Ville Ropponen
Ranskalaisen Éric Vuillardin (s. 1968) kaksi kertomusta Kongo ja Köyhien sota toteuttavat kirjailijan itse kirjallisuudelle määrittämää tehtävää: paljastaa varallisuuden jakautuminen, alistaminen ja taistelu. Äkeä tendenssi taipuisi taitamattoman kirjoittajan käsissä helposti saarnaamiseksi. Vuillard kirjoittaa kevyttä ja terävää kaunokirjallisuutta.
Kuten Vuillardilta aiemmin suomennetut teokset – Goncourt-palkittu Päiväkäsky (2019) ja 14.heinäkuuta (2021) – myös uusi suomennos on dokumenttiproosaa.
Fiktiossa vallitsevat usein vakiintuneet genret ja keinovalikoimat. Dokumenttiproosan tekijä taas ikään kuin keksii lajin aina uudelleen – ainakin jos on osaava. Lajin pioneeri Norman Mailer sekoitteli omaa kokemustaan, journalistisia keinoja ja kirjallista aineistoa. Valkovenäläinen Nobel-kirjailija Svetlana Aleksijevitš nojaa haastatteluihin: hän puhuttaa kymmeniä ihmisiä ja muovailee sen pohjalta romaaninsa. Ehkä tylsin tapa tehdä dokumenttiromaani on koostaa fakta-aineistosta suoraviivainen tarina.
Vuillard kirmaa kiinnostavammille kairoille: hän yhdistelee historian kuvausta, esseististä pohdintaa, fiktiota ja pamflettia. Tällainen faktaa ja sepitettä vatkaava esseistinen tyyli on 2000-luvulla yleistynyt kaunokirjallisuudessa. Ranskassa Vuillardin kirjallisia sukulaisia ovat esimerkiksi Laurent Binét ja Emmanuel Carreré. Suomessa vaikkapa Juha Hurme on soveltanut vastaavaa tyyliä Finlandia-palkitussa romaanissaan Niemi (2017).
Vuillard tavoittelee minimalismia. Hänen teoksensa ovat harvoin yli 200 sivuisia. Kongo ja Köyhien sota ovat vielä tiivimpiä, 50 ja 80 sivun väliltä. Tiukaksi tislatun tekstin takana kihisee tietomäärä ja viittausten verkosto.
Kirjailija rakentaa teoksensa pikaleikkausten katkomista lyhyistä luvuista. Hän harjaa tunnettuja historiallisia tapahtumia, mutta pyrkii puhumaan myös nykyhetkestä. Monesti ennenkin käsiteltyihin aiheisiinsa, Kongon kolonisointiin ja 1500-luvun Saksan talonpoikaissotaan, Vuillard onnistuu löytämään tuoreen näkökulman ja käsittelytavan.
Kongo lähtee liikkeelle Berliinin konferenssista 1884, jossa 14 eri suurvaltaa jakoi härskisti Afrikan. Kirjallinen kuvaus lipuu konferenssipaikan arkkitehtuurissa, diplomaattien sukujuurissa, sanaleikeissä. Vuillard kuvaa eliitin edustajia satiirisen tyylikkäästi:
”...keskellä yletöntä kevytmielisyyttä, stukkoja, kipsiliaaneja ja lasilieskoja, keskellä hirviömäisen kepeää vaurautta, rehottavaa ilmeettömyyttä, vimmaa olla sanomatta mitään, ainoastaan vatvoa ja lörpötellä, siirrellä pilliä juomalasissa, keskellä kaikkea tukahdutettua seksuaalisuutta, jota tihkuu kiinalaisista vaaseista, mandariineista, oksien ja kärhöjen syheröistä, satyyrien piirileikeistä ja pikkuhirviöiden virnuilusta, kaiken tuon keskellä pohditaan vakavasti maailman kohtaloa ja kuiskitaan valtaisia laskutoimituksia” (s. 18-19).
Kongossa rinnastuvat Berliinissä planeetan resursseja huutokauppaavien diplomaattien omaisuus ja orjakauppa, palatsit ja Kongon uhrit. Kirjailija osoittaa myös miten rikoksella luotu vauraus yhä ravitsee länsimaailman suuromistajia, näitä hienostuneiden ryövärien perillisiä. Miten valta voikaan keskittyä niin mauttomasti! Nämä eivät ole uusia ajatuksia, mutta hyvä niistä on muistuttaa. Vain harva valtiokaan on ottanut vastuuta imperialismista.
Kongossa nostetaan valokeilaan todellisia historian henkilöitä: Leopold II, Belgian kuningas, joka lobbasi Kongon yksityiseksi omaisuudekseen; luutnantti Lemaire, joka Leopoldin laskuun poltti kyliä Kongossa ja vaati heimoilta alistumista; Léon Fiévez, byrokraatti ja kiduttaja, joka sääti, että jokaisesta tapetusta mustasta oli tuotava katkaistu käsi todisteeksi luodin tehokkaasta käytöstä; Goffinet´n veljekset, jotka neuvottelevat Leopoldin ”firmalle” etuja.
Kongoa riistettiin kumin takia, ja Leopoldista tuli ”porvarisfaarao”, kuten Vuillard kirjoittaa.
Kongo toimii imperialismin ääriesimerkkinä, eikä ihme: belgialainen hallinto tappoi alueella miljoonia. Siellä tapahtui yksi ensimmäisiä moderneja kansanmurhia – ja pitkään se oli unohdettu. Joseph Conrad kirjoitti aikanaan aiheesta romaanissaan Pimeyden sydän (1899). Sven Lindqvist viittaa hänkin Kongoon peratessaan imperialismia esseeteoksessaan Tappakaa ne saatanat (1992).
Mitä uutta Vuillard sanoo? Tuoretta hänen Kongossaan on se miten pahalle muovataan kasvot. Kirjailija myös kritisoi vapaakauppaa ja näyttää millainen on nykyisen talousjärjestelmän kolonialistinen alkuhämärä.
Köyhien sota jatkaa kapinan teemaa, jota Vuillard pyörittelee myös 14. heinäkuuta-teoksessa. Tuo Ranskan vallankumousta käsittelevä kirja uppoaa ehkä liikaa ranskalaisiin yksityiskohtiin, joita muunmaalaiset eivät niin tavoita. ”Köyhien sota” onnistuu paremmin.
Vuillard keskittyy radikaalin teologin Thomas Mŭntzerin elämäntarinaan. Välillä poiketaan kirjanpainotaidon merkitykseen, varhaisten uskonpuhdistajien John Wyclyffen ja Jan Husin vaiheisiin ja myöhäiskeskiajan kapinoihin Englannissa ja Ranskassa.
Tämä kaikki muodostaa taustan, jota vasten heijastuu suuri panoraama: Mŭntzerin taistelu tavallisten ihmisten puolesta rahaa, valtaa ja voimankäyttöä vastaan.
Mŭntzerin isä hirtetään pojan ollessa varhaisteini, ja hänestä sukeutuu protestantti ja kiivailija. Hän saarnaa kaivosmiehille, kankureille ja talonpojille. Hän messuaa saksaksi, rahvaan kielellä. Miekka otetaan pois ruhtinailta ja annetaan vihaisen kansan käsiin, sanoo Mŭntzer, ja kansa ymmärtää: vallanpitäjät eivät anna mitään ilmaiseksi, eivät leipää saati vapautta. Ihmiset alkavat Mŭntzerin kehotuksesta vaatia Jumalan valtakuntaa tässä ja nyt, mutta sitä ei valta voi suvaita.
Mŭntzer arvosteli myös Lutheria, joka oli hänestä myynyt itsensä ruhtinaille. Luther sanoutuikin irti puhkeavasta talonpoikaiskapinasta ja vaati lahtaamaan kapinalliset kuin koirat.
Myös Friedrich Engels ja Karl Kautsky ovat kirjoittaneet Saksan talonpoikaissodasta ja luonnehtineet sitä varhaisena esimerkkinä luokkien välisestä konfliktista.
Vuillardin käsittelyssä Mŭntzeristä kehkeytyy universaali kapinallinen, missä tahansa ajassa vääryyttä vastaan nouseva henki.
Talonpoikaiset kapinalliset jyrättiin Frankenhausen taistelussa, Mŭntzer vangittiin ja teloitettiin, mutta hänen missionsa elää niin kauan kuin maailmassa piisaa sortoa ja eriarvoisuutta.
Vuillard tuo sanomansa esiin historian kautta ja melko abstraktilla tasolla. Kongo/ Köyhien sota voi silti olla ajan hermoilla, kun ajattelee miten pandemia ja imperialistinen hyökkäyssota Euroopassa on paljastanut talousjärjestelmän haavoittuvuuden; kriisiuutiset täyttävät eetterin.
Kun lähitulevaisuudessa siirrytään jälkifossiiliseen yhteiskuntaan, tulee talouskasvu väistämättä taittumaan, eikä se enää pysty peittämään jyrkkiä tulo- ja varallisuuseroja. Ilman talouskasvua yhden vauraus on suoraan pois joltain toiselta. On helppo ennustaa, että yhteiskunnallisen tasa-arvon vaatimus palaa silloin räikeällä ryminällä.
Éric Vuillard:
Kongo/ Köyhien sota
Kaksi kertomusta, 150 s.
Suomentanut Lotta Toiviainen.
Siltala 2022.
Kritiikki on julkaistu Ydin-lehden numerossa 4/2022.
