keskiviikko 31. elokuuta 2022

Ukrainan kirjallisuuden katkennut kukinto

 

Ville Ropponen



1930-luvulla 260:sta ukrainalaisesta kirjailijasta 223 ammuttiin tai tuomittiin vankileirille tai karkotukseen, kahdeksan kirjailijaa teki itsemurhan ja 16 katosi. Stalinin vainojen jälki tuntuu yhä ukrainalaisessa kirjallisuudessa.



Ukrainan ensimmäistä modernia kirjailijapolvea kutsutaan ”teloitetuksi renessanssiksi”. Stalin siivosi Ukrainan älymystön samaan aikaan, kun maassa raivosi hirvittävä holodomor, kollektivoinnin aiheuttama nälänhätä, joka surmasi miljoonia ihmisiä.

Ukrainan ensimmäisten nykyaikaisten kirjailijoiden kohtalo valaisee neuvostokirjallisuuden käännettä stalinistiseen kulttuuripolitiikkaan. Vallankumouksen jälkeinen rajoitettu sallivuus vaihtui 1930-luvun alussa tiukkaan ideologiseen kuriin. Nouseva neuvostoimperialismi johti vähemmistökielten ja -kulttuurien alasajoon.

Neuvostointelligentsijaa vainottiin yleisesti vasta suuren terrorin aikana 1936-1938. Miksi ukrainalainen älymystö tuhottiin jo useita vuosia aiemmin? Entä mitä etnispohjainen vaino kertoo stalinismista, jota ei ole ollut tapana liittää kansalliseen sortoon – toisin kuin natsismia?


Terrorin pyörteisiin liittyy kiinteästi Harkovaan pystytetty kirjailijatalo, Slovo. Kivikolossi kohoaa nykyäänkin kaupungin keskustan liepeillä. Harkova oli 1919-1934 Neuvosto-Ukrainan pääkaupunki. Viisikerroksinen, ilmasta katsoen C-kirjaimen muotoinen rakennus on nyt tavallinen asuintalo. Alunperin Slovo-talo rakennettiin vain kirjailijoille.

Talon muoto pohjasi siihen, että kyrillisten kirjainten ”C” vastaa latinalaisten kirjainten ”S”:ää, ja se taas oli sanan ”Slovo” ('sana') alkukirjain.

Joulukuussa 1929 yli 60 ukrainalaista sanataiteilijaa perheineen muutti tuliterään pytinkiin.

Taloon asutetuista kirjailijoista Mykola Khylovyi, Mykola Kuliš, Mykhailo Jalovyi ja Ostap Višnja olivat 1920-luvun nuoren ukrainalaisen polven tärkeimpiä. Kirjailijoiden lisäksi taloon muutti joitakin muitakin taiteilijoita, kuten elokuvaohjaaja Oleksandr Dovženko ja teatteriohjaaja Les Kurbas – molemmat neuvostokulttuurin eturiviä.

Talo tuli tarpeeseen. Kasvavassa Harkovassa oli 1920-luvulla huutava pula asunnoista. Köyhimmät kirjailijat asuivat työhuoneillaan, nukkuivat jopa käytävillä. Kirjoituksiaan he pitivät metallipadoissa, jotta hiiret eivät järsisi niitä.

Kun Višnja, suosittu satiirikko, pyysi kirjailijaryhmä Plug:in (”Aura”) nimissä neuvostohallitusta rakentamaan kirjailijoille asuintalon, vallanpitäjät innostuivat heti. Heidän näkökulmastaan oli oivaa, jos Ukrainan keskeiset kirjailijat koottaisiin yhteen pidettäväksi silmällä. Neuvostoliitossa korostettiin ammattia ja muutkin ammattiryhmät tehdastyöläisistä politrukkeihin asutettiin usein omiin taloihinsa.


Stalin kaavaili kirjailijoille tärkeää propagandistista tehtävää ”ihmissielun insinööreinä”. Uskollisille taiteilijoille neuvostohallitus tarjosikin kepin lisäksi porkkanaa – etuisuuksia työtiloista ja muhkeista rojalteista asuntoihin ja lomasanatorioihin. Moskovassa ja Leningradissa annettiin rakennuksia kirjailijoiden käyttöön.

Varta vasten kirjailijoille rakennettu Slovo oli omaa luokkaansa. Talossa oli suuret, 3-5 huoneen asunnot, joissa oli isot ikkunat, kylpyhuone, keskuslämmitys ja puhelinyhteys. Viimeksi mainittu etu mahdollisti irvokkaasti myös kirjailijoiden salakuuntelun. Oli taiteilijastudioita, lastentarha sekä katolla solarium ja suihku. Kaikki tämä oli huimaa luksusta aikansa Neuvostoliitossa, jossa peruskansalaiset elivät ahtaasti yhteisasunnoissa.

Slovoon muuttaneet kirjailijat saivat kuitenkin pian huomata, että unelmien talosta tuli myös heidän vankilansa – ja monelle viimeinen osoite.



On kohtalon ironiaa, että Slovo-talon valmistuessa 1929 tuhon kello tikitti jo, vaikka sitä oli vaikea aavistaa.

Päättyvä vuosikymmen oli ollut silkkaa ukrainalaisen kirjallisuuden nousua. Varhaisen neuvostovallan korenizatsija- eli alkuperäistämispolitiikka merkitsi tukea vähemmistökielille ja -kulttuureille, ja samalla lukutaidottomuus pyrittiin poistamaan. Tämä kaikki sai tsaarin valtakunnassa sorretun ukrainalaisen kirjallisuuden herahtamaan kukkaan.

Syntyi nuori polvi ukrainaksi kirjoittavia kirjailijoita, ja ensi kertaa heille laaja lukeva yleisö. Uusi polvi katsoi itsensä kansalliskirjailija Taras Ševtšenkon (1814-1861) työn jatkajaksi, mutta myös tuoreiden urien kyntäjäksi: muodostettiin kirjailijaryhmiä proletaareista futuristeihin, uusklassisteihin ja maaseutukirjailijoihin.

Uudet kirjailijat tulivat alemmista luokista, eivätkä he vastustaneet neuvostovaltaa, mutta kannattavat itsenäistä ajattelua ja ukrainalaisuutta sekä elättelivät usein bolševismista eroavia ideoita sosialismista. Monet ajattelivat myös, ettei taiteen tarvinnut heijastaa ideologiaa, päinvastoin kuin Stalin kaavaili.

Ajan proosassa nousi esiin juonettomuutta painottanut virtaus; runoudessa näkyi futurismi ja symbolismi. Vaikutteita etsiessään ukrainalainen nuori polvi ei hakenut niitä niinkään venäläisestä kulttuurista vaan kääntyi kohti eurooppalaista modernismia.

Yhteiskuntakritiikkiäkin löytyi. Esimerkiksi Khylovyn kuuluisa romaani Ja (romantika) (1924, ” Minä (romantiikka)”), kuvaa pettymystä vallankumoukseen, ajan ristiriitoja ja ihmiskuvan pirstoutumista. Romaani ammentaa kirjailijan kokemuksista Venäjän sisällissodassa. Päähenkilö, nimetön ja persoonaton Tšekan upseeri, tuomitsee oman äitinsä kuolemaan vallankumouksen ihanteiden nimissä. Romaani tiivistyy kysymykseen: oliko vallankumous tällaisen uhrin arvoinen?


Stalin käynnisti 1930-luvun alussa maatalouden kollektivoinnin. Sitä vastustaneita vainottiin, teloitettiin ja pakkosiirrettiin sadoin tuhansin. Samaan aikaan ”taiderintamalla” alkoi Stalinin kulttuurivallankumous, joka merkitsi myös kirjailijoiden liikkumatilan kaventumista.

Nyt myös uuden ukrainalaisen kirjallisuuden piirteet muuttuivat epäilyttäviksi. Modernismi tuomittiin ”formalismiksi”, ja vähemmistöjen kulttuuripyrkimykset alettiin nähdä ”porvarillisena nationalismina”. Tässä ilmapiirissa erityisen epäilyttävää oli se, että ukrainalaiset kirjailijat kirjoittivat ukrainaksi.

Heikommin tunnettu tosiasia on, että Stalinin vainojen ensimmäisiä uhreja olivat vähemmistöt. Niiden johtoryhmät ja älymystö repressoitiin ennen 1930-luvun puoliväliä. Esimerkiksi krimintataarien älymystö tuhottiin jo 1928. Suomalais-ugrilaisten kansojen älymystöt taas puhdistettiin 1932-1933 niin sanotun SOFIN:in eli ”suomalaisten kansallisuuksien vapautumisen liiton” jutussa.

Vuoden 1932 lopussa kollektivointi eteni pahimpaan vaiheeseensa. Etenkin Ukrainassa Stalin käytti nälkää aseena nujertaakseen vastahankaiset talonpojat, heiltä takavarikoitiin kaikki vilja. Alkoi hyytävä holodomor.



Nälänhädän raivotessa pahimmillaan toukokuussa 1933 pidätettiin Mykhailo Jalovyi, yksi nuorten kirjailijoiden henkisistä johtajista. Ystävänsä nappaamisesta järkyttyneenä Mykola Khylovyi teki itsemurhan. Hänen viime viestissään luki: ”Jalovyin pidätys on kokonaisen sukupolven murhaamista – minkä tähden?”

Kokonaisesta sukupolvesta oli todellakin kysymys. Slovo-talon 66:sta asunnosta pidätykset iskivät seuraavan vuoden aikana 40:een. Kirjailijoita syytettiin vastavallankumouksellisuudesta, porvarillisesta nationalismista, vakoilusta tai milloin mistäkin. Samaan aikaan ukrainan kielen sanakirjojen julkaisu lopetettiin, ja kielen ortografiaa muutettiin venäjää vastaavaksi.

Valtaosaa ukrainalaisista kirjailijoista ei ammuttu heti, vaan he päätyivät Solovetskin leirille Vienanmerellä.

Sieltä heidät noudettiin lokakuun vallankumouksen 20. vuosipäivän aattona 1937 ja kärrättiin Karhumäen lähelle, ei kauskaan Suomen rajasta. Sellä oli Sandarmokh, tuhansien ihmisten teloituspaikka, jonka Karjalan Memorialin johtaja Juri Dmitrijev löysi vuonna 1997.

Sandarmokhissa ammuttiin lähes 300 ukrainalaista kirjailijaa, taiteilijaa, opettajaa ja toimittajaa, heidän joukossaan Mykhailo Jalovyi, Mykola Kuliš ja Les Kurbas.

Tapahtuman muisto on häpeällinen myös nyky-Venäjällä ja sitä pyritään peittelemään: Sandarmokhin löytänyt Dmitrijev tuomittiin 2021 näytösoikeudenkäynnissä 15 vuodeksi vankeuteen.



Millaisia vaikutuksia 1930-luvun vainoilla oli ja on yhä ukrainalaiseen ja erityisesti ukrainankieliseen kirjallisuuteen?

Emigranttiukrainalaisten kirjailijoiden liiton vuonna 1954 julkaisemien tietojen mukaan 1930-luvulla 260:sta ukrainalaisesta kirjailijasta 223 ammuttiin tai tuomittiin vankileirille tai karkotukseen, 8 kirjailijaa teki itsemurhan ja 16 katosi. Käytännössä ukrainalainen kirjallisuus siis lakkasi lähes olemasta.

Jotkut harvat merkittävät kirjailijat selvisivät vainoista, kuten kymmenen vuotta Gulagissa riutunut Ostap Višnja. Ne harvat kirjailijat, joita ei teloitettu tai viskattu leireille, kuten Mykola Bažan, joutuivat nöyrtymään oikeaoppisen taiteen tekijöiksi.

Stalinin kuoleman jälkeen useimmat vainoissa surmatut kirjailijat rehabilitoitiin, mutta sorrosta puhuminen oli kiellettyä aina Neuvostoliiton viime vuosiin.

Ukraina on monikielinen maa ja tulee olemaan. Kolmasosa ukrainalaisista ei osaa ukrainaa, mutta kaikki vähintään ymmärtävät venäjää.

Kielenpuhujien määrään suhteutettuna ukrainan asema ei ole vieläkään kovin vahva.



Ukrainankielisen kirjallisuuden julkaisumäärät ovat vasta viime aikoina lähteneet kasvuun. Samoin on ukrainankielisen median volyyymin suhteen. On vaikea välttyä ajatukselta, etteikö tämä kaikki pohjaisi pitkälti 1930-luvun sortoon. Ukrainassa holomor ja älymystön puhdistukset katsotaankin kansanmurhaksi, ja näkemyksen jakavat myös monet ulkomaiset historioitsijat.

Ukrainan kielen käyttö on lisääntynyt 2010-luvulla, ja vuoden 2019 laki teki siitä ainoan virallisen kielen. Ukrainankielinen kirjallisuus on silti kaukana venäjänkielisen kirjallisuuden asemasta.

Vuosituhannen alkuvuosina Slovo-talon portille ripustettin laatta, jossa lueteltiin talossa asuneet kirjailijat. ProSlovo-hanke talon muiston vaalimiseksi alkoi 2017. Samana vuonna ukrainalaisen kirjallisuuden kirjasto suljettiin Moskovassa ja osa sen kirjoista tuhottiin. Kirjastoa pyörittänyt Natalia Šarina tuomittiin neljäksi vuodeksi vankilaan ”vihan lietsomisesta venäläisiä kohtaan”.

Presidentti Putinin täysimittainen hyökkäys Ukrainaan 2022 jatkaa vanhaa isovenäläistä pyrkimystä hävittää ukrainalaisuus kokonaan.




Artikkeli on ilmestynyt Parnassossa 4/2022.


torstai 18. elokuuta 2022

Emmekö muka nähneet?

Teksti: Ville Ropponen


Euroopassa on sodittu jo puoli vuotta. Diktatuuri rynnäköi demokratiaa vastaan. Pian Putinin Venäjän Ukrainaan hyökkäyksen jälkeen EU:ssa ja Suomessa alettiin kysellä: miksi emme nähneet Venäjän uhkaa kristallipallosta?


Siiinäpä kysymys: miksi emme nähneet? Emme, vaikka kaikki oli tapahtunut vuosia aivan silmiemme edessä: sananvapauden kuristus, opposition ja kansalaisyhteiskunnan tukahduttaminen, erimielisten ja vähemmistöjen vaino, korruptio ja poliittiset salamurhat. Aseitakin Putin oli käyttänyt jo Tšetšeniassa 1999-2003, Georgiassa 2008 sekä Krimillä ja Itä-Ukrainassa vuodesta 2014.

Pitäisikin kysyä: miksi Putinin hyökkäys Ukrainaan oli yllätys niin monelle? Oliko taustalla enemmänkin se, että olimme nähneet mitä tapahtui, mutta emme olleet katsoneet – emme halunneet katsoa?

Ennen kuin pohdin mistä tämä johtuu ja miksi monella Suomessa tuntuu olleen silmälaput Venäjän suhteen – poliittisesta suuntauksesta huolimatta – muistelen hieman omia Venäjän kokemuksiani.


Venäjä ei ole enää demokratia

Matkustin ensi kertaa Venäjälle kesällä 1999. Minua innosti itänaapurin eksoottinen monikulttuurisuus, länsimaista poikkeavat tavat ja kulttuurit sekä vehmas luonto. Häikäistyin arjen anarkistisen vapauden maasta, jossa tuntui voivan tapahtua lähes mitä tahansa ja milloin tahansa. Nuorena tämä tuntui tietenkin mielettömän siistiltä.

Kesällä 2005 matkalla Marinmaalle alkoikin sitten tapahtua. Haastattelin marilaisia kulttuuriaktivisteja, ja he kertoivat poliittisesta sorrosta. Jouduin turvallisuuspalvelu FSB:n pidättämäksi, agentit kuulustelivat minua ja sain sakot ”viisumin rekisteröintirikkeestä”. Seurasi viisumikielto. Itänaapurin mediassa minut leimattiin esimerkiksi tahoista, jotka liikkuvat Venäjällä ”toimittajan peiteroolissa pitäen yhteyksiä läntisiin tiedustelupalveluihin” ja välittäen ”kuriirina toimintaohjeita ja rahaa nationalisti-separatisteille”.

Se oli silmät avaava hetki. Silmiäni eivät avanneet vain Venäjän tiedustelupalvelun suuri valta vaan ennen muuta mediassa käytetyn retoriikan stalinistinen tai fasistinen sävy.

Ylen Mot-ohjelman haastattelussa sanoin syksyllä 2005, että Venäjä ei ole enää demokratia. Tuolloin väitteeseen suhtauduttiin joko vaieten tai vähätellen. Moni toimittajakollega naureskeli ”huomiohakuisuuttani”, ikään kuin olisin tahallani hommannut itselleni viisumikiellon.

Vettä virtasi Volgassa, ja tsaari antoi anteeksi syntiselle. Viisumikieltoni päättyi 2013 ja pääsin taas Venäjälle. Katsellessani opposition vappulkulkutta Pietarin leiskuvassa keväässä ja kulkueen raskasta poliisivartiota tunsin mieleni apeaksi. Venäjän luisu autoritarismiin tuntui vain kiihtyvän. Tapasin Pietarissa myös alakulttuuriväkeä ja taiteilijoita, joiden yhteiskuntakritiikki oli pelotonta. Venäjän kehitys ei tuntunut toivottomalta.

Matkustelin Venäjällä 2014-2020 ja keräsin aineistoa tietokirjoihin. Vuosi vuodelta ihmisistä tuntui tulevan entistä varovaisempia ja kyräilevämpiä. Moni alkoi painottaa, että ”ei puhuta politiikkaa”. Se mitä poliitiikalla tarkoitettiin näytti laajenevan koko ajan. Ja sittenkin maasta yhä löytyi kriittisiä taiteilijoita, toimittajia, alakulttuuriväkeä ja vähemmistöaktivisteja.


Viimeiset askeleet avoimeen diktatuuriin

Kesällä 2019 olimme suomalaisen kaverini kanssa katsomassa opposition mielenosoitusta rehellisten vaalien puolesta Moskovassa keskustassa. Kaupunki oli täynnä poliiseja ja kansalliskaaartia ja panssaroituja ajoneuvoja. Poliisi pysäytteli ihmisiä kaduilla mielivaltaisen näköisesti. Illalla tapasimme venäläisiä tuttuja ja menimme kävelemään puistoon Tsvetnoi-bulevardin suunnalle lähelle Moskovan sirkusta. Opposition ehdokkaat olivat aiemmin puhuneet puistossa ja se oli mustanaan väkeä. Poliisi oli myös paikalla, jossain ihmisten takana, mutta hämärtyvässä ilmassa oli vaikea nähdä tarkasti.

Kävelimme taaajan ihmisjoukon mukana puiston päähän, ja silloin poliisi alkoi äkki saartaa joukkoja ja pidättää ihmisiä. Jouduin kiinni ja minut kannettiin kalteriautoon. Sinne oli lisäkseni tuotu kymmenkunta henkilöä, kaikki nuoria miehiä. Perillä kaukaisen lähiön poliisiasemalla, vihreän metrolinjan päässä, näytin passiani ja kerroin joutuneeni sattumalta pidätetyksi. Ulkomaalaisena minut päästettiin yllättävänkin pian pois. Muut pidätetyt jäivät asemalle, vaikka eivät hekään olleet tehneet muuta kuin kävelleet puistossa.

Kesällä 2019 minusta näytti, että Venäjä astelee viimeisiä askelia avoimeen diktatuurin ja myös sanoin näin suomalaisen median haastattelussa. Sen jälkeen Putin vahvisti perustuslain muutoksella asemansa presidenttinä aina vuoteen 2036 asti; oppositiopoliitikko Aleksei Navalnyi yritettiin myrkyttää, ja kun hän palasi Venäjälle saatuaan hoitoa ulkomailla, hänet heitettiin vankilaan.

Tämä kaikki tapahtui jo ennen Venäjän täysimittaista hyökkäystä Ukrainaan. Täytyy palata alun kysymykseen: Miten niin Putinin Venäjän uhkaa ei meillä osattu nähdä tai ennakoida, kun kaikki tapahtui aivan silmiemme edessä?


Turha vaarantaa kaupankäyntiä

Kyse onkin siitä, ettei Venäjän pyllymäkeä diktatuuriin juuri kukaan ottanut vakavasti. Ei pitkään aikaan. Tämän asenteen taustalta löytyi erilaisia syitä. Oli kylmän sodan painolastia ja naiiviutta, mutta myös tekopyhyyttä, ahneutta ja mukavuudenhalua. Ehkä eniten vaikutti silti läntinen orientalismi ellei rasismi. Lännessä ei oltu koskaan valtavan kiinnostuneita Venäjän demokratiakehityksestä, joka oli ottanut takapakkia jo Jeltsinin aikana. Enemmänin ajateltiin, että kun kauppa kävi, niin mitäpä itänaapurin politikka meille kuului. Samalla tavalla länsimaat suhtautuvat Kiinaan tai Saudi-Arabiaan.

Putinismin uhrit olivat sitä paitsi pitkään vain venäläisiä tai muita ei-eurooppalaisiksi miellettyjä, kuten georgialaisia, joista länsimaalaisten ei tarvinnut välittää. Ukrainalaisistakaan ei ennen vuotta 2014, tai sen jälkeenkään juuri perustettu, olivathan he jonkinlaisia ”puoli-ryssiä”, joiden maan olisi eurooppalaisten mielestä parempi sopia Venäjän kanssa vaikka kuinka huonoin ehdoin. Turha heiluttaa venettä ja vaarantaa kaupankäyntiä.

Suomessa Venäjään on lisäksi tavattu suhtautua eri tavoin kuin muihin suurvaltoihin. Esimerkiksi suomalaisessa vasemmistossa voi yleensä olla anti-imperialisti tasan yhdellä tavalla, arvostelemalla Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten toimia.

Esimerkiksi eräässä vasemmistolaisessa kulttuuriyhdistyksessä minut painostettiin 2018 ulos johtokunnasta ja koko järjestöstä. Syynä oli Venäjän neuvostohistoriaan liittyvän pomomiehen glorifiointi. Vastustin glorifiointia. Ei pidetty siitäkään, että olin kanavoinut varoja ja tukea Putin-kriittisille tahoille tai että esitin järjestön somekanavissa näkemyksiä Venäjän historiasta. Yhdistyksen johtokuntaan nousi ryhmä kuvataiteilijoita, sarjakuvapiirtäjiä ja stand-up-koomikkoja, joilla oli yhteyksiä Suomen kommunistiseen puolueeseen ja Lenin-museon entiseen johtajaan. He puhdistivat järjestön johtokunnan miehittäen sen omilla kannattajillaan.


Jälkimodernin fasismin majakka loistaa

Jos palataan pohtimaan kansainvälistä politiikkaa, niin on selvää, että kilpailu voimavaroista kovenee ilmastonmuutoksen ja ympäristökriisin uhatessa. Jotkut muistuttavat, että kaikki ei alkanut Ukrainasta vaan kansainvälisen järjestelmän ja YK:n arvovalta on rapautunut jo pari vuosikymmentä, alkaen Yhdysvaltain invaasioista Afganistaniin ja Irakiin, länsivaltojen sekaantumisesta Libyan sotaan 2011 ja niin edespäin.

Tämä ei kuitenkaan puolusta Venäjän toimia, päinvastoin. Samalla tavalla Britannian ja Ranskan imperialismi 1900-luvun alussa tavallaan vakuutti Hitlerin siitä, että hän voi käyttää samoja menetelmiä – potenssiin kaksi – kolonisoidessaan Euroopan revanštisessa pyrkimyksessä palauttaa Saksan imperiumi. Ukrainassa ei ole kyse vain suurvaltapelistä, kuten äärioikeiston ja -vasemmiston nokkelat geopoliitikot tulkitsevat, vaan kansanmurhaan tähtäävästä hyökkäyssodasta, sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan.

Fossiilikapitalistiset eliitit ovat 1980-luvun lopulta lähtien tienneet ilmastonmuutoksen tulevan ja katkoneet siksi siteitään muuhun ihmiskuntaan, Venäjä ei ole poikkeus. Ukrainan sota on osa konservatiivisten eliittien globaalia pyrkimystä keskittää valta itselleen. Kapitalismin kriisiytyessä eliitit käyvät myös toisiaan vastaan. Jälkimodernin fasismin majakka loistaa nyt Moskovassa, mutta se tavoittelee tulta myös muualla.

Sekä oikeiston että vasemmiston on syytä katsoa peiliin: ihmisoikeuksien rikkojia ja luisua diktatuuriin ei tule tuomita vain niillä ilmansuunnilla, jotka sopivat mukavuusalueeseen vaan arvojen on oltava jakamattomia kaikissa tapauksissa.

Siihen asti kunnes fasismin majakka sammuu näen unta demokraattisesta Venäjästä, joka kohtelisi naapureitaan ja omia kansalaisiaan kunnioituksella. Se olisi maa, jonne voisi palata ilo takataskussaan.



Ilmestynyt myös Kansan Uutisissa 13/2022 (17.08.2022).





lauantai 12. maaliskuuta 2022

Hoiperteleva maailmanjärjestys


Ville Ropponen



Miksi Venäjästä ei sitten tullut Neuvostoliiton hajottua ”tavallista markkinatalousmaata” ja parlamentaarista demokratiaa länsimaiseen malliin, kuten toiveikkaimmat ennustukset odottelivat? Venäjän demokratialle ja kansalaisyhteiskunnalle oli kuitenkin syntynyt hyvä alku Mihail Gorbatšovin perestroika-ja glasnost-poliitikan, ylhäältä johdetun demokratisoitumisen aikana. Erityisesti sananvapaus ja sen myötä kansalaisten rohkeus esittää näkemyksiään julkisesti, olivat kasvaneet suuresti.

Demokratisoitumisen haaksirikon alkusyyt saattavat piillä Gorbatšovin ja Neuvostoliiton läntisten lainoittajien erimielisyydessä talouspolitiikasta. Gorbatšovin pyrkimyksenä oli jonkinlaisen sosiaalidemokratian rakentaminen. Naomi Kleinin mukaan läntiset lainoittajat vaativat kuitenkin uusliberaalien talousuudistusten rajua läpiajamista – ja tähän Gorbatšov ei ollut valmis. Tilalle saapasteli sitten Boris Jeltsin, joka sai länsivaltojen jatkuvan tuen. Vanhoilliskommunistien vallankaappausyritys sinetöi Neuvostoliiton hajoamisen.

Jeltsinin talousuudistajat sovelsivat Milton Friedmanin ja taloustieteen ”Chigagon koulukunnan” uusliberalistisia oppeja. Amerikkalaisten talousneuvonantajien tuella toteutettiin ”shokkiterapia” ja ”sadan päivän loikka kapitalismiin”, jonka seurauksena Neuvostoliiton valtionomaisuus valui pitkälti harvojen käsiin. Venäjän kansallisomaisuus yksityistettiin ja myytiin polkuhinnalla Jeltsinin ympärillä pörräävälle liikemiesten ja poliitikkojen piirille. Venäjän turbokapitalistisia yksityistäjiä onkin nimitetty kuvaavasti ”kapitalistisiksi bolševikeiksi”. Kuten Klein on osoittanut teoksessaan Tuhokapitalismin nousu (2008) korruptio ja suoranaiset talousrikokset ovat olleet tunnusomaisia kaikissa uusliberalistisen kapitalismin hankkeissa ympäri maailmaa.

Demokratialiike oli kuitenkin 1990-luvun alussa yhä vahvoilla Venäjällä ja turbokapitalismin vastustus oli laajaa. Tämä laantui syksyllä 1993, kun Jeltsin kukisti asevoimin markkinafundamentalistisia uudistuksia uhmanneen parlamentin eli Venäjän duuman. Ostankinon TV-tornin luona sisäministeriön joukot ampuivat noin sata mielenosoittajaa. Yli 500 sai surmansa, kun armeija komennettiin tulittamaan ”valkoista taloa” eli duuman rakennusta, jonne parlamentti oli lukittautunut.

Länsimaisessa mediassa levinneen kertomuksen mukaan kyse oli vain Neuvostoliittoa takaisin haikailevien kommunistien vallankaappauksen tekeminen tyhjäksi – ei suinkaan minkäänlaiset diktaattorinotteet.

Jeltsinin autoritaariset toimet kuitenkin romauttivat hänen kannatuksensa. Kääntääkseen huomion ongelmista Jeltsin aloitti joulukuussa 1994 ensimmäisen Tšetšenian sodan. Sota ei sujunut niin hyvin kuin odotettiin, ja Jeltsinin uudelleenvalinta oli yhä epävarma. Yksityistämispoliitikasta hyötyneet suurliikemiehet rahoittivat avokätisesti hänen kampanjansa vuoden 1996 presidentinvaalien alla. Jeltsin sai mediassa valtavasti enemmän huomiota kuin muut ehdokkaat, ja lopulta hänet valittiin uudelleen.

Jeltsinin valta jatkoi uusliberalistisia ”talousuudistuksia”, jotka johtivat ajoittaisiin kriiseihin ja ennen muuta rikkaiden ja köyhien kuilun repeämiseen. Maatilat ja yritykset menivät vararikkoon, työttömyys räjähti käsiin, ja kymmenet miljoonat venäläiset suistuivat äärimmäiseen köyhyyteen. Jos ei lasketa nälänhätiä, kulkutauteja ja sotia niin koskaan ennen ei niin suuri joukko ihmisiä ole menettänyt niin paljon niin lyhyessä ajassa kuin entisen Neuvostoliiton kansalaiset 1990-luvulla. Alkoholismi, huumeiden käyttö, AIDS ja itsemurhat lisääntyivät rajusti. Katulapsien ja kodittomien määrä huimasi päätä. Lisäksi satojentuhansien entisen itäblokin köyhtyneiden naisten kohtaloksi tuli joutuminen mukaan tyttökauppaan, jonkinlaiseen postmoderniin orjakaupan muotoon. Vain hieman liioitellen voidaan puhua ”taloudellisesta kansanmurhasta”.

Neuvostoliiton kansallisomaisuuden kahminut joukkio ja Jeltsinin valta joka laillisti kahminnan, julistivat itsensä demokraateiksi. Onko tätä taustaa vasten mikään ihme, että Venäjällä suhtaudutaan ”demokratiaan” epäillen? Usein sen todetaan olevan pikemminkin ”dermokratiaa” - paskavaltaa.

Venäläisten enemmistö ei käsitä, ettei Jeltsinin kaudella ollut todellista demokratiaa, vaan nimenomaan Jeltsin siirsi demokratialiikkeen vaatimukset sivuun amerikkalaisten neuvonantajien myhäillessä taustalla: ”Pinochetin vaihtoehto” eli autoritaarinen kapitalismi oli toteutunut. Tätä tosiasiaa ei muuta miksikään se, että läntisessä mediassa Jeltsiniä aina suitsutettiin ja hänen politiikkaansa kuvattiin ”uudistusmieliseksi” ja ”demokratiaan siirtymisen välivaiheeksi”, teki hän mitä hyvänsä.



***



Aasian talouskriisi lähti leviämään vuonna 1998, ja Venäjän epävakaa talous romahti. Kansa syytti kaikesta Jeltsiniä, ja presidentin suosio painui pohjalle. Alkoholisoitunut ja sairas Jeltsin alkoi muutenkin olla kannattamaton sijoitus. Kun talousoligarkkien tulevaisuus oli uhattuna, talousprojektin pelastaminen ja heidän kannaltaan vaarallisen aidon demokratian torjuminen vaativat ripeitä toimia. Syksyllä 1999 Venäjällä tapahtui sarja tuhoisia terrori-iskuja, jotka tulivat kuin salama kirkkaalta taivaalta. Kun oli reagoitava, tarvittiin katalyytti, katastrofi, ja katastrofi tuli.

Tämä hieman Yhdysvaltain 11.9.2001 terrori-iskuja niiden jälkiseurauksia muistuttava tapahtumasarja nosti esiin aiemmin tuntemattoman pääministeri Vladimir Putinin. Oligarkit junailivat hänet presidentiksi, ja vaalit olivat vain muodollinen näytelmä. Terrori-iskujen lietsomassa pelon ilmapiirissä entinen KGB-mies presidenttinä näyttäytyi monen venäläisen silmissä vahvalta kädeltä, joka tarjoaa turvaa.

Venäläisen tuttuni Aleksein kommentti valaisee Putinin alkuvaiheen suosion salaisuutta: ”Lännelle oli syntynyt kylmän sodan voittajan syndrooma, Venäjälle oli lähetetty satoja länsimaisia neuvonantajia, tyrkytetty kannattamattomia taloudellisia kauppasopimuksia ja miljardivelkoja. Näiden neuvonantajien ja omien uusdemokraattien johdolla järjestettiin yksityistäminen, jonka seurauksena kansa köyhtyi ja repesi kuilu rikkaiden puolirikollisten oligarkkien ja tavallisten ihmisten välillä. Tietenkin kansakunta vaati oikeudenmukaisuutta ja näki Putinissä kovan ja terveen johtajan, joka saa kaiken tämän kaaoksen kuntoon ja kuriin”.

Kuinkas sitten kävikään? Vielä 2000-luvun alkupuolella Putin oli uudistus- ja taantumuslinjan välinen tasapainoilija. Hän rupesi kuitenkin alusta asti keskittämään valtaa.

Venäjällä monet pitävät Putinin valtakautta iskuna uusliberalistista talouspolitiikkaa vastaan. Tarkemmin katsottuna kyse on näköharhasta. Putin on lietsonut kansan vihaa 1990-luvun tapahtumia kohtaan. Ne kuvataan usein ulkomaiden salaliitoksi, jonka tarkoitus oli saattaa neuvostoimperiumi polvilleen ja alistaa Venäjä ”ulkoa johdettavaksi”. Venäläisten herkkäuskoisuus ja kiitollisuus siitä, että Putin lopetti 1990-luvun sekasorron, on auttanut häntä pystyttämään oman valtajärjestelmänsä. Putinin toimet monia 1990-luvun oligarkkeja vastaan ovat olleet lähinnä symbolisia – ja usein rangaistuksia esimerkiksi politiikkaan sekaantumisesta, kuten Hodorkovskin tapauksessa.

Putin on kerännyt ympärilleen uuden ”valtionoligarkkien joukon”. Uuden Venäjän poliisivaltiossa media on otettu haltuun, ja oppositio ajettu pikkuhiljaa yhä ahtaammalle. Tässä modernissa feodalismissa turvallisuuspalvelu FSB on pyörittänyt pitkälti sekä politiikkaa, että taloutta. Taloudellinen epätasa-arvo ei kuitenkaan gini-indeksillä mitattuna ole Venäjällä sen suurempi kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa. Venäjän puoluejärjestelmä jäljittelee läntisiä malleja, mutta päätökset tapahtuvat kulisseissa.

Putinin onneksi hänen hallintokaudellaan öljyn maailmanmarkkinahinnat ovat olleet korkealla. Putinilainen ”vakaus” on syntynyt öljytulojen pohjalta. Presidentin kansansuosio nojaa vahvasti siihen, että vaurauden kasvaessa yhä suurempi osa kansasta on päässyt vuosituhannen vaihteen jälkeen taloudellisesti jotenkin jaloilleen. On syntynyt myös jonkinlainen venäläinen keskiluokka, joka on tosin talouskriisin ja talouspakotteiden alettua nopeasti kutistumassa.

Jo ennen Neuvostoliiton hajoamista nationalistiset aatteet alkoivat vallata alaa imperiumissa. Uutta yhteistä ideologiaa etsittiin kommunismin tilalle. Viime vuosien aikana myös Kremlin valtakoneistoa on leimannut lisääntyvä isovenäläinen nationalismi, joka näkee Venäjän ”piiritettynä linnoituksena”.

Historian ironiaa on se, että kun Venäjälle ja muulle Itä-Euroopalle määrättiin 1990-luvulla uusliberalistista shokkihoitoa, sen kipeitä seurauksia perusteltiin usein väittämällä niitä ainoaksi keinoksi estää kansallissosialismin nousuun Saksan Weimarin tasavallassa johtaneiden olojen toistuminen. Kapitalismin ideologien sivuuttaessa olankohautuksella kymmeniä miljoonia asukkaita syntyi suorastaan pelottavassa määrin samankaltaiset olot: ylpeitä suuria kansoja jotka katsovat ulkoisten voimien nöyryyttäneen heitä ja yrittävät saada kansallistuntonsa takaisin kohdistamalla katkeruneen vihansa heikompiin kansoihin tai kansanryhmiin.

Suhteet länsivaltoihin alkoivat kuitenkin pian rakoilla, kun länsimaat menettivät talouspoliittisen otteensa Venäjästä. Vuonna 2003-2005 Ukrainassa, Georgiassa ja Kirgisiassa tapahtuneet niin sanotut värivallankumoukset toimivat hälytyskellona Venäjän johdolle. Viimeistään vuonna 2007 Putin tajusi, etteivät länsivallat aio kohdella Venäjää tasaveroisesti vaan kylmän sodan häviäjänä. Venäjää ei päästetä suurvallan rooliin erilaisissa kansainvälisissä järjestöissä. Tämän jälkeen ulkopolitiikan suunta suhteessa länsimaihin muuttui. Sisäpolitiikassa Putinin valta alkoi lisäksi ottaa huomioon yhä enemmän venäläisten imperialistien ja nationalistien vaatimuksia. Käynnistyi konservatiivinen vallankumous, jonka loppua ei ainakaan vielä näy.

Konservativismi laskeutuu otolliseen maaperään, katkeroituneen kansan mielialoille. ”Kun Stalin kuoli, ihmiset itkivät. Miksi he olisivat itkeneet, jos Stalin oli vain paha”, neuvostonostalgikot selittävät, vaikka monet heistä ovat jopa lukeneet Solženitsynin teoksia, kun niitä alettiin julkaista Venäjällä. Mutta yhteisöllinen harhakuva on vahvempi. Ja 1990-luku on osoittanut näille ihmisille, ettei heistä koskaan tule yhtä hyvinvoivia kuin ihmiset länsimaissa. Historian pyörä on ohittanut heidät. Siksi heidän on koetettava käyttää niitä mahdollisuuksia, joita heillä on omassa yhteiskunnassaan. Niitä mahdollisuuksia. Monet ryhtyvät opportunistisesti kannattamaan kovaa johtajaa, kun hän lupaa taloudellista vakautta, sekasorron poissaoloa ja yhteistä illuusiota – varsinkin kun juuri muita vaihtoehtoja ei tunnu olevan näköpiirissä.



***


Siirrytään Euraasian talousunioniin, jonka nimi on aiheuttanut pohdintoja. Se on usein yhdistetty venäläisen filosofin ja politologin Aleksander Duginin geopoliittisiin oppeihin ja uuseurasianismiin. Presidentti Putinin politiikka onkin saanut yhä selvemmin uuseurasianistisia piirteitä, ja Duginista on puhuttu jopa Putinin lempifilosofina ja ”uutena Rasputinina”. Duginia on pidetty keskeisenä taustavaikuttajana Venäjän päätöksessä miehittää Krimin niemimaa.

Kaikki alkoi kuitenkin paljon aikaisemmin. Jo Neuvostoliiton kaatumisesta lähtien Venäjällä on etsitty uutta ”suurta strategiaa”, ideaa joka selittäisi venäläisten olemuksen, päämäärät ja kohtalon. Presidentti Jeltsin perusti 1990-luvun puolivälissä jopa työryhmän, jonka oli tarkoitus löytää uusi ”Venäjän idea”. Työryhmä ei saanut lopulta mitään aikaiseksi.

Samoihin aikoihin monet muutkin aprikoivat ”Venäjän ideaa”. Seuraavalla presidentillä Putinilla oli suhteita konservatiivisiin poliitikkoihin ja ajattelijoihin. Kesti kuitenkin 2000-luvun lopulle asti ennen kuin Putinilla oli tilaa ja tarvetta ajatella uutta ”Venäjän ideaa”. Hän alkoi puhua, että Venäjä on oma sivilisaationsa, joka eroaa niin Euroopasta kuin Aasiasta. Ortodoksisen kirkon avustuksella Putin kävi taisteluun liberaaleja, läntisinä pidettyjä arvoja vastaan, jotka Venäjän yhteiskunnan tietyt osat olivat omaksuneet.

Putinin uuden konservativismin hedelmiä olivat esimerkiksi laki, joka kielsi ”homoseksuaalisen propagandan” ja feministisen punkrock-bändin Pussy Riotin jäsenten tuomitseminen kahdeksi vuodeksi vankileirille ”huliganismista”. Poliittisia vankeja Venäjällä on tosin ollut jo 1990-luvulta lähtien.

Venäläinen konservatismi poikkeaa läntisistä veljesaatteistaan siinä, että läntiset konservatiivit korostavat enemmän yksilöä, eivätkä korosta yhtä paljon vahvaa valtiota. Venäläiset konservatiivit ammentavat venäläisen suurvalta-aatteen ja erityisesti eurasianismin vuosta ja kannattavat päinvastoin väkivahvaa valtiota ja yksilön tarpeiden alistamista valtion palvelemiselle. Yhteistä venäläiselle ja läntiselle konservativismille on liberalismin vastaisuus.

Monet kansainväliset tarkkailijat ovat panneet merkille kuinka paljon presidentti Putin on muuttunut sitten valtaanousunsa vuonna 1999. Putin on aina ollut venäläinen patriootti, mutta alussa hän pyrki hyviin suhteisiin länsivaltojen kanssa ja ainakin puhui demokratiasta. Tämä muuttui 2000-luvun puolivälissä. Vuonna 2007 Munchenin turvallisuuskokouksessa Putin varoitti NATO:a, ettei Venäjä tule sietämään länsivaltojen vaikutusta alueilla, jotka se katsoo vaikutuspiiriinsä kuuluviksi. Seuraavana vuonna Venäjä todisti sanansa kukistaessaan Georgian Etelä-Ossetian sodassa ja miehittäessään Etelä-Ossetian ja Abhasian, jotka Georgia katsoo alueekseen. Konfliktin taustalla oli Georgian halu pyrkiä NATO:n jäseneksi sekä Georgian asema Kaspianmeren öljyn kauttakulkumaana Eurooppaan.

Putinin muutoksen takana on hänen taipumisensa konservatiivisen eurasianistisen ideologian kannalle. Tämän ideologian avulla hän saattoi perustella kallistumisensa autoritarismiin, perinteiden korostamisen, Yhdysvaltain kiroamisen ja eurooppalaisuuden vastustamisen. Ideologia antoi myös eväät ortodoksiuskonnon ja isänmaallisuuden ylistämiselle. Eurasianismi on lisäksi laajentumishaluinen ideologia. Yksi keskeisiä uuseurasianisteja Venäjällä on Aleksander Dugin, jonka ajatuksilla on ollut jo 1990-luvulta lähtien suuri suosio erityisesti sotilas-, tiedustelu- ja politiikkopiireissä.


***


Eurasianismin juuret ovat bolševikkien lokakuun 1917 vallankumouksessa, vaikka monilla sen piirissä syntyneillä ideoilla on pidempikin historia venäläisessä kulttuurissa. Eurasianismi kehkeytyi Venäjältä vallankumouksen jälkeen paenneiden valkoemigranttien joukossa Euroopan suurkaupungeissa Sofiasta Berliiniin ja Pariisiin. Valkoemigranttien älymystö- ja sotilaspiirit halusivat luoda ideologian, joka osoittaisi sekä bolševikkien että länsimielisten zapadnikkien olevan väärässä. Eurasianistien mukaan Venäjä ei tarvinnut eurooppalaistumista ja demokratisoitumista tai bolševikkikumousta ja luokkataistelua vaan sen tunnustamista, että Venäjä oli ainutlaatuinen sivilisaatio, jolla oli oma historiallinen tehtävänsä: kehittää valtakeskus joka ei ole Eurooppaa eikä Aasiaa, mutta jossa on piirteitä molemmista.

Oliko kyse siis slavofilian uudesta tulemisesta? Tavallaan, vaikka valkoisessa liikkeessä muhivat myös militaristiset, ääripatrioottiset, ääriuskonnolliset ja ekspansionistiset aatteet, jotka eivät usein olleet kaukana fasismista. Eurasianistien kuten Georges Florenskyn, Nikolai Trubetzkoin ja Pjotr Savitskin, mukaan Venäjän jättimäinen koko tekee tehokkaan valtakoneiston välttämättömäksi. Demokratia, avoin talous, paikallishallinto tai kansalaisvapaudet olivat näiden piirien mielestä haitallisia. Eurasianistit ylenkatsoivat Pietari Suuren 1700-luvun yrityksiä eurooppalaistaa Venäjä. Sen sijaan he ymmärsivät tataari- ja mongolihallitsijoiden keskiaikaisia pyrkimyksiä vahvan ja keskitetyn hallinnon rakentamiseksi.

Aleksander Dugin on sotilastiedustelu GRU:n upseerin poika, joka oli jo teini-iässä kiinnostunut tällaisista aatteista. Hän kuului 1980-luvulla jonkin aikaa maanalaiseen vastarintaryhmään ”Musta SS-veljeskunta”. SS oli lyhenne latinankielisistä sanoista Splendor Solis (”auringon valo”). Ryhmä haki vaikutteita natsiaatteista ja muinaisesta pohjoisesta pakanuudesta. ”Musta SS” oli perustettu jo 1960-luvulla, tiettävästi kielletyn kirjailija Juri Mamlejevin asunnossa nimellä ”Južinskin piiri”. Ryhmään kuului esoteerisuudesta kiinnostunutta älymystöä. He intoilivat eurooppalaisesta ja itämaisesta mystiikasta, mustasta magiasta, alkemiasta ja okkultismista. Novelleissaan Mamlejev käsittelee paljon kuolemaa, väkivaltaa ja elämän irrationaalisia voimia. Eräässä 1980-luvun lopun kirjoituksessaan Mamlejev julistaa tehtäväksi yhdistää kaikki valtion (”deržava”) luovat patrioottiset voimat.

Dugin liittyi 1990-luvulla nopeasti mukaan Venäjän kehkeytyvään äärioikeistoon. Hänellä oli jo tuolloin yhteyksiä myös eurooppalaisiin fasisteihin, esimerkiksi ranskalaisiin äärioikeistoideologeihin. Dugin kirjoitteli säännöllisesti äärioikeistolaiseen sanomalehteen Den (myöhemmin tunnettu nimellä Zavtra), ja julkaisi vuonna 1991 pamfletin Mežkontinentalnaja voina (“Mannerten välinen sota”). Pamfletissa hän määrittelee keskeisten geopoliittisten ideoidensa alkumuodot, joiden kehittelyä jatkaa myöhemmissä teoksissaan. Dugin jakaa myös presidentti Putinin näkemyksen, että ”Neuvostoliiton romahdus oli 1900-luvun suurin geopoliittinen katastrofi”.

Vuonna 1993 Dugin perusti kohukirjailija Edvard Limonovin kanssa Kansallisbolševistisen puolueen, jonka lipussa yhdistyivät neuvosto- ja natsiliput. Ideologisesti kyse oli paljolti samasta asiasta. Limonov on KGB-upseerin poika.

Myöhemmin vuonna 1998 puolue hajosi Duginin ja Limonovin johtamiin oikeisto- ja vasemmistohaaroihin. Duginin johtama oikeistohaara, ”Kansallis-bolševistinen rintama” alkoi lähestyä Venäjän vallanpitäjiä. Limonovilainen vasemmistohaara ui mukaan Venäjän opposition toimintaan, ja Limonov vakuutti 2000-luvun alussa puolueen demokratisoituneen. Mitään varmuutta tästä ei ole koskaan ollut.

Ukrainan sodan puhjettua on osoittautunut, että Itä-Ukrainassa ja Venäjällä sodan puolesta ovat toimineet sekä duginilaiset että limonovilaiset aktiivit. Duginin on todistettu olleen henkilökohtaisesti yhteydessä esimerkiksi ”Donetskin kansantasavallan” johtohenkilöihin ja antaneen näille ohjeita. Duginin kanssa yhteydessä olevan entisen GRU:n everstin Igor Strelkovin (Girkinin) arvellaan sekaantuneen sekä Krimin miehityksen että Itä-Ukrainan sodan käynnistäneisiin tapahtumiin. Äärinationalisti ja imperialisti Strelkov on taistellut Bosnian sodassa serbien puolella sekä vapaaehtoisena Transnistrian ja Tšetšenian sodissa. Nimenomaan Strelkovin johtamien joukkojen epäillään ampuneen alas Malesialaisen matkustajakoneen MAS17 kesällä 2014, jolloin sai surmansa lähes 300 matkustajaa. Lyhyen aikaa ”Donetskin kansantasavallan” puolustusministerinäkin toiminut Strelkov on nyt palannut Venäjälle, jossa hän toukokuussa 2016 perusti uuden fasistisen ja imperialistisen puolueen ”Venäjän kansallinen liike”.

Ei mennä asioiden edelle. Suomessa monet ovat pitäneet Kansallisbolševistista puoluetta ja sen seuraajia jonkinlaisina karnevalistisina hankkeina. Puolueen limonovilaisen osan siirtyessä oppositioon kansallisbolševikeille annettiin lännessä paljon anteeksi. Kansallisbolševismi on kuitenkin ollut kiinteä osa Venäjän äärikansallismielistä ja fasistista liikehdintää, joka 2000-luvulta alkaen on löytänyt yhä laajenevaa kannatusta läpi yhteiskunnan.

Duginin ajattelussa nousi 1990-luvulla pian esiin angloamerikkalaisen, juurettoman ”merivallan” ja toisaalta multaan perustuvan euraasialaisen mannerkulttuurin vastakkaisuus. Jo mainitussa pamfletissa Mannerten sota Dugin kuvasi meri- ja maavoimien geopoliittista taistelua. Maavoimat, ”ikuinen Rooma”, perustuvat valtion, yhteisöllisyyden, yhteisvoiman ja korkeiden ihanteiden perinteisiin ja merelliset sivilisaatiot, ”ikuinen Karthago”, yksilöllisyyteen, kaupankäyntiin ja materialismiin. ”Ikuisen Karthagon mallia” ovat Duginin mukaan historiallisesti edustaneet antiikin Ateenan demokratia, Hollannin ja Iso-Britannian valtakunnat ja tällä hetkellä Yhdysvallat. ”Ikuista Roomaa” edustaa nyt keskeisimmin Venäjä, jolle eurasianismin eetoksen mukaan kuuluu ”luonnostaan” Länsi- ja Itä-Euroopan sekä Keski-Aasian johtajuus. Duginille kamppailu kahden historiallisen äärimuodon välillä on lopullista, sitä kestää niin kauan kunnes jompikumpi on tuhottu.

Jotta ”Ikuinen Rooma” voittaisi valtamerentakaisen vihollisensa ”ikuisen Karthagon” tarvitaan Duginin mukaan konservatiivinen vallankumous. Tämä edellyttää yksilöllisyyden, liberalismin ja kaupallisuuden korvaamista konservatiivisilla arvoilla. Yksilöllisten halujen tyydyttämisen tilalle tulee kollektiivin tarpeiden tyydyttäminen. Talouden tulee olla valtiojohtoista ja moderneja arvoja tulevat korvaamaan perinteiset arvot ja lähes uskonnollinen maailmankuva. Kansalaisvapaudet poistetaan tarpeettomina, ja maata tulee johtamaan yksi johtaja ideologian pohjalta. Myöhemmin Dugin on vaatinut myös opposition ”viideskolonnalaisten” ja toisinajattelijoiden karkottamista Venäjältä.

Kirjassaan Giberboreiskaja teorija (“Hyperborealainen teoria”,1993) Dugin kertoo, että venäläisissä virtaa arjalaista verta. Ja jokaisella kansalla josta löytyy arjalaista, on mahdollisuus ”rodulliseen herätykseen” ja ”arjalaisen primääritietoisen tajunnan jälleensyntyyn”.

Duginin pääteoksena pidetty Osnovy geopolitiki. Geopolititšeskoje buduštšee Rossii (“Geopolitiikan perusteet. Venäjän geopoliittinen tulevaisuus”, 1997) on saavuttanut suosiota erityisesti Venäjän armeijassa, poliisivoimissa ja ulkopolitiikan eliitin keskuudessa. Teosta käytetään tiettävästi lukemistona Venäjän yleisesikunta-akatemiassa. Duginista tuli jo 1990-luvun lopulla Venäjän äärioikeiston ideologinen johtaja. Hänellä oli oma kustannusyhtiö Arktogeja, useita internet-sivuja ja vaikutusvaltaa moniin sanomalehtiin ja aikakauslehtiin.

Vuonna 1997 Dugin tiivisti sanomansa siten, että ”Euraasia ja meidän alueemme, sydänmaa Venäjä, tulevat toimimaan uuden anti-porvarillisen ja anti-amerikkalaisen vallankumouksen tukialueena”. Uusi euraasilainen imperiumi tullaan rakentamaan yhteisen vihollisen fundamentaalisen periaatteen varaan: atlantismin, Yhdysvaltojen kontrollin ja liberaalien arvojen torjumiselle. Dugin uskoi tuolloin Venäjän ja Saksan jakavan Euroopan etupiireihinsä melko samaan tapaan kuin vuoden 1939 surullisenkuuluisassa Molotov-Ribbentrop-sopimuksessa tapahtui.

Duginin ajatuskulut muistuttavat runoilija V.A. Koskenniemen Yleisradiossa heinäkuussa 1941 pitämän ”Eurooppa yhteisrintamassa”-puheen keskeistä sisältöä. Radiopuheessaan Koskenniemi toistelee natsipropagandan mukaisesti kuinka Saksan johdolla yhdistynyt Eurooppa tai Neurooppa (”Neue Europa”) taistelee eurooppalaisen sivistyksen puolesta bolševismia ja liberaaleja läntisiä merivaltoja vastaan. Koskenniemi on täysin tietoinen käytävän tuhoamissodan luonteesta, mutta hän vakuuttelee Euroopan pelastamisen vaativan sitä. Tätä kamppailua hän vertaa hunneja vastaan käytyyn taisteluun Katalaunisilla kentillä vuonna 451.

Sekä duginilaisen että koskenniemeläisen retoriikan ja ideologian kohdalla upotaan nopeasti irrationaalisiin, ideologisiin kuvitelmiin. Poliittinen fiktio saostuu niin tiiviiksi, että se peittää todellisuuden. Tarkemmin: poliittisen fiktion huumaama ihminen kieltäytyy uskomasta omia aistejaan, älyään ja tunteitaan, ja uskoo sen sijaan mielikuvitustaan, jonka kulun ideologia on rajoittanut kartiomaiseen säiliöön, jonka huipussa sijaitsee suuruuskuvitelma, palkitseva houre, narkomaanin päiväannos.


***


Duginilainen nationalismi ei liity ainoastaan slaaveihin, vaan ottaa huomioon myös muut Euraasian kansat, vaikka venäläisille annetaan tietenkin johtava rooli. Melko samoin hitlerismi laski ”arjalaisiksi” monet muutkin kansat kuin saksalaiset. Esimerkiksi Suomen luentovierailullaan toukokuussa 2014 Dugin julisti suomalais-ugrilaiset kansat euraasialaisuuden osatekijäksi ja toivotti Suomen tervetulleeksi Euraasian talousunioniin. Tässä eurasianismin kansallisuuskäsite itseasiassa lähestyy ylikansallisen ”neuvostokansalaisuuden” käsitettä. Duginilainen eurasianismi ajaa lisäksi mystisiä ja henkisiä irrationaalisia arvoja. Ideologia on messianistinen ja haluaa pitää yllä ”Tšingiz-kaanin perintöä”. Suomeen Duginin oli kutsunut niin sanotun Donetskin kansantasavallan ”kunniakonsuli”, Helsingin yliopiston dosentti ja suomalainen fasisti Johan Bäckman.

Usein Dugin on hieman piilotellut ideologiansa nationalistisia piirteitä taatakseen eurasianismille laajemman kannattajakunnan. Ja tietenkään Dugin ei ole itse ideoitaan keksinyt. Hänen ajatuksensa heijastavat brittiläisen geostrategi Halford MacKinderin ”sydänmaan teoriaa”, joka on niinkin tuore kuin vain sata vuotta vanha.

Esseessään The geographical pivot of history (“Historian maantieteellinen kiinnittyneisyys, 1904”) MacKinder väittää, että planeetan maa-alueet voidaan jakaa kolmeen ryhmään - ”maailmansaareksi”, joka sisältää toisiinsa yhteydessä olevat Euroopan, Aasian ja Afrikan, ”rannikkosaariksi”, kuten Britannia ja Japani, ja ”kaukaisiksi saariksi”, joita ovat Etelä- ja Pohjois-Amerikka sekä Australia. ”Sydänmaa” joka ulottuu Volgajoelta Venäjällä Jangtsejoelle Kiinassa sekä Jäämereltä Himalajan vuoristoon on MacKinderin mukaan ”maailmansaaren” ydinalue. MacKinderin päätelmien mukaan se, joka hallitsee Itä-Eurooppaa hallitsee ”sydänmaata”, se joka hallitsee ”sydänmaata”, hallitsee ”maailmansaarta”, ja se joka hallitsee ”maailmansaarta” ja sen luvuttomia ihmismassoja ja voimavaroja, hallitsee maailmaa.

Verrattuna alkuperäisiin eurasianisteihin jotka näkivät Venäjän johtaman Euraasian valtapiirin Kiinan muurin ja Karpaattien vuoriston välisellä alueella duginilainen eurasianismi tähtää kauemmas, korkeammalle ja syvemmälle. Duginin mukaan Venäjän johtamaan Euraasiaan pitäisi ensinnäkin sisällyttää kaikki entisen Neuvostoliiton maat, entisen itäblokin maat ja mahdollisesti EU-maat protektoraatin muodossa. Toisaalla hän on puhunut myös tsaarin Venäjän vuoden 1913 rajojen palauttamisesta. Idässä Euraasiaan kuuluisivat lisäksi Mantšuria, Xinjiang, Tiibet ja Mongolia. Joissakin kirjoituksissaan Dugin on puhunut Euraasian rajojen olevan Intian valtameressä.

Tästä kehitelmästä pulppuaa mieleen Jari Halosen elokuva Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma (1995). Vuoteen 2037 sijoittuvassa tieteiselokuvassa Lipton Cockton-niminen yksityisetsivä selvittää Euraasian unionin pääkaupungin Vladivostokin suomalais-ugrilaisessa slummissa sattunutta kuolemantapausta. Halosella on varmasti ollut käsityksiä kansallisbolševikkien ideoista, ”Euraasiasta Lissabonista Vladivostokiin”. Niihin verrattuna elokuvalla on olennainen etu: se ei yritä väittää olevansa muuta kuin fiktiota.


***


Aleksander Dugin on ollut viime vuosinakin paljon julkisuudessa Venäjällä. Hänellä on selvästi hyvät yhteydet toimittajiin ja politiikkoihin. Jopa Venäjän vallan ytimessä löytyy vastakaikua duginilaisille ajatuksille. Eikä suosio ole rajoittunut vain Venäjälle, vaan Duginin ajatukset ovat löytäneet kannatusta niin Turkista kuin Euroopasta, mukaan lukien Suomi. Useita hänen teoksiaan on käännetty eurooppalaisille ja maailman kielille.

Ideoilla on edelleen laajalti kannatusta. Filosofi on jo vuosia vaikuttanut äärinationalistisessa ajatuspajassa nimeltä Izborskin klubi, jonka muita jäseniä ovat esimerkiksi kirjailija ja kansallismielisen Zavtra-sanomalehden päätoimittaja Aleksander Prohanov sekä Vladimir Kutšerenko, nimimerkillä Maksim Kalašnikov esiintyvä uusfasistinen ideologi. Klubilla, jonka jäseninä on lisäksi upseereita ja akateemista älymystöä, on melko hyvät yhteydet presidentinhallintoon. Kirjailija Viktor Pelevin ruoskikin monen muun asian ohessa Izborskin klubia ja sen ideoita sivilisaatiokriittisessä satiirissaan Viides maailmanvalta (2009). Romaanissa vampyyrit näyttäytyvät maailman todellisina valtiaina ja yhteiskuntien päämäärinä on vain rahan tuottaminen.

Venäjän media otti Itä-Ukrainan sodasta raportoidessaan käyttöön Duginin termin ”venäläinen kevät”. Dugin tosin itse tarkoitti termillä laajempaa kansainvälistä liikettä, jonka avulla Venäjä ja Eurooppa voisivat löytää toisensa ja ”Eurooppa voisi katkaista amerikkalaisen hegemonian kahleet”.

Dugin ei selvästikään näpertele korinpunonnan parissa, vaan heittää pataan megalomanialla maustettuja, abstrakteja ja vuorenkokoisia käsitteitä. Hänen mukaansa Krimin ja Kaakkois-Ukrainan liittäminen Venäjään on vasta alkua. Itse asiassa todistamme uuden poliittisen todellisuuden syntymää. Duginille kamppailu Ukrainasta on kamppailua slaavilaisten kansojen jälleenyhdistymisen puolesta. Myöhemmin konservatiivisten vallankumouksellisten eli venäläisten ja eurooppalaisten fasistien on lisäksi tarkoitus liittyä yhteen, mitä se ikinä sitten tarkoittaakaan.

Eurooppalainen äärioikeisto on ajanut vaihtelevin painotuksin melko samantyyppisiä ideoita kuin Duginin ehdottamat. Duginilla onkin yhteyksiä esimerkiksi Ranskan äärioikeistoon ja sen pääideologiin Alan de Benoist'han. Kuten jo vuonna 2014 selvisi Venäjältä on myös rahoitettu Marie Le Penin johtamaa Front National -äärioikeistopuoluetta kymmenillä miljoonilla euroilla. Ranskan presidentinvaaleissa 2017 venäläisten hakkereiden on epäilty toimineen Le Peninin vaalivoiton puolesta, mutta vailla menestystä.

Duginilla on yhteyksiä myös lukuisiin muihin äärioikeisto- ja fasistipuolueisiin ympäri Eurooppaa. Eurooppalaista äärioikeistoa on elähdyttänyt Duginin ideologian tiivistymä, jota hän on nimittänyt ”neljänneksi poliittiseksi teoriaksi” samannimisen teoksensa mukaan (Tšetvjortaja polititšeskaja teorija, 2009). Kyseinen teoria yhdistelee piirteitä fasismista, liberaalidemokratiasta ja marxilaisuudesta ja on kirjoittajansa mielestä kokonaan uusi poliittinen ideologia.

Elokuussa 2014 Dugin herätti huomiota ehdottamalla julkisesti Ukrainan puhdistamista kansanmurhan avulla. Tämän jälkeen hän sai potkut Moskovan yliopistosta, jossa hän oli hallinnoinut kansainvälisten suhteiden oppituolia ja toiminut Konservatiivisten opintojen keskuksen johtajana. Yliopiston johdon mielestä Dugin sekaantui liikaa politiikkaan. Potkujen taustalla oli myös Duginia kritisoiva nettikampanja. Asiaan saattoi liittyä myös Kremlin halu rajoittaa Itä-Ukrainan sotaan syvällisesti sekaantuneiden kansallisbolševikkien vaikutusta.

Duginin jutut voivat kuulostaa mauttomalta retoriikalta ja rivolta demagogialta. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että eurasianistiset ideat ovat nyt enemmän tai vähemmän myös presidentti Putinin poliittisen ajattelun taustalla. Esimerkiksi Krimin miehityksen jälkeen Putin on käyttänyt useita kertoja sellaisia ideologisia termejä, kuin ”Suuri Venäjä” tai ”slaavilaisten kohtalonyhteys” oikeuttaakseen niemimaan liittämisen Venäjään. Dugin ja muut venäläiset fasistit ovat tosin olleet tyytymättömiä Putinin ”heikkouteen”, kun tämä ei ole vielä määrännyt Venäjän armeijan avointa hyökkäystä Ukrainaan.


***


Viime vuosina Venäjällä on taas noussut esiin ajatus ”kehitysloikasta”. Venäjä on jäänyt länsimaailmaa jälkeen, ja kysymys jälleen kerran kuuluu: voisiko Venäjä käyttää myöhästyjän etua ja olla toistamatta jotain hankalia välivaiheita?

On mahdollista, että Venäjän poliittinen eliitti tai sen radikalisoitunut osa koettaa nyt Duginin ja uuseurasianistien viitoittamalla tiellä muuttaa maailman voimatasapainoa. Länsivaltojen hegemoninen asema geopoliittisessa järjestyksessä aiotaan haastaa. Samalla Venäjä haluaa haastaa länttä kulttuurisella tasolla. Venäjä pyrkii maailman ”konservatiivisten voimien” eli äärioikeiston johtajaksi. Tällä horjutetaan läntistä globalisaatiomallia, toisin sanoen länsivaltojen uskoa, että liberaali demokratia, uusliberaali kapitalismi ja läntiset arvot pian leviävät kaikkialle maailmaan. Vähintäänkin Venäjän pyrkimyksenä lienee palauttaa kansainvälinen valta-asema, jonka se menetti Neuvostoliiton hajotessa.

Venäläinen poliittinen eliitti joutui viimeksi kaltevalle pinnalle vuonna 2011, kun oppositio järjesti valtavia mielenosoituksia ympäri maata. Sittemmin valta on päässyt tasapainoon, ja sortotoimia on entisestään kovennettu. Jo aiemmin poliisi on tukahduttanut oppositiotoimintaa kovakouraisesti. Oppositiotoiminnasta tuomittuja poliittisia vankeja Venäjällä on ollut jo vuosia. Nyt poliittisten vankien määrä on lisääntynyt, kun miehitetyllä Krimillä ja Itä-Ukrainan alueella on toteutettu sortotoimia. Useiden raporttien mukaan venäläisissä vankiloissa käytetään järjestelmällisesti kidutusta.

EU:n ja Yhdysvaltain talouspakotteet sekä talouskriisi voivat pitkittyessään nostaa tyytymättömyyttä Venäjällä, ja vallanpitäjät joutua taas ahtaalle, kuten keväällä 2017 on jo vaikuttanut. Tätä silmällä pitäen Venäjälle on viime aikoina perustettu kansalliskaarti ja turvallisuuselimet ovat saaneet entistä enemmän voimavaroja. Nähtäväksi jää onnistuuko venäläinen demokraattinen oppositio haastamaan vakavasti vallanpitäjiä presidentinvaalien 2018 lähestyessä.

Länsivaltojen poliitikot ovat syyttäneet Venäjää palaamisesta menneisyyteen, 1800-luvun imperialiseen politiikkaan. Voi kuitenkin olla, että länsivaltojen johtajat ovat itse jämähtäneet historiaan, kun Venäjä syöksyy 2000-luvun brutaaliin geopoliittiseen avantgardeen.

Ukrainan sodassa Venäjä on hyödyntänyt niin sanottua epälineaarista sodankäyntiä. Tätä termiä käytti presidentti Putinin ideologina tunnetuksi tullut Vladislav Surkov salanimellä Nathan Dubovitski julkaistussa novellissaan, joka ilmestyi vain päiviä ennen Krimin miehityksen alkua. Surkovin novelli tapahtuu synkässä dystooppisessa tulevaisuudessa, ”viidennen maailmansodan jälkeen”.

Surkov kirjoittaa: ”Se oli ensimmäinen epälineaarinen sota. 1800- ja 1900-lukujen primitiiviselle sodille oli tyypillistä, että vain kaksi osapuolta taisteli keskenään. Kaksi maata tai kaksi liittokuntaa. Nyt syntyi neljä eri liittokuntaa. Ei taisteltu kaksi vastaan kaksi tai kolme vastaan yksi, vaan kaikki vastaan kaikkia”.

Erilaisten kapinallisryhmien tukeminen, tyhjästä ilmestyvät ”pienet vihreät miehet”, mediassa rummutettava propaganda, trollitehtaat ja vaikutuspyrkimykset demokraattisten maiden yleiseen mielipiteeseen ja päätöksentekoon ovat kaikki osa Kremlin uutta ”epälineaarista sodankäyntiä”. Neuvostoideologia houkutteli pääsääntöisesti länsimaailman vasemmistolaisia, nyt Venäjä saattaa solmia liittoja sekä Euroopan äärioikeistopuolueiden kanssa samalla kun se houkuttelee vanhoja kommunisteja Yhdysvaltain vastaisuudella ja amerikkalaista kristillistä oikeistoa homoseksualismin kieltämisellä ja yleisellä taantumuksellisuudella.

Uuden kylmän sodan areenalla on käynnissä myös ideoiden taistelu. Vanha länsimainen ja lähes kliseeksi kulunut ”maailmankylän” idea on saanut vastaansa ”epälineaarisen sodankäynnin”, joka ammentaa mallinsa Venäjän 1990-luvulle ja 2000-luvun alkuvuosille tyypillisistä aggressivista yritysvaltauksista. Tällä tavoin Venäjä ikään kuin soveltaa uusliberaalin kapitalismin pelisääntöjä raadollisimmillaan suurvaltapoliittisella areenalla. Tämän ylimielinen, itseriittoisuutensa veltoon uneen tuudittautunut läntinen maailma tuntuu halukkaasti unohtaneen.

Enemmän tai vähemmän pysyvä rauhantila yhden ideologian lippujen alla on houkutteleva ajatus, varsinkin kun ideologia on periaatteessa niinkin salliva kuin liberaali demokratia. Vaikuttaa kuitenkin jälleen siltä, että historia saattaa kulkea pelottavalla tavalla toisin.

Jälkeenpäin ajateltuna uusliberalistinen idea siitä, että ”vapaakauppa” sitoo eri maat yhteen ja samaan sopuisaan veneeseen, kun vapaakaupan taloudelliset edut kuitenkin jatkuvasti lankeavat paljon enemmän yksille kuin toisille, voi osoittautua – näkökulmasta riippuen – pelottavan naiiviksi tai kyyniseksi illuusioksi. Tilanteessa jossa esimerkiksi 300-miljoonainen Yhdysvallat käyttää hyväkseen noin 25 prosenttia maailman voimavaroista ja 800-miljoonainen EU käyttää toiset 25 prosenttia, ei voi ikuisesti ajatella, että loppuosa maailman asukkaista tyytyisi globaalilta pitopöydältä variseviin murusiin ilman kovaäänisiä protesteja, lakkoja, vallankaappausyrityksiä tai aseellisia hyökkäyksiä. Nämä väkivaltaiset toimet maailman hyväosaisia vastaan tullaan todennäköisesti oikeuttamaan erilaisilla maallisilla tai uskonnollisilla ideologioilla.

Duginilainen fasismi asettuu niin sanotun oksidentalismin uomaan. Oksidentalismi on tavallaan vastakkainen käsite Edward Saidin lanseeraamalle orientalismille. Oksidentalismi rakentaa läntisestä maailmasta poliittisesti värittyneen, epäluuloisen ja kielteisen diskurssin. Oksidentalismia ei esiinny pelkästään länsimaailman ulkopuolella, vaikka pelkistettynä siinä onkin kyse reaktiosta läntiseen modernisaatioon.

Oksidentalismin siemeniä on esiintynyt sekä radikaaleissa ja utopistisissa yhteiskuntateorioissa, kuten bolševismissa, natsismissa ja fasismissa sekä nationalistisessa konservativismissa. Nämä aatteet ovat nähneet kapitalismin, liberalismin ja maallistumisen tuhoisina voimina, jotka tulee torjua.

Oksidentalismissa tuntuvat usein korostuvan ideat kansallisvaltion ylivallasta, romantiikasta peräisin oleva rationalismin torjunta ja väitetty liberaalidemokratian aiheuttama henkinen köyhtyminen. Oksidentalismin alun voi nähdä saksalaisessa romantiikassa ja zapadnikkien ja slavofiilien välisessä ristiriidassa 1800-luvun Venäjällä. Myöhemmin siionismi, japanilainen militantti nationalismi, maolaisuus ja islamistinen fundamentalismi ovat ilmentäneet samantyyppisiä ideoita.



Essee on alunperin ilmestynyt teoksessa Suuren idän essee (Savukeidas 2017).


Ukrainan kirjallisuuden katkennut kukinto

  Ville Ropponen 1930-luvulla 260:sta ukrainalaisesta kirjailijasta 223 ammuttiin tai tuomittiin vankileirille tai karkotukseen, kahdek...