Isänmaan surulliset vapauttajat

Millainen oli valkokaartilaisten sisällissota 1918 punaisia vastaan? Anneli Kannon romaanissa Lahtarit joukko pohjalaisia kulkee taisteluissa Vaasasta Viipuriin. Taidokkaan romaanin pääteemaksi nousee valkoinen terrori.

Ville Ropponen

Sisällissota ei ole uusi aihe, mutta sen valkoista osapuolta ei ole juuri kuvattu 1920-1930-lukujen ”vapaussotakirjallisuuden” jälkeen. Sillanpään Hurskas kurjuus (1919) tai Kössi Kaatran Punaiset ja valkoiset (1919) toki löivät mukaan sävyjä. Väinö Linnan Täällä pohjan tähden alla (1959-1962) siirsi luupin hävinneiden näkökulmaan. Linnan linjoilla monet kirjailijat Merestä Tuuriin ja Landeriin ovat kertoneet pääasiassa punaisten kohtaloista.

Romaani on eräänlainen sisarteos Kannon aiemmalle romaanille Veriruusut (2008), joka kuvaa punaisia naiskaartilaisia. Lahtareissa Kanto käyttelee pohjalaisia murteita yhtä hyvin kuin Antti Tuuri Talvisota-romaanissa (1984). Verisistä tapahtumista huolimatta teoksessa on huumoriakin. Romaani piirtää myös punaisista pikakuvan, ja punaista terroria sivuutaan.

Kannon teos liittyy nykyiseen historiallisen romaanin buumiin. Se on kansainvälinen trendi, jossa fiktio perustetaan tarkasti tositapahtumille. Laaja taustatyö näkyy. Kirjailija hyödyntää nuoren polven historiantutkimusta, jossa sisällissotaa on käsitelty kriittisesti. Valkoinen terrori on räiskähtänyt esiin, kun sitä vuosikymmeniä peiteltiin ja kaunisteltiin.

Aihe on järeä: väkilukuun suhteutettuna Suomessa tapettiin teloituksissa ja vankileireillä 1918 enemmän ihmisiä kuin Stalinin suuressa terrorissa 1937-1938; vankileirien kuolleisuusprosentti oli isompi kuin natsien keskitysleireillä. Puhdistukset olivat valtaosin suunniteltuja.

Eripurainen valkoinen kuoro

Kannon romaanissa ei ole kysymys vain historian elävöittämisestä, vaikka joku voisi sellaistakin epäillä. Teoksessa hyödynnetään nykyproosassa yleistä näkökulmatekniikkaa. Kahdeksan keskushenkilön lisäksi sivuhenkilöitä vilisee. Pienistä jäykkyyksistä huolimatta Kanto onnistuu lataamaan kuhunkin ääneen särmää. Mukaan hän yhdistelee historiallisia dokumentteja, päiväkäskyjä, sanomalehtijuttuja, muisteluksia.

Eri näkökulmat luovat romaaniin ristivalotusta ja asettavat toisensa kriittiseen tai huvittavaan valoon: osa henkilöistä kuvaa tapahtumia hyvinkin väritetysti. Syntyy eripurainen kuoro, josta yksittäiset äänet nousevat välillä etualalle.

Terävänä esiin piirtyy muonittajaksi sotaan lähtenyt Helena, joka toimii myös arkuttajana, kuulustelujen kirjurina ja sensorina vankileirillä. Romaanissa on muitakin vahvoja naishahmoja ja yleensä feministinen viritys.

Suojeluskuntalainen Ketoluoma kehittelee Lauri ”Tahko” Pihkalan tyylisiä nationalistisia rotuoppeja oikeuttamaan valkoisen armeijan toimia. Konekiväärimasinisti Friis tuo muistumia Vihtori Kosolasta. Jääkäri Ylivalli on traagisempi hahmo, joka uskoo isänmaahan, mutta kansalaissodan lihamyllyn jälkeen tilalle astuvat pettymys ja katumus.

Jääkäreitä elähdyttää nationalismi ja usko Saksaan. Pohjalaiset talonpojat ovat usein körttiläisiä ja luottavat asiansa oikeuteen, varsinkin kun sanotaan lähdettämän ”punaryssiä” vastaan. Yllättäen vastassa on suomalaisia. Tampereen taisteluissa kaduilla makaa ruumiita, talot palavat. Juopuneet valkokaartilaiset sekoilevat ja ahdistelevat naisia.

Sattuman kauppaa

Marko Tapio kuvaa romaanissa Arktinen Hysteria (1967-1968) sisällissodan osapuolten aatteettomuutta ja nihilismiä. Kannon tulkinta ei ole nihilistinen, vaikka hänelläkin sota näyttäytyy pääasiassa taisteluna vallasta. Molempien puolten johtajia kuvataan satiirisesti. Tavallinen kansa kärsii, eikä välttämättä pidä kummastakaan osapuolesta.

Kanto esittää sodan katastrofina, johon monet tapahtumien käynnistyttyä ajautuvat. Suojeluskuntalainenkin ajattelee miten sattumaa on, ettei hän kulje punakaartissa.

Lahtarien loppuosan tapahtumat ovat todella raakoja, vaikka Kanto kuvaa terroria tyylikkäästi: teloituksia, raiskauksia, ”venäläisten” etnistä joukkomurhaa Viipurissa, Hennalan leirihelvettiä.

Veriruusuissa henkilöt löytävät voimaa rakkaudesta. Lahtareissa ihmissuhteet epäonnistuvat tai vaipuvat merkityksettömiksi. Sodan kauhut sammuttavat intohimon ja aatteiden palon. Voittajatkaan eivät selviydy vauriotta. Jääkäri Ylivallista tuntuu, että voittajia ovat vain valkoisten taustalla piilevät rahamiehet. ”Vapaussodan” voittajat ovat myyneet Suomen Saksan vasalliksi.

Lahtarien ihmisiä heittelevät kollektiiviset voimat, he kulkevat sodan huumassa, eikä yksikään voi pyristäytyä irti aikakauden kymestä.

Anneli Kanto: Lahtarit. 389 s. Gummerus. 2017.

Kritiikki on julkaistu Kansan Uutisten Viikkolehdessä 10. 3. 2017.

Ammattitaitoista kevytdraamaa suurlakkosyksystä

Jenni Linturi: Malmi 1917

206 s, Teos 2013 

Historialliset aiheet ovat kovasti pinnalla proosassa. Onkohan kyse samasta ilmiöstä kuin 1930-luvun neuvostokirjallisuudessa? Kun nykyhetkeä ei voi kuvata totuudenmukaisesti, paetaan historian määritellympiin kuviin? Tai ehkä nykyisyyttä yritetään kuvata rivien väleissä menneisyyden kautta?

Sisällissotaa on käsitelty kirjallisuudessamme paljon. Ei siinä mitään outoa ole, mutta prosaistin tehtävää ruodittu aihe ei helpota.

Jenni Linturin Malmi 1917 -romaani poikkeaa tavanomaisesta siinä, että se ajoittuu sisällissodan aattoon, suurlakkosyksyyn 1917. Kansalaissota häämöttää taustalla vain lukijan oletuksina. Myös teoksen näkökulma on hiukkasen uudenlainen. Samoin kuin Linturin esikoisromaanissa Isänmaan tähden (2011) ääneen pääsevät suuntaansa etsivät nuoret.

Muitakin yhtäläisyyksiä esikoisromaaniin löytyy. Linturi kuvaa porvarillisia piirejä, maanomistajia ja sivistyneistöä. Malmi 1917 -romaanin henkilöt voisivat olla esikoisen suomalaisten Waffen-SS-sotilaiden vanhempia. Samoin kuin SS-miehet Malmin nuoret hakevat unelmiaan väkivallan keskellä – haaveita, jotka usein raksahtavat rikki todellisuuden tiiliskiviin.

Linturin romaani on historiallista draamaa, mutta kunnianhimoa on enemmänkin. Voi ounastella kirjailijan tavoittelevan korkeakirjallisia säväreitä. Malmi 1917 virittyy romanttisemmille linjoille kuin esikoisteos mutta muuten Linturin estetiikka on samantyyppistä, hiotun lakonista.

Kerrontakeinoiltaan toinen romaani on ensimmäistä perinteisempi. Ulkopuolinen kertoja valottaa tapahtumia eri henkilöiden kautta, mutta aikatasoja ei juuri vaihdella. Malmi 1917 on kuin tehty valkokankaalle siirrettäväksi, hehkutti Helsingin Sanomien Mervi Kantokorpi kritiikissään. Mitä kommentti oikein tarkoittaa? Onko se romaanista puhuttaessa lainkaan kehu?

Väkivallan ilmapiiri

Romaani pallottelee kahden sisarussarjan henkilöitä. Malminkylän ruotsinkielisen tilallisen Karlqvistin kolmesta tyttäristä esiin nousevat Elisabet eli Lettu ja Ingeborg. Malmille muuttavan apulaisnimismies Puolakan poikakolmikosta pääosassa ovat Oiva ja Antero.

Karlqvist on amerikkalaisen unelman malmilaiseen versioon uskova herra, josta katkeruus ja viha leipovat raakalaisen. Hämäläinen Puolakka on maltillinen ja kultturelli laillisuusmies, jonka rauhantahtoisuus on romaanin maailmassa silmiinpistävää. Puolakan pojat häpeävät isäänsä, joka ei polarisoituvassa ilmapiirissä halua valita kenen joukoissa seisoo, päinvastoin kuin valtaosa muista.

Linturi on tavoittanut aikakauden ja väkivallan ilmanalan melko hyvin. Tarinan avauksessa mellakoivat mäkitupalaiset vievät väkisin perunoita varakkailta. Samalla he surmaavat Karlqvistin perheenjäsenen. Sittemmin Malminkylän ruotsinkieliset maanomistajalahtarit lähtevät kostoretkelle kunnantaloa piirittäviä punikkeja vastaan. Punainen puoli jää romaanissa etäiseksi: proletaarit välähtävät lähinnä mielivaltaisina joukkoina ja kerjäläislapsen nälästä paisuneena vatsana.

Ruotsinkielisten ylimielisyyden ja venäjänmielisten karkeuden välillä suomalaiset Puolakan pojat valitsevat mielestään vähiten huonon vaihtoehdon. He liittyvät suojeluskuntaan. Sama tie viehtoo myös Lettua.

Historiallista kevytdraamaa?

Linturi kirjoittaa sinänsä hyvin. Jännittävien tapahtumien lisäksi romaanissa on psykologista draamaa.

Lajityypille ominaisesti se nousee henkilöiden erilaisista luonteista. Liian kiltti Lettu poukkoilee muiden vaatimusten ristipaineissa. Itsellinen ja emansipoitunut isosisko Ingeborg joutuu lopulta oman häikäilemättömyytensä paulaan. Puolakan älykköpojista Oiva on tunteellinen tiedemiestyyppi, Antero poliittinen aktivisti. Hieman kaavamaisiksi henkilöt jäävät, mutta heidän törmäilynsä pumppaa silti tarinaan monta käännettä: rakkausjuttua, sisarkateutta, kolmiodraamaa, lasten ja isän suhdetta ja niin edelleen.

Liika hallinta ja hillintä ovat lopulta myös Linturin romaanin suurimpia kompastuskiviä. Teoksessa on jotakin vähän jokaiselle, juuri sopivasti, ei liikaa, kuten hyvässä lauantai-illan tv-draamassa. Linturin esikoisromaanin Isänmaan puolesta tapaan Malmi 1917 on lähinnä kuvaus, se ei tarjoa erityisesti uutta tulkintaa historiasta – tai ihmisestä. Eikä romaanissa ole mitään kauhean yllättävää.

Kielellisesti ja ajatustasolla romaani on kiinnostavampi. Teos vilisee runollisia yksityiskohtia, joista muutamissa on fyysistäkin tarkkuutta. Linturi tekee monta kiinnostavaa havaintoa ihmisen psykologiasta ja kasvamisesta. Henkilöiden vuorosanat ovat välillä silkkaa aforismia.

Älyllisyyden lisäksi historiallinen romaani toisaalta ehkä vaatisi myös konkretiaa. Esimerkiksi haju-, maku- ja tuntoaistimuksia on tekstissä vähänlaisesti, ja jos on, niin ne ovat useimmiten laimeahkoja, ikään kuin päällä olisi suodatin.

Perinteiset romaanikerronnan muodot tuntuvat olleen viime vuosina nosteessa. Aiheet tällaisiin teoksiin haetaan usein 1900-luvun alkupuoliskon hurmeisesta ja dramaattisesta menneisyydestä. Linturin lisäksi vastaavana tekijänä tulee mieleen vaikkapa Sofi Oksanen. Ei tässä mitään pahaa ole. Jos menneisyyteen ei haluta luoda uudenlaista näkökulmaa tai päinvastoin halutaan seurata pikemminkin draaman kuin historiantulkinnan lakeja, herää silti kysymys, kenelle ja miksi tällaisia tarinoita kerrotaan. Siksikö tosiaan, että ne on helppo siirtää valkokankaalle?

Ville Ropponen

Kritiikki on ilmestynyt myös Kiiltomadossa 30.12. 2013

Kärsimysten kuksa jo kukkuroillaan on

Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta
Romaani, 268 s.
Johnny Kniga 2012.

Mikko-Pekka Heikkisen (s. 1974) veijariromaanissa Terveiset Kutturasta kahtiajakautunut Suomi putoaa tappeluksen kierteeseen. Kuntauudistus, vallan ja palveluiden keskitys sekä kolonialistinen asenne vielä jotenkin siedettiin Pohjois-Suomessa, mutta maalaisten muuttokielto Helsinkiin on viime niitti. Pohjois-Suomi eroaa Etelästä omaksi valtiokseen. Sisällissotahan siitä seuraa.

Kajaanilaissyntyisen Heikkisen esikoisteoksen, novellikokoelman Nuorgamin alkon tuho ja muita eräkertomuksia (2010) tyyliin tiedossa on fantasialla höystettyä pakinan pauketta. Välillä romaani notkahtaa farssiin. Sisällissota ei ehkä ole kaikkein omaperäisin idea, mutta teoksen sattumina pistää esiin teräviä teemoja. 

Piiskaa potuille ja citykaneille

Yllättäen alivoimaiset pohjoisen joukot jyräävät etelään, keihäänkärkenä Saamen vapautusrintama ČSV. Sen johdossa häärii inarinsaamelainen Oula, šamaanien sukua, vääräleuka jo syntyessään. Saamelaisrintamalla on tietenkin perinteiset tavat, mutta käytössä huipputeknologia. Etelän tosi-tv:llä ja hampurilaisilla ruokitut ”citykanit” eivät pärjää pohjoisen ”potuille”. Kurittomat etelän vetelät ryöstävät ostoskeskuksia ja kun laukaus kajahtaa he laskevat housuun.

Komiikan tyyliin Heikkilä hyödyntää kliseitä ja stereotypioita. Hän naureskelee sekä äärivieraantuneelle helsinkiläiselle urbaanijengille, että syrjäseutujen junttimeiningille. Stereotypioita myös rikotaan. Mutta rikotaanko tarpeeksi?

Oulan lisäksi romaanissa on kolme muuta näkökulmahenkilöä. Etelän alikersantti Purola elää sotaelokuvien maailmassa ja haluaa olla nykyajan Koskela Tuntemattomasta sotilaasta tai Taistelutoverit-sarjan hahmo. Keskisuomalaisen freelancetoimittaja Aino Riski päätyy raportoimaan Saamen vapautusrintaman leiriin ja samalla Oulan sänkyyn. Tämän Helina Rautavaarasta muistuttavan naisen ansiosta pohjoinen voittaa mediasodan, ja Oulasta kasvaa etelän silmissä myyttinen sissi.

Purolan sotakaverin, Abdil Bahdoonin kautta Heikkinen viittailee Somalian sisällissotaan. Abdil on somalisyntyinen maahanmuuttaja. Ja ehkä tässä vertaillaan myös Suomen vanhoja ja uusia vähemmistöjä? Tarinan kannalta irrallisin, mutta samalla hilpein hahmo on Toni Morottaja, Oulan apulaiskomentaja ja epäsaamelainen räppäri, joka esiintyi jo Heikkisen esikoisnovelleissa.

Komiikan sääntöjen mukaan kyse on karikatyyreista. Jonkun henkilöistä odottaisi silti nousevan päähenkilöksi, mutta ei nouse. 

Operaatio Paasilinna

Sotakuvauksista on tullut nuoren prosaistipolven suosikkiaihe. Ehkä siksi, ettei sotaan ole nykyään mitään suhdetta? Esimerkiksi Katja Ketun uusin romaani Kätilö (2011) sijoittuu Lapin sodan keskelle; Jenni Linturin esikoisromaani Isänmaan tähden (2011) kertoo suomalaisista Waffen-SS-miehistä; Teemu Kaskisen esikoisromaanissa Sinulle, yö (2009) nykysukupolvi näyttää niljaisuutensa, kun Suomi sotii Norjaa vastaan.

Heikkisen romaani on satiiri. Sen vertailukohdaksi nousee mieluummin vaikka Arto Paasilinnan Suomen ja Ruotsin sodasta tarinoiva esikoisromaani Operaatio Finlandia (1972). Heikkisen tyyli tuo muutenkin muistumia Paasilinnasta.

Kuten Paasilinnalla parhaimmillaan Heikkisen romaanissa on kriittistä sanomaa ja tärkeitä teemoja. Terveiset Kutturasta sorauttaa raikuvat ärräpäät syrjäseutujen kurjistamiselle palvelujen kadotessa kasvukeskuksiin, etelän yhtiöiden Lapin metsähakkuille ja sikamaisille kaivosprojekteille, saamelaisten sorrolle ja pohjoisen taloudelliselle kyykyttämiselle. Pohjoisessa paikallisille työläisille annetaan kengänkuva persuksiin ja tilalle halpatyövoimaa kehitysmaista.

Aivan tasapainossa romaanin ainekset eivät kuitenkaan ole. Faktapohjainen kriittinen aines ja koominen fantasia eivät saumaudu säröilyttä. Ehkä satiiria olisi pitänyt revitellä reippaammin? Esimerkiksi Purolan rykmentin prototyyppisiä helsinkiläispellejä, jotka eivät ole käyneet Jyväskylää pohjoisempana ja kuvittelevat elävänsä Keski-Euroopassa, olisi voinut mätkiä enemmän. Samoin maalaisten nurkkapatriotismia.

Irtovitsejä ja -sketsejä ja kaikenlaisen nykymenon kommentointia tv-ohjelmista alkaen on liikaa. Liian moneen suuntaan harominen uhkaa jäädä ilmaan huitomiseksi. Nokkeloivat sanankäänteet, tyyliin ”sushiraja” susirajan sijasta, eivät aina toimi, vaikka ”sushiraja” on hauskemmasta päästä.Tiivistämistäkin romaani olisi kaivannut. Mutta oikeasti iso ongelma on lähinnä se, että romaanista puuttuvat draamalliset käänteet ja jännitteet. Tarina koppaa kovin hitaasti kainaloonsa, eikä vie riittävästi mukanaan. 

Osuvia pohdintoja

Ainesta Heikkisestä silti löytyy. Esimerkiksi saamelaisten hahmojen elämästä ja menneisyydestä kerrotaan kiinnostavasti. Suomalaistamispolitiikka saamelaisia kohtaan sodan jälkeisinä vuosikymmeninä on meillä yhä liian vähän käsitelty aihe. Romaanissa viitataan myös Norjan saamelaisten protesteihin Altassa 1980-luvun alussa.

Tulee mieleen kannattaisiko Heikkisen kokeilla vakavan proosan kirjoittamista. Romaanin komiikka on välistä pinnistellyn oloista, mutta vakavat teemat sen sijaan kantavat. Oulan suulla suomitaan osuvasti multimedia- ja kulutusyhteiskunnan onttoutta. Oulan mukaan myös mielipiteet ovat Etelässä kulutustavaraa. Tärkeintä on hylätä omat juuret, kääntyillä kulloisenkin trendin mukaan ja pysytellä luonnosta kaukana. Entä miksei saamelaisuus kiinnosta suomalaisia, mutta mikä tahansa lämpimän vyöhykkeen eksoottinen kansa löytää joukoittain puolustajia?

Romaanissa Suomen sisällissota ei herätä muun maailman mielenkiintoa, mutta tavallaan Heikkinen ottaa kantaa myös globalisaatioon. Romaani komppaa paikallisuutta. Tämä paikallisuus ei ole mikään verenperintö, joten siihen voi myös muualla syntynyt liittyä. Kyse ei myöskään ole epämääräisestä ylikansallisesta sekakulttuurista, vaan paikallisia perinteitä arvostetaan.

Ville Ropponen

Kritiikki on julkaistu myös Kiiltomadossa 17.11. 2012.