu unohdetuksi klassikoksi. Teoksen toinen suomentaja Ville-Juhani Sutinen hehkuttaa teoksen esipuheessa Byronia suorastaan yhtenä ”unohdetuimmista suurista maailmankirjailijoista”. Sutisen mukaan matkakirjallisuus kuuluisi ylipäänsä kirjallisuushistorian keskiöön.

Matkakirjallisuus onkin joustava non-fiktion laji, joka on säilyttänyt suosionsa nykypäivään asti, eikä ole surkastunut vain matkaoppaiksi tai television pikareportaaseiksi, kuten Sutinen väittää. Esimerkiksi puolalainen non-fiktiokirjailija Ryszard Kapuscinski, yhdysvaltalainen nykyprosaisti Paul Theroux ja monet nykyesseistit rakentavat tekstinsä paljolti matkan ympärille.

Sutinen on aiemmin suomentanut vinon pinon matkakirjallisuuden klassikkoja Laurence Sternestä Lady Warreniin. Esseekirjassaan Transit (2013) hän ruotii matkakirjallisuutta käännöstensa kautta. Sutisen englannista suomentamat teokset vilisevät usein anglismeja ja koukeroisia lauseita. Tie Oxianiaan on kuitenkin suomennettu tarpeeksi maltilla. Kahden kääntäjän yhteistyö on kantanut hedelmää.

Byronin on katsottu kiteyttäneen uudenlaisen matkakirjallisuuden tyylilajin. Kirjallisuushistoritsija Paul Fussel on mennyt niin pitkälle, että uskoo Tie Oxianiaan -teoksen olevan matkakirjallisuudelle sama kuin ”mitä Ulysses oli romaanille ja Autio maa runoudelle”. Entä miten Byronin, tuotteliaan matkakirjailijan ja Graham Greenen "Bridesheadin sukupolveen" luetun dandyn teos on uudenlainen? Ansaitseeko se todella klassikkoaseman vai onko kyse brittiläisestä liioittelusta?

Teoksen materiaalia on Byronin yhdessä diplomaatti Christopher Sykesin kanssa 1933-1934 tekemä lähes vuoden matka Venetsiasta Kyprokselle, Palestiinaan, Irakiin, Persiaan ja Afganistaniin. Otsikon Oxiania on Afganistanin pohjoisin maakunta. Kaikki mainitut alueet olivat tuolloin brittien siirtomaita tai imperiumin vaikutuspiirissä. Sutisen esipuheen mukaan tärkeää eivät ole matkakohteet, vaan mielensisäinen matka. Mutta eikö näin pitäisi voida sanoa kaikista paremmista matkakirjoista?

Byron on eräänlainen sankarimatkailijan prototyyppi. Hänen matkaseudullaan ei vieläkään vilise länsituristeja. Byron asui välillä paikallisten kanssa, körötteli kuorma-autoilla, muulien selässä, busseilla, hevosilla ja jalan. Hänet pidätettiin, yritettiin ryöstää ja hän kärsi kuumuudesta, kylmästä, sateista, nälästä, janosta ja hyönteisistä. Toisaalta hän matkusti myös ensimmäisessä luokassa ja anniskeli viiniä jatkuvasti.

Hän oli suosittu yläluokkainen kirjailija. Hän tapasi uskonnollisia johtajia, oppineita, politiikkoja ja kuninkaallisia – toki myös munkkeja, palvelijoita, kauppiaita ja oppaita. Brittiläinen herrasmies oli tekemässä ikään kuin Grand Tourin, eurooppalaisen ylhäisönuorison 1600-1800-luvuilla suosiman kulttuurisen opintomatkan, itämaista versiota. Alentuvasta orientalismista Byronia ei juuri voi syyttää, vaikka hän tarkasteleekin itämaalaisia parissa kohtaa kuin eksottisia eläimiä ja tahkoo itämaista lempeää huumoria.

Byronin teos ei suomalaisen matkakirjaklassikon, Kai Donnerin Siperian samojedien keskuudessa (1915) tavoin kuvaa soluttautumista vieraan kulttuurin keskelle. Anton Tšehovin matkakirjan Sahalin (1895) tapaan Byron ei jäljitä rangaistusvankien oloja ja paikallista kulttuuria. Byron tutkii muinaista arkkitehtuuria ja maalaustaidetta. Vanhat moskeijat, palatsit ja rauniot kiehtovat häntä. Tässä hän muistuttaa nykyturistia. Byron kertoo ihan kiinnostavasti Timur Lenkin jälkeläisten timuridi-hallitsijoiden historiasta. Jos arkkitehtuuri tai timuridit eivät satu innostamaan, nämä jutut voivat tuntua myös pitkäpiimäisiltä.

Byron havainnoi siionismin nousua sekä juutalaisten ja arabien suhteita Palestiinassa. Hän mainitsee assyrialaisten joukkomurhat Irakissa. Kiinnostavinta on kuvaus matkoista Iranissa ja Afganistanissa – tämä vie valtaosan teoksesta. Byron kommentoi sivulauseissa natsismia ja kommunismia. Hyvinvoivana kosmopoliittina hän kritisoi persialaista ja afgaaninationalismia, joka toimii näissä maissa nykyaikaistumisen alustana. Hän arvostelee Iranin shaahia, jota kutsuu salanimellä ”Marjoribanks”.

Entä missä on matkakirjallisuuden ”uudenlainen tyylilaji”? Byronin kirjallinen ilmaisu vaihtelee. Hän on täsmällinen, mutta turhankin laveasanainen. Nokkeluuksia riittää. Päiväkirjamuotoon rakennetussa teoksessa on vuoropuheluita, notkeaa kuvausta, huumoria, lyyrisyyttä, visuaalista silmää sekä jännittäviä ja koomisia sattumuksia, mutta lopulta aika populistisessa sävyssä. Byronin jaaritteleva kertojanääni alkaa pian kyllästyttää. Kirjasta puuttuu lisäksi jännite. Kun Byronin matkalla ei ole erityistä päämäärää, rakentuu teos kertojan ympärille. Kertojahahmona outojen seutujen romanttinen sankarimatkailija on tylsähkö. Mitään erityisen tuoretta hahmossa ei ainakaan tänä päivänä ole.

Byronin teos oli kaiketi omana aikanaan tyylillisesti uudenlainen. Nyt Byronin soveltamat proosan keinot ovat jo pitkään olleet matkakirjallisuuden käytössä. Teoksen kuvauksessa 1930-luvun itämaista on toki jotain osuvia yhtymäkohtia nykytilanteeseen. Ajankuvana teos ei ole huono. Osa jutuista on kuitenkin niin sidoksissa kirjoitusajankohtaansa, etteivät ne ole kovin inspiroivia.

Ollaakseen todella kiinnostava matkakirja vaatii tavallisesti mission tai sitten tarpeeksi näkemyksiä muusta kuin matkan varrella kohdatusta, kuten politiikasta, kulttuurista, filosofiasta tai kirjallisuudesta. Byronin teos ei täysin täytä näitä vaatimuksia.

Henkilöhahmoja, kansanryhmiä, arkkitehtuuri- ja taidesanastoa sekä käsitteitä on teoksen lopussa selitetty kiitettävän perusteellisesti. Tekstissä olisi tosin pitänyt olla viitteet selitysosioon. Joka tapauksessa selityksistä voi aiheista viehättynyt ammentaa tietoa.

Ville Ropponen

Kritiikki on julkaistu Parnassossa 2/2015.

Maailmallisuuteen sairastuneita

Sven Lindqvistin esseistiikasta

Ville Ropponen

I

Esseistiikassa teemat ovat enemmän esillä kuin fiktiivisessä proosassa. Kirjallisuuskritiikissä, jopa tutkimuksessa, esseistejä usein luonnehditaan lähinnä keskeisen tematiikkansa mukaan, tyyliin ”N.N. analysoi uususkonnollisten arvojen ja maallistuneen nykykulttuurin välistä ristiriitaa”. Ehkä teemojen korostumisen takia esseissä nousevat esiin näkökulmat, käsitteelliset asennot ja mielipiteet. Esseisti ei voi yhtä helposti kuin prosaisti maastoutua fiktiivisten henkilöiden selän taakse ja esittää, että kyse on vain heidän käsityksistään.

Perinteisesti esseemuodossa on ollut tärkeää keskusteleva moniäänisyys. Tämä juontaa juurensa pitkälti Montaignen tyylistä. Montaignen elinaikana, jota leimasivat uskonsodat ja poliittinen kiistely, erilaisten näkemysten esittäminen ja äärikantojen suhteellistaminen oli tärkeää ja merkki kriittisyydestä. Aikakaudet toisaalta muuttuvat.

Uutta suomalaista 2000-luvulla esiin murtautunutta esseevirtausta on usein moitittu liian provokatiiviseksi ja kärjistäväksi. Meille on opetettu, että kärjistäminen merkitsee aina yksisilmäisyyttä ja saarnaamista, ja tämä taas tarkoittaa luisua mielipiteiden diktatuuriin.

Mutta unohdammeko, millaisessa kulttuurissa elämme? Nykyään, hampaattoman relativismin kukoistaessa, minkä tahansa näkemyksen julkinen esittäminen on helppoa. Usein ei pyydetä edes perusteluja. Näennäinen moniäänisyys on korvia kuumottavaa. Tällaisessa keskusteluympäristössä ”keskusteleva” repliikki lässähtää ja häviää usein äänten kakofoniaan. Kriittisyys saattaakin nyt vaatia kärjistämistä, jopa pamflettimaisuutta.

Vakuuttaakseen terävä repliikki tarvitsee taakseen vahvat perustelut, toisin sanoen riittävän pitkälle mietityn maailmankuvan. Ja juuri tämä loukkaa nykyihmistä, ei ”kärjistäminen” sinänsä. Nykyihminen haluaa nimittäin miellyttää kaikkia. Sirpaloituneessa ajassa ei voi tietää kenen apua seuraavaksi tarvitsee, ja siksi rationalisti pukeutuu kääntötakkiin. Jälkimodernissa yhteiskunnassa uskomme, että voimme rakentaa elämämme ja identiteettimme tyhjästä, joten myös arvojen tulee olla valittavissa kuin marketin hyllyltä. Luulotellun valinnan vapauden temaattinen rajaaminen on siksi loukkaus itse vapautta kohtaan.

Toisin kuin provokatiivisuus, löysien kolumnien julkaiseminen esseekokoelmina (Silverberg, Tontti ym.) ei ole häirinnyt ketään. Ei myöskään se, että suositut prosaistit julkaisevat tunnetussa kirjallisuuslehdessä velttoja muisteluksiaan tai esittelevät kirjallisuusmakuaan esseinä. Ja onko kukaan pohtinut, ovatko Helsingin Sanomien ”lauantaiesseet” nimenomaan esseitä? Korkeintaan hymähdämme ironisesti.

Kyse on myös siitä, että suomalainen esseistiikka on kehittynyt eri tavoin – joku voisi sanoa hitaammin – kuin muualla Euroopassa. Aiheet, joita muualla on käsitelty nonfiktion keinoin, ovat meillä ilmenneet omaelämäkerrallisessa ja realistisessa proosassa. ”Kärjistävä” esseetyyli on meillä uutta, vaikka muualla Euroopassa sitä on ollut jo pitkään.

Otetaan esimerkiksi Sven Lindqvist (s. 1932), yksi pohjoismaiden tunnetuimpia ja arvostetuimpia esseistejä. Lindqvistin esseistiikka on särmikästä ja värikästä, mutta samalla myös hillittömän ”kärjistävää” ja pamfletistista. Tästä huolimatta – tai juuri sen takia – Lindqvistin teokset ovat nimenomaan esseistiikkaa.

II

Sven Lindqvist on julkaissut kaikkiaan yli 30 teosta. Hän aloitti 1950-luvulla melko perinteisenä mietelmä- ja kirjallisuusesseistinä, jonka ensiteokset varmasti tyydyttävät myös nykysuomalaista ”keskustelevan” esseen armastajaa. Myöhemminkin Lindqvist on viljellyt yksityisiä ja esteettisiä teemoja. Esimerkiksi En gift mans dagbok (1978, ”Aviomiehen päiväkirja”) kertoo hänen avio-onnestaan, tasapainoilevasta idyllistä; En underjordisk stjärnhimmel (1984, ”Maanalainen tähtitaivas”) on kalenterikirja, joka kirjaa ja kommentoi taiteen ja historian tapahtumia.

Lindqvistin nykyinen maine pohjaa kuitenkin 1990-luvun alun jälkeen julkaistuihin kirjoihin. Esseistin sivilisaatiokriittisten teosten Tappakaa ne saatanat (1992, suom. 1996), Rasismin vastustajia (1995, suom. 1998), Nyt sinä kuolit! Pommien vuosisata (1999, suom. 2000) ja Terra Nullius. Matkalla ei kenenkään maassa (2005, suom. 2006) perustuksena toimivat matkakuvaukset tai omaelämäkerralliset muistot. Seiniksi Lindqvist pystyttää oppinutta analyysia sekä sitaatteja historiallisista, kaunokirjallisista ja filosofisista teoksista. Hän liukuu yleisestä yksityiseen ja takaisin. Hän sekoittaa yhteiskuntakritiikkiä ja kirjallisuudentutkimusta unennäköön, taidetta politiikkaan ja idyllisiä kuvaelmia kauhistuttaviin historiallisiin faktoihin. Eikä hän pysähdy faktoihin, vaan jatkaa pohtimalla imperialismin, rasismin, kansanmurhien ja sodankäynnin asemaa länsimaisen filosofian, historian ja ideologian kentässä.

Lindqvistin metodi on usein imperialististen ja rasististen historiallisten dokumenttien lähiluku. Asettamalla näitä dokumentteja rinnan toisenlaisten dokumenttien tai kontekstin kanssa Lindqvist paljastaa dokumenteissa ilmoitetun totuuden valheellisuuden tai vähintään puolueellisuuden. Metodin ansiosta rakentuu usein teräviä historiantulkintoja.

Niin kuin hyvissä kirjailijoissa aina, Lindqvistissä viehättää tyyli. Hän kirjoittaa kevyesti ja syvällisesti, iskevästi ja runollisesti, dokumentaarisuutta ja fiktiota omintakeisesti yhdistellen. Samalla Lindqvistin teoksissa kiteytyy 1900-luvun jälkipuoliskon esseistiikan peruspiirre, erilaisten kirjallisten lajien sulauttaminen yhteen ja samaan esseeseen. Tätäkään esseistiikan tyylipiirrettä ei ole Suomessa liiemmälti viljelty.

Teoksissaan Lindqvist on kokeillut monenlaisia muoto- ja rakenneratkaisuja. Esimerkiksi Nyt sinä kuolit! Pommien vuosisata rakentuu seitsemästä eri aihelinjasta ja numeroiduista katkelmista. Katkelmien lopussa mainitaan, missä numeroidussa katkelmassa aihelinja jatkuu. Kirjaa on tällä tavoin mahdollista lukea joko lineaarisesti alusta loppuun tai aihelinjan mukaan katkelmasta toiseen siirtymällä.

III

Lindqvistin poikkeuksellinen kirjailijalaatu näkyy selvästi, mutta niin näkyy myös hänen rajoittuneisuutensa, joka kumpuaa juuri ”kärjistyksistä” ja provokatiivisesta aiheenrajauksesta. Mutta ennen kuin mennään tähän, tarkastellaan hetki Lindqvistin neljän mainitun kirjan teemoja.

Teoksissa piirtyy tulkinta historiantutkimuksessa ”positiiviseksi ajanjaksoksi” usein määritellystä aikakaudesta Wienin kongressin (1815) ja ensimmäisen maailmansodan alun (1914) välillä. Tuolloin eurooppalaiset uskoivat, että ihminen on kasvanut ulos raakalaismaisesta ja sotaisesta menneisyydestään. Edessä piti olla järjen täydellistymisen ja kehityksen aikakausi. Puhuuko esseisti siis vain menneisyydestä? Ei, hän peilaa nykytodellisuutta historiaan ja esittää nykyisen syntyneen menneestä, mutta myös osittain toistavan sitä.

Lindqvistin mukaan ”positiivinen ajanjakso” oli myönteinen lähinnä länsimaalaisille. Euroopan pinta-ala on vain seitsemän prosenttia maailman pinta-alasta, mutta tällä hetkellä eurooppalaisperäiset ihmiset pitävät hallussaan 55 prosenttia maapallosta. Levittäytyminen oli huipussaan 1800-luvulla, kun nykyaikaistuvat suurvallat valloittivat ylivoimaisten aseidensa avulla ison osan maapallosta ja puhdistivat sen etnisesti, Lindqvist uskoo. Esseistin mukaan kansanmurhia on esiintynyt historiassa aina antiikin ajoista lähtien, mutta epidemian asteelle ne nousivat vasta 1800-luvulla. Rasismin synnyn Lindqvist jäljittää 1800-luvun alun Yhdysvaltoihin.

Lindqvistin näkökulma on epäilemättä velkaa Hannah Arendtin teokselle Totalitarismin synty (1949, suom. 2013). Arendt löytää totalitarismin juuret imperialistisen ajan politiikasta, erityisesti brittiläisen siirtomaaimperiumin byrokratiasta. Erään toisen Arendtin käsittelemän totalitarismilinjan Lindqvist sivuuttaa kokonaan, mutta palataan siihen myöhemmin.

Brittiläisen siirtomaapolitiikan seurauksia Lindqvist käsittelee vaikuttavasti teoksessaan Terra Nullius. Matkalla ei kenenkään maassa. Kirjassa yhdistyvät matkakuvaus nyky-Australiasta, aboriginaalien kansanmurhan historia ja kuvaus alkuperäiskulttuurin uudesta noususta.

Eurooppalaisen rasismin ja imperialismin teema huipentuu teoksessa Tappakaa ne saatanat, joka on ehkä Lindqvistin paras teos. Siinä hän kulkee sylimikron kanssa Saharassa etsimässä Joseph Conradia. Liike tilassa on samalla liikettä ajassa. Teoksen nimi on sitaatti Conradin romaanista Pimeyden sydän (1899, suom. 1968). ”Tappakaa ne saatanat”, tiivistää romaanin mystinen Kurtz, Kongojoen kauppa-aseman johtaja, eurooppalaisen sivilisaation tehtävän maailmassa.

Conradin aikalaisten mielestä muiden kansojen alistaminen oli biologisesti välttämätöntä, vahvemman oikeutta, joka luonnon lakien mukaan väistämättä johti ”alempien rotujen” tuhoon. Lindqvist esittää, etteivät kansanmurhat alkaneet eivätkä päättyneet natsien valtakauteen. ”Auschwitz oli nykyaikainen, teollinen sovellutus sille tuhoamiselle, jonka varassa Euroopan maailmanherruus oli jo pitkään levännyt”, hän kirjoittaa (s. 196).

Kirja synnytti ilmestyessään valtavan myräkän ruotsalaisella kulttuurikentällä. Lindqvistin kriitikot raivostuivat siitä, että hän kyseenalaisti juutalaisten kansanmurhan ainutlaatuisuuden ja esitti sen olleen seurausta imperialistisen ajan rotuideologiasta. Muutamat kriitikot väittivät Lindqvistin jopa kieltävän holokaustin, joka on vuodesta 1945 lähtien saanut olla lähes yksin 1900-luvun massaterrorin ja modernin raakalaismaisuuden synonyyminä.

IV

Millä tavoin Lindqvist sitten on rajoittunut ja pamfletistinen? Esseistin ruotsalaiset kriitikot olisivat voineet viitata (mutta eivät viitanneet) esimerkiksi siihen, että Lindqvist muistaa natsismin uhrit, mutta kommunismin uhrit hän unohtaa. Teoksissaan länsivaltojen inhottavuuksien väsymätön kriitikko ei nimittäin juuri edes mainitse ei-länsimaalaisten suurvaltojen, kuten Japanin, Kiinan, Venäjän tai Turkin valtapyrintöjä ja historiallisia rikoksia.

Esimerkiksi Rasismin vastustajia -teoksessa rotuennakkoluulojen vastustajat ovat kaikki yhdysvaltalaisia, brittejä, ranskalaisia tai saksalaisia eli länsimaalaisia. Onko siis niin, että vain länsimaissa on esiintynyt rasismia, jota sitten vain länsimaissa on vastustettu? Teoksessa Lindqvist myöntää, että varmasti muuallakin on rasismia. Aiheen rajaustaan hän perustelee tietämättömyydellä. Mutta onko kysymys vain tietämättömyydestä?

Teoksessa Nyt sinä kuolit! Pommien vuosisata Lindqvist esittelee vain länsivaltojen tekemien pommitusten historiaa. Sitä, miten japanilaiset tuhosivat Shanghain 1930-luvulla, miten Luftwaffe murskasi Itä-Euroopan kaupungit tai neuvostoilmavoimat pommitti Afganistanin kivikaudelle, ei edes mainita. Sama keskittyminen länsivaltoihin jatkuu myös Lindqvistin tuoreimmassa teoksessa Tavoitteena kansanmurha (2009, suom. 2009).

Mistä aiheen rajauksessa on kysymys? Johtuuko se ehkä jälkikolonialistisen historian ja kulttuurintutkimuksen valtavirran luomasta näköharhasta? Jälkikolonialistisessa tutkimuksessa analysoidaan pääasiassa länsimaiden kolonialismia ja imperialismia. Asia selittyy kaiketi sillä, että jälkikolonialismi on kukoistanut erityisesti länsimaissa, ja tutkijoista valtaosa on länsimaalaisia tai syntyisin länsimaiden entisistä siirtomaista. Esimerkiksi orientalismi-teoriastaan tunnettu Edward Said erittelee lähes yksinomaan länsimaiden orientalismia.

Kuitenkin käsitettä ”rikos ihmisyyttä vastaan” käytettiin ensi kerran vuonna 1915, kun Ranska, Britannia ja Venäjä tuomitsivat Turkissa tapahtuneen armenialaisten kansanmurhan. Tämä kansanmurha oli ensimmäinen 1900-luvun massamurhien sarjassa ja inspiroi muiden muassa Adolf Hitleriä.

Kyse ei ehkä sittenkään ole vain aiheen rajauksesta. Rasismin vastustajissa Lindqvist harmittelee, että yhtä sorrettua ryhmää puolustavat aktivistit ja tutkijat harvoin huomioivat muita sorrettuja ryhmiä, vaikka kyseessä on yhtäläinen sorto. Herää siis kysymys, miksi kirjailija itse toimii samoin.

Yhtä lailla herää kysymys, miksi Lindqvist, joka useassa teoksessaan perkaa Darwinin perintöä kriittisesti, ei mainitse samanaikaista eurooppalaista ajattelijaa Marxia. Darwin ei keksinyt rotuoppia, mutta hänen teostensa jälkeen rasismista tuli salonkikelpoista, ja tieteelle lankesi rooli valtapolitiikan oikeuttajana. Darwinismi vaikutti eugeniikan, natsien eutanasia-ohjelman ja rotuun perustuvan tuhoamisen taustalla. Eikö tulisi yhtä lailla pohtia, millä tavoin Marx ja hänen käsityksensä, joista itse asiassa monet olivat samantapaisia kuin Darwinilla, ovat vaikuttaneet marxilaisen liikkeen kautta maailman politiikkaan ja kommunismin rikoksiin?

Nämä saattaisivat olla turhia ja jopa naiiveja kysymyksiä, jollei Lindqvistin oma nuoruuden tuotanto lisäisi ihmetystä. Lindqvistin läpimurtoteoksena pidetyssä Myytti Wu Tao-tzusta (1967, suom. 1968) kuvataan 1960-luvun lopun Kiinaa eriskummallisesti. Lindqvist puhuu kyllä lyhyesti Kiinan sanan- ja ajatuksenvapauden puutteesta, sorrosta, ihmisten yhdenmukaistumisesta ja kärsimyksistä. Silti hänen loppupäätelmänsä on: ”Puolue tunnusti nämä erehdykset ja koetti korjata ne. Venäläiset olivat jo sanoutuneet irti stalinismistaan. Maolaisuus oli alun perin hyväluontoisempaa. Kaikki näytti olevan kunnossa.” (s. 125)

Lisäksi Lindqvist sivuuttaa vain vuotta aiemmin tapahtuneen Kiinan kulttuurivallankumouksen terrorin. Hän jättää mainitsematta Maon ”suuren harppauksen” aiheuttaman nälänhädän, mutta päivittelee Intian köyhyyttä ja tuloeroja. Hänestä Intia todistaa, ettei väite demokratian tarjoamasta inhimillisemmästä kehitystiestä ole totta.

Lindqvist, länsivaltojen iljettävyyksien tuleva analyytikko, kierteli 1960- ja 1970-luvulla laajasti myös Etelä- ja Väli-Amerikkaa. Teoksessa Heittovarjo (1969, suom. 1970) Lindqvist tuntee myötätuntoa latinalaisamerikkalaisia vallankumousliikkeitä kohtaan. Kuubassa hän rekisteröi sananvapauden puutteen ja poliittiset vangit, mutta terroria hän ei mainitse. Kuuban valtiollinen sensuuri ja Castron henkilökultti johtuvat hänestä vain Yhdysvaltain kauppasaarrosta. Kuuba on Lindqvistille tulevaisuuden maa.

V

Lindqvistin näkökulman rajoittuneisuus ja pamfletistisuus näyttävät olevan selvästi osoitettavissa. Esseistin intellektuaaliset lähtökohdat tuntuvat olevan kylmän sodan aikakaudessa. Hän vaikuttaa edelleen kieltäytyvän kajoamasta nuoruutensa pyhiin lehmiin, kommunismiin ja ei-länsimaalaisten suurvaltojen moraaliseen vastuuseen. Kumma kyllä, näkökulman rajoittaminen ei silti vähennä Lindqvistin esseistiikan tehoa, eikä hänen viestinsä vaikuttavuutta. Hänen esittämänsä läntisen kulttuurin ja ideologian kritiikki säilyy.

Kenties kärjistävä näkökulma pakottaa meidät ajattelemaan. Kun Lindqvist pohtii vain läntisen kulttuuripiirin vastuuta historian ja nykyhetken ongelmista, hän tulee samalla – tietoisesti tai tiedostamattaan – sanoneeksi, ettei muilla kuin länsimailla ole väliä. Valtaosa kommunismin uhreista oli venäläisiä, kiinalaisia ja muita ei-länsimaalaisia. Kun heidän historialliseen kokemukseensa ei oteta kantaa, se lakkaa olemasta. Lindqvistin valikoidusti kriittiset teokset osoittavat näin paradoksaalisesti, että globalisaatiosta ja kansainvälisyydestä huolimatta lännen ja idän välillä vallitsee yhä juopa – ehkä jopa isompi kuin teollistuneen pohjoisen ja kehittyvän etelän.

VI

Lindqvist on ikään kuin nykyesseistin protyyppi, esseistin, joka ei voi välttää kärjistyksiä, provokaatiota ja pamflettimaisuutta. Ei, koska esseisti on sairastunut ”maailmallisuuteen”. Se tarkoittaa sitä, että hän saa jakaa tai joutuu jakamaan aikakautensa ihmisten käsitykset. Esseisti joutuu ottamaan kantaa moraalisiin kysymyksiin, ja tämä on toimintaa, jossa on puolueellisuuden, ”intellektuaalisen itseruoskinnan” ja jopa naurettavuuden vaara.

Miksi on näin? Koska esseisti uskoo tavoittavansa todellisuuden, koska hän pyrkii puhumaan todellisuudesta. Hänellä ei ole mahdollisuutta pysähtyä preparoimaan kieltä lyyrisin työkaluin partikkeleiksi, joita yhdistellen voi luoda älyllisiä pelejä, jotka liittyvät – kuinkas muuten – tietotekniikan edistysaskeliin. Esseisti ei suositun prosaistin tapaan pyri kertomaan ”koukuttavia tarinoita”, joita määrittävät valtamediassa esillä olleet aiheet tai kustantajan ajatukset siitä, mikä kiinnostaa ja menee kaupaksi.

Roikkuessaan todellisuudessa kuin onkimato koukussa esseisti ei voi kieltää ”maailmallisuuttaan”. Hän ei voi paeta universaaliksi julistetun estetiikan ja yleispäteviksi kuviteltujen merkitysten maailmaan. Ei, esseisti yrittää puhua todellisuudesta ja aikakaudesta. Hänen on pakko näytellä ”vihaisen tyypin” roolia. Juuri siksi hänen on rajattava aiheensa, kärjistettävä ja maalattava pääväreillä, ilman pastellisävyjä, vaikka sille virnisteltäisiin tai sitä pidettäisiin ”rajoittavana tendenssimäisyytenä”.

Kirjoittaja on esseisti ja fanaatikko.

Sven Lindqvistin suomennettu esseetuotanto

Myytti Wu Tao-tzusta (1968)

Heittovarjo (1970)

Maasta kasvaa valta (1975)

Tappakaa ne saatanat (1996)

Aavikkosukeltajat (1997)

Rasismin vastustajia (1998)

Nyt sinä kuolit! Pommien vuosisata (2000)

Terra Nullius. Matkalla ei kenenkään maassa (2006)

Tavoitteena kansanmurha (2009)

Essee on julkaistu Kritiikki VIII -lehdessä (Kevät 2013)