lauantai 12. maaliskuuta 2022

Hoiperteleva maailmanjärjestys


Ville Ropponen



Miksi Venäjästä ei sitten tullut Neuvostoliiton hajottua ”tavallista markkinatalousmaata” ja parlamentaarista demokratiaa länsimaiseen malliin, kuten toiveikkaimmat ennustukset odottelivat? Venäjän demokratialle ja kansalaisyhteiskunnalle oli kuitenkin syntynyt hyvä alku Mihail Gorbatšovin perestroika-ja glasnost-poliitikan, ylhäältä johdetun demokratisoitumisen aikana. Erityisesti sananvapaus ja sen myötä kansalaisten rohkeus esittää näkemyksiään julkisesti, olivat kasvaneet suuresti.

Demokratisoitumisen haaksirikon alkusyyt saattavat piillä Gorbatšovin ja Neuvostoliiton läntisten lainoittajien erimielisyydessä talouspolitiikasta. Gorbatšovin pyrkimyksenä oli jonkinlaisen sosiaalidemokratian rakentaminen. Naomi Kleinin mukaan läntiset lainoittajat vaativat kuitenkin uusliberaalien talousuudistusten rajua läpiajamista – ja tähän Gorbatšov ei ollut valmis. Tilalle saapasteli sitten Boris Jeltsin, joka sai länsivaltojen jatkuvan tuen. Vanhoilliskommunistien vallankaappausyritys sinetöi Neuvostoliiton hajoamisen.

Jeltsinin talousuudistajat sovelsivat Milton Friedmanin ja taloustieteen ”Chigagon koulukunnan” uusliberalistisia oppeja. Amerikkalaisten talousneuvonantajien tuella toteutettiin ”shokkiterapia” ja ”sadan päivän loikka kapitalismiin”, jonka seurauksena Neuvostoliiton valtionomaisuus valui pitkälti harvojen käsiin. Venäjän kansallisomaisuus yksityistettiin ja myytiin polkuhinnalla Jeltsinin ympärillä pörräävälle liikemiesten ja poliitikkojen piirille. Venäjän turbokapitalistisia yksityistäjiä onkin nimitetty kuvaavasti ”kapitalistisiksi bolševikeiksi”. Kuten Klein on osoittanut teoksessaan Tuhokapitalismin nousu (2008) korruptio ja suoranaiset talousrikokset ovat olleet tunnusomaisia kaikissa uusliberalistisen kapitalismin hankkeissa ympäri maailmaa.

Demokratialiike oli kuitenkin 1990-luvun alussa yhä vahvoilla Venäjällä ja turbokapitalismin vastustus oli laajaa. Tämä laantui syksyllä 1993, kun Jeltsin kukisti asevoimin markkinafundamentalistisia uudistuksia uhmanneen parlamentin eli Venäjän duuman. Ostankinon TV-tornin luona sisäministeriön joukot ampuivat noin sata mielenosoittajaa. Yli 500 sai surmansa, kun armeija komennettiin tulittamaan ”valkoista taloa” eli duuman rakennusta, jonne parlamentti oli lukittautunut.

Länsimaisessa mediassa levinneen kertomuksen mukaan kyse oli vain Neuvostoliittoa takaisin haikailevien kommunistien vallankaappauksen tekeminen tyhjäksi – ei suinkaan minkäänlaiset diktaattorinotteet.

Jeltsinin autoritaariset toimet kuitenkin romauttivat hänen kannatuksensa. Kääntääkseen huomion ongelmista Jeltsin aloitti joulukuussa 1994 ensimmäisen Tšetšenian sodan. Sota ei sujunut niin hyvin kuin odotettiin, ja Jeltsinin uudelleenvalinta oli yhä epävarma. Yksityistämispoliitikasta hyötyneet suurliikemiehet rahoittivat avokätisesti hänen kampanjansa vuoden 1996 presidentinvaalien alla. Jeltsin sai mediassa valtavasti enemmän huomiota kuin muut ehdokkaat, ja lopulta hänet valittiin uudelleen.

Jeltsinin valta jatkoi uusliberalistisia ”talousuudistuksia”, jotka johtivat ajoittaisiin kriiseihin ja ennen muuta rikkaiden ja köyhien kuilun repeämiseen. Maatilat ja yritykset menivät vararikkoon, työttömyys räjähti käsiin, ja kymmenet miljoonat venäläiset suistuivat äärimmäiseen köyhyyteen. Jos ei lasketa nälänhätiä, kulkutauteja ja sotia niin koskaan ennen ei niin suuri joukko ihmisiä ole menettänyt niin paljon niin lyhyessä ajassa kuin entisen Neuvostoliiton kansalaiset 1990-luvulla. Alkoholismi, huumeiden käyttö, AIDS ja itsemurhat lisääntyivät rajusti. Katulapsien ja kodittomien määrä huimasi päätä. Lisäksi satojentuhansien entisen itäblokin köyhtyneiden naisten kohtaloksi tuli joutuminen mukaan tyttökauppaan, jonkinlaiseen postmoderniin orjakaupan muotoon. Vain hieman liioitellen voidaan puhua ”taloudellisesta kansanmurhasta”.

Neuvostoliiton kansallisomaisuuden kahminut joukkio ja Jeltsinin valta joka laillisti kahminnan, julistivat itsensä demokraateiksi. Onko tätä taustaa vasten mikään ihme, että Venäjällä suhtaudutaan ”demokratiaan” epäillen? Usein sen todetaan olevan pikemminkin ”dermokratiaa” - paskavaltaa.

Venäläisten enemmistö ei käsitä, ettei Jeltsinin kaudella ollut todellista demokratiaa, vaan nimenomaan Jeltsin siirsi demokratialiikkeen vaatimukset sivuun amerikkalaisten neuvonantajien myhäillessä taustalla: ”Pinochetin vaihtoehto” eli autoritaarinen kapitalismi oli toteutunut. Tätä tosiasiaa ei muuta miksikään se, että läntisessä mediassa Jeltsiniä aina suitsutettiin ja hänen politiikkaansa kuvattiin ”uudistusmieliseksi” ja ”demokratiaan siirtymisen välivaiheeksi”, teki hän mitä hyvänsä.



***



Aasian talouskriisi lähti leviämään vuonna 1998, ja Venäjän epävakaa talous romahti. Kansa syytti kaikesta Jeltsiniä, ja presidentin suosio painui pohjalle. Alkoholisoitunut ja sairas Jeltsin alkoi muutenkin olla kannattamaton sijoitus. Kun talousoligarkkien tulevaisuus oli uhattuna, talousprojektin pelastaminen ja heidän kannaltaan vaarallisen aidon demokratian torjuminen vaativat ripeitä toimia. Syksyllä 1999 Venäjällä tapahtui sarja tuhoisia terrori-iskuja, jotka tulivat kuin salama kirkkaalta taivaalta. Kun oli reagoitava, tarvittiin katalyytti, katastrofi, ja katastrofi tuli.

Tämä hieman Yhdysvaltain 11.9.2001 terrori-iskuja niiden jälkiseurauksia muistuttava tapahtumasarja nosti esiin aiemmin tuntemattoman pääministeri Vladimir Putinin. Oligarkit junailivat hänet presidentiksi, ja vaalit olivat vain muodollinen näytelmä. Terrori-iskujen lietsomassa pelon ilmapiirissä entinen KGB-mies presidenttinä näyttäytyi monen venäläisen silmissä vahvalta kädeltä, joka tarjoaa turvaa.

Venäläisen tuttuni Aleksein kommentti valaisee Putinin alkuvaiheen suosion salaisuutta: ”Lännelle oli syntynyt kylmän sodan voittajan syndrooma, Venäjälle oli lähetetty satoja länsimaisia neuvonantajia, tyrkytetty kannattamattomia taloudellisia kauppasopimuksia ja miljardivelkoja. Näiden neuvonantajien ja omien uusdemokraattien johdolla järjestettiin yksityistäminen, jonka seurauksena kansa köyhtyi ja repesi kuilu rikkaiden puolirikollisten oligarkkien ja tavallisten ihmisten välillä. Tietenkin kansakunta vaati oikeudenmukaisuutta ja näki Putinissä kovan ja terveen johtajan, joka saa kaiken tämän kaaoksen kuntoon ja kuriin”.

Kuinkas sitten kävikään? Vielä 2000-luvun alkupuolella Putin oli uudistus- ja taantumuslinjan välinen tasapainoilija. Hän rupesi kuitenkin alusta asti keskittämään valtaa.

Venäjällä monet pitävät Putinin valtakautta iskuna uusliberalistista talouspolitiikkaa vastaan. Tarkemmin katsottuna kyse on näköharhasta. Putin on lietsonut kansan vihaa 1990-luvun tapahtumia kohtaan. Ne kuvataan usein ulkomaiden salaliitoksi, jonka tarkoitus oli saattaa neuvostoimperiumi polvilleen ja alistaa Venäjä ”ulkoa johdettavaksi”. Venäläisten herkkäuskoisuus ja kiitollisuus siitä, että Putin lopetti 1990-luvun sekasorron, on auttanut häntä pystyttämään oman valtajärjestelmänsä. Putinin toimet monia 1990-luvun oligarkkeja vastaan ovat olleet lähinnä symbolisia – ja usein rangaistuksia esimerkiksi politiikkaan sekaantumisesta, kuten Hodorkovskin tapauksessa.

Putin on kerännyt ympärilleen uuden ”valtionoligarkkien joukon”. Uuden Venäjän poliisivaltiossa media on otettu haltuun, ja oppositio ajettu pikkuhiljaa yhä ahtaammalle. Tässä modernissa feodalismissa turvallisuuspalvelu FSB on pyörittänyt pitkälti sekä politiikkaa, että taloutta. Taloudellinen epätasa-arvo ei kuitenkaan gini-indeksillä mitattuna ole Venäjällä sen suurempi kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa. Venäjän puoluejärjestelmä jäljittelee läntisiä malleja, mutta päätökset tapahtuvat kulisseissa.

Putinin onneksi hänen hallintokaudellaan öljyn maailmanmarkkinahinnat ovat olleet korkealla. Putinilainen ”vakaus” on syntynyt öljytulojen pohjalta. Presidentin kansansuosio nojaa vahvasti siihen, että vaurauden kasvaessa yhä suurempi osa kansasta on päässyt vuosituhannen vaihteen jälkeen taloudellisesti jotenkin jaloilleen. On syntynyt myös jonkinlainen venäläinen keskiluokka, joka on tosin talouskriisin ja talouspakotteiden alettua nopeasti kutistumassa.

Jo ennen Neuvostoliiton hajoamista nationalistiset aatteet alkoivat vallata alaa imperiumissa. Uutta yhteistä ideologiaa etsittiin kommunismin tilalle. Viime vuosien aikana myös Kremlin valtakoneistoa on leimannut lisääntyvä isovenäläinen nationalismi, joka näkee Venäjän ”piiritettynä linnoituksena”.

Historian ironiaa on se, että kun Venäjälle ja muulle Itä-Euroopalle määrättiin 1990-luvulla uusliberalistista shokkihoitoa, sen kipeitä seurauksia perusteltiin usein väittämällä niitä ainoaksi keinoksi estää kansallissosialismin nousuun Saksan Weimarin tasavallassa johtaneiden olojen toistuminen. Kapitalismin ideologien sivuuttaessa olankohautuksella kymmeniä miljoonia asukkaita syntyi suorastaan pelottavassa määrin samankaltaiset olot: ylpeitä suuria kansoja jotka katsovat ulkoisten voimien nöyryyttäneen heitä ja yrittävät saada kansallistuntonsa takaisin kohdistamalla katkeruneen vihansa heikompiin kansoihin tai kansanryhmiin.

Suhteet länsivaltoihin alkoivat kuitenkin pian rakoilla, kun länsimaat menettivät talouspoliittisen otteensa Venäjästä. Vuonna 2003-2005 Ukrainassa, Georgiassa ja Kirgisiassa tapahtuneet niin sanotut värivallankumoukset toimivat hälytyskellona Venäjän johdolle. Viimeistään vuonna 2007 Putin tajusi, etteivät länsivallat aio kohdella Venäjää tasaveroisesti vaan kylmän sodan häviäjänä. Venäjää ei päästetä suurvallan rooliin erilaisissa kansainvälisissä järjestöissä. Tämän jälkeen ulkopolitiikan suunta suhteessa länsimaihin muuttui. Sisäpolitiikassa Putinin valta alkoi lisäksi ottaa huomioon yhä enemmän venäläisten imperialistien ja nationalistien vaatimuksia. Käynnistyi konservatiivinen vallankumous, jonka loppua ei ainakaan vielä näy.

Konservativismi laskeutuu otolliseen maaperään, katkeroituneen kansan mielialoille. ”Kun Stalin kuoli, ihmiset itkivät. Miksi he olisivat itkeneet, jos Stalin oli vain paha”, neuvostonostalgikot selittävät, vaikka monet heistä ovat jopa lukeneet Solženitsynin teoksia, kun niitä alettiin julkaista Venäjällä. Mutta yhteisöllinen harhakuva on vahvempi. Ja 1990-luku on osoittanut näille ihmisille, ettei heistä koskaan tule yhtä hyvinvoivia kuin ihmiset länsimaissa. Historian pyörä on ohittanut heidät. Siksi heidän on koetettava käyttää niitä mahdollisuuksia, joita heillä on omassa yhteiskunnassaan. Niitä mahdollisuuksia. Monet ryhtyvät opportunistisesti kannattamaan kovaa johtajaa, kun hän lupaa taloudellista vakautta, sekasorron poissaoloa ja yhteistä illuusiota – varsinkin kun juuri muita vaihtoehtoja ei tunnu olevan näköpiirissä.



***


Siirrytään Euraasian talousunioniin, jonka nimi on aiheuttanut pohdintoja. Se on usein yhdistetty venäläisen filosofin ja politologin Aleksander Duginin geopoliittisiin oppeihin ja uuseurasianismiin. Presidentti Putinin politiikka onkin saanut yhä selvemmin uuseurasianistisia piirteitä, ja Duginista on puhuttu jopa Putinin lempifilosofina ja ”uutena Rasputinina”. Duginia on pidetty keskeisenä taustavaikuttajana Venäjän päätöksessä miehittää Krimin niemimaa.

Kaikki alkoi kuitenkin paljon aikaisemmin. Jo Neuvostoliiton kaatumisesta lähtien Venäjällä on etsitty uutta ”suurta strategiaa”, ideaa joka selittäisi venäläisten olemuksen, päämäärät ja kohtalon. Presidentti Jeltsin perusti 1990-luvun puolivälissä jopa työryhmän, jonka oli tarkoitus löytää uusi ”Venäjän idea”. Työryhmä ei saanut lopulta mitään aikaiseksi.

Samoihin aikoihin monet muutkin aprikoivat ”Venäjän ideaa”. Seuraavalla presidentillä Putinilla oli suhteita konservatiivisiin poliitikkoihin ja ajattelijoihin. Kesti kuitenkin 2000-luvun lopulle asti ennen kuin Putinilla oli tilaa ja tarvetta ajatella uutta ”Venäjän ideaa”. Hän alkoi puhua, että Venäjä on oma sivilisaationsa, joka eroaa niin Euroopasta kuin Aasiasta. Ortodoksisen kirkon avustuksella Putin kävi taisteluun liberaaleja, läntisinä pidettyjä arvoja vastaan, jotka Venäjän yhteiskunnan tietyt osat olivat omaksuneet.

Putinin uuden konservativismin hedelmiä olivat esimerkiksi laki, joka kielsi ”homoseksuaalisen propagandan” ja feministisen punkrock-bändin Pussy Riotin jäsenten tuomitseminen kahdeksi vuodeksi vankileirille ”huliganismista”. Poliittisia vankeja Venäjällä on tosin ollut jo 1990-luvulta lähtien.

Venäläinen konservatismi poikkeaa läntisistä veljesaatteistaan siinä, että läntiset konservatiivit korostavat enemmän yksilöä, eivätkä korosta yhtä paljon vahvaa valtiota. Venäläiset konservatiivit ammentavat venäläisen suurvalta-aatteen ja erityisesti eurasianismin vuosta ja kannattavat päinvastoin väkivahvaa valtiota ja yksilön tarpeiden alistamista valtion palvelemiselle. Yhteistä venäläiselle ja läntiselle konservativismille on liberalismin vastaisuus.

Monet kansainväliset tarkkailijat ovat panneet merkille kuinka paljon presidentti Putin on muuttunut sitten valtaanousunsa vuonna 1999. Putin on aina ollut venäläinen patriootti, mutta alussa hän pyrki hyviin suhteisiin länsivaltojen kanssa ja ainakin puhui demokratiasta. Tämä muuttui 2000-luvun puolivälissä. Vuonna 2007 Munchenin turvallisuuskokouksessa Putin varoitti NATO:a, ettei Venäjä tule sietämään länsivaltojen vaikutusta alueilla, jotka se katsoo vaikutuspiiriinsä kuuluviksi. Seuraavana vuonna Venäjä todisti sanansa kukistaessaan Georgian Etelä-Ossetian sodassa ja miehittäessään Etelä-Ossetian ja Abhasian, jotka Georgia katsoo alueekseen. Konfliktin taustalla oli Georgian halu pyrkiä NATO:n jäseneksi sekä Georgian asema Kaspianmeren öljyn kauttakulkumaana Eurooppaan.

Putinin muutoksen takana on hänen taipumisensa konservatiivisen eurasianistisen ideologian kannalle. Tämän ideologian avulla hän saattoi perustella kallistumisensa autoritarismiin, perinteiden korostamisen, Yhdysvaltain kiroamisen ja eurooppalaisuuden vastustamisen. Ideologia antoi myös eväät ortodoksiuskonnon ja isänmaallisuuden ylistämiselle. Eurasianismi on lisäksi laajentumishaluinen ideologia. Yksi keskeisiä uuseurasianisteja Venäjällä on Aleksander Dugin, jonka ajatuksilla on ollut jo 1990-luvulta lähtien suuri suosio erityisesti sotilas-, tiedustelu- ja politiikkopiireissä.


***


Eurasianismin juuret ovat bolševikkien lokakuun 1917 vallankumouksessa, vaikka monilla sen piirissä syntyneillä ideoilla on pidempikin historia venäläisessä kulttuurissa. Eurasianismi kehkeytyi Venäjältä vallankumouksen jälkeen paenneiden valkoemigranttien joukossa Euroopan suurkaupungeissa Sofiasta Berliiniin ja Pariisiin. Valkoemigranttien älymystö- ja sotilaspiirit halusivat luoda ideologian, joka osoittaisi sekä bolševikkien että länsimielisten zapadnikkien olevan väärässä. Eurasianistien mukaan Venäjä ei tarvinnut eurooppalaistumista ja demokratisoitumista tai bolševikkikumousta ja luokkataistelua vaan sen tunnustamista, että Venäjä oli ainutlaatuinen sivilisaatio, jolla oli oma historiallinen tehtävänsä: kehittää valtakeskus joka ei ole Eurooppaa eikä Aasiaa, mutta jossa on piirteitä molemmista.

Oliko kyse siis slavofilian uudesta tulemisesta? Tavallaan, vaikka valkoisessa liikkeessä muhivat myös militaristiset, ääripatrioottiset, ääriuskonnolliset ja ekspansionistiset aatteet, jotka eivät usein olleet kaukana fasismista. Eurasianistien kuten Georges Florenskyn, Nikolai Trubetzkoin ja Pjotr Savitskin, mukaan Venäjän jättimäinen koko tekee tehokkaan valtakoneiston välttämättömäksi. Demokratia, avoin talous, paikallishallinto tai kansalaisvapaudet olivat näiden piirien mielestä haitallisia. Eurasianistit ylenkatsoivat Pietari Suuren 1700-luvun yrityksiä eurooppalaistaa Venäjä. Sen sijaan he ymmärsivät tataari- ja mongolihallitsijoiden keskiaikaisia pyrkimyksiä vahvan ja keskitetyn hallinnon rakentamiseksi.

Aleksander Dugin on sotilastiedustelu GRU:n upseerin poika, joka oli jo teini-iässä kiinnostunut tällaisista aatteista. Hän kuului 1980-luvulla jonkin aikaa maanalaiseen vastarintaryhmään ”Musta SS-veljeskunta”. SS oli lyhenne latinankielisistä sanoista Splendor Solis (”auringon valo”). Ryhmä haki vaikutteita natsiaatteista ja muinaisesta pohjoisesta pakanuudesta. ”Musta SS” oli perustettu jo 1960-luvulla, tiettävästi kielletyn kirjailija Juri Mamlejevin asunnossa nimellä ”Južinskin piiri”. Ryhmään kuului esoteerisuudesta kiinnostunutta älymystöä. He intoilivat eurooppalaisesta ja itämaisesta mystiikasta, mustasta magiasta, alkemiasta ja okkultismista. Novelleissaan Mamlejev käsittelee paljon kuolemaa, väkivaltaa ja elämän irrationaalisia voimia. Eräässä 1980-luvun lopun kirjoituksessaan Mamlejev julistaa tehtäväksi yhdistää kaikki valtion (”deržava”) luovat patrioottiset voimat.

Dugin liittyi 1990-luvulla nopeasti mukaan Venäjän kehkeytyvään äärioikeistoon. Hänellä oli jo tuolloin yhteyksiä myös eurooppalaisiin fasisteihin, esimerkiksi ranskalaisiin äärioikeistoideologeihin. Dugin kirjoitteli säännöllisesti äärioikeistolaiseen sanomalehteen Den (myöhemmin tunnettu nimellä Zavtra), ja julkaisi vuonna 1991 pamfletin Mežkontinentalnaja voina (“Mannerten välinen sota”). Pamfletissa hän määrittelee keskeisten geopoliittisten ideoidensa alkumuodot, joiden kehittelyä jatkaa myöhemmissä teoksissaan. Dugin jakaa myös presidentti Putinin näkemyksen, että ”Neuvostoliiton romahdus oli 1900-luvun suurin geopoliittinen katastrofi”.

Vuonna 1993 Dugin perusti kohukirjailija Edvard Limonovin kanssa Kansallisbolševistisen puolueen, jonka lipussa yhdistyivät neuvosto- ja natsiliput. Ideologisesti kyse oli paljolti samasta asiasta. Limonov on KGB-upseerin poika.

Myöhemmin vuonna 1998 puolue hajosi Duginin ja Limonovin johtamiin oikeisto- ja vasemmistohaaroihin. Duginin johtama oikeistohaara, ”Kansallis-bolševistinen rintama” alkoi lähestyä Venäjän vallanpitäjiä. Limonovilainen vasemmistohaara ui mukaan Venäjän opposition toimintaan, ja Limonov vakuutti 2000-luvun alussa puolueen demokratisoituneen. Mitään varmuutta tästä ei ole koskaan ollut.

Ukrainan sodan puhjettua on osoittautunut, että Itä-Ukrainassa ja Venäjällä sodan puolesta ovat toimineet sekä duginilaiset että limonovilaiset aktiivit. Duginin on todistettu olleen henkilökohtaisesti yhteydessä esimerkiksi ”Donetskin kansantasavallan” johtohenkilöihin ja antaneen näille ohjeita. Duginin kanssa yhteydessä olevan entisen GRU:n everstin Igor Strelkovin (Girkinin) arvellaan sekaantuneen sekä Krimin miehityksen että Itä-Ukrainan sodan käynnistäneisiin tapahtumiin. Äärinationalisti ja imperialisti Strelkov on taistellut Bosnian sodassa serbien puolella sekä vapaaehtoisena Transnistrian ja Tšetšenian sodissa. Nimenomaan Strelkovin johtamien joukkojen epäillään ampuneen alas Malesialaisen matkustajakoneen MAS17 kesällä 2014, jolloin sai surmansa lähes 300 matkustajaa. Lyhyen aikaa ”Donetskin kansantasavallan” puolustusministerinäkin toiminut Strelkov on nyt palannut Venäjälle, jossa hän toukokuussa 2016 perusti uuden fasistisen ja imperialistisen puolueen ”Venäjän kansallinen liike”.

Ei mennä asioiden edelle. Suomessa monet ovat pitäneet Kansallisbolševistista puoluetta ja sen seuraajia jonkinlaisina karnevalistisina hankkeina. Puolueen limonovilaisen osan siirtyessä oppositioon kansallisbolševikeille annettiin lännessä paljon anteeksi. Kansallisbolševismi on kuitenkin ollut kiinteä osa Venäjän äärikansallismielistä ja fasistista liikehdintää, joka 2000-luvulta alkaen on löytänyt yhä laajenevaa kannatusta läpi yhteiskunnan.

Duginin ajattelussa nousi 1990-luvulla pian esiin angloamerikkalaisen, juurettoman ”merivallan” ja toisaalta multaan perustuvan euraasialaisen mannerkulttuurin vastakkaisuus. Jo mainitussa pamfletissa Mannerten sota Dugin kuvasi meri- ja maavoimien geopoliittista taistelua. Maavoimat, ”ikuinen Rooma”, perustuvat valtion, yhteisöllisyyden, yhteisvoiman ja korkeiden ihanteiden perinteisiin ja merelliset sivilisaatiot, ”ikuinen Karthago”, yksilöllisyyteen, kaupankäyntiin ja materialismiin. ”Ikuisen Karthagon mallia” ovat Duginin mukaan historiallisesti edustaneet antiikin Ateenan demokratia, Hollannin ja Iso-Britannian valtakunnat ja tällä hetkellä Yhdysvallat. ”Ikuista Roomaa” edustaa nyt keskeisimmin Venäjä, jolle eurasianismin eetoksen mukaan kuuluu ”luonnostaan” Länsi- ja Itä-Euroopan sekä Keski-Aasian johtajuus. Duginille kamppailu kahden historiallisen äärimuodon välillä on lopullista, sitä kestää niin kauan kunnes jompikumpi on tuhottu.

Jotta ”Ikuinen Rooma” voittaisi valtamerentakaisen vihollisensa ”ikuisen Karthagon” tarvitaan Duginin mukaan konservatiivinen vallankumous. Tämä edellyttää yksilöllisyyden, liberalismin ja kaupallisuuden korvaamista konservatiivisilla arvoilla. Yksilöllisten halujen tyydyttämisen tilalle tulee kollektiivin tarpeiden tyydyttäminen. Talouden tulee olla valtiojohtoista ja moderneja arvoja tulevat korvaamaan perinteiset arvot ja lähes uskonnollinen maailmankuva. Kansalaisvapaudet poistetaan tarpeettomina, ja maata tulee johtamaan yksi johtaja ideologian pohjalta. Myöhemmin Dugin on vaatinut myös opposition ”viideskolonnalaisten” ja toisinajattelijoiden karkottamista Venäjältä.

Kirjassaan Giberboreiskaja teorija (“Hyperborealainen teoria”,1993) Dugin kertoo, että venäläisissä virtaa arjalaista verta. Ja jokaisella kansalla josta löytyy arjalaista, on mahdollisuus ”rodulliseen herätykseen” ja ”arjalaisen primääritietoisen tajunnan jälleensyntyyn”.

Duginin pääteoksena pidetty Osnovy geopolitiki. Geopolititšeskoje buduštšee Rossii (“Geopolitiikan perusteet. Venäjän geopoliittinen tulevaisuus”, 1997) on saavuttanut suosiota erityisesti Venäjän armeijassa, poliisivoimissa ja ulkopolitiikan eliitin keskuudessa. Teosta käytetään tiettävästi lukemistona Venäjän yleisesikunta-akatemiassa. Duginista tuli jo 1990-luvun lopulla Venäjän äärioikeiston ideologinen johtaja. Hänellä oli oma kustannusyhtiö Arktogeja, useita internet-sivuja ja vaikutusvaltaa moniin sanomalehtiin ja aikakauslehtiin.

Vuonna 1997 Dugin tiivisti sanomansa siten, että ”Euraasia ja meidän alueemme, sydänmaa Venäjä, tulevat toimimaan uuden anti-porvarillisen ja anti-amerikkalaisen vallankumouksen tukialueena”. Uusi euraasilainen imperiumi tullaan rakentamaan yhteisen vihollisen fundamentaalisen periaatteen varaan: atlantismin, Yhdysvaltojen kontrollin ja liberaalien arvojen torjumiselle. Dugin uskoi tuolloin Venäjän ja Saksan jakavan Euroopan etupiireihinsä melko samaan tapaan kuin vuoden 1939 surullisenkuuluisassa Molotov-Ribbentrop-sopimuksessa tapahtui.

Duginin ajatuskulut muistuttavat runoilija V.A. Koskenniemen Yleisradiossa heinäkuussa 1941 pitämän ”Eurooppa yhteisrintamassa”-puheen keskeistä sisältöä. Radiopuheessaan Koskenniemi toistelee natsipropagandan mukaisesti kuinka Saksan johdolla yhdistynyt Eurooppa tai Neurooppa (”Neue Europa”) taistelee eurooppalaisen sivistyksen puolesta bolševismia ja liberaaleja läntisiä merivaltoja vastaan. Koskenniemi on täysin tietoinen käytävän tuhoamissodan luonteesta, mutta hän vakuuttelee Euroopan pelastamisen vaativan sitä. Tätä kamppailua hän vertaa hunneja vastaan käytyyn taisteluun Katalaunisilla kentillä vuonna 451.

Sekä duginilaisen että koskenniemeläisen retoriikan ja ideologian kohdalla upotaan nopeasti irrationaalisiin, ideologisiin kuvitelmiin. Poliittinen fiktio saostuu niin tiiviiksi, että se peittää todellisuuden. Tarkemmin: poliittisen fiktion huumaama ihminen kieltäytyy uskomasta omia aistejaan, älyään ja tunteitaan, ja uskoo sen sijaan mielikuvitustaan, jonka kulun ideologia on rajoittanut kartiomaiseen säiliöön, jonka huipussa sijaitsee suuruuskuvitelma, palkitseva houre, narkomaanin päiväannos.


***


Duginilainen nationalismi ei liity ainoastaan slaaveihin, vaan ottaa huomioon myös muut Euraasian kansat, vaikka venäläisille annetaan tietenkin johtava rooli. Melko samoin hitlerismi laski ”arjalaisiksi” monet muutkin kansat kuin saksalaiset. Esimerkiksi Suomen luentovierailullaan toukokuussa 2014 Dugin julisti suomalais-ugrilaiset kansat euraasialaisuuden osatekijäksi ja toivotti Suomen tervetulleeksi Euraasian talousunioniin. Tässä eurasianismin kansallisuuskäsite itseasiassa lähestyy ylikansallisen ”neuvostokansalaisuuden” käsitettä. Duginilainen eurasianismi ajaa lisäksi mystisiä ja henkisiä irrationaalisia arvoja. Ideologia on messianistinen ja haluaa pitää yllä ”Tšingiz-kaanin perintöä”. Suomeen Duginin oli kutsunut niin sanotun Donetskin kansantasavallan ”kunniakonsuli”, Helsingin yliopiston dosentti ja suomalainen fasisti Johan Bäckman.

Usein Dugin on hieman piilotellut ideologiansa nationalistisia piirteitä taatakseen eurasianismille laajemman kannattajakunnan. Ja tietenkään Dugin ei ole itse ideoitaan keksinyt. Hänen ajatuksensa heijastavat brittiläisen geostrategi Halford MacKinderin ”sydänmaan teoriaa”, joka on niinkin tuore kuin vain sata vuotta vanha.

Esseessään The geographical pivot of history (“Historian maantieteellinen kiinnittyneisyys, 1904”) MacKinder väittää, että planeetan maa-alueet voidaan jakaa kolmeen ryhmään - ”maailmansaareksi”, joka sisältää toisiinsa yhteydessä olevat Euroopan, Aasian ja Afrikan, ”rannikkosaariksi”, kuten Britannia ja Japani, ja ”kaukaisiksi saariksi”, joita ovat Etelä- ja Pohjois-Amerikka sekä Australia. ”Sydänmaa” joka ulottuu Volgajoelta Venäjällä Jangtsejoelle Kiinassa sekä Jäämereltä Himalajan vuoristoon on MacKinderin mukaan ”maailmansaaren” ydinalue. MacKinderin päätelmien mukaan se, joka hallitsee Itä-Eurooppaa hallitsee ”sydänmaata”, se joka hallitsee ”sydänmaata”, hallitsee ”maailmansaarta”, ja se joka hallitsee ”maailmansaarta” ja sen luvuttomia ihmismassoja ja voimavaroja, hallitsee maailmaa.

Verrattuna alkuperäisiin eurasianisteihin jotka näkivät Venäjän johtaman Euraasian valtapiirin Kiinan muurin ja Karpaattien vuoriston välisellä alueella duginilainen eurasianismi tähtää kauemmas, korkeammalle ja syvemmälle. Duginin mukaan Venäjän johtamaan Euraasiaan pitäisi ensinnäkin sisällyttää kaikki entisen Neuvostoliiton maat, entisen itäblokin maat ja mahdollisesti EU-maat protektoraatin muodossa. Toisaalla hän on puhunut myös tsaarin Venäjän vuoden 1913 rajojen palauttamisesta. Idässä Euraasiaan kuuluisivat lisäksi Mantšuria, Xinjiang, Tiibet ja Mongolia. Joissakin kirjoituksissaan Dugin on puhunut Euraasian rajojen olevan Intian valtameressä.

Tästä kehitelmästä pulppuaa mieleen Jari Halosen elokuva Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma (1995). Vuoteen 2037 sijoittuvassa tieteiselokuvassa Lipton Cockton-niminen yksityisetsivä selvittää Euraasian unionin pääkaupungin Vladivostokin suomalais-ugrilaisessa slummissa sattunutta kuolemantapausta. Halosella on varmasti ollut käsityksiä kansallisbolševikkien ideoista, ”Euraasiasta Lissabonista Vladivostokiin”. Niihin verrattuna elokuvalla on olennainen etu: se ei yritä väittää olevansa muuta kuin fiktiota.


***


Aleksander Dugin on ollut viime vuosinakin paljon julkisuudessa Venäjällä. Hänellä on selvästi hyvät yhteydet toimittajiin ja politiikkoihin. Jopa Venäjän vallan ytimessä löytyy vastakaikua duginilaisille ajatuksille. Eikä suosio ole rajoittunut vain Venäjälle, vaan Duginin ajatukset ovat löytäneet kannatusta niin Turkista kuin Euroopasta, mukaan lukien Suomi. Useita hänen teoksiaan on käännetty eurooppalaisille ja maailman kielille.

Ideoilla on edelleen laajalti kannatusta. Filosofi on jo vuosia vaikuttanut äärinationalistisessa ajatuspajassa nimeltä Izborskin klubi, jonka muita jäseniä ovat esimerkiksi kirjailija ja kansallismielisen Zavtra-sanomalehden päätoimittaja Aleksander Prohanov sekä Vladimir Kutšerenko, nimimerkillä Maksim Kalašnikov esiintyvä uusfasistinen ideologi. Klubilla, jonka jäseninä on lisäksi upseereita ja akateemista älymystöä, on melko hyvät yhteydet presidentinhallintoon. Kirjailija Viktor Pelevin ruoskikin monen muun asian ohessa Izborskin klubia ja sen ideoita sivilisaatiokriittisessä satiirissaan Viides maailmanvalta (2009). Romaanissa vampyyrit näyttäytyvät maailman todellisina valtiaina ja yhteiskuntien päämäärinä on vain rahan tuottaminen.

Venäjän media otti Itä-Ukrainan sodasta raportoidessaan käyttöön Duginin termin ”venäläinen kevät”. Dugin tosin itse tarkoitti termillä laajempaa kansainvälistä liikettä, jonka avulla Venäjä ja Eurooppa voisivat löytää toisensa ja ”Eurooppa voisi katkaista amerikkalaisen hegemonian kahleet”.

Dugin ei selvästikään näpertele korinpunonnan parissa, vaan heittää pataan megalomanialla maustettuja, abstrakteja ja vuorenkokoisia käsitteitä. Hänen mukaansa Krimin ja Kaakkois-Ukrainan liittäminen Venäjään on vasta alkua. Itse asiassa todistamme uuden poliittisen todellisuuden syntymää. Duginille kamppailu Ukrainasta on kamppailua slaavilaisten kansojen jälleenyhdistymisen puolesta. Myöhemmin konservatiivisten vallankumouksellisten eli venäläisten ja eurooppalaisten fasistien on lisäksi tarkoitus liittyä yhteen, mitä se ikinä sitten tarkoittaakaan.

Eurooppalainen äärioikeisto on ajanut vaihtelevin painotuksin melko samantyyppisiä ideoita kuin Duginin ehdottamat. Duginilla onkin yhteyksiä esimerkiksi Ranskan äärioikeistoon ja sen pääideologiin Alan de Benoist'han. Kuten jo vuonna 2014 selvisi Venäjältä on myös rahoitettu Marie Le Penin johtamaa Front National -äärioikeistopuoluetta kymmenillä miljoonilla euroilla. Ranskan presidentinvaaleissa 2017 venäläisten hakkereiden on epäilty toimineen Le Peninin vaalivoiton puolesta, mutta vailla menestystä.

Duginilla on yhteyksiä myös lukuisiin muihin äärioikeisto- ja fasistipuolueisiin ympäri Eurooppaa. Eurooppalaista äärioikeistoa on elähdyttänyt Duginin ideologian tiivistymä, jota hän on nimittänyt ”neljänneksi poliittiseksi teoriaksi” samannimisen teoksensa mukaan (Tšetvjortaja polititšeskaja teorija, 2009). Kyseinen teoria yhdistelee piirteitä fasismista, liberaalidemokratiasta ja marxilaisuudesta ja on kirjoittajansa mielestä kokonaan uusi poliittinen ideologia.

Elokuussa 2014 Dugin herätti huomiota ehdottamalla julkisesti Ukrainan puhdistamista kansanmurhan avulla. Tämän jälkeen hän sai potkut Moskovan yliopistosta, jossa hän oli hallinnoinut kansainvälisten suhteiden oppituolia ja toiminut Konservatiivisten opintojen keskuksen johtajana. Yliopiston johdon mielestä Dugin sekaantui liikaa politiikkaan. Potkujen taustalla oli myös Duginia kritisoiva nettikampanja. Asiaan saattoi liittyä myös Kremlin halu rajoittaa Itä-Ukrainan sotaan syvällisesti sekaantuneiden kansallisbolševikkien vaikutusta.

Duginin jutut voivat kuulostaa mauttomalta retoriikalta ja rivolta demagogialta. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että eurasianistiset ideat ovat nyt enemmän tai vähemmän myös presidentti Putinin poliittisen ajattelun taustalla. Esimerkiksi Krimin miehityksen jälkeen Putin on käyttänyt useita kertoja sellaisia ideologisia termejä, kuin ”Suuri Venäjä” tai ”slaavilaisten kohtalonyhteys” oikeuttaakseen niemimaan liittämisen Venäjään. Dugin ja muut venäläiset fasistit ovat tosin olleet tyytymättömiä Putinin ”heikkouteen”, kun tämä ei ole vielä määrännyt Venäjän armeijan avointa hyökkäystä Ukrainaan.


***


Viime vuosina Venäjällä on taas noussut esiin ajatus ”kehitysloikasta”. Venäjä on jäänyt länsimaailmaa jälkeen, ja kysymys jälleen kerran kuuluu: voisiko Venäjä käyttää myöhästyjän etua ja olla toistamatta jotain hankalia välivaiheita?

On mahdollista, että Venäjän poliittinen eliitti tai sen radikalisoitunut osa koettaa nyt Duginin ja uuseurasianistien viitoittamalla tiellä muuttaa maailman voimatasapainoa. Länsivaltojen hegemoninen asema geopoliittisessa järjestyksessä aiotaan haastaa. Samalla Venäjä haluaa haastaa länttä kulttuurisella tasolla. Venäjä pyrkii maailman ”konservatiivisten voimien” eli äärioikeiston johtajaksi. Tällä horjutetaan läntistä globalisaatiomallia, toisin sanoen länsivaltojen uskoa, että liberaali demokratia, uusliberaali kapitalismi ja läntiset arvot pian leviävät kaikkialle maailmaan. Vähintäänkin Venäjän pyrkimyksenä lienee palauttaa kansainvälinen valta-asema, jonka se menetti Neuvostoliiton hajotessa.

Venäläinen poliittinen eliitti joutui viimeksi kaltevalle pinnalle vuonna 2011, kun oppositio järjesti valtavia mielenosoituksia ympäri maata. Sittemmin valta on päässyt tasapainoon, ja sortotoimia on entisestään kovennettu. Jo aiemmin poliisi on tukahduttanut oppositiotoimintaa kovakouraisesti. Oppositiotoiminnasta tuomittuja poliittisia vankeja Venäjällä on ollut jo vuosia. Nyt poliittisten vankien määrä on lisääntynyt, kun miehitetyllä Krimillä ja Itä-Ukrainan alueella on toteutettu sortotoimia. Useiden raporttien mukaan venäläisissä vankiloissa käytetään järjestelmällisesti kidutusta.

EU:n ja Yhdysvaltain talouspakotteet sekä talouskriisi voivat pitkittyessään nostaa tyytymättömyyttä Venäjällä, ja vallanpitäjät joutua taas ahtaalle, kuten keväällä 2017 on jo vaikuttanut. Tätä silmällä pitäen Venäjälle on viime aikoina perustettu kansalliskaarti ja turvallisuuselimet ovat saaneet entistä enemmän voimavaroja. Nähtäväksi jää onnistuuko venäläinen demokraattinen oppositio haastamaan vakavasti vallanpitäjiä presidentinvaalien 2018 lähestyessä.

Länsivaltojen poliitikot ovat syyttäneet Venäjää palaamisesta menneisyyteen, 1800-luvun imperialiseen politiikkaan. Voi kuitenkin olla, että länsivaltojen johtajat ovat itse jämähtäneet historiaan, kun Venäjä syöksyy 2000-luvun brutaaliin geopoliittiseen avantgardeen.

Ukrainan sodassa Venäjä on hyödyntänyt niin sanottua epälineaarista sodankäyntiä. Tätä termiä käytti presidentti Putinin ideologina tunnetuksi tullut Vladislav Surkov salanimellä Nathan Dubovitski julkaistussa novellissaan, joka ilmestyi vain päiviä ennen Krimin miehityksen alkua. Surkovin novelli tapahtuu synkässä dystooppisessa tulevaisuudessa, ”viidennen maailmansodan jälkeen”.

Surkov kirjoittaa: ”Se oli ensimmäinen epälineaarinen sota. 1800- ja 1900-lukujen primitiiviselle sodille oli tyypillistä, että vain kaksi osapuolta taisteli keskenään. Kaksi maata tai kaksi liittokuntaa. Nyt syntyi neljä eri liittokuntaa. Ei taisteltu kaksi vastaan kaksi tai kolme vastaan yksi, vaan kaikki vastaan kaikkia”.

Erilaisten kapinallisryhmien tukeminen, tyhjästä ilmestyvät ”pienet vihreät miehet”, mediassa rummutettava propaganda, trollitehtaat ja vaikutuspyrkimykset demokraattisten maiden yleiseen mielipiteeseen ja päätöksentekoon ovat kaikki osa Kremlin uutta ”epälineaarista sodankäyntiä”. Neuvostoideologia houkutteli pääsääntöisesti länsimaailman vasemmistolaisia, nyt Venäjä saattaa solmia liittoja sekä Euroopan äärioikeistopuolueiden kanssa samalla kun se houkuttelee vanhoja kommunisteja Yhdysvaltain vastaisuudella ja amerikkalaista kristillistä oikeistoa homoseksualismin kieltämisellä ja yleisellä taantumuksellisuudella.

Uuden kylmän sodan areenalla on käynnissä myös ideoiden taistelu. Vanha länsimainen ja lähes kliseeksi kulunut ”maailmankylän” idea on saanut vastaansa ”epälineaarisen sodankäynnin”, joka ammentaa mallinsa Venäjän 1990-luvulle ja 2000-luvun alkuvuosille tyypillisistä aggressivista yritysvaltauksista. Tällä tavoin Venäjä ikään kuin soveltaa uusliberaalin kapitalismin pelisääntöjä raadollisimmillaan suurvaltapoliittisella areenalla. Tämän ylimielinen, itseriittoisuutensa veltoon uneen tuudittautunut läntinen maailma tuntuu halukkaasti unohtaneen.

Enemmän tai vähemmän pysyvä rauhantila yhden ideologian lippujen alla on houkutteleva ajatus, varsinkin kun ideologia on periaatteessa niinkin salliva kuin liberaali demokratia. Vaikuttaa kuitenkin jälleen siltä, että historia saattaa kulkea pelottavalla tavalla toisin.

Jälkeenpäin ajateltuna uusliberalistinen idea siitä, että ”vapaakauppa” sitoo eri maat yhteen ja samaan sopuisaan veneeseen, kun vapaakaupan taloudelliset edut kuitenkin jatkuvasti lankeavat paljon enemmän yksille kuin toisille, voi osoittautua – näkökulmasta riippuen – pelottavan naiiviksi tai kyyniseksi illuusioksi. Tilanteessa jossa esimerkiksi 300-miljoonainen Yhdysvallat käyttää hyväkseen noin 25 prosenttia maailman voimavaroista ja 800-miljoonainen EU käyttää toiset 25 prosenttia, ei voi ikuisesti ajatella, että loppuosa maailman asukkaista tyytyisi globaalilta pitopöydältä variseviin murusiin ilman kovaäänisiä protesteja, lakkoja, vallankaappausyrityksiä tai aseellisia hyökkäyksiä. Nämä väkivaltaiset toimet maailman hyväosaisia vastaan tullaan todennäköisesti oikeuttamaan erilaisilla maallisilla tai uskonnollisilla ideologioilla.

Duginilainen fasismi asettuu niin sanotun oksidentalismin uomaan. Oksidentalismi on tavallaan vastakkainen käsite Edward Saidin lanseeraamalle orientalismille. Oksidentalismi rakentaa läntisestä maailmasta poliittisesti värittyneen, epäluuloisen ja kielteisen diskurssin. Oksidentalismia ei esiinny pelkästään länsimaailman ulkopuolella, vaikka pelkistettynä siinä onkin kyse reaktiosta läntiseen modernisaatioon.

Oksidentalismin siemeniä on esiintynyt sekä radikaaleissa ja utopistisissa yhteiskuntateorioissa, kuten bolševismissa, natsismissa ja fasismissa sekä nationalistisessa konservativismissa. Nämä aatteet ovat nähneet kapitalismin, liberalismin ja maallistumisen tuhoisina voimina, jotka tulee torjua.

Oksidentalismissa tuntuvat usein korostuvan ideat kansallisvaltion ylivallasta, romantiikasta peräisin oleva rationalismin torjunta ja väitetty liberaalidemokratian aiheuttama henkinen köyhtyminen. Oksidentalismin alun voi nähdä saksalaisessa romantiikassa ja zapadnikkien ja slavofiilien välisessä ristiriidassa 1800-luvun Venäjällä. Myöhemmin siionismi, japanilainen militantti nationalismi, maolaisuus ja islamistinen fundamentalismi ovat ilmentäneet samantyyppisiä ideoita.



Essee on alunperin ilmestynyt teoksessa Suuren idän essee (Savukeidas 2017).


torstai 10. helmikuuta 2022

Kirjailijat diktatuurin ansoissa ja pauloissa


Stalinin vainojen tunnetuimmat kirjailijauhrit Osip Mandelštam ja Isaak Babel eivät taipuneet sosialistiseen realismiin.


Ville Ropponen


Toukokuun puolivälissä 1934 Osip Mandelštamin ovikello soi aamuyöllä. Salaisen poliisin agentit saapastelivat sisään. Kirjailija pidätettiin. Hänen juttunsa tutkija Šivarov oli kirjallisuusekspertti ja teki selväksi, että kyse oli runoudesta.

Tutkija ojensi paperin, jossa oli pilkkaruno Stalinista ja kysyi oliko Mandelštam kirjoittanut sen. Hän myönsi.

”Mistä syystä olette kirjoittanut sen?” Šivarov kysyi.

”Koska vihaan fasismia”, runoilija vastasi.

Mandelštam oli esittänyt jo edellisenä syksynä kirjoittamaansa runoa illanistujaisissa – sen kuuli tosin vain kymmenkunta ihmistä. Runo kertoo ”Kremlin vuoristolaisesta”, joka Marja-Leena Mikkolan suomennoksena ”takoo ukaaseja kuin hevosenkenkiä: yhdelle – nivusiin, toiselle otsaan, kolmannelle ohimoon” (Mandelštam: Kivitauluoodi, 34).

Runossa Stalin tukahduttaa keskustelun ja pelaa puoli-ihmisten palveluksilla. Stalinin ulkonäköä solvataan. Hänen sanotaan nauttivan tapattamisesta. Runon loppusäe: ”kuinka lavea onkaan osseetin rinta” irvailee Stalinin syntyperää, olihan hän kotoisin Etelä-Ossetian rajalta ja lienee saanut isänsuvustaan osseettiverta.

Mikä ihme sai runoilijan heittäytymään tähän tekoon, joka Boris Pasternakin sanoin ei ollut kirjallisuutta vaan itsemurha?



Stalinin kulttuurivallankumous alkoi vuonna 1932: nyt taiteet nähtiin ”rintamina” taistelussa kansan koulimiseksi kommunismiin. Stalin piti kirjallisuuden vaikutusta yleiseen mielipiteeseen erityistärkeänä, ja olihan Stalin nuorena julkaissut itsekin runokokoelman. Kiistelevät kirjailijaryhmät lakkautettiin, perustettiin Neuvostoliiton kirjailijaliitto, jonka johtoon istutettiin Maksim Gorki.

Kirjailijat piti panna palvelemaan valtion ideologiaa suoltamalla kansanjoukoille yksinkertaista kertomakirjallisuutta sosialistisen realismin raameissa. Suuntaus määräisi mistä aiheista ja miten kirjailijoiden tulisi kirjoittaa. Gorkin luona järjestetyssä tilaisuudessa Stalin nosti maljan ”kirjailijoille – ihmissielun insinööreille”. Moni kirjailija hurrasi.

Kaikki eivät olleet tyytyväisiä. Vielä 1920-luvulla suvaittuja modernistejakin painostettiin nyt sosialistiseen realismiin. Arkistoissa säilyneiden turvallisuuselinten raporttien mukaan osa kirjailijoista harasi vastaan ja esitti kovaakin kritiikkiä. Se onnistui yhä 1930-luvun alussa, mutta ei kauaa. Tulevaa ennakoi kesällä 1934 kirjailijakenttää ravistellut ”Mandelštamin juttu”.

Mandelštam oli vanhan polven mestari. Hän oli jo ennen vallankumousta tunnettu runoilija, akmeisti, jonka sivistynyt lyriikka ammensi niin antiikista, keskiajan Italiasta kuin nykyajastakin. Häntä pidettiin kielinerona ja erityisesti metaforien taiturina.

Monien kirjailijoiden tapaan Mandelštam oli käynyt 1920-luvulla henkistä painia neuvostovallan kanssa. Runoissaan ja esseissään hän tosin käytti kiertoilmaisuja ja puhui ”aikakaudesta”, ”valtion ahneudesta” ja humanismin kohtalosta.

Hän oli jäänyt Neuvostoliittoon, koska kannatti sosialismia, vaikka ei pitänytkään bolševikkivallasta eikä hyväksynyt diktatuuria. Hän puolusti taiteen riippumattomuutta 1920-luvun loppua kohden koko ajan yksinäisempänä äänenä.

Mandelštam oli myös yrittänyt sopeutua. Koettanut jopa alkaa kirjoittaa vaaditulla tavalla. Se ei onnistunut, ja niinpä hän vaikeni runoilijana 1920-luvun jälkipuoliskon. Vuonna 1930 runoilijalle myönnettiin eläke ”palveluista venäläiselle kirjallisuudelle ja mahdottomuudesta käyttää kyseistä kirjailijaa neuvostokirjallisuudessa”.

Mandelštam ei suostunut vetäytymään. Runosuoni pulppusi taas ja sylki nyt ulos kriittisiä säkeitä.



Stalin-epigrammi kasvoi kevätkesän 1933 kokemuksista Krimillä.

Etelään lomalle lähtenyt Mandelštam oli shokeerattu. Kevät kukki parhaassa terässään, mutta kaikkialla vaelteli maatalouden kollektivoinnin uhreja, nälkään kuolemaisillaan olevia pakolaisia Ukrainasta ja Kubanilta.

Pakolaiset elivät zemljankoissa, maakorsuissa, kuin jotkin esihistorian ihmiset. Törmääminen kollektivointiin avasi Mandelštamin silmät lopullisesti neuvostovaltion todellisuudelle.

Ja nyt runoilija oli vangittu. Kenties Mandelštam oli tarkoitus viskata Gulagiin, mutta sitten Stalin muisti, että elokuussa 1934 järjestettäisiin Neuvostoliiton kirjailijaliiton perustamiskokous, jossa sosialistinen realismi julistettaisiin valtasuuntaukseksi. Tapahtumaa ei voinut häiritä.

Stalin tahtoi lisäksi luoda kuvaa Neuvostoliitosta sivistyksen linnakkeena vastapainona Euroopan kehitykselle, jota leimasi Italian fasismi ja Hitlerin valtaannousu. Natsit polttivat kirjoja ja vainosivat vasemmistolaisia. Stalin halusi näyttää Neuvostoliiton olevan eri maata ja vetää maailman vasemmistolaiset sen helmoihin.

Niinpä Stalin viestitti Mandelštamin jutun tutkijalle Šivaroville käskyn: ”eristettävä, mutta säilytettävä”. Minne siis päätyisi runoilija, joka ajan kehyksessä sai ”lievän” rangaistuksen – vain viisi vuotta karkotusta?



Samaan aikaan Isaak Babel törmäsi vaatimuksiin sovittaa kirjoittamisensa oikeaoppiseen kaavaan. Kirjailija osoittautui kovakorvaiseksi.

Vuonna 1931 hän matkusti Ukrainan maaseudulle perehtyäkseen käynnissä olevaan kollektivointiin. Reissun pohjalta Babel kirjoitti novellin ”Gapa Guzva”, joka ei päinvastoin kuin monet ajan kirjoitukset ollut kollektivoinnin ylistyslaulu.

Novellin nimihenkilö Guzva on rempseän seksuaalinen maalaisnainen. Hän jättää varjoonsa puoluebyrokraatit, jotka tulevat kylään esittelemään kollektivointia. Guzva on kiinnostunut kollektivoinnista vain eroottisessa mielessä. Nainen vierailee puoluevirkailija Osmolovskyn luona näyttääkseen, millaista vapaata seksiä hän odottaa tulevaisuuden kolhoosissa.

Roisin pilailun lisäksi tarinassa ei ole minkäänlaista poliittista tendenssiä, päinvastoin kuin odotettiin. Novellin jakso, jossa kylän nuorikkojen hääyön jälkeen mökin katolle vedetään punalippuun vertautuva verinen lakana, on jo melko uskallettua poskensoittoa. Babel alkoi näyttää kirjalliselta pikkupedolta, joka ei kyennyt muuttumaan.

Babelin suhde valtaan olikin kaksijakoinen. Hän kirjoitti vallankumouksesta ja uuden yhteiskunnan käänteistä, mutta kriittisellä asenteella, pureutuen rohkeasti väkivaltaan ja valtaorganisaatioihin. Gorkin suojattina ja uuden proosan lupauksena hän nousi 1920-luvulla valtavaan maineeseen. Hänen suosituimpia teoksiaan olivat sisällissotaa kaunistelematta kuvaava episodiromaani Punainen ratsuväki (1926) ja tarinakokoelma Odessalaisia (1927), joka sijoittuu kirjailijan synnyinkaupungin rikollismaailmaan.

Babel ei pyrkinyt venäläisen kirjallisuuden perinteiseen psykologiseen realismiin vaan ekspressiivisiin tehoihin. Hän sekoitti usein tyylilajeja ja vatkasi mukaan groteskia ja erotiikkaa. Babelin proosan voima syntyy värien ja sävyjen räiskeestä, tapahtumien ja rytmin dynamiikasta, yllättävästä huipennuksesta, harkitusta rakenteesta ja hiotusta sanonnasta.

Teksti on konkreettista ja kihisee ironiaa. Kirjallisen periaatteensa Babel ilmaisee novellissa ”Guy de Maupassant” (1932): ”Mikään rauta ei tunkeudu ihmissydämeen niin kylmästi kuin oikealla hetkellä pantu piste.”



Nuiva arvostelu ja julkaisuvaikeudet johtivat 1930-luvun alussa siihen, että myös Babel vaikeni kirjailijana, vaikka teki leipätöikseen käsikirjoituksia elokuvastudioille.

Kirjailijaliiton perustamiskokouksessa Babelia kritisoitiin ”alhaisesta tuottavuudesta”. Hän vastasi olevansa ”mestari uudessa kirjallisessa genressä, hiljaisuuden genressä”.

Vuodesta 1935 lähtien Babel silti työskenteli peräti kahden eri romaanikäsikirjoituksen kimpussa. Molemmista romaaneista ilmestyi vain katkelmia lehdissä.

Ensimmäinen käsikirjoitus ruoti kollektivointia. Säilynyt julkaisematon novelli ”Koluvjuška”, joka on ”Gapa Guzvan” tapaan luultavasti romaanin osa, keskittyy kollektivoinnin uhreihin ja vaikutuksiin maataloudelle. Novelli on täynnä väkivaltaa. Nähtävästi Babel pyrki kuvaamaan tapahtumia aivan liian todenmukaisesti, jotta sellaista olisi saanut julki.

Toinen käsikirjoitus kertoi Tšeka-NKVD:sta.



Maksim Gorki kuoli kesällä 1936. Se oli kova isku Babelille, joka menetti ystävän ja suojelijan. Syksyllä kukistui NKVD:n johtaja Genrih Jagoda, joka oli kuulunut Gorkin lähipiiriin. Babel tunsi verkon kiristyvän ympärillään.

Noihin aikoihin kaikilla vähänkin merkittävämmillä kirjailijoilla oli suhteita puoluejohtajiin ja turvallisuuselimiin. Niin Babelillakin. Gorkin kuoleman jälkeen hän tarvitsi uusia tukijoita.

Nikolai Ježovin noustessa NKVD:n johtajaksi Jagodan tilalle Babel äkkäsi tilaisuutensa: hän tunsi Ježovin takavuosilta. Ja mikä parasta, hän tunsi myös Ježovin vaimon Jevgenian, jonka mies veti mukanaan valtaan. Jevgeniasta, johon Babel oli tutustunut 1927 Berliinissä, tuli kirjailijalle suorastaan kuoleman suudelma.

Berliinissä Neuvostoliiton lähetystössä työskennellyt Jevgenia oli tavannut Pariisiin matkalla olleen Babelin, ensimmäisen kirjailijakuuluisuutensa. Heidän välilleen syttyi intohimoinen suhde, joka jatkui vielä Jevgenian palattua Moskovaan.

Vuodesta 1930 lähtien Jevgenija oli ollut aviossa Ježovin kanssa, mutta he elivät Nikolai Tšernyševskin Mitä on tehtävä -romaanin ihanteiden mukaan, vallankumouksellisten tyyliin vapaassa suhteessa, mikä ei ollut noina vuosina epätavallista. Jevgenija ryhtyi propagandalehti SSSR na Stroiken (”Neuvostoliitto rakenteilla”) päätoimittajaksi, ja kesällä 1936 hän pyysi Babelin mukaan lehden toimituskuntaan. Heidän suhteensa jatkui.

Stalinin määräyksestä Ježov käynnisti suuren terrorin syksyllä 1936. Seuraavan kahden vuoden aikana puolueesta, älymystöstä ja kansan parista puhdistettiin lähes kaksi miljoonaa ihmistä. Kaikkiaan pari tuhatta kirjailijaa pidätettiin. Vain 500 heistä selvisi, monet kärsittyään vuosia leireillä.

Sadat kirjailijat teloitettiin. Mandelštamin ja Babelin lisäksi tunnetuimpia terrorin kirjailijauhreja ovat Boris Pilnjak, Nikolai Kljujev ja Daniil Harms.

Myös kirjoja puhdistettiin. 1930-luvun lopulla yli 7800 nimikettä lähes 2000 kirjailijalta poistettiin kirjastoista. Mutta ei näitä 25 miljoonaa nidettä sentään poltettu, vaan niistä tehtiin kierrätyspaperia, jolle painettiin oikeaoppisten kirjailijoiden soveliaita teoksia.



Samaan aikaan kun Ježov pidätytti, kuulusteli ja murhasi uhrejaan, hänen vaimonsa vietti riehakasta kirjallisuuselämää. Jevgenia alkoi pyörittää kotonaan kirjallista salonkia, jossa vierailivat Babelin lisäksi monet muut kirjailijat, kuten Mihail Šolohov ja Vasili Grossman, toimittaja Mihail Koltsov, elokuvajaohjaaja Sergei Eisenstein ja jazz-laulaja Leonid Utjosov.

Babel kertoi vaimolleen salonkikäyntien olevan ”ammatillisia” ja liittyvän lisäksi haluun pitää yhteyttä puoluejohtajiin. Tämä olikin varmasti osasyy. Mutta oliko Babel lisäksi koukussa Jevgenijaan, vaikka tämä hänen lisäkseen muhinoi ainakin Šolohovin, Utjosovin ja monen muun kulttuurielämän vaikuttajan kanssa? Lähes kaikille heistä naisesta tuli musta leski.

KGB:n kirjallisuusarkistoja tutkinut Vitali Šentaliski uskoo, että Babelin kiinnostus Ježoveita kohtaan kumpusi ennen muuta kirjallisista intresseistä. Hän oli kerännyt materiaalia turvallisuuselimiä käsittelevää teosta varten, haastatellut johtavia tšekistejä ja merkinnyt tarinoita muistiin.

Liikkui jopa huhuja, että hänen romaanistaan olisi painettu pari kopiota Stalinia ja muita johtajia varten, mutta se ei olisi saanut julkaisulupaa.

Romanssi NKVD:n johtajan vaimon kanssa oli lopulta enemmän uhka kuin siunaus. Vapaan suhteen ihanteista huolimatta Ježov oli mustankipeä. Hän asetti Babelin tarkkailuun kerätäkseen kirjailijasta kompromaattia.

Ježovia informoitiinkin, että Babel oli puhunut käynnissä olevasta terroriaallosta ja väittänyt, että ihmisiä katoaa valtavalla tahdilla. Hän oli verrannut Neuvostoliiton vainoja Hitlerin Saksan vastaaviin.

Ježov kyttäsi myös Šolohovia ja asetutti salakuuntelulaitteita tämän huoneeseen Natsionalnaja-hotellissa. NKVD-johtaja oli pimahtaa lukiessaan pikkutarkan kuvauksen siitä, kuinka Šolohov ja Jevgenija suutelivat ja menivät sänkyyn. Šolohov tajusi olevansa tarkkailussa ja valitti puoluejohdolle. Stalin kutsui Ježovin politbyroohon, jossa hän sai pyytää Šolohovilta anteeksi.

Terrorin jyllätessä monet kirjailijat uskoivat, ettei Stalin tiedä tapahtumista, mutta Babel oli asioista paremmin perillä.

”Ei ole kysymys Ježovista. Hän on aktiivinen, mutta ei hän ole kaiken takana”, Babel sanoi Moskovassa vuodenvaihteessa 1937–1938 vierailleelle Ilja Ehrenburgille.



Osip Mandelštam karkotettiin Voronežiin, Keski-Venäjälle. Karkotusajan runot merkitsivät hänen tuotantonsa huippua. Niissä näkyy kiitollisuus elämästä ja oman kohtalon hyväksyminen. Runoilija tajusi koston vain lykkääntyneen.

Kirjallisuudentutkija Benedikt Sarnovin mukaan Stalin tahtoi aina, että ihminen tuhoutuessaan rakastaisi häntä. Siihen tähtäsi Mandelštamin ”lievä” rangaistus.

Näin vaikuttikin tapahtuvan, kun Mandelštam kirjoitti laajan oodin Stalinille. Näin alkaa ”Oodi Stalinille”-runon toiseksi viimeinen osa:



Stalinin katseesta vuori halkesi,

ja etäällä tasanko siristeli silmiään

kuin meri vailla ryppyjä...

(Kivitauluoodi, 37)

Oodin kirjoitusaika on kevättalvi 1937, jolloin uutiset suuresta terrorista olivat kai jo kiirineet Voronežiin. Ehkä Mandelštam toivoi pelastavansa runolla itsensä ja vaimonsa?

Runo ei Mandelštamin kykyihin verrattuna ole kovin kaksinen, mutta ei se ole pikaisesti rustattua roskarunouttakaan. Koko seitsenosaisen oodin ruotsintaneet Bengt Jangfeldt ja Göran Sonnevi näkevät runossa synkän lumovoiman, jonka yhdelle henkilölle äärimmilleen keskittynyt valta saattoi herättää.

Mandelštamin lisäksi aniharva kirjailija oli uskaltanut pilkata Stalinia. Mutta kuten Sarnov huomauttaa, kirjoitettuaan Stalin-oodin Mandelštam henkisesti antautui ja tavallaan hän sitten joutikin kuolla.

Mandelštam pidätettiin toukokuussa 1938. Samasta syystä kuin aiemminkin, ”vastavallankumouksellisesta agitaatiosta”, hänelle lätkäistiin viisi vuotta pakkotyötä Kolymassa. Ajan mittatikulla se oli lievä rangaistus, mutta runoilijan heikkoon kuntoon nähden kyse oli kuolemantuomiosta.

Mandelštam menehtyikin jo marraskuussa Vtoraja retška -kauttakulkuleirillä Vladivostokin poskessa.



Isaak Babelille kuulunut huvila, josta kirjailija pidätettiin toukokuussa 1939, seisoo yhä Moskovan liepeillä. Peredelkinon entinen kirjailijakylä on tosin nyt enemmän uusrikkaiden kuin taiteilijoiden suosiossa. Räikeänvihreän metalliaidan ympäröimässä rakennuksessa mikään ei muistuta Babelista.

NKVD:n agenttien tehdessä kotietsintää kirjailija ja hänen vaimonsa istuivat käsi kädessä. Agentit sulloivat Babelin käsikirjoitukset, muistikirjat ja kirjeet laatikoihin, jotka vietiin pois.

Babelin vaimo sai tulla mukana NKVD:n päämajaan Lubjankaan asti samassa kyydissä miehensä kanssa. Vaimon mukaan Babel vitsaili pidättäjilleen: ”Ette taida saada kovin paljon nukuttua” – ja jopa nauroi päälle. Vaimolleen hän sanoi: ”Pidä huolta, että tyttäremme kasvavat onnellisina.”

Lubjankassa Babelia kidutettiin ja hänet pakotettiin tunnustamaan. Kirjailijan allekirjoittamassa kuulustelupöytäkirjassa on säilynyt veritahroja. Babelin pidätyskuva ja kuulusteluasiakirjat ovat nykyään näytteillä Pietarin Poliittisen historian museossa.

Valokuvassa kirjailijaälykkö on muuttunut sängettyneeksi ihmisraunioksi, aivan kuin hänet olisi reväisty esiin omista groteskeista kertomuksistaan.

Pidätyksen konkreettinen syy selvisi Babelille kuulustelijoiden ojentaessa aiemmin pidetyn Ježovin kuulustelun pöytäkirjan. Stalin oli syrjäyttänyt Ježovin ja korvannut hänet Berijalla. Samalla vastuu suuresta terrorista sälytettiin Ježovin kontolle. Mutta kahleissakin Ježov tyydytti mustasukkaisen raivonsa: hän ilmiantoi vaimonsa kirjailijarakastajat ”vakoojina”. Šolohovia suojeli itsensä Stalinin käsi, mutta Berija käski pidättää Babelin.

Tammikuussa 1940 Babel tuomittiin kuolemaan Ranskan ja Itävallan vakoojana sekä yhteyksistään ”kansanvihollinen Ježovin vaimoon”. Vastaavien syytösten kohteeksi joutunut Jevgenija oli silloin jo tehnyt itsemurhan. Teloitettavien lista, jossa Babelin nimi oli mukana, on itsensä Stalinin allekirjoittama.



Myöhemmässä neuvostokulttuurissa Mandelštamista leivottiin vastakulttuurin ikoni, ja hänen muistonsa eli undergroundissa. Nyttemmin Venäjällä on tutkittu paljon Mandelštamia, ja häntä arvostetaan älymystöpiireissä.

Mandelštamin patsas seisoo, tai piileskelee, Moskovan keskustassa. Eräällä sivukujalla on pylväs, jonka huippuun on iskostettu kivipää. Pylväässä on sitaatti runoilijan niin sanotun susirunon ensimmäisestä säkeistöstä:



Loistavan tulevaisuuden rämisevän uljuuden

ja ihmisten korkean heimon vuoksi.



Säkeistön loppua ei ole merkitty, mutta jokainen Mandelštamin tunteva venäläinen sen muistaa: ”menetin maljapaikkani isien pidoissa/, ja iloni vietiin, ja kunniani”.

Runoilijan hauta Moskovan Kuntsevon kalmiston vanhassa osassa on niin syrjässä, että sinne eksyy enemmän sattumalta kuin tarkoituksella.

Vuonna 1994 uudella Venäjällä julkaistiin postimerkki Isaak Babelin kunniaksi, mutta muuten häntä ei juuri muisteta, vaikka hänen teoksiaan yhä luetaan. Babelin tuhkat ovat luultavasti Donskoin hautuumaan kuopassa, jonka kylttiin on merkitty ”Yhteishauta nro 1”.

Kyltissä kerrotaan myös, että haudassa lepää poliittisen vainon uhreja. Kohtalon ivaa on, että samassa kuopassa ovat myös NKVD-johtaja Ježovin tuhkat. Ja kuinka ollakaan, vain kymmenen metrin päässä seisoo Jevgenia Ježovan hautapaasi. Babel, Jevgenija ja Ježov lepäävät siis ikiajat lähes kylki kyljessä.

NKVD:n takavarikoimat Babelin käsikirjoitukset, yhteensä 27 kansiollista, katosivat. Jos käsikirjoitukset ovat säästyneet, ja ne joskus löytyvät, niissä kiinnostaa ennen muuta kaksi romaanikäsikirjoitusta.

Stalinin kirjailijavainot kertovat nurinkurisesti kirjallisuuden suunnattomasta arvostuksesta.

”Neuvostoliitto on ainoa maa, jossa runoilijoita tapetaan runouden vuoksi”, oli Mandelštamilla tapana veistellä vaimolleen.

Nykyään tällaista alkaa olla vaikea edes kuvitella. Vai onko sittenkään? Kesällä 2021 tutkivan journalismin sivusto Bellingcat paljasti, että Venäjän turvallisuuspalvelu FSB yritti murhata Dmitri Bykovin 2019. Bykov on myös oppositiopoliitikko, mutta ennen muuta hän on kirjailija, joka on tunnettu satiirisista runoistaan ja vallanpitäjien kritiikistään.

Taidekenttä on muutenkin ollut painostuksen kohteena Putinin Venäjällä, jonka ilmapiiri tuntuu pakastuvan.



Artikkeli on ilmestynyt Parnassossa 1/2022.


perjantai 21. tammikuuta 2022

Vinoturpaiset sisarukset

Joskus tunnemme kateutta tai ylenkatsetta toista ihmistä kohtaan ja toivomme, että hänet liiskattaisiin kuin kärpänen. Harvemmin toteutamme ajatusta käytännössä. Rikos on kuitenkin jo tapahtunut, nuivuus huomattu, ja seuraa vastaisku: ylenkatseen kohde alkaa suunnata meihin raivokkaita katseita, hän suorastaan repii pelihousunsa.

Tämä kaikki palautuu tavallaan varhaislapsuuteen, jolloin lähes jokainen on tuntenut kateutta sisaruksiaan kohtaan kamppailussa vanhempien huomiosta. Miksi tuo toinen näyttää samalta kuin minä, yrittää apinoida olevansa minä, viedä paikkani ja minulle kuuluvan osan? Eikä maailmassa ole kuin yksi minä, ainutlaatuinen, ja kaikki on minun.

Aikuisuuden määritelmään kuuluu se, että tällainen käytös kyetään hillitsemään. Todellisessa elämässä tosin tapahtuu usein vallan toisin. Ja kun aikuiset muodostavat muiden aikuisten kanssa yhteisöjä, asiat jälleen mullistuvat. Kollektiivisessa psykologiassa tuntuvat vaikuttavan suorastaan muinaisajoilta periytyvät käsitykset ”omasta” ja ”vieraasta” ja siitä mitä on olla oikeanlainen ihminen. Yhteisölliset myytit ja stereotypiat suhteutuvat usein vieraaseen kuin Kain veljeensä Abeliin Vanhassa testamentissa.

Lapsuudessani isälläni oli tapana kertoa juttua, jonka mukaan kaikissa Euroopan suurkaupungeissa eliitin asuinalueet sijaitsevat lännessä, kuten Espoon Westend Helsinkiin nähden, ja rupusakin alueet idässä. Tämä kuulemma perustuu siihen, että ilmavirtaukset kulkevat Euroopassa useammin lännestä itään kuin toisinpäin ja siksi saasteet virtaavat itään.

Epäilen jutun todenperäisyyttä. Mutta oli kuinka hyvänsä niin lännellä on Euroopan historiassa ollut kimurantti suhde itään. Itä on ollut dramaattinen ilmansuunta, jota vasten eurooppalaisuutta on palloteltu. Vihollinen on usein tullut idästä. Britanniaa on hätyyttänyt Ranska, Ranskaa Saksa, ja Saksaa ovat kiusanneet slaavilaiset kansat. Välimeren maita ovat ahdistaneet turkkilaiset kaleerit. Idästä on kautta aikojen tuntunut tulvivan kaikenkarvaista väärännäköistä ja vääräuskoista väkeä, kuten pakanalliset hunnit, mongolit tai islamilaiset kansat.

Olennaisimmaksi vastakkainasetteluksi on jo vuosisatoja sitten tuntunut kipuavan yksi: Eurooppa vastaan Venäjä. Tällä tarkoitetaan tietenkin entisen tsaarin Venäjän eli entisen Neuvostoliiton koko aluetta.

Kylmän sodan päätyttyä puhuttiin pitkään itä-länsi-vastakkainasettelun sijasta jaosta kehittyneeseen pohjoiseen ja kehittyvään etelään. Tämä liittyy läntiseen globalisaatiomalliin: entisistä emämaista, läntisistä suurvalloista, katsoen entiset siirtomaat ovat paljolti sijainneet juuri etelässä. Samalla tavoin esimerkiksi Edward Saidin kriittinen teoria lännen ja idän suhteesta, jota hän hahmottelee teoksestaan Orientalism (1977) alkaen, keskittyy pääasiassa Lähi-Itään ja Intiaan, ja jättää muut alueet pitkälti huomiotta.

Viime vuosikymmenien suurvaltojen kädenväännöt, ”rauhaanpakottamisoperaatiot”, pommien pudottelu lentokoneista ja muut kansainväliset puukkohippaset ovat kuitenkin tapahtuneet lähinnä itä-länsi-akselilla. Näyttää siltä, ettei vanha kunnon asetelma ole kadonnut minnekään, vaan se on vain saamassa uusia sävyjä. Framilla on suorastaan eeppinen oppositiopari, josta Bollywood voisi tekaista melodramaattisen hittielokuvan, tähditettynä lännen ja idän kovapalkkaisimmilla näyttelijöillä ja erikoistehosteilla. Toisaalta: väittääkö joku, ettei tällaisia elokuvia ole jo tehty solkenaan – ei ehkä Bollywoodissa – mutta ainakin Hollywoodissa? Ja ehkä myös Moskovassa ja Lontoossa?


***


Jos väittäisin, että kirjailija F.M. Dostojevskilla ja Rooman imperiumin keisariperinteellä on jotain yhteistä, niin kukaan ei käsittäisi mitä horisen. Mutta ei mennä asioiden edelle. Lähdetään Pietariin, kesään 1862, jolloin Dostojevski teki jättimäisen loikan – vaikka nykyihmiselle se olisi ollut pieni askel – kirjailija lähti ensi kertaa ulkomaille.

Dostojevski on suuren romaanin Rikos ja rangaistus (1866) kirjoittaja. Hänen elämässään rikosta ja rangaistusta myös piisasi, vaikka ei romaani siitä kerro. Huhujen mukaan kirjailijan väitettiin pitävän alaikäisistä tytöistä. Peliriippuvainen uhkapeluri hän ainakin oli. Dostojevski oli kaihonnut Eurooppaan nuorukaisesta alkaen, mutta tsaarinvalta oli heittänyt hänet Siperiaan. Hänet oli tuomittu vuonna 1849 osallisuudesta Petraševskin sosialistiradikaalien piiriin. Vuosikymmen myöhemmin Pietariin palasi toinen mies. Radikaalista oli tullut konservatiivi ja uskonnollinen nationalisti, joka nuoli keskusvallan nyrkkiä.

Entä miten Euroopan matkalla kävi? Berliini osoittautui samanlaiseksi kuin Dostojevskin vihaama Pietari. Ja hitto vie – saksalaiset naiset olivat rumia! Kaupungin uusi silta vakuutti kirjailijan saksalaisten ylimielisyydestä. Entä Pariisi sitten? Ranskalaisen porvarin isänmaallisuus, kaunopuheisuus, suhde luontoon ja rakkaus – silkkaa tekopyhyyttä. Dostojevski hekotteli porvarin omanvoitonpyynnille. Ihmiset teeskentelivät arvostavansa yleviä arvoja, mutta oikeasti he palvoivat vain rahaa. Tasavaltalaisuuden ihanteet eivät merkinneet mitään, jollei taskussa rapissut riihikuiva. Lehdistö mateli vallanpitäjien edessä. Ja mikä pahinta – Pariisi oli hirveän tylsä. Se oli ”moraalisin ja hyveellisin kaupunki maan päällä”, eivätkä sen asukkaat halunneet poistua sieltä, koska uskoivat olevansa maailman napoja.

Lontoo taas oli Dostojevskille Baalin temppeli, korskeudessaan kauhea. Kaupunki huumasi ihmispaljoudella, teollisuudella, maailmankaupoilla, slummien huuruilla. Thames oli myrkytetty, aukiot ja arkkitehtuuri kolisivat avaruutta. Tuloerot ja kurjuus, juopottelevat työläiset ja Haymarketin tuhannet prostituoidut hätkähdyttivät.

Länsimaat vaikuttivat edistyksen pilaamilta. Raha, tiede ja usko järjen ylivaltaan olivat riistäneet Euroopalta uskonnon ja henkisyyden, Dostojevski päätteli.

Matkasta hän kirjoitti esseen Talvisia merkintöjä kesän vaikutelmista (1863), joka aloittaa uuden suunnan kirjailijan tuotannossa. Aikakauslehdissä vilkkaasti esiintyneen Dostojevskin esseiden pääteemoja on venäläisyyden suhde eurooppalaiseen ajatteluun. Sama teema näkyy myös romaanissa Kirjoituksia kellarista (1864) – siinä Dostojevski asettaa ensi kertaa irrationaalisen ja tunteellisen idän vastatusten järjen riivaaman lännen kanssa.

Vastaavaan asetelmaan päättyy myös Dostojevskin suurromaani Rikos ja rangaistus. Sen lopussa ”länsimaisen” nihilismin syövyttämä ylioppilas Raskolnikov tajuaa sovituksen mahdollisuuden ja palaa venäläisen henkisyyden ytimeen.

Siperian marinoiman Dostojevskin äänessä on paatosta ja eksistentiaalista syvyyttä, mutta myös satiiria. Puhumassa on venäläiskansallinen fanaatikko ja kirjailijan omatekoisen oppisuunnan potšvennitšestvon eli maahenkisyyden kannattaja. Myöhemmin esseessä Pieniä kuvia matkan varrelta (1874) Dostojevski piiskaa venäläistä yläluokkaa. Tämä juureton, pöyhkeilevä syöttiläsjoukko matkimassa eurooppalaisia tapoja tuo mieleen nykysuomalaisen eliitin eurokiimassaan ja uskossaan uusklassisen talousteorian autuuteen.

Dostojevskin esseetyyli hakee pisteliäisyydessään vertaistaan. Hän on stereotyyppinen ja humoristinen. Mutta ei hän mitään ainutlaatuisia päätelmiä tee, vaan pikemminkin kyntää jo kylvettyä uraa. Venäjältä löytyy ennen Dostojevskia vino pino Euroopan hammastelijoita. Entä ovatko eurooppalaiset valkeita karitsoja? Eivät tietenkään. Euroopassa ovat jo vuosisatoja vaikuttaneet omat dostojevskinsa mylvimässä naapurin naamalle.

Torailevat sisarukset, Eurooppa ja Venäjä, ovat tuijottaneet toistensa turpavärkkejä kuin peiliin katsoisi ja huutaneet: hei typerys, etkö näe, naamasi on vino!

***


Viime vuosina elokuvateattereissa on pyörinyt Frank Millerin sarjakuviin perustuvat Zack Snyderin elokuvat 300 (2006) ja 300: Rise of an empire (2014). Elokuvissa sankarilliset eurooppalaiset muinaiskreikkalaiset kukistavat idän raakalaislaumat.

Tarkemmin ajatellen kyse on silkasta mytologiasta, jos ei propagandasta. Kuva antiikin Kreikasta ”länsimaisuuden alkukotina” sepitettiin vasta 1800-luvulla eurooppalaisen identiteetin kainalosauvaksi.

Mitä tekemistä Dostojevskilla sitten on roomalaisen keisariuden kanssa?

Vastaus pohjaa keisariperinteen katkeamiseen Länsi-Roomaksi ja Bysantiksi vuonna 395. Niistä tuli kilpailijat. Länsi-Rooman perilliset pykäilivät pikaisesti käsityksen, jonka mukaan vain länsieurooppalainen kulttuuri oli oikean kristinuskon sekä antiikin Kreikan ja Rooman perillinen. Bysantissa rakenneltiin vastaava kertomus.

Lännessä ainoan oikean uskon kannattajat torjuivat idästä rynniviä kansoja. Sitten olikin vastaiskun paikka. Ristiretket, joita tehtiin Palestiinan lisäksi Itä-Eurooppaan, Baltiaan ja Suomeen levittivät kristillistä länsieurooppalaisuutta.

Länsi-Rooman perillisten painimolskeet arabi-, mongoli- ja turkkilaisvalloittajien kanssa kestivät aikansa, mutta jäivät paljon pidemmäksi aikaa elämään mytologiaan. Myytit ovat eläneet aina nykyaikaan asti. Niiden voi ajatella näkyvän taustalla myös esimerkiksi J.R.R. Tolkienin romaanissa Taru sormusten herrasta (1954-1955) ja Peter Jacksonin sen pohjalta 2000-luvun alussa ohjaamissa elokuvissa.

Tolkienin maailmassa etelä ja erityisesti itä ilmentävät pahuutta ja länteen sijoittuvan, hyvien olentojen asuttaman Keski-Maan jyrkkää vastakohtaa. Keskimaan yleiskieli on kuvaavasti alkuteoksessa nimeltään länteen viittaava westron. Arkkisaatana, demoni Sauron asuu Sormusten herrassa idässä. Hänen niljakkaat laumansa kantavat monia itäisten kansojen piirteitä ja koristeita. Sormusten herraa voi toki lukea monella muullakin tavalla, kuten konservatiivisuuden ja industrialismin vastakohtaisuuden kautta tai jopa humanismin ja ympäristönsuojelun voittokulun näkökulmasta. Tolkien itse kielsi olevansa rasisti.

Viittaukset Länsi-Rooman aikoihin voivat tuntua liioittelulta, mutta poliittisessa mytologiassa aikakausi on elänyt pitkään. Esimerkiksi Kaarle Suuri on korotettu jonkinlaiseksi protoeurooppalaiseksi. Napoleonin rynnistäessä 1812 Venäjälle hänelle annettiin liikanimi ”uudestisyntynyt Kaarle Suuri”. Natsihallinto taas juhlisteli vuonna 1942 ”Kaarle Eurooppalaisen” 1200-vuotissyntymäpäiviä. Ja tämä vain tuhat vuotta jälkeen, kun länsieurooppalaiset väänsivät kättä Bysantin kanssa ja Kaarle Suuri lahtasi Keski-Euroopan slaaveja.

Kaikki tiet eivät vie Roomaan, mutta liiankin monet vievät. Venäjästä puhutaan usein ”bysanttilaisten” perinteiden kuormajuhtana. Perättäisinä aikakausina läntiset suurvallat Ranska, Britannia ja Yhdysvallat taas ovat julistautuneet ”moderniksi Roomaksi”, viitaten tietenkin Länsi-Roomaan.

Euroopassa Länsi-Rooman perintöä pidetään mitä mainioimpana. Bysantti ja sen perilliset erottuvat sen sijaan usein oudossa valossa. Bysantti on pysähtynyt, korruptoitunut ja uudistuskyvytön valtio. ”Bysanttilaisuus” on salakähmäinen adjektiivi. Se viittaa hovijuonitteluihin, joista Bysantti oli roomalaiseen tyyliin kuuluisa. Voi toisaalta kysyä eikö Länsi-Euroopassa muka juoniteltu aivan samalla tavoin.

Länsieurooppalaiset ristiritarit ryöstivät Konstantinopolin vuonna 1204, ja parisataa vuotta myöhemmin Bysantti pyyhittiin kartalta. Venäjän hallitsija kuitenkin kehtasi nimittää itseään tsaariksi eli keisariksi. Kiovan Venäjä oli ollut selkeästi Euroopan jatke, mutta vuosisatojen mongolivallan jälkeen eurooppalaiset mielsivät Venäjän ”aasialaisena”.


***


Entä mitä tapahtui Moskovassa, jossa bysanttiset ja mongoliset vaikutteet sekoittuivat kuin tupakka ja afgaanihašis? Täällä asuivat ainoat oikeat ortodoksit, Bysantin uskon perilliset. Täällä kaikki, mukaan lukien kirkko oli tsaarille alisteista. Vastaanpyristelijät pyydystettiin armotta ja heidät tehtiin päätä lyhyemmiksi. Kun Moskova ”kokosi Venäjän maat”, saatiin koko valtakunta saman poliittisen kulttuurin katon alle.

Ja siinä sitä ollaan: bysanttilaisen universalismin sadonkorjuujuhlissa. Näitä hedelmiä myös Dostojevski rouskutteli. Ja taitavat olla omenat yhä kypsiä?

Euroopasta tulleisiin nemtseihin (nemets = saksalainen) suhtauduttiin Moskovan Venäjällä kuin välttämättömiin syöpäläisiin. Nemtsejä pidettiin saastaisina samoin kuin koiria. Jos nemtsi kosketti kunnon venäläistä tai kävi hänen kodissaan, oli paikat pirskotettava pyhällä vedellä.

Erityisesti eurooppalaisia yläluokkia taas järkytti aikoinaan suuren auktoriteetin saavuttanut Sigismund von Herbersteinin teos Rerum Moscovitarum commentarii (1549). Herberstein kuvasi Moskovan pajarit täysin riippuvaisiksi tsaarin mahtikäskystä, päinvastoin kuin melko itsenäinen eurooppalainen aatelisto. Aatelismiehen käskyttäminen... sehän on ihmisoikeusrikos, eurooppalaiset huudahtelivat ja pistivät tuulensuojaan fasaania ja peltopyytä.

Liivinmaan sota kiihdytti aivoja lisää. Kamppailua venäläisiä vastaan maalattiin vanhatestamentillisella sudilla. Venäläisten poppoossa palvelleet tataarit ja kalmukit loivat pohjan taruille koirankuonolaisista. Moskovan tsaari Iivana IV kuvattiin äärimmäisenä raakalaisena, tyrannin perikuvana. Hän sai lännessä liikanimen ”julma”, ja maine on elänyt tähän päivään.

Tsaari Iivanan käymä sota venäläisiä pajareita vastaan oli raakaa kuin vastanostettu peruna. Mutta oliko se tuon ajan Euroopassa poikkeuksellista? Vertailun vuoksi Englannin kuningas Henrik VIII tapatti kymmeniätuhansia talonpoikia ja terrorisoi aatelistoaan. Ranskassa taas seivästettiin protestantteja huipentuen Pariisin vuoden 1572 pärttylinyön verilöylyyn.


***


Oli miten oli: Euroopassa Venäjä ja jopa Itä-Eurooppa nähtiin 1700-luvulla eräänlaisena orienttina. Tämä pohjasi löytöretkiin ja kolonialismiin, jolloin länsieurooppalaiset valtiot alistivat suuria alueita ympäri maailmaa. Eurooppalainen orientalismi syntyi alun perin laillistamaan ”idän” haltuunottoa. Ja ”itäistä” leimaa lätkittiin myös Euroopassa hanakasti. Yleiseurooppalaisia aatteita ovat venäläispelon lisäksi olleet antislavismi ja antisemitismi. Kaikinpuolista loanheittoa on piisannut.

Kun meillä puhutaan Venäjästä, mainitaan usein autoritaarisuus tai jälkeenjääneisyys tai molemmat. Tosiseikkojen lisäksi käsityksillä on pohjaa ranskalaisen markiisi De Custinen russofobian klassikossa La Russie en 1839 (1846). Noin 1800-sivuisessa tiiliskivessään De Custine tuunaa Venäjästä äärimmäisen despoottisen ja takapajuisen kuvan, vaikka tuolloin monarkiaa ja diktatuureja muuallakin Euroopassa piisasi.

Venäjällä kehitettiin vastapainoksi ”russofobian” käsite. Sen otti käyttöön runoilija ja diplomaatti Fjodor Tjuttšev. Hänen mukaansa ”russofobia” johtui väistyvän sivilisaation pelosta sen tilalle tulevaa tuoretta sivilisaatiota kohtaan. Venäjän selitettiin olevan moraalisesti lännen yläpuolella.

Russofobia ryöppysi 1800-luvulla erityisesti puolalaisista lähteistä, venäläisethän kukistivat maassa kovakouraisesti useita kapinoita. Vuosisadan lopulla painopiste siirtyi Saksaan, jossa Venäjän arveltiin voivan estää germaanien levittäytymistä. Kun Britannian ja Venäjän Keski-Aasian omistuksesta käymä suuri peli oli kuumimmillaan vuosisadan lopulla, sommitteli Ruyard Kipling teoksissaan käsityksen Venäjästä aasialaisena orjavaltiona. Mitä älyllistä riippumattomuutta!


***


Tällä välin oli Venäjällä keksitty Euroopasta uusia limaisuuksia. Nämä käsitykset jakoivat niin slavofiilit, narodnikit kuin myös vallankumouksellinen älymystö. Eurooppa oli porvarillisuuden pilaama. Entä miksi näin? Siksi että se oli synonyymi riistoyhteiskunnan toiminnan taustapiruille egoismille, individualismille, moraalittomuudelle, valheellisuulle ja pinnallisuulle. Jo tässä vaiheessa läntisen kulttuurin katsottiin lisäksi pullistelevan kaikenlaisia perversioita ja kieroutunutta seksuaalisuutta.

Ei tämä vielä riittänyt: vuosisadan vaihteessa venäläinen älymystö kiihkoutui skyyttalais-ja euraasialaisliikkeestä, joiden mukaan vallankumous ratkaisi sosiaalisten ongelmien lisäksi idän ja lännen kulttuurien kamppailun. Venäjä edusti näiden näkemysten mukaan itää, maaseutua ja irrationaalista tunnetta lännen tyhjää rationalismia ja teknologista, urbaania hengettömyyttä vastaan. Itä merkitsi elävää kulttuuria, länsi muumioitunutta sivilisaatiota. Esimerkiksi Sergei Jesenin kannatti alussa bolševikkeja, ”koska nämä olivat tuhonneet sivilisaation”. Aleksander Blok ammensi ideoita samasta lähteestä: itäinen, puhdistava ”primitiivisyyden tuuli” puhkuu Blokin runossa Skyytit (1918).

Boris Pilnjakille vallankumous ei ollut vain proletariaatin ja porvarien turnajaiset, vaan historian mystisten voimien räjähdys. Näkemystään hän kehittelee kiinnostavassa kokeellisessa romaanissaan Alaston vuosi (1923). Pilnjakin vision mukaan Venäjän tuli ravistella yltään ”Eurooppa”, mutta torjua myös ”Aasia”. Oli palattava Pietari Suurta edeltävään Venäjään. Visio sai tylsemmällä tavalla ei-fiktiivistä jatkoa 1920-ja 1930-luvun venäläisten valkoemigranttien Euraasia-pohdinnoissa, jotka lisäsivät Pilnjakin pohjimmiltaan melko anarkistiseen näkemykseen autoritarismia ja imperialismia.


***


Venäjän sisällissodassa länsivallat mittelivät bolševikkeja vastaan, ja sodan jälkeenkin niiden ja Neuvostoliiton suhteissa säilyi jännitys. Neuvostoliitto symboloi 1920-luvun Euroopassa villiä sekoilua; yläluokalle ja porvaristolle se oli paikka, jossa kellareista ryöminyt roskaväki oli romahduttanut sivistyksen nyrkkivaltansa tieltä.

Vallankumousta edeltäneestä russofobisesta kirjallisuudesta neuvostovastaiseen ei ollut kuin hiirenaskel: stereotypiat ”aasialaisista” toistuivat: Leninille piirrettiin mongolinpärstä, Stalinin roistomaisuutta määrittivät hänen kaukasialaiset piirteensä. Laajentumishalu, aasialainen yksinvalta ja orjuus liitettiin Venäjään kuten ennenkin.

Neuvostopropaganda vinssasi luukustaan länsimaille vastauksen, joka hämmästyttävästi toi mieleen keskiaikaisen Venäjän muukalaiskammon. ”Neuvostovastaisesta” leivottiin termi, joka hetimiten viskasi kohteensa historian roskatynnyriin. Neuvostovastaisten esitettiin olevan historian edistyksellisten voimien, ikään kuin luonnonlakien tukkeena. Kulttuurielämässä nikkaroitiin Euroopasta koukeroisempi pilakuva. Porvarillisen kulttuurin kerrottiin askaroivan vain rosvojen ja huijarien, prostituoitujen, pornografian ja muun törkyisen parissa, kun taas neuvostokulttuuri lauloi todellisten sankarien ylistystä.


***


Miksi keksiä mitään uutta, kun koko historia tursuaa sopivia ennakkoluuloja? Eivät natsit keksineetkään, vaan jatkoivat eurooppalaista orientalismia. Idän sotaretkiä silmällä pitäen slaavit määriteltiin ”alemmaksi roduksi”. He eivät polveutuneet eurooppalaisten esi-isiksi käsitetyistä arjalaisista, joiden kukkona tunkiolla killisteli germaaninen rotu. Hitler nimesi Neuvostoliiton omaperäisesti ”Tšingis-kaanin mongolivaltioksi”, jonka johto ja älymystö koostuivat tietenkin juutalaisista. Tämä kaikki piti raivata pois saksalaisen ”elintilan” tieltä.

Natsi-Saksan aloitettua ”operaatio Barbarossan” kesällä 1941 käynnistyi hyökkäys, jota sävytti neuvostoliittolaisia kohtaan osoitettu ääretön halveksunta. Natsien Generalplan Ost, (”yleisuunnitelma itä”), oli avoimesti raaka ohjelma Neuvostoliiton tuhoamisesta ja sen asukkaiden kansanmurhasta. Leningrad ja Moskova oli määrä hävittää maan tasalle ja levittää päälle lantaa.

Saksalaisten Drang nach Osten (”laajeneminen itään”), ei tarkoittanut vain ihmisten lahtaamista ampumalla ja kaasulla, vaan lisäksi neuvostoliittolaiset sotavangit näännytettiin nälkään ja pakkotyöhön. Heitä kuoli kolmisen miljoonaa. Natsiterrorin juuria siirtomaakokemuksissa kuvaa hyvin se, että esimerkiksi Ukrainan valtakunnankomissaari Erich Koch nimitti alueensa väestöä ”nekruiksi”.

Toisen maailmansodan jälkeen kuva Neuvostoliitosta vääntyi sitten Euroopassa taas kahtia. Kylmän sodan aikana kommunismin vastustajat ammensivat vanhasta orientalismista ja natsipropagandasta. Kommunismin hännystelijät taas saattoivat hyödyntää neuvostopropagandaa. Neuvostoliiton loppuvaiheessa yhä useammat ulkomaalaiset pääsivät vierailemaan maassa, ja ainakin heidän silmissään kuva luultasti sai hieman värisävyjä.


***


Neuvostoliiton hajottua Venäjällä pääsi vähäksi aikaa valtavirtaan länsimielinen suuntaus.

Aatehistoriaa tunteville ei ole mikään yllätys, että vanhat käsityksetkin jatkoivat elämäänsä. Uuslavofiilit, kuten kirjailija Aleksander Solženitsyn ja akateemikko Igor Šafarevitš väittivät 1990-luvulla, että bolševismi oli tuotu Venäjälle lännestä, toisin sanoen Venäjästä oli tullut länsiperäisen totalitarismin uhri.

Venäjän noustua 2000-luvulla taloudellisesti jaloilleen, ja presidentti Putinin pönkitettyä valtansa maa on saanut takaisin aiempaa suurvaltaylpeyttä, jopa -uhoa. Slavofiiliset näkemykset Venäjän historian altruistisuudesta ovat tulleet osaksi Venäjän kansallista mytologiaa. Ajatus siitä, että venäläiset olisivat joskus voineet sortaa jotain toista kansaa ei ole saanut koskaan jalansijaa kansallisessa psykologiassa. Toinen maailmansota opetti Euroopalle tässä suhteessa itsekriittiä.Venäläinen on mielikuvissaan suuri kärsijä, joka on suojannut Eurooppaa ottaen vuosisatoja vastaan idän kansojen hyökyaallon. Eurooppa on saanut rauhassa kehittyä, mutta ei tunne mitään kiitollisuutta pelastajaansa kohtaan, päinvastoin.

Venäjällä 2000-luvun alusta lähtien noussut nationalismi, suurvalta-ajattelu, ortodoksinen uskonnollisuus ja konservativiisuus ovat jälleen nostaneet esiin myös kielteiset käsitykset lännestä ja Euroopasta. Venäläinen media on tehnyt parhaansa vahvistaakseen näitä käsityksiä.


***


Ei niin etteivätkö läntiset kielteiset mielikuvat idästä edelleen jatkaisi elämäänsä. Entiset itäblokin maat esitetään yhä helposti mystisten kauhujen tyyssijoina. Hyvä esimerkki on yhdysvaltalainen kauhuelokuva Hostel (2005), jossa amerikkalaiset reppureissaajat päätyvät Slovakiaan kidutustehtaaseen. Elokuva näyttää Slovakian kehittymättömänä, köyhänä ja kulttuurittomana maana, jossa kuhisee rikollisuutta ja prostituutiota. Toinen esimerkki on amerikkalainen kauhuelokuva Chernobyl diaries (2012), jossa joukko jenkkejä matkailee Ukrainassa, Tšernobylin ydinvoimalan onnettomuusalueella. Kuinka ollakaan, he törmäävät ihmisiä tappaviin mutantteihin. Myös ukrainalaiset esitetään elokuvassa vaarallisina, sillä he pyrkivät suojelemaan ”synkkää salaisuutta” ydinonnettomuuden tuottamista mutanteista.

Ensi alkuun myös brittiläinen elokuva Borat (2006) tuntuu istuvan samaan stereotyyppiseen uomaan. Pseudodokumentissa brittikoomikko Sacha Baron Cohenin esittämä kazakstanilainen toimittaja Borat matkustaa Amerikkaan opintomatkalle. Boratin hahmo on entisiin Neuvostoliiton maihin länsimaissa liitettyjen stereotypioiden ja kliseiden summa. Elokuvan alussa hervoton näkymä “Kazakstanista” hulauttaa esiin romahtamispisteessä olevia taloja, autonromuja, ja paikallisia asukkaita, joista miehet ovat roistoja ja raiskaajia, naiset huoria. Kaiken keskellä koikkelehtiva Borat on täysin liioiteltu “itäisen barbaarin” hahmo.

Kun elokuvan katsoo loppuun asti, selviää kuitenkin, että Borat irvailee oikeastaan enemmän länsimaalaisten tietämättömyydelle ja kliseisille käsityksille muusta maailmasta. Elokuva on farssi, Boratin hahmo muuttuu pian omaksi parodiakseen, ja satiiri sojottaa moneen suuntaan. Yhdysvalloissa Borat ulostaa puistoon, masturboi kaupan näyteikkunan edessä ja ajeluttaa munakarvojaan. Hotellissa hän luulee hissiä omaksi huoneekseen. Paljastuu, että hän on sovinisti, antisemiitti, taikauskoinen ja kaikin tavoin epäkorrekti. Tapahtumat Yhdysvalloissa satirisoivat amerikkalaisten isottelua, tekopyhyyttä ja rasismia. Jenkit näyttäytyvät stereotyyppisinä juntteina, jotka eivät tiedä muusta maailmasta paljoakaan, eivätkä haluakaan tietää. Oman mausteensa elokuvaan tuo se, että kun Borat ja muut kazakstanilaiset hahmot puhuvat elokuvassa “kazakkia”, he todellisuudessa puhuvat armeniaa, romaniaa tai hepreaa, itäisiä ja usein läntisessä historiassa “takapajuisiksi” leimattuja kieliä.

Yksi parhaita esimerkkejä siitä, että entisestä Neuvostoliitosta voi lännessä kertoa lähes mitä tahansa ja se uskotaan on Nicolai Lilinin ”omaelämänkerrallinen” romaani Siperian opetukset (2010). Romaani on käännetty peräti yli neljällekymmenelle kielelle. Oscar-palkittu ohjaaja Gabriele Salvatore on ohjannut sen pohjalta elokuvan Siberian education (2013), jossa pääosaa näyttelee supertähti John Malkovich. Lilin ei ole kotoisin Siperiasta, vaan Transnistriasta, Moldovasta irtautumaan pyrkivästä venäläisten asuttamasta tasavallasta. Siperian opetukset kertoo Transnistriaan vuonna 1938 pakkosiirretyistä urkoista, pienestä kansakunnasta, joka harjoittaa perinteisesti maantierosvoutta. Lilin sanoo olevansa näiden ammattirikollisten jälkeläinen ja katoavan kulttuurin perillinen. Romaanissa Lilin kertoo omasta elämästään, joka tuntuu olevan urkojen perinteiden arvoinen: hän on istunut vankilassa Transnistriassa ja Venäjällä, sotinut Tšetšeniassa, Irakissa ja Afganistanissa, toiminut salakuljettajana ja vaikka mitä.

Ympäri länsimaailmaa ilmestyneiden Siperian opetusten käännösten arvosteluissa kukaan ei epäillyt teoksen todenperäisyyttä tai urko-kansan olemassaoloa, vaikka historiankirjoista on helppo tarkistaa, ettei Moldovaan siirretty ihmisryhmiä Siperiasta vaan päinvastoin. Gulag-leireillä vaikuttanutta ammattirikollisten ryhmää kutsuttiin toki oikeastikin urkoiksi, mutta mitään tekemistä etnisyyden kanssa sillä ei ollut. Venäläisen Ogonjok-viikkolehden tekemän tutkimuksen mukaan myöskään Lilinin omasta elämästään kertomat asiat eivät pidä alkuunkaan paikkaansa.

Toki voidaan ajatella, ettei omaelämänkerrallisen romaanin kohdalla ole niin tarkkaa onko kyse elämänkerrallisesta fantasiasta vai tiukasti tosiasioista. Romaanin oudon laajaan suosioon on silti varmasti vaikuttanut se, että kriminaalikulttuuri on yksi keskeisiä asioita, joista venäläisyyden myytti nykyään länsimaissa muodostuu. Asian poliittisia puolia ei ajatella. Myyttinen Venäjä tuntuu vain olevan paljon dramaattisempi ja kiehtovampi kuin todellinen Venäjä.


***


Vladimir Putinin hallintoaikana Venäjällä on noussut esiin suuntaus, joka mieltää maan ”suvereenin demokratian” olevan vastakkain länsivaltoja, tai jopa läntistä sivilisaatiota vastaan. Vastakkainasettelua perustellaan kulttuurisesti. Liberaalin demokratian vastapainoksi tarjotaan omaa, siitä poikkeavaa venäläistä versiota, joka perustuu muun muassa ortodoksisen uskon arvoihin ja johon liittyy läheisesti ajatus ”Euraasiasta”. Euraasialainen alue tai imperiumi muodostuisi Venäjän lisäksi siihen rajoittuvista entisistä neuvostotasavalloista, jotka venäläisen tulkinnan mukaan ”luonnollisesti” kuuluisivat yhden ja saman johdon alaisuuteen.

Nyt näyttää siltä, että vaihtoehto Venäjän ja lännen vuoropuhelulle on jälleen – kuten usein ennenkin – informaatiosota, jota on viritelty molemmilta puolilta. Tässä tilanteessa ”russofobia” on määritelty Venäjän kannalta uudelleen: sen sanotaan nyt olevan vastustajan poliittinen ase ja reaktio venäläiseen ideologiaan. ”Russofobia” pyritään nyt esittämään perusteettoman pahantahtoiseksi ajattelutavaksi kaikkea venäläistä kohtaan. Poliittisena työkaluna käsite muistuttaa Neuvostoliitossa käytettyä ”neuvostovastaisuuden” terminologiaa.

Näyttää siltä, että Venäjä on jälleen kääntynyt pois lännestä. Kun katsotaan Euroopan ja Venäjän suhteiden historiaa, tapahtumien kulku ei tietenkään ole täysin yllättävä.

Venäjä on maa ja kulttuuri, jossa on aina omaksuttu eurooppalaisuus vain osittain, ja samalla eurooppalaisuutta on hyljeksitty. Tässä ei toki ole mitään poikkeuksellista. Vertailun vuoksi samaa on tehty Suomessakin, vielä itsenäisyyden alkuaikoina ensimmäisen tasavallan aikaan yritettiin eristäytyä nationalistiseen umpioon. Suurin ero meidän ja Venäjän välillä on oikeastaan se, että suomalaisia on liian vähän, jotta voisimme kunnolla pyristellä eurooppalaisuutta vastaan ja pystytellä omalaatuisuutemme järeää barrikadia. Väkilukuisana maana ja suurena kulttuurina Venäjä sen sijaan on jäänyt kiikkumaan välitilaan.

Dostojevski, Neitsyt Maria ja cunnilingus! Minkä teitte te kirjanoppineet, kuvainraastajat, troglodyytit ja analfabeetit! Minkä teitte te fariseukset ja linnunpelätit, vapaa-ajattelija-onanistit ja keppihevosen käskyläiset! Menitte ja pilasitte Pyhän Rooman siemenmaljan!

Nykyinen putinistinen käsitys Venäjästä konservatiivisten, säilyttävien arvojen kantajana, joka vastustaa läntistä liberalistista globalisaatiomallia, ei lopulta ole valtavan kaukana itäisen kristillisyyden voittokulkua julistavasta opista. Toisaalta lännessä on myös uskottu oman aatteen, Paavin vallan, nationalismin, työväenaatteen, modernisaation tai kapitalismin ja sen uusliberalistisen mallin voitolliseen levittäytymiseen yli maanpiirin.

Katsotaan Eurooppaa ja Venäjää. Kärjistettynä vuosisataisissa tukkanuottasissa on ollut kyse venäläisen messianismin ja länsieurooppalaisen katolisen universalismin sekä siitä kehittyneiden valistusaatteiden ja modernisaation universalismin vastakohtaisuudesta. Länsimainen modernisaatiomalli on paljolti katsonut itsensä ainoaksi oikeaksi ja sen torjuvat tahot ”väärän tietoisuuden” kantajiksi. Vastaavasti venäläinen ajattelutapa on tulkinnut maan ”erityistien” ainoaksi oikeaksi.

Kyseessä saattaa olla heijastusilmiö. Ehkä Venäjän ainutlaatuisen kohtalon idea ei lopultakaan ole muuta kuin eurooppalaisen hegemonia-ajattelun itäinen versio? Eurooppa on pystynyt vahvistamaan itseään ja selventämään identiteettiään peilautumalla ”itämaihin”, kuten Venäjään. Psykoanalyyttisin käsittein ”itä” on ollut eurooppalaisuuden sijais- ja jopa piilominä. Venäjällä samassa asemassa ovat olleet ”länsi” ja ”Eurooppa”.

Tältä pohjalta Venäjän erikoislaatua korostavat ajatussuunnat liittyvät yleismaailmalliseen ilmiöön, jota Ian Baruma ja Avishai Margalit ovat nimittäneet oksidentalismiksi, se on uhkaavaksi ja vieraaksi koetun lännen torjumista. Oksidentalismissa on kyse perinteisen, yhteisöllisen ja tiettyihin ikuisiksi koettuihin normeihin nojaavan elämäntavan reaktiosta läntiseen modernisaatioon. Oksidentalistit haluavat usein torjua erityisesti maallistumisen, liberalismin ja kapitalismin. Länsi näyttäytyy oksidentalisteille tavallisesti hedonistisena, vain yksilön halujen tyydytykseen keskittyvänä, moraalittomana ja rappeutuneena kulttuurina.

Tästä ikiaikaisesta vastinparista ammentaa Viktor Jerofejevin romaani Venäläisen sielun ensyklopedia (2009). Jerofejevin esteettis-ideologisessa todellisuudessa Venäjä koheltaa junttimaisena ja rappiolla, siellä on ennakoimatonta, törkeää ja hauskaa, Venäjä on lauhkean ja laimean Euroopan vastakohta. Venäjä on kärsimystä – elämää.

Torailevat sisarukset, Eurooppa ja Venäjä, tuijottavat toistensa turpavärkkejä kuin peiliin katsoisi ja huutavat: hei typerys, etkö näe, naamasi on vino!



Ville Ropponen


Essee on ilmestynyt alun perin Ville Ropposen teoksessa Suuren idän essee (Savukeidas, 2017).


Hoiperteleva maailmanjärjestys

Ville Ropponen Miksi Venäjästä ei sitten tullut Neuvostoliiton hajottua ”tavallista markkinatalousmaata” ja parlamentaarista demokrat...