Ville Ropponen: Taiteilijan työelämän erikoisuuksia

Haastattelin kahta taiteilijaa työelämän kysymyksistä. Tai työttömyyselämän. Tai oikeastaan tulottomuuden. Kävi ilmi, että molemmat heistä ymmärsivät työn, työttömyyden ja tulot hyvin eri tavoin. Tapasimme kahvilassa. Tai enemmänkin kyse oli ravitsemusliikettä, roskalavaa ja teatteria mutkikkaasti sekoittavasta, kadulle antavasta akvaariosta, jossa henkilön jokainen liike oli jatkuvasti tarkkailtavana aivan kuin sosiaalisen median utopiassa.

Nimitän taiteilijoita ihmisoletetuiksi, sillä oletuksia tarvittiin. Yhden taiteilijan ajellusta päästä sojottivat siniset implanttina istutetut korallissarvet. Toisen tulipunainen kampaus muistutti siinä määrin jonkin pedon, kuten karhun, turkkia, että ihmisyys oli tutkimuksenalainen.

Keskustelu kehittyi pian niin äänekkääksi ja sylkeä roiskuttavaksi, että en saanut yhtään kysymystä väliin. Pääsin tai jouduin asemoitumaan median edustajan klassiseen, idealistiseen, sankarilliseen rooliin: tallensin todellisuutta tasapuolisesti ja kantaa ottamatta.

– Kirjailijoiden, taiteilijoiden ja kulttuurityöläisten enemmistö elää samalla tasolla kuin globaalikapitalismin alaluokka, paskaduunarit, lomautetut, ketjutetut, kyykytetyt, pätkityt ja potkitut. Taiteilijoiden työelämä ei usein poikkea muista prekaareista silpputyöläisistä tänä päivänä juurikaan.

– Päinvastoin, työ poikkeaa siitä kaikessa: taiteilija tekee elämäntyötä, hän työstää elämäänsä, kun muut elävät työllään. Ilman työtä ei ole elämää, ilman elämää ei ole työtä. Taiteilijaelämän erityisyyksiin kuuluu se ettei työstä voi irrottautua vapaa-ajallakaan. Esimerkiksi romaanihenkilöt saattavat seurata kadulla. Ja kun heräät aamulla, he tuijottavat pistävästi.

– Kirjoja kirjoitetaan paljon työttömyyskorvauksella, koska melko harva jaksaa päivä- tai pätkätyön lisäksi viittä tuntia kirjoittamista illalla, viikonloppuina tai lomilla, ellei ole ”sankariyrittäjä” tai muu aikakauden piripäinen kiiltokuvaheeros, pyöritä jotain omaa kustantamoa, lehtitaloa tai lihakauppaa.Taiteilijan oletetaan ja usein tiedetäänkin olevan jatkuvasti työssä, ideoidensa työllistämänä, vaikka vähän väliä vailla työtuloja, tai paljon muitakaan tuloja.

– Älä unohda, että taiteilijoilla on aina ”kulttuurista pääomaa”, mitä peruskansalaisella ei ole.

– Ei se ”pääoma” lopulta paljon auta, jos eurotulot eivät riitä euromenoihin, sitä syrjäytyy vain hieman kultivoituneemmin kuin Kontulan Kuka ja tulee lukeneeksi Parnassoa Rikospostin asemasta.

– Taiteilijalla on paljon enemmän näkyvyyttä kuin muilla ja paikka kulttuurieliitissä.

– Ei kuuluminen abstraktiin ”kulttuurieliittiin” oikein korvaa jatkuvaa epävarmuudessa elämistä, kun valtaosa taiteilijoista ei ole erityisen näkyviä tai menestyneitä vaan tekee arkista kulttuurityötä.

– Jos ei menestystä ole, niin se on tietenkin taiteilijan oma vika. Työskentelynsä turvaamiseksi hänen on brändättävä itsensä, itsensä työstämiseksi hänen on taattava oma brändättävyytensä.

– Huomiotalouden nollasummalogiikalla ei ole tässä tietenkään mitään tekemistä?

– Missä muussa ammatissa kuin taiteilijana voi saada apurahaa mielipuuhaansa, työskentelyyn, joka on lisäksi elämäntehtävä? Olen itse valinnut ammattini. Tiedän, etten tule luultavasti ikinä kunnolla toimeen, ellen sitten rikastu, kun taiteeni viimein tajutaan. Odotan itseasiassa sitä päivää. Nöyrryn tämän tosiasian edessä. Meillä on kuitenkin Suomessa niin hyvin asiat – verrattuna vaikka Bangladeshiin.

– Missä muussa ammatissa voi joutua yhtäkkiä vaille toimeentuloa ilman mitään selityksiä? Näin tapahtuu esimerkiksi jos useampi apurahahakemus hylätään sen jälkeen, kun on työskennellyt ensin vaikka isommalla apurahalla pidempään, sanotaan nyt neljä kuukautta? Se on käytännössä sama kuin saisi potkut duunista. Missä muussa ammatissa joutuu elämään joka toinen vuosi osan vuotta pelkällä työttömän peruspäivärahalla ellei palkkatyötä löydy? Tulevaisuutta ei voi juuri taloudellisesti suunnitella. Apurahajärjestelmä on eräänlainen ”Huruslahden arpajaiset”, joka kymmenes saa apurahan, loput marssitetaan odottamaan seuraavaa ”kenttäoikeuden ”päätöstä.

– Nykyinen tapa jakaa apurahat on hyvä, se lisää kilpailukykyä, vaikka onkin holhousyhteiskunnan jäänne. Se ei estä minua julkaisemasta lukuisia teoksia vuodessa. Tänä vuonna julkaisen 12 kirjaa neljältä eri kustantajalta, ensi vuonna ainakin seitsemän ja...

– Määräkö sitten korvaa laadun?

– Kyllä se usein korvaa ja siitä nykyään palkitaan. Ahkeruudesta nimittäin, mistäpä muusta? Tänä päivänä taiteilijan on esitettävä tuottavaa ja hyödyllistä, puhuttava taiteensa hyvinvointivaikutuksista ja matkailua lisäävistä tekijöistä, pohdittava soveltavan taiteen käytön mahdollisuuksia, laskettava työnsä ja taiteensa markkina-arvo. Mitään ei arvosteta ellei se tuota kapitalistista arvonlisäystä.

– Ei soveltavassa taiteessa tai hyvinvointivaikutuksissa kaikki ole pahaa. Hyödyllisyyttä voi arvostaa myös irrallaan arvontuotannosta.

– Voiko? Entä kun jostain kaupunginosasta tulee muodikas trendinaapurusto juuri siksi että siellä liikkuu paljon taiteilijoita ja kulttuuriväkeä ja asuntojen ja kiinteistöjen hinnat nousevat alueella – ketkä saavat hyödyn arvonlisäyksestä? Tuskin ne taiteilijat ja kulttuuriväki. Tämä periaate koskee oikeastaan kaikkia jälkiteollisen kapitalismin toimintoja. Arvontuotantoon osallistumme enemmän tai vähemmän jokainen, hyödyn korjaa pieni eturyhmä.

– Mitä kritiikin länkyttäminen muuttaa? Eikö se jää lähinnä performanssiksi tai eleeksi, jolla yksittäinen taiteilija rakentaa oman ruokintalokeronsa tukirakenteet? On parempi pyrkiä konsensukseen, se on ajanhenki. Ei ole oikeastaan mitään mistä en voisi joustaa. Äärikantojen välinen sovittelu on tärkeää, tämä voi olla taiteen tehtävä. Älykäs taiteilija ei paljasta mielipiteitään ja kantojaan. Hän tekee yhteistyötä, korjaa pensasmustikat eri suunnilta. Älykäs on kaikkien kanssa samaa mieltä.

– Silloin hän lienee myös monen kanssa eri mieltä?

– Ei, vaan hän on kaikkien kanssa samaa mieltä.

– Vaadin perustuloa, vaikka se onkin eliitin pöydältä rapisevia rippeitä!

– Päinvastoin, rippeitä rapisee nyt enemmän kuin tarpeeksi. Olisi turvattava myös taiteella rikastumisen mahdollisuus! Mitä pahaa siinä on jos tekee taiteella miljoonia? Tarvitsemme lisää taiteilijamiljonäärejä! Mitä helvetin pahaa, sanokaa nyt se, tai edes vastatkaa!!!

– Verkkokalvoilleni piirtyi kyrillisten aakkosten tulipunainen я-kirjain ja tajusin, että tulisin heräämään tästä painajaisesta ja se tapahtuisi pikemmin kuin kukaan uskalsi uskoa.

Esseenovelli on ilmestynyt Voima-lehden välissä jaetussa Kiilan Verso-lehdessä kesäkuussa 2018.