Tämä on ehkä viimeinen Lenin-päivitykseni

Jos minä olisin Lenin, tekisin itsestäni patsaan. Istuisin takki auki, karvalakki ojossa ja roikottaisin, en sukupuolielintäni, enkä pistooliani, vaan kynääni kohden teitä kansalaisia. En balsamoisi itseäni vaan tekisin itsestäni pakastepizzan, sulattaisin ja söisin itseni kuunnellen vallankumouksen lauluja, Varsavjankaa, Kansainvälistä, Marseljeesia (vaikka olisin kieltänyt sen Lokakuun jälkeen) ja muita lauluja jotka turmelin ja tein niistä 80 vuoden ajaksi jotakin muuta kuin ne ovat.

Yskisin pitkän ajan yksikseni. Polttaisin piippua. Joisin vodkaa. Ja teetä. Ja alkaisin sitten suunnitella vallankumousta.

Sillä vallankumousta tietenkin tarvittaisiin tässä maailmassa, jossa kapitalisti sortaa työläistä aiempaa enemmän. Globaalilla tasolla halpatuotantomaissa kapitalistit lyövät työläisiä jopa enemmän kuin minä itse pystyin koskaan tekemään, vaikka katson myös itseni varsin kyvykkääksi Venäjän työväenluokan nujertamisessa ja varsinaisen vallankumouksen kukistamisessa.

Järjestys pitää olla. Ei pidä olla useita vallankumouspuolueita vaan vain yksi. Ei pidä olla ympäriinsä hilluvia työläisiä vaan tiukasti militarisoitu kaaderi, kuten toveri Trotski asian esitti. Ei pidä olla yhteiskunnallista vallankumousta vaan puolueen johtama vallankumous-projekti. Tuleeko siitä projektista ikinä muuta kuin vallan keskitystä ei kiinnosta minua, homma on hallussa. Vastustajat ja erimieliset tulee likvidoida armotta. 

”Penzassa valitkaa 100 kulakkia ja hirttäkää, hirttäkää teiden varsille niin että kaikki ihmiset satojen kilometrien säteellä näkevät ja vapisevat ja tajuavat mitä on bolševikkien valta. PS. Valitkaa kovimmat miehet. V. I. Lenin”.

Onko tämä nyt sitten paha juttu? Sanokaa te jotka tiedätte. Minä syön jäätelöä ja sommittelen marxismi-leninismiä kuvaavia postimerkkejä. Ja jos hillutte ovissa, sanokaa toveri Trotskille ja toveri Stalinille, että eivät kauheasti myöhästy kansankomissaarien neuvoston kokouksesta. Minua ei oikeastaan kiinnosta sosialismi, vaikka mieluusti ratsastan sen keppihevosella, piiloudun sen viisiirin taakse ja kerään itselleni sen kansainvälisen arvovallan. Minua kiinnostaa järjestys, se että toverit ovat ajoissa. Sosialismi menköön helvettiin!

Pitäisikö Lenininpuisto nimetä uudelleen? Kenties Maiju Lassilan mukaan?

Perussuomalaisesta puolueesta (PS) oudon kierosti kesällä eronnut Sininen tulevaisuus, nyttemmin Siniseksi puolueeksi ( saks. Das blaue party/ ven. Golubaja partija) supistunut ryhmä on tehnyt aloitteen Helsingin kaupunginvaltuustossa. Tai tarkemmin ryhmän kaksi edustajaa. ”Sampo Terho ja Jussi Niinistö kävivät Lenininpuiston kimppuun” otsikoi Helsingin Sanomat 12.10. juttunsa aiheesta. Eikä vielä mitään, parivaljakko haluaa nimetä puiston uudelleen ”Ukko-Pekan” mukaan.

Huomion keskittämistä täten Alppilassa värjöttelevään puistopahaseen voisi pitää surkuhupaisana, ellei se heijastaisi ajan henkeä. Ennen kuin jatketaan siihen, olisiko puiston nimen vaihdossa sittenkin järkeä, hengähdetään. Siis hetkinen, kuka ihmeen Ukko-Pekka?

Per Evind Svinhufvud tietenkin. No, kuka hitto hän sitten on? Niin, Svinhufvud ei tosiaan ollut vain Suomen ensimmäinen valtionhoitaja ja kolmas presidentti, kuten siniset persut asian ilmaisevat, vaan myös vuoden 1918 saksalaissuuntauksen johtajia, ”Suomen saksalainen kuningas”-hankkeen puuhamies ja melko autoritaarinen nationalisti, jonka asetus joulukuussa 1918 vapautti rikosoikeudellisesta vastuusta kaikki sisällissodan tai sen jälkiselvittelyjen aikana laittomiin teloituksiin ja muihin sotarikoksiin osallistuneet valkoiset. Suomalaisten fasistien kapinoidessa Mäntsälässä keväällä 1932 Svinhufvud piti kuuluisan radiopuheensa, joka sai nahkapäät rauhoittumaan ja keskittymään siitä lähtien pääasiassa keskinäiseen äkseeraukseen. Ukko-Pekan oma poika oli tiettävästi kapinallisten joukossa. Jatko-sodan aikana Svinhufvud tuki suur-Suomi aatetta.

En nyt puutu siihen onko kyseessä kokoomuksen kosiskelu, sillä seisoihan Svinhufvud juuri kyseisen puolueen riveissä. Voi olla, että näemme pian sinisten – tai ainakin sen torpedojen – sulautuvan kokoomukseen. Tärkeämpi kysymys on se, etteivät esitetyt perusteet Lenininpuiston nimen vaihtamiseksi sinänsä ole vääriä, niin ärsyttävää kuin onkin, että siniset ne esittävät, vaikka eivät he tietenkään ole perusteita itse ajatelleet. Jokainen historiaa syvällisemmin tunteva tietää, että Lenin oli väkivaltainen bolševikkipomo ja jollei hirmuhallitsija niin vähintään hyvin autoritaarinen johtaja, joka hyväksyi pöyristyttävän laajan sortopolitiikan ja puhdistukset.

On toki toinen kysymys täytyykö historiallisten paikkojen nimiä ylipäänsä muuttaa. Eikö Leninin nimen esiintymiselle Helsingissä ole historiallisia perusteita, oli miten tahansa, hänellä kun oli tietty vaikutus Suomen itsenäistymisessä, olivat motiivit mitkä tahansa ja niin pois päin. Tai jos historiallisten nimien muuttamisen linjalle lähdetään, niin onko se loputon suo? Eikö meillä ole muitakin kyseenalaisten henkilöiden, kuten vaikka tunnettujen rasistien mukaan nimettyjä paikkoja ja miksei näitä voisi myös nimetä uudestaan? Tulisiko esimerkiksi poistaa Lauri ”Tahko” Pihkalan patsas olympiastadionin läheltä sillä perusteella, että Pihkala osallistui sisällissodan 1918 aikana sotarikoksiin ja ”roturealisti” oli oikeuttamassa myös valkoisen armeijan punavankeihin kohdistamia mielivaltaisia teloituksia? Ja entä Mannerheimin patsas – onko marskikaan puhdas pulmunen?

Kuinka vain niin tietyt perusteet Lenininpuiston nimen muuttamiselle joka tapauksessa löytyy. Ei meillä ole Mussolininpuistoakaan, vaikka fasismi olikin sotien välisessä Suomessa yllättävän suosittu ideologia. Toisaalta ei siihen kai mitään lakia ole, etteikö diktaattoreita ja kansanmurhaajia saisi muistaa. Joka tapauksessa se on parempaa kuin unohtaminen.

Esitän kuitenkin vastaehdotuksen, sillä Ukko-Pekan puisto on täysin naurettava ehdotus. Millä nimellä Lenininpuistoa sitten pitäisi kutsua? Kenties Stalininpuistoksi? No, ei nyt sentään. Ollaan nyt kotimaisten kesken saunassa. Edvard Gyllinginpuisto olisi sekin ehkä vähän yliampuvaa, vaikka Gyllingiä voisikin Suomessa muistaa enemmän. Kenties puiston voisi nimetä naisen mukaan – vaikka Miina Sillanpään puistoksi?

Osuvin uusi nimi olisi kuitenkin – ei Algot Untolan – vaan Maiju Lassilan puisto.

Tämä eittämättä 1900-luvun alun suomalaisista kirjailijoista monipuolisin, kokeellisin ja tuotteliain toimi sisällissodan aikana Työmies-lehden päätoimittajana. Kirjoituksissaan pisteliäs kynä kehotti molempia osapuolia välttämään laittomia teloituksia ja terroria. Saksalaisten vallatessa Helsingin Lassila ei lähtenyt pakoon, koska ei katsonut tehneensä mitään väärää. Kuinkas sitten kävikään?

Kirjailijan laitonta teloitusta 21. toukokuuta 1918 saapui seuraamaan melko sekalainen seurakunta. Kustantajat kohtelevat toisinaan kirjailijoitaan epäreilusti, mutta harva tulee tarkkailemaan kirjailijan teloitusta. Lassilan kohdalla läsnä oli hänen kustantajansa Eino Railo. Lisäksi kirjailijat Kyösti Wilkuna, Toivo Tarvas ja Toivo T. Kaila saapuivat todistamaan kollegansa ja kilpailijansa listimistä. Tiettävästi saattovartiosotilaiden joukossa oli myös tuleva dadaistirunoilija Gunnar Björling. Niin innokkaita saattajat olivat, etteivät malttaneet odottaa saapumista ampumapaikalle Suomenlinnaan. Lassila heitettiin kesken matkaa veneestä ja varmuudeksi vielä kuula perään. Onnettoman kirjailijan ruumis kipattiin Santahaminan joukkohautaan, jonka päälle Suomen armeija sittemmin rakensi sikalan.

Ei, ei ja kolme kertaa kielto! Ei Ukko-Pekan turpeaa naamaa, eikä Leninin kaljua, vaan Maiju Lassilan puisto.

Ville Ropponen

Lenin ja Halla-aho

Lenin oli kukkien ystävä. Hän käyskenteli vainiolla. Tuli Halla-aho vastaan.

• Terve, tovorists, sanoi Lenin.
• Terve, sanoi Halla-aho.
• Teikäläisellä on hommat hanskassa, sanoi Lenin.
• Niinpä joo, sanoi Halla-aho.
• Jouduitteko ampumaan monta, sanoi Lenin.
• No, tuota, aika monta, Sininen tulevaisuus ei...
• Vastaa kysymykseen, räjähti Lenin.
• 20 joo, vastasi Halla-aho.
• Se on oikein, sanoi Lenin.
• Toverit ovat uupuneita, sanoi, Halla-aho.
• Mitä helvettiä, toveri Halla-aho, sanoi Lenin.
• En tiedä, niitä väsyttää, toveri Lenin, sanoi Halla-aho.
• Saatana, ammutan kaikki, sanoi Lenin.

Viipuri pamahti, toistamiseen. Siinä ei ollut yhtäkään perussuomalaista sytykettä, eikä Suomi käyttänyt ydinasetta vastaiskussa.

Halla-aho parkui vauvana: tutti on kadonnut!

Ystävät lahjoittivat tutin.

Onko se lintu vai kala?

Kukaan ei tiennyt, ja iso suomalaisten vanha jumala Ahti, joka oli kylpenyt Karjalan joissa sanoi: työntäkää hänet saksalaiseen uuniin!

Lenin sanoi:

- Laitetaan hänet ammuttavien joukkoon, vaikka kukkia koristukseksi.

Kaikki loppui ähkyen kukkien valtamereen.

Lenin ja Sampo Terho

Sata vuotta sitten Lenin ja Sampo Terho olivat kavereita.

• Tehdään vallankumous, sanoi Lenin.
• Tehdään vain, kansallinen, sanoi Terho.
• Ei, minä kannatan kansojen itsemääräämisoikeutta, sanoi Lenin.
• Juuri niin, sanoi Terho.

Tekivät vallankumousta. Tuli Soini vastaan.

• Ministeri-audin penkki hiertää, sanoi Soini.
• Tule mukaan, tehdään vallankumous.

Tuli mukaan. Tekivät vallankumousta. Tuli Orpo vastaan.

• NKVD:n lastenkodissa, johon minut laitettiin on ikävää, haluan mieluummin Hitler-Jugendin hoiviin tai sitten ihan SOTE:en.
• Tule mukaan, tehdään vallankumousta.

Tekivät vallankumousta. Tuli Sipilä vastaan.

• Valtio ei enää anna minulle polkumyynnillä omaisuutta, sanoi Sipilä, en ole miljardööri, olen enää satatuhattööri.
• Tule mukaan, tehdään vallankumousta.

Tekivät vallankumousta ja tekivät vallankumousta ja lopulta kävi niin, että valta kumoutui.

• Voi helvetti, lihamuki on tyhjä, sanoi Soini.
• Ikkunassa on Gallen-kallela, sanoi Terho.
• Proletariaatin diktatuuri, sanoi Lenin.
• Haluan kyykyttää kaikkia, sanoi Orpo.

Vallankumouksen aivojen läpileikkaus

Christer Pursiainen: 
Trotski. 448 s.
Gummerus 2011.

Ville Ropponen

Bolševikkijohtajat ovat oivia kohteita elämänkerturille: heissä riittää usein väriä ja vimmaa. Lev Trotskin elämä oli vielä tavallista vikuroivampi. Tästä journalistista, kumouksellisesta, poliittisesta utopistista, kansalaissodan voittajasta ja maanpakolaisesta Venäjä-tutkija Christer Pursiainen (s. 1959) on kirjoittanut teoksen, jonka populaaria taidokkuutta voi verrata vaikkapa Semon Sebag Montefioren Stalin-elämänkertoihin.

Trotski on täynnä yksityiskohtia ja tietoa, mutta vetävää kerrontaa se ei puurouta. Pursiainen jättää tulkinnat melko pitkälti lukijalle. Trotskilaisen liikkeen ja aateperinnön setvimiseen hän ei viisaasti paljoakaan uppoudu. Myyttejä Trotskista kirjassa sen sijaan puhkotaan melko ansiokkaasti. Teos valaisee myös Trotskin Suomi-suhdetta.

Trotskin tie lokakuun 1917 puolijumalaksi oli kaikkea muuta kuin suora. Leiba, venäläisittäin Lev Bronstein oli juutalaisen vauraan talonpojan eli ”kulakin” poika. Koulunsa tähtioppilas oli monilahjakas ja herätti huomiota kirjoitus- ja puhetaidoillaan. Mutta Bronstein kuuli kumouksen kutsun ja alkoi organisoida laitonta marxilaista järjestöä. Seurasi pidätys, karkotus Siperiaan, pako, emigranttivuosia Euroopassa, kumoustoimia vuonna 1905, taas pidätys ja pako. Lisäksi Bronstein avioitui pari kertaa. Salanimen Trotski hän lainasi Odessan keskusvankilan ylivanginvartijalta.

Venäjän sosiaalidemokraattien mittelöissä Trotski asettui menševikkien puolelle. Tai jäi kiikkumaan bolševikkien ja menševikkien väliin. Nuori Trotski kritisoi Leninin epädemokraattista jyrkkyyttä, mutta sittemmin se ei haitannut. Bolševikkeihin hän liittyi vasta heinäkuussa 1917. Trotskin elämän paradokseihin kuului se, että äärikumouksellinen vastaanotti 38-vuotiaaksi isältään taloudellista tukea.

Leninin piileskellessä Suomessa, Trotskista tuli yksi tärkeimpiä lokakuun 1917 vallankaappauksen valmistelijoita, ”vallankumouksen aivot”, kuten hän itse rehvasteli. Leninin ohella juuri Trotski esti kompromissin muiden vasemmistopuolueiden kanssa ja ajoi bolševikit rynnäkköön.

Pursiainen antaa ymmärtää, että valtaan noustessaan bolševikit noudattivat Trotskin jo 1906 muotoilemaa ”jatkuvan vallankumouksen” teoriaa. Vielä 1912 Lenin oli tuominnut sen ”tolkuttoman vasemmistolaisena”. Trotskin jouduttua syrjään stalinistit siirtyivät toteuttamaan ”sosialismia yhdessä maassa”.

Myöhemmin maanpaossa Meksikossa Trotski kasvatti puutarhassaan kaniarmeijaa. Kenties hän muisteli kesää 1918, jolloin puna-armeija piti luoda tyhjästä. Sotakomissaarina Trotski luotsasi bolševikit voittoon sisällissodassa, kaikesta huolimatta, sillä vastoin yleistä uskomusta Trotski ei tajunnut sodanjohdosta paljoakaan. Tätä Pursiainen ei tuo selvästi esiin. Trotskin kansalaissodan aikainen toiminta sivuutetaan turhan lyhyesti.

Kumma kyllä muuten häikäilemätön Trotski oli puolueensa suhteen naiivi. Hän väitti myöhemmin, että olisi voinut tehdä Leninin kuoleman jälkeen sotilasvallankaappauksen, mutta se on suunpieksentää. Ylimielisenä riitapukarina tunnettu ja puolueessa epäsuosittu Trotski hävisi jo kesällä 1924 valtataistelun Stalinille. Trotski ei osannut poliittista peliä, juonitteluja ja liittolaissuhteiden solmimista.

Loputtomiin on spekuloitu mihin suuntaan – kenties parempaan – Neuvostoliitto olisi kulkenut, jos Trotski olisi johtanut sitä. Kuten Che Guevaralla myös Trotskilla on myyttinen jälkimaine. Molemmat olivat kovia bolševikkeja, joita jostain syystä pidetään ”humaaneina kumousjohtajina”.

Trotski vaati toki 1930-luvulla stalinismin kumoamista ja oikeutta arvosteluun, neuvostopuolueiden ja vaalien vapautta sekä ammattiliittojen elpymistä. Tässä lienee kuitenkin ollut kyse retorisista tempuista. Aiemmin juuri Trotski kannatti punaista terroria, kukisti Kronstadtin kapinan, ajoi sotakommunismia viljan pakko-ottoineen, kannatti yksipuoluejärjestelmää, puoluekuria, yhteiskunnan militarisointia, nopeaa teollistamista, maatalouden kollektivisointia ja kulakkien hävittämistä. Hän vastusti yksityisyritteliäisyyden osin sallinutta NEP-kautta ja vaati viisivuotissuunnitelmia.

Katso: Trotski ja Stalin ovat kuin eroon joutuneet kaksoisveljet, saman kolikon eri puolia, he olivat syntyneetkin samana vuonna 1879. Stalinin luoma järjestelmä perustui Trotskin ideoille. Stalin yritti toteuttaa jopa Trotskin visioita yksityisen elämän pakkososialisoinnista ruokailusta ja lasten kasvatuksesta alkaen. Trotski pohti myös luonnon teknologista muokkausta ja sosialistisen ”yli-ihmisen” luomista. Toki toisetkin bolševikkiaatteen piirissä tällaisia aprikoivat, eikä vastaavien ideoiden kehittely ollut vierasta muillekaan 1900-luvun modernisaatioaatteille, kuten natsismille tai kapitalististen demokratioiden ”fordistisille” suuntauksille.

Itseään Trotski ei pitänyt vastuullisena neuvostojärjestelmän vioista. Kyse ei ollut väärästä muotista, vaan Stalinin valuviasta.

Oman elämänsä sankari Trotski kuitenkin oli. Ja viimeistään Neuvostoliitosta karkotuksen jälkeen vuonna 1929 hän alkoi kohota legendaaristen hahmojen vahakabinettiin. Trotski purjehti maanpaossa Turkissa, Ranskassa ja Norjassa, kunnes taidemaalari Diego Rivera järjesti turvapaikan Meksikosta. Trotski kiitti ryhtymällä suhteeseen Riveran vaimon, taiteilija Frida Kahlon kanssa. Meksikossa Trotski antoi hänelle ominaisia ristiriitaisia julistuksia milloin mistäkin asiasta ja esitelmöi kommunistisesta yhteiskunnasta, jossa koko elämä taipuisi taiteeksi, ihmiset liikkuisivat kuin tanssijat ja talot kuoriutuisivat taideteoksiksi.

Kuin ihmeen kautta Trotski ja hänen vaimonsa selvisivät kuolleeseen kulmaan käpertyneinä, kun Stalinin lähettämät NKVD:n tappajat hyökkäsivät ensi kerran. Murharyhmä ampui 300 luotia, joista ainakin 75 Trotskin makuuhuoneeseen – ja kaikki ohi! Trotskin vartiointia vahvistettiin, ja talo muutettiin linnoitukseksi, mutta mikään ei auttanut. Lähipiiriin soluttautunut agentti Ramón Mercader iski elokuussa 1940 jäähakun hänen aivoihinsa.

Kritiikki on julkaistu myös Nuori Voima -lehdessä 2-3/2012.