Siperiaan ulkoistettu elämän kulutus

Kun Suomessa tankkaa bensiiniä auton tankkiin, nousee bussiin, kääntää patterit lämmitykselle, syö ravintolassa tai tekee lähes mitä tahansa liittyy usein huomaamattaan pitkään virtaan. Tuo virta johtaa Venäjälle, josta tuodaan yli 90 prosenttia käyttämästämme öljystä ja valtaosa muistakin fossiilisista polttoaineista, maakaasusta ja kivihiilestä.

Suomi poikkeaa maailman talouden valtavirrasta, sillä fossiilisten polttoaineiden osuus on vain 42 prosenttia energiantuotannosta. Emme kuitenkaan voi liikaa ylpeillä. Suomalainen elämäntapa on väkevän sitkeästi riippuvaista maahan tuotujen tuotteiden ja raaka-aineiden niin sanotuista piilovirroista. Kulutetuista luonnonvaroista yli puolet on peräisin muualta kuin kotimaan kamaralta.

Olemme kätevästi ulkoistaneet osan kulutuksestamme ja sen tuottamisessa tarvittavan sorron ja saastumisen muualle maailmaan. Tätä harvoin kuitenkaan mainitaan tai edes muistetaan. Fossiiliset polttoaineet mahdollistavat niin pitkät reititykset ja etäpesäkkeet, niin kookkaat välimatkat ja korkeat valtasuhteet tuottajan ja hyödyntäjän välillä, ettei likeinen ja tuttu, kuten juuri autolla ajaminen ja ravintolassa käyminen, näytä liittyvän kaukaiseen raaka-aineeseen mitenkään, vaikka mahdollistuu vain kaukaisen avulla.

Länsi-Siperian Jugrassa eli Hanti-Mansiassa tuotetaan yli puolet Venäjän öljystä, ja kun Nenetsia lisätään mukaan puhutaan jo öljyntuotannon kahdestakolmasosasta. Vorkutan-Intan kivihiilialue taas on Euroopan puoleisen Venäjän rikkain esiintymä. Ja kuitenkaan nämä seudut eivät Suomessa kiinnosta ketään, harva edes tietää missä ne sijaitsevat. Entä millaisia vaikutelmia nuo alueet herättävät, kun niitä tarkastelee fossiilisten polttoaineiden tuotannon ja sen seurausten näkökulmasta?

***

Vorkuta oli yksi vankileirien saariston, Gulagin, pahamaineisimpia keskuksia, kaivosvyöhyke, joka leirien lakkautuksen jälkeenkin tahkosi runsasenergistä kivihiiltä Neuvostoliiton teräs- ja aseteollisuuden tarpeisiin. Vorkutan kymmenistä kaivoksista osa on jo ehtynyt, osa muuttunut globalisaation takia kannattamattomiksi ja vain osa on toiminnassa. Kaupunkia kiertää suljettujen kaivosten, autiokylien, hautausmaiden ja saastuneen teollisuusmaan kehä. Enemmän kuin varsinainen energiavara-alue, Vorkuta on nyt jonkinlainen historiaan jäätynyt brutaalin nykyaikaistumisen ulkomuseo.

Se on fossiilisten polttoaineiden riivaaman ihmisen suuruudenhulluuden tragikoominen muistomerkki. Tundralle 100 kilometriä napapiiristä pohjoiseen, jossa suomensukuinen alkuperäiskansa nenetsit vielä 75 vuotta sitten paimensi porojaan, oli väen väkisin pystytettävä fantasia neuvostomodernisaatiosta, joka tosin vääntyi irvikuvakseen. Huippuvuosina 1970-luvulla Vorkutassa asui yli 220 000 ihmistä, nykyään puolet vähemmän. Mailmassa on silti yhä harvoja näin isoja ja näin pohjoisessa sijaitsevia asutuskeskuksia.

Vorkuta on symbolinen kuva fossiilista polttoainetta syövän tuotantokoneen riistosta, paikka jossa ihmisiä, heidän lihas- ja elinvoimaansa muutettiin lähes saumatta suoraan energiaksi. Ensimmäiset Stalinin orjat asuivat Vorkutassa Rudnikin kylän alueella, rinteellä, jota kultsuttiin nimellä ”luolaihmisten bulevardi”. He asuivat teltoissa ja zemljankoissa, maakorsuissa, varmasti huonommin kuin yksikään luolaihminen. He rakensivat ensimmäisen kuilukaivoksen vuonna 1936 ja kaivoivat ensimmäisen tonnin kivihiiltä. Vankien kasvot ja ruumis kävivät kaivostöissä konkreettisesti mustanpuhuviksi – aivan kuin ennakoiden heidän muodonmuutostaan hiileksi – heidän rakentaessaan lisäksi kaupungin asuintalot, hallintorakennukset, stalinistisen klassismin tyylisen kaivosmiesten kulttuuritalon, yliopiston, teatterin ja nukketeatterin.

 

***

Kerrallaan Vorkutan leireillä raatoi satojatuhansia vankeja. Kansalaisjärjestö Memorial on arvioinut, että Vorkutassa kuoli jopa 250 000 vankia. Vorkuta ja sen rauniot tuntuvat puhuvan vielä vuosikymmeniä myöhemmin jotain myös vankien kokemuksesta, vaikka tämä onkin pyritty peittämään tragikoomisen modernisaatiofantasian alle.

Fossiilinen energia mahdollistaa talviset sisäurheilulajit ja luisteluradat aavikolla. Sen avulla arktisesta Vorkutasta on yritetty tehdä niin standardi neuvostokaupunki kuin mahdollista. On pykätty jopa keskuspuisto, vaikka eivät puut tundran ilmanalassa kasva. Pajupöheikköä on saatu aikaiseksi. Puistossa kelpaa tepastella niiden kahden kuukauden aikana, jotka Vorkuta on vuosittain lumeton. Jopa puiston pulut ovat fossiilikoneen toiminnan seurausta: ne saapuivat seudulle junien katoilla. Vorkutaan tuodaan junilla myös autoja, vaikka ei seudulla ole ympärivuotisesti kuljettavia teitä kuin joitakin kymmeniä kilometrejä, sillä tundra muuttuu kesällä upottavaksi suoksi.

Vaikka hiilikaivosten tuotto on laskenut, fossiilinen energia määrittää elämistä myös nyky-Vorkutassa. Yllättäen siellä törmää fossiilisia polttoaineita kuvastavaan kaksinapaiseen vastakohtaisuuteen, joka jostain kohtalon oikusta esiintyy täällä yhdessä ja samassa rakennuksessa, jonne lähdemme illallistamaan. Kuten Vorkutan talot yleensä talon julkisivu on rupinen, myrkyllisen oloinen ja hiilipölyinen, ilmentäen fossiilipolttoaineista kärsiville tuntuvaa ulkopuolta. Mutta kun astuu jäisestä ulkoilmasta julkisivun läpäisevän oven läpi niin – tadam – päätyy fossiilipolttoaineista nauttivien sisäpuolelle tilaan, joka muistuttaa Helsingin keskustan trendiravintolaa. Nuoret parit istuvat treffeillä, iloiset seurueet melskaavat olutkolpakkojen ääressä, televisio ja stereot pauhaavat, valot välkkyvät, lämpö hohkaa. Syötäväksi voi tilata kaikkea mahdollista Brasilian nautakarjasta ja Tyynenmeren mustekalasta mangolohkoihin.

Hitaasti luonto ja todellisuus tihkuvat ympärillä takaisin rapautumisena, murtumina, tundran kituliaana varvikkona, rapistuvina autiokylinä, joista yhtä nimeltään Halmer-Ju Venäjän armeija käyttää nykyään harjoitusmaalina, hajoamisena alkuaineiksi.

***

Stalinin aika meni menojaan, eikä Vorkutan ja Gulagin kaltaista ihmisruumiiden syöttämistä fossiilikoneen moolokinkitaan enää esiintynyt. Mutta miksi Jugran hantit puhuvat aina, ettei yksikään Stalinin ajan katastrofi merkinnyt niin pahaa kuin mitä seurasi 1960-luvulta alkaneen öljynporauksen myötä? Olemme Länsi-Siperiassa, Uralvuorilta itään avautuvassa maassa, jonka korpia halkovat mahtavat Ob- ja Irtyš virrat, täplittävät sadattuhannet järven. Suomensukuiset hantit ovat eläneet seudulla arkeologisten löytöjen perusteella vähintään 2000 vuotta.

Ehkä tätä taustaa vasten voi ymmärtää myös sen, että Venäjän alkuperäiskansat ovat keskimäärin vähemmän valtakulttuurin sulautuneita kuin Pohjois-Amerikan intiaanit. Pohjois-Amerikka nykyaikaistui ja siirtyi fossiilitalouteen Venäjää aikaisemmin. Venäläisvalta Siperiassa samoin kuin Nenetsiassa on vallinnut aina 1600-luvulta lähtien. Kuitenkin vasta 1920-luvulla alkuperäiskansat alkoivat jäädä vähemmistöön kotialueillaan. Nykyään he muodostavat väestöstä Jugran 1,5, prosentista Nenetsian 19 prosenttiin. Varsinkin fossiilinen moderni on merkinnyt alkuperäiskansojen näkökulmasta aineellista ja henkistä tuhoutumista.

Öljynporauksen alkuvuosikymmeninä erityisesti Etelä-Jugra saastui pahoin, ja öljyvahinkoja sattuu edelleen hälyttävän usein. Ulkomaisille matkailijoille ympäristötuhoja ei Jugrassa esitellä. Korkeintaan pääsee näkemään mustunutta, pystyyn kuollutta kuusikkoa autoteiden vierellä ja maastoon kylvettyä teollisuusroskaa.

***

Jugran öljykentille on aina ollut vaikea saada vierailulupia, erityisesti näin on nykyään. Olen kuitenkin käynyt öljykentällä Nenetsiassa kesällä 2005. Neste oil omisti yhdessä Lukoilin kanssa SeverTek-yhtiön, joka pyöritti Etelä-Šapkinon kenttää. Neste oilin kautta lupa vierailuun herkesi helpommin suomalaistoimittajalle. Mutta ei Šapkinossa ollut nähtäväksi kovin paljon mitään yllättävää, paitsi että se oli melko uusi kenttä, ja laitteet olivat hyväkuntoisia. Liekit roihusivat poraustornien huipulla. Tundralle oli vedetty teitä, ja öljyputket johtivat rinnakkain itään, kohti öljyn kokoamisasemaa. Kuinka ollakaan kentän ympäristöprikaati harjoitteli öljytuhon varalta juuri saapuessani. Muutenkin meille vakuutettiin ympäristöasioista huolehtimista.

En puhu siitä, että öljykentän helikopteriasemalle vievän tien varsi oli reunustettu poraustorneilla ja öljyputkilla, ja tundra oli koneiden mylläämä. Harjagan helikopteriaseman lähellä lampeen näytti valuneen mustaa, ja tundralla kohosi vuori teollisuusromua. En puhu siitä, miten helikopterista saattoi nähdä taigan ja metsätundran juovuttuneen telaketjullisen miehistönkuljetusautoa muistuttavin vesdehodin urista – rakkineita käytetään tundrassa liikkumiseen. Vesdehodin jäljiltä kestää lähes vuosisadan ennen kuin tundran kasvillisuus palaa ennalleen. En puhu siitä, että helikopterit olivat vanhoja armeijan kuljetuskoptereita, jotka tärisivät niin, että niiden ajatteli minä hetkenä hyvänsä räjähtävän, sillä öljyntuotanto on eräänlaista sodankäyntiä, ja sodassa sotilaan on vain kestettävä niin kauan, että pääsee pois ja sen jälkeen unohtaa kaiken.

Ongelmat ovat Nenetsiassa pääsääntöisesti melko samoja kuin Jugrassa. Isoja tai pieniä öljyvuotoja on aika ajoin; yhtiöt voitelevat paikallisia poronhoitajia järjestämällä helikopterikuljetuksia ja ostamalla esimerkiksi moottorikelkkoja sekä tukemalla rahallisesti alkuperäiskansajärjestöjen hankkeita, mutta öljystä saataviin voittoihin nähden se on pikkurahaa. Tiet, öljyputket ja teollinen infrastruktuuri halkaisevat usein porojen jutausreitit. Porot kuolevat juotuaan öljyistä vettä tai maaperän saastuessa. Jokien ja järvien kalat kuolevat, marjat ja sienet jäävät nousematta kankaille.

Ympäristötuhot ovat vain ongelmien yksi ulottuvuus. Toinen asia on se, että nenetsit, mansit ja hantit ovat pitkälti menettäneet kielensä ja kulttuurinsa, he sinnittelevät kahden maailman välillä. Sattuvasti kaikkien ja kaiken riippuvuuden fossiilienergiasta tiivisti kyltti matkalla lentokentältä Narjan-Mariin: ”Kiitä Lukoilia, Narjan-Marin asukas”.

***

Jugran kaupunkien kaduilla näkyy samantyylisiä plakaatteja: ”iloitse kaupungistasi” ja kulmassa on aina jonkin öljy-yhtiön logo. Öljy-yhtiöt ovatkin rakennuttaneet seudulla tavallisesti lähes kaiken teistä kouluihin ja sairaaloista vanhainkoteihin. Ne myös maksavat Nenetsian tapaan 95 prosenttia seudun veroista.

Verokertymä menee Moskovaan, joka palauttaa siitä vähemmän kuin vie. Ja silti öljyraha tuottaa monenlaista hämmästyttävää seudulle. Mitä erilaisimpia valoja poltetaan kaupungeissa yötä päivää, vaikka tavallisesti Venäjällä katuvalot eivät öisin pala. Erityisesti Jugran piirikunnan pääkaupunki Hanti-Mansiisk on täynnä uljaita museoita, pompöösejä kirkkoja, metallisia patsaita, jäähalleja ja ostoskeskuksia, kivisistä mammuteista tehty puisto, pyramidin muotoinen näkötorni. Infrastruktuuri ja suorat moottoritiet kiiltävät uutuuttaan. Kuin oltaisiin Suomessa.

Ehkä omituisin asia on Surgutin teollisuuskaupungin läheltä löytyvä lomamökkikylä, jonka yhteydessä on eläintarha. Sen mainostetaan olevan ekologisesti puhtaalla alueella. Häkeissä ja aitauksissa on näytteillä yli 70 eri eläinlajia. Assurintiikeripariskunta lekottelee raukeasti kahden tiikerinpoikasen vierellä, leijona käyskentelee, leopardi venyttelee, on kameleita, ilveksiä, kotkia, šakaali, apinoita, strutseja, jakkihärkiä ja jopa kenguru. Talvisin eläimiä kuulemma pidetään piskuisissa suojissa, joita öljy lämmittää, kun elohopea saattaa laskea jopa 60 pakkasasteeseen.

Puhumattakaan lukemattomista patsaista ja muistomerkeistä, jotka esittävät geologeja ja öljytyöläisiä – heitä Jugrassa palvotaan loputtomiin. Nižnevartovskin lentokentän lähelle on parkkeerattu kuin toteemiksi ”ensimmäiset Samotlorin öljyesiintymälle lentäneet lentokoneet”, vieressä on sankarilentäjien muistopaasi. Neftejuganskin kaupungista taas löytyy kookas ja mustanpuhuva ”seudun ensimmäisen öljypisaran monumentti” ja öljyntuotannon museo toki löytyy joka kaupungista.

Hanteilla, joiden tilanne on seudun alkuperäiskansoista paras, löytyy muutama niin sanottu kansallinen kylä, Varjogan ja Russkinskaja. Kylien asujainten enemmistö on alkuperäiskansaa, ja yhtiöt ovat tavallisesti rakennuttaneet heille taloja kyliin korvauksena öljyntuotannon aiheuttamista haitoista luonnonmukaisille elinkeinoille. Monet hantit ovat palanneet vähintään osaksi vuotta elämään erämaahan. Jugrassa on alkuperäiskansojen 1990-luvun aktivismin seurauksena säädetty niin sanottu sukumaalaki, joka mahdollistaa erämaiden käytön, mutta ei omistusoikeutta. Muuta työtä, varsinkaan öljytyötä, heidän on vaikea saada. Käytännössä alkuperäiskansa elää öljy-yhtiöiden hyväntekeväisyyden varassa. Kaupunkeihin muuttavat venäläistyvät nopeasti.

***

Siellä Russkinskajan lähellä, Trom-Agan-joelle, minäkin ajattelen kohtavaani perinteisesti elävän hantin. Menemme sinne Andrei Daniletšin kanssa. Nuorehko mies on puoliksi hanti, puoliksi venäläinen. Hän pyörittää Russkinskajassa matkatoimistoa ja on enemmän kuin puoliksi kiinni modernissa. Ajamme autolla läpi KPP:sta eli kontrolli- ja talouspisteestä. Kaikkialla täällä levittäytyy öljyntuotantoalue, jossa ei saa liikkua ilman lupia. Tämä tuo mieleen paitsi sotatoimialueen tarkastuspisteet myös Gulag-leirien vyöhykkeiden väliset vartiopisteet, joita nimitettiin samalla nimellä KPP. Ajamme moottoriveneelle kaksi tuntia Trom-Agan-jokea pitkin. Ohittaessamme erään hiekkasärkän huomaamme karhun katoavan mörähtäen pusikkoon.

Rantaudumme. Kahlaamme mäkäriä kuhisevan rantapöheikön läpi. Odottelemme tovin hämärtyvässä illassa. Pian läheisen metsäleirin hanti-isäntä Aleksander tulee hakemaan meitä autollaan. Jostain syystä hän haluaa ajaa autoa. Köröttelemme Ladalla viitisen kilometria melko syvien lätäkköjenkin poikki. Pysähdyttyämme hantimies poistaa veden autosta rahkasammaltuppojen avulla. Kahlaamme vyötäröön asti ulottuvissa saappaissa viimeiset kilometrit lettosuon poikki. Tuoksuu suopursulta, sammalelta ja suovedeltä.

Perillä meitä odottaa hantipirtti. Siellä Aleksander ja hänen vaimonsa Darja asuvat vuoden ympäri. He pitävät pientä porotokkaa, kalastavat, metsästävät ja keräilevät. Täysin ilman nykyajan mukavuuksia he eivät kuitenkaan elä. On auto, ja pirtin pöydällä seisoo televisio. Selviää, että lähellä on linkkimasto. Sähköt tulevat aggregaatista, jota pidetään päällä vain yhdeksään asti illalla.

Meille tarjotaan keitettyä sorsaa ja perunoita. Sen päälle juomme teetä lakkahillon kera. Yön nukumme hyvin kaikki yhdessä pirtin lavitsoilla. Aamulla suon ja ympäröivän taigan upea ruska paljastuu: vihreää, punaista, keltaista, kävynruskeaa. Ison järven selkä siintää. Mättäät ovat täynnä karpaloa ja puolukkaa.

Aleksander ja Darja tuntuvat melko tyytyväisiltä elämäänsä. Myönteisesti ajatellen he elävät melko samantyyppisesti kuin länsimaiset omavaraistujat tai romahdusheimolaiset; he käyttävät minimaalisesti nykytekniikkaa ja energiaa säilyttäen parhaassa tapauksessa yhteyden perinteeseen ja erämaahan. Toisin kuin länsimaisilla omavaraistujilla heillä ei tosin ole juuri mahdollisuutta valita.

***

Teoksessa Energia ja kokemus (2013) Tere Vadén ja Antti Salminen väittävät, että fossiilisista polttoaineista öljy on itseasiassa kaikkein hierarkiahakuisin eli ruokkii eniten epätasa-arvoa. Näin on siksi, että öljyä voidaan kuljettaa helposti ja se sisältää tilavuusmittaa kohden erittäin paljon energiaa. Öljyn kuljetuksen, jalostuksen ja varastoinnin hallinnoiminen mahdollistaa valtavien energiamäärien keräämisen.

Tästä huolimatta öljyn, kivihiilen ja kaasun ostosta Venäjältä ei käydä meillä mitään keskustelua. Mitään vaihtoehtoja ei pallotella. Ei, vaikka ehkä juuri itänaapurin taustaa vasten voisi selkeimmin nähdä kuinka kommunistinen ja kapitalistinen fossiilimoderni pohjimmiltaan muistuttavat toisiaan ainakin suhteessa luonnon riistoon ja kasvun tiellä olevien ihmisryhmien nujertamisessa.

Keskustelua ei käydä, vaikka autoritaarisesti hallittu Venäjä on energiatuottajana ja rahojemme vastaanottajana ongelmallinen. Venäläisistä öljy- ja kaasuyhtiöistä Gazprom, Rosneft, Surgutneftegaz ja monet muut ovat presidentti Putinin ja hänen lähipiirinsä omistuksessa. Esimerkiksi Gazpromia on myös suoraan käytetty Venäjän sananvapauden tukahduttamisessa.

Öljyntuotanto ruokkii harvainvaltaa. Näin on myös Venäjällä, jossa neuvostodiktatuuria seurannut Putinin valta saa kiittää vallassa pysymisestään pääasiassa korkeana pysyneitä öljyn maailmanmarkkinahintoja. Öljytulot ovat myös mahdollistaneet Venäjän sotaseikkailut Georgiassa ja Ukrainassa. Näillä suunnilla on myös energiapoliittinen ulottuvuutensa: Georgian läpi kulkee Venäjän kiertävä BTC-öljyputki, jonka kontrollia Venäjä ei halua luovuttaa yksinomaan länsivalloille; Krimin rannikolla sijaitsee öljyvaroja, ja Itä-Ukrainassa taas lepää rikas Donbassin kivihiilialue.

Salmisen ja Vadénin mukaan erityisesti öljyn varaan rakennetun infrasturuktuurin ainutlaatuisuus piilee siinä, että massiiviset tuloerot normalisoituvat osaksi lähes kaikkien maailman alueiden erilaistumista ja työnjakoa. Taloudellisen uusliberalismin myötä monikymmenkertaiset tuloerot ovat normaaleja länsimaisissa yrityksissä, globaaleista tuloeroista puhumattakaan. Öljyesiintymien pistemäisyys mahdollistaa niiden sotilaallisen ja taloudellisen keskitetyn hallinnon. Heidän mukaansa on kyseenalaista pystyisikö hiili ylläpitämään yhtä laajaa ja väkevää hierarkisoitumista, uusiutuvista energiamuodoista puhumattakaan. Jos energiantuotanto hajautuu, myös valta väistämättä hajautuu.

Varallisuus ja valta on nykymaailmassa äärimmäisesti jakautunut. Oxfamin tutkimuksen mukaan 42 yksityistä ihmistä omistaa enemmän kuin puolet ihmiskunnasta eli enemmän kuin noin 3,7 miljardia ihmistä. Ihmisen vaikutukset ryhmitellään viiteen kohtaan: ilmastonmuutos, joukkosukupuutot, ekosysteemien katoaminen, saastuminen sekä väestönkasvu ja liikakulutus. Puhutaan antroposeenista eli ihmisen ajasta, joka merkitsee planetaarista hätätilaa. Antroposeeni-keskustelussa varallisuus-, luokka- ja valtaerot on kuitenkin yleensä siivottu pois – ikään kuin olisimme kaikki yhtä ”ihmislajia” ja ”samassa veneessä”. Jättimäisen perspektiivin käyttäminen vaikuttaa toimintaan. Planetaarinen näkökulma vieraannuttaa ja lamaannuttaa tyrmäävässä totaalisuudessaan.

Pohdiskelua omavaraisuudesta, luonnonmukaisesta elämisestä ja niin sanotusta romahdusheimolaisuudesta tarvitaan varmasti lisää. Pidemmän päälle yksityiset ratkaisut eivät kuitenkaan välttämättä riitä. Kaikki eivät pysty olemaan Lasse Nordlundin tapaisia omavaraisuuspioneereja. Fossiilienergian tuotannon vaihtoehdoksi ei kelpaa ainoastaan omavaraisen kuva.

Voisimme pohtia myös sitä millä tavoin fossiilikapitalismi saataisiin energian saannin vähentyessä jakamaan energiansupistus nykyistä tasaisemmin kaikkien ihmisten välille. Vaarana on se, että enemmistön energiankulutuksen vähentyessä harvalukuinen eliitti jatkaa fossiilienergian kerskakulutusta samoin kuin ennenkin. Fossiilikoneen ja -energian loppuannoksen päätyessä eliitin käsiin periaatteessa kahdenlainen kauhukuva voi kohdata yhteiskuntien enemmistöä: Vorkutan tapainen fossiilikoneen orjuus, tai Jugran tapainen fossiilienergian kaatopaikan reunamille elämään sysäytyneisyys. Miten planetaarisesta kulutuksesta, saastumisesta ja vierautumisen leviämisestä vastuussa oleva eliitti olisi pakotettavissa kantamaan vastuunsa?

Ville Ropponen

Essee on julkaistu Elonkehä-lehdessä 1/2018.

Venäjän arktinen Auschwitz

Teksti: Ville Ropponen

Vorkuta on kaupunki ja symboli. Rapistuvassa kaivoskaupungissa Koillis-Komissa aistii elävästi Stalinin ajan.

Täällä keskellä tundraa, 160 kilometriä napapiiristä pohjoiseen sijaitsivat eräät vankileirien saariston, Gulagin, pahamaineisimmista leireistä. Kaikki sai alkunsa kivihiilen ja bolševismin yhdistelmästä.

Pakkasta on pirteät viisi astetta, ja lunta enää pälvittäin, kun toukokuun lopulla saavun Vorkutaan. Kaupungin ilmassa leijuva pöly tuntuu nenässä.

Äkkiä löydän itseni Vorkutajoen korkealta rantatörmältä, kallistuneena kohti alhaalla siintävää tummaa vettä. Johdattajana läheiseen Rudnikin rauniokylään on vikkeläliikkeinen eläköitynyt opettajatar Irina Vittman, Gulag-historian tuntija, Memorial-aktiivi. Vittman on lahjoittanut esineitä Moskovan Gulag-museolle.

– Vorkutan Gulagista ei ole museota, se on suuri puute, kiroaa Vittman.

Hän juoksee eteenpäin viittoillen ympäriinsä. Juuri Rudnikiin tulisi rakentaa ulkoilmamuseo. Vittman on ehdottanut tätä Vorkutan kaupungin johdolle, mutta he väittävät ettei ole rahaa.

– Vorkuta sai alkunsa Rudnikista, täällä asuivat hiiltä etsineet geologit, selittää Vittman ja osoittaa katkennutta pylvästä, josta vihreä maali on rapissut.

Pylväs on pystytetty komilaisen metsästäjä Viktor Popovin muistoksi, tämä löysi alueelta kivihiiltä 1920-luvun lopulla, ja geologit seurasivat. Lähellä seisoo puolalaisten vankien muistopylväs.

Puolalaiset olivat ensimmäisiä pakkotyövankeja 1936 perustetussa leirissä. He kaivoivat ensimmäisen Kapitalnaja-kaivoksen, josta maan päällä todistavat yhä punatiilisen rakennuksen rauniot ja savupiippu.

 

Gulag-vangit asuivat teltoissa ja maakuopissa. Aluetta kutsuttiin nimellä ”Bulvar traglodytov”– 'luolaihmisten bulevardi'. Vielä vuonna 1956 jotkut elivät Vorkutan alueella maakuopissa, lisää Vittman. Työ ja kuri olivat kovia, ruoka huonoa ja sitä oli vähän, talvisin pakkasta jopa 60 astetta.

– Vorkuta raavittiin kynsillä esiin alkaen nollasta.

 

Eniten vankeja, jopa yli 80 prosenttia, kuoli ratatyömaalla, kun Vorkutaan vedettiin Komin läpi rautatie vuoteen 1942 mennessä. Neuvostovalta panosti rautatien rakentamiseen, koska teollistuva valtio tarvitsi hiiltä teräksen sulattamiseen ja aseteollisuuteen.

 

Kerrallaan leireillä raatoi satojatuhansia vankeja. Kansalaisjärjestö Memorial on arvioinut, että Vorkutassa kuoli jopa 250 000 vankia.

 

Standardikaupunki tundralla

Memorialin arvion mukaan lähes puolet Vorkutan nykyisistä asukkaista on entisiä Gulag-vankeja tai karkotettuja ja heidän jälkeläisiään. Myös Vittmanin jo edesmennyt mies, kaivostyöläinen, oli karkotettujen Volgan saksalaisten jälkeläinen.

 

Vorkutassa toimi aikoinaan yliopisto, ooppera, teatteri ja nukketeatteri. Niissä esiintyvät leireillä vankeina olleet näyttelijät ja muusikot. Muitakin tunnettuja henkilöitä leireillä virui, kuten virolainen kirjailija Jaan Kross.

 

Vorkutan keskusta on täytetty mitä merkillisimmillä neuvostorakennustaiteen luomuksilla. Vangit ovat rakentaneet valtaosan. On hallintorakennuksia ja stalinistisen klassismin tyylinen kaivosmiesten kulttuuritalo. Keskuspuistoon on koetettu istuttaa puitakin, vaikka eivät ne tundran ilmanalassa kasva. Pajupöheikköä on saatu aikaiseksi.

 

Majapaikkamme hotelli Vorkuta on ruma kivikolossi. Hotelli ”Lagpunktia” ('leiripiste') ei sentään löydy, vaikka kaupunginjohtaja Valeri Budovski onkin esitellyt idean avata Gulag-teemainen touhupuisto, jossa turistit olisivat leirivangin roolissa, asuisivat piikkilangan sisällä jne. Uusrikkaille suunnattu ravintola, jossa 200 grammaa kuivaa leipää ja suolasilliä maksaisivat esimerkiksi sata euroa olisi varmasti yhtä hyvä innovaatio.

Autiokyliä kehätiellä

Jatkamme Vittmanin kyydissä pitkin Vorkutaa kiertävää 60 kilometrin kehätietä. Kaivokset sijaitsevat sen varrella – kuten aikoinaan myös leirit. Kaivoksia on ollut kymmenittäin. Osa on jo ehtynyt. Osa osoittautui Neuvostoliiton jälkeen kannattamattomiksi. Tien varrella on eri vuosikymmenillä autioituneita kaivoskyliä, viimeiset vasta 1990-luvun talouskriisin seurauksena.

 

Kaivokset nykyään omistava Severstal-yhtiö maksaa Vittmanin mukaan kehnoa palkkaa ja vaatii pitkiä työvuoroja. Neuvostoliiton peruilta olevat ammattiliitot ovat hampaattomia, eikä riippumattomia liittoja ole syntynyt. Vorkutassa piisaa työttömyyttä. Monet ovat muuttaneet pois, ja kaupungin väkiluku on 1990-luvun alusta supistunut rajusti.

 

Ohitamme paikan jossa sijaitsi leiri ”kansanvihollisten” perheenjäsenille. Sivuutamme vanhoja vankilarakennuksia ja kalmistoja, johon on haudattu vankeja.

 

Näköpiiriin piirtyy Halmer-Jun kaivos ja autiokylä. Se on nykyään Venäjän armeijan harjoitusmaali. Vuonna 2005 presidentti Vladimir Putin tuhosi Halmer-Ju:n kulttuuritalon ampumalla sitä ohjuksella Kuolan niemimaalta.

Vereen hukutettu lakko

Vaikka Vorkuta oli kovimpia leirejä – tai ehkä juuri siksi – siellä tunnetaan useita kapinoita, aina vuodesta 1936 alkaen. Stalinin aikana kapinat tukahdutettiin armotta, jopa panssarivaunujen ja lentokoneiden tuella.

 

Pysähdymme Jur-Šorin kylän raunioiden liepeillä. Ratakiskojen tuolla puolen on sijainnut 29. kaivoksen leiri nro 10. Tundran risukossa näkyy yhä hirrenkappaleita, parakkien osia. Löytyy ruostuneita sängynpäätyjä ja metalliämpäreitä sekä leirin sairastuvan kivijalkaa.

 

Juuri tässä 3000 vangin leirissä lakkoiltiin pisimpään kesällä 1953, kun Vorkutan Gulag-vangit alkoivat Stalinin kuoltua vaatia parempia oloja ja vapautumistaan.

 

– Elokuun alkupäivinä 1953 lakko kukistettiin väkivalloin. 

Vittman näyttää missä kohtaa MVD:n sotilaat avasivat tulen. Hän näyttää ojan, johon vankeja heittäytyi suojaan luodeilta. Verilöylyssä vankeja kuoli tai haavoittui ainakin 120. Haavoihinsa kuoli myös suomalainen Eino Prykä, kuten Jukka Rislakki on osoittanut.

 

Vorkutan Gulag-leirit suljettiin lopullisesti vuonna 1960. Vankiloita alueella on silti edelleen, ohitammekin erään sellaisen ennen Jur-Šoria.

Entisen vangin juttusilla

Vargašorin kaivoskylässä tapaamme Anna Krikunin. Virkeä 94-vuotias mummo tarjoaa teetä ja kertoo elämästään. Hän vietti karkotuksessa ja Gulagissa kaikkiaan 13 vuotta, niistä 11 vuotta Vorkutassa. Onnettomuudekseen Anna jäi 1942 saksalaisten miehittämälle Kurskin alueelle, ja sai tuomion vakoojana.

 

Vorkutassa hän työskenteli tiilitehtaalla ja kaivoksessa maan alla. Hän oli naisvankien kanssa rakentamassa tietä, jota pitkin saavuimme Vargašoriin. Myös itse kylä on vankien rakentama. Annan vankinumero oli kaivoksessa JU 683, myöhemmin leirissä 2N440.

 

Anna kertoo, että alussa naisia ja miehiä pidettiin samassa leirissä vierekkäisissä parakeissa, vessa oli yhteinen. Myöhemmin syntyi myös lapsia, mutta se oli myöhemmin.

– Kuka olisi voinut siinä kylmyydessä ja nälässä ajatella seksiä, tuhahtaa Anna.

 

Vapauduttuaan 1956 Anna jäi Vorkutaan ja sinne muutti myös hänen Mordvan leireiltä vapautunut äitinsä. Minne muualle he olisivat voineet mennä?

 

Anna työskenteli erään kaivoksen konttorissa. Hänet rehabilitoitiin vasta vuonna 1973.

Haudat jäävät

Jur-Šorin hautausmaalla tuulee. Täällä on Vorkutan kalmistoista eniten muistomerkkejä. Baltit, ukrainalaiset, saksalaiset ja Venäjän Memorial ovat pystyttäneet muistomerkkejä ja kaunistaneet hautausmaata. Yksityiset tahot ovat laittaneet ristejä ja muistopaasia. Useassa puuristissä seisoo virolainen nimi. Hautausmaalta löytyy myös elokuun 1953 lakon tukahduttamisessa ammuttujen muistomerkki.

– Tänne on moni kansa pystyttänyt muistomerkkejä. Venäläisten muistomerkkiä vain ei ole, valtio ei halua muistaa Gulagia, Vittman äimistelee.

 

Ennen yksittäisillä haudoilla oli pelkästään vankinumerot. Kun 1990-luvulla NKVD:n arkistot hetkeksi avautuivat, saatiin nimiä hautakiviin, mutta ei kaikkiin.

– Ehkä arkistoja ei avata kokonaan siksi, että rikoksia on niin valtava määrä. Saattaisi käydä ilmi, että vaikka nykyisen avioparin isoisistä toinen teloitti toisen isoisän. Alkaisi sisällissota, jos kaikki paljastuisi täydelleen, arvelee Vittman.

Fakta

”Vorkuta” on nenetsin kieltä ja merkitsee paikkaa, jossa on paljon karhuja.

 

Kaupunki Vorkutasta tuli 1943. Huippuvuosina 1970-luvulla Vorkutan kaupunkipiirin asukasluku oli 220 000. Nykyisin piirissä, johon kuuluu kaupungin lisäksi 15 taajamaa on 110 000 asukasta, itse kaupungissa 69 000.

 

Memorial on vuonna 1989 perustettu venäläinen kansalaisjärjestö, joka pyrkii selvittämään ja dokumentoimaan neuvostoterrorin uhrien muistoa. Memorial ottaa kantaa myös Venäjän nykyiseen ihmisoikeustilanteeseen. Järjestö toimii lisäksi monessa entisessä neuvostotasavallassa.

Reportaasi on ilmestynyt Kansan Uutisten Viikkolehdessä 22.7.2016.