Riettaus ei rajoja rakasta

Mika Rassi (toim. ja suom.):

Venäjän kansan salattuja satuja.

Satuja, 189 s.

Savukeidas 2012.

Bolševismi oli kokovartaloideologia, koska virallisesti vallitsi puritanismi. Neuvostokirjallisuus oli hämmästyttävän siveää. Kovin hävyttömiä ei venäläisessä kirjallisuudessa vieläkään puhuta, joitakin poikkeuksia lukuunottamatta. Mehukasta perinnettä silti löytyy.”Venäjän Grimmin”, kansanperinteen kerääjän Aleksander Afanasjevin (1826-1871) Salatut sadut avaavat tirkistysreiän Venäjän kansan härskisti natiseville lavereille.

Useampi Afanasjevin keräämä satu tuntuu itseasiassa tutulta. Versioita monista samoista saduista löytyy suomalaisesta perinteestä. Satuperinne on aina ollut kosmopoliittista, riettaus ei rajoja rakasta. Salattujen satujen suomennos täydentää oivasti meikäläisen kansanperinteen tuhmaa kuvastoa.

Elinaikanaan Afanasjev julkaisi keräämiään korrekteja satuja, mutta Salatut sadut pystyttiin julkaisemaan Venäjällä vasta 1970-luvulla. Ensi kerran ne ilmestyivät Genevessä 1872. Kansilehdellä ja esipuheessa vitsailtiin, että painopaikka oli Valamon luostari. Saduilla onkin parodinen suhde ennen muuta kristinuskoon. Sadut, jossa kirkonmiehet ovat pääosassa, muodostavat oman ryhmänsä. Papit himoavat talonpoikien vaimoja ja tyttäriä. Mutta ovelat musikat vaimoineen perivät voiton. Liperikauloja ei ehkä upoteta tuliseen kylyyn, mutta hävetä he saavat. Entä miten käy, kun pappi uskoo synnyttäneensä vasikan?

Satiiri näyttelee saduissa suurta osaa. Pajareille ja suurporvareille hekotellaan, kun talonpojat ja rengit hilluvat naisineen. Rakastajat väijyvät ikkunan alla, ovelampi vie kaiken, tabuja ei kumarrella. Täti parittelee miehensä veljenpojan kanssa, isä paukuttaa aikuista tytärtään, hevonen saa rakastajakseen tilanherran, ulokkeita leikataan irti ja syötetään typeryksille. Kuten huomata saattaa, tyyli on ronski, jopa groteski. Ruumiintoimintoja, -eritteitä ja pieksäjäisiä kuvataan siekailematta.

Kansanperinteen tavalliseen tapaan satujen näkökulma on miehinen. Mutta eivät naiset vain statisteja ole. Monessa sadussa naisilla on vahva rooli. Esimerkiksi sadussa ”Talonpoika akkain töissä” ei musikka osaa hoitaa vaimonsa töitä ollenkaan, vaan kaikki menee häränpyllyä, ja miekkonen menettää jopa etuveitikkansa, kun tamma syö sen.

Salatut sadut levisivät tiskin alla Venäjällä. Lukijoita piisasi, ja myös kirjallisissa piireissä ne huomioitiin. Seksuaalisen kansanperinteen lähteensilmästä ovatkin hörpiskelleet monet kirjailijat, aina Boccacciosta alkaen.Venäjälläkin esimerkiksi kansalliskirjailija Puškinilta tiedetään hävyttömiä juttuja, ehkä tunnetuimpana runosatu Tsaari Nikitasta ja hänen 40 tyttärestään, tytöistä joilla ei ollut ”sitä”.

Usein Salatut sadut parodioivat kiltimpiä tarinoita, kuten satu ”Taikasormus”, josta on myös siveä versio. Hävyttömässä sadussa ihmesormus ei anna rikkautta, vaan saa pienimunaisen sulhasen aisan kasvamaan. Tarinoissa viuhahtelee lisäksi yliluonnollisia olentoja, piruja, haltijoita ja myrrysmiehiä. Värikkäimpiä ovat ehkä tarinat, joissa henkilöhahmot ovat eläimiä. Jänis kiksauttaa peräänsä rynnännyttä kettua. Tamma huijaa lempimishaluista varpusta.

Satuhahmojen, niin miesten kuin naisten, loputon himokkuus ja kevytmielisyys nauraa kaikelle ”vakavalle” ja ylevälle hengenviljelylle. Niin pitääkin olla: elo on virnistelyä varten. Haudassa ehtii harjoitella kunniallisia ilmeitä.

Ville Ropponen

Kritiikki on ilmestynyt myös Parnassossa 2/2013.

Taigan tarinoiden aurinko paistaa

Pienkustantamo julkaisi kauniisti kuvitetun kokoelman kaukaisia satuja
 

Ville Ropponen  

Kirjoittajan suomensukuisia kansoja käsittelevä esseekokoelma Uralilainen ikkuna ilmestyi viime vuonna.

 

Si­pe­rian kan­so­jen sa­tu­ja. Suom. An­ni Lap­pe­la. Ku­vi­tus Var­pu Ero­nen. Idioot­ti. 141 s. 25 e. 

Sa­tu­aar­tei­ta pyy­tä­vän ei ai­na tar­vit­se men­nä Grimmin vel­jes­ten tam­mi­met­siin tai H. C. Andersenin lin­nan­pi­hoil­le: ver­kot voi heit­tää myös idän erä­mai­hin. Si­pe­rian kan­so­jen sa­tu­ja -teos esit­te­lee yh­dek­sän eri tur­kin- tai mon­go­lin­su­kui­sen kan­san ta­ri­noi­ta kai­ken ikäi­sil­le.

Ne tu­le­vat meil­le vie­raal­ta kult­tuu­ri­alueel­ta mut­ta tun­tu­vat to­dis­ta­van Eur­aa­sian sa­tu­pe­rin­teen yh­tei­sis­tä juu­ris­ta.

Si­pe­rian ni­mi tu­lee tur­kin­su­kui­ses­ta sa­nas­ta si­bir (ui­nu­va maa). Ja unen­nä­köä, fan­ta­sioi­den ai­nek­sia, nä­mä sa­dut ovat­kin täyn­nä. 

Niistä löytyy moraalisia opetuksia, hurjia käänteitä ja huumoria. Taiga suhisee, porot kiitävät arolla, ja vuorilta näkyy kauas. Saduissa sankarit, haltijat, demonit ja jumalat mittelevät voimiaan.

Sadut on valittu emeritus professori Tšuner Taksamin (s.1931) toimittamasta venäläisestä kokoelmasta.

Suomennos kulkee pääosin melko hyvin, ja Varpu Erosen akvarellit kuvittavat kirjaa upeasti.  Jälkisanoissa olisi saanut eri kansojen ja satujen taustatietojen luettelun lisäksi valottaa laajemmin siperialaista satutraditiota ja sen yhteyksiä.

Kansat, joilta sadut ovat peräisin, eivät liene suomalaisille turhan tuttuja, vaikka joku on ehkä kuullut tuvalaisesta kurkkulaulusta. Tuvien lisäksi jakuutit ja burjaatit ovat Siperian tärkeitä alkuperäiskansoja.

Muut kansat, tofalarit, altailaiset, šoorit, hakassit, dolgaanit ja kalmukit, ovat hyvin pieniä. Kansojen kulttuurissa ja perinteisissä elinkeinoissa on samankaltaisuutta, samoin uskonnoissa, buddhalaisuudessa ja luontouskossa.

Saduissa sosiaaliset suhteet erottuvat: rikkaat kaanit ja köyhät metsästäjät vääntävät kättä. Selviää kuinka eri eläimet saivat ominaisuutensa, miten havupuista tuli ikivihreitä tai miksi talvi on kesää pidempi. Kiinnostavimmassa syntytarinassa, ”Sartakpaissa”, kerrotaan Siperian jokien ja erityisesti mahtavan Ob-joen synty. Kielikuvat ovat usein omintakeisia, esimerkiksi aurinko on jättimäinen säihkyvä toukka.

Väkevä luontosuhde näkyy siinäkin miten vaivatta satuhahmot vaihtavat olomuotoa: ihmiset muuttuvat eläimiksi ja eläimet ihmisiksi.

Ihmisillä, eläimillä ja esineillä on usein taikavoimia. Toisin kuin eurooppalaisissa saduissa eläimet eivät ole vain palvelijoita, vaan niillä on omia pyyteitä. Itäaasialaiset vaikutteet vilahtavat: vaatteet tehdään silkistä, shakki on tärkeä peli, kiinalaiset taikatemput arvossaan.

Yllättäen vastaan kävelee myös tuttuja aihelmia. Jakuuttien sadussa ”Karah-Simiriki” ilkeästä äitipuolesta ja kahdesta tyttärestä on selvästi samaa kuin suomalaisessa kansansadussa ”Avannolla kehrääjät”. Meikäläisessäkin perinteessä tunnettu on burjaattien sadussa ”Kaksi laukkua” tavattavat reput, joista purkautuu joko vaurautta tai kartulla piekseviä miehiä.

Jo muinoin vallinneista kansainvälisistä yhteyksistä todistaa lisäksi šoorien satu ”Kan-Ergekin tähdistön synty”. Se toistaa suomalais-ugrilaistenkin kansojen tunteman myytin metsästäjästä, joka jahtaa taivaalla sarvipäistä eläintä. Sama myytti on pohjalla Kalevalan runossa ”Hiiden hirven hiihdäntä”. Kalmukkien sadussa ”Lootus” ihana neito riutuu kuoliaaksi ennemmin kuin avioituu, vaikka kosija lahjoittaa lootuksen kukan, buddhalaisen puhtauden symbolin. Neitsyen kuolemassa puhtautensa tähden on samaa kuin Aino-runossa.

Ajattoman muinaisuuden lisäksi saduissa vilahtaa myös moderni aika. Šoorien satu ”Temir-Tau - Rautavuori” kuvaa kansanuskon taittumista, kun nykyihminen temmeltää. Metsästyksen jumala Šalyg näyttäytyy ilkeänä ja voimattomana, ja myönteisesti kuvattu Vuorenhaltijakin joutuu väistymään, kun ihmiset jyräävät koneineen rouhimaan metalleja.

Mutta sadut jäävät jäljelle.

Kriitiikki on ilmestynyt 24.3. 2013 Helsingin Sanomissa.