perjantai 21. tammikuuta 2022

Vinoturpaiset sisarukset

Joskus tunnemme kateutta tai ylenkatsetta toista ihmistä kohtaan ja toivomme, että hänet liiskattaisiin kuin kärpänen. Harvemmin toteutamme ajatusta käytännössä. Rikos on kuitenkin jo tapahtunut, nuivuus huomattu, ja seuraa vastaisku: ylenkatseen kohde alkaa suunnata meihin raivokkaita katseita, hän suorastaan repii pelihousunsa.

Tämä kaikki palautuu tavallaan varhaislapsuuteen, jolloin lähes jokainen on tuntenut kateutta sisaruksiaan kohtaan kamppailussa vanhempien huomiosta. Miksi tuo toinen näyttää samalta kuin minä, yrittää apinoida olevansa minä, viedä paikkani ja minulle kuuluvan osan? Eikä maailmassa ole kuin yksi minä, ainutlaatuinen, ja kaikki on minun.

Aikuisuuden määritelmään kuuluu se, että tällainen käytös kyetään hillitsemään. Todellisessa elämässä tosin tapahtuu usein vallan toisin. Ja kun aikuiset muodostavat muiden aikuisten kanssa yhteisöjä, asiat jälleen mullistuvat. Kollektiivisessa psykologiassa tuntuvat vaikuttavan suorastaan muinaisajoilta periytyvät käsitykset ”omasta” ja ”vieraasta” ja siitä mitä on olla oikeanlainen ihminen. Yhteisölliset myytit ja stereotypiat suhteutuvat usein vieraaseen kuin Kain veljeensä Abeliin Vanhassa testamentissa.

Lapsuudessani isälläni oli tapana kertoa juttua, jonka mukaan kaikissa Euroopan suurkaupungeissa eliitin asuinalueet sijaitsevat lännessä, kuten Espoon Westend Helsinkiin nähden, ja rupusakin alueet idässä. Tämä kuulemma perustuu siihen, että ilmavirtaukset kulkevat Euroopassa useammin lännestä itään kuin toisinpäin ja siksi saasteet virtaavat itään.

Epäilen jutun todenperäisyyttä. Mutta oli kuinka hyvänsä niin lännellä on Euroopan historiassa ollut kimurantti suhde itään. Itä on ollut dramaattinen ilmansuunta, jota vasten eurooppalaisuutta on palloteltu. Vihollinen on usein tullut idästä. Britanniaa on hätyyttänyt Ranska, Ranskaa Saksa, ja Saksaa ovat kiusanneet slaavilaiset kansat. Välimeren maita ovat ahdistaneet turkkilaiset kaleerit. Idästä on kautta aikojen tuntunut tulvivan kaikenkarvaista väärännäköistä ja vääräuskoista väkeä, kuten pakanalliset hunnit, mongolit tai islamilaiset kansat.

Olennaisimmaksi vastakkainasetteluksi on jo vuosisatoja sitten tuntunut kipuavan yksi: Eurooppa vastaan Venäjä. Tällä tarkoitetaan tietenkin entisen tsaarin Venäjän eli entisen Neuvostoliiton koko aluetta.

Kylmän sodan päätyttyä puhuttiin pitkään itä-länsi-vastakkainasettelun sijasta jaosta kehittyneeseen pohjoiseen ja kehittyvään etelään. Tämä liittyy läntiseen globalisaatiomalliin: entisistä emämaista, läntisistä suurvalloista, katsoen entiset siirtomaat ovat paljolti sijainneet juuri etelässä. Samalla tavoin esimerkiksi Edward Saidin kriittinen teoria lännen ja idän suhteesta, jota hän hahmottelee teoksestaan Orientalism (1977) alkaen, keskittyy pääasiassa Lähi-Itään ja Intiaan, ja jättää muut alueet pitkälti huomiotta.

Viime vuosikymmenien suurvaltojen kädenväännöt, ”rauhaanpakottamisoperaatiot”, pommien pudottelu lentokoneista ja muut kansainväliset puukkohippaset ovat kuitenkin tapahtuneet lähinnä itä-länsi-akselilla. Näyttää siltä, ettei vanha kunnon asetelma ole kadonnut minnekään, vaan se on vain saamassa uusia sävyjä. Framilla on suorastaan eeppinen oppositiopari, josta Bollywood voisi tekaista melodramaattisen hittielokuvan, tähditettynä lännen ja idän kovapalkkaisimmilla näyttelijöillä ja erikoistehosteilla. Toisaalta: väittääkö joku, ettei tällaisia elokuvia ole jo tehty solkenaan – ei ehkä Bollywoodissa – mutta ainakin Hollywoodissa? Ja ehkä myös Moskovassa ja Lontoossa?


***


Jos väittäisin, että kirjailija F.M. Dostojevskilla ja Rooman imperiumin keisariperinteellä on jotain yhteistä, niin kukaan ei käsittäisi mitä horisen. Mutta ei mennä asioiden edelle. Lähdetään Pietariin, kesään 1862, jolloin Dostojevski teki jättimäisen loikan – vaikka nykyihmiselle se olisi ollut pieni askel – kirjailija lähti ensi kertaa ulkomaille.

Dostojevski on suuren romaanin Rikos ja rangaistus (1866) kirjoittaja. Hänen elämässään rikosta ja rangaistusta myös piisasi, vaikka ei romaani siitä kerro. Huhujen mukaan kirjailijan väitettiin pitävän alaikäisistä tytöistä. Peliriippuvainen uhkapeluri hän ainakin oli. Dostojevski oli kaihonnut Eurooppaan nuorukaisesta alkaen, mutta tsaarinvalta oli heittänyt hänet Siperiaan. Hänet oli tuomittu vuonna 1849 osallisuudesta Petraševskin sosialistiradikaalien piiriin. Vuosikymmen myöhemmin Pietariin palasi toinen mies. Radikaalista oli tullut konservatiivi ja uskonnollinen nationalisti, joka nuoli keskusvallan nyrkkiä.

Entä miten Euroopan matkalla kävi? Berliini osoittautui samanlaiseksi kuin Dostojevskin vihaama Pietari. Ja hitto vie – saksalaiset naiset olivat rumia! Kaupungin uusi silta vakuutti kirjailijan saksalaisten ylimielisyydestä. Entä Pariisi sitten? Ranskalaisen porvarin isänmaallisuus, kaunopuheisuus, suhde luontoon ja rakkaus – silkkaa tekopyhyyttä. Dostojevski hekotteli porvarin omanvoitonpyynnille. Ihmiset teeskentelivät arvostavansa yleviä arvoja, mutta oikeasti he palvoivat vain rahaa. Tasavaltalaisuuden ihanteet eivät merkinneet mitään, jollei taskussa rapissut riihikuiva. Lehdistö mateli vallanpitäjien edessä. Ja mikä pahinta – Pariisi oli hirveän tylsä. Se oli ”moraalisin ja hyveellisin kaupunki maan päällä”, eivätkä sen asukkaat halunneet poistua sieltä, koska uskoivat olevansa maailman napoja.

Lontoo taas oli Dostojevskille Baalin temppeli, korskeudessaan kauhea. Kaupunki huumasi ihmispaljoudella, teollisuudella, maailmankaupoilla, slummien huuruilla. Thames oli myrkytetty, aukiot ja arkkitehtuuri kolisivat avaruutta. Tuloerot ja kurjuus, juopottelevat työläiset ja Haymarketin tuhannet prostituoidut hätkähdyttivät.

Länsimaat vaikuttivat edistyksen pilaamilta. Raha, tiede ja usko järjen ylivaltaan olivat riistäneet Euroopalta uskonnon ja henkisyyden, Dostojevski päätteli.

Matkasta hän kirjoitti esseen Talvisia merkintöjä kesän vaikutelmista (1863), joka aloittaa uuden suunnan kirjailijan tuotannossa. Aikakauslehdissä vilkkaasti esiintyneen Dostojevskin esseiden pääteemoja on venäläisyyden suhde eurooppalaiseen ajatteluun. Sama teema näkyy myös romaanissa Kirjoituksia kellarista (1864) – siinä Dostojevski asettaa ensi kertaa irrationaalisen ja tunteellisen idän vastatusten järjen riivaaman lännen kanssa.

Vastaavaan asetelmaan päättyy myös Dostojevskin suurromaani Rikos ja rangaistus. Sen lopussa ”länsimaisen” nihilismin syövyttämä ylioppilas Raskolnikov tajuaa sovituksen mahdollisuuden ja palaa venäläisen henkisyyden ytimeen.

Siperian marinoiman Dostojevskin äänessä on paatosta ja eksistentiaalista syvyyttä, mutta myös satiiria. Puhumassa on venäläiskansallinen fanaatikko ja kirjailijan omatekoisen oppisuunnan potšvennitšestvon eli maahenkisyyden kannattaja. Myöhemmin esseessä Pieniä kuvia matkan varrelta (1874) Dostojevski piiskaa venäläistä yläluokkaa. Tämä juureton, pöyhkeilevä syöttiläsjoukko matkimassa eurooppalaisia tapoja tuo mieleen nykysuomalaisen eliitin eurokiimassaan ja uskossaan uusklassisen talousteorian autuuteen.

Dostojevskin esseetyyli hakee pisteliäisyydessään vertaistaan. Hän on stereotyyppinen ja humoristinen. Mutta ei hän mitään ainutlaatuisia päätelmiä tee, vaan pikemminkin kyntää jo kylvettyä uraa. Venäjältä löytyy ennen Dostojevskia vino pino Euroopan hammastelijoita. Entä ovatko eurooppalaiset valkeita karitsoja? Eivät tietenkään. Euroopassa ovat jo vuosisatoja vaikuttaneet omat dostojevskinsa mylvimässä naapurin naamalle.

Torailevat sisarukset, Eurooppa ja Venäjä, ovat tuijottaneet toistensa turpavärkkejä kuin peiliin katsoisi ja huutaneet: hei typerys, etkö näe, naamasi on vino!

***


Viime vuosina elokuvateattereissa on pyörinyt Frank Millerin sarjakuviin perustuvat Zack Snyderin elokuvat 300 (2006) ja 300: Rise of an empire (2014). Elokuvissa sankarilliset eurooppalaiset muinaiskreikkalaiset kukistavat idän raakalaislaumat.

Tarkemmin ajatellen kyse on silkasta mytologiasta, jos ei propagandasta. Kuva antiikin Kreikasta ”länsimaisuuden alkukotina” sepitettiin vasta 1800-luvulla eurooppalaisen identiteetin kainalosauvaksi.

Mitä tekemistä Dostojevskilla sitten on roomalaisen keisariuden kanssa?

Vastaus pohjaa keisariperinteen katkeamiseen Länsi-Roomaksi ja Bysantiksi vuonna 395. Niistä tuli kilpailijat. Länsi-Rooman perilliset pykäilivät pikaisesti käsityksen, jonka mukaan vain länsieurooppalainen kulttuuri oli oikean kristinuskon sekä antiikin Kreikan ja Rooman perillinen. Bysantissa rakenneltiin vastaava kertomus.

Lännessä ainoan oikean uskon kannattajat torjuivat idästä rynniviä kansoja. Sitten olikin vastaiskun paikka. Ristiretket, joita tehtiin Palestiinan lisäksi Itä-Eurooppaan, Baltiaan ja Suomeen levittivät kristillistä länsieurooppalaisuutta.

Länsi-Rooman perillisten painimolskeet arabi-, mongoli- ja turkkilaisvalloittajien kanssa kestivät aikansa, mutta jäivät paljon pidemmäksi aikaa elämään mytologiaan. Myytit ovat eläneet aina nykyaikaan asti. Niiden voi ajatella näkyvän taustalla myös esimerkiksi J.R.R. Tolkienin romaanissa Taru sormusten herrasta (1954-1955) ja Peter Jacksonin sen pohjalta 2000-luvun alussa ohjaamissa elokuvissa.

Tolkienin maailmassa etelä ja erityisesti itä ilmentävät pahuutta ja länteen sijoittuvan, hyvien olentojen asuttaman Keski-Maan jyrkkää vastakohtaa. Keskimaan yleiskieli on kuvaavasti alkuteoksessa nimeltään länteen viittaava westron. Arkkisaatana, demoni Sauron asuu Sormusten herrassa idässä. Hänen niljakkaat laumansa kantavat monia itäisten kansojen piirteitä ja koristeita. Sormusten herraa voi toki lukea monella muullakin tavalla, kuten konservatiivisuuden ja industrialismin vastakohtaisuuden kautta tai jopa humanismin ja ympäristönsuojelun voittokulun näkökulmasta. Tolkien itse kielsi olevansa rasisti.

Viittaukset Länsi-Rooman aikoihin voivat tuntua liioittelulta, mutta poliittisessa mytologiassa aikakausi on elänyt pitkään. Esimerkiksi Kaarle Suuri on korotettu jonkinlaiseksi protoeurooppalaiseksi. Napoleonin rynnistäessä 1812 Venäjälle hänelle annettiin liikanimi ”uudestisyntynyt Kaarle Suuri”. Natsihallinto taas juhlisteli vuonna 1942 ”Kaarle Eurooppalaisen” 1200-vuotissyntymäpäiviä. Ja tämä vain tuhat vuotta jälkeen, kun länsieurooppalaiset väänsivät kättä Bysantin kanssa ja Kaarle Suuri lahtasi Keski-Euroopan slaaveja.

Kaikki tiet eivät vie Roomaan, mutta liiankin monet vievät. Venäjästä puhutaan usein ”bysanttilaisten” perinteiden kuormajuhtana. Perättäisinä aikakausina läntiset suurvallat Ranska, Britannia ja Yhdysvallat taas ovat julistautuneet ”moderniksi Roomaksi”, viitaten tietenkin Länsi-Roomaan.

Euroopassa Länsi-Rooman perintöä pidetään mitä mainioimpana. Bysantti ja sen perilliset erottuvat sen sijaan usein oudossa valossa. Bysantti on pysähtynyt, korruptoitunut ja uudistuskyvytön valtio. ”Bysanttilaisuus” on salakähmäinen adjektiivi. Se viittaa hovijuonitteluihin, joista Bysantti oli roomalaiseen tyyliin kuuluisa. Voi toisaalta kysyä eikö Länsi-Euroopassa muka juoniteltu aivan samalla tavoin.

Länsieurooppalaiset ristiritarit ryöstivät Konstantinopolin vuonna 1204, ja parisataa vuotta myöhemmin Bysantti pyyhittiin kartalta. Venäjän hallitsija kuitenkin kehtasi nimittää itseään tsaariksi eli keisariksi. Kiovan Venäjä oli ollut selkeästi Euroopan jatke, mutta vuosisatojen mongolivallan jälkeen eurooppalaiset mielsivät Venäjän ”aasialaisena”.


***


Entä mitä tapahtui Moskovassa, jossa bysanttiset ja mongoliset vaikutteet sekoittuivat kuin tupakka ja afgaanihašis? Täällä asuivat ainoat oikeat ortodoksit, Bysantin uskon perilliset. Täällä kaikki, mukaan lukien kirkko oli tsaarille alisteista. Vastaanpyristelijät pyydystettiin armotta ja heidät tehtiin päätä lyhyemmiksi. Kun Moskova ”kokosi Venäjän maat”, saatiin koko valtakunta saman poliittisen kulttuurin katon alle.

Ja siinä sitä ollaan: bysanttilaisen universalismin sadonkorjuujuhlissa. Näitä hedelmiä myös Dostojevski rouskutteli. Ja taitavat olla omenat yhä kypsiä?

Euroopasta tulleisiin nemtseihin (nemets = saksalainen) suhtauduttiin Moskovan Venäjällä kuin välttämättömiin syöpäläisiin. Nemtsejä pidettiin saastaisina samoin kuin koiria. Jos nemtsi kosketti kunnon venäläistä tai kävi hänen kodissaan, oli paikat pirskotettava pyhällä vedellä.

Erityisesti eurooppalaisia yläluokkia taas järkytti aikoinaan suuren auktoriteetin saavuttanut Sigismund von Herbersteinin teos Rerum Moscovitarum commentarii (1549). Herberstein kuvasi Moskovan pajarit täysin riippuvaisiksi tsaarin mahtikäskystä, päinvastoin kuin melko itsenäinen eurooppalainen aatelisto. Aatelismiehen käskyttäminen... sehän on ihmisoikeusrikos, eurooppalaiset huudahtelivat ja pistivät tuulensuojaan fasaania ja peltopyytä.

Liivinmaan sota kiihdytti aivoja lisää. Kamppailua venäläisiä vastaan maalattiin vanhatestamentillisella sudilla. Venäläisten poppoossa palvelleet tataarit ja kalmukit loivat pohjan taruille koirankuonolaisista. Moskovan tsaari Iivana IV kuvattiin äärimmäisenä raakalaisena, tyrannin perikuvana. Hän sai lännessä liikanimen ”julma”, ja maine on elänyt tähän päivään.

Tsaari Iivanan käymä sota venäläisiä pajareita vastaan oli raakaa kuin vastanostettu peruna. Mutta oliko se tuon ajan Euroopassa poikkeuksellista? Vertailun vuoksi Englannin kuningas Henrik VIII tapatti kymmeniätuhansia talonpoikia ja terrorisoi aatelistoaan. Ranskassa taas seivästettiin protestantteja huipentuen Pariisin vuoden 1572 pärttylinyön verilöylyyn.


***


Oli miten oli: Euroopassa Venäjä ja jopa Itä-Eurooppa nähtiin 1700-luvulla eräänlaisena orienttina. Tämä pohjasi löytöretkiin ja kolonialismiin, jolloin länsieurooppalaiset valtiot alistivat suuria alueita ympäri maailmaa. Eurooppalainen orientalismi syntyi alun perin laillistamaan ”idän” haltuunottoa. Ja ”itäistä” leimaa lätkittiin myös Euroopassa hanakasti. Yleiseurooppalaisia aatteita ovat venäläispelon lisäksi olleet antislavismi ja antisemitismi. Kaikinpuolista loanheittoa on piisannut.

Kun meillä puhutaan Venäjästä, mainitaan usein autoritaarisuus tai jälkeenjääneisyys tai molemmat. Tosiseikkojen lisäksi käsityksillä on pohjaa ranskalaisen markiisi De Custinen russofobian klassikossa La Russie en 1839 (1846). Noin 1800-sivuisessa tiiliskivessään De Custine tuunaa Venäjästä äärimmäisen despoottisen ja takapajuisen kuvan, vaikka tuolloin monarkiaa ja diktatuureja muuallakin Euroopassa piisasi.

Venäjällä kehitettiin vastapainoksi ”russofobian” käsite. Sen otti käyttöön runoilija ja diplomaatti Fjodor Tjuttšev. Hänen mukaansa ”russofobia” johtui väistyvän sivilisaation pelosta sen tilalle tulevaa tuoretta sivilisaatiota kohtaan. Venäjän selitettiin olevan moraalisesti lännen yläpuolella.

Russofobia ryöppysi 1800-luvulla erityisesti puolalaisista lähteistä, venäläisethän kukistivat maassa kovakouraisesti useita kapinoita. Vuosisadan lopulla painopiste siirtyi Saksaan, jossa Venäjän arveltiin voivan estää germaanien levittäytymistä. Kun Britannian ja Venäjän Keski-Aasian omistuksesta käymä suuri peli oli kuumimmillaan vuosisadan lopulla, sommitteli Ruyard Kipling teoksissaan käsityksen Venäjästä aasialaisena orjavaltiona. Mitä älyllistä riippumattomuutta!


***


Tällä välin oli Venäjällä keksitty Euroopasta uusia limaisuuksia. Nämä käsitykset jakoivat niin slavofiilit, narodnikit kuin myös vallankumouksellinen älymystö. Eurooppa oli porvarillisuuden pilaama. Entä miksi näin? Siksi että se oli synonyymi riistoyhteiskunnan toiminnan taustapiruille egoismille, individualismille, moraalittomuudelle, valheellisuulle ja pinnallisuulle. Jo tässä vaiheessa läntisen kulttuurin katsottiin lisäksi pullistelevan kaikenlaisia perversioita ja kieroutunutta seksuaalisuutta.

Ei tämä vielä riittänyt: vuosisadan vaihteessa venäläinen älymystö kiihkoutui skyyttalais-ja euraasialaisliikkeestä, joiden mukaan vallankumous ratkaisi sosiaalisten ongelmien lisäksi idän ja lännen kulttuurien kamppailun. Venäjä edusti näiden näkemysten mukaan itää, maaseutua ja irrationaalista tunnetta lännen tyhjää rationalismia ja teknologista, urbaania hengettömyyttä vastaan. Itä merkitsi elävää kulttuuria, länsi muumioitunutta sivilisaatiota. Esimerkiksi Sergei Jesenin kannatti alussa bolševikkeja, ”koska nämä olivat tuhonneet sivilisaation”. Aleksander Blok ammensi ideoita samasta lähteestä: itäinen, puhdistava ”primitiivisyyden tuuli” puhkuu Blokin runossa Skyytit (1918).

Boris Pilnjakille vallankumous ei ollut vain proletariaatin ja porvarien turnajaiset, vaan historian mystisten voimien räjähdys. Näkemystään hän kehittelee kiinnostavassa kokeellisessa romaanissaan Alaston vuosi (1923). Pilnjakin vision mukaan Venäjän tuli ravistella yltään ”Eurooppa”, mutta torjua myös ”Aasia”. Oli palattava Pietari Suurta edeltävään Venäjään. Visio sai tylsemmällä tavalla ei-fiktiivistä jatkoa 1920-ja 1930-luvun venäläisten valkoemigranttien Euraasia-pohdinnoissa, jotka lisäsivät Pilnjakin pohjimmiltaan melko anarkistiseen näkemykseen autoritarismia ja imperialismia.


***


Venäjän sisällissodassa länsivallat mittelivät bolševikkeja vastaan, ja sodan jälkeenkin niiden ja Neuvostoliiton suhteissa säilyi jännitys. Neuvostoliitto symboloi 1920-luvun Euroopassa villiä sekoilua; yläluokalle ja porvaristolle se oli paikka, jossa kellareista ryöminyt roskaväki oli romahduttanut sivistyksen nyrkkivaltansa tieltä.

Vallankumousta edeltäneestä russofobisesta kirjallisuudesta neuvostovastaiseen ei ollut kuin hiirenaskel: stereotypiat ”aasialaisista” toistuivat: Leninille piirrettiin mongolinpärstä, Stalinin roistomaisuutta määrittivät hänen kaukasialaiset piirteensä. Laajentumishalu, aasialainen yksinvalta ja orjuus liitettiin Venäjään kuten ennenkin.

Neuvostopropaganda vinssasi luukustaan länsimaille vastauksen, joka hämmästyttävästi toi mieleen keskiaikaisen Venäjän muukalaiskammon. ”Neuvostovastaisesta” leivottiin termi, joka hetimiten viskasi kohteensa historian roskatynnyriin. Neuvostovastaisten esitettiin olevan historian edistyksellisten voimien, ikään kuin luonnonlakien tukkeena. Kulttuurielämässä nikkaroitiin Euroopasta koukeroisempi pilakuva. Porvarillisen kulttuurin kerrottiin askaroivan vain rosvojen ja huijarien, prostituoitujen, pornografian ja muun törkyisen parissa, kun taas neuvostokulttuuri lauloi todellisten sankarien ylistystä.


***


Miksi keksiä mitään uutta, kun koko historia tursuaa sopivia ennakkoluuloja? Eivät natsit keksineetkään, vaan jatkoivat eurooppalaista orientalismia. Idän sotaretkiä silmällä pitäen slaavit määriteltiin ”alemmaksi roduksi”. He eivät polveutuneet eurooppalaisten esi-isiksi käsitetyistä arjalaisista, joiden kukkona tunkiolla killisteli germaaninen rotu. Hitler nimesi Neuvostoliiton omaperäisesti ”Tšingis-kaanin mongolivaltioksi”, jonka johto ja älymystö koostuivat tietenkin juutalaisista. Tämä kaikki piti raivata pois saksalaisen ”elintilan” tieltä.

Natsi-Saksan aloitettua ”operaatio Barbarossan” kesällä 1941 käynnistyi hyökkäys, jota sävytti neuvostoliittolaisia kohtaan osoitettu ääretön halveksunta. Natsien Generalplan Ost, (”yleisuunnitelma itä”), oli avoimesti raaka ohjelma Neuvostoliiton tuhoamisesta ja sen asukkaiden kansanmurhasta. Leningrad ja Moskova oli määrä hävittää maan tasalle ja levittää päälle lantaa.

Saksalaisten Drang nach Osten (”laajeneminen itään”), ei tarkoittanut vain ihmisten lahtaamista ampumalla ja kaasulla, vaan lisäksi neuvostoliittolaiset sotavangit näännytettiin nälkään ja pakkotyöhön. Heitä kuoli kolmisen miljoonaa. Natsiterrorin juuria siirtomaakokemuksissa kuvaa hyvin se, että esimerkiksi Ukrainan valtakunnankomissaari Erich Koch nimitti alueensa väestöä ”nekruiksi”.

Toisen maailmansodan jälkeen kuva Neuvostoliitosta vääntyi sitten Euroopassa taas kahtia. Kylmän sodan aikana kommunismin vastustajat ammensivat vanhasta orientalismista ja natsipropagandasta. Kommunismin hännystelijät taas saattoivat hyödyntää neuvostopropagandaa. Neuvostoliiton loppuvaiheessa yhä useammat ulkomaalaiset pääsivät vierailemaan maassa, ja ainakin heidän silmissään kuva luultasti sai hieman värisävyjä.


***


Neuvostoliiton hajottua Venäjällä pääsi vähäksi aikaa valtavirtaan länsimielinen suuntaus.

Aatehistoriaa tunteville ei ole mikään yllätys, että vanhat käsityksetkin jatkoivat elämäänsä. Uuslavofiilit, kuten kirjailija Aleksander Solženitsyn ja akateemikko Igor Šafarevitš väittivät 1990-luvulla, että bolševismi oli tuotu Venäjälle lännestä, toisin sanoen Venäjästä oli tullut länsiperäisen totalitarismin uhri.

Venäjän noustua 2000-luvulla taloudellisesti jaloilleen, ja presidentti Putinin pönkitettyä valtansa maa on saanut takaisin aiempaa suurvaltaylpeyttä, jopa -uhoa. Slavofiiliset näkemykset Venäjän historian altruistisuudesta ovat tulleet osaksi Venäjän kansallista mytologiaa. Ajatus siitä, että venäläiset olisivat joskus voineet sortaa jotain toista kansaa ei ole saanut koskaan jalansijaa kansallisessa psykologiassa. Toinen maailmansota opetti Euroopalle tässä suhteessa itsekriittiä.Venäläinen on mielikuvissaan suuri kärsijä, joka on suojannut Eurooppaa ottaen vuosisatoja vastaan idän kansojen hyökyaallon. Eurooppa on saanut rauhassa kehittyä, mutta ei tunne mitään kiitollisuutta pelastajaansa kohtaan, päinvastoin.

Venäjällä 2000-luvun alusta lähtien noussut nationalismi, suurvalta-ajattelu, ortodoksinen uskonnollisuus ja konservativiisuus ovat jälleen nostaneet esiin myös kielteiset käsitykset lännestä ja Euroopasta. Venäläinen media on tehnyt parhaansa vahvistaakseen näitä käsityksiä.


***


Ei niin etteivätkö läntiset kielteiset mielikuvat idästä edelleen jatkaisi elämäänsä. Entiset itäblokin maat esitetään yhä helposti mystisten kauhujen tyyssijoina. Hyvä esimerkki on yhdysvaltalainen kauhuelokuva Hostel (2005), jossa amerikkalaiset reppureissaajat päätyvät Slovakiaan kidutustehtaaseen. Elokuva näyttää Slovakian kehittymättömänä, köyhänä ja kulttuurittomana maana, jossa kuhisee rikollisuutta ja prostituutiota. Toinen esimerkki on amerikkalainen kauhuelokuva Chernobyl diaries (2012), jossa joukko jenkkejä matkailee Ukrainassa, Tšernobylin ydinvoimalan onnettomuusalueella. Kuinka ollakaan, he törmäävät ihmisiä tappaviin mutantteihin. Myös ukrainalaiset esitetään elokuvassa vaarallisina, sillä he pyrkivät suojelemaan ”synkkää salaisuutta” ydinonnettomuuden tuottamista mutanteista.

Ensi alkuun myös brittiläinen elokuva Borat (2006) tuntuu istuvan samaan stereotyyppiseen uomaan. Pseudodokumentissa brittikoomikko Sacha Baron Cohenin esittämä kazakstanilainen toimittaja Borat matkustaa Amerikkaan opintomatkalle. Boratin hahmo on entisiin Neuvostoliiton maihin länsimaissa liitettyjen stereotypioiden ja kliseiden summa. Elokuvan alussa hervoton näkymä “Kazakstanista” hulauttaa esiin romahtamispisteessä olevia taloja, autonromuja, ja paikallisia asukkaita, joista miehet ovat roistoja ja raiskaajia, naiset huoria. Kaiken keskellä koikkelehtiva Borat on täysin liioiteltu “itäisen barbaarin” hahmo.

Kun elokuvan katsoo loppuun asti, selviää kuitenkin, että Borat irvailee oikeastaan enemmän länsimaalaisten tietämättömyydelle ja kliseisille käsityksille muusta maailmasta. Elokuva on farssi, Boratin hahmo muuttuu pian omaksi parodiakseen, ja satiiri sojottaa moneen suuntaan. Yhdysvalloissa Borat ulostaa puistoon, masturboi kaupan näyteikkunan edessä ja ajeluttaa munakarvojaan. Hotellissa hän luulee hissiä omaksi huoneekseen. Paljastuu, että hän on sovinisti, antisemiitti, taikauskoinen ja kaikin tavoin epäkorrekti. Tapahtumat Yhdysvalloissa satirisoivat amerikkalaisten isottelua, tekopyhyyttä ja rasismia. Jenkit näyttäytyvät stereotyyppisinä juntteina, jotka eivät tiedä muusta maailmasta paljoakaan, eivätkä haluakaan tietää. Oman mausteensa elokuvaan tuo se, että kun Borat ja muut kazakstanilaiset hahmot puhuvat elokuvassa “kazakkia”, he todellisuudessa puhuvat armeniaa, romaniaa tai hepreaa, itäisiä ja usein läntisessä historiassa “takapajuisiksi” leimattuja kieliä.

Yksi parhaita esimerkkejä siitä, että entisestä Neuvostoliitosta voi lännessä kertoa lähes mitä tahansa ja se uskotaan on Nicolai Lilinin ”omaelämänkerrallinen” romaani Siperian opetukset (2010). Romaani on käännetty peräti yli neljällekymmenelle kielelle. Oscar-palkittu ohjaaja Gabriele Salvatore on ohjannut sen pohjalta elokuvan Siberian education (2013), jossa pääosaa näyttelee supertähti John Malkovich. Lilin ei ole kotoisin Siperiasta, vaan Transnistriasta, Moldovasta irtautumaan pyrkivästä venäläisten asuttamasta tasavallasta. Siperian opetukset kertoo Transnistriaan vuonna 1938 pakkosiirretyistä urkoista, pienestä kansakunnasta, joka harjoittaa perinteisesti maantierosvoutta. Lilin sanoo olevansa näiden ammattirikollisten jälkeläinen ja katoavan kulttuurin perillinen. Romaanissa Lilin kertoo omasta elämästään, joka tuntuu olevan urkojen perinteiden arvoinen: hän on istunut vankilassa Transnistriassa ja Venäjällä, sotinut Tšetšeniassa, Irakissa ja Afganistanissa, toiminut salakuljettajana ja vaikka mitä.

Ympäri länsimaailmaa ilmestyneiden Siperian opetusten käännösten arvosteluissa kukaan ei epäillyt teoksen todenperäisyyttä tai urko-kansan olemassaoloa, vaikka historiankirjoista on helppo tarkistaa, ettei Moldovaan siirretty ihmisryhmiä Siperiasta vaan päinvastoin. Gulag-leireillä vaikuttanutta ammattirikollisten ryhmää kutsuttiin toki oikeastikin urkoiksi, mutta mitään tekemistä etnisyyden kanssa sillä ei ollut. Venäläisen Ogonjok-viikkolehden tekemän tutkimuksen mukaan myöskään Lilinin omasta elämästään kertomat asiat eivät pidä alkuunkaan paikkaansa.

Toki voidaan ajatella, ettei omaelämänkerrallisen romaanin kohdalla ole niin tarkkaa onko kyse elämänkerrallisesta fantasiasta vai tiukasti tosiasioista. Romaanin oudon laajaan suosioon on silti varmasti vaikuttanut se, että kriminaalikulttuuri on yksi keskeisiä asioita, joista venäläisyyden myytti nykyään länsimaissa muodostuu. Asian poliittisia puolia ei ajatella. Myyttinen Venäjä tuntuu vain olevan paljon dramaattisempi ja kiehtovampi kuin todellinen Venäjä.


***


Vladimir Putinin hallintoaikana Venäjällä on noussut esiin suuntaus, joka mieltää maan ”suvereenin demokratian” olevan vastakkain länsivaltoja, tai jopa läntistä sivilisaatiota vastaan. Vastakkainasettelua perustellaan kulttuurisesti. Liberaalin demokratian vastapainoksi tarjotaan omaa, siitä poikkeavaa venäläistä versiota, joka perustuu muun muassa ortodoksisen uskon arvoihin ja johon liittyy läheisesti ajatus ”Euraasiasta”. Euraasialainen alue tai imperiumi muodostuisi Venäjän lisäksi siihen rajoittuvista entisistä neuvostotasavalloista, jotka venäläisen tulkinnan mukaan ”luonnollisesti” kuuluisivat yhden ja saman johdon alaisuuteen.

Nyt näyttää siltä, että vaihtoehto Venäjän ja lännen vuoropuhelulle on jälleen – kuten usein ennenkin – informaatiosota, jota on viritelty molemmilta puolilta. Tässä tilanteessa ”russofobia” on määritelty Venäjän kannalta uudelleen: sen sanotaan nyt olevan vastustajan poliittinen ase ja reaktio venäläiseen ideologiaan. ”Russofobia” pyritään nyt esittämään perusteettoman pahantahtoiseksi ajattelutavaksi kaikkea venäläistä kohtaan. Poliittisena työkaluna käsite muistuttaa Neuvostoliitossa käytettyä ”neuvostovastaisuuden” terminologiaa.

Näyttää siltä, että Venäjä on jälleen kääntynyt pois lännestä. Kun katsotaan Euroopan ja Venäjän suhteiden historiaa, tapahtumien kulku ei tietenkään ole täysin yllättävä.

Venäjä on maa ja kulttuuri, jossa on aina omaksuttu eurooppalaisuus vain osittain, ja samalla eurooppalaisuutta on hyljeksitty. Tässä ei toki ole mitään poikkeuksellista. Vertailun vuoksi samaa on tehty Suomessakin, vielä itsenäisyyden alkuaikoina ensimmäisen tasavallan aikaan yritettiin eristäytyä nationalistiseen umpioon. Suurin ero meidän ja Venäjän välillä on oikeastaan se, että suomalaisia on liian vähän, jotta voisimme kunnolla pyristellä eurooppalaisuutta vastaan ja pystytellä omalaatuisuutemme järeää barrikadia. Väkilukuisana maana ja suurena kulttuurina Venäjä sen sijaan on jäänyt kiikkumaan välitilaan.

Dostojevski, Neitsyt Maria ja cunnilingus! Minkä teitte te kirjanoppineet, kuvainraastajat, troglodyytit ja analfabeetit! Minkä teitte te fariseukset ja linnunpelätit, vapaa-ajattelija-onanistit ja keppihevosen käskyläiset! Menitte ja pilasitte Pyhän Rooman siemenmaljan!

Nykyinen putinistinen käsitys Venäjästä konservatiivisten, säilyttävien arvojen kantajana, joka vastustaa läntistä liberalistista globalisaatiomallia, ei lopulta ole valtavan kaukana itäisen kristillisyyden voittokulkua julistavasta opista. Toisaalta lännessä on myös uskottu oman aatteen, Paavin vallan, nationalismin, työväenaatteen, modernisaation tai kapitalismin ja sen uusliberalistisen mallin voitolliseen levittäytymiseen yli maanpiirin.

Katsotaan Eurooppaa ja Venäjää. Kärjistettynä vuosisataisissa tukkanuottasissa on ollut kyse venäläisen messianismin ja länsieurooppalaisen katolisen universalismin sekä siitä kehittyneiden valistusaatteiden ja modernisaation universalismin vastakohtaisuudesta. Länsimainen modernisaatiomalli on paljolti katsonut itsensä ainoaksi oikeaksi ja sen torjuvat tahot ”väärän tietoisuuden” kantajiksi. Vastaavasti venäläinen ajattelutapa on tulkinnut maan ”erityistien” ainoaksi oikeaksi.

Kyseessä saattaa olla heijastusilmiö. Ehkä Venäjän ainutlaatuisen kohtalon idea ei lopultakaan ole muuta kuin eurooppalaisen hegemonia-ajattelun itäinen versio? Eurooppa on pystynyt vahvistamaan itseään ja selventämään identiteettiään peilautumalla ”itämaihin”, kuten Venäjään. Psykoanalyyttisin käsittein ”itä” on ollut eurooppalaisuuden sijais- ja jopa piilominä. Venäjällä samassa asemassa ovat olleet ”länsi” ja ”Eurooppa”.

Tältä pohjalta Venäjän erikoislaatua korostavat ajatussuunnat liittyvät yleismaailmalliseen ilmiöön, jota Ian Baruma ja Avishai Margalit ovat nimittäneet oksidentalismiksi, se on uhkaavaksi ja vieraaksi koetun lännen torjumista. Oksidentalismissa on kyse perinteisen, yhteisöllisen ja tiettyihin ikuisiksi koettuihin normeihin nojaavan elämäntavan reaktiosta läntiseen modernisaatioon. Oksidentalistit haluavat usein torjua erityisesti maallistumisen, liberalismin ja kapitalismin. Länsi näyttäytyy oksidentalisteille tavallisesti hedonistisena, vain yksilön halujen tyydytykseen keskittyvänä, moraalittomana ja rappeutuneena kulttuurina.

Tästä ikiaikaisesta vastinparista ammentaa Viktor Jerofejevin romaani Venäläisen sielun ensyklopedia (2009). Jerofejevin esteettis-ideologisessa todellisuudessa Venäjä koheltaa junttimaisena ja rappiolla, siellä on ennakoimatonta, törkeää ja hauskaa, Venäjä on lauhkean ja laimean Euroopan vastakohta. Venäjä on kärsimystä – elämää.

Torailevat sisarukset, Eurooppa ja Venäjä, tuijottavat toistensa turpavärkkejä kuin peiliin katsoisi ja huutavat: hei typerys, etkö näe, naamasi on vino!



Ville Ropponen


Essee on ilmestynyt alun perin Ville Ropposen teoksessa Suuren idän essee (Savukeidas, 2017).


keskiviikko 27. tammikuuta 2021

Stalin realismin kovassa valossa

Stalinin vainoja käsittelevät romaanit luottavat realistisesti kuvattuun suureen kertomukseen, jossa ”paljastetaan” rikokset.



Ville Ropponen



Stalinin vainot ovat hiipineet yhdeksi nykykirjallisuuden keskeisistä aiheista myös Suomessa. Sitä ovat suolistaneet kirjailijat Anita Konkasta ja Fredrik Långista Arvi Perttuun, Sofi Oksasesta ja Antti Tuurista Anna Soudakovaan. Suomalainen lähestymistapa sekä muistuttaa venäläistä aihetta perannutta kirjallisuutta että eroaa siitä.

Realistinen ja eeppinen kerronta tuntuu yhdistävän suomalaista ja venäläistä tapaa käsitellä vainoja. Venäläisessä kirjallisuudessa harvoin huomioidaan etnistä ulottuvuutta, mutta Suomessa on setvitty suomalaisten tai ”heimoveljien”, kuten amerikansuomalaisten, karjalaisten ja virolaisten kohtaloita.

Stalinin aikojen ruoppaaminen liittyy epäilemättä suomettumisen murtumiseen ja siihen, ettei vainojen suomalaissyntyisiä uhreja ole vielä selvitetty kunnolla. Silmien ummistamisen sijaan on viimein kiinnostuttu kohtaloista Neuvostoliitossa.

Moni romaani ammentaa tuoreesta historiankirjoituksesta ja sorvautuu selkeiden vastakohtien tarinaksi, mutta myös ristiriitaisempaa kuvausta löytyy neuvostoyhteiskunnan joukkopsykologisista juonteista. Eräissä teoksissa Stalinin Neuvostoliitto on lähinnä tarinan dramaattinen lavaste.



Yhteistä Stalinin vainoja käsitteleville teoksille tuntuu olevan käsittelytapa, realistisesti kuvattu suuri kertomus, jossa ”paljastetaan” rikokset.

”Paljastus” on tässä lainausmerkeissä, sillä Stalinin vainojen nousua kotimaisen kirjallisuuden isoksi aiheeksi edelsi historiantutkimus. Se saattoi neuvostoarkistojen avauduttua 1990-luvulla viimein luoda totuudenmukaisen kuvan neuvostomenneisyydestä. Kerrontatapa liittyy paitsi kansainväliseen virtaukseen, jossa historialliset romaanit perustetaan tiukasti menneisyyden dokumentteihin niin myös perestroikaproosaan.

”Perestroikaproosa” ilmensi sitä liikettä, jolla Stalinin vainot tungeksivat kirjallisuuden valtavirtaan Neuvostoliiton loppuaikoina 1980-luvulla. Suuntauksen keskeisiä teoksia ovat esimerkiksi Anatoli Rybakovin Arbatin lapset (1987), Vasili Grossmanin Elämä ja kohtalo (1988), Varlam Šalamovin Kolyman kertomuksia (1987) ja Aleksander Solženitsynin teokset.

Sekä dokumentteihin sidotussa historiallisessa proosassa että perestroikaproosassa fiktio saa pontta totuusarvosta. Mutta merkitseekö se samalla välttämättä parempaa kirjallisuutta?

Suomalaisen kirjallisuuden Stalin-buumi on tapahtunut samaan aikaan, kun Venäjän virallisella tasolla on Stalinin vainoja entistä enemmän kaunisteltu, ellei koko diktaattoria ole rehabilitoitu. Stalinin politiikan ”hyviä” puolia on painotettu kouluopetuksessa ja Venäjän johdon puheissa. On jopa pystytetty liuta uusia Stalinin patsaita. Aiheen nousu Suomessa saattaakin heijastaa myös entistä autoritaarisempaa Venäjää kohtaan tunnettua pelkoa.



Venäjällä Stalinin terrorilla on aina ollut tietty vastakertomuksen luonne, vaikka valtiovalta onkin välillä tukenut aiheen perkaamista.

Neuvostoliiton romahdettua Stalinin vainot saavat repivimmän käsittelynsä venäläisessä 1990-luvun postmodernissa kirjallisuudessa: perestroikaproosan vakavuudesta ja realismista edetään groteskiin, pirstotaan tabuja ja dekonstruoidaan neuvostokieltä.

2000- ja 2010-luvun venäläisessä kirjallisuudessa Stalinin sorron käsittely palaa realismiin, mutta uudella kierteellä. Samalla kirjallisuus ikään kuin ottaa jälleen vanhan roolinsa yhtenä muiston tärkeistä ylläpitäjistä, sillä neuvostoterrori on viime aikoina syrjäytynyt Venäjän valtajulkisuudesta. Maassa elää yhä monta eri käsitystä Stalinista, mikä on mahdollistanut despootin maineenpalautuksen.

Stalinin ajan kriittinen ruotiminen on jatkunut kirjallisuudessa, mutta laajojen yhteiskunnallisten kaarien tai karnevalisoinnin asemesta esillä on nyt enemmän yksilön, erityisesti naisten näkökulma. Naisten kohtaloita ovat tuoneet esiin teoksissaan esimerkiksi Ljudmila Ulitskaja, Jelena Tšisova ja venäjäksi kirjoittava valkovenäläinen Nobel-kirjailija Svetlana Aleksijevitš.



Suomalaisessa kirjallisuudessa Stalinin vainot nousivat vuosituhannen alussa. Meillä sen kautta on käsitelty erilaisia aiheita valheellisen ideologian ja rikosten näyttämisestä totalitarismin analyysiin, nyky-Venäjän taustoittamiseen ja fantasiaan.

Anita Konkan Musta passi (Tammi 2001) yhdistelee nykyhetken havaintoja ja kaseteilta purkautuvaa kirjailijan Eero-sedän outoa kohtaloa Neuvostoliitossa. Vainojen uhatessa kommunismiin uskonut setä hyppää junaan ja pakenee. Inkeriläinen Eero sompailee ympäri laajaa neuvostomaata Karjalasta Itä-Siperiaan, Kaukasukselle ja Kaspianmeren yli Tadžikistaniin.

Romaanista kehkeytyy Stalinin ajan värikäs panoraama ja kertomus uskosta pettävään ideologiaan. Kirjailija tekee selkoa omasta kosketuksestaan taistolaisuuteen 1970-luvulla. Hän pohtii lisäksi Eeron luotettavuutta kertojana ja sitä värvättiinkö hänet ilmiantajaksi. Rakentuuko romaanista sitten suuri tarina kommunismista? Ei oikeastaan, siinä on liikaa tulkinnanvaraisuutta, eikä Eerosta tule edes kunnon uhria, vaan selviytyjä.

Fredrik Långin Venäjän serkku (2001, suom. Marja Kyrö, Tammi 2003) tuo esiin Karjalaan 1930-luvulla ruusuisten lupausten perässä muuttaneiden suomalaisten kohtalon. Kehystarinana kenottavan Hankenin tutkijan keski-iän kriisin kautta Lång vertailee nykyistä ja 1930-luvun elämäntapaa sekä vuosituhannen vaihteen ja Stalinin ajan Venäjää.

Jännittävästi kirjoitettu teos näyttää melko hyvin siirtolaisten uskon sosialismiin, luokka-asenteet, ja uskon kauhistuttavan romahduksen, kun vainot alkavat. Lång hukkaa osin Karjala-aiheen hakiessaan Hankenin tutkijan elämänkriisiin vastauksia Venäjän mystisistä syvyyksistä. Tämän rinnalla Staliin vainot jäävät romaanissa sivujuonteeksi.



Oikeastaan vasta Sofi Oksasen Puhdistus (WSOY 2008) sai Stalinin vainot murtautumaan suomalaisessa kirjallisuudessa lopullisesti esiin. On kiinnostavaa, että näin kävi, sillä Puhdistus kertoo päällisin puolin saman, minkä voi lukea ajan historiantutkimuksesta.

Romaanin voima on psykohistoriallisessa tarinassa, joka näyttää syyllisyyden, vainoharhan, pelon ja valheessa elämisen sykkeen; tämä kaikki ei neuvostoaikana koskenut vain yksilöä vaan koko yhteiskuntaa. Naisiin kohdistuva sorto on usein seksuaalista väkivaltaa, Oksanen muistuttaa. Teemana naisten alistaminen nostaa teoksen universaalille tasolle. Puhdistus on lisäksi helposti yleistettävissä: romaani voisi tapahtua millä tahansa alueella sortovallan alla.

Ehkä Puhdistus on meillä ensimmäinen teos, joka sanoo suoraan: neuvostokommunismi oli valhetta ja sortoa? Näin siitä muovautuu suuri tarina kommunismista, kertomus ilman ehtolauseita, jossittelua tai propagandan jälkikaikua. Romaanina Puhdistus ponnistaa Oksasen samannimisen näytelmän (2007) pohjalta, mutta kertoo hieman eri tarinan. Romaani on näytelmää monipuolisempi, mutta sekään ei vältä tiettyä asetelmallisuutta: niin Stalinin ajassa kuin teoksen nykyhetkessäkin venäläiset ovat vain pahoja, virolaiset pääsääntöisesti hyviä. Henkilöistä oikeastaan vain pääosaan nouseva Aliida on kuvattu ristiriitaisemmin.

Puhdistus toi aikanaan uuden aiheen, virolaisten kyyditykset, laajempaan tietoisuuteen ja puhkoi samalla suomettumisen patoumia. Kenties siksi Puhdistusta on oudosti usein luettu lähes historiankirjoituksena ja poliittisena kirjana, vaikka kyse on romaanista.



Antti Tuurin Ikitie (Otava 2011) ”paljastaa” samoin suuren tarinan – amerikansuomalaisten kohtalon Karjalassa – mutta Oksasen psykologisille tasoille teos ei yllä. Tuuri kertoo dokumentaarisen, lakonisen realismin keinoin Lapuan liikkeen muilutusta rajan yli paenneen miehen vaiheista Neuvosto-Karjalassa.

Kuvaus suuren terrorin 1937–1938 aikaisista pidätyksistä, kuulusteluista kidutuksineen ja joukkoteloituksista Krasnyi Borin männikössä Petroskoin poskessa kuuluu aihetta käsittelevän kirjallisuuden raaimpiin.

Erityisiä ristiriitoja Tuuri ei kuvaa. Terrorin uhrit ovat Ikitiessä joko hyväuskoisia, huijattuja siirtolaisia tai sattumalta paikalle viskattuja. Henkilöiden usko kommunismiin on kuvattu ohuesti.Vainoja toteuttavat NKVD:n työntekijät taas näyttäytyvät sysimustina kyttinä.

Anna Soudakovan esikoisromaani Mitä männyt näkevät (Atena 2020) jatkaa suurten paljastuskertomusten linjaa. Kirjailijan oman suvun vaiheisiin perustuva teos kuvaa Sandarmohin männikköön ammuttuja esivanhempia sekä heidän lastensa, kirjailijan isovanhempien selviämistä. Aikajänne ulottuu 1930-luvulta nykyaikaan. Lähes niin kauan romaanin selviytyjät saavat odottaa kunnes lopullinen totuus vainoista selviää.



Voiko Stalinin vainoja kuvata muuten kuin tragediana ja suurena ”paljastuskertomuksena”? Kyllä voi, ja tämä käsittelytapa avautuu kommunismin psykologiasta käsin. Natsismia selvemmin kommunismi pani aina painoa ”uskonpuhtaudelle” ja sen todistelulle. Tämä oli yksi sisäisten puhdistusten tärkeimpiä syitä.

Oksasta syvemmälle kommunismin vainoharhaisuuteen sukeltaa Arvi Perttu romaanissaan Papaninin retkikunta (Minerva 2006). Se on tragikoominen tutkielma totaalisen vallan toimintaperiaatteista ja jännitysromaanipastissi. Teos virittää draaman vuoden 1937 Petroskoihin, jossa yhtyvät vanhoillinen maaseutu, syntinen länsi ja mahtava kommunismi. Luuppi kohdistuu älymystön vainoihin ja erityisesti punasuomalaisiin ja amerikansuomalaisiin, jotka valheellisen propagandan takia lähtivät Karjalaan rakentamaan sosialismia.

Jaakko Petterson on kirjailijaliiton lehden toimitussihteeri, joka kirjoittelee omaa romaanikäsikirjoitusta karjalaississien puolenvaihdoksista Venäjän sisällissodassa 1920-luvulla. Otteita arkaluontoisesta käsikirjoituksesta on upotettu Papaninin retkikunnan sisään.

Pertun romaani näyttää stalinismin ja natsismin samankaltaisuuden, mutta välttää triviaalit asetelmat. Romaanin henkilöt ovat täynnä ristiriitoja. Lapsellinen, pyrkyröivä, pelkurimainen ja seksuaalisesti turhautunut Jaakko on epäluotettava kertoja. Jaakon näyissä kulkee musta Buick ja salaperäinen femme fatale Ellen. Jaakko himoitsee Elleniä, jonka hän liittää NKVD:n kotikäynteihin ja pidätyksiin. Jaakon kuvitelmien kieppuessa ei ole selvää mikä on houretta ja mikä totta. Hänen suhteensa sekä Elleniin että neuvostovaltaan on sadomasokistinen.

Totaalisen vallan sadomasokistinen luonne ei ole sinänsä uusi ajatus. Perttu käsitteleekin aihetta ironisesti ja kuin kioskikirjallisuudesta lainatuin sävyin Jaakon kuvitellessa itsensä agentiksi. Romaani on myös postmodernin ironian sovellus ja läpivalaisu: totalitaarisessa yhteiskunnassa sanat ovat yhtä vaarallisia kuin teot, ja lopulta vain kuvitelmat ja valhe ovat veristä totta. Petroskoin yössä virtaa viina, soi jazz; ihmiset juhlivat kuin viimeistä päivää.

Erilaisia tyylilajeja ja genrejä sekoittava romaani ilmentää 1930-luvun Karjalan puheenparsien runsautta: on suomen murteita, fingelskaa, karjalaa. Perttu imitoi stalinistista propagandakieltä. ”Viholliset” tuomitsevat päätöslauselmat ovat yhtä aikaa hyytäviä ja naurettavia. 1930-luvun kielenkäytön lisäksi Perttu tuntuu tavoittavan aikakauden todellisuuskäsityksen. Jaakko pyrkii ajattelemaan ehdan stalinistin tapaan, vaikka omatunto soimaa.

Romaani kuvaa kollektiivista vainoharhaa. Pysyäkseen vainojen kiihtyessä järjissään Jaakko pyrkii selittämään ja hyväksymään maailman, jonka keskellä hän joutuu elämään. Hän yrittää ymmärtää terroria loogisesti. Perttu osoittaa, ettei totalitarismissa edes todellisuuskäsitys ole turvassa. Kun valheesta tulee totta, niin totuudesta tulee rikos. Tämä tuntuu ajankohtaiselta ”vale-medioiden”, ”vaihtoehtoisten totuuksien” ja informaatiosodan nykyajassa, jossa tosiasioista on tullut entistä uhanalaisempia.



Romaanin hirtehisimpiä kohtauksia on Neuvosto-Karjalan kirjailijaliiton kokous, jossa tuomitaan ”kansanvihollisia”: kaikki pyrkivät pelastamaan nahkansa toinen toistaan absurdimmalla tavalla. Pertun romaani näyttää, ettei totalitarismissa ole sankareita. Totaalinen valta korruptoi ja tuhoaa äärimmäisesti. Kun joku joutuu epäillyksi, läheiset kääntävät hänelle heti selän, purevat ja potkivat ”tartunnan saanutta”.

Romaani tarttuu hämmentävään asetelmaan: totalitarismissa edes uhrit eivät aina ole viattomia. Jaakosta tulee ilmiantaja, ja hän vasikoi jopa ystävänsä. Motiiveina tykyttävät pelko ja halu selvitä sekä kiipiminen, vallan ja vaurauden himo.

”Ihminen ei halua olla vapaa. Kaikki me haluamme piiskaa, me nautimme sen molemmista päistä, niin vallasta kuin alistumisestakin”, pohtii Jaakko.

Perttu kuvaa terroria sekä siihen osallistuneen että uhrin näkökulmasta. Näin hän välttää monia aihetta käsitteleviä romaaneja vaivaavan jälkiviisauden ja yksinkertaiset moralistiset asetelmat. Lunastusta ei tule. Mustan ironisessa lopussa Jaakko nuolee sortajansa kättä ja hyväksyy stalinismin lait.



Pertun teos on kotimaisista aihetta käsittelevistä romaaneista ainoa, jota voi verrata venäläisen postmodernismin tapaan perata Stalinin aikoja. Hillittömimmän käsittelynsä stalinismi saa Vladimir Sorokinin romaanissa Goluboje salo (1999, ”Sininen silava”). Satiirisessa scifiparodiassa ja vaihtoehtohistoriassa Stalin on yhä elossa vuonna 1954.

Goluboje salossa on paljon historiallisia henkilöitä, mutta Sorokin vain lainaa heidän nimiään ja luo heille uuden, yhtä kammottavan olemuksen. Stalin on julkihomo ja kokainisti, jonka mieliruokaa on ihmisliha. Yhdessä romaanin irvokkaimmista kohtauksista Stalin ja Hruštšov herkuttelevat Stalinin lempinäyttelijän lihalla, menevät sitten sänkyyn ja yhtyvät himokkaasti. Tämä kohtaus raivostutti Putin-nuorten Iduštšie v meste (”Yhdessäkulkijat”)-järjestöä niin, että se valitsi 2002 Sorokinin yhdeksi kolmesta ”moraalisen rappion” kirjallisesta syntipukista, joiden teoksia heitettiin punaiselle torille pystytettyyn jättimäiseen WC-istuimeen. Myöhemmin jättipytty räjäytettiin.

Goluboje salossa ei ole Gulag-leirejä, vaan LoveLag-leirejä, jossa vallitsevat seksuaaliset orgiat. Solšenitsyn vapautetaan LoveLagista syvästi turhautuneena, ja Sorokin pilkkaa muitakin vastakulttuurin ”pyhiä ikoneja”. Romaanin lopussa ”sinistä silavaa”, mystistä ihmeainetta, jonka ympärillä on peuhattu, pumpataan Stalinin aivoihin. Generalissimuksen aivot alkavat paisua paisumistaan. Ne täyttävät ensin Moskovan, sitten Euroopan, kohta aivot pullistuvat niin, että maapallo suistuu radaltaan. Lopulta Stalinin aivot täyttävät koko maailmankaikkeuden.



Pertun lisäksi muutama muukin suomalaiskirjailija on lähtenyt kourimaan Stalinin vainoja realismin tuolla puolen, vaikkei kukaan ole ryhtynyt Sorokinin kaltaiseen ilotteluun.

Esimerkiksi Katja Ketun romaani Yöperhonen (WSOY 2015) tapahtuu osin Stalinin ajassa. Romaani on jonkinlainen aikuisten satu, jonka keskiössä on suomensukuisten marilaisten kohtalo venäläistämisen keskellä. Vorkutan työleiri toimii yhtenä tarinan näyttämöistä.

Todellista neuvostoterroria ja sen tarjoamia draamallisia mahdollisuuksia Kettu ei hyödynnä, vaan muovaa Gulag-leiristä kummitusmaisen kuvan. Tämä keskiaikaista demonologiaa muistuttava kuva tuntuu myös alleviivaavan Venäjän ”itäistä outotta ja sortoluonnetta”. Myöhemmin teoksen nykyhetkessä esiintyvä presidentti ”Vova” vertautuu marilaiseen paholaisjumalaan.

Jari Tervon romaanissa Matriarkka (Otava 2016) Stalinin aika taas toimii kulissina, jota vasten tervomaisen tragikoominen vaellustarina heijastetaan. Romaanissa sivutaan inkerinsuomalaisten kansanmurhaa, joka oli osa vähemmistöjen vainoja. Tervo käsittelee myös inkeriläisten evakuointia Suomeen 1940-luvulla ja katalaa palauttamista Neuvostoliittoon.

Stalinin valtakunta on JP Koskisen romaanissa Tulisiipi (Like 2019) yhtä kaikki melodraaman lavaste. Kenties siksi Koskisen Neuvostoliitto ei ole mitenkään uskottavasti kuvattu. Tarinassa lentämisestä unelmoivasta Kaarlesta, eräänlaisesta Neuvostoliiton suomalaissyntyisestä forrestgumpista, on ehkä viihteellisiä avuja. Se että seikkailuromaanin tarina on sijoitettu juuri itänaapurin historiaan ei silti motivoidu, vaan tuntuu laskelmoidulta – varsinkin kun mukaan on kuormattu kaikki Neuvostoliittoon tavallisesti liitetyt kliseet.



Venäläinen tietokirjailija Artemi Troitski on kutsunut presidentti Putinia Stalinin karikatyyriksi. Tällä hän viittaa Venäjän yhteiskunnan nyrjähtämiseen Stalinin aikojen huonoksi parodiaksi: vähemmistöjä vainotaan, isänmaallinen hysteria yltyy, näytösoikeudenkäynnit yleistyvät, poliittisia vastustajia koetetaan avoimesti murhata.

Nyky-Venäjällä isä aurinkoisen mainetta palautetaan. Myös Stalinin terrorin setviminen on muuttunut vaaralliseksi. Ikävänä ennakkotapauksena Karjalassa vainoja tutkinut museonjohtaja Juri Dmitrijev tuomittiin vuosiksi vankilaan tekaistujen syytteiden nojalta.

Mistä on kysymys? Miksi Stalinia kukitetaan, vaikka nyky-Venäjä tuntuu äärivasemmistolaisuuden sijaan kallistuvan pikemminkin äärioikealle? Tulisikin ymmärtää, ettei Stalin enää ole vasemmisto–oikeisto-kysymys, vaan kyse on demokratian ja diktatuurin vastakkainasettelusta.

Venäjän menneisyyden vääristely, johon kuuluu Neuvostoliiton, Leninin ja Stalinin kaunistelu, vaikuttaa olevan osa samaa kehityskulkua, jota historioitsija Timothy Snyder on kutsunut ikuisuuden politiikaksi: kuvitteellisen menneisyyden seppelöinnillä pyritään oikeuttamaan nykypolitiikka, rahan ja vallan epäoikeudenmukainen jako. Stalinin vainojen käsittelyä yhä haluavien venäläisten näkökulma pyritään taas pakottamaan piiloon.

Venäläinen kirjallisuus lienee kuitenkin Stalinista pääsemättömissä. Kirjallisuus on Venäjällä toistaiseksi saanut muihin medioihin verrattuna olla melko rauhassa valvonnalta. Tuoko 2020-luku tähän muutoksen, ja palataanko myös Stalinin käsittelyssä vaikenemiseen tai kaunisteluun? Vai kehittääkö venäläinen kirjallisuus taas uuden tavan ruotia kalmanhajuisen despootin perintöä.



Stalinin vainojen käsittelyn kautta suomalainen kirjallisuus on nostanut esiin ennen vaiettua historiaa, kuten suomalaisiin ja suomensukuisiin Neuvostoliitossa kohdistettuja vainoja. Kirjallisuudessa on muodostettu kuuluvasti kertomus kommunismin pahuudesta, välillä moraalisesti hieman yksioikoisestikin. Poliittista sortoa, riistoa ja kansanmurhaa on ehkä sittenkin helpompi käsitellä ajallisesti kaukaisessa tilassa kuin ruotia vastaavaa kehitystä nykymaailmassa.

Stalinin Neuvostoliitto on saanut lisäksi toimia eksoottisena, orientaalisena toiseutena ja outona lavasteena, johon on sijoitettu tarinoita. Venäläiseen kirjallisuuteen ja erityisesti perestroikaproosaan verrattuna kotimaisessa Stalinin vainoja ruotivassa kirjallisuudessa on kollektiivisten tuntojen sijaan painottunut yksilön kokemus.

Tarinat Neuvostoliiton historiasta ovat avanneet suomalaiselle proosalle eräänlaisen realismin kadotetun käyttökentän, kun realismi nykyaikaa kuvaavissa teoksissa on saanut paljolti väistyä monineuvoisemman ilmaisun tieltä. Ja kuitenkin myös Stalinin vainojen kuvauksissa kiintoisimmiksi nousevat psykologisia juonteita erittelevät sekä eri kirjallisia tyylejä yhdistelevät teokset.

Historiallisena totuutena Stalinin vainojen sopii kylpeä realismin kovassa valossa. Kirjallisesti usein kiinnostavampaa saattaa kuitenkin olla harppaus realismin tuolle puolen, spekulaation, fantasian ja moraalisen ambivalenssin hetteikkömaille.



Essee on julkaistu Parnassossa 1/2021.

torstai 11. kesäkuuta 2020

Ilmastoholokaustia estämässä


Tehokkainta mitä voimme tehdä ilmastonmuutokseen varautumisessa on Jonathan Safran Foerin mukaan vähentää rajusti eläintuotteiden käyttöä.

Ville Ropponen

Ilmastonmuutos on viime aikoina puhaltanut yleiseen tietoisuuteen. Se uhkaa vakavasti koko ihmiskuntaa. Aikaa rajoittaa lämpeneminen kahteen asteeseen ei ole kuin pari vuosikymmentä. Kahden asteen jälkeen ilmastonmuutos luultavasti riistäytyy hallinnasta. Silti olemme ymmällään. Mitä olisi tehtävä?

Yhdysvaltalainen Jonathan Safran Foer (s.1977) tarttuu hurrikaania myrskynsilmästä: Me olemme ilmasto on taidokas esseeteos ympäristökriisistä, ihmisen mukavuudenhalusta ja syyllisyydestä sekä muutoksen tarpeesta. Foer esittää faktoihin perustuvan toimintasuunnitelman: tehokkainta mitä voimme tehdä ilmastonmuutokseen varautumiseksi on vähentää rajusti eläintuotteiden eli lihan, munien ja maitotuotteiden käyttöä.

Ihmisen vastuu

Foer on palkittu kirjailija: hän on julkaissut kaksi romaania sekä tietokirjan Eläinten syömisestä; tietokirja herätti laajaa kansainvälistä huomiota.

Osa Me olemme ilmasto-teoksen näkökulmista on tuttuja journalismista, mutta pääosin Foer kyntää tuoreita latuja. Kirjailijan oma suku on selvinnyt holokaustista. Hän nivoo kuolevan isoäidin, omien lastensa sekä vanhempiensa tarinat osaksi teosta paikoin koskettavallakin tavalla. Holokaustista tulee ilmastonmuutosta seuraavan tuhon vertauskuva.

Vain toisinaan Foer juuttuu toistelemaan samoja asioita. Hän ruotii historian tapahtumia, joukkosukupuuttoja, antroposeenia eli ihmisen aikaa ja pölyttäjähyönteisten katoamista, kierrätystä ja sähköautoja, ilmastoahdistusta sekä ilmastonmuutoksen vaikutuksia säätilaan ja yhteiskuntiin. Äärisäät ajavat pian meitäkin pakosalle, rannikot jäävät veden alle, talous romahtaa, puhkeaa sotia, epidemiat ja saasteet tappavat.

Joukkovoimalla ilmastotekoihin

Entä miksi emme tee mitään? Siksi että ilmastonmuutokselta puuttuu vetävä tarina, väittää Foer. Ympäristökriisi on samalla kulttuurin ja mielikuvituksen kriisi. Tiedämme ilmastonmuutoksen faktat, mutta emme usko niitä, väittää kirjailija. Emme vaikka ihmislajia uhkaa joukkoitsemurha.

”Tapamme itsemme, koska kuoleminen on mukavampi valinta kuin eläminen. Koska itsemurhan tekijät eivät ole ensimmäisinä kuolevien joukossa”, Foer kirjoittaa.

Vain harva yksilö tuntuu olevan valmis luopumaan hedonismista ilmastokriisin takia.

Kehittyneet maat ovat pääosin vastuussa ilmastonmuutoksesta. Maailman ihmisten rikkain kymmenesosa tuottaa puolet hiilidoksidipäästöistä. Ilmastonmuutoksen seuraukset rysähtävät silti ensin kehitysmaihin.

Toistellaan, että jotain pitäisi tehdä, mutta ei tehdä mitään. Jäädään odottamaan ohjeita. Tiedostaminen ei ole teko. Foer peräänkuuluttaa tekoja, mutta vetää samalla maton lukijan alta tuomalla itsensä kautta esiin kuinka vaikeaa toiminta muka on.

Miten saisimme muodostettua yhteisöllisen aallon torjumaan ilmastonmuutosta? Miten panna yritykset ja valtiot vastuuseen?

Tarvitaan radikaalia joukkovoimaa, tietää kirjailija. Vain kollektiivinen vastarinta voi synnyttää riittävän paineen muutokseen. Ja tarvitaan rakenteellinen muutos, myöntää Foer, vaikka ei usko, että kapitalismi, tehotuotanto tai fossiilienergiasta riippuvainen talous olisivat helposti purettavissa.

Eläintuotteet ja päästöt alas

Siirtymä pois fossiilienergiasta uusiutuviin energiamuotoihin tulisi liian kalliiksi ja kestäisi vähintään 20 vuotta, väittää Foer. Ainoa tehokas, nopea keino vähentää kasvihuonekaasuja on eläintuotteiden käytön radikaali vähennys.

Jonathan Safran Foer todistelee tilastojen avulla, että eläintuotanto mukaan lukien metsien eli hiilinielujen hakkuu laidunmaiksi ja rehupelloiksi, eläintuotteiden kuljetus, säilytys, ruoaksi valmistaminen ja jäte, tuottaa jopa puolet maailman vuotuisista hiilidioksidipäästöistä.

Eläintuotannossa syntyy paljon vahvoja kasvihuonekaasuja, metaania ja dityppioksidia, ja siksi sen vähentäminen parantaisi ilmastoa vauhdilla.

Runsas lihansyönti on lisäksi tarpeetonta ja terveydellekin vaarallista. Kasvisruokavalio tulee myös edullisemmaksi.

Jonathan Safran Foer: Me olemme ilmasto. Miten planeetta pelastetaan ruokavalinnoilla? Atena 2020. 287 s.


Kritiikki on julkaistu Kansan uutisissa 12.6.2020.


maanantai 6. huhtikuuta 2020

Äärimmäisyys jähmettää ajattelun?


Ville Ropponen

Pentti Linkola ei jätä kylmäksi: lähes jokaisella on jokin mielipide kalastaja-filosofin ajatuksista, vaikka harva hänen kirjoituksiaan hyvin tuntee. Linkola on viljellyt kaunopuheista äärimmäisyyttä 1960-luvulta alkaen. Hän varoittaa ekokatastrofista, kritisoi saastumista ja valittaa massayhteiskuntaa. Linkola ihannoi esiteollista Suomea, josta maalaa maaseutuidyllin. Vähän väliä hän julistaa ihmiskunnan loppua. Enemmän kuin vihreyttä Linkola tuntuu edustavan ääriagraarista elitismiä.

Tere Vadénin Linkolan ajamana -pamfletissa seitsemän tutkijaa ja aktivistia ruotii Linkolaa sekä ymmärtäen, että kritisoiden. Teokseen sisältyvä Linkolan essee "Runo-Suomi vai hyvinvointivaltio" vuodelta 1960 määrittää linkolalaisuuden perusteita. Enemmän kuin pafletti teos on analyysikirja, kovin raflaavia ei lausuta.

Ainutlaatuinen ajattelija Linkola ei ole. Samankaltaisia pohdintoja esitti esimerkiksi jo vuonna 1890 englantilainen William Morris teoksessaan Huomispäivän uutisia. Toisin kuin Linkola Morris tosin arvosti demokratiaa ja vastusti väkivaltaa.

Salla Tuomivaara tarkastelee tekstissään Linkolan luontoesseistiikkaa. Tuomivaara näkee Linkolan tärkeyden siinä, että tämä on kyseenalaistanut ihmisen aseman muun elämän yläpuolella. Linkola kritisoi ihmisen oikeutta hyväksikäyttää luontoa ja kysyy osuvasti: lisäävätkö korkea elintaso ja teknologia onnellisuutta?

Luontokuvaajana ja sivilisaatiokriitikkona Linkolaa arvostaa myös Arto Tukiainen. Linkola kuvaa tuholaisihmistä osuvasti, toteaa Tukiainen.

Darwinismin kritisoija Linkola on kuitenkin itse sosiaalidarwinisti. Kirjoituksissaan hän lyö heikkoja, köyhiä ja sairaita. Oikeastaan Linkola ei ole ympäristöajattelija, vaan ideologi, äärioikeistolainen nihilisti, joka ihannoi agraarista fasismia, väittää esseessään Tapani Kilpeläinen. Linkola tulkitsee faktoja kuten haluaa, eikä perustele kantojaan. Miten Linkolan asenteellinen hölynpöly on voinut mennä täydestä vuosikymmenet, Kilpeläinen kysyy. Konservatiivinen media pitää demokratian vastaisuutta kansalaisrohkeutena ja antaa Linkolalla tilaa.

"Mitä uusliberalistisemmaksi yhteiskunta muuttuu, sitä salonkikelpoisempi Linkolasta tulee", Kilpeläinen uskoo.

Ville Lähde analysoi esseessään oivaltavasti Linkolan julkista kuvaa. Julkisuudessa Linkolaa ei ole vaiennettu tai sivuutettu, vaan hänet on ikonisoitu. Linkola puhuu ympäristötuhosta niin yleistäen ja kärjistäen, että paatuneinkin luonnonsaastuttaja voi nyökytellä. Linkolan äärimmäisyys ei pakota tekemään mitään, maailmanloppu kun tulee joka tapauksessa. Linkolasta on lisäksi tullut lyömäase ihmisiä vastaan, jotka todella yrittävät tehdä jotain ympäristön hyväksi, Lähde selittää.

Linkolan demokratia-kritiikki menee metsään siksikin, ettemme elä todellisessa demokratiassa, sanoo Olli Tammilehto. Ratkaisu ekologiseen kriisiin voisi Tammilehdon mukaan olla ekofasismin sijasta suora demokratia. Ympäristösuhteen muutoksen avaimet piilevät jokaisessa ihmisessä.


Tere Vadén (toim.): Linkolan ajamana. Like 2008.


Kritiikki on ilmestynyt Kalevassa syksyllä 2008.



lauantai 7. maaliskuuta 2020

Kohti ihmiskeskeisyyden jälkeistä aikaa


Ville Ropponen


Kaksi tuoretta esseeteosta pohtii eri näkökulmista ihmisen ja ympäristön suhdetta. Miltä elollinen maaailma näyttää, jos ihminen ei olekaan kaiken keskipiste?


Ilmastonmuutoksen ja ympäristökriisin uhat aletaan tiedostaa. Teollisen ihmisen jyrsimäjäljet, sukupuuttoaalto, villin luonnon tuho vierittävät yhteiskunnat ja teknologian, talousjärjestelmän ja elämäntapamme väistämättä järistykseen. Edessä on kulttuurimurros, jonka kaikkia vaikutuksia ei vielä pysty ennakoimaan. Jos ihminen lajina edes selviää!

Kaksi tuoretta esseeteosta lähestyy kuumottavia kysymyksiä kiinnostavasti eri tavoin. Pauliina Haasjoki ja Riikka Kaihovaara poikkeavat toisistaan kirjoittajina ja näkökulmissaan. Tandemina luettuna teokset täydentävät toisiaan.

Haasjoki kaartelee taivaalla, ensyklopedisesti sfääreissä, Kaihovaara iskee kyntensä lihaan, pihaan ja puuhun. Haasjoen esseet ovat muodoltaan kokeilevampia, mutta ajattelijana Kaihovaara on radikaalimpi. Apolloninen Haasjoki ja dionyysinen Kaihovaara ovat nykyesseistiikan Bonnie ja Clyde, Jekyll ja Hyde tai Putin ja Medvedjev: lukija saa täyslaidallisen aikalaiskuvausta ja filosofiaa; sivilisaatiokritiikkiä piisaa, joskin melko läntisestä vinkkelistä, molempien kirjoittajien kulttuuriviitteissä kun painottuvat kotimaisuuden lisäksi Yhdysvallat.



Haasjoen Himmeä sininen piste liitää läpi lukemattomien aiheiden, jotka kiertyvät kahdelle radalle, avaruuteen ja maapallon kohtaloon ympäristökriisissä. Teoksen nimi viittaa siihen miltä maa näyttää kuvattuna aurinkokuntamme laidalta, josta elollinen eksoplaneetta jo tunnistettaisiin.

Neljässä pitkässä esseessä Haasjoki harjaa tieteiskirjallisuutta, elokuvia ja nykytaidetta. Hän sukkuloi fysiikasta faabeleihin, somekeskusteluista avaruusolentoihin ja eläinten tietoisuuteen. Hän kritisoi rajatonta kehitysuskoa, joka huipentui avaruusohjelmassa. Arvostelun kohteena on usko ulkopuolisiin ratkaisuihin, kun ratkaisut olisi jokaisen tehtävä itse.

Parhaimmillaan Haasjoki luo hienoa synteesiä ja ajankuvaa, heikoimmillaan teksti hajoaa liikaan abstraktiuteen ja kokemusvajeeseen, vaikka käsitteellinen ilmaisu sinänsä onkin perusteltua teoksen merkityskentissä.

Haasjoki erittelee siirtymää ihmiskeskeisestä ajattelusta posthumanistiseen. Teoksen parhaita esseitä ovat ”Villi tulevaisuus” ja ”Muunlajiset”. Ensimmäinen pohtii maailmanloppua, tieteisfiktiota ja faktoja ympäristön tilasta. Seuraavat 20 vuotta ratkaisevat kuljetaanko kohti pannuhuonetta vai tasapainoisempaa tilaa, jossa voi opetella selviämään, uskoo Haasjoki. ”Muunlajiset” pohtii käsityksiä eläimistä nyt kun planeetan nisäkkäistä 96 prosenttia on ihmisiä ja kotieläimiä. Haasjoki tarkastelee tuotantoeläimiä, niiden kärsimystä. Eläinten ja ihmisten alistava kohtelu kulkevat käsi kädessä, vakuuttelee esseisti. Talouskasvu ja hyvinvoinnin tahkoaminen perustuvat osin eläinten tehostettuun hyväksikäyttöön.

Haasjoen luontokäsitys kärsii eräänlaisesta ”söpöydestä”. Esimerkiksi petojen petoluonteen kauhistelu tai oletus tuotantoeläinten ihmisenkaltaisista tunteista vaikuttaa perustuvan ihmiskäsitysten sijoittamiseen luontoon, joita siellä ei ole. Haasjoen peräänkuuluttamat humanismi (jotenkin laajennettuna myös eläimiin) ja verenvuodatuksen kielto ovat hyviä ihanteita, mutta on vaikea uskoa niiden pohjaavan biologiaan.


Haasjoki pohtii ilmastonmuutokseen varautumista ja ekologista teknologiaa. Kuinka siirtymä ekologiseen yhteiskuntaan tulisi tehdä? Yksilön kulutusvalinnoista ei ole kyse, vaan kollektiivisesta muutoksesta. Sen ei tarvitse olla vain kieltäymystä ja rajoituksia, vaan uusi tapa elää voi olla parempi ja mielekkäämpi.

Kapitalismia sekä tulo- ja varallisuuseroja Haasjoki kritisoi sivulauseessa. Mutta hän ei kirjoita näkyviin kuinka taloudellisesti oikeudenmukainen jälkifossiilinen yhteiskunta tulisi järjestää kirjoittajan itsensä kaltaisten koulutettujen keskiluokan älykköjen asiantuntijapuheenvuorojen ulkopuolella.

Teoksen esseeminä tuntuu ilmentävän ongelmia, joihin nykyihminen on ympäristökriisissä jämähtänyt. Esseeminä on tarkkailija, joka käsitteellistää mieluummin kuin toimii. Hän elää representaatioiden ja individualismin maailmassa. Minä tarkkailee tietokoneensa ruutua, puhuu somesta ja feedistään, kertoo vegaaniudestaan, ahdistuu eläintuotannosta, mutta vaikuttaa vieraantuneelta luonnosta. Hän ei liiku luonnossa, eikä kuvaa sitä. Vain yhdessä kohtaa hän vaikuttuu linnuista ja pohtii västäräkin kokemusmaailmaa. Omaa elämäntapaansa ja sen ekologista kestävyyttä hän ei esittele, eikä pura.


Kaihovaaran Villi ihminen lähestyy aiheitaan konkreettisemmin. Tavanomaisemman alun jälkeen teoksen esseet riehaantuvat rönsyille, mutta rihmasto pysyy kasassa dialektisen ja iskevän tyylin ansiosta. Esikoisteoksena Villi ihminen on reväyttävä ja panee ajatukset kuhisemaan, vaikka sen pohjimmiltaan romanttinen vire ei ehkä kaikkia miellytä.

Kaihovaara perkaa kulttuurin ja luonnon rajanvetoa. Hänestä ihminen on kaikessa osa luontoa, ei erillinen. Kaihovaaralle luonto on muutakin kuin raaka-ainevarasto tai söpö ja heikko, suojelun kohde. Se on ruma ja epäjärjestelmällinen ja versoaa myös ihmisen hylkäämille joutomaille. 

Villin ihmisen yhdeksässä esseessä kairaudutaan käsityksiin luonnosta ja ihmispsyykestä ja kaikkea hierotaan vasten modernia. Taustalla kulkevat pohdinnat puhtaudesta ja liasta, hallinnasta ja kaaoksesta. Ja läpi teoksen määritellään ”villiyttä”.

Kaihovaara sanoo suoraan: ympäristökatastrofeja on aina edeltänyt demokratian puute, sikailevan yläluokan loiskasvu.

Esseiden taustalla on posthumanistinen ajattelu. Esseisti viittoilee yhdysvaltalaisiin filosofeihin ja kirjailijoihin Timothy Mortonin ”pimeästä ekologiasta” John Zerzanin anarkopritivismiin ja Gary Snyderin luontoesseistiikkaan.

Erilaisten myyttien, kuten ”jalon villin” puhkominen on osuvaa, vaikka ei aina kovin uutta. Kaihovaaraa ruotii asioita pitkälti organismien ja kehollisuuden kautta. Esseissä syntyy dialektinen piiri: esitetäään väite ja sen jälkeen se pyritään kumoamaan jne.

Kaihovaara näkee luonnon moneutena, jossa on kaikki, julmuus ja kauhukin. Haasjoesta poikkeavasti Kaihovaaralle humanismi on luontoa tuhoavan modernin hiljainen rikoskumppani. Pitäisikö humanismi sitten hylätä ja mitä se tarkoittaisi? Vahvimman valtaa vai kaiken elollisen samanarvoisuutta? Kaihovaara ei vastaa.

Läpi teoksen kulkee ihmiskeskeisyyden kritiikki. Ihmisen on luovuttava ajatuksesta, että hän voi hallita luontoa, ensin turmelemalla ja sitten suojelemalla. Päinvastoin tulisi päästää ennakoimaton elinvoima itseemme, sillä sitä luonto merkitsee.

Kaihovaaran esseesubjekti on Haasjoen tapaan hänkin kaupunkilainen, mutta näyttää peuhaavan luonnossa enemmän, eräretkeillen, siirtolapuutarhaa viljellen, kasviksia hapattaen, kompostoiden, pyrkien kohti ekologisempaa elämäntapaa.

Villin ihmisen keskeisiä esseitä ovat ”Pimeän mielen ekologia”, ”Kulttuuri suolessamme” ja ”Myytti nimeltä antroposeeni”. Entä jos ihmismielen käsittäisi koneen sijaan ekosysteemiksi, pohtii Kaihovaara. Hän vetää vastaavuuksia biologisten toimintojen ja psyyken välille, versoamisesta mätänemiseen.

Esseisti valottaa suolistobakteerien merkitystä ja mahdollista yhteyttä aivoihin. Maapallon ensimmäiset elinmuodot, bakteerit, vallitsevat yhä planeettaa. Kenties ihminen onkin bakteerien orja, joka on noussut kapinaan yrittäessään tuhota elonkehän, pohtii Kaihovaara.

Kaihovaaralle ihminenkään ei ole yksilö, vaan ekosysteemi. Kaikkien eliöiden tapaan ihminen katsoo asioita omasta navastaan käsin ja käyttää muita hyödykseen. Tuhoudummeko juuri siksi, että olemme eläimiä? Luonnon historiassa on toistunut useita joukkosukupuuttoaaltoja ja eliöt ovat joskus itse aiheuttaneet tuhonsa, ehkä myös dinosaurukset.

Antroposeeni hävittää ihmisen, ja siksi ihmisen huoli luonnontuhosta on ”pelkoa oman perseemme puolesta”, väittää Kaihovaara. Luonto uusintaa itsensä ihmisen jälkeenkin ja vaikka ihminen tuhoaisi kaiken elämän, luonto olisi voittanut, ”sillä kuolema on osa elämää”. Kaihovaara suunnistaa nihilismin tuolle puolen, sillä nihilismikin on ihmiskeskeinen käsite.

Villi ihminen on oudon voimaannuttava kirja, vaikka kaikista väitteistä ei voi olla samaa mieltä, ei tarvitsekaan. Akateemisen filosofisia Kaihovaaran pohdinnot eivät ole, vaan hän pyörittelee ajatuksia kaunokirjallisen kahleetta.

Kaihovaara ruotii ihmisyyden pimeitä puoliakin päinvastoin kuin Haasjoki, joka jää pyörimään moralismiin ja hakee lähinnä ylätason ratkaisuja ekokriisiin.

Kaihovaara näyttää elonkehän kyvyn korjata itsensä. Hänen mukaansa tulisi antautua villiydelle, heittäytyä pimeään, jotta yhteiskunnat nyrjähtäisivät uuteen suuntaan. Villi ihminen pohtii uusvanhaa luontoyhteyttä, juurtumista paikalliseen luontoon, jossa sen rönsyily järjestää kaiken.

Anarkoprimitivistinen usko kulttuurin ja lopulta symbolisen järjestelmänkin poisjuurimisen jälkeen esiin pulpahtavasta kokemuksen aitoudesta on silti huvittava. Heideggerilaisessa autenttisuuden kaipuussaan ja radikaalissa rousseulaisuudessaan se on läpeensä kulttuurinen käsitys, vaikka vastustaa kulttuuria.



Kirjallisuus muuttaa käsityksiämme todellisuudesta. Entä jos modernisaatio ei olekaan nousua yli-ihmisyyteen, vaan ihmisen sukupuuton katalyytti? Jotta näin ei kävisi, tarvitsemme tuoreen yhteyden elonkehään ja itseemme – olemmehan osa luontoa.

Ympäristökriisi on ratkaistavissa vain yhteistoiminnalla, kollektiivisin ratkaisuin, ei kääntymällä toisiamme vastaan. Luettuanne painukaa korpeen, ystävät – yhdessä – sillä nyt ei ole aika kasvattaa betonikuorta.



Pauliina Haasjoki: Himmeä sininen piste. Poesia 2019. 319 s.
Riikka Kaihovaara: Villi ihminen ja muita luontokappaleita. Atena 2019. 224 s.



Kritiikki on ilmestynyt Ydin -lehdessä 1/2020.







Vinoturpaiset sisarukset

Joskus tunnemme kateutta tai ylenkatsetta toista ihmistä kohtaan ja toivomme, että hänet liiskattaisiin kuin kärpänen. Harvemmin toteutamme ...