keskiviikko 18. lokakuuta 2023

Kansallisromaanin rakentajat Kaukasiassa

 

Ville Ropponen



Kun kosmopoliittinen romaani Ali ja Nino nostettiin nationalismin välikappaleeksi, soppa oli valmis.





Kansallisromaaneiksi on usein nationalismin nousuaikana nimetty teoksia, joiden on katsottu ilmentävät tietyn kansan henkeä ja hahmoa.

Harvan kansallisromaanin taustat ovat niin merkilliset kuin Kurban Saidin teoksen Ali ja Nino. Emigranttikirjailijan romaani ilmestyi 1937 Wienissä saksaksi. Tekijästä ei ole täyttä varmuutta: ”Kurban Said” on pseudonyymi.

Pian julkaisunsa jälkeen romaani unohtui toisen maailmansodan kurimuksessa. Alkuperäinen käsikirjoitus lienee tuhoutunut. Sodanjälkeisen Berliinin raunioissa Jenia Graman, venäläisemigrantti, tanssija ja kääntäjä, löysi painetun romaanin, hankki käännösoikeudet, käänsi sen englanniksi ja sai julkaistuksi Britanniassa 1970.

Romaanin ansiot tunnustettiin. Kehkeytyi kirjallinen sensaatio. Tutkijat innostuivat: mestariteos ilman selvää tekijää luo kiehtovan mysteerin.

Ali ja Nino käännettiin pikavauhtia yli 30:lle kielelle. Suomeksi se ilmestyi vuonna 1972 Gummeruksen kustantamana. Kirjallisena löytönä Paul Theroux on verrannut teosta B.Travenin Sierra Madren aarteeseen.

Kiistat tekijyydestä kohosivat toiseen potenssiin, kun myöhäisessä Neuvostoliitossa nousivat eri vähemmistöjen nationalismit ja Ali ja Nino nimettiin Azerbaidžanin kansallisromaaniksi.

Mittelöissä romaanin tekijyydestä kosmopoliittinen opus alkaa vaikuttaa välillä kuutiolta, jota yritetään työntää ympyränmuotoiseen reikään.



Ali ja Nino kertoo suuren rakkaustarinan Bakussa vuosina 1913-1920. Teoksessa herättää huomiota vaivattomuus, jolla Said kuvaa idän ja lännen sekä perinteiden ja modernin yhteentörmäystä. Näitä teemoja alettiin laajemmin käsitellä vasta parikymmentä vuotta myöhemmin postkolonialistisessa kirjallisuudessa.

Kuten Aleksis Kiven seitsemän veljestä kamppailevat impivaaralaisen metsäsuomalaisuuden ja kyläkoulun edustaman pohjimmiltaan ruotsalaisen sivistyksen välillä, Saidin romaanin rakastavaiset kärvistelevät Euroopan ja Aasian välillä. Ali ja Nino kuvaa dramaattisesti kulttuurista muutosta.

Yhtä turbulentilta vaikuttaa Ali ja Ninon tekijyydestä käyty ottelu, jossa korostuvat vanhanaikaisten biografisten vastaavuuksien etsiminen mahdollisen tekijän elämän ja romaanin tapahtumien välillä.

Tekijäehdokkaiden ja tutkijoiden merimiespainissa ei ole kyse vain paikasta kirjallisen nerouden Himalajalla tai kirjamarkkinoiden pakkomielteestä tekijän brändiin, vaan taustalla on myös poliittisia intohimoja. Ennen kuin pureudutaan tarkemmin itse romaaniin on pohdittava: kuka oikein oli ”Kurban Said”?



Yhdysvaltalainen Pulitzer-palkittu kirjailija Tom Reiss on selvitellyt Kurban Saidin mysteeriä. Hän matkusteli Saidin jäljillä jopa kymmenessä eri maassa. Tutkimustensa pohjalta Reiss julkaisi teoksen The Orientalist: Solving the Mystery of a Strange and Dangerous Life (2005).

Osoittautui, että pseudonyymin takana piili Lev Nussimbaum (1905-1942), Bakussa syntynyt juutalainen, jonka isä vei mukanaan Eurooppaan paetessaan 1920 puna-armeijan hyökkäystä Azerbaidžaniin. Tai tämä oli Reissin johtopäätös.

Moninaamaisen Nussinbaumin elämässä piisasi veijarimaisia käänteitä. Hän opiskeli Berliinin yliopistossa ja kääntyi islamiin. Emigranttipiireissä hän esiintyi ”muslimiprinssinä”. Nuoresta Nussinbaumista löytyy valokuva, jossa hän poseeraa sulilla varustetussa turbaanissa.

Nussinbaum ryhtyi journalistiksi ja kirjoitti myös tietokirjoja aiheista, joista länsimaalaiset tiesivät vähän, kuten Kaukasiasta, Venäjästä, bolševikkikumouksesta, islamista ja öljystä. Hän sävelsi elämäkertoja Leninistä Iranin shaahi Reza Pahlaviin. Teosten faktat olivat usein vähän niin ja näin, mutta se ei estänyt suosiota. Kirjat ilmestyivät Lontoossa ja New Yorkissa nimellä ”Essad Bey”.

Hitlerin noustua valtaan Nussinbaum jätti Saksan ja koetteli siipiään Amerikassa, New Yorkissa ja Hollywoodissa. Yhdysvaltoihin asettuminen ei onnistunut, ja hän palasi Eurooppaan, Itävaltaan, jossa tutustui kirjailija, paronitar von Ehrenfelsiin. Nainen kuului Keski-Euroopan kirjallisiin piireihin. Jotkut arvelevat Nussinbaumin ja paronittaren suhteen olleen intiimi.

Kun Ali ja Nino -romaani ilmestyi Kurban Saidin nimellä, tekijänoikeuden rekisteröi nimiinsä paronitar. Oliko kyseessä kirjallinen peli? Ei niinkään. Temppuihin turvauduttiin, jotta romaania voitaisiin myydä myös natsi-Saksassa, jonka markkinoille ei juutalaistaustaisella kirjailijalla ollut pääsyä.



Ali ja Nino-romaanin päähenkilö Ali Khan Shirvanshir on vanhan persialaistaustaisen aatelissuvun vesa, muslimi ja tuntee itsensä syvästi aasialaiseksi. Hän kohtaa Bakussa Nino Kipianin, kristityn georgialaisen aatelisneidon, joka mieltää itsensä eurooppalaiseksi. Rakkaus roihahtaa, he ovat kuin Romea ja Julia, johon Nino heitä piloillaan vertaa.

Said kuvaa muuttuvaa Bakua, joka vääntelehtii nykyaikaistumisen ja vanhojen perinteiden törmäilyssä. Puhelinlinjoja vedetään, Nobelin veljekset poraavat öljyä Kaspianmerellä.

Romaanin juonessa ja sen dialogeissa näkyvät ajan suurpoliittiset tapahtumat. Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä Ali ei halua Venäjän armeijaan, vaikka monet hänen ystävänsä värväytyvät. Hän mieltää maailmansodan eurooppalaisten konfliktiksi.

Alin ja Ninon yhdessäolon tiellä on esteitä, aluksi heidän vanhempansakin vastustavat, mutta lopulta kaikki järjestyy. He avioituvat pakopaikassa Dagestanissa ja elävät onnessa vuorilla.

Venäjän vallankumouksen 1917 jälkeen he palaavat Bakuun, joutuvat puolustamaan kaupunkia ase kädessä ja pakenemaan Iraniin. Palaamaan he pääsevät vasta, kun turkkilaiset etenevät Kaukasiassa, miehittävät Bakun ja syntyy Azerbaidžanin demokraattinen tasavalta.

Mutta sodan pilvet tiivistyvät: puna-armeijan hyökättyä 1920 Baku miehitetään. Nino pakenee heidän tyttövauvansa kanssa Georgiaan, mutta Ali päätyy traagiseen ratkaisuun Azerbaidžanin puolesta.



Mitä todisteita on siitä, että juuri Nussinbaum oli Kurban Said?

Miehen todellinen tekijyys näytti murtautuvan esiin, kun Ali und Nino käännettiin 1944 italiaksi ja tekijäksi ilmoitettiin ”Essad Bey”, yksi Nussinbaumin nimistä. Italiannoksen järjesti Bello Vacca, Tripolissa syntynyt kirjailijan ystävä, joka oli hankkinut Buergerin tautia sairastaneeelle Nussinbaumille myös salakuljetettuja huumeita tämän kipujen lievitykseksi. Tuolloin Italiaan siirtynyt Nussinbaum oli jo menehtynyt.

Säilyneiden dokumenttien mukaan paronitar Ehrenfels maksoi Ali ja Ninon rojalteja Nussinbaumille. Kurban Saidin nimellä julkaistiin 1938 toinenkin romaani, ja sama pseudonyymi on merkitty myös Nussinbaumin julkaisemattomaan omaelämänkerralliseen käsikirjoitukseen. Ja paronittaren miehen Rolf von Ehrenfelsin mukaan Kurban Said ja Essad Bey olivat sama henkilö.

Ali ja Ninossa oleva taruaineisto on samankaltaista kuin Nussinbaumin toisiin teoksiin sisältyvät tarut. Näistä tekijyyden todisteista huolimatta Tom Reiss katsoi The Orientalistissa tarpeelliseksi korostaa myös Nussinbaumin elämän ja Ali und Nino-romaanin yhtäläisyyksiä.



Ali ja Nino on kirjoitettu hienostuneella tyylillä, joka vaihtelee eeppisestä ironiseen, realismista melodraamaan. Vaikka kuvatut tapahtuvat ovat usein traagisia, on romaani välistä todella hauska.

Opus on täynnä Azerbaidžanin paikan ja kulttuurin tuntua; ajankuva on vahva. Romaanihenkilöiden aatelistausta juontuu romantiikasta, mutta on myös keino kertoa Kaukasian historiasta, taruista ja mytologiasta.

Alin suvulla on pitkä soturi- ja poliitikkotausta, Ninon suku taas yhdistyy Georgian kulttuurielämään. Said kuvaa lisäksi kiinnostavasti armenialaisten ja georgialaisten vaeltavien runoilijoiden perinteitä.

Romaanin keskeiseksi teemaksi nousee eurooppalaisten valta yli ”orientin”. Kirjassa tehdään jatkuvaa vertailua Euroopan ja Aasian välillä tapakulttuurista keittotaitoon, perhearvoista luontosuhteeseen, moraalista, oikeudenkäyttöön ja hallintotapoihin. Usein vitsaillaan itämaisten uskomusten ja tapojen kustannuksella, mutta ei eurooppalaisuuskaan säästy pilkanteolta.

Said pohtii miksi Eurooppa näyttäytyy ”edistyksellisenä” ja Aasia ”taantumuksellisena” – lopullista puolenvalintaa ei tehdä.

Selkeimmin kulttuurien vastakkaisuus näkyy Alin ja Ninon suhteessa. Nino rakastaa Eurooppaa ja pelkää Alin maailmaa. Ali pitää länsimaista sivistystä huijauksena, jonka ”barbaarit ovat keksineet vaikuttaakseen sivistyneiltä” (s. 8). Rakkaus vie silti voiton.



Millaisen kuvan romaani luo Kaukasian kolmen suurimman kansan suhteista?

Azerit, georgialaiset ja armenialaiset saavat symbolisen hahmonsa Alissa, Ninossa ja Nacharyanissa. Viimeksi mainittu on Alin tuttava, joka toimii auttajana nuorenparin avioitumisaikeissa. Ali alkaa siksi pitää miehestä, vaikka se Alista ”oli häiritsevä ajatus” (s. 68). Nacharyan kuvataan rikkaana ja filosofoivana vätyksenä, joka äkkiä kaappaa Ninon. Tajaa-ajon ja kamppailun jälkeen Ali surmaa Nacharyanin.

Neidonryöstölegendoista ammentava sieppaus on ehkä vähän orientalistinen juonenkäänne. On myös huomioitu, että Nacharyan kuvataan ”petollisena armenialaisena” – mikä tuo ikävähkön azerinationationalistisen säväyksen. Muutenkin romaanissa vihjataan azerien ja armenialaisten vastakkaisuuteen – vaikka historiallisesti näiden kansojen välillä ei juuri ollut konflikteja ennen 1900-lukua ja nationalismien nousua.

Toisaalta mainitaan armenialaisten kansanmurha osmanien armeijan kynsissä. Ja juuri Nacharyanin suuhun on sovitettu juttua Kaukasian kansojen sovusta. Ajatus toistuu myöhemmin laajennettuna bahai-uskovaisen miehen huulilla: kaikki ihmiset ovat samanarvoisia, eikä heidän tulisi pitää vihaa. Tämä on tärkeä ajatus Kaukasiassa, jossa monet etniset konfliktit ovat leimunneet 1990-luvulta asti. Viimeksi Azerbaidžan ja Armenia sotivat Vuoristo-Karabahista syksyllä 2020, ja tänä syksynä Azerbaidžan miehitti alueen maailman seuratessa sivusta.



Oliko Nussinbaum sittenkin Ali ja Ninon kirjoittajana identiteettihuijari?

Romaanin tultua kännetyksi turkiksi 1971 teoksen turkintaja Semih Yazichioghlu väitti itävaltalaisen kustantajan Tal Verlagin kirjoittaneen hänelle ”nuoren komean miehen tuoneen käsikirjoituksen kustantamoon jo 1920-luvulla” – jolloin Nussinbaum oli vasta teini-iässä. Kustantaja kiisti kirjoittaneensa tällaista, mutta se ei estänyt turkkilaisia ja azeripiirejä nostamasta esille azerbaidžanilaista kirjailijaa ja demokraattisen tasavallan ministeriä Yusif Chamanzaminlia, joka oli muka Alin ja Ninon todellinen tekijä.

Ajatus sai vettä myllyynsä 2000-luvulla. Vuonna 2011 Azerbaidzhan international-lehden päätoimittaja, tutkija Betty Blair kirjoitti pitkän artikkelin, jossa vakuutteli Nussinbaumin vain koristelleen Chamanzaminlin alkuperäiskäsikirjoitusta. Väitettään Blair todisteli vertailemalla Chamanzaminlin elämänvaiheita ja kirjoittamia teoksia Ali ja Nino-romaanin jaksoihin.

Chamanzaminli oli todella emigraatiossa Euroopassa 1920-luvulla, mutta palasi neuvosto-Azerbaidżaniin. Blairin mukaan hän olisi jättänyt käsikirjoituksen jälkeensä, koska ei voinut ottaa sitä mukaansa, teoksessa kun oli neuvostovastaisia aineksia.

Päädyttyään 1930-luvulla Gulagiin ja menehdyttyään siellä Chamanzaminli ei olisi voinut ottaa kantaa romaaninsa julkaisuun. Blairin mielestä poliittisesti monarkistinen Nussinbaum ei olisi voinut kirjoittaa teosta, joka suhtautuu myönteisesti Azerbaidžanin tasavaltaan.

Väitteissä on monta ehtolausetta. Monet kirjallisuustieteilijät, mukaan lukien azeritutkijat, ovat kiistäneet Blairin väitteet azerinationalistisina. Päämäärä olisi todistaa, ettei kansallisromaani ole minkään emigranttijuutalaisen käsialaa vaan ”puhtaasti azerin kirjoittama”.



Vaikuttaa, että georgialaisillakin on kana kynittävänä Ali ja Ninon tapauksessa. Georgialainen kirjallisuustieteilijä Tamar Injia väittää englanniksi kirjoitetussa teoksessaan Ali ja Nino – Literary Robbery! (2009), että romaanin olennaiset jaksot on plagioitu georgialaisen Grigol Robakidzen romaanista Gvelis p'erangi (”Käärmeennahka”).

Väitettä asettuivat tukemaan monet georgialaiset, saksalaiset ja yhdysvaltalaiset tutkijat. Intetekstuaalisuuteen Injia ei ota kantaa.

Robakidzen mainittu romaani julkaistiin georgiaksi Tbilisissä 1926 ja saksaksi (”Das Schlangenhemd”)1928 Berliinissä Robakidzen omana käännöksenä ja Stefan Zweigin esipuheella.

Kirjassaan Injia pyrkii osoittamaan, että Nussinbaum olisi plagioinut Robakidzeltä erityisesti taruaineistoa ja Iraniin sijoittuvan jakson. Robakidzen tiedetään käyneen Iranissa ensimmäisen maailmansodan aikana, kun taas Nussinbaumin vierailusta Iranissa ei ole mitään todisteita, huomauttaa Blair.



Ali ja Ninon pohdinnat idän ja lännen ristiriidoista huipentuvat juuri Iraniin sijoittuvassa pakojaksossa. Nino on tyytymätön naisen rajoitettuun asemaan ja mystisiin hierarkioihin. Alille Aasia on ”unien maa”, ikivanhaan kulttuurinsa käpertynyt degeneroinut tienoo, jota eurooppalaisten kolonisaatio uhkaa. Toisaalta Ali kaipaa Aasiaa: hän osallistuu shiamuslimien Muharram-kuukauden juhliin, jossa miehet ruoskivat itseään. Nähtyään hänet Nino raivoaa inhon vallassa.

Romaani kuvaa myös Alin muuttuvaa asennetta naisiin. Alussa hän ajattelee aikansa perinteisen muslimin tavoin naisten olevan alempia. Kokemustensa ja Ninon vaikutuksesta Alin näkemys muuttuu ”eurooppalaisemmaksi” – joskin naisen asema 1900-luvun alun Euroopassakin oli kaukana nykyisestä.

Iran-jakson vastakohtaukseksi muodostuvat Alin ja Ninon illanvietot Bakussa. He ovat päässeet palaamaan. Britit ovat tuoneet laivastonsa Bakuun, ja Azerbaidžanin tasavallan palveluksessa Ali ja Nino ottavat talossaan vastaan brittiupseereja ja näiden vaimoja. Said pilailee brittien ennakkoluuloilla sekä eri tapakulttuurien törmäyksellä.

Romaani tähdentää, että niin kaukasialaiset kuin venäläiset, iranilaiset ja britit pitävät omaa kulttuuriaan maailman napana. Kulttuurinen tekopyhyys on kaikkialla samanlaista, tuntuu Said sanovan.

Käy selväksi, että Ali ”vihaa läntistä maailmaa” samoin kuin Nino vihasi Irania. Ali haluaa pysyä Bakussa, jossa ”Eurooppa ja Aasia yhtyvät”.

Nussinbaumilla oli tiettävästi romanttinen suhde islamiin, jota hän piti osana ”suuren idän” kulttuuria. Ali ja Ninossa sympatiat asettuvat modernisoituvan islamilaisen kulttuurin, demokraattisen Azerbaidżanin, puolelle, joka toisaalta sortuu – niin kuin Ali kaatuu lopussa taistelussa puna-armeijaa vastaan.



Ali ja Ninon tekijyys ei tule välttämättä ikinä lopullisesti todistetuksi, mutta kiistat saattavat jatkua. Romanttisen eli modernin tekijyyskäsityksen aikana kyse ei ole vain kirjallisesta teoksesta, fiktiosta, vaan romaanin taustalla olevista tekijän oletetuista kokemuksista – teoksen autenttisuudesta – ja tässä tapauksessa minkä etniteetin, juutalaisen, azerin vai georgialaisen, läpi kokemukset ovat suodattuneet.

Tämä on tavallaan sama kysymys kuin viime vuosien kiistat siitä voiko kirjailija kuvata jotain toista etniteettiä olevan henkilöhahmon kokemuksia vai onko kyse ”kulttuurisesta omimisesta”.

Kamppailu Ali ja Ninon tekijyydestä saa pohtimaan mitä merkitystä ”Kurban Saidin” identiteetillä on romaanin tulkinnan kannalta. Kuka omii ja keneltä? Yhden tulkintalinjan muodostaa itse pseudonyymin merkitys, joka palautuu seemiläisiin kieliin: ”kurban” merkitsee 'onnekasta' ja ”said” 'uhrausta'.

Pyrkimys leipoa romaanista puhtaasti nationalistinen teos vaikuttaa karahtavan karille. Itse romaani tuntuu vastustavan tällaista tulkintaa. Teoksen sanomaksi pusertuu se, että vaikeuksista huolimatta eri kansat, uskonnot ja kulttuurit voivat elää rauhassa keskenään.



Artikkeli on ilmestynyt Parnassossa 5/2023.



keskiviikko 12. huhtikuuta 2023

Venäläiset klassikot Kaukasiassa

 

Puškin, Lermontov ja Tolstoi jälkikolonialistisen katseen tarkastelemana.


VILLE ROPPONEN


Mikä on venäläisten klassikoiden suhde imperialismiin? Kysymys säpsähti mieleen syksyllä 2022 Darialin solassa, E117-tiellä, joka tunnetaan myös Georgian sotilastienä. Venäjän armeijan alunperin 1799 rakentama tie ylittää Kaukasusvuoret antiikin ajoista tunnettua reittiä.

Tähystelin kilometrien pituista autoletkaa, joka valui Georgiaan Kvemo Larin rajanylityspaikalta: venäläiset pakenivat tuhansittain omasta maastaan. Tavararekkojen karavaanit jyräsivät edestakaisin. Muistelin, miten nuorena Kaukasian kertomuksia venäläisten klassikoiden sivuilta.

Kotiin palattuani aprikoin matkaa ja luettua georgialaisen kvevriviinin äärellä. Kaikki sotkeentui pyörteeksi, vuoret, joiden takana lepäsivät Venäjään kuuluvat Tšerkessia, Tšetšenia ja Dagestan, tarinat seikkailuista ja valloituksista, sepitelmät ja tosiasiat. Aloin tehdä tutkimuksia, lopulta esiin pusertui vastauksia.

Maailmalla kuului vaatimuksia jopa venäläisten klassikoiden boikotista. Se tuntui idiotismilta: eivät klassikot voi olla vikapäitä nykyhetkestä. Voiko kirjallisuudelle ylipäänsä sälyttää tällaisia vastuita? Eikö kirjallisuuden pitänyt olla epäpoliittista ja keskittyvän vain estetiikkaan? Ja sittenkin: kirjallinen Kaukasia vipusi esiin kysymyksiä kirjallisuuden poliittisuudesta, vapaudesta ja vastuusta kuvata ja muovata todellisuutta.

Jälkikolonialistinen kirjallisuuden tarkastelu näytti olevan usein sitä, että länsimaisten lähteiden perässä purettiin vain läntisen kolonialismin kertomusta. Miksei samoja menetelmiä voisi soveltaa venäläiseen kirjallisuuteen sen suhteessa imperiumin alusmaihin?


Aleksander Puškin, Mihail Lermontov ja Lev Tolstoi kirjoittivat Kaukasiasta samaan aikaan, kun Venäjä kävi siellä 1800-luvulla veristä siirtomaasotaa. Heidän suhteensa imperiumiin oli mutkikas, ja yksi heistä kirjoitti myös viiltävän tuomion. Tähän vaikutti epäilemättä se, että Puškin ja Lermontov olivat karkotettuja tsaarinvallan arvostelemisesta; Lermontov ja Tolstoi taas palvelivat armeijassa ja kokivat sodan julmuuden.

Edes klassikot eivät silti olleet täysin vapaita imperialismin eetoksesta. Heidän teoksensa on kuitenkin nähtävä vasten aikaansa ja silloisten venäläiskirjailijoiden enemmistöä, suurvallan propagandisteja, jotka ovat syystäkin unohtuneet.

Georgia liitettiin Venäjään protektoraattina 1800-luvun alussa, mutta Pohjois-Kaukasiassa sodittiin: Tšerkessian konfederaatiota vastaan venäläiset taistelivat 1700-luvulta lähtien vuoteen 1864; Tšetšenian ja Dagestanin alueilla Šamilin johtama imamaatti kamppaili venäläisiä vastaan vuosina 1829-1859.

Kaukasian valloitus osui yhteen sekä venäläisen kirjallisen romantiikan nousun että orientalismin synnyn kanssa. Orientalismi kehkeytyi eurooppalaisten valtioiden kolonisoitua itäisiä alueita 1700- ja 1800-luvuilla. Lännen vastakohdaksi mielletty itä katsotaan orientalismissa vähempiarvoiseksi. Tämä poiki myös kirjallisen virtauksen, ja kirjailijat, kuten Voltaire, Byron ja Goethe kynäilivät itämaista.

Aikakauden venäläiset kirjailijat pyrkivät nojautumaan länteen, vaikka Venäjällä ei ollut täysin omaksuttu eurooppalaista kulttuuria. Euroopassa Venäjää pidettiin puoliksi itämaisena. Omaksumalla eurooppalaisen orientalismin käsityksiä venäläiset saattoivat vankistaa eurooppalaisuuttaan. Venäläiset alkoivat nähdä Kaukasian omana orienttinaan, jossa he katsoivat oikeudekseen ”sivistää villikansat”.

Kirjallisuudessa kehkeytyi raja Venäjän ja ”Aasian” välille. Eurooppalaiset kirjailijat ovat monesti feminisoineet ja erotisoineet siirtomaita, eivätkä venäläiset poikenneet. Kaukasia näyttäytyi usein maskuliinisen halun naisellisena kohteena. Eri alueita kuvattiin eri tavoin, ja se kriittisyys, joka terhisteli Pohjois-Kaukasian kohdalla, lerpahti suhteessa Georgiaan.


Syksyllä 2022 ajoimme päin Kaukasuksen jäätyneitä sokeritoppia. Vuoret kohosivat horisontissa sinertävänä, taivasta lähentelevänä vallina. Tien vieressä pärskyi joki, se leimusi turkoosina.

Jotain tällaista näki Puškin viivähtäessään Pjatigorskissa matkallaan karkotukseen Moldovaan. Karkotuksen syy oli Oodi vapaudelle, joka äkämystytti tsaarin. Pjatigorskin poskessakin on vuoria, mutta iso Kaukasus nousee vasta taivaanrannassa. Varsinaista kosketusta Kaukasukseen tai sen heimoihin Puškinilla ei ollut, mutta hän kirjoitti silti runoelman Kaukasian vanki (1822).

Kaukasian romantisoinnin pioneeritekstissä tšerkessit vangitsevat venäläissotilaan; tšerkessineito tarjoaa vettä ja ruokaa, pian myös rakkauttaan, mutta venäläinen torjuu; neito auttaa hänet salaa pakoon, mies palaa omiensa luo; neito hukuttautuu Terek-jokeen.

Aitoromanttiseen tapaan vankeus tuo byronilaiselle elämään kyllästyneelle nuorukaiselle sisäisen vapahduksen, ”paluun luontoon”. Kaukasus tarkoittaa riippumattomuutta – kuten skottilaiset ylämaat Walter Scottin romaaneissa tai metsä J.F. Cooperin intiaanikirjoissa.

Tšerkessit on kuvattu väkivaltaisina väijyläisinä, mutta myös pastoraalisesti elävinä, vapaudenhaluisina ”jaloina villeinä”, joiden elämä merkitsee tavallaan vastakohtaa tsaarin Venäjän tyrannialle aikana, jolloin dekabristikapina (1825) oli jo kehkeytymässä.

Romanssin mahdollisuus ilmentää myyttiä kulttuurien harmoniasta, joka korvaisi imperialismin todellisuuden. Sotilaan kieltäytyminen edustaa ikään kuin eurooppalaistunutta venäläistä, järjen hyytämää henkeä, joka ei osaa ottaa vastaan villeyden intohimoa.

Vaikka Kaukasian vanki oli pääosin sepitetty, aikalaiset lukivat sitä myös matkakertomuksena, joka kuvasi keisarikunnan reunamien etnografiaa. Tuolloin Kaukasiasta ei vielä ollut varsinaisia matkakertomuksia, eikä sensuroitu venäläinen lehdistö raportoinut Kaukasian sodasta.

Puškin tasapainoili imperiumin kritiikin ja nuoleskelun välillä, mikä ei täysin välity runon suomennoksesta – pois on jätetty myöhemmin lisätty epilogi, jonka runoilija toivoi auttavan karkotuksesta pois. Epilogissa hän ylisti Kaukasiaa miehittävää armeijaa.

Teoksessaan Matka Erzerumiin (1836) Puškin yritti kumota aiempia romanttisia pykäelmiään. Hän kuvaa Kaukasusta proosallisemmin ja parodioi mytologista tunnelmointia, mutta ei ole kokonaan vapaa romantisoinnista ja kliseiden käytöstä. Runoilija myöntää silti tšerkessien vihaavan venäläisiä, jotka tuhoavat kokonaisia heimoja. Vladikavkazissa hän kuvaa vangittuja alastomia tšerkessilapsia, kiihtyvän sodan uhreja.


Syksyllä 2022 kurvailimme Georgian vuorten rinteillä risteileviä serpentiiniteitä, niissä ei ollut kaiteita, tien reuna oli usein vain metrin päässä liikkuvasta autosta, ja pudotusta saattoi olla satoja metrejä. Laskeuduimme laaksoon ja kylään, Omaloon (2000 m). Katoilla näkyi aurinkopaneeleja ja lautasantenneja. Puro kiivaili uraansa läpi kylän, jota muinaiset puolustustornit eli koshkebi reunustivat. Sumu leijui rotkossa kuin kotka.

On tavallaan helppo ymmärtää Lermontovin kiinnostusta Kaukasiaan. Esikoisrunoelmasta Hadži-Abrek (1835) alkaen kirjailijan runot ja tarinat tulvivat upeita maisemia: luonto on harmonian lähde, Kaukasian villiyttä ihaillaan. Seutu oli tuttu Lermontoville jo lapsuudenaikaisilta terveyslomilta.

Tsaari ei pitänyt Lermontovin runoista, ja 1837 hänet karkotettiin upseeriksi Kaukasiaan. Taisteluihin hän ei joutunut, mutta Pietariin palattuaan käsitteli Kaukasiaa uudella tavalla.

Lermontovin Aikamme sankari (1840) parodioi muotonsa puolesta matkakirjallisuutta. Episodiromaani rikkoo kronologiaa ja käyttää useita kerrontamuotoja ja näkökulmia päähenkilöön, Petšoriniin. Hän on ristiriitainen byronilainen hahmo, mutta myös venäläisen kirjallisuuden tyypillinen tarpeeton ihminen.

Teoksessa tuntuu olevan rasismia: romaanihenkilöt luonnehtivat kaukasialaisia ”rääsyläisiksi” tai ”aasialaisiksi varkaiksi”. Episodi ”Bela” toistaa parodisesti orientalistisen, väkivaltaa ja seksiä tihkuvan tarinan ainekset, mutta kriittisyys avautuu Petšorinin kautta. Hän on antisankari, joka ryöstää ja alistaa tšerkessineito Belaa – tapaus joka epäilemättä heijasti sodan tosiasioita. Päinvastoin kuin romantiikassa yleensä Petšorin ei edusta eurooppalaista ritarillisuutta, vaan käyttäytyy tavalla, jonka venäläiset liittivät ”kaukasialaisiin bandiitteihin”. Piittaamattomuus Belasta muistuttaa Venäjän imperialistista asennetta Kaukasiaan.

Toisin kuin kirjailijan varhaistuotannossa Petšorin ei löydä harmoniaa luonnon kanssa, vaikka tuntee rakastavansa sitä eniten juuri ennen kaksintaistelua, jossa surmaa säälittä toverinsa.

Upotessaan Kaukasiaan Petšorin villiintyy yhä enemmän. Lopulta hän ”kirkaisi kuin mikäkin tšetšeeni” – Petšorinista oli tullut sellainen. Muodonmuutoksen voi ajatella kyseenalaistavan ajatuksen kaukasialaisten toiseudesta: Lermontov vihjaa, ettei ”sivistynyt” barbaari eroa mitenkään ”sivistymättömästä”.


Koska Lermontov mokaili seurapiireissä, ja tsaari piti entistä vähemmän hänen teoksistaan, hänet karkotettiin 1840 jälleen Kaukasian sotajoukkoihin, nyt etulinjaan. Myöhäiset teokset sisältävätkin epäilyksiä, että Pohjois-Kaukasian valloitus oli Venäjälle henkisesti epäedullista.

Runoelmassa Izmail-Bey (1843) eräänlainen tšerkessiläinen Don Juan teurastaa venäläisiä taistelussa ja ryövää heidän naisensa. Teos esittää Venäjän ”uutena Roomana”, ja sen sivistystehtävän lasten, naisten ja vanhusten lahtaamisena. Izmail-Beyn raakuus saa näin oikeutuksensa kostosta.

Runo ”Valerik” (1843) kasvaa Lermontovin kokemuksista taistelusta Valerik-joella 1840. Runon mukaan pyrkimys henkiseen uudistumiseen Kaukasiassa päättyi verilöylyyn; löytyykin petomaisuus taistelussa, ruumiit ja veren haju. Sotilaat itkevät kuolleita tovereitaan. Runon kertoja on järkyttynyt omasta rikollisuuden tunteestaan. Lermontov esittää sodan luonnonvastaisena agressiona. Taivaan alla pitäisi olla tilaa kaikille kansoille, vakuuttelee runo.


Vaikka Pohjois-Kaukasian sota herätti kirjallisuuden romantikoissa myös kritiikkiä, Georgiaan he suhtautuivat toisin. Tämä heijasti Georgian asemaa protektoraattina, suojelun kohteena, vaikka siellä tukahdutettiin kapinoitakin. Venäläisten silmissä georgialaiset näyttäytyivät melko eurooppalaisina, ja kristinusko oli ikivanhaa, mikä ei istunut kuvaan kaukasialaisten alemmuudesta. Kirjallisuudessa Georgia kuvataankin puoli-islamilaisena maana, jota symboloi itämainen nainen, yhtäältä hyvä ja toisaalta paha.

Puškin hekumoi aistillisilla gruusialaisneidoilla teoksessaan Matkalla Erzerumiin.

Lermontovin runoelma Tamara (1841) kertoo noitakuningattaresta, joka houkuttelee luokseen miehiä, viettelee ja murhaa heidät.

Venäläisestä kirjallisuudesta löytyy useita pohjoiskaukasialaisia ”jaloina villeinä” kuvattuja mieshahmoja, jotka tekevät sankarillisen machoa vastarintaa, mutta Georgian kohdalla miehet näytetään kielteisesti. Lermontovin runo ”Väittely”(1841) tyypittelee georgialaismiehet viinin latkijoiksi, jotka makailevat puun alla. Georgialaiset näytetään usein juopuneina, kun taas venäläiset esitetään kohtuukäyttäjinä.

Runoelmassa Demoni (1841) Lermontov määrittää georgialaismiehet lisäksi hölmöiksi, pelkureiksi, rosvoiksi tai impotenteiksi. Pohjois-Kaukasian sodan oikeutusta kirjailija epäili, mutta Georgian hallintaa hän kutsuu ”jumalalliseksi armoksi”, joka sallii maan kukoistaa ”ystävänsä pistimien muurin takana”.

Kirjallisuudessa rakentuu näin eroottisesti latautunut mytologia venäläisestä miehestä, rationaalisesta eurooppalaisesta, joka pystyy sekä suojelemaan Georgiaa että pitämään kurissa sen aasialaisen villiyden.


Syksyllä 2022 vuokrasimme Omalossa hevoset. Ratsastin ensi kertaa eläessäni, mutta niin vain rytyytimme 30 kilometriä edestakaisin Gireviin, Tšetšenian rajalle. Hevoset vikuroivat aluksi, mutta rauhoittuvat sitten, mukana oli opas. Satulassa istui tukevasti, kun karautimme Pirikita-Alazani-joen törmää pitkin: virta kimmelsi jyrkänteen alla 20 metrin päässä.

Kaukasian armeijassa pari vuotta palveltuaan Tolstoi vakuuttui, että Kaukasiasta oli kirjoitettava toisin kuin ennen – vaikka suuri yleisö helli edelleen romantisoitua kuvaa. Nuorella Tolstoilla ei ollut selvää poliittista kantaa, ja kertomuksissa Hyökkäys (1853) ja Metsänkaatoa (1855) sekä romaanissa Kasakat (1863) hän pyrki lähinnä esteettiseen kapinaan, korvaamaan romantikkojen Kaukasia-kuvan parodialla ja realismilla.

Tolstoin pyrkimys ei saanut seuraajia. Kaukasian sodan jälkeen romanttiset teokset nostettiin aidoiksi tapahtumien kuvauksiksi ja ristiriitaisiakin opuksia käytettiin oikeuttamaan valloitusta. 1800-luvun lopulla seurasi vielä uusi aalto Kaukasian romantisointia.

Aihe jäi kaivertamaan, ja elämänsä lopulla Tolstoi palasi siihen. Syntyi pienoisromaani Hadži-Murat (1904). Siinä kirjailija ei enää kieltänyt romantikkojen menetelmiä, vaan käytti niitä uudella tavalla haastaakseen Kaukasian mytologisoinnin. Hänellä oli nyt myös poliittinen kanta – siksikin hän asettui kaukasialaisten puolelle. Todella eläneestä Hadži-Muratista kirjailija teki ”jalon villin”, joka taisteli eliittejä vastaan.

Pienoisromaani muistuttaa hieman Pugatšovin kapinasta kertovaa Puškinin romaania Kapteenin tytär (1836 ), mutta Tolstoin teos perustui kirjallisiin lähteisiin, virallisiin dokumentteihin ja silminnäkijöiden haastatteluihin.

Hadži-Murat on karismaattinen takinkääntäjä, joka joutuu vaihtamaan Šamilin joukoista venäläisten puolelle, eikä hän loikannut ensi kertaa. Romaanissa on useita todellisia henkilöitä ja se etenee tiukasti leikatuin kohtauksin Hadži-Muratin neuvotellessa venäläisten kanssa.

Teos näyttää Venäjän jakautuneena talonpoikiin ja eliittiin. Yläluokka esitetään pröystäilevänä, kiipivänä ja moraalittomana. Myönteisesti kuvattu talonpoikainen sotilas Avdejev sen sijaan ylittää kielimuurin ja pitää Hadži-Muratin murideja ”ihan kuin omina venäläisinä”.

Vastakkain eivät olekaan vain venäläiset ja kaukasialaiset, vaan eliitit ja tavallinen kansa. Tsaari Nikolai I:n ja Šamilin hallinto näyttäytyvät samanlaisena despotismina, suuruudenhulluutena ja murhanhimona.

Tolstoi kuvaa miten venäläiset etenevät, pystyttävät linnoituksia, kaatavat metsää ja hävittävät vuoristolaisten viljelykset ja karjan. He polttavat tšetšeenikylän, kaivo saastutetaan ja poika tapetaan pistimellä. Tämä jatkaa lapsensurman motiivia, joka esiintyi jo Hyökkäyksessä ja Kasakoissa. Sotamies Avdejev kaatuu turhaan; hän on tykinruokaa, vakuuttelee kirjailija riisuen sodalta kaiken romantiikan ja kunniallisuuden.


Kiinnostavin piirre Hadži-Muratissa on sen hyökkäys kirjallista kulttuuria vastaan. Teoksessa puhuttu sana on moraalisempi ja todempi, kun taas kirjoitettu sana on ihmisyydenvastaisen vallan, sekä Nikolain että Šamilin, valheiden työkalu. Vallanpitäjiä vastustava Hadži-Murat puhuu romaanissa eniten. Teos näyttää miten viralliset tiedonannot valehtelevat sodasta. Tšetšeenien kansanrunous taas vertautuu satakielen lauluun ja sen luonnolliseen totuuteen.

Viestinnän eri lajien vastakkainasettelusta huolimatta kertoja hallitsee tarinaa, eikä todellista moniäänisyyttä synny. Hadži-Murat ei saa ääntään kuuluviin: Venäjän vallanpitäjät näkevät hänet vain työrukkasena lisätä imperiumin valtaa. Lopulta hän yrittää paeta, mutta tulee tavoitetuksi. Kulttuurien välisen dialogin korvaa luotien ja miekaniskujen kieli.

Romaanissa toistuvat kuvat, irtileikatut kädet – ja Hadži-Muratin katkaistu pää – tuovat mieleen venäläisen kenraali Zassin; tällä oli tapana keräillä vihollistensa ruumiinosia samaan tapaan kuin Joseph Conradin romaanin Pimeyden sydän (1902) Kurtzilla. Konradin teos nostetaan usein esille imperialismin huutavana kritiikkinä, mutta samoille äänialoille kiilaa myös Tolstoin Hadži-Murat.

Romaanin viimeinen lause palaa prologin metaforaan ”tataariksi” kutsutusta ohdakkeesta. Sen kertoja taittaa kaunistukseksi kukkakimppuunsa, mutta heittää lopulta pois. Hadži-Muratin kuolema vertautuu sitkeän ohdakkeen katkaisuun. Maanviljelystä, agrikulttuurista, tulee metafora paitsi sivistyksen levityksestä niin myös murhaamisesta ja Kaukasian kolonisoinnista.

Tolstoi haastaa lukijoitaan kohtaamaan syyllisyytensä ja katumaan, myöntämään Kaukasian valloituksen rikoksena, jotta vastaava ei toistuisi.


Syksyllä 2022 perillä Girevissä paikalliset pakkasivat jo tavaroitaan: he lähtisivät laaksoihin talvehtimaan. Lammaskatras aaltoili lähes pystysuoralla rinteellä. Vanhus muisteli aikaa parikymmentä vuotta sitten, kun vuorten yli tuli pakolaisia toisen Tšetšenian sodan aikana. Meistä vuoret näyttivät ylipääsemättömiltä. Hämärän jo täyttäessä ilman nelistimme ravia paluumatkalle. Saavuimme Omaloon juuri kun aurinko katosi huippujen taa ja tuli pimeä.

Tolstoikin oli tavallaan ylemmyydentuntoinen ajatellessaan voivansa antaa kaukasialaisille äänen, mutta tarkoitus oli hyvä. Lenin-palkittu dagestanilainen kirjailija Rasul Hamzatov muisteli 1970-luvulla miten hänen isänsä antoi nuoruudessa hänen luettavakseen avaariksi käännetyn Hadži-Muratin; vanhat miehet kotikylässä sanoivat: ”vain Jumala itse on voinut kirjoittaa niin totuudenmukaisen kirjan”.

Ja kuitenkin todelliset historialliset tapahtumat olivat kauheampia kuin mikään kirjallisuudessa kuvattu. Kaukasian sodan jälkeen tšerkessien kansanmurha kiihtyi huippuunsa. Jo aiemmin oli hävitetty, tapettu ja raiskattu, mutta nyt puolitoista miljoonaa tšerkessiä ajettiin maanpakoon Turkkiin. Nykyään vain Georgia on tunnustanut tšerkessien kansanmurhan.

Kvevriviinini äärellä en voi olla ihmettelemättä miksi tunsin ”villin lännen” legendarisoinnin ja intiaanien kansanmurhan jo ennestään, mutta Kaukasian mytologisointia ja tšerkessien kansanmurhaa en niin hyvin tiennyt. Pitäisikö meidän sittenkin olla länsimaiden ja lännessä tutkittujen asioiden lisäksi enemmän kiinnostuneita myös muusta maailmasta?

Kävelen kadulla ja katson jäätyneeseen asfalttiin kuin peiliin: ikään kuin kaikki toistuisi taas. Tänä päivänä moni venäläinen kirjailija on kritisoinut maansa sortohallintoa ja sotapolitiikkaa sekä joutunut ehkä lähtemään emigraatioon. Toiset kirjailijat ovat antaneet nimensä hyökkäystä kannattaviin julkilausumiin, elleivät ole peräti kaunopuheisesti ylistäneet Venäjän panssarien rynnäkköä.

Imperialismin skribentit suoltavat apologioitaan, mutta myös kriittiset uudet puškinit, lermontovit ja tolstoit teroittavat jo kyniään.



Essee on ilmestynyt Parnassossa 2/2023.

perjantai 9. joulukuuta 2022

Historian kautta nykypäivän hermolle

 

Ville Ropponen


Ranskalaisen Éric Vuillardin (s. 1968) kaksi kertomusta Kongo ja Köyhien sota toteuttavat kirjailijan itse kirjallisuudelle määrittämää tehtävää: paljastaa varallisuuden jakautuminen, alistaminen ja taistelu. Äkeä tendenssi taipuisi taitamattoman kirjoittajan käsissä helposti saarnaamiseksi. Vuillard kirjoittaa kevyttä ja terävää kaunokirjallisuutta.

Kuten Vuillardilta aiemmin suomennetut teokset – Goncourt-palkittu Päiväkäsky (2019) ja 14.heinäkuuta (2021) – myös uusi suomennos on dokumenttiproosaa.

Fiktiossa vallitsevat usein vakiintuneet genret ja keinovalikoimat. Dokumenttiproosan tekijä taas ikään kuin keksii lajin aina uudelleen – ainakin jos on osaava. Lajin pioneeri Norman Mailer sekoitteli omaa kokemustaan, journalistisia keinoja ja kirjallista aineistoa. Valkovenäläinen Nobel-kirjailija Svetlana Aleksijevitš nojaa haastatteluihin: hän puhuttaa kymmeniä ihmisiä ja muovailee sen pohjalta romaaninsa. Ehkä tylsin tapa tehdä dokumenttiromaani on koostaa fakta-aineistosta suoraviivainen tarina.

Vuillard kirmaa kiinnostavammille kairoille: hän yhdistelee historian kuvausta, esseististä pohdintaa, fiktiota ja pamflettia. Tällainen faktaa ja sepitettä vatkaava esseistinen tyyli on 2000-luvulla yleistynyt kaunokirjallisuudessa. Ranskassa Vuillardin kirjallisia sukulaisia ovat esimerkiksi Laurent Binét ja Emmanuel Carreré. Suomessa vaikkapa Juha Hurme on soveltanut vastaavaa tyyliä Finlandia-palkitussa romaanissaan Niemi (2017).

Vuillard tavoittelee minimalismia. Hänen teoksensa ovat harvoin yli 200 sivuisia. Kongo ja Köyhien sota ovat vielä tiivimpiä, 50 ja 80 sivun väliltä. Tiukaksi tislatun tekstin takana kihisee tietomäärä ja viittausten verkosto.

Kirjailija rakentaa teoksensa pikaleikkausten katkomista lyhyistä luvuista. Hän harjaa tunnettuja historiallisia tapahtumia, mutta pyrkii puhumaan myös nykyhetkestä. Monesti ennenkin käsiteltyihin aiheisiinsa, Kongon kolonisointiin ja 1500-luvun Saksan talonpoikaissotaan, Vuillard onnistuu löytämään tuoreen näkökulman ja käsittelytavan.



Kongo lähtee liikkeelle Berliinin konferenssista 1884, jossa 14 eri suurvaltaa jakoi härskisti Afrikan. Kirjallinen kuvaus lipuu konferenssipaikan arkkitehtuurissa, diplomaattien sukujuurissa, sanaleikeissä. Vuillard kuvaa eliitin edustajia satiirisen tyylikkäästi:

...keskellä yletöntä kevytmielisyyttä, stukkoja, kipsiliaaneja ja lasilieskoja, keskellä hirviömäisen kepeää vaurautta, rehottavaa ilmeettömyyttä, vimmaa olla sanomatta mitään, ainoastaan vatvoa ja lörpötellä, siirrellä pilliä juomalasissa, keskellä kaikkea tukahdutettua seksuaalisuutta, jota tihkuu kiinalaisista vaaseista, mandariineista, oksien ja kärhöjen syheröistä, satyyrien piirileikeistä ja pikkuhirviöiden virnuilusta, kaiken tuon keskellä pohditaan vakavasti maailman kohtaloa ja kuiskitaan valtaisia laskutoimituksia” (s. 18-19).

Kongossa rinnastuvat Berliinissä planeetan resursseja huutokauppaavien diplomaattien omaisuus ja orjakauppa, palatsit ja Kongon uhrit. Kirjailija osoittaa myös miten rikoksella luotu vauraus yhä ravitsee länsimaailman suuromistajia, näitä hienostuneiden ryövärien perillisiä. Miten valta voikaan keskittyä niin mauttomasti! Nämä eivät ole uusia ajatuksia, mutta hyvä niistä on muistuttaa. Vain harva valtiokaan on ottanut vastuuta imperialismista.

Kongossa nostetaan valokeilaan todellisia historian henkilöitä: Leopold II, Belgian kuningas, joka lobbasi Kongon yksityiseksi omaisuudekseen; luutnantti Lemaire, joka Leopoldin laskuun poltti kyliä Kongossa ja vaati heimoilta alistumista; Léon Fiévez, byrokraatti ja kiduttaja, joka sääti, että jokaisesta tapetusta mustasta oli tuotava katkaistu käsi todisteeksi luodin tehokkaasta käytöstä; Goffinet´n veljekset, jotka neuvottelevat Leopoldin ”firmalle” etuja.

Kongoa riistettiin kumin takia, ja Leopoldista tuli ”porvarisfaarao”, kuten Vuillard kirjoittaa.

Kongo toimii imperialismin ääriesimerkkinä, eikä ihme: belgialainen hallinto tappoi alueella miljoonia. Siellä tapahtui yksi ensimmäisiä moderneja kansanmurhia – ja pitkään se oli unohdettu. Joseph Conrad kirjoitti aikanaan aiheesta romaanissaan Pimeyden sydän (1899). Sven Lindqvist viittaa hänkin Kongoon peratessaan imperialismia esseeteoksessaan Tappakaa ne saatanat (1992).

Mitä uutta Vuillard sanoo? Tuoretta hänen Kongossaan on se miten pahalle muovataan kasvot. Kirjailija myös kritisoi vapaakauppaa ja näyttää millainen on nykyisen talousjärjestelmän kolonialistinen alkuhämärä.



Köyhien sota jatkaa kapinan teemaa, jota Vuillard pyörittelee myös 14. heinäkuuta-teoksessa. Tuo Ranskan vallankumousta käsittelevä kirja uppoaa ehkä liikaa ranskalaisiin yksityiskohtiin, joita muunmaalaiset eivät niin tavoita. ”Köyhien sota” onnistuu paremmin.

Vuillard keskittyy radikaalin teologin Thomas Mŭntzerin elämäntarinaan. Välillä poiketaan kirjanpainotaidon merkitykseen, varhaisten uskonpuhdistajien John Wyclyffen ja Jan Husin vaiheisiin ja myöhäiskeskiajan kapinoihin Englannissa ja Ranskassa.

Tämä kaikki muodostaa taustan, jota vasten heijastuu suuri panoraama: Mŭntzerin taistelu tavallisten ihmisten puolesta rahaa, valtaa ja voimankäyttöä vastaan.

Mŭntzerin isä hirtetään pojan ollessa varhaisteini, ja hänestä sukeutuu protestantti ja kiivailija. Hän saarnaa kaivosmiehille, kankureille ja talonpojille. Hän messuaa saksaksi, rahvaan kielellä. Miekka otetaan pois ruhtinailta ja annetaan vihaisen kansan käsiin, sanoo Mŭntzer, ja kansa ymmärtää: vallanpitäjät eivät anna mitään ilmaiseksi, eivät leipää saati vapautta. Ihmiset alkavat Mŭntzerin kehotuksesta vaatia Jumalan valtakuntaa tässä ja nyt, mutta sitä ei valta voi suvaita.

Mŭntzer arvosteli myös Lutheria, joka oli hänestä myynyt itsensä ruhtinaille. Luther sanoutuikin irti puhkeavasta talonpoikaiskapinasta ja vaati lahtaamaan kapinalliset kuin koirat.

Myös Friedrich Engels ja Karl Kautsky ovat kirjoittaneet Saksan talonpoikaissodasta ja luonnehtineet sitä varhaisena esimerkkinä luokkien välisestä konfliktista.

Vuillardin käsittelyssä Mŭntzeristä kehkeytyy universaali kapinallinen, missä tahansa ajassa vääryyttä vastaan nouseva henki.

Talonpoikaiset kapinalliset jyrättiin Frankenhausen taistelussa, Mŭntzer vangittiin ja teloitettiin, mutta hänen missionsa elää niin kauan kuin maailmassa piisaa sortoa ja eriarvoisuutta.

Vuillard tuo sanomansa esiin historian kautta ja melko abstraktilla tasolla. Kongo/ Köyhien sota voi silti olla ajan hermoilla, kun ajattelee miten pandemia ja imperialistinen hyökkäyssota Euroopassa on paljastanut talousjärjestelmän haavoittuvuuden; kriisiuutiset täyttävät eetterin.

Kun lähitulevaisuudessa siirrytään jälkifossiiliseen yhteiskuntaan, tulee talouskasvu väistämättä taittumaan, eikä se enää pysty peittämään jyrkkiä tulo- ja varallisuuseroja. Ilman talouskasvua yhden vauraus on suoraan pois joltain toiselta. On helppo ennustaa, että yhteiskunnallisen tasa-arvon vaatimus palaa silloin räikeällä ryminällä.



Éric Vuillard:

Kongo/ Köyhien sota

Kaksi kertomusta, 150 s.

Suomentanut Lotta Toiviainen.

Siltala 2022.


Kritiikki on julkaistu Ydin-lehden numerossa 4/2022.

keskiviikko 31. elokuuta 2022

Ukrainan kirjallisuuden katkennut kukinto

 

Ville Ropponen



1930-luvulla 260:sta ukrainalaisesta kirjailijasta 223 ammuttiin tai tuomittiin vankileirille tai karkotukseen, kahdeksan kirjailijaa teki itsemurhan ja 16 katosi. Stalinin vainojen jälki tuntuu yhä ukrainalaisessa kirjallisuudessa.



Ukrainan ensimmäistä modernia kirjailijapolvea kutsutaan ”teloitetuksi renessanssiksi”. Stalin siivosi Ukrainan älymystön samaan aikaan, kun maassa raivosi hirvittävä holodomor, kollektivoinnin aiheuttama nälänhätä, joka surmasi miljoonia ihmisiä.

Ukrainan ensimmäisten nykyaikaisten kirjailijoiden kohtalo valaisee neuvostokirjallisuuden käännettä stalinistiseen kulttuuripolitiikkaan. Vallankumouksen jälkeinen rajoitettu sallivuus vaihtui 1930-luvun alussa tiukkaan ideologiseen kuriin. Nouseva neuvostoimperialismi johti vähemmistökielten ja -kulttuurien alasajoon.

Neuvostointelligentsijaa vainottiin yleisesti vasta suuren terrorin aikana 1936-1938. Miksi ukrainalainen älymystö tuhottiin jo useita vuosia aiemmin? Entä mitä etnispohjainen vaino kertoo stalinismista, jota ei ole ollut tapana liittää kansalliseen sortoon – toisin kuin natsismia?


Terrorin pyörteisiin liittyy kiinteästi Harkovaan pystytetty kirjailijatalo, Slovo. Kivikolossi kohoaa nykyäänkin kaupungin keskustan liepeillä. Harkova oli 1919-1934 Neuvosto-Ukrainan pääkaupunki. Viisikerroksinen, ilmasta katsoen C-kirjaimen muotoinen rakennus on nyt tavallinen asuintalo. Alunperin Slovo-talo rakennettiin vain kirjailijoille.

Talon muoto pohjasi siihen, että kyrillisten kirjainten ”C” vastaa latinalaisten kirjainten ”S”:ää, ja se taas oli sanan ”Slovo” ('sana') alkukirjain.

Joulukuussa 1929 yli 60 ukrainalaista sanataiteilijaa perheineen muutti tuliterään pytinkiin.

Taloon asutetuista kirjailijoista Mykola Khylovyi, Mykola Kuliš, Mykhailo Jalovyi ja Ostap Višnja olivat 1920-luvun nuoren ukrainalaisen polven tärkeimpiä. Kirjailijoiden lisäksi taloon muutti joitakin muitakin taiteilijoita, kuten elokuvaohjaaja Oleksandr Dovženko ja teatteriohjaaja Les Kurbas – molemmat neuvostokulttuurin eturiviä.

Talo tuli tarpeeseen. Kasvavassa Harkovassa oli 1920-luvulla huutava pula asunnoista. Köyhimmät kirjailijat asuivat työhuoneillaan, nukkuivat jopa käytävillä. Kirjoituksiaan he pitivät metallipadoissa, jotta hiiret eivät järsisi niitä.

Kun Višnja, suosittu satiirikko, pyysi kirjailijaryhmä Plug:in (”Aura”) nimissä neuvostohallitusta rakentamaan kirjailijoille asuintalon, vallanpitäjät innostuivat heti. Heidän näkökulmastaan oli oivaa, jos Ukrainan keskeiset kirjailijat koottaisiin yhteen pidettäväksi silmällä. Neuvostoliitossa korostettiin ammattia ja muutkin ammattiryhmät tehdastyöläisistä politrukkeihin asutettiin usein omiin taloihinsa.


Stalin kaavaili kirjailijoille tärkeää propagandistista tehtävää ”ihmissielun insinööreinä”. Uskollisille taiteilijoille neuvostohallitus tarjosikin kepin lisäksi porkkanaa – etuisuuksia työtiloista ja muhkeista rojalteista asuntoihin ja lomasanatorioihin. Moskovassa ja Leningradissa annettiin rakennuksia kirjailijoiden käyttöön.

Varta vasten kirjailijoille rakennettu Slovo oli omaa luokkaansa. Talossa oli suuret, 3-5 huoneen asunnot, joissa oli isot ikkunat, kylpyhuone, keskuslämmitys ja puhelinyhteys. Viimeksi mainittu etu mahdollisti irvokkaasti myös kirjailijoiden salakuuntelun. Oli taiteilijastudioita, lastentarha sekä katolla solarium ja suihku. Kaikki tämä oli huimaa luksusta aikansa Neuvostoliitossa, jossa peruskansalaiset elivät ahtaasti yhteisasunnoissa.

Slovoon muuttaneet kirjailijat saivat kuitenkin pian huomata, että unelmien talosta tuli myös heidän vankilansa – ja monelle viimeinen osoite.



On kohtalon ironiaa, että Slovo-talon valmistuessa 1929 tuhon kello tikitti jo, vaikka sitä oli vaikea aavistaa.

Päättyvä vuosikymmen oli ollut silkkaa ukrainalaisen kirjallisuuden nousua. Varhaisen neuvostovallan korenizatsija- eli alkuperäistämispolitiikka merkitsi tukea vähemmistökielille ja -kulttuureille, ja samalla lukutaidottomuus pyrittiin poistamaan. Tämä kaikki sai tsaarin valtakunnassa sorretun ukrainalaisen kirjallisuuden herahtamaan kukkaan.

Syntyi nuori polvi ukrainaksi kirjoittavia kirjailijoita, ja ensi kertaa heille laaja lukeva yleisö. Uusi polvi katsoi itsensä kansalliskirjailija Taras Ševtšenkon (1814-1861) työn jatkajaksi, mutta myös tuoreiden urien kyntäjäksi: muodostettiin kirjailijaryhmiä proletaareista futuristeihin, uusklassisteihin ja maaseutukirjailijoihin.

Uudet kirjailijat tulivat alemmista luokista, eivätkä he vastustaneet neuvostovaltaa, mutta kannattavat itsenäistä ajattelua ja ukrainalaisuutta sekä elättelivät usein bolševismista eroavia ideoita sosialismista. Monet ajattelivat myös, ettei taiteen tarvinnut heijastaa ideologiaa, päinvastoin kuin Stalin kaavaili.

Ajan proosassa nousi esiin juonettomuutta painottanut virtaus; runoudessa näkyi futurismi ja symbolismi. Vaikutteita etsiessään ukrainalainen nuori polvi ei hakenut niitä niinkään venäläisestä kulttuurista vaan kääntyi kohti eurooppalaista modernismia.

Yhteiskuntakritiikkiäkin löytyi. Esimerkiksi Khylovyn kuuluisa romaani Ja (romantika) (1924, ” Minä (romantiikka)”), kuvaa pettymystä vallankumoukseen, ajan ristiriitoja ja ihmiskuvan pirstoutumista. Romaani ammentaa kirjailijan kokemuksista Venäjän sisällissodassa. Päähenkilö, nimetön ja persoonaton Tšekan upseeri, tuomitsee oman äitinsä kuolemaan vallankumouksen ihanteiden nimissä. Romaani tiivistyy kysymykseen: oliko vallankumous tällaisen uhrin arvoinen?


Stalin käynnisti 1930-luvun alussa maatalouden kollektivoinnin. Sitä vastustaneita vainottiin, teloitettiin ja pakkosiirrettiin sadoin tuhansin. Samaan aikaan ”taiderintamalla” alkoi Stalinin kulttuurivallankumous, joka merkitsi myös kirjailijoiden liikkumatilan kaventumista.

Nyt myös uuden ukrainalaisen kirjallisuuden piirteet muuttuivat epäilyttäviksi. Modernismi tuomittiin ”formalismiksi”, ja vähemmistöjen kulttuuripyrkimykset alettiin nähdä ”porvarillisena nationalismina”. Tässä ilmapiirissa erityisen epäilyttävää oli se, että ukrainalaiset kirjailijat kirjoittivat ukrainaksi.

Heikommin tunnettu tosiasia on, että Stalinin vainojen ensimmäisiä uhreja olivat vähemmistöt. Niiden johtoryhmät ja älymystö repressoitiin ennen 1930-luvun puoliväliä. Esimerkiksi krimintataarien älymystö tuhottiin jo 1928. Suomalais-ugrilaisten kansojen älymystöt taas puhdistettiin 1932-1933 niin sanotun SOFIN:in eli ”suomalaisten kansallisuuksien vapautumisen liiton” jutussa.

Vuoden 1932 lopussa kollektivointi eteni pahimpaan vaiheeseensa. Etenkin Ukrainassa Stalin käytti nälkää aseena nujertaakseen vastahankaiset talonpojat, heiltä takavarikoitiin kaikki vilja. Alkoi hyytävä holodomor.



Nälänhädän raivotessa pahimmillaan toukokuussa 1933 pidätettiin Mykhailo Jalovyi, yksi nuorten kirjailijoiden henkisistä johtajista. Ystävänsä nappaamisesta järkyttyneenä Mykola Khylovyi teki itsemurhan. Hänen viime viestissään luki: ”Jalovyin pidätys on kokonaisen sukupolven murhaamista – minkä tähden?”

Kokonaisesta sukupolvesta oli todellakin kysymys. Slovo-talon 66:sta asunnosta pidätykset iskivät seuraavan vuoden aikana 40:een. Kirjailijoita syytettiin vastavallankumouksellisuudesta, porvarillisesta nationalismista, vakoilusta tai milloin mistäkin. Samaan aikaan ukrainan kielen sanakirjojen julkaisu lopetettiin, ja kielen ortografiaa muutettiin venäjää vastaavaksi.

Valtaosaa ukrainalaisista kirjailijoista ei ammuttu heti, vaan he päätyivät Solovetskin leirille Vienanmerellä.

Sieltä heidät noudettiin lokakuun vallankumouksen 20. vuosipäivän aattona 1937 ja kärrättiin Karhumäen lähelle, ei kauskaan Suomen rajasta. Sellä oli Sandarmokh, tuhansien ihmisten teloituspaikka, jonka Karjalan Memorialin johtaja Juri Dmitrijev löysi vuonna 1997.

Sandarmokhissa ammuttiin lähes 300 ukrainalaista kirjailijaa, taiteilijaa, opettajaa ja toimittajaa, heidän joukossaan Mykhailo Jalovyi, Mykola Kuliš ja Les Kurbas.

Tapahtuman muisto on häpeällinen myös nyky-Venäjällä ja sitä pyritään peittelemään: Sandarmokhin löytänyt Dmitrijev tuomittiin 2021 näytösoikeudenkäynnissä 15 vuodeksi vankeuteen.



Millaisia vaikutuksia 1930-luvun vainoilla oli ja on yhä ukrainalaiseen ja erityisesti ukrainankieliseen kirjallisuuteen?

Emigranttiukrainalaisten kirjailijoiden liiton vuonna 1954 julkaisemien tietojen mukaan 1930-luvulla 260:sta ukrainalaisesta kirjailijasta 223 ammuttiin tai tuomittiin vankileirille tai karkotukseen, 8 kirjailijaa teki itsemurhan ja 16 katosi. Käytännössä ukrainalainen kirjallisuus siis lakkasi lähes olemasta.

Jotkut harvat merkittävät kirjailijat selvisivät vainoista, kuten kymmenen vuotta Gulagissa riutunut Ostap Višnja. Ne harvat kirjailijat, joita ei teloitettu tai viskattu leireille, kuten Mykola Bažan, joutuivat nöyrtymään oikeaoppisen taiteen tekijöiksi.

Stalinin kuoleman jälkeen useimmat vainoissa surmatut kirjailijat rehabilitoitiin, mutta sorrosta puhuminen oli kiellettyä aina Neuvostoliiton viime vuosiin.

Ukraina on monikielinen maa ja tulee olemaan. Kolmasosa ukrainalaisista ei osaa ukrainaa, mutta kaikki vähintään ymmärtävät venäjää.

Kielenpuhujien määrään suhteutettuna ukrainan asema ei ole vieläkään kovin vahva.



Ukrainankielisen kirjallisuuden julkaisumäärät ovat vasta viime aikoina lähteneet kasvuun. Samoin on ukrainankielisen median volyyymin suhteen. On vaikea välttyä ajatukselta, etteikö tämä kaikki pohjaisi pitkälti 1930-luvun sortoon. Ukrainassa holomor ja älymystön puhdistukset katsotaankin kansanmurhaksi, ja näkemyksen jakavat myös monet ulkomaiset historioitsijat.

Ukrainan kielen käyttö on lisääntynyt 2010-luvulla, ja vuoden 2019 laki teki siitä ainoan virallisen kielen. Ukrainankielinen kirjallisuus on silti kaukana venäjänkielisen kirjallisuuden asemasta.

Vuosituhannen alkuvuosina Slovo-talon portille ripustettin laatta, jossa lueteltiin talossa asuneet kirjailijat. ProSlovo-hanke talon muiston vaalimiseksi alkoi 2017. Samana vuonna ukrainalaisen kirjallisuuden kirjasto suljettiin Moskovassa ja osa sen kirjoista tuhottiin. Kirjastoa pyörittänyt Natalia Šarina tuomittiin neljäksi vuodeksi vankilaan ”vihan lietsomisesta venäläisiä kohtaan”.

Presidentti Putinin täysimittainen hyökkäys Ukrainaan 2022 jatkaa vanhaa isovenäläistä pyrkimystä hävittää ukrainalaisuus kokonaan.




Artikkeli on ilmestynyt Parnassossa 4/2022.


torstai 18. elokuuta 2022

Emmekö muka nähneet?

Teksti: Ville Ropponen


Euroopassa on sodittu jo puoli vuotta. Diktatuuri rynnäköi demokratiaa vastaan. Pian Putinin Venäjän Ukrainaan hyökkäyksen jälkeen EU:ssa ja Suomessa alettiin kysellä: miksi emme nähneet Venäjän uhkaa kristallipallosta?


Siiinäpä kysymys: miksi emme nähneet? Emme, vaikka kaikki oli tapahtunut vuosia aivan silmiemme edessä: sananvapauden kuristus, opposition ja kansalaisyhteiskunnan tukahduttaminen, erimielisten ja vähemmistöjen vaino, korruptio ja poliittiset salamurhat. Aseitakin Putin oli käyttänyt jo Tšetšeniassa 1999-2003, Georgiassa 2008 sekä Krimillä ja Itä-Ukrainassa vuodesta 2014.

Pitäisikin kysyä: miksi Putinin hyökkäys Ukrainaan oli yllätys niin monelle? Oliko taustalla enemmänkin se, että olimme nähneet mitä tapahtui, mutta emme olleet katsoneet – emme halunneet katsoa?

Ennen kuin pohdin mistä tämä johtuu ja miksi monella Suomessa tuntuu olleen silmälaput Venäjän suhteen – poliittisesta suuntauksesta huolimatta – muistelen hieman omia Venäjän kokemuksiani.


Venäjä ei ole enää demokratia

Matkustin ensi kertaa Venäjälle kesällä 1999. Minua innosti itänaapurin eksoottinen monikulttuurisuus, länsimaista poikkeavat tavat ja kulttuurit sekä vehmas luonto. Häikäistyin arjen anarkistisen vapauden maasta, jossa tuntui voivan tapahtua lähes mitä tahansa ja milloin tahansa. Nuorena tämä tuntui tietenkin mielettömän siistiltä.

Kesällä 2005 matkalla Marinmaalle alkoikin sitten tapahtua. Haastattelin marilaisia kulttuuriaktivisteja, ja he kertoivat poliittisesta sorrosta. Jouduin turvallisuuspalvelu FSB:n pidättämäksi, agentit kuulustelivat minua ja sain sakot ”viisumin rekisteröintirikkeestä”. Seurasi viisumikielto. Itänaapurin mediassa minut leimattiin esimerkiksi tahoista, jotka liikkuvat Venäjällä ”toimittajan peiteroolissa pitäen yhteyksiä läntisiin tiedustelupalveluihin” ja välittäen ”kuriirina toimintaohjeita ja rahaa nationalisti-separatisteille”.

Se oli silmät avaava hetki. Silmiäni eivät avanneet vain Venäjän tiedustelupalvelun suuri valta vaan ennen muuta mediassa käytetyn retoriikan stalinistinen tai fasistinen sävy.

Ylen Mot-ohjelman haastattelussa sanoin syksyllä 2005, että Venäjä ei ole enää demokratia. Tuolloin väitteeseen suhtauduttiin joko vaieten tai vähätellen. Moni toimittajakollega naureskeli ”huomiohakuisuuttani”, ikään kuin olisin tahallani hommannut itselleni viisumikiellon.

Vettä virtasi Volgassa, ja tsaari antoi anteeksi syntiselle. Viisumikieltoni päättyi 2013 ja pääsin taas Venäjälle. Katsellessani opposition vappulkulkutta Pietarin leiskuvassa keväässä ja kulkueen raskasta poliisivartiota tunsin mieleni apeaksi. Venäjän luisu autoritarismiin tuntui vain kiihtyvän. Tapasin Pietarissa myös alakulttuuriväkeä ja taiteilijoita, joiden yhteiskuntakritiikki oli pelotonta. Venäjän kehitys ei tuntunut toivottomalta.

Matkustelin Venäjällä 2014-2020 ja keräsin aineistoa tietokirjoihin. Vuosi vuodelta ihmisistä tuntui tulevan entistä varovaisempia ja kyräilevämpiä. Moni alkoi painottaa, että ”ei puhuta politiikkaa”. Se mitä poliitiikalla tarkoitettiin näytti laajenevan koko ajan. Ja sittenkin maasta yhä löytyi kriittisiä taiteilijoita, toimittajia, alakulttuuriväkeä ja vähemmistöaktivisteja.


Viimeiset askeleet avoimeen diktatuuriin

Kesällä 2019 olimme suomalaisen kaverini kanssa katsomassa opposition mielenosoitusta rehellisten vaalien puolesta Moskovassa keskustassa. Kaupunki oli täynnä poliiseja ja kansalliskaaartia ja panssaroituja ajoneuvoja. Poliisi pysäytteli ihmisiä kaduilla mielivaltaisen näköisesti. Illalla tapasimme venäläisiä tuttuja ja menimme kävelemään puistoon Tsvetnoi-bulevardin suunnalle lähelle Moskovan sirkusta. Opposition ehdokkaat olivat aiemmin puhuneet puistossa ja se oli mustanaan väkeä. Poliisi oli myös paikalla, jossain ihmisten takana, mutta hämärtyvässä ilmassa oli vaikea nähdä tarkasti.

Kävelimme taaajan ihmisjoukon mukana puiston päähän, ja silloin poliisi alkoi äkki saartaa joukkoja ja pidättää ihmisiä. Jouduin kiinni ja minut kannettiin kalteriautoon. Sinne oli lisäkseni tuotu kymmenkunta henkilöä, kaikki nuoria miehiä. Perillä kaukaisen lähiön poliisiasemalla, vihreän metrolinjan päässä, näytin passiani ja kerroin joutuneeni sattumalta pidätetyksi. Ulkomaalaisena minut päästettiin yllättävänkin pian pois. Muut pidätetyt jäivät asemalle, vaikka eivät hekään olleet tehneet muuta kuin kävelleet puistossa.

Kesällä 2019 minusta näytti, että Venäjä astelee viimeisiä askelia avoimeen diktatuurin ja myös sanoin näin suomalaisen median haastattelussa. Sen jälkeen Putin vahvisti perustuslain muutoksella asemansa presidenttinä aina vuoteen 2036 asti; oppositiopoliitikko Aleksei Navalnyi yritettiin myrkyttää, ja kun hän palasi Venäjälle saatuaan hoitoa ulkomailla, hänet heitettiin vankilaan.

Tämä kaikki tapahtui jo ennen Venäjän täysimittaista hyökkäystä Ukrainaan. Täytyy palata alun kysymykseen: Miten niin Putinin Venäjän uhkaa ei meillä osattu nähdä tai ennakoida, kun kaikki tapahtui aivan silmiemme edessä?


Turha vaarantaa kaupankäyntiä

Kyse onkin siitä, ettei Venäjän pyllymäkeä diktatuuriin juuri kukaan ottanut vakavasti. Ei pitkään aikaan. Tämän asenteen taustalta löytyi erilaisia syitä. Oli kylmän sodan painolastia ja naiiviutta, mutta myös tekopyhyyttä, ahneutta ja mukavuudenhalua. Ehkä eniten vaikutti silti läntinen orientalismi ellei rasismi. Lännessä ei oltu koskaan valtavan kiinnostuneita Venäjän demokratiakehityksestä, joka oli ottanut takapakkia jo Jeltsinin aikana. Enemmänin ajateltiin, että kun kauppa kävi, niin mitäpä itänaapurin politikka meille kuului. Samalla tavalla länsimaat suhtautuvat Kiinaan tai Saudi-Arabiaan.

Putinismin uhrit olivat sitä paitsi pitkään vain venäläisiä tai muita ei-eurooppalaisiksi miellettyjä, kuten georgialaisia, joista länsimaalaisten ei tarvinnut välittää. Ukrainalaisistakaan ei ennen vuotta 2014, tai sen jälkeenkään juuri perustettu, olivathan he jonkinlaisia ”puoli-ryssiä”, joiden maan olisi eurooppalaisten mielestä parempi sopia Venäjän kanssa vaikka kuinka huonoin ehdoin. Turha heiluttaa venettä ja vaarantaa kaupankäyntiä.

Suomessa Venäjään on lisäksi tavattu suhtautua eri tavoin kuin muihin suurvaltoihin. Esimerkiksi suomalaisessa vasemmistossa voi yleensä olla anti-imperialisti tasan yhdellä tavalla, arvostelemalla Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten toimia.

Esimerkiksi eräässä vasemmistolaisessa kulttuuriyhdistyksessä minut painostettiin 2018 ulos johtokunnasta ja koko järjestöstä. Syynä oli Venäjän neuvostohistoriaan liittyvän pomomiehen glorifiointi. Vastustin glorifiointia. Ei pidetty siitäkään, että olin kanavoinut varoja ja tukea Putin-kriittisille tahoille tai että esitin järjestön somekanavissa näkemyksiä Venäjän historiasta. Yhdistyksen johtokuntaan nousi ryhmä kuvataiteilijoita, sarjakuvapiirtäjiä ja stand-up-koomikkoja, joilla oli yhteyksiä Suomen kommunistiseen puolueeseen ja Lenin-museon entiseen johtajaan. He puhdistivat järjestön johtokunnan miehittäen sen omilla kannattajillaan.


Jälkimodernin fasismin majakka loistaa

Jos palataan pohtimaan kansainvälistä politiikkaa, niin on selvää, että kilpailu voimavaroista kovenee ilmastonmuutoksen ja ympäristökriisin uhatessa. Jotkut muistuttavat, että kaikki ei alkanut Ukrainasta vaan kansainvälisen järjestelmän ja YK:n arvovalta on rapautunut jo pari vuosikymmentä, alkaen Yhdysvaltain invaasioista Afganistaniin ja Irakiin, länsivaltojen sekaantumisesta Libyan sotaan 2011 ja niin edespäin.

Tämä ei kuitenkaan puolusta Venäjän toimia, päinvastoin. Samalla tavalla Britannian ja Ranskan imperialismi 1900-luvun alussa tavallaan vakuutti Hitlerin siitä, että hän voi käyttää samoja menetelmiä – potenssiin kaksi – kolonisoidessaan Euroopan revanštisessa pyrkimyksessä palauttaa Saksan imperiumi. Ukrainassa ei ole kyse vain suurvaltapelistä, kuten äärioikeiston ja -vasemmiston nokkelat geopoliitikot tulkitsevat, vaan kansanmurhaan tähtäävästä hyökkäyssodasta, sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan.

Fossiilikapitalistiset eliitit ovat 1980-luvun lopulta lähtien tienneet ilmastonmuutoksen tulevan ja katkoneet siksi siteitään muuhun ihmiskuntaan, Venäjä ei ole poikkeus. Ukrainan sota on osa konservatiivisten eliittien globaalia pyrkimystä keskittää valta itselleen. Kapitalismin kriisiytyessä eliitit käyvät myös toisiaan vastaan. Jälkimodernin fasismin majakka loistaa nyt Moskovassa, mutta se tavoittelee tulta myös muualla.

Sekä oikeiston että vasemmiston on syytä katsoa peiliin: ihmisoikeuksien rikkojia ja luisua diktatuuriin ei tule tuomita vain niillä ilmansuunnilla, jotka sopivat mukavuusalueeseen vaan arvojen on oltava jakamattomia kaikissa tapauksissa.

Siihen asti kunnes fasismin majakka sammuu näen unta demokraattisesta Venäjästä, joka kohtelisi naapureitaan ja omia kansalaisiaan kunnioituksella. Se olisi maa, jonne voisi palata ilo takataskussaan.



Ilmestynyt myös Kansan Uutisissa 13/2022 (17.08.2022).





Kansallisromaanin rakentajat Kaukasiassa

  Ville Ropponen Kun kosmopoliittinen romaani Ali ja Nino nostettiin nationalismin välikappaleeksi, soppa oli valmis . Kansallisroma...