lauantai 7. maaliskuuta 2020

Kohti ihmiskeskeisyyden jälkeistä aikaa


Ville Ropponen


Kaksi tuoretta esseeteosta pohtii eri näkökulmista ihmisen ja ympäristön suhdetta. Miltä elollinen maaailma näyttää, jos ihminen ei olekaan kaiken keskipiste?


Ilmastonmuutoksen ja ympäristökriisin uhat aletaan tiedostaa. Teollisen ihmisen jyrsimäjäljet, sukupuuttoaalto, villin luonnon tuho vierittävät yhteiskunnat ja teknologian, talousjärjestelmän ja elämäntapamme väistämättä järistykseen. Edessä on kulttuurimurros, jonka kaikkia vaikutuksia ei vielä pysty ennakoimaan. Jos ihminen lajina edes selviää!

Kaksi tuoretta esseeteosta lähestyy kuumottavia kysymyksiä kiinnostavasti eri tavoin. Pauliina Haasjoki ja Riikka Kaihovaara poikkeavat toisistaan kirjoittajina ja näkökulmissaan. Tandemina luettuna teokset täydentävät toisiaan.

Haasjoki kaartelee taivaalla, ensyklopedisesti sfääreissä, Kaihovaara iskee kyntensä lihaan, pihaan ja puuhun. Haasjoen esseet ovat muodoltaan kokeilevampia, mutta ajattelijana Kaihovaara on radikaalimpi. Apolloninen Haasjoki ja dionyysinen Kaihovaara ovat nykyesseistiikan Bonnie ja Clyde, Jekyll ja Hyde tai Putin ja Medvedjev: lukija saa täyslaidallisen aikalaiskuvausta ja filosofiaa; sivilisaatiokritiikkiä piisaa, joskin melko läntisestä vinkkelistä, molempien kirjoittajien kulttuuriviitteissä kun painottuvat kotimaisuuden lisäksi Yhdysvallat.



Haasjoen Himmeä sininen piste liitää läpi lukemattomien aiheiden, jotka kiertyvät kahdelle radalle, avaruuteen ja maapallon kohtaloon ympäristökriisissä. Teoksen nimi viittaa siihen miltä maa näyttää kuvattuna aurinkokuntamme laidalta, josta elollinen eksoplaneetta jo tunnistettaisiin.

Neljässä pitkässä esseessä Haasjoki harjaa tieteiskirjallisuutta, elokuvia ja nykytaidetta. Hän sukkuloi fysiikasta faabeleihin, somekeskusteluista avaruusolentoihin ja eläinten tietoisuuteen. Hän kritisoi rajatonta kehitysuskoa, joka huipentui avaruusohjelmassa. Arvostelun kohteena on usko ulkopuolisiin ratkaisuihin, kun ratkaisut olisi jokaisen tehtävä itse.

Parhaimmillaan Haasjoki luo hienoa synteesiä ja ajankuvaa, heikoimmillaan teksti hajoaa liikaan abstraktiuteen ja kokemusvajeeseen, vaikka käsitteellinen ilmaisu sinänsä onkin perusteltua teoksen merkityskentissä.

Haasjoki erittelee siirtymää ihmiskeskeisestä ajattelusta posthumanistiseen. Teoksen parhaita esseitä ovat ”Villi tulevaisuus” ja ”Muunlajiset”. Ensimmäinen pohtii maailmanloppua, tieteisfiktiota ja faktoja ympäristön tilasta. Seuraavat 20 vuotta ratkaisevat kuljetaanko kohti pannuhuonetta vai tasapainoisempaa tilaa, jossa voi opetella selviämään, uskoo Haasjoki. ”Muunlajiset” pohtii käsityksiä eläimistä nyt kun planeetan nisäkkäistä 96 prosenttia on ihmisiä ja kotieläimiä. Haasjoki tarkastelee tuotantoeläimiä, niiden kärsimystä. Eläinten ja ihmisten alistava kohtelu kulkevat käsi kädessä, vakuuttelee esseisti. Talouskasvu ja hyvinvoinnin tahkoaminen perustuvat osin eläinten tehostettuun hyväksikäyttöön.

Haasjoen luontokäsitys kärsii eräänlaisesta ”söpöydestä”. Esimerkiksi petojen petoluonteen kauhistelu tai oletus tuotantoeläinten ihmisenkaltaisista tunteista vaikuttaa perustuvan ihmiskäsitysten sijoittamiseen luontoon, joita siellä ei ole. Haasjoen peräänkuuluttamat humanismi (jotenkin laajennettuna myös eläimiin) ja verenvuodatuksen kielto ovat hyviä ihanteita, mutta on vaikea uskoa niiden pohjaavan biologiaan.


Haasjoki pohtii ilmastonmuutokseen varautumista ja ekologista teknologiaa. Kuinka siirtymä ekologiseen yhteiskuntaan tulisi tehdä? Yksilön kulutusvalinnoista ei ole kyse, vaan kollektiivisesta muutoksesta. Sen ei tarvitse olla vain kieltäymystä ja rajoituksia, vaan uusi tapa elää voi olla parempi ja mielekkäämpi.

Kapitalismia sekä tulo- ja varallisuuseroja Haasjoki kritisoi sivulauseessa. Mutta hän ei kirjoita näkyviin kuinka taloudellisesti oikeudenmukainen jälkifossiilinen yhteiskunta tulisi järjestää kirjoittajan itsensä kaltaisten koulutettujen keskiluokan älykköjen asiantuntijapuheenvuorojen ulkopuolella.

Teoksen esseeminä tuntuu ilmentävän ongelmia, joihin nykyihminen on ympäristökriisissä jämähtänyt. Esseeminä on tarkkailija, joka käsitteellistää mieluummin kuin toimii. Hän elää representaatioiden ja individualismin maailmassa. Minä tarkkailee tietokoneensa ruutua, puhuu somesta ja feedistään, kertoo vegaaniudestaan, ahdistuu eläintuotannosta, mutta vaikuttaa vieraantuneelta luonnosta. Hän ei liiku luonnossa, eikä kuvaa sitä. Vain yhdessä kohtaa hän vaikuttuu linnuista ja pohtii västäräkin kokemusmaailmaa. Omaa elämäntapaansa ja sen ekologista kestävyyttä hän ei esittele, eikä pura.


Kaihovaaran Villi ihminen lähestyy aiheitaan konkreettisemmin. Tavanomaisemman alun jälkeen teoksen esseet riehaantuvat rönsyille, mutta rihmasto pysyy kasassa dialektisen ja iskevän tyylin ansiosta. Esikoisteoksena Villi ihminen on reväyttävä ja panee ajatukset kuhisemaan, vaikka sen pohjimmiltaan romanttinen vire ei ehkä kaikkia miellytä.

Kaihovaara perkaa kulttuurin ja luonnon rajanvetoa. Hänestä ihminen on kaikessa osa luontoa, ei erillinen. Kaihovaaralle luonto on muutakin kuin raaka-ainevarasto tai söpö ja heikko, suojelun kohde. Se on ruma ja epäjärjestelmällinen ja versoaa myös ihmisen hylkäämille joutomaille. 

Villin ihmisen yhdeksässä esseessä kairaudutaan käsityksiin luonnosta ja ihmispsyykestä ja kaikkea hierotaan vasten modernia. Taustalla kulkevat pohdinnat puhtaudesta ja liasta, hallinnasta ja kaaoksesta. Ja läpi teoksen määritellään ”villiyttä”.

Kaihovaara sanoo suoraan: ympäristökatastrofeja on aina edeltänyt demokratian puute, sikailevan yläluokan loiskasvu.

Esseiden taustalla on posthumanistinen ajattelu. Esseisti viittoilee yhdysvaltalaisiin filosofeihin ja kirjailijoihin Timothy Mortonin ”pimeästä ekologiasta” John Zerzanin anarkopritivismiin ja Gary Snyderin luontoesseistiikkaan.

Erilaisten myyttien, kuten ”jalon villin” puhkominen on osuvaa, vaikka ei aina kovin uutta. Kaihovaaraa ruotii asioita pitkälti organismien ja kehollisuuden kautta. Esseissä syntyy dialektinen piiri: esitetäään väite ja sen jälkeen se pyritään kumoamaan jne.

Kaihovaara näkee luonnon moneutena, jossa on kaikki, julmuus ja kauhukin. Haasjoesta poikkeavasti Kaihovaaralle humanismi on luontoa tuhoavan modernin hiljainen rikoskumppani. Pitäisikö humanismi sitten hylätä ja mitä se tarkoittaisi? Vahvimman valtaa vai kaiken elollisen samanarvoisuutta? Kaihovaara ei vastaa.

Läpi teoksen kulkee ihmiskeskeisyyden kritiikki. Ihmisen on luovuttava ajatuksesta, että hän voi hallita luontoa, ensin turmelemalla ja sitten suojelemalla. Päinvastoin tulisi päästää ennakoimaton elinvoima itseemme, sillä sitä luonto merkitsee.

Kaihovaaran esseesubjekti on Haasjoen tapaan hänkin kaupunkilainen, mutta näyttää peuhaavan luonnossa enemmän, eräretkeillen, siirtolapuutarhaa viljellen, kasviksia hapattaen, kompostoiden, pyrkien kohti ekologisempaa elämäntapaa.

Villin ihmisen keskeisiä esseitä ovat ”Pimeän mielen ekologia”, ”Kulttuuri suolessamme” ja ”Myytti nimeltä antroposeeni”. Entä jos ihmismielen käsittäisi koneen sijaan ekosysteemiksi, pohtii Kaihovaara. Hän vetää vastaavuuksia biologisten toimintojen ja psyyken välille, versoamisesta mätänemiseen.

Esseisti valottaa suolistobakteerien merkitystä ja mahdollista yhteyttä aivoihin. Maapallon ensimmäiset elinmuodot, bakteerit, vallitsevat yhä planeettaa. Kenties ihminen onkin bakteerien orja, joka on noussut kapinaan yrittäessään tuhota elonkehän, pohtii Kaihovaara.

Kaihovaaralle ihminenkään ei ole yksilö, vaan ekosysteemi. Kaikkien eliöiden tapaan ihminen katsoo asioita omasta navastaan käsin ja käyttää muita hyödykseen. Tuhoudummeko juuri siksi, että olemme eläimiä? Luonnon historiassa on toistunut useita joukkosukupuuttoaaltoja ja eliöt ovat joskus itse aiheuttaneet tuhonsa, ehkä myös dinosaurukset.

Antroposeeni hävittää ihmisen, ja siksi ihmisen huoli luonnontuhosta on ”pelkoa oman perseemme puolesta”, väittää Kaihovaara. Luonto uusintaa itsensä ihmisen jälkeenkin ja vaikka ihminen tuhoaisi kaiken elämän, luonto olisi voittanut, ”sillä kuolema on osa elämää”. Kaihovaara suunnistaa nihilismin tuolle puolen, sillä nihilismikin on ihmiskeskeinen käsite.

Villi ihminen on oudon voimaannuttava kirja, vaikka kaikista väitteistä ei voi olla samaa mieltä, ei tarvitsekaan. Akateemisen filosofisia Kaihovaaran pohdinnot eivät ole, vaan hän pyörittelee ajatuksia kaunokirjallisen kahleetta.

Kaihovaara ruotii ihmisyyden pimeitä puoliakin päinvastoin kuin Haasjoki, joka jää pyörimään moralismiin ja hakee lähinnä ylätason ratkaisuja ekokriisiin.

Kaihovaara näyttää elonkehän kyvyn korjata itsensä. Hänen mukaansa tulisi antautua villiydelle, heittäytyä pimeään, jotta yhteiskunnat nyrjähtäisivät uuteen suuntaan. Villi ihminen pohtii uusvanhaa luontoyhteyttä, juurtumista paikalliseen luontoon, jossa sen rönsyily järjestää kaiken.

Anarkoprimitivistinen usko kulttuurin ja lopulta symbolisen järjestelmänkin poisjuurimisen jälkeen esiin pulpahtavasta kokemuksen aitoudesta on silti huvittava. Heideggerilaisessa autenttisuuden kaipuussaan ja radikaalissa rousseulaisuudessaan se on läpeensä kulttuurinen käsitys, vaikka vastustaa kulttuuria.



Kirjallisuus muuttaa käsityksiämme todellisuudesta. Entä jos modernisaatio ei olekaan nousua yli-ihmisyyteen, vaan ihmisen sukupuuton katalyytti? Jotta näin ei kävisi, tarvitsemme tuoreen yhteyden elonkehään ja itseemme – olemmehan osa luontoa.

Ympäristökriisi on ratkaistavissa vain yhteistoiminnalla, kollektiivisin ratkaisuin, ei kääntymällä toisiamme vastaan. Luettuanne painukaa korpeen, ystävät – yhdessä – sillä nyt ei ole aika kasvattaa betonikuorta.



Pauliina Haasjoki: Himmeä sininen piste. Poesia 2019. 319 s.
Riikka Kaihovaara: Villi ihminen ja muita luontokappaleita. Atena 2019. 224 s.



Kritiikki on ilmestynyt Ydin -lehdessä 1/2020.







Stalin realismin kovassa valossa

Stalinin vainoja käsittelevät romaanit luottavat realistisesti kuvattuun suureen kertomukseen, jossa ”paljastetaan” rikokset . Ville Ro...