Muinaisaikojen tuore kajastus Itämeressä

 

Ville Ropponen

Ultima Thule, Saarenmaan Kaalin meteoriitti ja idän jokireittien ”hopeanvalkea” vesitie ovat ydinosia Lennart Meren esseeteoksessa, jonka alaotsikko on ”matka menneeseen oppaina aurinko, fantasia ja folklore”.

Hopeanvalkea -kirjan tulkinta Itämeren muinaisajoista haastaa totutun läntisen historiakäsityksen. Meri kehottaa olemaan ylpeä pienten itämerensuomalaisten kansojen juurista. Samalla Hopeanvalkea näyttää itämerensuomalaisten ikivanhat kansainväliset yhteydet. Meren raikkaat ajatukset kiehtovat yhä nykyajassa, jota tuntuu ummehtavan sekä nouseva suurvaltauho, että äärinationalistinen änkyräisyys.

Tänä syksynä Viron merimuseossa avautuu Hopeanvalkea-teokseen liittyvä näyttely. Kirjan ilmestymisestä alkukielellä Hõbevalge (1976) tulee kuluneeksi 50 vuotta. Kuten tunnettua Meri oli elokuvaohjaaja, kirjailija ja uudelleen itsenäistyneen Viron ensimmäinen presidentti, joka tiedettiin etenkin suomalais-ugrilaisia kansoja kuvaavista dokumenttielokuvistaan. Suomeksi Hopeanvalkea ilmestyi 1983, ja Meri toimitti sen itse ottaen mukaan osioita myöhemmin julkaistusta teoksen esiosasta Hõbevalgem (1983). Aikanaan Meren teos oli tärkeä virolaisten identiteetille.

Millaisena Hopeanvalkea näyttäytyy tänä päivänä?

Opuksessa Meri jäljittää virolaisten ja suomalaisten – tai itämerensuomalaisten – muinaishistoriaa. Hän yhdistelee omaperäisesti faktaa ja fiktiota, tulkitsee kirjallisia lähteitä ja tieteellisiä tietoja, spekuloi ja arvuuttelee mitä olisi voinut tapahtua pronssikaudelta aina keskiajalle asti. Tulee mieleen Martti Haavio teos Bjarmien vallan kukoistus ja tuho (1965), jossa Haavio setvii muinaisaikoja samantyyppisesti.

Meren pohdintojen keskiössä on Saarenmaalle pudonnut meteoriitti, josta on merkkinä Kaalin meteoriittijärvi. Meri tulkitsee meteorin pudonneen prinssikauden lopulla 2500 vuotta sitten. Tärkeä on myös vesitie, ”Hopeanvalkea”, joka yhdisti Itämeren Volgalle, Uralille ja Mustanmeren kautta aina Lähi-itään asti. Tätä reittiä muuttivat aikoinaan suomensukuiset heimot Volgalta Itämeren rannoille.

Perinteisesti Itämeren historiasssa korostuvat usein skandinaavit ja Novgorod – ehkä siksi, että itämerensuomalaisilta ei ole säilynyt vanhoja kirjallisia lähteitä. Meri lipuu eri reiteille. Hänkin tulkitsee silti kirjallista aineistoa. Pääosin hän kurvailee antiikin ja keskiajan eurooppalaisissa ja arabialaisissa lähteissä. Hän esittää miten muinaiset oppineet näkivät myyttisen pohjolan ja Itämeren.

Tarkoittiko kreikkalaisen merenkulkija Pytheaan mainitsema Ultima Thule, äärimmäinen pohjola, tosiasiasssa Saarenmaata? Asiaa mutkistaa se, että Pytheaan kirjoituksista on säilynyt vain fragmentteja toisten kirjoittajien teoksissa. Entä oliko Pytheas juuri Kaalin meteorin jäljillä purjehtiessaan Saarenmaalle? Kreikkalainen väittää barbaarien näyttäneen hänelle ”paikan, jonne aurinko meni nukkumaan”. Ehkä Ultima Thulen nimi tulee sanasta ”tuli” (muodossa 'tule'), uumoilee Meri.

Kaalin meteori oli suurin meteoriitti, joka on pudonnut ihmisen aikana Eurooppaan. Todennäköisesti se aiheutti Saarenmaalla ydinpommin kaltaisen räjähdyksen, metsäpaloja ja merelle tsunamin. Meri arvelee meteorin muuttaneen ympäristön asukkaiden maailmankuvan. Myöhemmin Saarenmaan meteorirauta – suuri aarre – näytteli Meren mukaan tärkeää osaa Viron nousussa keskeiseksi kulttuuri- ja kauppapaikaksi rautakaudella. Ehkä virolaiset käsitettiin peräti ”pyhän tulen vaalijoina”, pohdiskelee kirjailija.

Meri todistelee miten Kaalin meteori on näkynyt virolaisessa kansanrunoudessa ja skandinaavisissa Edda-runoissa. Entä Kalevalassa mainittu sampo – ehkä silläkin tarkoitettiin Kaalin meteroriittia ja sen seurauksia?

Nykytutkimusten mukaan ei ole varmuutta putosiko Kaalin meteoriitti 2500, 3500 vai peräti 7000 vuotta sitten. Tieteilijät eivät yleisesti pidä Meren teoksen väitteitä kovin todistettuina. Meri heitteleekin verkkojaan monissa järvissä: tulee kalaa, tulee levää. Jotkut Meren päätelmät eivät ole valtavan uskottavia, kuten nimien samankaltaisuuteen nojaavat todistelut – vaikka ei niitä sentään Ior Bockin perheen saagan kuvitelmiin sovi verrata. Pääosin Meren vankka asiantuntemus tuottaa kuitenkin pohdintoja, jotka ovat mahdollisia. Kyse on esseistiikasta eli kaunokirjallisuudesta, jossa spekulointi on sallittua, jopa suotavaa.

Pytheaan lisäksi Meri hyödyntää muiden antiikin kirjailijoiden, kuten Apollonius Rodoslaisen, Ovidiuksen, Strabonin ja Tacituksen kirjoituksia, joista hän kartoittaa viittauksia itämerensuomalaisiin kansoihin. Arabialaisten oppineiden matkakuvausten kautta kirjailija pohtii Volgan Bolgarian muinaisvaltakuntaa ja sen yhteyksiä Itämerelle – kuten myös mordvalaisiin, udmurtteihin, komeihin ja obinugrilaisiin kansoihin.

Itämeren alueen keskiaikaisista kuvauksista Meri arvostaa enemmän arabialaisia kuin läntisiä lähteitä, kuten Henrikin Liivinmaan kronikkaa. Hän todistelee, että Tallinnan tai Revalan (Rebalan) kaupunki oli olemassa jo paljon ennen kuin tanskalaiset Henrikin mukaan perustivat sen 1200-luvulla.

Myös Rebalan nousun Meri liittää Saarenmaanhan ja meteoriittiin, sillä Rebalasta myytiin meteorirautaa Hopeanvalkeaa vesitietä pitkin. Jokireitin tärkein kauppatavara olivat silti orjat, joita kaapattiin ryöstöretkillä. Meri arvelee, että nykyinen vallitseva käsitys viikingeistä on liian suppea. Hän kirjoittaa: ”Viikinki ei ollut kansallinen vaan sosiaalinen käsite. Sen piiriin mahtuivat kaikki Itämeren rantojen heimot, joiden laivanrakennustekniikka ja merenkulkutaito olivat saavuttaneet riittävän tason” (s.372).

Orjia ei voitu kuljettaa myytäväksi kristinuskoon kääntyneen Länsi-Euroopan läpi. Ainoa tie kulki ”pakanauskoisen” metsävyöhykkeen halki. Näin Hopeanvalkealle jokireitillä on hieman synkkäkin historia. Orjakauppa ehtyi itäslaavien käännyttyä kristinuskoon ja itäisen vesitien merkitys väheni.

Hopeanvalkean pohdinnoissa on ripaus tiettyä kansallisromantiikkaa, mutta se luotaa myös Itämeren muinaista monikulttuurisuutta ja kansainvälisiä yhteyksiä. Meren mukaan itämerensuomalaiset ovat aina olleet yhteydessä muuhun maailmaan paljon laajemmin kuin yleensä ymmärretään. Teos arvostaa paitsi omia, paikallisia juuria niin myös itämerensuomalaisten roolia välittäjinä idän ja lännen välillä. Meri esimerkiksi aprikoi miten monet sanat ja kulttuurivaikutteet ovat Itämerellä lainautuneet idästä länteen, eivätkä lännestä itään, kuten tavallisesti ajatellaan.

Tällainen vakava taiteellinen pyrkimys tulkita historiaa toisin tuntuu yhä tänä päivänä virkistävältä. Nykyaikaa leimaa usein suurvaltojen tukema historiapolitiikka ja pyrkimykset muovata menneisyydestä jonkin yhden tietyn kansan ”suuruuden” kuvaelma. Meren näkemys on avara: kirjailija nostaa esiin itämerensuomalaisten tärkeyden, mutta ei rakenna tätä merkitystä vasten toisia kansoja vaan pikemminkin yhteyden kautta.

Ilmestynyt Tuglas-seuran suomalais-virolaisessa kulttuurilehti Elossa/ syksy 2026.

Osamu Dazain lukuisat naamiot

 

Japanin modernisaation keskeisin tulkki siirtyi traagisesti ajasta ikuisuuteen. Silti hänen sanansa tuntuvat voimistuvan ajan oloon. Mutta kuka olikaan Osamu Dazai?

Ville Ropponen

Luin Osamu Dazain kulttiklassikon Ei enää ihminen (1937. Suom 1969.) lukioiässä. Päätin hakeutua tälle vihoviimeiselle alalle: Kirjailijaksi. Oi lumiset tähdet! Mainitun, Alpo Junkolan englannin kautta suomentaman romaanin esipuheessa Eeva-Liisa Manner nimittää sitä ”väljästi naamioiduksi tunnustusteokseksi”. Sellaisena minäkin romaanin luin. Länsimaissa Dazaita on pidetty eksistentialistisena tilittäjänä ja dekadenssin apostolina, jonka itsemurha sinetöi hänet uhriksi taiteen alttarilla. Tänä vuonna romaanista ilmestyi suoraan japanista tehty suomennos, Epäkelpo ihmiseksi. Luin romaanin uudelleen ja ällistyin.

Uusi suomennos on sävyltään sen verran erilainen, että Junkolan vanha käännös tuntuu nyt suorastaan Dazai-mukaelmalta. Englannintaja Donald Keen tiettävästi amerikkalaisti ja yksinkertaisti teosta jättäen joitakin tekstikohtia pois. Epäkelpo ihmiseksi suomentaja Saku-Petteri Urpo tuntuu tavoittavan alkuteoksen eri sävyt paremmin. Dazain kirjailijakuva on ollut muutenkin meillä murroksessa. Tähän ovat vaikuttaneet häneltä viime vuosina suomennetut novellivalikoimat Merenneito, Erinomainen emäntä ja Yllätysvieras (Suom. Pekka Masonen). Ylipäänsä kirjailijan maine länsimaissa silkkana nihilistinä tuntuu liioittelulta.

Japanissa Dazain novelleja, joita hän julkaisi yli 200, arvostetaan enemmän kuin täälläpäin kirjailijan pääteoksina pidettyjä kahta romaania. Novellit osoittavat, ettei Dazai ollut vain tuskainen synkistelijä, vaan myös huumoria ja eri tyylilajeja taitavasti soveltanut kirjailija, joka hyödynsi säästeliäästi omaa elämäänsä teoksissaan. Yksilön eksistenssiä enemmän Dazain tuotanto vaikuttaa valaisevan japanilaisen kulttuurin modernisoitumista. Dazain käyttämä rappiotaiteilijahahmo, johon nuorena suhtauduin tosissani, tuntuu nyt aluksi elähtäneeltä. Hahmo kuitenkin asettuu aikansa taustaan ja ilmentää kirjailijan suhdetta eri yhteiskuntaluokkiin.

***

Mutta kuka oikein oli Osamu Dazai?

Dazai syntyi vuonna 1909 Koillis-Japanissa maata omistavan aristokraatin kuudentena poikana. Käytyään koulun ja lukion maalaispoika lähti opiskelemaan Tokion yliopistoon 1920-luvun lopulla. Rauhallisempi Taishō-kausi (1912-1926), jolloin demokratia kehittyi, oli juuri päättynyt, ja yhteiskunnassa myllersi. Poliittinen ilmapiiri oikeistolaistui, ja vasemmistoa vainottiin, mikä herätti nuorisossa protesteja. Dazai ei viihtynyt luennoilla, vaan juopotteli, käytti seksityöläisten palveluja ja osallistui kielletyn kommunistisen puolueen maanalaiseen toimintaan. Hänen perheensä alkoi vieroksua häntä.

Mantšurian välikohtaus 1931 nosti Japanissa valtaan militaristit. Siirryttiin Shōwa-kaudelle, joka kesti aina 1980-luvun loppuun. Monet vasemmistolaiset kirjailijat pakotettiin luopumaan aatteistaan, ja Dazaikin päätyi poliisikuulusteluihin. Painostuksen alla hän erkani aktivismista ja keskittyi kirjoittamiseen. Vuonna 1933 kirjailija, jonka oikea nimi oli Shûji Tsushima, allekirjoitti novellin ”Juna” ensi kertaa nimellä Osamu Dazai. Nimestä tuli hänen kirjallinen naamionsa.

***

Dazain novellien aihekirjo on varsin laaja. Omaelämäkerrallisten juttujen lisäksi hän kirjoitti uusia mukaelmia japanilaisista legendoista, kuten novellissa “Merenneito” tai antiikin kreikkalaisista taruista, kuten novellissa ”Juokse, Moeros!”. ”Petturin puolustuspuhe” taas päästää ääneen Jeesuksen opetuslapsen Juudas Iskariotin. Tarinoiden kertojana voi olla myös koulutyttö, professorin leski tai jopa 100 jenin seteli, kuten osuvasti nimetyssä novellissa ”Raha”. Moni novelli liittyy Japanin nykyaikaistumiseen, ja niissä on vakaviakin yhteiskunnallisia kannanottoja.

Alusta asti Dazain novelleissa pääosaan nousee kuitenkin kirjailijaa muistuttava dandymainen minäkertoja, joka muovautuu rappiotaiteilijahahmoksi. Tärkeimmät ”dazaimaiset” novellit ovat ”Kahdeksan näkymää Tokiosta” ja ”Muistoja”. Kaikista ”Dazaimaisin” tarina on ehkä ”Aamu”, jossa alkoholisoitunut kertoja porsastelee ja sammuu tutun naisen asuntoon. Rappiotaiteilija ilmestyy Dazain novelleihin samoihin aikoihin, kun kirjailijan ”moraaliton” boheemielämä alkoi herättää julkista huomiota. Novellien suhde kirjailijan elämäkertaan vaihtelee silti lähes dokumentaarisesta täysin fiktiiviseen. Dazai ei esimerkiksi oikeasti ollut niin rahaton kuin tarinoissaan, vaan sai perheeltään sievoisen kuukausiavustuksen.

Rappioroolilla kirjailija pyrki järkyttämään valtavirran kulttuuripiirien nationalismia ja elitismiä. Eurooppalaisessa romantiikassa boheemit hahmot, kuten Goethen nuori Werther, kumpuavat aateliston aseman laskusta ja modernisaation murroksesta. Nämä tekijät voi nähdä myös Dazain taustalla.

Merkitystä on myös sillä, että dazai kirjoitti teoksensa pitkälti shishōsetsun eli minä-romaanin tyylilajissa. Japanin naturalistikirjailijoiden joukossa 1910- ja 1920-luvuilla syntynyt tyyli heijasti modernisoituvan maan käsitystä läntisestä yksilöllisyydestä. Shishōsetsun tekijät uskoivat individualismiin ja vapauteen. Pettyneinä Japanin kehitykseen he siirsivät katseen sisäiseen ja painottivat kirjailijan omaa elämää. Tarkoitus oli tavoittaa koko minuus, mukaan lukien sen seksuaalinen, karkea ja rumakin puoli. Shishōsetsun konventiot antavat lukijan olettaa, että kerrotut tapahtumat ovat ”totta”.

Dazai pyrki kuitenkin uudistamaan tyylilajia. Hänen kohdallaan kirjallisuudentutkijat ovat puhuneet myös shishōsetsun parodiasta tai hajoamisesta. Etenkin kirjailijan novelleja sävyttää vino huumori. Dazai kohtelee kirjallisia omakuviaan usein armottomasti ja heidät esitetään epäedullisessa valossa. Vakavat asiat suhteutuvat toisiinsa ristivalotuksella ja itsereflektiolla.

”Dazaimaisten” tekstien kertojat valittavat ahdistustaan, kelvottomuuttaan, köyhyyttään. Liioiteltu introspektio ja itsesyytökset muistuttavat hieman Franz Kafkasta, mutta Dazai luo kerronnan päälle usein vielä yhden tason, joka asettaa kerrotun ironiseen valoon. Novellien viehätys syntyy intiimiydestä, huumorista ja elliptisyydestä. Välillä Dazai myös pilailee faktan ja fiktion häilyvällä erolla, kuten novellissa ”Häpeä”, jossa lukija menee tapaamaan rappeutuneeksi uskomaansa kirjailijaa, mutta löytääkin seestyneen perheenisän. Kokeilevia kerrontatekniikoita harrasti myös Ryŭnusuke Akutagawa, yksi Taishō-kauden keskeisistä kirjallisista nimistä ja Dazain suosikkikirjailija. Toinen hänen esikuvansa oli Dostojevski.

Julkista kuvaansa Dazai pyrki pykäämään rappioroolinsa mukaisesti. Sodan jälkeen hänen suosikkikuvaajansa Tamura Shigeru näpsi hänestä ohjeiden mukaan otoksia, joissa kirjailija poseeraa kärsivän näköisenä. Dazain ystävät Dan Kazuo ja Yamagishi Gaishi, hänen mentorinsa, kirjailija Ibuse Masuji sekä vaimo Michiko Ishihara ovat silti kaikki tähdentäneet muistelmissaan, ettei kirjailija ollut synkistelijä, vaan seurallinen ihminen, joka tykkäsi vitsailla. Tämä puoli Dazaista näkyy myös suomennetussa matkakirjassa Tsugaru - kulkija käy kotona (suom. Kai Nieminen).

Ja sittenkin Dazai yritti 1920-ja 1930-luvuilla neljä kertaa itsemurhaa, yhden kerran yhdessä tarjoilijatar Tanabe Shimekon kanssa, joka menehtyi kirjailijan selviytyessä. Pari vuotta myöhemmin sairastuminen johti kirjailijan riippuvaiseksi morfiinista, josta vieroitus oli vaikea. Petos jäämällä eloon kaksoisitsemurhassa ja hylätyt vasemmistolaiset ihanteet jäivät kaivertamaan. Ainakin Dazai palaa niihin tuotannossaan kerta toisensa jälkeen, myös romaanissa Epäkelpo ihmiseksi.

***

Dazai oli konservatiivisen aikansa lapsi ja kuvaa täten proosassaan naisia monesti vähättelevästi. Toisaalta hän kuvaa myös mieshenkilöitään tavallisesti kelvottomina. Kirjailijan mielestä heikkoutensa tiedostava ihminen osoitti kypsyyttä: heikkoudessa oli peräti jotain pyhää. Dazaista kirjallisuuden tehtävä on kuvata kauneutta, jolla heikkoutensa hyväksynyt ihminen kamppailee selvitäkseen elämässä. ”Toivoton isäni oli toivoton feministi, mutta hän oli sentään ihminen”, muotoili Dazain tytär, kirjailija Yūko Tsushima. Rappiotaiteilijahahmosta Dazai loi tavallaan syntipukin esittääkseen yhteiskunnan ongelmia.

Itseasiassa Dazain rappiotaiteilijahahmo tuntuu yhä ajankohtaiselta. Eikö nykysuomalainen kirjailija ole nyt melko samassa jamassa rimpuillessaan asemansa alamäen ja tulojensa horjumisen kanssa kituuttaen pitkälti jonkinlaisten avustusten varassa? Vai onko kyse peräti koko länsimaisesta keskiluokasta killumassa kuin mato koukussa, odottamassa ahmaisua, kun demokratia luisuu autoritarismiksi ja markkinadarwinismi porskuuttaa? Juuri näin kävi 1930-luvun Japanissa.

Vuonna 1939 Dazai avioitui uudelleen, asettui Tokioon ja sai lapsia. Seuraavat vuodet olivat tuotteliasta onnen aikaa. Kun kirjailijoilta vaadittiin sodan aikana nationalismin suitsutusta, Dazai kirjoitti pari isänmaallista uhrautumista ylistävää tarinaa, kuten novellin ”Kaunis kuolema”. Kirjailija sai vapautuksen rintamalta, mutta perheen talo musertui pommituksissa.

Hävityn sodan jälkeen Japani aloitti ikään kuin nollapisteestä. Dazai pettyi sodanjälkeiseen kehitykseen. Esimerkiksi novelli ”Yllätysvieras” on kitkerä satiiri yhteiskuntaluokista, perinteistä ja moraalista. Kirjailijan alkoholismi ja synnynnäinen tuberkuloosi pahenivat.

Dazai sotki viime vuosinaan taas ihmissuhteensa sykkyrälle. Kirjailija sai lapsen salarakkaansa, runoilijatar Ŏta Shizukon kanssa. Samaan aikaan hän tutustui nuoreen sotaleskeen Yamazaki Tomieen. Näinä vuosina Dazai kirjoitti viimeiset romaaninsa Laskeva aurinko ja Epäkelpo ihmiseksi. Niissä aiempi ironia hupeni ja itsereflektio väheni. Kuitenkin myös niissä on käytetty keinoja, jotka kyseenalaistavat yksitasoista kerrontaa. Näitä keinoja ovat esimerkiksi epäluotettava kertoja ja näkökulmatekniikka.

***

Laskeva aurinko setvii Japanin aristokratian sodanjälkeistä alennusta. Aatelisnaiset Kazuko ja hänen äitinsä joutuvat perheen isän kuoltua myymään talonsa ja muuttamaan vuoristokylään. Romaanin nimi on Japanin ja sen militarismin symbolin nousevan auringon vastakohta.

Laskeva aurinko on episodiromaani, jossa elliptinen kerronta on huipussaan. Romaanin kerronta tapahtuu pitkälti Kazukon näkökulmasta. Kazukon osioita katkovat otteet sodasta palanneen, huumeriippuvaisen Naoji-veljen kaunokirjallisista teksteistä. Kazuko kirjoittaa lisäksi kirjeitä Naojin kirjailija-ystävälle, alkoholisoituneelle Ueharalle, johon hän vaikuttaa selittämättömästi rakastuvan. Naojin osuudet asettavat Kazukon kerronnan ironiseen valoon, ja lukija alkaa epäillä Kazukon vilpittömyyttä.

Dazai kirjoitti useimpiin teoksiinsa henkilön, jota saattoi pitää kirjailijana. Laskevassa auringossa tällaisina hahmoja on kolme: nihilistinen Naoji, rappiokirjailija Uehera – mutta myös itseään taidokkaan kirjallisesti ilmaiseva Kazuko.

Vuoristokylässä Kazukon ja Naojin äiti riutuu pois, mutta tyylinsä säilyttäen. Häntä nimitetään viimeiseksi aristokraatiksi. Elämäntavan muutokseen kykenemätön Naoji tappaa itsensä. Puille paljaille joutuneen Kazukon aatelisarvo murtuu. Hän viettää yön Ueheran kanssa, mutta tekee sen vain saadakseen lapsen ja syyn jatkaa elämäänsä. Lopussa vielä syntymätön lapsi yhdistää Kazukon, Ueharan ja Naojin yhteiskunnan mullistuksen uhreina. Kazuko osoittautuu itsevarmaksi uuden ajan naiseksi. Hän pitää Ueheraa turmeltuneena, mutta uskoo lapsen kannattavan hänet uuteen maailmaan ja moraaliin.

Jukka Uotilan mukaan romaanin kerronnassa erottuvat japanilaiseen moderniin ihmiskuvaan vaikuttaneet kristinusko, sosialistiset ajatukset ja länsimainen kirjallisuus. Kristinoppi ja vasemmistolaisuus liittyvät luokkayhteiskunnan kyseenalaistumiseen ja tasa-arvoistumiseen. Niihin liittyy myös Kazukon moderni naisrooli, joka saa pontta myös länsimaisesta kirjallisuudesta. Pääteemaansa, perheen kriisiin, teos tarjoaa kolme erilaista ratkaisua: kuoleman, rappion tai sopeutumisen. Kyse ei ole vain aristokratian murroksesta vaan koko yhteiskunnan.

Romaani ruotii myös minä-romaanin kriisiä 1940-luvun lopun Japanissa. Näkökulmakerronnan kautta kyseenalaistuu mahdollisuus kirjoittaa uskottavaa shishōsetsua. Vilpitön kirjoitus omasta elämästä, ilman taka-ajatuksia tai roolipelejä on mahdotonta.

***

Epäkelpo ihmiseksi päästää ääneen Yōzō Ōban, taiteellisesti lahjakkaan, mutta vieraantuneen ihmisen. Romaanin tarina on synkkä ja julma, sen henkilöt niljakkaita, mutta uusi suomennos näyttää, ettei teos ole vailla värisävyjä. Romaanin tapahtumat perustuvat osin Dazain elämään, mutta novelleja luettuaan ymmärtää kuinka monella eri tavalla hän on kertonut samoista asioista.

Poikkeusyksilöksi itsensä tunteva Yōzō pelkää ihmisiä. Hän pelleilee ja esiintyy huvittavasti muille, kätkien todellisen luonteensa. Samalla hän kärsii todellisen maailman valheellisuudesta, eikä pysty sopeutumaan yhteiskuntaan. Yōzō tavoittelee taiteilijan uraa, mutta päätyy pilapiirtäjäksi, joka hukuttaa ahdistustaan viinaan, huumeisiin sekä sekaviin ihmissuhteisiin. Hän pistäytyy maanalaisessa kommunistisessa liikkeessä, mutta pitää senkin toimintaa lopulta teennäisenä. Naiset viehättyvät Yozosta, vaikka hän ei osaa rakastaa. Perheen katkaistua hänen opiskelujensa rahoittamisen, Yōzō ajautuu naisten elätettäväksi.

Kerronnassa näkyy itsereflektio ja itsesääli. Jos vanhassa suomennoksessa korostui synkkyys, uudessa suomennoksessa välittyvät myös alkuteoksen ironia ja musta huumori. Mukana on moraalista pohdintaa, lyyrisiä kiteytyksiä ja pateettisia purkauksia, jotka vanhassa käännöksessä ovat vain pateettisia, mutta uudessa suomennoksessa varustettu kertojan korostetulla itsetietoisuudella. Uutta ja vanhaa suomennosta vertaillessaan huomaa myös, että vanhasta käännöksestä uupuu välillä virkkeitä, jotka muuttavat kerrotun sävyä, tai jopa pitkiä pätkiä kokonaisia runonsäkeitä.

Mikä tärkeintä: romaani luo Yōzōon kolme eri näkökulmaa, hänen itsensä, Yōzōn muistikirjat haltuunsa saaneen kirjailijan sekä Yōzōn entisen rakastajattaren – Kyōbashin baarin emännän – vinkkelin. Kirjailijan katsanto on kiinnostunut, mutta epäilevä, hän pitää Yōzōa ja tämän kertomusta moraalisesti vastenmielisinä. Baarin emännän muistikuva on, että Yōzō oli hauska ja hyvä ihminen, suorastaan enkeli. Yōzōn käsitys itsestään on synkkä, joskin muistikirjat päättyvät mustalla huumorilla höystettyyn antikliimaksiin, kun Yōzō nielee liikaa unilääkettä, joka osoittautuukin ulostuslääkkeeksi.

Eri näkökulmien kautta herää kysymys: Ovatko Yōzōn muistikirjat ilveilyä, sepitettä? Vai eikö baarin emäntä todella tuntenutkaan Yōzōa?

Dazain äärimmäinen keskittyminen kieleen tulee esiin kohtauksessa, jossa Yōzō ja hänen ystävänsä pelaavat talon katolla sanapeliä traagisilla ja koomisilla substantiiveilla sekä antonyymien peliä. Pelin jälkeen ovelle ilmestynyt, Yōzō piirroksia tilannut kauppias raiskaa Yōzōn vaimon, ”rajattoman luottavaisen” Yoshikon. Tapahtuman myötä Yōzōn illuusiot luhistuvat lopullisesti.

Teoksen loppupuolen kohtaus, jossa juopunut Yōzō oksentaa lumeen verta – nousevan auringon eli Japanin ja sen militarismin symbolin – kehystää teoksen Japanin sotaan johtaneen eetoksen tilinpäätökseksi. Uudessa suomennoksessa kohtaus saa entistä painavamman merkityksen, sillä mukana on maininta siitä, että Yōzō lauleli vähän aiemmin militaristista marssia.

Ei ole sattumaa, että 1930-lukua kuvataan Yōzōn syrjäytymisen, päihderiippuvuuden ja ihmissuhde-sekoilun kautta. Yōzōn kirous on kyvyttömyys konformistiseen sulautumiseen, joka saa muut ihmiset selviämään. Tämän voi lukea aikansa Japanin poliittista ja ideologista taustaa vasten. Herkkä ja pohjimmiltaan luottavainen Yōzō on epäkelpo ihminen nimenomaan äärioikeistolaisessa kovien arvojen yhteiskunnassa.

Romaanin vieraantumisen teema vertautuu eurooppalaisen modernismin eksistentialismiin. Sekin pulppusi pitkälti sodan jälkeisestä luokkayhteiskunnan purkautumisesta sekä yksilön kokemuksesta äärimmäisten aatteiden fasismin, kommunismin ja kapitalismin ristipaineissa.

***

Viimeisinä vuosinaan Dazain terveys heikkeni ja hän ryyppäsi yhä enemmän. Kesällä 1948 hän hukuttautui Yamazaki Tomien kanssa Tokion Tamajoen kanavaan. Hänen viimeinen teoksensa, kesken jäänyt Guddo bai (”Goodbye”) on avioliittofarssi. Vaikuttaa siltä, että kirjailijan tuotannossa synkkyys oli taas korvautumassa valoisammalla tyylillä hänen päätyessään kuolemaan tavalla, joka noudattelee rakastavaisten Edo-kaudella tekemiä shinjŭ-kaksoisitsemurhia. Kuolema tuntuukin lähes työtapaturmalta. Dazai, joka käytti jatkuvasti romanttisen rappiotaiteilijan naamiota, kohtasi loppunsa juuri tämän naamion kautta. Tauti oli yleinen. Itsemurhaan päätyivät Japanin 1900-luvun merkittävistä kirjailijoista myös Akutagawa, Yukio Mishima ja Yasunari Kawabata.

Tuija Seppäsen mukaan Dazain tuotannossa on keskeistä ajatus ihmisten välisen todellisuuden konstruktiivisesta luonteesta. Todellisuus muovautuu hänen teoksissaan erilaisten kielenkäyttötapojen ja diskurssien kautta. Dazai saattoi uskoa vilpittömyyteen ja aitoihin tunteisiin, mutta piti niiden kielellistä ilmaisua vaikeana tai mahdottomana. Laskevassa auringossa Naoji kirjoittaa:

Kun näyttelin tyhjäntoimittajaa, kerrottiin, että minä olen tyhjäntoimittaja. [...] Kun näyttelin valehtelijaa, he sanoivat minua valehtelijaksi. [...] Kun olin olevinani välinpitämätön, he luokittelivat minut välinpitämättömäksi tyypiksi, mutta kun vahingossa parahdin, koska minulla todella oli tuskia, he alkoivat puhua, että minä vain uskottelin kärsiväni.

Elämänsä eri vaiheissa Dazai oli demokratian puolustaja, kommunistiaktivisti, kristitty, hedonistinen esteettisen elämän kannattaja ja keisaria puolustava nationalistikonservatiivi. Roolit olivat kenties yrityksiä irrottautua kirjailijan häpeällisenä pitämästä yläluokkaisesta taustasta. Lopulta mikään naamioista ei oikein tuntunut sopivan hänelle.

Dazain elämää ja tuotantoa läpileikkaa ajatus, että kirjallisuuden suhde todellisuuteen on aina relativistinen. Hän oli tietoinen shishōsetsun estetiikan konventioista ja pyrki suhteellistamaan minä-romaania huumorilla ja muilla etäännyttävillä keinoilla. Dazai ilmentää myös shishōsetsun purkautumista, mahdottomuutta yhdistää taide ja elämä. Vaikka tietenkin hän ne kuolemansa kautta yhdisti. Parasta Dazaissa ovat hänen mestarilliset kerrontakeinonsa, tyylitaju sekä taito ilmaista asiat tiiviisti ja elliptisesti. Kuin runoilija.

Dazai oli jo omana aikanaan Japanissa suosittu. Hänen yhä jatkuvaa ja kansainvälistäkin suositaan selittää se, että Dazain tuotanto tuntuu painivan samojen ongelmien kanssa kuin nykykirjallisuus. Modernisaation alkuvaiheissa hän kuvasi taitavasti modernin elämän kipupisteitä: urbaania yksinäisyyttä, vaikeutta sopeutua yhteiskuntaan ja luokkahierarkiaa, periaatteiden katoamisen luomaa tyhjyyttä, mutta myös suurten aatteiden pettävyyttä. Yhä individualistisemmaksi käyneessä aikakaudessa nykylukijan on helppoa samaistua Dazain iskuvoimaiseen minäkerrontaan.

Ville Ropponen on auringonnousun punaama kirjailija ja esseisti. Hän huvittelee mieluusti juomalla sakea opiskelijoiden kanssa, jotka haluavat hänen tapaansa olla viallisia ihmisiä.

Lähteet

Akutagawa, Ryūnosuke: Hammasrattaat. Suomentanut Markus Mäkinen. Aporia 2018.

Blomstedt, Jan: Vasta-ajattelijoita. Esseitä. WSOY 1986.

Blomstedt, Jan: Sanojen takana. Kirjallisuudesta ja hiljaisuudesta. Kirjayhtymä 1982.

Dazai, Osamu: Epäkelpo ihmiseksi. Suomentanut Saku-Petteri Urpo. Sammakko 2025.

Dazai, Osamu: Ei enää ihminen. Suomentanut Alpo Junkola. Weilin+Göös 1969.

Dazai, Osamu: Laskeva aurinko. Suomentanut Kyllikki Härkäpää. WSOY 1965.

Dazai, Osamu: Tsugaru - kulkija käy kotona. Suomentanut Kai Nieminen. Basam Books 1996.

Dazai, Osamu: Merenneito ja muita novelleja. Suomentanut Pekka Masonen. Mala Fide 2023.

Dazai, Osamu: Erinomainen emäntä ja muita novelleja. Suomentanut Pekka Masonen. Mala Fide 2024.

Dazai, Osamu: Yllätysvieras ja muita novelleja. Suomentanut Pekka Masonen. Mala Fide 2025.

Fält, Olavi. K. & Nieminen, Kai & Tuovinen, Anna & Vesterinen ilmari: Japanin kulttuuri. Otava 1994.

Keene, Donald: Landscapes and potraits. Appreciations of japanise culture. Kodansha International Ltd 1971.

Porrasmaa, Raisa: Japani pintaa syvemmältä. Otava 2012.

Seppänen, Tuija: Kielen ja kulttuurin merkitys lukijareseptiossa. Vertaileva suomalais-japanilainen lukemistutkimus. Dazai Osamu: Ningen shikkaku – No Longer Human – Ei enää ihminen. Pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto 2004.

Shŏsetsu. Japanilaisia kertojia. Toim. Veikko Polameri. Otava 1983.

Uotila, Jukka: Ilta-auringon viistossa valossa. Osamu Dazain The Setting sun kerronnan epäluotettavuus japanilaisen yläluokan ja minäkeskeisen kirjoittamisen kriitin kuvaajana. Pro gradu. Yleinen kirjallisuustiede. Helsingin yliopisto 2013.

Yamanouchi, Hisaaki: The Search for authenticity in modern japanise literature. Cambridge University Press 1978.

Essee on ilmestynyt Nuori Voima-lehdessä 3/2025 keskeneräisyys.

Kafka, isä ja luokkakonflikti

Ville Ropponen

Jos haluaisin murhata isäni, kuinka tekisin sen?

Antiikin kreikkalaisen mytologian mukaan titaani Kronos tappoi isänsä leikkaamalla irti tämän peniksen. Estääkseen temppua toistumasta Kronos päätti syödä poikansa heti hänen synnyttyään. Kronoksen ovela vaimo ja antoi tälle vastasyntyneen sijasta kiven. Zeus varttui piilossa ja palasi kostamaan. Hän surmasi isänsä ja nousi kukkulan kuninkaaksi. Sitä vuorta kutsuttiin nimellä Olympos.

Kreikkalaisissa myyteissä on muitakin tunnettuja isänmurhia, kuten taru kuningas Oidipuksesta. Tästä muuan analyytikko otti nimen kehittelemälleen kompleksille. Kuten tunnettua Sigmund Freud ja hänen psykoanalyyttinen teoriansa askartelivat 1900-luvun alussa etenkin pojan ja isän suhteen ympärillä. Freudin hellimän isänmurhan taustalta löytyy sekä kulttuurinen myytti että kirjallisuudessa vuosituhansia kaikunut aihelma. Menemättä tarkemmin Freudin teoriaan voi todeta, että se toteutuu hänen mukaansa tänä päivänä ajatuksen, ei teon tasolla.

Ikään kuin Freudin teorioita ennakoiden kirjailijat Sofokleesta Shakeaspeareen ja Dostojevskiin ovatkin tehneet isänmurhansa kirjoittamalla. Aivan erityisesti näin tekee Franz Kafka.

*

”'Rakas isä,

Sinä kysyit minulta hiljattain, minkä takia minä väitän pelkääväni sinua. Minä en, kuten tavallista, voinut vastata Sinulle mitään, osaksi juuri siitä pelosta, jota minä Sinua kohtaan tunnen, osaksi sen takia, että tämän pelon perusteluun kuuluu liian monta yksityisseikkaa, jotta minä voisin puhuessani edes puolittain pitää niitä koossa. Ja kun minä nyt yritän vastata Sinulle kirjallisesti, kaikki jää sittenkin perin epätäydelliseksi, koska Sinua kohtaan tuntemani pelko ja sen seuraukset estävät minua kirjoittaessanikin ja koska aiheen mittavuus ylittää paljolti minun muistini ja ymmärrykseni'.

Näin alkaa yksi maailmankirjallisuuden maineikkaimmista pojan ja isän suhteesta suihkuavista teksteistä. ”Kirje isälle” on syksyllä 1919 laadittu yli 100 käsinkirjoitettua sivua pitkä dokumentti, jonka ei ollut tarkoitus muuttua kirjallisuudeksi. Franz Kafkan isä, Hermann, ei lopulta lukenut kirjettä, sillä kirjailija näytti sitä vain äidilleen ja sisarelleen. Kafkan kuoleman jälkeen kirjeestä kuitenkin kuoriutui hänen teostensa tulkintojen yleisavain.

Tämä juontuu pitkälti siitä, että Kafka on kirjeen tapaan kyllästänyt tuotantonsa neurooseillaan sekä psyykensä horjahtelusta punkeavalla energialla. Kafkan tuotannossa ilmenevä itsetehostus on vertaansa vailla etenkin, kun ottaa huomioon, että kirjailija eli 1900-luvun alussa. Tuolloin maailma nykyaikaistui vauhdilla, ja konflikti värjäsi kirjailijan sukupolven suhteet vanhempiensa polveen tavallista äkeämmin. ”Kirje isälle” piirtää sekä isän että kirjailijan itsensä kuvaa ja virittää lisäksi perustavan ristiriidan, joka tuntuu vallitsevan taiteellisen työn ja materiaalisen hyödyntavoittelun välillä.

”Kirjeessä” kirjailijan isä näyttäytyy väkivahvana, käytännönläheisenä, vulgaarina ja itsekkäänä könsimyksenä, joka uskoo poikansa päässeen liian helpolla, kun isä joutui varttuessaan riutumaan ja raatamaan. ”Kirjeen” isäkuvaa on luonnehdittu jopa maailmankirjallisuuden kauheimmaksi, mutta tekstin pitkällisyys ja asioiden pikkutarkka erittely vaikuttavat toisaalta myös huvittavasti.

Isä oli jotain millaiseksi kirjailija ei ikinä voinut tulla: normaali, yhteiskuntaan kiinnittynyt kansalainen. Poikaansa isä piti yläpilvisiin haihatteluihin karkaavana vätyksenä. Kafka esittää itsensä isän kasvatuksen uhrina. Isä ei huomioinut poikansa kuuliaisuutta ja herkkyyttä, vaan aiheutti tässä epäluuloa ja pelkoa. Kafkan kirjoitusharrastusta isä tietenkin inhosi, joskin kirjettä vuodattava poika tuntee tältä osin päässeensä irti isästä, vaikka: ”tällöin hiukan muistutinkin matoa, jonka takaosan jokin jalka on tallonut maahan, mutta joka riuhtaisee etuosansa siitä irti ja raahautuu syrjään”.

”Kirjeessä” Kafka kertoo isän mielivallan vammauttaneen hänet. Lapsena hän ei voinut ihailla isää, kuten pojat yleensä tekevät, sillä isä ei rohkaissut häntä vaan lannisti lähes kaikessa, nauroi ivallisesti ja käytti rumaa kieltä. Isä kehui Kafkaa vain silloin, kun poika käyttäytyi isän tapaan tai niin kuin isä halusi. Isä ei lyönyt lapsiaan, mutta hänellä oli tapana uhkailla irvokkaasti: ”revin sinut kappaleiksi kuin kalan”.

”Nojatuolistasi käsin Sinä hallitsit maailmaa. Sinun mielipiteesi olivat oikeita, kaikki muut järjettömiä, yliammuttuja, kaistapäisiä, luonnottomia”, tiivistää kirjailija lapsuutensa diktaattorin vallan ”Kirjeessä isälle”.

Paitsi että kirje avaa lukuisia ovia Kafkan teosten tulkintoihin ja myös niiden komiikkaan, se kommentoi arkisella ja yleistettävällä tasolla vanhempien suhdetta lapsiinsa. Liian moni vanhempi yrittää yhä tehdä lapsesta oman itsensä kopion, eikä suo jälkikasvulleen tarpeeksi luottamusta, tukea ja vapautta.

*

”Kirje isälle” ammentaa ikiaikaisesta sukupolvikonfliktista. Kansantaruissa isänsä nujertamista tahtova poika näyttäytyy tavallisesti elinvoimaisena. Sen sijaan poikansa murhasta unelmoiva isä vaikuttaa pelkästään säälittävältä. Surmaamalla poikansa isä tuhoaa tulevaisuuden ja hävittää kuolemattomuutensa mahdollisuuden.

Kafka oli myös edellä aikaansa: 1900-luvun alussa oli yhä ennen kuulumatonta, että lapset kritisoivat vanhempiaan eli auktoriteettia tai valittivat kohtelustaan, oli se millaista tahansa.

Vanhempien arvomaailman torjunta ei sinänsä ollut vierasta koulutetulle Kafkan sukupolvelle: he kääntyivät keskiluokkaisten vanhempiensa materialistisia arvoja vastaan, mutta harva heistä teki sen Kafkan ehdottomuudella. Kirjailijan sukupolvi ei halunnut vanhempiensa tapaan vain selviytyä elämässä, vaan he halusivat tasa-arvoa juutalaisina. Valtaosa heistä kohdisti toiveensa siionismiin tai sosialismiin. Kafka kallistui enemmän jälkimmäiseen suuntaan. Kirjailija oli metafyysinen anarkisti ja perehtynyt Tolstoin, Kropotkinin ja Herzenin ajatteluun. Kafka samaistui huono-osaisiin, mutta hänen siteensä käytännön politiikkaan oli ohut.

”Kirjeessä isälle” Kafka näyttäytyy ikään kuin psykoanalyyttisena esimerkkitapauksena, mikä on herättänyt hänen teostensa tulkintalinjat käymään suorastaan ylikierroksilla. Kirjailijan elämäkerran Franz Kafka kirjoittaneen Ernst Pawelin mukaan Oidipus-kompleksin mallitapauksen tyylinen luonne Kafkojen perheessä juontaa kuitenkin juurensa luokka-asetelmaan.

Isä-Kafka oli punnertanut pois köyhyydestä. Tämä oman elämänsä paroni Von Mũnchausen veti itsensä tukasta ylös suosta. Hän oli kiipivän keskiluokan prototyyppi, rehentelevä nousukas, jolla oli päähänpinttymiä rahasta ja vallasta. ”Kirjeessä” Kafka viittaakin isäänsä tietyn luokka-aseman edustajana. Näin kirjailija liittää isäkonfliktinsa suurempaan sosiologiseen kehykseen.

Tärkeää on myös se, että Kafka torjui isänsä maallistuneen juutalaisuuden ja suomi sopeutumista valtakulttuuriin. Isänsä suvun sijaan kirjailija samaistui äitinsä sivistyneeseen ja vauraaseen sukuun, josta löytyi oppineita kabbalan selittäjiä, ihmerabbeja ja eksentrikkoja. Kafka etsi juutalaisuutta koko elämänsä. Hänen teoksiaan leimaavien vierauden ja pelon taustalla on vaikea olla näkemättä eurooppalaista antisemitismiä. Kirjailija tunsi tiettyä orpoutta Itävallan imperiumissa ja saksan kielessä, vaikka hänen kotikaupungissaan Prahassa olikin merkittävä juutalaisvähemmistö. Kafka ei ollut uskonnollinen, mutta oli kiinnostunut kabbalasta ja hasidismista. Juutalaisten legendat ja jiddišinkielinen teatteriperinne tiukkuvat Kafkan tuotannon taustalla. Hän imi vaikutteita juutalaisesta satuperinteestä, jonka tunnusomainen piirre on komiikan ja itseivan sävyttämä erikoinen, usein groteski fantasia.

”Kirjettä isälle” voi lukea analyyttisenä hyökkäyksenä isän ja tämän sukupolven luokka-asemaa, ylempää keskiluokkaa, kohtaan. Lisäksi ”kirjeen” voi käsittää kritiikkinä isän ilmentämää ajan tyypillistä miesmallia vastaan. Kasvissyöjä ja laajasti lukenut poika-Kafka edusti aivan erilaista mieskuvaa ja -ihannetta kuin hänen isänsä. Kirje oli verbaalinen kosto: kirjoitustaidoillaan ja älyllisellä ylemmyydellään kirjailija pyrki nujertamaan isän – tai oman käsityksensä isän, tämän sukupolven ja yhteiskuntaluokan ylivoimasta. Tästä törmäyksestä avautuu myös mahdollisuus tulkita Kafkan teoksia komiikan kautta esimerkiksi satiireina. Kirjailijan itsensä kerrotaan naureskelleen kirjoitellessaan tarinoitaan. Kafkan huumori on kuitenkin toisenlaista kuin amerikkalaisen TV-viihteen tilannekomiikka, johon nykyiset lukijat ovat kasvaneet.

*

Paitsi omaelämänkerrallinen dokumentti ”Kirje isälle” on kaunokirjallinen työ. Jo vuosi ”kirjeen” kirjoittamisen jälkeen Kafka myönsi kirjeessä naisystävälleen Milenalle, että oli liioitellut ja puhui ”kirjeen asianajajan tempuista”.

Muotokuva jonka Kafka isästään piirtää pusertuu kirjoittajansa psykologiasta, mutta on myös tietoisesti rakennettu. Kafka käsitti neuroosiensa ja kirjallisten teostensa välisen yhteyden. Hän tunsi myös Freudin psykoanalyyttisen teorian ainakin päällisin puolin. ”Kirjeessä” kirjailija ojentaakin suorastaan tarjottimella tulkitsijoilleen työkalut tarkastella hänen tuotantoaan nimenomaan biografisesti.

Millaisia yhtymäkohtia Kafkan tuotannon kanssa ”Kirje isälle” sitten sisältää? Siinä on esimerkiksi tunnettu kolmijako, joka hallitsee useita Kafkan teoksia. Päähenkilö elää orjamaisessa todellisuudessa. Sen yläpuolella on mielivaltaisten voimien, isän hallitsema maailma ja kaiken ulkopuolella kolmas, vapaa tila. Kafkan teoksissa ihminen tuntee usein olevansa uhri, toisten toiminnan kohde ja loputtomassa minän ja muiden rajankäynnissä muihin sidottu. Teosten keskushenkilöitä leimaa lisäksi itseinho, pelko, tunne minuudettomuudesta, kipu ja vieraantuneisuus, jopa epävarmuus fyysisestä ja henkisestä eksistenssistä, kun he joutuvat odottamaan mahtavien auktoriteettien käsittämättömiä päätöksiä.

”Kirjeen” loppujakson kuvitellussa repliikissä isä haukkuu Kafkaa ”syöpäläiseksi”, saksaksi 'das ungeziefer'. Jo varhaisessa proosapalassa ”Häävalmisteluja maalla” päähenkilö vertaa itseään syöpäläiseen. Erityisesti syöpäläinen yhdistyy Kafkan kuuluisaan novelliin Muodonmuutos, jossa sana esiintyy heti ensimmäisessä virkkeessä. Novellin päähenkilö, Gregor Samsa, muuttuu konkreettisesti valtavaksi syöpäläiseksi.

Muodonmuutos on kirjoitettu hallusinatorisen täsmällisellä kielellä. Kysesssä on satu taikavoimasta, jolla viha ja tekopyhyys vallitsevat ihmisiä. Se on ikään kuin nurinkäännetty kehityskertomus, taantumistarina, joka paljastaa kirjoittajansa kauhun sitä maailmaa kohtaan, jossa isä tavaroineen toimii miehen mallina. Muodonmuutosta ei toisaalta välttämättä tarvitse lukea vain surrealistisena satuna. Se näyttäytyy myös satiirina elämän ja toimeentulon ankaruudesta sekä hyötymoraalista aikansa Itävallan keisarikunnassa. Gregorin, eli perheen ainoan elättäjän, muodonmuutoksen jälkeen hänestä tulee hyödytön läheisilleen, aivan kirjaimellisestikin syöpäläinen. Novellilla on suhde myös ”Kirjeeseen isälle”. ”Kirjeen” kohtaus jossa isä ajaa Kafkaa pöydän ympäri toistuu Muodonmuutoksessa, kun isä ahdistaa surkeaa syöpäläis-Gregoria ja vahingoittaa häntä vakavasti.

Muodonmuutoksen lisäksi novellia ”Tuomio” on helppo lukea omaelämäkerrallisena allegoriana. ”Tuomiossa” nuori kauppias Georg Bendemann elää vanhempiensa kanssa, aivan kuin Kafka ”kirjeen” kirjoittamisen aikoihin. Georg on aikeissa avioitua ja muuttaa pois.

Novelli taittuu absurdiin Georgin mennessä tapaamaan isäänsä. Hänen isänsä, joka on ”yhä jättiläinen”, kyseenalaistaa poikansa aikeet ja niiden vilpittömyyden. Isä syyttää Georgia petoksesta ja nautinnon etsimisestä. Georg haluaa vain himojensa tyydytystä morsiamensa kanssa ja menee liian helposti naimisiin, väittää isä. Tämä kohta on olennainen, koska ”Kirjeessä isälle” mainitaan isän puhuneen Kafkalle samantapaisesti. ”Tuomiossa” isä pelkää Georgin käyvän häntä vastaan kuin aavistaen pojan unelmoivan hänen kuolemastaan, mutta tapahtuukin päinvastoin.

Novellin lopussa Georg säntää isänsä sanojen loitsumaisesti ajamana lähimmälle sillalle ja hukuttautuu jokeen. Tarinan viimeinen lause, ”sillä hetkellä sillalla kulki suorastaan loppumaton liikenne” viittaa ehkä elämän jatkumiseen yksilön kohtalosta piittaamatta, mutta lisämakua se saa käytetyn saksan sanan monimerkityksellisyydestä. ”Verkehr” tarkoittaa paitsi liikennettä niin myös sukupuoliyhdyntää. Rietastelu siis jatkuu, vaikka Georg on poissa, tuntuu virnuileva Kafka sanovan.

”Kirje isälle” sivuaa myös Kafkan romaaneja. Esimerkiksi Mies joka katosi -romaanin päähenkilö Karl Rossman suljetaan kirjeen lapsi-Kafkan tapaan yöllä rangaistukseksi parvekkeelle. ”Kirjeessä” kerrotaan isän palvovan itseään korkeammassa asemassa olevia henkilöitä ja puhuvan heistä yhtenään – samoin kuin Oikeusjutun virkamiehet ja Linnan kyläläiset. Puhuessaan ”kauheasta riitajutusta, joka jatkuu meidän ja Sinun välilläsi”, Kafka käyttää alkutekstissä samaa sanaa kuin Oikeusjutun nimessä ”der prozess”. Kirjeessä isälle esiintyvä ilmaus, ”hän pelkää, että hänen häpeänsä elää kauemmin kuin hän itse”, viittaa sekin Oikeusjuttuun, romaanin päätösvirkkeeseen, joka on lähes sama. Kiinnostava on myös yhteys Oikeusjutussa esiintyvään sisäkertomukseen, kuuluisaan paraabeliin ”Lain edessä”. ”Kirjeen isälle” huomautus, että isän käskyt oli ”säädetty vain minua varten” vertautuu ”Lain edessä”-legendan mainintaan, että lain ”portti oli määrätty vain sinua varten”.

”Kirjeessä isälle” näkyvän alistamisen teeman huipentuma on Kafkan novelli ”Rangaistussiirtolassa”. Se on sadistinen näky banaalista pahuudesta, joka kuvataan byrokraattisen latteuden kehyksissä. Novelli on myös askel Oikeusjutusta eteenpäin: syyllistä rangaistaan nyt suoraan, ilman mitään krumeluureja. ”Rangaistussiirtolan” tapauksessa myös yhteiskunnallisempi luenta on mahdollinen: novelli on kirjoitettu buurisodan jälkeen. Tuo sota oli paljastanut maailmalle kolonialistisen hallinnon kauheudet uudella tavalla. Novellin miljöö viittoileekin merentakaisiin kolonioihin, jossa siirtomaaisännät paimensivat lasten asemaan pantuja alamaisiaan.

Oikeusjutussa ja ”Rangaistussiirtolassa” (isän) laki rankaisee tappavasti, mutta Linna taas kuvaa lain täydellistä välinpitämättömyyttä pakeilleen pyrkijästä. Linnan alkukielinen nimi ”das schloss” merkitsee paitsi 'linnaa' niin myös 'lukkoa'. Romaani on labyrinttimainen satu, jossa toteutuu Kafkan teoksille ominainen ajatus elämästä: kaikki tietävät, että oleminen ja toiminta ovat järjettömiä, mutta kaikki jatkavat elämistä ikään kuin näin ei olisi ja ikään kuin he eivät tietäisi muiden tietävän sitä. Mystisten vallanpitäjien tavoittaminen on alusta asti toivotonta. Edes romaanin naisten, Friedan ja Pepin, tarjoamat lihan ilot eivät pysty vapauttamaan hierarkiasta. Linnan valtaa ei voi tavoittaa, mutta sen luota on myös mahdoton itsenäistyä.

Tämä kaikki oli tuttua paitsi kirjailijalle, niin myös hänen koulutetulle ikäpolvelleen, jonka suhde hyödyntavoittelusta eläviin vanhempiinsa oli samantapainen kuin Kafkalla. Taloudellisesti Kafkan sukupolvi ei vanhempiensa tapaan jatkanut luokkanousua, vaan päinvastoin usein vieri alas. Yhteiskunnallisesti he edustivat haastajia ja kriitikkoja. He ymmärsivät hyvin Kafkan teoksissaan luomaa hirtehishumoristista näkökulmaa valtaa, auktoriteetteja ja säädöksiä kohtaan. Kiinnostavasti myös samoihin aikoihin eläneen puolanjuutalaisen modernistin Bruno Schultzin novelleista moni kiertyy surrealistisesti käyttäytyvän isän ympärille.

*

Lukuisten eri tulkintojen myötä Kafkasta on tullut hyvin mytologisoitu kirjailija. Hänen kohdallaan on lähes mahdotonta erottaa myytin, fiktion ja elämänkerrallisten dokumenttien välisiä rajoja. Kirjailijan on tulkittu tavoitelleen Jumalaa tai tarkoitusta mielettömässä maailmankaikkeudessa tai yksilöllisyyttä massayhteiskunnassa ja yliyksilöllisen byrokratian aikakaudella. Oma lukunsa ovat Kafkan psykologiset ja etenkin psykoanalyyttiset tulkinnat. Hänen teoksistaan on löydetty kaikki mahdolliset seksuaaliset fantasiat, mukaan lukien tukahdutettu himo sisariin ja äitiin sekä toive tulla isänsä raiskaamaksi.

Kenties jatkuva kiinnostus Kafkaa kohtaan kumpuaa hänen tavastaan ruotia isän valtaa ja auktoriteettia? Se koskettelee selvästi jotain eurooppalaisen, patriarkaalisen kulttuurin alitajunnassa.

Nykyaikaistumisen vuosisata, 1900-luku, jonka mentaliteettia Kafka tuntuu teoksissaan kuvastavan, muodostui aikakaudeksi, jolloin traditioiden valta ja perinteinen auktoriteetti murtuivat, elleivät vallankumousten muodossa niin maltillisemmin kerros kerrokselta purkautuen. Kafkan teoksissaan luoma unimaailma repi perinteisen logiikan riekaleiksi ja ylipäänsä kaikki 1800-luvun tyyliset varmuudet pysyvästä asemasta yhteiskunnassa. Kafkan aikalaiselle lukijalle tällainen riehuminen ja etenkin sen pedantti kuvaus ovat näyttäytyneet hyvinkin koomisina.

Oudon huumorin lisäksi Kafkan järjettömyyttä, tyhjyyttä ja kauhua henkivän fantasiamaailman on ajateltu ennustaneen 1900-luvun totalitaristista valtaa, natseja ja kommunisteja. Todellisia totalitarismeja Kafka ei ehtinyt kokea: hän kuoli tuberkulosiin jo vuonna 1924. Tärkeämpää on se, että Kafka yhdistelee modernisaation ja nykyteknologian esiin nostamia vallankäytön mahdollisuuksia omiin psykofyysisiin kokemuksiinsa. Ilmentäessään vanhempien musertavan ylivoiman armoille jäämistä Kafka tulee osoittaneeksi sen jokaiselle sukupolvelle tutun perustan, jolle kaikki vallan ja alistumisen koneistot kehkeytyvät. Mikä oikeastaan olisi naurettavampaa kuin ihmisen alistaminen objektin, esineen asemaan? Ja kuitenkin sitä tapahtuu koko ajan, kuten kirjailija teoksissaan osoittaa.

Luotaamalla auktoriteetin ja vallankäytön pohjaa, minän ja muiden välistä ristiriitaa, hierarkiaa, nöyrtymistä ja jatkuvaa tarvetta todellisuuden aukottomaan hallintaan, Kafka vaikuttaa ilmaisevan itse moderniteetissa piilevää totalitarismin mahdollisuutta. Tämä totalitarismi ei koske vain ihmistä ja ihmisluontoa vaan kaikkea elollista maailmassa, jossa teknologian valta vain kiihtyy. Samalla Kafka ikään kuin sanoo että elämän mielekkyyden löytämiseksi suhteen auktoriteettiin ja isään – eli modernisaatioon – on muututtava perusteellisesti.

Niin ”Kirjettä isälle” kuin koko Kafkan tuotantoa voi lukea tahdottomuutena taipua lapsuuden loppuun ja mielikuvituksen jähmettymiseen, haluttomuutena suostua 1800-lukulaisen humanismin päätökseen, kun modernisoituva yhteiskunta eli imaginäärinen isä pakottaa materiaalisen hyödyn maailmaan, sitomaan itsensä palkkatyöhön, riistoon, esineellistymiseen ja teknologian kasvottomaan valtaan.

Essee on ilmestynyt Parnassossa 3/2025.