Georgialainen ravintola turvapaikkana

Georgialaiset ravintolat ovat aina toimineet minulle turvapaikkoina. Niin kuin mistä? No, viheliäisestä maailmasta tietenkin. Arkirutiniinien kuolettavasta yskästä.

Varsinkin näin on ollut Venäjällä.

Georgialainen ravintola on ihmeellinen saareke sivistynyttä ja kunnollista ihmisyyttä keskellä neuvostokrapulastaan toipuvaa venäläisyyttä. Tämä voi kuulostaa rasismilta, mutta ei oikeastaan ole sitä, vaan yritys hahmottaa erilaisia henkisiä tiloja. Georgialaisessa ravintolassa – toisin kuin venäläisessä sisaressaan – on yleensä ruokalista kohdallaan ja kaikkea on mahdollista tilata. Elämän orgaaniset perusasiat eivät pistä heti silmään, vaan tila on puhdas, pöydät on pyyhitty, vessa on siivottu, siellä on paperia, käsienpesualtaassa on saippuaa jne. Tämä koskee toki lähinnä vertailua kohtuuhintaisten paikkojen välillä. Kalliimmat venäläiset paikat ovat kuin mitä tahansa globaalin maailmamme keitaita. Niissä presidenttien Putin ja Trump sopisi vierailla.

Georgialaisessa ravintolassa voi tilata salaatin saksanpähkinöillä, Tshahbilin kanalla, hatsapurin ja nauttia ne hiljaisuudessa kera lasillisen granaattiomenaviiniä. Ja kuvitella, että kaikki tapahtuu Georgiassa, tuossa ihmeiden maassa, jonka jumala tarinan mukaan valitsi ensimmäiseksi leposijakseen luomistyön jälkeen. Georgialaiset naiset ovat niin kauniita, ettei heihin voi edes koskea. Voi vain tervehtiä etäältä ja unelmoida, eikä unelmissa ole juurikaan amerikkkalaisen pornoelokuvan sykettä.

Ei juurikaan mutta toki on aina hieman, tai pikemminkin aivan muuta: seksuaalisuudessa piilee georgialaisten hämmästyttävä kannatus. Georgialaiset naiset ovat tulisia ja tummia, kohtalokkaita kaunottaria, miehet taas ratsastavat villeillä oreilla Kaukasuksella ja kirmaavat vuoristossa hörppien jogurttia.

Georgialainen ravintola on terveiden mielikuvien keihästämä keidas. Siellä juodaan Borzhomi-kivennäisvettä ja Saperavi-punaviiniä, josta itse Stalin piti – ja ihmeen vanhaksi hänkin sinnitteli.

Georgia on paratiisi maan päällä, eikä niitä maan päällä montaa ole, ja georgialainen ravintola on paratiisin siiveke, filiaali, fantasia kuplassa.

Sirkus Collanin matka

Kertomus

Ville Ropponen

”Pataljoona on harvennut ja huvennut, mutta se on tehnyt miehen työtä, suomalaista työtä saksalaisen aseveljensä rinnalla. Nämä pojat ovat merkinneet maineikkaan luvun omaan historiaansa, eikä sitä Suomen kansankaan historiassa milloinkaan unohdeta. Kun minä olen täällä liikkunut tällä kertaa, olen tullut ajatelleeksi, että tulevaisuuden Porilaisten marssin säkeisiin voitaisiin Puolan, Lützenin, Leipzigin ja Narvan nimien rinnalle asettaa Kaukasus. Saksalaiset johtajat, joiden komennossa tässä divisioonassa on Euroopan parasta väkeä, ovat suomalaisiamme kaikki kiittäneet. Sen mukaan mitä olen täällä nähnyt ja kuullut, on kiitokseen epäilemättä vahvasti aihetta”.

Ote Mannerheimin Saksan päämajassa olevan edustajan, kenraali Paavo Talvelan puheesta suomalaisen SS-pataljoonan miehille kenraalin vieraillessa Kaukasuksen rintamalla 21.10.1942.

*

Otteita Sturmmann Valtteri Ropposen (s. 1919) päiväkirjasta.

14.8.1942

Vyöryttiin kuormavaunuissa Maikopin öljyalueen läpi niin että lotina kävi. Hellettä oli +50 astetta auringossa. Ympärillä leijui pölypilvi, jota kolonnat nostattivat. Trossissa ei lusmuiltu, vaan kärjessä mentiin, kun oli kamppiretki. Hiki valui kypärän alta kasvoille, sitä sai alituiseen pyyhkiä. Yöt olivat lyhyitä ja viileitä. Hitaasti Kaukasus-vuoret nousivat. Lumihuippuja näkyi samalla tavalla kuin kuulemma Alpeilla. Aro vaihtui kukkuloiksi ja laaksoiksi: maissintähkiä, sonnanlemua, savikattoisia kyliä, naisia hunnuissa. Ruohikko paloi okraa ja keltaista. Lehdot tuikkivat vihreinä. Taivas oli tapaus sininen. Nälkä kurni pikkuisen vatsanpohjalla, koska pataljoonan muona oli sitä samaa: leivänpala ja maissi- tai hirssivelliä.

Tyhjänpanttina siellä ei keikuttu, vaan mentiin pojat telavaunussa niin että nivusissa hytkyi, mentiin suureen seikkailuun. Vähän väliä silmät osuivat toisen sällin silmiin ja puhjettiin nauruun. Tupakansavut meni väärään kurkkuun. Nauru, se paisui ja paisui kunnes hohotus valtasi koko kuormavaunun. Runsaudensarvi meitä odotti, sen tiesi jokainen. Hykerryttävää tunnetta eivät häirinneet edes ryssän Tšaikojen hyökkäykset. Kaksitasoiset hävittäjät olivat paarmoja, eivät osanneet oikein pistää, mutta ympärillä piti häristä. Ärsytti, mutta virne palasi suupieliin, kun teiden pientareilla alkoi näkyä vihollisen sotarojua ja haisevia ruumiita lojumassa.

Jo Helsingistä ja insinööritoimisto Rataksen värväyksestä asti oli ollut selvää, että nyt lähdetään juurimaan aitoaasialainen svaboda lopullisesti maan pinnalta. Mennään katsomaan, ettei sen kuppainen miljoonasade enää ikinä purkaudu Karjalan kannaksen läpi kohti Suomineidon uumanpohjia. Ainakin minulle tämä oli selvää. Se oli yleiseurooppalaista taistelua. Kuljimme jääkärien jäljillä totuuden teitä.

Uskon, että moni poika katseli ryssän lakeuksia myös sillä silmällä, että mihin pystyttää maatilansa, kun lääniä ryhdytään voiton jälkeen jakamaan. Tietenkin ensin 20–30 miljoonaa slaavia on poistettava häiritsemästä. Se oli messevä ajatelma. Kuvittele, hoitelet kartanoasi kuistin riippumatosta käsin: lauhkeiksi koulitut ryssät kylvävät ja korjaavat viljaa puolestasi. Talon pielessä on viinitarha, jonka tuotoksia maistelet hiljakseen kirjavan valon illassa. Ja oluttakin pannaan, kullankeltaista, kuplivaa lageria. Sitten on aika mennä tupaan työntämään tuulensuojaan oman tilan läskipossua. Se on loimutettu tulisijan yllä kokonaisena ja kidassa sillä on oman tilan kaneliomena.

Lomilla voi hypätä automobiilin rattiin ja päristellä joutuisasti saksalaisten rakentamia pikateitä pitkin katselemaan Keski-Eurooppaa ja sivistyneiden maiden nähtävyyksiä. Kaupoissa kaikki maailman tavarat ovat saatavilla, niitä tuotetaan halvalla neekerien ja kiinalaisten maissa. Ja saksalaiset välittävät tavaraa Eurooppaan niin kuin vain etevä kauppiaskansa osaa.

Siinä rytyytettiin, Finnisches Freiwilligen-Bataillon der Waffen-SS ”Nordost”, kuuluisa ”sirkus Collani” matkalla Samarkandiin. Köröteltiin pitkin vuorten loivakukkulaista etumaastoa. Se pursusi pörheätä pusikkoa, pojat. Sellaista vehmautta ihasteltiin, naureskeltiin, vaikka olihan meillä Helsingissäkin puistoissa jalopuuta: tammia, pyökkejä, jalavia. Useimmat sälleistä olivat muualta Suomesta, eivätkä olleet sellaisia nähneet. Mutta laaksojen pohjalla rusottivat pyöreät persikat. Voi sitä mehun tirskahtelua ja äiteliä lemuja!

Vasemmalla puolellani istui Jorma Hauska, kaksimetrinen ja turpealihaksinen pohjalainen maatilan poika. Hänen kasvonsa ja tukkansa levisivät maantienvärisinä. Naamalla vaihtelivat vihan ja nautinnon ilmeet, kun hän ähisi, rusautteli sorminiveliään ja supatti vähän väliä, että milloin niitä pääsee tappamaan, milloin niitä pääsee panemaan.

Vastapäätä istuva Nyyrikki Himanen oli tynkäkasvuinen ja kuivanlaiha. Hänellä oli maine erikoismiehenä, mutta olin jo tajunnut, että se oli vain hyvä leuhkimaan. Miehellä oli upseerinviikset, lainetukka, valkeat käsineet maastopuvun kanssa ja itsetietoisen halveksuva ilme. Siinä oli oikea Edelweiss. Väitettiin, että Himanen käytti partavettä sotaretkelläkin ja välillä myös joi sitä.

Oikealla puolellani istui Uolevi Lehtonen. Hän ei ollut mikään ihminen, vaan upottava suo. Heti kun joutui hänen läheisyyteensä, alkoi hän imeä kaveria syvyyksiin, mutta sillä tavalla miellyttävästi niin kuin – tiedätte mikä. Mies oli lehtopiru, poltti ketjussa, suonekas ja puukasvoinen ja vaskisen pissapotan tapaan patinoitunut. Hän vaihtoi jalkarättinsä useammin kuin kukaan toinen.

Sivummalla nojaili Urpo Hautala. Teologiaa opiskellut Suomen armeijan reservin vänrikki sai tyytyä saksalaisten joukoissa Unterscharführerin eli Uschan arvoon. Hautala puhisi jatkuvasti, ettei hänestä oikein ollut sotilaaksi, ettei ammatti ottanut avautuakseen, ei vaikka kokemusta oli jo talvisodasta. Kerrottiin, että Hautala lausui rukouksen jokaiselle tappamalleen ryssälle. Totta tai ei, niin raamattua hän ainakin selaili ahkerasti.

Ja sitten minä itse: helsinkiläinen ylioppilas ja saksan kielen ja kirjallisuuden opiskelija. Sotakokemusta ei ollut, mutta kunnostauduin koulutuksessa ja sain ylennyksen. Täkäläinen sotilasarvoni Sturmmann vastasi meikäläistä korpraalia.

Kuuluimme kaikki samaan ryhmään eli Gruppeen. Olimme sotilaita ja meidät tunnisti jo kaukaa. Sotilaan ruumis oli voiman ja urheuden vaakunakilpi, ja vaikka meidän oli opeteltava ammattimme vähitellen, lähinnä taisteluissa, niin silti harjoitukset, kuten marssi ja ryhdikkäät asennot, kuuluivat suurelta osalta kunnian ruumiilliseen retoriikkaan. Tunnusmerkit, joista saattoi todeta ammattiin parhaiten soveltuvat yksilöt, olivat eloisuus ja valppaus, suora ryhti, korkea rinta, leveät hartiat, pitkät käsivarret, paksut sormet, pieni vatsa, tukevat reidet, ohuet sääret, kuivat jalat sekä pitkä ja paksu mulkku, sillä tämän kaltainen mies on varmasti notkea ja voimakas, hyvä nussimaan. Sotilaan täytyi marssia tahdissa ollakseen tyylikäs ja vakaa, sillä kivääri on kunnioitettava ase, ja sitä oli syytä kantaa vakaasti ja rohkeasti. Määrätietoisen valmennuksen tuloksena komppaniamme muodottomasta aineksesta ja kömpelöstä ruumiista oli Gross-Bornin koulutuskeskuksessa tehty tarkoitukseensa sopiva kone.

Ilta saapui. Takana hämärtyvässä ilmassa leimahtelivat Maikopin öljykenttien palavat poraustornit, pumppulaitokset ja puhdistamot, jotka veli itäläinen oli lähtiessään sytyttänyt. Ensimmäiset tähdet iskivät silmää taivaalla. Puhkesimme kaikki taas yhteiseen lempeään nauruun. Se kumisi kuin urut katedraalissa.

16.8.1942

Lineinajan kylä lepäsi laakean tasangon länsilaidalla. Sen takana nousi loivista metsäisistä kukkuloista muodostunut kehä, jonne ryssä oli kaivautunut asemiin. Kello oli seitsemän aamulla, ja kaste leijui vielä laaksossa. Saavuimme kuormavaunuilla tielle, ja marssimme kylää kohti. 

Asetuimme valmiusasemiin. Se ei ollut mikään shähtruppi. Jokainen tarkisti varusteensa, ettei mikään streikkaa. Kypärät pantiin päähän, käsikranaatit vyöhön, lapioiden soljet kiinnitettiin huolellisesti.

Höökivaunut saapuivat. Loputtomana jonona ne ajoivat ohitsemme niin että kuiva pöly aivan kiehui niiden telaketjuissa. Vaunut pysähtyivät salon reunaan. Ilmoitettiin, että komppaniamme nousisi vaunujen päälle, kun ne lähtevät höökimään, ja teimme työtä käskettyä.

Tankkien moottori jyrisi mahtavana pauhuna. Pakokaasu haisi. Pitkä vastamaa muuttui myötärinteeksi. Metsä harveni, ja näin jo kylän ensimmäisen talon oikealla rinteessä. Edessä kumahteli ja jyrisi. Kukkuloiden yllä oli käynnissä pieni näytelmä. Muutaman hävittäjän savuviivat kiemurtelivat ja sotkeutuivat toisiinsa. Ehdimme ajaa parisataa metriä laaksoon ennen kuin aloimme saada ryssältä tulta. Ensin paukahti kylästä muutama kiväärin laukaus, johon pk:t yhtyivät. Sitten alkoivat säksättää kukkuloilla asemissa olleet kk:t ja raskaammat aseet paukahdella.

Hyppää alas hyökkäysvaunun päältä. Ota konepistooli selästä, paina varmistin pois, pane ase kainaloon, tulta eteen lyhyitä sarjoja. Etene ketjussa muiden mukana, tunkeudu pinjametsän halki.

– Tarkkana pojat, ryssä on tönöjen takana! Uscha Hautala karjui.

Karsikon loputtua mökkien takaa leimahteli. Mäntyjen kylkiin napsahteli. Oma tykistöisku peitti kylän savuun. Tuprun hälvettyä näkyi miten meikäläinen höökivaunu ajoi nurin ryssien pakin.

Nouse ylös, syöksy kyyryssä eteenpäin, ammu, heittäydy kranaattikuoppaan. Feuer Frei!

Korohorot iskivät kylän kauimmaiseen laitaan ja kukkulan rinteeseen. Aamuilmaan sinkoili maankappaleita ja kiviä, musta savu pöhähteli. Useampi hirsitaloista paloi.

– Viel’ on Suomi voimissaan. Voi vihollisen hurmehella peittää maan, lauloi Lehtonen kumeasti.

– Tulta munil! karjui Hauska ja rokotti yhtä talorykelmää, josta yhä harvemmin ammuttiin vastaan. 

Raskas vartalo tömähti viereen. Se oli Uscha Hautala.

– No, pojat, mennäänpäs tuon aukean yli, että heilahtaa, Uscha ärjäisi ja nousi seisomaan.

Ponnisteltiin ylös. Ryntäsin ja ammuin lonkalta – taloja, puita, välähdyksiä silmänurkassa. Pysähdyttiin mökin seinustalle huohottamaan, Himanen, Hauska ja minä. Himanen heitti käsikranun tönön räppänästä sisään. Potkaisin oven auki ja ruikkasin kp:lla tupaan. Se oli turhaa. Riekaleet olivat seinillä, verta hujan hajan. Taisi olla vanha pariskunta, ruumiista oli vielä sen verran jäljellä, että sen saattoi päätellä. Sitten mentiin kyyryssä puolijuoksua puhdistamaan seuraavaa taloa.

Olin entuudestaan kuullut paljon siitä miltä taistelu tuntuu, mutta ei sitä ollut osannut kuvitella. Vihollisia näkyi ja niitä ammuttiin, jännitys otti henkeen, käskyjä kajahteli ja niitä miettimättä totteli. Multaa lensi ympäriinsä, kun räjähteli, oli savua ja pölyä. Tuttuja kaatui, mutta itse vain juoksi eteenpäin ehjänä ja koetti selvitä.

Ensimmäinen taistelu näyttää onko miehessä ainesta. Jos tulee itku tai vetelät housuun niin ei tule suvea, saattaa selvitä hengissä, mutta ammattilaiseksi ei ole asiaa. Minä innostuin kahakan aikana koko ajan lisää. Teki välillä niin eetwarttia, että samanmoista tunnetta olin maistanut aiemmin vain Kallion bordelleissa. Sitä rähäkkää henkeä oli muissakin sälleissä. Sen näki seisovista silmistä ja punoittavista kasvoista.

Taistelun jälkeen maa oli täynnä ruumiita. Ne olivat kuin syksyn satoa, rouskuja ja vahveroita metsässä. Harmi vain että joukossa oli myös meikäläisiä. Hieman harmistuneita pojat olivat siitä, ettei Lineinajasta löydetty yhtään nuorta naista, vain vanhoja ämmiä, eikä niitä laskettu.

Taistelun jälkeen pantiin täytäntöön komissaarikäsky, Komissarbefehl, eli antautuneet politrukit ja kommunistit ammuttiin paikalla. Joukossa meni muitakin, kiväärimiehiä tai siviilejä, joilla oli ruma pärstä.

Ryssän antautuneet sotilaat marssitettiin pitkänä jonona taaksepäin. Resupekkoja. Saksalaiset eivät antaneet ryssän vangeille ruokaa, sen tiesi. Ja sen ymmärsi, oli omissa suissakin tekemistä. Kertoivat, että piikkilanka-aitauksissa vangit syödä rouskuttivat toisiaan, ei niillä ollut sivistystä edes sen vertaa, että olisivat itsensä hillinneet. Niitä listittiin usein pienimmistäkin syistä, mikä oli lopulta tarkoituksenmukaista.

18.8.1942

Komppanialla oli majapaikka kylässä Lineinajan poskessa. Puutarhojen kukkeat tuotteet antoivat mahdollisuuden hedelmillä herkutteluun. Saksalaiset näyttivät huvittelun mallia: viereisestä kylästä kuului taukoamaton kk:n säksätys.

Huvittelussa piti olla tarkkana. Meillä oli ehdoton käsky, että kaukasuslaisia ei saanut kiusata. Hitlerin opin mukaan musulmaanit olivat juutalaisen vihollisia siinä missä arjalaiset. Ja kai näistä vuoristokansoista jotain liittolaista ja hiwiä kaavailtiin slaavilaisuuden juurimisessa. Mutta ei paikallisia venäläisiä aina erottanut vuoristolaisista. Siivilöi siinä esiin oikeat naiset.

Ajan kanssa se onnistui. Kun ei sodan orkesteri pauhannut, niin aijai sitä rauhaa ja kiimaa, viinirypäleen kölninvettä, tammi- ja päärynäpuumetsiä kylän ympärillä, missä kisailtiin. Anna sinä ruokaa, minä annan lämpöä, maukuivat ryssän naiset, ja pojat tekivät työtä käskettyä. Ruokaa ei tosin aina muistettu antaa. Kylistä toki tyhjennettiin muonavarat vaihteluksi pataljoonan rautaisannokseen. Kellareista kaivettiin esiin mustilla kikkareilla päällystettyä vehnästä ja lampaanviulua ja hunajaa puulusikalla suoraan purkista.

Eritoten upseerit parittelivat naisten, ja miestenkin kanssa, vaikka kansallissosialismi kielsi pederastian – ja niin kielsi muuten myös Suomen laki. Himanen, joka ei ollut pasifisti eikä kasvissyöjä, vaan otti aina voiton kotiin ja lihaa leivän päälle, vaikka olisi mentävä läpi luutarhojen, kertoi tarinan. Se kuului näin: Lineinajassa saksalaiset leikkasivat ryssän vangilta mulkun pois ja paistoivat sen kepin nokassa. Sitten ne panivat ryssän eukolle putkikäsikranaatin pilluun; ei jäänyt kuin huulet jäljelle, sillä tavalla posahti. Sen jälkeen ryssän mulkku sai karvakauluksen.

Joskus hieman häiritsi, kun sakemannin sotilaat katsoivat suomalaisia vinoon. Emme muka ole kunnon arjalaisia, vaan alkukantaisia, kuulemma parittelemmekin vain koira-asennossa. Minä pyrin tätä käsitystä aina korjaamaan ja siteerasin ulkomuistista runoja ja puheita saksalaisille. Lineinajassa laskettelin Heinrich Heinea eräälle SS-Oberscharführerille, mutta tämä ei halunnut kuulla, vaan väitti, että Heine oli rasvainen juutalainen. Sittemmin en ole Heinea siteerannut. Mutta saksalainen oppii vielä ja näkee meikäläisen sivistyneisyyden, kun Suomi nousee.

Ryssän korohorot iskivät välillä, ja sumunheittäjät pauhasivat takaisin. Ryssä sanoo niitä kuulemma Hitler-uruiksi. Vihollisen lentokone kierteli taivaalla pilven pörhelöiden välissä ja paskoi pommeja. Silloin oli pakko painua kuoppaan.

Yöt olivat nihkeitä. Laaksoihin laskeutui kylmä sumu, ja partisaaninpirut iskivät kranaatteja nukkumatupien seinään tai tähtäilivät tarpeilleen meneviä miehiä kiikarikiväärien takaa.

Päivällä pimeän ärjyt olivat taas kuin pois pyyhittyjä. Silmissä kimmelsivät ikuisen lumen peittämät Kaukasuksen vuorenhuiput. Imelänä töyräkkeenä paistoi Elbrus-vuoren sokeritoppa. Ei ollut vaikea kuvitella, että pian eteneminen jatkuisi näiden harjanteiden yli Aasiaan.

20.8.1942

– Hermostuttavan kiehtovia tammoja täällä. Ovat tosin turhan suurikokoisia, täytyy nousta tuolille ulottuakseen, Obersturmführer Hans Collani sanoi saksaksi.

Aurinko vääntelehti taivaanrajassa. Ilma hiveli poskipäitä. Lirautin vedet talon portaiden pieleen. Huokaisin ja töyssähdin maahan. Löysin katkenneen korren ja pistin sen suuhuni.

Collania talutettiin hyyssiköiden suuntaan kahden miehen voimin. Kuului kakomista. Oli ollut juhlistamista. Nordland-pataljoonan komentaja oli eksynyt paikalle, kun kohoteltiin snapseja kylänvanhimman talossa. Komentajaa harvoin näkyi, ja niin kohoteltiin lisää maljoja. Paikalle tuli paljon upseerismiehiä. Joukkueemme oli muka vartiossa, mutta menossa silti mukana. Jos väsytti, niin tarjoiltiin kahvia. Laulettiin Jääkärimarssia, Ateenalaisten laulua ja saksalaisia lauluja. Välillä syötiin lounaita, silliä ja munaa. Collanin paikalle järjestämät sirpakat ryssän neidit tarjoilivat. Ja kun oli saatu murua rinnan alle ja kirkasta napaan, niin ei muuta kuin naiset sohville ja reidet auki. Niin sitä pitää, sanoi Himanen ja lausui syvällisen ajatelman lemmestä. Siinä oli nätti likka alla, hame korvissa. Välillä pelattiin shakkia tai lyötiin korttia. Pesäpalloon kaikki olivat liian kännissä.

– SS Marschiert im Feindesland...

Teufelslied herätti minut. Olin sammunut heinikkoon. Huussin kulmalla makasi Collani omassa oksennuksessaan ja korisi. Horjuin sisään savitaloon.

– Wo wir sind da geht’s immer vorvärts: Und der Teufel der lacht nur dazu! Ha, ha, ha, ha, lauloivat Hauska, Himanen ja Lehtonen, ryyppylasit kohotettuina. Hautala nyrpisteli sivummalla pureskellen makkarankuoria. Lattialla oli iso läikkä tummunutta verta, jotain sotkua ja karvoja, ehkä hiuksia.

– No terve veikkonen! Missä olet ollut? Mikset tullut joukkoon? Hei lähetit, lasi pojalle, hihkaisi Hautala.

– Topra huja, urahdin ja romahdin penkille.

– Kuka täällä ryssää puhuu, lopetti Himanen laulunsa.

– Mies Suomesta, nussii Aasiaa ja vetristää rotua. Adin, tvaa trii pjet... Adin dva tri pjet.

Ja sitten minä lauloin. Tahti kiihtyi kiihtymistään, hammas narskui hammasta vasten. Silmästä silmään malka kihisi. Kuuraparta tuiskutukka, lumiviitta, harmaasukka.

– Sitokaa tuo mies, sitokaa! huusi Collani saksaksi oviaukosta. Jotenkin hän oli herännyt, selvinnyt ja saanut takaisin komennusäänensä. Saksan kieli kuljetti minut köysiin. Niin päättyi se ilta, kuin sunnuntaiehtoo tyyni, ja päädyin lepäämään.

21.8.1942

Kurinpitotoimia siitä meuhkaamisesta seurasi, koko joukkueelle. Jouduimme päiväksi töihin partisaaneja pyydystävään järjestyspartioon. Haimme kuorma-autoilla viereisestä venäläiskylästä kaksi tusinaa asukkaita. Vanhoja miehiä enimmäkseen, joukossa pari naista ja yksi lapsi. Asettelimme terroristeiksi ja sabötööreiksi epäillyt ryssän kyläläiset ladon seinää vasten riviin. Meidän lisäksemme teloituskomppania koostui ukrainalaisista hiweistä. Uscha Hautala oli saanut kunnian komentaa.

– Joukkue, asento! Ladatkaa! Tähdätkää... Tulta!

Liikesarja toistettiin kolme kertaa, hoideltiin aina kahdeksan kerralla. Viimeisessä erässä oli ehkä 7-vuotias tyttö mukana. Yhteyslaukauksen kajahdettua tyttö jäi seisomaan punavalkoisessa kukkamekossaan nukke kainalossa. Itkua tuhristi.

– Ropponen! Kajahti Uscha Hautalan komentoääni, mutta sortui. Otin pari askelta eteen, ojensin kiväärin ja ammuin tyttöä otsaan. Hän lennähti taakse. Palasin riviin.

– Osasto! Karjui Hautala.

Silloin se tapahtui. Vatsalaukkuni kääntyi ympäri. Oksensin loputtomalta tuntuvan ajan nurmikolle, todellisuudessa ei kai kulunut kovin kauaa. Pyyhin suuta hihaan. Kokosin itseni, nousin. Välikohtaus oli ohi.

– Tämä hygieniatason alhaisuus näillä leveysasteilla, se aktualisoituu suoliston epäbalanssina, totesi Hautala.

Maisterismiehenä hän käytteli sujuvasti sivistyssanoja. Ymmärsin, mutta Himanen, Hauska ja Lehtonen seisoivat vähän aikaa suuvärkit auki.

– Kohmelo sillä on, eikä muuta, Hauska sanoi lopulta.

Ja niin pakka taas purkautui rentoon hihitykseen, hirnuntaan, reisien takomiseen ja kieriskelyyn tomussa.

Illalla komppaniassa kulki sana: vuoristodivisioonien alppijääkärit olivat pystyttäneet Elbruksen, Euroopan korkeimman vuoren, kahdesta huipusta jylhimmälle Saksan hakaristilipun. Ja silloin, ilman eri käskyä, kohosi karvaisista rinnoista nelinkertainen eläköön-huuto Elbrukselle, isänmaalle, Adolf Hitlerille ja lopulliselle voitolle.

9.9.1942

Pataljoona irrotettiin rintamalta. Siirto Itä-Kaukasukselle. Syksy: sateita ja viluisia ilmoja. Tien varrella pieniä puisia ristejä, lätäköitä, mutaa. Vuorten alarinteillä tammi- ja jalavametsiköt punastelivat ja kellersivät. Syyskuu oli julmaa aikaa, kaikki lakastui.

23.9.1942

Ajoimme kuorma-vaunussa Maikopin öljyalueen, Labinskin ja Armavirin tiesolmun kautta Terek-joelle. Nordland-pataljoona oli katkaissut Gruusian sotilastien Groznyin pohjoispuolella. Terekin sillanpäässä etulinjaan. Asemasotaa kukkuloilla. Maasto nousi kuin terassit kohti Malgopekin kaupunkia, kukkulaa ja kumparetta, polvenkorkuista heinikkoa. Viikon päivät vaivannut punatauti helpotti viimein.

6.10.1942

Tänään vallattiin Malgopekin pieni ja likainen öljykaupunki. Rähmäinen kissansilmä tassilla.

16.10.1942

Pataljoonamme otti tänään haltuunsa kukkulan 701; kymmenet pojat jäivät rinteeseen. Vain pieni joukko meikäläisiä pääsi kukkulan huipulle. Huvittava tapaus: Hauska sai kajauksen kranaatista ja putosi venäläiseen poteroon. Panssari perääntyi takaperin ja ajoi kuopan yli, mutta mieheen ei tullut naarmuakaan.

Malgopekin kukkuloilla levittyi taisteluhautojen fysiologia: ryssän ajoneuvoja liikkui kaukana maissihalmeen laidalla; vainiolla retkotti omia ja vihollisen raatoja. Höökivaunu savusi rinteessä, ja pensaisto otti tulta. Taistelun jälkeen poltettiin toisetkin tupakat.

6.12.1942

Joulukuu Kaukasiassa, eikä lunta ole tullut. Olemme asemissa Tšikolassa. Aamuvarhaisella pilkisti aurinko pilvien rakosesta ja heitti keväisen ounahduksen orastaville maissipelloille ja kumpusille, joilla on yhä säilynyt vihreää ruohoa.

Aamupäivällä ryssä antoi tulta kaikista putkista. Pian kohti kylää alkoi tulvia miehiä ruskeissa mantteleissa. Joukkueemme vältti laajan saarrostuksen tekemällä heti vastahyökkäyksen vihollisen puolelle. Mies vierestäni ryntäsi pystyssä eteenpäin. Suhahdus repi juoksijan pään irti. Piiskatykki oli jossain piilossa. Ruumis jatkoi liikettä, se hölkkäsi eteenpäin tovin ennen kuin sortui maahan.

Alarinteessä jäimme mottiin kk-aseman monttuun. Himanen kaatui aamukymmeneltä. Hän sai pk:n osuman lantioonsa, kitui ja huusi kauan, mutta emme savulta nähneet ampua häntä. Kranaatteja putoili niskaan kuin rakeita rospuuttoaikaan. Hauska ja Lehtonen jäivät täysosuman tielle haudanmutkassa, ja pian me olimme Uscha Hautalan kanssa ainoat sällit käyttämässä konekivääriä. Ammuimme ja latasimme. Onneksi kasti oli vielä puolillaan patruunoita.

Suuntasimme tulen jokiuomaan, josta ryssän ruskeat laineet yrittivät läpi. Miestä kaatui kuin ruista, ne juoksivat vain päin. Aurinko oli jo korkealla, alkoi tulla lämmin ja yhä me vain pidättelimme. Huusimme ja pyyhimme rapaa naamalta. Ja ammuimme.

Korvissani soi ihmeellinen laulu. Niin kuin kymmenten kannelten helähtely sekoittuisi kuovin huutoon, airojen solinaan, vasaran paukkeeseen ja hiilten napsahteluun takassa. Tunsin halua heittää aseeni pois. Silmistäni valuivat vuolaat kyyneleet. Kaipasin kotiin, kaipasin äitini luo, hänen lämpöiseen syliinsä. Samalla tunsin vastustamatonta halua nousta ylös, juosta mudassa päin vihollista, heittäytyä luotien tielle, raastaa übermanttelin yltäni, syleillä näiden uljaiden puna-armeijan sotilaiden jalkoja ja nuolla heidän varpaidensa välit.

Silmissä vilisi kuvia, joissa puna-armeijan naissotilaat olivat ahtautuneet ruskeaan nahkaan. Heidän muotonsa venyttivät nahkavaatteita äärimmilleen. He juoksivat luokseni, kun konekivääristä loppuivat kudit ja sen piippu valahti maan pintaan. Heidän hurmeella ja hiilellä rajatut kulmansa ja huulensa värähtelivät julmasti, kun minut pakotettiin selälleni routaiseen maahan niin että pakaroihini sattui, ja erektioni pakottavuutta pilkaten minua ruoskittiin nagankoilla niin että kasvoni, rintani ja vatsani menivät jurmuille, huuleni halkesi, ja nenästä huljahti paksu veri. Sitten naissotilaat ratsastivat minulla jokainen vuorollaan. He läimivät hansikoiduilla nyrkeillään niin että hampaani raksuivat suusta ulos, katkeillen... tämä kaikki oli äärettömän kivuliasta.

– Laukkaa ratsu reima, huusivat naissotilaat selvällä suomen kielellä.

He olivat suomalaisia punaryssiä Karjalasta. Herra isä, nyt oltiinkin kotimaisten kesken saunassa. Esiin saapasteli viiksekäs komissaari. Hän oli punakomentaja Toivo Antikainen, jotenkin vain tiesin sen. Antikainen oli huhujen mukaan taistellut suomalaisia vastaan Kannaksella talvisodassa. 

Antikainen veti nagaikan vyöltään ja alkoi ruoskia punatukkaisen naissotilaan pyöreitä, valkeita pakaroita virnistellen. Herramme Jeesus Kristus, ne pakarat olivat kuin omenan kuulaat kyljet, valkeankuulaan kaaret valkeiden öiden keskellä Kokemäenjoella. Samalla Antikainen runkkasi turpoavaa elintään. Nainen istuutui Antikaisen aisalle, ja he kirmasivat niin sanotusti aron poikki.

Antikainen nousi ja työnsi seipäänsä vaihteeksi naamalleni. Hämmästyin, mutta sitten otin elimen suuhuni, eikä se tehnyt pahaa. Imin polvillani proletariaatin diktatuuria. Ja eipä aikaakaan, kun Antikainen laukesi nielurisoihini terveisensä toveri Stalinilta. Sitten hän napitti henkselinsä ja saapasteli tiehensä.

Hautala oli kiinnostunut tapahtumista ja avannut housunsa. Hänellä oli varmasti pataljoonan isoin kyrpä, sellaista wurstia näki harvoin edes hevosilla. Punaiset naissotilaat ihastelivat, levittelivät reisiään ja meille avautui näkymä paljaaksi ajeltuihin jalkoväleihin ja rusottaviin häpyhuuliin. Ja siinä se oli – kommunistinaisten vitut olivat vallankumouksenpunaisia. Kukkokiekuu, Hautala parkaisi aamuterveisensä, vaikka ei aamu ollutkaan. Äkkiä siinä keskellä oli vain yksi vittu, Suonenjoen mansikka. Kastoimme molemmat puukkomme vuorotellen mansikkaan ja täytimme sen valkoisella terrorilla kuin kermavaahdolla. Vittu imi kaiken, se nuoli huuliaan, nauroi äänekkäästi. Se täyttyi verellä ja paisui paisumistaan, kuin naarashyttynen, kuin lihansyöjäkasvi se nousi yllemme ja peitti pian pilvet, taivaan ja auringon. Vittu peitti taistelun äänet ja näyt, se hautasi taakseen rynnäköivät joukot ja sarjatuotannon ylivoimasta kertovan konekiväärin nakutuksen. Vitun pinnassa sykkivät verisuonet, ja niiden sisässä hurme loiskui kuin meri, alkulima, josta lähdimme ryömimään kohti kuolleiden rapujen peittämää somerikkoa. Vittu veti meidät sisäänsä pimeyteen, se oli lämmintä ja turvallista, se oli koti, se oli paluu, se oli tutut kasvot ja ääni. Sinne me Hautalan kanssa upposimme kuunnellen sydämemme rytmiä, suontemme murinaa, maksan kitinää, verisuonten virtausta ja keuhkojen läähätystä.

– Osuiko sinuun, osuiko sinuun! Uscha Hautala karjui minulle naama valkoisena. Äänet jysähtivät taas tajuntaan: korviahuumaava meteli. Pudistin päätäni. Nousin kyynärpäiden varaan. Olinko menettänyt tajuntani? Tunnustelin itseäni joka puolelta ja ymmärsin: olin ehjä. Mutta jano oli polttava.

– Ei tässä mitään. Anna vettä...

Ryystin kenttäpullosta. Palasin pikku hiljaa pilvistä. Ja samalla hetkellä omat vahvistukset saapuivat paikalle. Alkoi vastahyökkäys. Meikäläiset syöksyivät ylös syvännettä. Vihollinen ammuskeli rotkosta. Pikakiväärisarjat pyyhkivät läheltä. Ryssän korohoro pudotteli etumaastoon. Jo ärjäisivät meikäläistenkin aseet. Höökivaunut ampuivat, ja tykistö ampui. Ryssän puolella mourusi ja haukahteli. Lähelle meitäkin putoili, piti painaa pää. Räjähdysten paineaallot saivat minut välillä menettämään tasapainoni.

Sitten nousivat meikäläiset. Tuossa ryntäsi eteenpäin muuan konekivääriampuja rautaristi rinnassaan ja ampui MG34:llään lonkalta. Tuossa tikitti komean täysipartaisen suomalaisen SS-Rottenführerin Suomi-konepistooli. Eräältä aidalta saksalainen ryhmänjohtaja rynkytti hyvin tähdättyjä sarjoja vihollisen linjaan. Pikakiväärin panssariluoti teki taiteellista jälkeä. Ryssältä lensi puolet päästä pois. Vihollinen alkoi paeta suin päin. Heitä ajettiin takaa ja ammuttiin kuin fasaaneja.

Lähelle meidän poteroa retkahti ryssän sotilas ulisemaan. Jalat oli ammuttu poikki. Lopetimme sen tuskat tarkalla laukauksella. Uscha Hautala ryömi katsomaan, jos kaatuneen repusta löytyisi murkinaa. Hän raahasi koko repun mukanaan poteroon ja ryhdyimme suolet kurnien availemaan selvästi painosta notkuvaa kapistusta.

Esiin kuoriutui lampaan pää. Se oli silkka pää, jota ei ollut keitetty, ei paistettu, ei edes nyljetty. Keskellä taistelua ja kranaattien mitä hirvittävintä ulinaa me emme voineet mitään: hohotus kasvoi sisällämme ja äkisti nauru höyrähti ilmoille. Se oli pelkkää mylvinää, se oli maahan iskenyt pyörremyrsky, tuhat salamaa tai koko laakson täyttävä suunnaton ryöppy Jumalan toilettivettä. Se oli ihme.

6.12.1942

Taistelu Tšikolasta oli päättynyt. Oli Suomen itsenäisyyspäivä. Maastossa ryssän raadot olivat lukuisat kuin narttukoiran satiaiset. Antautuneita marssitettiin riviin. Siinä laitettiin samaan riviin Tšikolan asujaimia, jotka epäilemättä olivat kutsuneet neuvostojoukot paikalle. Siinä oli niitä ryssän tuttuja ilmeitä, velttoja kuin vanha vittu, siinä oli riippuvaa huulta ja tutisevia pujopartoja. Siinä oli ähinää ja aasian kieltä. Siinä oli saappaiden rahinaa ja kajahtelevia käskyjä. Uscha Hautalan taisteluväsymys purkautui verbaaliseen ponnistukseen:

– Karjalan karhu! Nyt riitti. Tuokaa nainen.

Pian Hautalan luo talutettiin mustatukkainen tyttö, jolla ei ollut yllään kuin repaleinen paita. Nainen värisi kylmästä polvistuessaan. Uscha laski housunsa. Tytön huulet imivät veltosti Hautalan turpoavaa, linjakasta aisaa.

– Äh! Hautalan nautti ja laukesi sitten rajusti naisen vasempaan silmään.

Uscha veti pistoolinsa, viritti sen ja ampui naista päähän. Teologian maisteri alkoi oppia nykyisen ammattinsa perusteita. Hautala nosti housunsa ja kiinnitti henkselit.

Asetuin kk:n taakse. Uscha syötti panosvyötä. Hän nyökkäsi, ja painoin liipasimen pohjaan asti. Vetelin pari lyhyttä varvia ensimmäiseen riviin ja kun kaikki eivät vielä siitä kaatuneet, niin rupesin jyystämään sarjatulta sillä tavalla, että päästiin hekumalliseen rytmiin. Rynkytin sen päivän kunniaksi, ja rynkytin ilosta. Huulet siinä meillä nousivat ikenien päältä ja hampaat loistivat auringossa. Uscha katsoi minua herkeämättä silmiin, ja yhtäkkiä, yhtä äkkiä kuin taistelun lopussa, me räjähdimme nauruun.

Nauru levisi joukoissamme, paisui paisumistaan mehukkaana taikinana, jonka hiivana konekiväärien sarjat harottivat leppeässä talvi-ilmassa. Se oli sitä aikaa, kun tuhat miestä nauroi yhteen ääneen ja kun tuhat miestä laukesi housuihinsa yhtä aikaa katsoessaan sitä ihanaa näkyä, kun sanoinkuvaamaton voima pyyhki punaryssän miehet, naiset ja lapset lakoon, upotti multaan ja paiskasi tuleen. Se oli nuoruuden kukoistuksen aikaa. Se oli niitä päiviä kun uskoin horjumatta Suur-Suomeen, Adolf Hitleriin ja Suur-Saksan lopulliseen voittoon. Mutta parasta oli, että jokaikinen Kaukasiassa tapahtunut asia jäi sinne, yksikään sivullinen ei saanut tietää mitään.

Sanasto

Sumunheitin eli Hitler-urut = kuorma-auton lavalle asennettu raketinheitin, samantyyppinen kuin neuvostoliittolaisten ns. Stalinin urut, ts. Katjuša-raketinheitin.

kp = konepistooli

mg = saksalainen konekivääri

shähtruppi = partioretki

trossi = kuormasto, ts. huoltosaattue

höökivaunu = hyökkäysvaunu, so. panssarivaunu

höökiä = hyökätä

korohoro = krh eli kranaatinheitin

pakki = Panzerabwerkanone, panssarintorjuntatykki

kasti = Patronenkast, kk:n ammuslaatikko

Hiwi, ”Hilfswilligen” = vapaaehtoiset apulaiset, saksalaisten joukkojen operaatio Barbarossan aikana venäläisten, ukrainalaisten ja muiden Neuvostoliiton kansallisuuksien joukosta tai sotavangeista värvättyjä vapaaehtoisia sotilaita. Hiwit kantoivat saksalaista univormua, mutta heitä kohdeltiin huonommin kuin saksalaisia joukkoja tai näiden arjalaisiksi luokiteltavia SS-vapaaehtoisia.

Kertomus on julkaistu myös Nuori Voima-lehden Brutaali-numerossa 3-4/ 2014.

Georgiassa vuoret laulattavat

Georgia, pieni Etelä-Kaukasian maa, on rikas kulttuurivaikutteista. Erilaisia maisemia löytyy Kakhetian viinitasangoilta Mustanmeren rantoihin ja etelän luolaluostareihin. Pääkaupungissa Tbilisissä Eurooppa ja Aasia yhdistyvät ainutlaatuisesti.

Ville Ropponen

Neuvostoaikoina Georgia oli turismin keidas, jonne neuvostokansalaiset ja ulkomaalaisetkin matkustivat kilvan. Levottoman 1990-luvun jälkeen matkailijat ovat pikkuhiljaa palaamassa Georgiaan.

Ehkä vaikuttavinta maassa on yli 5000 metriin kohoava majesteettinen Kaukasusvuoristo. Vuorilta löytyy villiä kauneutta, omaleimaisia kyliä sekä myyttien ja kirjallisuuden kaikuja.

Siirtymä lokakuisesta Tbilisistä, jossa leninkileidit ja trendipellet tepastelevat +25 asteen auringossa, Svanetian Mestiaan on melkoinen. Mestiassa mies hakkaa pääkadulla lehmänruhoa vesurilla palasiksi, katoilla on jääriite, mutaa on polviin asti, ja ympärillä kohoavat lumihuippuiset vuoret.

Takana on 10 tunnin reittitaksimatka serpentiiniteillä. Venyttelemme Mestian keskustassa, jonne on pykätty italialaistyylinen piazza – paikallisten suureksi huviksi. Piazza liittyy turismiin panostamiseen, joka alkoi edellisen presidentin Mikheil Saakašvilin aikana. Vielä 1990-luvulla Svanetiassa oli vähän matkailijoita, tavan mukaan muualta tulleet kun usein ryöstettiin. Tilanne muuttui 2000-luvulla. Svanetiaan vedettiin uusi, aiempaa turvallisempi tie, ja Tbilisistä on nyt jopa lentoyhteys.

Hirsitalojen ja niiden kyljessä kohoavien kymmenien muinaisten puolustustornien kylä muuttuu hiljalleen. Joka puolella kehitetään kotimajoitusta tai rakennetaan hotelleja, tuliterä Historian ja Kulttuurin museo seisoo kymen partaalla.

Villissä Svanetiassa

Kiipeämme erääseen puolustustorneista. Huipulta avautuu näkymä yli laakson. Tornit on rakennettu vihollisen torjumista varten, mutta myös sukujen välisen vihanpidon pakopaikoiksi. Ja hyvin svanit pitivät rivinsä: tänne eivät edes mongolit päässeet tunkeutumaan.

Muualta Georgiasta on usein sotien aikana kuljetettu Svanetiaan tärkeitä ikoneita ja taideaarteita turvaan. Svanetia on saanut aseman Georgian alueista georgialaisimpana, jossa ikivanhat perinteet sinnittelevät. Svanit puhuvat omaperäistä georgian kielen murretta, jota esimerkiksi tbilisiläiset eivät kunnolla ymmärrä. Seudulla on kukoistanut myös oma kirkkotaiteen suuntaus.

Illalla sataa räntää. Majapaikassamme on yllättäen wifi-yhteys. Selaamme internetiä ja nautimme svanetialaisesta keittiöstä: frisbeen kokoinen lihapiirakka kubdar ja sulguni-juustolla höystetty perunamuusi elarji huuhdotaan alas chachalla, viinalla, joka viinirypäleen asemesta tehdään täällä homeisesta leivästä.

Äkkiä pimenee. Emme menetä tajuntaamme, vaan kylästä on vain mennyt sähköt, katkoja on usein. Se ei tahtia haittaa, kun sukellamme petiin: tiedossa on aikainen nousu.

Uni karisee silmistä seuraavana aamuna viimeistään, kun kuskimme Merab kaasuttaa nelivetoautoaan ylös mutaista mutkatietä. Olemme matkalla Euroopan korkeimpaan asuttuun kylään Ushguliin (2200 m). Kylä on Unescon maailmanperintökohde. Rinteillä ruska on parhaassa terässä: korpi hehkuu keltaista, oranssia, vihreää, koivua, pihlajaa, kuusia.

Merab ääntää venäjää vahvalla aksentilla. Hänet tavatessaan ymmärtää miksi matkaoppaat varoittelevat: älä ikinä loukkaa svanetimiestä. Kuskimme herättää vaistomaista kunnioitusta, ja hyvin hän pitää autonsa keskellä tietä, vaikka mennään ylös ja alas – ja kerran poikki tien yli pärskyvän puron, vesi syöksyy vieressä pohjattomaan rotkoon.

Ylhäällä Ushgulissa

Ushgulin kylä ponnahtaa esiin puolustustorneineen. Ohitamme niityllä lepäilevät lammaspaimenet ja vanhuksen, joka leikkaa viikatteella heinää lähes pystysuoralla vainiolla. Lähtiessämme kolme tuntia myöhemmin hahmot ovat yhä samalla paikalla, tekemässä samaa.

Ushgulissa aika pysähtyy. Kiivas joki syövyttää tietään läpi kylän. Kivitalojen välissä pujottelevat ihmeelliset kujat ovat täynnä mutaa ja siansontaa. Ympärillä vipeltää ja röhkii. Siat ovat pitkäkarvaista svanetialaista rotua, lähempänä villisikaa. Taivas riippuu vuorten yllä, lumiraja loistaa.

Paria paikallisten avaamaa kahvilaa lukuunottamatta kylässä eletään perinteisesti. Tai ei aivan: ovela gruusialaisvanhus on pykännyt oman museon. Talon toisessa kerroksessa avautuu salintapainen, jonka vetonauloja ovat seinälle nostettu sianrakko, Stalinia esittävä juliste, täytetty vuohi ja kiipeilyvälineitä, jotka kuulemma kuuluivat legendaariselle vuorikiipeilijä Mikheil Ghergianille.

Ostamme svanetialaista suolaa. Se on 13 yrtistä ja vuorisuolasta tehty mausteseos. Tarinan mukaan seos syntyi, kun svanit muinoin lisäsivät suolaan yrttejä tehdäkseen siitä painavampaa ja saadakseen näin paremman hinnan.

Gruusian sotilastiellä

Jahtaamme vuoria myös matkalla Tbilisistä pohjoiseen pitkin kuuluisaa Gruusian sotilastietä. Se seuraa vanhaa valloittajien ja kauppiaiden reittiä Kaukasuksen yli Venäjän puolelle Vladikavkaziin. Rinteiden vainiot hehkuvat vihreinä. Vuoristoa täplittävät kylät. Loputtomat lammaslaumat määkivät. Tie kulkee ylimmillään Ristisolassa (2379 m).

Yksi Georgian korkeimmista huipuista Kazbek (5047 m) näkyy edessä. Vuori on verhoutunut legendoihin. Antiikin kreikkalaisen mytologian Prometheus-jättiläisen sanotaan olleen täällä kahlehdittuna kallioon rangaistuksena kapinasta jumalia vastaan. Vuoreen liittyy myös taruja Abrahamin teltasta, jonka suojissa piilee joko pyhä seimi tai elämän puu.

Pysähdymme Terekjoella, Darialin (georg. ”Dar-i-Alan”, 'alaanien portti') solassa. Sola puhkaisee Kaukasuksen pohjoisrinteen matkalla Tšetšeniaan. Khakinruskeat rinteet nousevat molemmin puolin. Runoilijoiden ylistämä Terekjoki ja Darialin rotko huikaisevat: voi kuvitella miten villisti Terek loiskuu keväisin, kun lumi sulaa vuorilta.

Georgian ja Venäjän eli Tšetšenian raja nousee vastaan. Georgian patriarkaatti on pystyttänyt likelle rajaa uutukaisen, lohenpunaisen kirkon merkiksi siitä, että kyseessä on Gergian alue.

Yövymme vuoristokylässä. Aamulla maisema on pukeutunut valkoiseen, tannerta peittää viisisenttinen lumi, jota tuuli nauraen paiskoo. Vuorilla on aina varauduttava yllätyksiin.

Lermontov ja Tamara

Terekjoki ja Darialin sola esiintyvät monen kirjailijan tuotannossa Dumas'ista ja Puškiniin.

Erityisesti maisema kiihdytti Mihail Lermontovia. Hänen runoelmassaan Tamara (1841) noitakuningatar asuu tornissa Darialissa ja viettelee miehiä luokseen. Öiset orgiat päättyvät aina aamulla, kun Tamara heittää rakastajansa ikkunasta vaahtoavaan Terekjokeen.

Darialin linnoituksen, joka tunnetaan paremmin kuningatar Tamaran linnana, rauniot löytyvät todellisuudessakin solan eteläpäästä.

Runoelmassa Demoni (1841) Lermontov kuvaa ikiaikaista tuliolentoa. Sekä kristillisiin että persialaisiin taruihin viittaava Demoni armastaa georgialaista neitsyttä, joka riutuu Darialin solassa. Myös neitsyen nimi on – Tamara. Nimi viitannee Georgian 1200-luvun suurvalta-ajan kuningattaresta Tamarista kertoviin taruihin.

Näin Georgiaan pääsee

Georgiassa on noin 4,6 miljoonaa asukasta, joista suurin osa on ortodoksikristittyjä.

Pääkaupunki Tbilisissä on 1,1 miljoonaa asukasta.

Georgiaan pääsee lentäen Istanbulin, Riikan tai Kiovan kautta. Halvimmillaan edestakainen lento Tbilisiin maksaa noin 200 e.

Tbilisistä pääsee bussilla Svanetiaan (10 h) tai Georgian sotilastien päähän, Venäjän rajalle (10 h).

Hinnat ovat Georgiassa halpoja, joten turisti ei köyhdy liikaa, vaikka ottaisi taksin. Koti- ja hotellimajoitusta on saatavilla runsaasti. Matkatoimistojen palvelujakin löytyy.

Vuorilla voi kierrellä, patikoida ja talvisin myös lasketella hiihtokeskuksissa.

Artikkeli on julkaistu Kansan Uutisten Viikkolehdessä 17.4.2014.

Monineuvoinen Georgia

Ville Ropponen

Vuorten ja viinitarhojen Georgia lepää Euroopan ja Aasian välissä. Vuoden 2003 ruusuvallankumouksen jälkeen monet toivoivat suuria muutoksia maassa. Mutta kuinka paljon Georgiassa on muuttunut? Viime vuosien kuuma kysymys on ollut Georgian suhde separatistiin alueisiinsa Abhaasiaan ja Etelä-Ossetiaan. Lusikkansa soppaan on työntänyt suurvaltanaapuri Venäjä. 

Georgia on ollut viime vuosina maailmanpolitiikan polttopisteessä. Sota Venäjää vastaan Etelä-Ossetiassa 2008 on maassa yhä tuoreessa muistissa. Sodan jälkiin myös törmää maisemassa, kun kiertää Georgiaa. Gorin kaupungin lähellä kohoaa esimerkiksi georgialaisten Etelä-Ossetian pakolaisten parakkikylä. Boržomin kaupungin lähellä vuorenrinteessä taas näkyy kärventynyttä havumetsää. Palo roihusi elokuussa 2008, kun Venäjän ilmavoimat yritti pommittaa Boržomin maailmankuuluja kivennäisvesilähdeitä ja -tehtaita.

Ja Georgia on myös paljon muuta. Kakhetian maakunnassa helmeilevä rypälejuoma ja illassa raikaava laulu vasten lumihuippuista Kaukasusta saa mielen kaihoisaksi. Tasangolla lammaslaumat määkivät ja kuorma-autot päristelevät. Seudulta ovat kotoisin parhaat georgialaiset viinit, kuten Kindzmarauli. Pöydillä tammien alla loistaa ainutlaatuinen kaukasialainen vieraanvaraisuus: höyryäviä lihavartaita, salaatteja ja isoja ravioleita muistuttavia hinkaleita. Vieraisille ei myöskään koskaan tulla ilman runsaita lahjoja isäntäväelle. Pohjoisessa nousevien vuorten sinertävän muurin takana häämöttää Tšetšenia.

Pieneksi maaksi Georgia on hersyvän moninainen. Alueelle on keskittynyt paljon eri perinteitä ja kansoja. Luonnonolot vaihtelevat Mustanmeren subtropiikista vuoriston kylmyyteen. Georgian monineuvoisuus tiivistyy 1,2 miljoonan asukkaan Tbilisissä, jossa voi kierrellä armenialaisten, azerien ja juutalaisten kaupunginosissa. Mäkisessä kaupungissa kadut juoksevat ylös ja alas. Kukkulalta ojentuvat isänmaan äidin patsas ja Narikala-linnoitus. Kymmenien kirkkojen kellot kumisevat. Georgialaiset ovat uskonnollista kansaa, ja kirkon ohittaessaan useimmat seisahtuvat ja tekevät ristinmerkin.

Itää ja länttä, vaurautta ja köyhyyttä

Antiikin aikana Georgiassa vaikutti kreikkalainen kulttuuri, ja maa omaksui kristinuskon jo 300-luvulla. Vuosisatoja georgialaiset mielsivät itsensä Euroopan etuvartioksi taistellessaan mongoleja vastaan tai huokaillessaan Persian ja Turkin ikeessä. Idän kulttuureilta myös saatiin vaikutteita. Keskiajalla Georgian kuninkaat koettivat virittää suhteita Eurooppaan, mutta Eurooppa torjui heidät. Jotkut georgialaiset pelkäävät, että tämä asetelma on nyt toistumassa, kun läntisiä suurvaltoja tuntuu kiinnostavan lähinnä Keski-Aasian energiavarojen kauttakulun turvaaminen Georgian läpi.

Georgialaiset ovat kaukasialaisten tapaan tummia, kotkannenäisiä ja pystypäisiä. Hyvin pukeutuneet naiset ja miehet täyttävät Tbilisin pääkadun Rustavelin, jota kehystävät kalliit putiikit ja ravintolat. Myös Georgian isot tuloerot näkyvät: pukumiesten seassa pujottelee yllättävän paljon kerjäläisiä. Mtkvari-joen rantakadut ovat täynnä uusrikkaiden taloja ja lähistöllä on myös presidentti Mikheil Saakashvilin uusi virkapalatsi, se muistuttaa Washingtonin Valkoista Taloa. Silti jopa Tbilisin keskustassa seisoo useita isoja rakennuksia tyhjillään tai purkukunnossa.

Gorin teräsmies

”Nimeni on Stalberi”, hihkaisee oppaamme Uplistsikhen luolakaupunkiin ja jatkaa pysyneensä 60 elinvuottaan terveenä siksi että on juonut viiniä joka päivä. Nimensä hän on saanut tietenkin Stalinin ja Berijan mukaan.

Ensin mainittuun törmää täällä usein. Stalinin muotokuvia myydään Tbilisin kirpputoreilla. Ja Gorin kaupunki ei tunnu juuri muuttuneen siitä, kun Stalin syntyi siellä juopon suutarin poikana vuonna 1879. Hänen syntymätalonsa on hökkeli, joka sijaitsee nyt Stalinin puistokadun varrella kreikkalaisen temppelin ympäröimänä. Viereisessä katedraalia muistuttavassa Stalin-museossa kerrotaan diktaattorin elämästä ja löytyy monta historiallista valokuvaa, mutta tietoja Stalinin terrorista tai kriittisiä huomioita on turha etsiä. Georgiassa Stalinia on ollut tapana pitää vain ”vahvana johtajana”, ja siinä kaikki.

”Ei täältä ole koskaan tullut muuta kuin Stalin, eikä kai tulekaan, pakkohan hänestä on olla vähän ylpeä”, kiteyttää paikallinen taksikuski gorilaisten ristiriitaista Stalin-suhdetta.

Asenteiden muututtava molemmin puolin

Georgialaisilla on ristiriitainen suhde myös Venäjään. Useimmat koulutetut georgialaiset osaavat hyvin venäjää, eivätkö he vastusta venäjän kieltä tai kulttuuria. Venäjän imperialistisesta politiikasta he eivät kuitenkaan pidä.

”Etelä-Ossetian sodan jälkeen Georgian oli pakko hyväksyä Abhaasian ja Etelä-Ossetian irtautuminen. Nuo alueet ovat yhä venäläisten joukkojen miehittämiä ja taloudellisesti riippuvaisia Venäjästä. Lisäksi Venäjän joukot uhkaavat Georgiaa”, selittää Ghia Nodia, Ilyan valtionyliopiston Kaukasia-opintojen professori.

Nodia uskoo, että lähiaikoina Abhaasia ja Etelä-Ossetia joko liittyvät Venäjään autonomisina alueina tai ne venäläistetään. Nodian mukaan Venäjä koettaa käyttää Sotshin vuoden 2014 olympialaisia hyväksi asuttaakseen venäläisiä Abhaasiaan.

Nodia toivoo, että Venäjä myöntäisi Georgian itsenäistymisen ja lakkaisi sekaantumasta alueen asioihin. Georgian tulisi lisäksi pyrkiä kehittymään yhteiskuntana, jotta Abhaasia ja Etelä-Ossetia haluaisivat jälleen liittyä siihen. Tämä edellyttäisi myös georgialaisilta asennemuutosta suhteessa vähemmistöihin.

Muutosta ilmassa?

Etelä-Ossetian konfliktin kärjistymisestä on Georgiassa syytetty myös presidentti Saakashvilia. Noustessaan valtaan ruusuvallankumouksessa 2003 Saakashvili vannoi palauttavansa separatistiset alueet Georgian yhteyteen.

Saakashvili tuntuu myös onnistuneen vähemmistöpolitiikassa. Siltä vaikuttaa, kun kuuntelee mielialoja Samtshe-Javakhetin armenialaisalueella Etelä-Georgiassa. Maisemassa vuorottelevat karu tasanko ja terävät vuoret, niityillä märehtivät lehmät, ja pelloilla rehottaa peruna. 1990-luvulla alueen välit Tbilisin kanssa olivat koetuksella. Tuolloin georgilaisnationalismi vaikutti vahvasti politiikkaan, ja vähemmistöjä karsastettiin.

Saakashvilin kaudella suhtautuminen muuttui. Armenialaissyntyisen Radio Free Europen toimittajan Olesya Vartanjanin mukaan vähemmistöalueille on nyt rakennutettu kouluja sekä parannettu teitä ja infrastruktuuria.

”Saakašvili on taistellut korruptiota vastaan ja huolehtinut siitä, että valtion tuet, kuten eläkkeet maksetaan ajallaan. Laillisuus on kasvanut ja aiemmin valtaa pitäneet rikollisklaanit on pantu kuriin”, vakuuttelee Vartanjan.

Niin tai näin, Georgiassa törmää usein myös näkemykseen, etteivät asiat Saakashvilin aikana ole parantuneet riittävästi. Tuloerot ovat yhä suuret, sanavapaus rajoitettua ja opposition toimintaa häiritään. Vuonna 2013 georgialaisilla on valinnan paikka: perustuslain mukaan Saakashvili ei voi enää asettua ehdolle kolmanneksi kaudeksi. Georgiassa arvuutellaan nyt tekeekö Saakashvili ”putinit”eli ryhtyy pääministeriksi ja nostaa presidentiksi kannattajansa, vai astuuko esiin haastaja esimerkiksi miljardööri Bidzian Ivanishvilin muodossa, kuten viime aikoina on ounasteltu.

Fakta: Georgia

4,6 miljoona asukasta.                   
Asukkaista 84 prosenttia on georgialaisia. Tärkeimmät vähemmistöt ovat azerit (6,5 prosenttia), armenialaiset (5,7 prosenttia) ja venäläiset (1,5 prosenttia).
Georgialaisista 83,5 prosenttia on ortodoksikristittyjä, muslimeja on 10 prosenttia ja juutalaisia 2 prosenttia.    
Georgian kieli kuuluu kaukasialaiseen kieliryhmään; kieltä on kirjoitettu omilla aakkosillaan 400-luvulta lähtien.

Abhaasia ja Etelä-Ossetia irtautuivat Georgiasta yksipuolisesti 1990-luvulla. Georgia ja Venäjä kävivät lyhyen sodan Etelä-Ossetiassa 2008. Abhaasian ja Etelä-Ossetian itsenäisyyden on Venäjän lisäksi tunnustanut hyvin harva maailman valtio.

Artikkeli on ilmestynyt myös Kansan Uutisten Viikkolehdessä 5.1.2012.

Energiavarojen sietämätön lopullisuus

Sylvain Tesson: Putkea pitkin. Öljyn matka Kaukasukselta Välimerelle, Atena 2010, 200 s.

Nykyesseistiikassa kuvataan yhä useammin matkustamista. Levoton liike riivaa modernia ihmistä. Liike vaatii energiaa, nykymaailmassa öljyä. Tästä ponnistaa ranskalaiskirjailija Sylvain Tessonin (s. 1972) teos Putkea pitkin. Se kannattaa lukea jo siksi, että suomeksi on saatavilla niin vähän kirjallisuutta Keski-Aasiasta ja Kaukasuksesta.

Toisin kuin suomennoksen alaotsikko ilmoittaa Tesson lähtee matkaan Kaukasuksen takaa Aral-järveltä Uzbekistanista. Hän pyöräilee Baku-Tbilisi-Ceyhan (BTC)-öljyputkea pitkin, imee vaikutelmia ja pohtii energian mysteeriä.

Putkea pitkin yhdistää upeasti matkakuvausta, tietoa energiavaroista, kulutus- ja teknologiakritiikkiä sekä filosofista pohdintaa. Esseistinä Tesson ruotii aiheita monikarvaisesti, eikä asetu ehdoitta yhdellekään kannalle.

Useat Tessonin 15 teoksesta rakentuvat matkustamiselle - poikki Keski-Aasian arojen tai Baikaljärveltä Intiaan. Toisin kuin ruotsalaisesseisti Sven Lindqvistiä Tessonia ei kiinnosta historiallinen kolonialismi, vaan nykyiset globaalit kysymykset. Puolalaisen journalistin Ryszard Kapuscinskyn tapaan Tesson kirjoittaa lyyristä ja polemisoivaa dokumenttiproosaa.

Kaspianmerellä sijaitsee maailman kolmanneksi suurin öljy- ja kaasuvaranto, jota yhä useampi himoitsee. Öljy pyörittää talouskasvua, aiheuttaa sotia ja saastuttaa ympäristöä. Murto-osa ihmiskunnasta polttaa pääosan energiasta.

Öljyputket kulkevat historiallisia reittejä, joita nelistivät nomadilaumat ja silkkitien karavaanit. Tesson polkee arojen poikki ja tapaa kazakkipaimenia, azeriöljytyöläisiä, venäläisiä uusrikkaita, georgialaisia munkkeja ja turkkilaisia imaameja. Matkalla hän joutuu koiralauman hyökkäyksen kohteeksi ja vakoojaksi epäillyksi.

Tesson aprikoi lisäksi energiapoliittisia kysymyksiä. Toistuuko Kaspiassa Venäjän ja Britannian 1800-luvun The Great Game, kun länsimaat, Venäjä, Kiina, Iran ja Turkki hamuavat öljyä? Energiavarojen takia maailma ei piittaa Kaspian ja Kaukasuksen maiden ihmisoikeusongelmista. Entä merkitseekö BTC-putken valmistuminen länsimaiden voittoa?

Öljyputken avulla öljy-yhtiöt repivät valtavan hyödyn, mutta ne myös investoivat seuduille, jotka putki läpäisee. Öljy virtaa länteen ja samalla toiseen suuntaan työntyy kännyköitä, öljysorateitä ja valintamyymälöitä. Perinteiset kulttuurit joutuvat ahtaalle. Toisaalta elintason nousu säästää köyhien maiden naisia raskailta töiltä, Tesson uskoo. Hän pohtii lisäksi islamilaisten öljyntuotantomaiden ja modernin lännen suhdetta.

Entä kun öljy loppuu? Miten pysäyttää ylikierrokset, kun ensi kertaa miljardien ihmisten ulottuvilla on kerskakuluttamisen hysteria? Miten kasvihuoneilmiö vaikuttaa? Räjäyttävätkö kiistat luonnonvaroista ylikansoitetun planeetan? Tesson analysoi vaihtoehtoja älykkäästi.

Ehkä pystymme korvaamaan öljyriippuvaisen tekniikan muulla teknologialla? Voidaan siirtyä uusiutuviin energiamuotoihin tai säästää energiaa. Ihmisen on muutettava suhdettaan ympäristöön, tietää Tesson.

Kirjailija ammentaa Henri Bergsonin vitalistisesta idealismista ja uskoo elinvoiman löytyvän väkevästä suhteesta luontoon ja omaan ruumiiseen. Pitkään aikaan en ole lukenut yhtä raikasta teknologian ja urbanisaation kritiikkiä, vakavaa mutta ei ryppyotsaista. Tessonin sanomalla on kaikupohjaa: kysymys energiavarojen riittävyydestä lankeaa nykyisen sukupolven ratkaistavaksi.

Ville Ropponen

Kritikki on ilmestynyt myös 23.8.2010 Kalevassa.

Kulttuurit kipinöivät Kaukasiassa

Georgian ja Venäjän sota elokuussa 2008 toimii Anna-Lena Laurénin reportaasikirjan Vuorilla ei ole herroja lähtökohtana. Onneksi Laurén ei pysähdy Georgiaan, vaan pyrkii ymmärtämään Kaukasiaa laajasti. Hän pohtii politiikan lisäksi kaukasialaista mentaliteettia, historiaa, kulttuuria ja taloutta. Näkökulma on valpas ja moneen suuntaan kriittinen.

Teoksessa Laurén kulkee halki Georgian, Etelä-Ossetian ja Abhasian sekä tutkii Venäjän Pohjois-Kaukasusta, missä tilanne on kuumentunut entisestään toisen Tšetšenian sodan jälkeen. Väkivalta on levinnyt Ingušiaan, Dagestaniin, Pohjois-Ossetiaan ja Kabardi-Balkariaan.

Kaukasuksella on paljon muutakin kiinnostavaa kuin pelkät konfliktit. Ylpeiden, omapäisten ja suvaitsevaisten ihmisten alueella asiat ovat usein toista kuin miltä päälle näyttävät. Laurén kirjoittaa taitavasti ja pujottelee faktojen lomaan sympaattisia huomioita tavallisten ihmisten elämästä, muun muassa siitä kuinka Aslan Apšev kasvattaa Elbrus-vuoren laaksoissa väkeviä kabardinhevosia.

Maailmassa on Kaukasian ohella harvoja seutuja, jossa yhtä pienelle alueelle mahtuu niin monia kulttuureja ja yli 40 eri kieltä. Kansojen kirjon, vuorten ja kolonialistisen historian leimaama Kaukasus tuo mieleen Balkanin. Neuvostojärjestelmä ja Stalinin pakkosiirrot loivat Kaukasiaan lukuisia edelleen kyteviä etnisiä konflikteja.

Kreml on virallisesti julistanut Tšetšenian rauhoittuneen, silti Venäjän armeija viipyy paikalla. Tšetšenian diktaattorin Ramzan Kadyrovin käskystä erikoisjoukot kidnappaavat ja ampuvat hallinnon arvostelijoita. Groznyin kaduilla mieltään uskaltavat osoittaa enää kadonneiden tšetšeenien sukulaisnaiset. Silti monet kannattavat Kadyrovia, koska hänen uskotaan tuoneen vakautta. Ainakin kuri on lisääntynyt: uusin määräys on naisille julistettu huivipakko.

Kaukasukselle vieras, jyrkkä islamin tulkinta valtaa Tšetšenian lisäksi alaa myös Dagestanissa, Ingušiassa ja Kabardi-Balkariassa. Islamistiset liikkeet houkuttavat nuoria ja niiden vetovoimaa lisää sosiaalinen kurjistuminen ja horjuva talous. Myös Venäjän väkivaltapolitiikka, joka kohdistuu kaikkiin muslimeihin, ajaa ihmisiä islamistisissien riveihin. Tilanne on erityisen paha Ingušiassa, jossa on kadonnut satoja ihmisiä. Tunnetuin tapaus on Ingušian oppositiojohtaja Magomed Jevlojev, joka kuoli miliisin ampumana vuonna 2007.

”Kukaan ei kuuntele meitä”, on viesti, joka toistuu kaukasialaisten haastatteluissa. Laurénin mukaan Venäjää piinaa myös välinpitämättömyys omista kansalaisistaan. Presidentti Medvedevkin on myöntänyt, että Kaukasia on Venäjän isoimpia ongelmia.
Mutta onko Venäjällä strategiaa ongelman ratkaisemiseksi? Uusimmat toimet, kuten Pohjois-Kaukasuksen laajuisen suurhallintoalueen luominen ja ”terrorismin vastaisen operaation” laajentaminen tuskin auttavat. Levottomuudet ovat viime aikoina vain lisääntyneet. Kreml nojaa yhä väkivaltaan, jonka avulla se on yrittänyt kontrolloida Kaukasiaa viimeiset 300 vuotta, siinä kuitenkaan onnistumatta.

Laurén arvostelee myös Georgian Etelä-Ossetiaa ja Abhasiaa kohtaan harjoittamaa isovelipolitiikkaa. Presidentti Saakašvili näyttäytyy autoritaarisena ja nationalistisena kuumapäänä, jonka kaudella korruptio on kuitenkin laskenut. Georgialla on toivoa, sillä maasta löytyy vapaata ajattelua ja kykyä itsekritiikkiin.

Läntisten outojen kaksoisstandardien mukaan Kosovo tunnustetaan, mutta Etelä-Ossetiaa ja Abhasiaa ei. Tosin Etelä-Ossetia ei ole Lauréninkaan mielestä mikään valtio. Sen presidentti Edvard Kokoity on rahanahne Kremlin marionetti. Sen sijaan Abhasia herättää enemmän toivoa. Vaikka talous on rempallaan, sen asenne on itsenäinen.

Anna-Lena Laurén: Vuorilla ei ole herroja, Teos 2009, 218 s.

Ville Ropponen

Kritiikki on julkaistu myös Ulkopolitiikka-lehden numerossa 1/2010