Luonto ottaa vallan

 

Karel Čapekille modernisaatio ja kapitalismi ovat näkökulmia, joiden avulla elävä luonto esineellistetään ja tavaramuotoistetaan.

Ville Ropponen

Kulttuurissa ja kirjallisuudessa viime vuosina suosituksi aiheiksi ovat nousseet suhde ei-inhimilliseen ja ihmisen toimista johtuva ympäristökatastrofi, joka muodostaa uhan koko ihmiskunnalle.

Aiheet eivät ole suinkaan uusia. Jos lukee tšekkiläisen satiirikon Karel Čapekin (1890–1938) tuotantoa, alkaa suorastaan hirvittää. Jo nykyaikaistumisen alkuvaiheessa ongelmat, joiden kanssa yhä painimme, olivat selvästi näkyvillä.

Ei-inhimillistä Čapek käsitteli ensi kertaa varhaisessa näytelmässään R.U.R. (1920), jossa ihminen ryhtyy hyödyntämään biologisia robotteja. Sana ”robotti” on peräisin tästä näytelmästä.

Kirjailijan pääteoksena pidetty romaani Salamanterisota (1936) ammentaa näytelmän aiheista, mutta samalla se on oma, näytelmää monitasoisempi teoksensa. Taidokkaassa, mustanhumoristisessa tarinassa on myös uusia aiheita, kuten kansainvälinen jännitys ja sota.

Ei-inhimillisen kuvaus mahdollistaa monimielisen allegorian, jonka kautta Čapek ottaa kantaa ajan ilmiöihin ilman, että se tuntuu osoittelevalta.

Kapteeni van Toch löytää Intian valtamereltä älykkäiden salamanterien rodun, jonka hän opettaa kalastamaan helmiä. Salamanterit pystyvät oppimaan myös muita ihmisen taitoja aina puhetta myöten.

Kapteeni esittelee löytönsä tšekkiläiselle pohatalle Bondylle, jonka perustama suuryhtiö, Salamanteri-syndikaatti, käyttää salamantereita yhä laajemmin, helmenkalastamisesta rakentamiseen ja merenpohjan täyttämiseen. Lopulta vain taivas on rajana salamanterien hyödyntämisessä. Samalla salamanterien määrä lisääntyy jatkuvasti.

Salamanterisodassa ei ole vain yhtä näkökulmaa, vaan teos koostuu eri äänistä, ulkopuolisen kertojan lisäksi uutiskatsausten tai tieteellisten selvitysten pastisseista, jotka seuraavat salamanterien ja ihmisten suhteiden kehitystä. Ääneen pääsee myös suuryrittäjä Bondyn ovimies Povondra.

Salamanterien hyväksikäyttö talousvoittojen takia ylevöitetään edistyksen palvelemiseksi. Jopa Hollywood-tähdet purjehtivat kuvaamaan salamantereista elokuvaa. Se käynnistää ensimmäisen lajien välisen törmäyksen, mikä ennakoi teoksen alun kepeämmän satiirin syvenemistä viiltäväksi.

Reino Silvannon vuoden 1938 suomennoksen julkaissut WSOY päätyi jättämään pois Salamanterisodan ensimmäisen osan päättävän luvun ”Salamanterien sukupuolielämästä”. Jostain syystä lukua ei lisätty silloinkaan, kun teoksesta vuosina 1962 ja 1992 otettiin uusia painoksia.

Kyseinen jakso, joka on olevinaan tieteellinen selonteko, kuvaa salamanterien kutemista empiirisesti, tavallaan groteskeja yksityiskohtia väistämättä. Kuvauksen voi lukea myös ihmisen pariutumisen vertauskuvana, mikä on ehkä ollut 1930-luvun moralisteille liikaa.

Tai kenties luvun poisjättämiseen on päädytty siksi, että Čapek nauraa patriarkaalisuudelle, miesten halulle omistaa naiset ja asettua auktoriteeteiksi? Salamanterien kohdalla kyse ei ole parittelusta vaan partenogeneesin ja seksuaalisen lisääntymisen välimuodosta. Uros ei ole nuijapäiden todellinen isä, vaan persoonaton tarjoaja kemialliselle ympäristölle, joka hedelmöittää munasolut. 

Čapek kirjoittaa, että salamanterien

sukupuolielämä on itse asiassa vain illuusio; eroottinen intohimo, parisuhde ja seksuaalinen tyrannia, uskollisuus oikealle hetkelle, hidas ja raskas yhdyntä, kaikki nämä asiat ovat itse asiassa tarpeettomia eivätkä sen enempää kuin vanhentunutta ja melkein symbolista tekoa, joka niin sanotusti koristaa uroksen tarjoaman lisääntymisympäristön persoonattomuutta. Naaraan outo välinpitämättömyys uroksen kiihkeää ja turhaa toimintaa kohtaan on selvä todiste hänen vaistomaisesta tunteestaan, että se ei ole muuta kuin muodollinen seremonia tai alkusoitto todelliselle rakastelulle, kun he yhdistyvät hedelmöittävän väliaineen kanssa; voisi melkein sanoa, että –– naaras ymmärtää tämän asian selkeästi ja käy sen läpi objektiivisesti ilman eroottisia illuusioita. (Englannista suom. Ville Ropponen.)

Tämän pilailun huipentumana kuvataan vielä erityistä salamanteritanssia. Siinä urokset kompensoivat persoonattomuuttaan kutuaktissa muodostamalla uroskollektiivin, lähes uskonnollisen kultin, josta naaraat on ulossuljettu.

Romaanissa esiintyvä muunlainen satiiri on suomennoksen julkaisijalle kelvannut. Salamanterien kaupallista hyödyntämistä kuvaavan scifijuonen varjolla Čapek ruoskii kolonialismia ja imperialismia, luonnon teollista hyväksikäyttöä ja työntekijöiden riistoa.

Salamanterit on helppoa nähdä allegoriana alistetuista ihmisryhmistä, mukaan lukien orjista. Teos viittailee lisäksi Yhdysvaltain rotuerotteluun. Esimerkiksi eräässä ”uutiskatsauksista” kerrotaan valkoisesta naisesta, joka väittää salamanterin raiskanneen hänet, jolloin väkijoukko yksinkertaisesti lynkkaa salamanterin.

Čapek tuntuu sanovan, että modernisaatio ja kapitalismi ovat näkökulmia, joiden avulla elävä luonto esineellistetään ja tavaramuotoistetaan globaalin pääoman tarpeisiin. Ihmisen ahneus johtaa siihen, että salamantereja tuotetaan loputtomiin ja ne tulevat koko ajan älykkäämmiksi.

Viimein salamanterit tulevat tietoisiksi itsestään. Ne kääntyvät ihmistä vastaan.

Yhteentörmäys johtuu myös pyrkimyksistä tehdä ei-inhimillisestä ”tasa-arvoisempaa” ihmisen kanssa eli enemmän ihmistä muistuttavaa. Čapek epäileekin myös suuria utopioita. R.U.R.-näytelmässä kritiikin kärki on modernisaation ja kapitalismin lisäksi neuvostokommunismissa. Salamanterisodassa arvostelun kohteena on kommunismin sijasta fasismi.

Teoksen kirjoitusajankohtana kansainvälinen tilanne jännittyi natsi-Saksan hamutessa lisää alueita. Čapek soimaa nationalismia, saksalaisia rotuteorioita ja militarismia.

Salamanterien hyödyntäminen johtaa niiden aseistamiseen, kun suurvallat käyttävät niitä puukkohippastensa tykinruokana. Lopulta salamanterit alkavat vallata itselleen lisää elintilaa. Ne ryhtyvät muuttamaan mantereita merialueiksi ja joutuvat konfliktiin ihmisten kanssa. Syttyy globaali sota.

Yksi jakso tuntuu peräti ennakoivan Münchenin sopimusta 1938, kun romaanissa Euroopan valtiot suostuvat sopimukseen, jossa Kiina uhrataan salamanterien elintilaksi, mutta Eurooppa uskoo säästyvänsä.

Toinen jakso ivailee eristäytymispolitiikkaa: tšekit luulevat sisämaavaltiona olevansa salamanterien ulottumattomissa ja suhtautuvat sotaan välinpitämättömästi – kunnes salamanteri havaitaan uimassa Prahan Vltava-joessa ja tšekit tajuavat olevansa seuraava kohde.

Romaanin lopussa vaikuttaa siltä, että myös ihmiskunnan osana on toimia uhrina edistyksen alttarilla. Metafiktiivinen käänne tuo kuitenkin esiin Kirjailijan keskustelemassa itsensä kanssa.

Kirjailija säästääkin ihmisen salamanterien orjana. Salamanterit toistavat ihmiskunnan virheet ja tuhoavat lopulta toisensa. Ehkä ihmiselle koittaa uusi mahdollisuu?

Čapek tuntuu sanovan, ettei ihmiskunnan olemassaoloa uhkaa niinkään mikään kosminen tai luonnonvoima vaan sivilisaatiomme valtahierarkiat sekä poliittisten ja taloudellisten johtajien tekojen typeryys ja vahingollisuus.p 

Essee on ilmestynyt Parnassossa 5/2024.

Isäsen jälkeiset

Neuvostoliiton Kommunistisen puolueen pääsihteereillä oli usein paljon henkilökohtaista valtaa, vaikka ei puhuttaisikaan Stalinin tapaisesta despotismista. Jo Leninin tekemät muutokset bolševikkipuolueen säännöissä sementoivat pääsihteerin aseman. Pohjaa johtajakultille oli tietenkin jo Venäjän keisarikunnan ajoilta. Tsaari katsottiin Jumalan edustajaksi maan päällä samoin kuin ”kansan isäksi” ja sen tahdon toteuttajaksi. Ja hyväksihavaittu perinne on jatkanut elämäänsä: vain harvasta maailmankolkasta löytyy yhtä suuria johtajia kuin entisen neuvostoimperiumin alueelta. Siellä ihminen löytää sisältään homo sovieticuksen koteloituneen idun ja nauraa vallattomasti. Hän vain kulkee ympäriinsä ihastellen monumentaalisia rakennuksia, muistomerkkejä ja valtakatuja, jotka tuntuvat kuiskivan ylimaallisen loistavasta elämästä – maallisesta viis.

Parasta kaikessa on se hellittämätön esimerkillisyys, jolla jälkineuvostoliittolaiset johtajat ovat usein asettaneet itsensä valtiolaivan peräsimeen. He ovat Odysseuksen tapaan antaneet sitoa itsensä ruoriin, eivätkä kansan seireenilaulut ja tuskanparahdukset liikuta järkähtämätöntä kättä, joka ohjaa kohtaloita läpi tihkusateen ja sunnuntaipoudan.

Kukapa ei haluaisi omaa kaupunkia. Sellaisen näyttää rakennuttaneen Kazakstanin ensimmäinen presidentti ja kunniakansalainen, Nursultan Nazarbajev. Häneen ei voi olla törmäämättä Kazakstanissa: ympäri maata levitetyissä kylteissä presidentti julistaa isänmaallisuutta. Mahtikäskyllään hän siirsi pääkaupungin vuonna 1997 Almatysta Akmolaan, joka nimettiin uudelleen Astanaksi. Kazakiksi se merkitsee yksinkertaisesti pääkaupunkia.

Pääkaupungin siirtoa perusteltiin Astanan paremmalla sijainnilla kuljetusyhteyksien kannalta. Vedottiin myös strategisiin syihin – Almaty on aivan valtionrajan pinnassa. Kriittiset äänet ovat muistuttaneet, että Astana sijaitsee sen kazakkiheimon valta-alueella, johon presidentti Nazarbajev kuuluu. Kazakhstanissa heimot vaikuttavat pinnan alla politiikkaan paljon. Mutta ei nyt sotkeuduta pikkuseikkoihin.

Vertailun vuoksi voisi ajatella mitä merkitsisi, jos Suomen pääkaupunki siirrettäisiin Helsingistä Ouluun, keskustapuolueen tukialueelle, ja samalla Oulu rakennettaisiin kokonaan uudestaan. Oulujoen rannalle saatettaisiin pystyttää vaikka useampi Guggenheim-museo, innovaatiopuistoja, pari Nokian pääkonttoria (yksi varalle), Euro-kulttuurikeskus ja 100-metriä korkea monumentti, jonka nimeksi tulisi Jytky.

Sopivasti Astana sijaitsee keskellä aluetta, jossa Neuvostoliiton pääsihteeri Nikita Hruštšov käynnisti 1950-luvun lopulla niin sanotun neitseellisen maan ohjelman. Hruštšov, valtaisa maatalouden asiantuntija, heristeli maissintähkää. Pääsihteerin toimiessa ideologisena aurana Kazakstanissa ja Siperiassa raivattiin parissa vuodessa 42 miljoonaa hehtaaria viljelyalaa. Operaation keskuspaikassa Astanassa ikään kuin vedeltiin jättimäisen traktorin vipuja. Entiset leirivangit, jotka lopettelivat sisäistä karkotustaan, saivat samalla töitä. Kolhoosit, joiden keskikoko oli vaatimattomat 100 000 hehtaaria, levittivät ruokamullan tuoksua taivaaseen asti. Mutta voi – jokusen vuoden hyvien satojen jälkeen aromyrskyt veivät mustan mullan mennessään. Neitseellisestä tuli parissa vuosikymmenessä lerpahtanut ja kuiva.

Ei muuta kuin uutta käärmettä pyssyyn ja luonnonvaraa tankkiin. Kaspianmerellä kohoaa nyt öljynporaustornien ryteikkö. Siinä ajassa kun vastasyntynyt kasvaa mopokortista haaveilevaksi koltiaiseksi on Astana kolminkertaistanut väkilukunsa. Turhaan sitä ei kutsuta ”Arojen Dubaiksi”. Vaikea tosin sanoa pestäänkö siellä yhtä paljon kansainvälistä rahaa kuin Dubaissa. Keskustan liepeillä neuvostyylisen tahraiset korttelit taittuvat puleeratuksi science fictioniksi. Uudet kauppakeskukset, hotellit, asuintalot ja urheiluhallit tungeksivat kuin Stockmannin alennusmyynneillä. Pilvenpiirtäjät säihkyvät metallisissa väreissä, geometrian lakeja uhmaten. Tästä kuuluu kiitos turbokapitalistisen ajan muotiarkkitehdille, brittiläiselle lellipojalle Norman Fosterille.

Astanassa on luonnollisesti jätetty tilaa paraatipuistoille ja bulevardeille. Patsaita ja muistomerkkejä kohoaa joka puolella julistaen Kazakhstanin menneiden ja nykyisten suurmiesten kunniaa. On tosin vaikea sanoa kenen kunniaa julistaa jättimäisen linnunmunan näköinen muistomerkki Ensimmäisen presidentin museon edustalla.

*

Astelen matkatoverini kanssa pitkin punaista mattoa museoon. Se sijaitsee Astanan geometrisessä keskipisteessä. Astana taas sijaitsee keskellä Euraasian mannerta. Museon aulassa vetäisemme kenkiemme päälle säädetyt sinertävät muovipussit, jotta emme toisi rahvaanomaista saastaa pyhään tilaan.

Vasta pitkällä museossa huomaan salakuljettaneeni vahingossa sisään puukon. Veitsi on jäänyt reppuun, koska junassa leikkasimme sillä rasvaista makkaraa, kellertävää juustoa ja hevosen ihraa, apetta jota hotkimme sisuksiimme tyytyväisinä röyhtäillen. Vartija tutki reppuni museon portilla, mutta ei huomannut veistä. Puukko ei piipannut metallinpaljastimessakaan, jonka läpi tulimme sisään. Lähtiessämme kohdallani piippaa, mutta vartijan pää ei edes käänny. Museosta ulos saa tietenkin viedä mitä tahansa, selvä se.

Museon pääsalissa tarkkailemme hartaina musiikkivideota, jossa on dramatisoitu presidentti Nazarbajevin lapsuutta. Näyttelijät esittävät kuinka presidentti käyskenteli isänsä kanssa idyllisellä arolla. Lapsi-Nazarbajev karauttaa hevosella, isoisä rämpyttää perinteistä luuttua, isoäiti ilmehtii rakastavasti, äiti laittaa ruokkaa. Isä myhäilee partaansa. Poikabändi laulaa Nazarbajevin sanoittamaa herkkää balladia nimeltä Uš Konyr.

Puuttuu enää se, että Nazarbajev itse hyppäisi jostain esiin. Kainalossaan hän voisi pidellä esimerkiksi Saudi-Arabian emiirin lahjoittamaa kullattua konepistoolia, joka löytyy museon vitriinistä. Tai ehkä hän ratsastaisi lahjahevosella istuen lahjasatulalla sulloutuneena lahjaksi saatuun kirgiisihaarniskaan? Kourassaan hän voisi pidellä konepistoolin lisäksi mitä tahansa lahja-asetta, joita museossa on kokonainen huoneellinen miekoista kevyisiin konekivääreihin. Esimerkiksi Astanan yliopiston rehtori on lahjoittanut presidentille piikkinuijan. Nazarbajev on yliopiston ensimmäinen kunniatohtori, ja luonnollisesti myös koko yliopisto on nimetty hänen mukaansa.

Miksei tällaista lahjaperinnettä voisi tuoda myös Suomeen? Vaikkapa tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän juhlavastaanotto saisi aivan toisen luonteen, kun juhlavieraat jonottaisivat kättelyvuoroon piikkinuijineen ja hilpareineen.

Siirrymme museon toiseen kerrokseen, jonka seinällä roikkuu kookas, sosialistista realismia edustava maalaus. Tarkemmin katsoen kyseessä on nazarbajevilainen realismi. Maalauksessa presidentti vierailee Astanan rakennustyömaalla. Rakennusmiesten kasvot loistavat kulmikasta työn iloa ja juhlaa. Taustalla näkyy valmis Bayterek-torni. Kazakstanin lippu liehuu. Toisesta kerroksesta löytyy myös Kazakstanin hallituksen neuvotteluhuone. Merkillistä että hallitus kokoontuu museossa, mutta niin se kai vain menee. Selviää, että neuvottelupöydän ääressä oleva presidentin tuoli on hieman muita tuoleja korkeampi.

Presidentin julkikuva tietenkin tarvitsee vaalimista. Sen tähden media onkin otettu Kazakstanissa valtionisälliseen holhoukseen. Kaikenlaiset riidanhaastajat, kuten poliittinen oppositio, on tukahdutettu, ja toisinajattelijat heitetty pieneen koppiin miettimään pötypuheitaan. Välillä kansalaiset eivät ymmärrä omaa parastaan ja heille pitää antaa niin sanotusti piiskaa pyllylle. 

Esimerkiksi kun öljytyöläiset kehtasivat mennä lakkoon Žanozenissa joulukuussa 2011, täytyi vähän reippailla. Komennettiin miliisin erikoisjoukot paikalle ampumaan seulaksi 15 mielenilmaisijaa. Sataan mielenosoittajaan miliisi ei osunut kunnolla ja he saivat vain haavoja. Silminnäkijät ovat puhuneet yli 100 kuolleesta ja pidätettyjen pieksämisestä tainnoksiin, mutta tämä nyt on paskapuhetta ja Yhdysvaltain ja Euroopan maiden propagandaa, tietää Kazakstanin hallitus.

Kaikenlaisen agitaation vastapainoksi sopii perehtyä totuuteen eli Nazarbajevin elämäntarinaan. Idylliseltä arolta hän siirtyi metallityöläiseksi Temirtaun teollisuustaajamaan, alueelle jossa on eniten syrjäytyneitä, väkivaltaa, päihdeongelmia ja HIV-tapauksia maassa. Nazarbajev niin sanotusti koetteli itsenään. Hän meni autiomaahan ja oli palava pensas. Ajatelkaapa hetkinen. Ryhtyikö Nazarbajev syrjäytymään ja velttoilemaan? Ei, hän paukutti vasaralla ahkerasti. Hilluiko hän tappeluissa takakujilla silmä mustana, hampaat taskussa ja nenä lytyssä? Ei, hän pani toiset asialle, ja söi itse ruokahalulla lautasellisen hevosenlihasta keitettyä beşbarmaqia. Entä kittasiko hän liikaa vodkaa ja pani poikia ja hutsuja perseeseen tartuttaen itseensä immuunikadon? Ei tietenkään, vaan hän ryhtyi Kazakstanin neuvostotasavallan ministerineuvoston puheenjohtajaksi. Vuosi oli 1984. Seuraavana vuonna Eput lauloivat meillä, miten paljon on aikaa siis, kun viimeksi ylöspäin pyöräni pyörässä näin. Mutta Nazarbajev pyöräili jo taivaissa, ja pyörässä oli septiljoona vaihdetta.

Maan kommunistisen puolueen pääsihteeri Nazarbajevista tuli 1989, ja Kazakstanin itsenäistyttyä maan presidentti. Vuonna 1995 Kazakstanin kansa äänesti presidentin kaudelle pidennystä vuosituhannen vaihteeseen, ja vuonna 2007 poistettiin kahden presidenttikauden rajoitus, vaikka kansa ei äänestänytkään. Nazarbajevin johtamalla Nur Otan-puolueella on maan parlamentissa yli 4/5 enemmistö, vaikka kyllä se olisi 5/5, jos asiasta alettaisiin kiistellä, mutta ei aleta.

Presidentti Nazarbajev on auttanut kansaansa myös siten, että siirtymäkaudeksi kommunistisesta komentotaloudesta kapitalistiseen uusliberalismiin hän on suunnittelut nazarbajevilaisen talousmallin. Mallin mukaan valtaosa valuutasta virtailee presidentille ja hänen sukulaisilleen sekä uskollisille tukijoille. Nazarbajevilla uskotaan olevan henkilökohtainen omaisuus, joka koostuu yhdeksännumeroisesta luvusta Amerikan dollareita, mutta tämä nyt on varmasti vähättelyä. 

Nazarbajevilla on lisäksi tavallaan oma raha. Kazakstanissa 1990-luvun lopulla tehdyn rahauudistuksen jälkeen tuoreisiin seteleihin on kuvattu Astanan uusia, brittiläisen maitopoju Norman Fosterin suunnittelemia rakennuksia. Esimerkiksi 10 000 tengen seteliin on piirretty Bayterek-torni.

*

Mikä tämä torni oikein on, kun se tuntuu poukkoilevan vähän väliä vastaan? Museossa vierailtuamme menemme pohtimaan asiaa oluttelttaan kadunkulmassa.

Matkakumppanini pistäydyttyä käymälään, käyskentelen odottamassa kadulla. Äkkiä ohi virtaavasta väkijoukosta aineellistuu eteeni nuori, lihaksikas mies aurinkolasit päässä. Mies on sonnustautunut hyvin leikattuun, turkoosiin pukuun, ja kaulassa killuu hillitty kravatti. Hahmo puhuttelee minua sujuvalla englannilla, mikä hämmästyttää, sillä Kazakstanissa englannintaitoisia on harvassa. Kuka oikein olen ja mikä on matkani tarkoitus? Olenko ehkä Suomen Kazakstanin suurlähetystöstä? Mitä mieltä olen Yhdysvalloista? Olenko käynyt Amerikassa? Hyväntuulisesti esitetyt kysymykset pamahtavat esiin kuin katapultista.

Ennen kuin matkakumppanini palaa mies katoaa. Näen hänen puhuvan kaukana kadulla kännykkään. Henkilön olemus ja käytös panevat aavistelemaan, että kyseessä oli eräänlainen puhtaanapitolaitoksen työntekijä. Vai sanoisimmeko kliinisten pintojen informaatiohallinnon katutason manageri? Ehkä kyseessä oli rutiiniluontoinen tarkastus, ikään kuin

sipaisu sormella pitkin pöydän pintaa sen varmistamiseksi, että se on pyyhitty kunnolla, eivätkä muruset hiiviskele minne tahansa.

Jatkamme pyhiinvaellustamme kohti Bayterek-tornia. Matkalla katsastamme presidentin kulttuurikeskuksen, jonka valtava sininen kupolikatto kohoaa 38,5 metrin korkeuteen aurinkoiselle taivaalle, josta kazakkien jumala katselee hyväntahtoisesti poikiaan. Siniseksi maalattu graniittikatto muistuttaa myös suunnatonta munaa, jonka sisältä kuoriutuu minä hetkenä hyvänsä jokin tuntematon elämänmuoto. Oikealla Keski-Aasian suurimpiin kuuluva, vastarakennettu moskeija Nur-Astana viittaa sekin nimessään presidenttiin.

Išim-joelta etelään sijoittuvat arkkitehtuuriluomukset. Astakemenissä eli Kazakstanin pienoismallipuistossa voi kiertää maan perusteellisesti kolmessa vartissa. Alle kahden hehtaarin alueelle on rakennettu Kazakhstanin 14 maakunnan ja kahden kaupungin, Astanan ja Almatyn, tärkeimpien nähtävyyksien pienoismallit.

Näköalatasanteella uppoudumme urbaanin näkymän käsittämättömiin syvyyksiin. Kilometrin päähän etelään näyttää laskeutuneen UFO. Lentävää lautasta muistuttava suunnaton rakennus on huvittelukeskus Duman. Sen uumenista löytyy 3D-elokuvateatteri, oceanarium, pelikasino, kauppakeskus, kahvilavyöhyke, keilahalli ja hotellikompleksi. Rakennuksessa voisi periaatteessa viettää elämänsä kehdosta hautaan.

Eikä tässä vielä kaikki, huvittelu vasta alkaa, kun sukellamme Khan Šatyrin, 150 metriä korkean maailman suurimman teltan sisuksiin.

– Hilipatihei, huudamme kiertäessämme telttaa näköalajunalla.

Vietämme aikaa kylpylässä ja keinotekoisella hiekkarannalla teltan huipun tuntumassa. Sompailemme shoppailemassa ostoskeskuksessa, hetkumme huvipuiston laitteissa, pelaamme raha- ja ampumapelejä ja viskelemme toisiamme hattaran kappaleilla. Jättiläisteltan sisällä vallitsee kesät-talvet lämpötila +26 C -astetta. Voi vain ajatella mitkä määrät energiaa ja rahaa palaa talvisin, jolloin Kazakstanissa voi olla jopa -30 C-astetta, ja kaikki vain jotta Astanan eliitti ei tylsistyisi.

Selkä suorana kuljemme Nurzol (”loistava polku”) -bulevardia pitkin keskelle Rakastavaisten puistoa. Siellä sojottaa viimein uuden Astanan symboliksi muodostunut Bayterek-torni. Kazakinkielinen sana ”Bayterek” merkitsee poppelia. Lähes sadan metrin korkeuteen kohoava rakennelma muistuttaa enemmän Velho Sarumanin pesää Tarussa sormusten herrasta. Paikalliset kutsuvat tornia vitsikkäästi nimellä ”Tsuba-tsup” eli tikkunekku. Tästä vitsistä heidät melkein pitäisi ammuttaa. Tornin huippu on tehty niin sanotusta kameleonttilasista, joka vaihtaa väriä eri vuorokauden aikoina valon lisääntyessä tai vähentyessä. Värien vaihdellessa tornin nuppi näyttää sykkivän ikään kuin... no, antaa olla.

Kun tornilta katsoo itään, nousevan auringon suuntaan, katse kulkeutuu kahden kullatun ja pyylevän bastionin välistä presidentin virka-asunnolle, Ak Ordalle. Sen takana on Rauhan ja Sopusoinnun palatsi. Se on pyhitetty maailman kaikille uskonnoille, kuinkas muuten. Pyramidinmuotoisessa kompleksissa toimii 1500 paikan ooppera, Kulttuurin museo, Sivilisaatioiden yliopisto, ja siellä saa myös ihailla Kullan ja arvometallien valtionmuseon kokoelmia.

Bayterekin huipulla pääsee lähelle maan isää, ja siksipä sadat ihmiset jonottavat päivittäin tornille. Kymmenien minuuttien jonotusponnistuksesta selvittyämme hissi kuljettaa meidät tornin huipulle. Siellä lepää rakennuksen funktio. Kullattuun, asetille nostettuun kiveen on painettu presidentti Nazarbaevin kädenjälki. Ihmiset jonottavat tassille, ja vuoron saatuaan painavat kätensä tassulle. Välistä he puhkeavat kyyneliin, välistä ilakoivat tenavina, ja tärkeällä hetkellä ystävät ottavat valokuvia. On yleisesti tiedossa että kun asettaa kätensä presidentin käpälänjäljen päälle, saa esittää toivomuksen. Aiemmin jälkeä painettaessa kuului musiikkia, mutta ääniefekti on nyt kaikkien pohjattomaksi suruksi poistettu.

*

Jos presidentti Nazarbajevin ympärillä hälisevä rakennelmien ja galaksien välisten energiasuristimien kultti tuntuu liioitellulta, niin ei voi kuin todeta, ettei se ole paljon mitään verrattuna Turkmenistanin ensimmäisen presidentin Saparmurat Nijazovin neronleimauksiin.

En tarkoita sitä, että maansa elinikäiseksi presidentiksi nimetty Nijazov piti hallussaan kaikkia mahdollisia arvonimiä, joista komeimpana kiilteli Maailman turkmeenien järjestön johtajan titteli, Türkmenbaşy, turkmeenien ylin johtaja. Siinäkään ei ole paljon mitään, että Nijazov laitattti kuvansa useimpiin Turkmenistanin rakennuksiin sekä uusiin seteleihin ja kolikoihin. Lisäksi hän nimesi Krasnodarin kaupungin uudelleen itsensä mukaan ja puuttuipa vielä kalenterin kuukausiinkin – ne nimettiin uudelleen presidentin sukulaisten, maan historian ja muun sellaisen mukaan. Lähes kaikki tämä on tuttua jo Kazakstanista. Samoin pääkaupungin täyttäminen patsailla ja mielikuvituksellisilla monumenteilla, joiden helmenä Turkemenistanissa komeili kullattu, 40 metriä korkea Nijazovin patsas. Pykäelmä peräti kääntyi vuorokauden aikana auringon mukaan akselinsa ympäri.

Nijazovin käsittämätön suuruus loisteli erityisesti henkisissä pyrinnöissä. Presidentin kirjoittama Ruhnama (”sielukirja”), kokoelma ajatuksia turkmeenien identiteetistä, historiasta ja kohtalosta, muodostui pyhäksi opukseksi, jota verrattiin Raamattuun ja Koraaniin, vaikka epäilemättä vertailu on jälleen kerran vähättelyä. Ruhnamasta tehtiin pakollista luettavaa jokaiselle kansalaiselle. Sitä opetettiin kouluissa ja yliopistoissa. Presidentti alkoi sulkea kirjastoja, koska hän ymmärsi, etteivät kansalaiset muuta luettavaa tarvinneet. Maaliskuussa 2006 Nijazov lupasi Turkemenistanin televisiossa, että jokainen joka lukee Ruhnaman kolme kertaa, pääsee paratiisin puutarhaan.

Kuinka ollakaan paratiisiin halukkaita alkoi äkkiä suorastaan tungeksia. Ruhmanasta tuli kansainvälinen kirja, kun Turkmenistanin öljy- ja kaasumarkkinoille halajavat globaalit suuryhtiöt käännättivät kirjaa eri kielille tehdäkseen vaikutuksen diktaattoriin. Turkmenistanilla on maailman neljänneksi suurimman maakaasuvarat, ja EU on pitänyt sitä vaihtoehtoisena kaasuntoimittajana Venäjälle. Tässä eivät Turkmenistanin itsevaltaisuus ja ihmisoikeusrikkomukset näytä painavan edes yhtä paljon kuin on elopainoa yhdellä kopiolla Ruhmanasta. Ja samalla tavalla asia näyttää menevän Kazakstanin suhteen.

Turkmenistanissa on nyt uudet tuulet, kun Nijazov on potkaissut tyhjää. Tuoreet ilmavirrat ovat tosin osoittautuneet hieman homehtuneiksi, sillä presidentiksi noussut Gurbanguly Berdymuhammedov on alkanut askaroida omaa henkilökulttiaan. Uuden, hammaslääkärin koulutuksen saaneen presidentin toimet vain kärsivät mielikuvituksen puutteesta. Lähes säälittävältä vaikuttaa Berdymuhammedovin toukokuussa 2015 itselleen pystyttämä kullattu ratsastajapatsas ”Arkadag” ('suojelija'). Patsaalla ei ole edes korkeutta kuin 20 metriä, eikä valkoisesta marmorista rakennettu alusta paljon auta. Aikooko Berdymuhammedov suojella kansalaisiaan erityisesti hammaspöpöiltä vai miltä, ei ole tähän mennessä selvinnyt.

*

Entä miten hommat on hoidettu Venäjällä? Myös Venäjän monet kaupungit ovat nykyään täynnä mitä erilaisimpia monumentteja, metalliveistoksia ja korskeita muistomerkkejä. Esimerkiksi Moskovajoen kaltaalla seisoo mammuttimainen Pietari Suuri laivan kannella. Mutta että presidentti Putin kuvattaisiin useampikymmenmetrisenä kullattuna patsaaana – tähän on vielä jonkin verran matkaa. Pietarilaiset kasakat ovat tosin olleet avamaassa uria tähänkin suuntaan. Toukokuussa 2016 he lahjoittivat Putinille hänen rintakuvansa keisari Neron hahmossa. Tiedättehän puolisotilaalliset kasakkajärjestöt, joista on tullut nopeasti eräs Putinin yksityisarmeijoista, pretoriaanikaarti.

Kasakkajärjestön lahjaa voisi melkein pitää satiirina, jolleivat mustasotniaa muistuttavat kasakat olisi järkkymättömiä Putinin ihailijoita. Kyseessä lienee siis freudilainen lipsahdus.

Historiasta muistamme, että keisari Nero oli hovijuonittelija ja äidinmurhaaja sekä itsevaltias elostelija, joka kunnostautui kristittyjen vainoamisessa. Nero piti itseään suurena runoilijana ja näyttelijänä, ja hän kierteli patriisien häpeäksi ympäri valtakuntaa esiintymässä. Yleisö hurrasi legioonalaisten keihäillä uhattuna, sillä keisari oli kehnonpuoleinen runoilija. Kun Rooma paloi vuonna 64, siitä epäiltiin Neroa. Historioitsija Tacitus uskoo keisarin sytyttäneen tulipalon tehdäkseen tilaa uudelle palatsilleen ja voidakseen lausua vasten palavaa metropolia Homeroksen runoa ”Troijan palo”.

Putininin kultti alkaa revitellä kierroksia, vaikka hänellä on vielä kosolti matkaa keskiaasialaisten arojen uroiden rinnalle. Toisaalta sen minkä Putin menettää arkkitehtonisessa monumentaalisuudessa, sen hän voittaa virtuaalisessa fallisuudessa. Keskiaasialaiset ihmisjumalat ovat meidän kannaltamme lähinnä eksoottisia sirkuseläimiä. Se että Putinin kultti on löytänyt kaikupohjaa myös Euroopasta, sen sijaan herättää kylmiä väreitä.

*

Putin oli lähes tuntematon venäläiselle yleisölle ennen kuin Jeltsin nimitti hänet seuraajakseen. Pikaisesti hänelle pystytettiin nuorekas ja miehekäs imago, joka korostui suhteessa juoppoon Jeltsiniin, jota kansan suussa nimitettiin ”alkonautiksi”.

Putinin valtakauden alkuvaiheessa esiin pullahti elektronisen tanssimusiikin yhtye Pojušie vmeste:n (”lauletaan yhdessä”) kappale Takogo kak Putin” ('Sellainen kuin Putin', 2004). Laulussa unelmoidaan Putinin kaltaisesta miehestä, joka ”ei satuta, ei ryyppää, ei jätä, on täynnä voimaa”, vaikka ”maailma on tienristeyksessä”. Kansainvälisestikin huomiota herättänyt biisi tuntuu vuosi vuodelta yhä tragikoomisemmalta. Jotkut venäläiset bändit ovat levyttäneet myös Putinia arvostelevia tai pilkkaavia kappaleita. Viime vuosina kansainvälisesti tunnetuimmaksi on tullut ukrainalaisten ultras-jalkopallofanien tekemä laulu ”Putin huilo” ('Putin on mulkku'), joka sekin tavallaan viittaa Putinin maskuliinisuuteen. Heinäkuussa 2014 ukrainalaiset tähtitieteilijät antoivat peräti tähdelle TYC 3541-945-1 nimen ”Putin Huilo” arvostellen teolla Krimin miehitystä.

Venäläisten naisten on väitetty laajalti näkevän eroottisia unia presidentistään. Enemmän kuin unelmamiesystävänä Putin on tullut ainakin länsimediassa tunnetuksi karkeista lausunnoista ja alatyylisen tiedusteluslangin käyttelijänä. Toisen Tšetšenian sodan 1999 alla Moskovan kerrostaloiskujen jälkeen Putin lausui, että ”terroristit tuhotaan kaikkialta, ja jos he ovat huussissa, kolkkaamme heidät huussissa”. Kriminaali- ja alatyylistä slangia sekä niin sanottua mat:ia (ven. ”matnyj jazik”) käytetään Venäjälle erityisesti miehisissä yhteyksissä, kuten armeijassa. Alatyylin käyttö alleviivaa presidentin machomiehisyyttä isolla M:llä.

Samalla kun henkilökultti tai -brändi on noussut, on Putinin miehisyys pullistunut yhä enemmän esiin. Putinista on julkaistu valokuvia ilman paitaa kalastamassa, Putin aseen kanssa, uimassa perhosta virran kuohuissa, Putin sotilaskoneen ohjaimissa. Putinin kerrottiin ampuneen tainnustusnuolella television kuvausryhmää kohden rynnänneen Siperian tiikerin, jonka kaulaan laitettiin GPS-lähetin. Presidentin virallisilla sivuilla saattoi pitkään seurata ”sitä naarastiikeriä”, joka muka yhä jolkotteli taigassa. Toimittaja Mihail Zygarinin mukaan tiikeri oli kuitenkin peräisin eläintarhasta, pumpattu täyteen rauhoittavia, eikä sitä aiottukaan päästää vapaasti, vaan eläin surmattiin. 

 Julkisuuteen on myös nolosti tupsahtanut Putinin henkivartijan todistus, jossa hän kertoo sijoittaneensa arvoesineitä valmiiksi, kun Putin ”sukelsi uponneen laivan aarteita meren pohjasta”. Ilmavimman tempauksensa Putin teki syyskuussa 2012, jolloin hänen kerrottiin ohjanneen moottoroidulla riippuliitimellä etelään muuttavia kurkia. Viime vuosina Putin on esiintynyt usein kriminaalin ”Yön sudet”-moottoripyöräkerhon johtajien ystävänä ja eräänlaisena ”prätkähuligaanina” itsekin. Onhan moottoripyöräileviin miehiin, jotka elävät ”kapinallisesti” yhteiskunnan rajamailla liittynyt Helvetin enkelit-rikollisliigan sekä Nuori kapinallinen (1955)-elokuvan päivistä alkaen suorastaan kesytöntä machokunniaa.

 Putinin viriiliä mainetta ovat ruokkineet myös mediaan tiuhkuneet tiedot naissuhteista paljon ennen virallista eroa Ljudmila-vaimosta vuonna 2013. Putin on yhdistetty erityisesti Alina Kabajevaan, kilpavoimistelijattareen ja entiseen olympiavoittajaan. Nuori nainen on huhujen mukaan synnyttänyt presidentin lapsen salassa yksityissairaalassa. Avioeronsa jälkeen Putin on virallisesti Venäjän tavoitelluin poikamies.

Henkilöbrändiä rakennetaan nyt myös kuvataiteen keinoin. Syksyllä 2015 Moskovassa järjestetyn taidenäyttelyn maalauksissa Putin kuvataan esimerkiksi kannattelemassa maapalloa tai muinaiskreikkalaisen tarun Hercules-hahmona kukistamassa terrorismia tai solmimassa tulitaukoa Itä-Ukrainaan. Eräässä maalauksessa Putin antaa piiskaa hänen sylissään lepäävälle, pikkupojaksi kuvatulle Barack Obamalle. Maalaukset on tehty aivan vakavassa hengessä.

Venäläisten kerrotaan suhtautuvan presidenttinsä kuvaan nykyään muutenkin vakavammin. Mikään ei estä kantamasta esimerkiksi t-paitaa, jossa presidentti on kuvattu erilaisissa asuissa ja tilanteissa. Näitä paitoja myydään Venäjällä laajasti. Esimerkiksi Objoen rannalla Oktjabrskojen kylässä törmäsin Oleg-nimiseen hallintovirkailijaan, jonka kananpojan keltaisessa T-paidassa oli Putinin piirretty rintakuva ja teksti ”Kaikkein iloisin ihminen”.

Edelleen nousua uudelle kultin tasolle merkitsee vuoden vaihteessa 2016 duumaedustajille ja korkeille virkamiehille jaettu kirja Sanat jotka muuttavat maailmaa. Tähän 400-sivuiseen kepeähköön teokseen on koottu Putinin profeetallisia ajatuksia, kuten kirjan nuori toimittaja Anton Volodin asian ilmaisi. Teoksessa on 19 Putinin tärkeintä puhetta ja haastattelua. Tässä mielessä kirja muistuttaa Stalinin katekismusta leninismin kysymyksistä. Toisin kuin siinä tähän on poimittu lihavoituna satoja katkelmia, joita voi vaikka twiitata. Käytännöllistä, tiivistettyä viisautta kuin Lenin-sitaatit tai Maon pienen punaisen kirjan säkeet.

Myös länsimediassa Putin on kokenut muodonmuutoksen. Kuva on vaihtunut alkuaikojen länsimielisestä, maltillisesta byrokraatista vaaralliseksi KGB-mieheksi, korruptoituneeksi ja vainoharhaiseksi autokraatiksi. Enää ei ole myöskään harvinaista törmätä lehtijuttuihin, jossa Venäjän presidenttiä kuvataan esimerkiksi aspergerintautisena ja jakomielisenä narkkarina, joka huvittelee raiskaamalla nuoria poikia ja tyttöjä sekä kiduttamalla toisinajattelijoita (esimerkiksi työntämällä poloniumia sisältäviä metalliputkia heidän peräaukkoonsa). Hurjimmissa uhkakuvissa Putin on nähty peräti 2000-luvun adolfhitlerinä.

*

Putinille on muutamissa provinsseissa nimetty neuvostotyylisesti katuja. Neuvostojohtajia ei kuitenkaan kuvattu Putinin tapaan liioitellun yltiömaskuliisina vaan paljon neutraalimmin. Herää kysymys: mistä Kreml on ammentanut inspiraatiota Putinin lukuisille miehisille sankarirooleille?

Putinia koskeva kuvataide, valokuvat ja maalaukset, ammentaa selvästi machomiesstereotypioista. Länsimaissa nämä stereotypiat ovat vähentyneet, sillä liberaalissa kulttuurissa machous nähdään usein tasa-arvo-ongelmana. Läntisessä valtakulttuurissa machostereotypioita näkyy lähinnä mainoksissa tai Tom of Finlandin eli Touko Laaksosen (1920-1991) kuvataiteessa. Länsimaissa miehiä tavataan nyt kuvata neutraalimmin, ja naiset ovat seksuaalisia objekteja. Putin-kuvissa mies asettuu katseen kohteeksi.

Machomiehen roolihahmossa Putin asettuu tavallaan vastavoimaksi länsimaiselle kulttuurille, joka on liudentanut perinteisiä sukupuolirooleja. Putin tarjoaa itseään Venäjän kansalle perinteisten arvojen pelastajana. Poliittisen vallankäytön ytimestä machoilu tuskin on missään päin lähtenytkään, mutta Putin palauttaa sen myös vallankäytön oikeuttajaksi. Lännen demokratiat ovat akkamaisia ja siksi rappeutuvia, mutta Putin uskaltaa olla mies sekä kuvissa että tosielämässä.

Viime vuosina Putinin yhteydessä on ilmestynyt myös yllättävän monta ikonista uutiskuvaa, jossa nuoria naisia on pistetty kalterien taakse. Esimerkiksi kuvat Pussy Riotin Nadežda Tolokonnikovasta, Greenpeacen Sini Saarelasta ja ukrainalaislentäjä Nadia Savtšenkosta rakentavat tarinaa johtajauroksesta, joka uskaltaa näyttää naiselle tämän paikan maailmassa.

Putinin machomiesroolista kumpuava arvojen ristiriita korostaa Venäjän ja länsimaiden vastakkainasettelua. Tästä syntyvä konfliktin uhka luo perusteen sille, että Venäjää johtaa naisten himoama ja miesten ihailema, keinoja kaihtamaton alfauros. Tällä ikonografialla ja ulkoisella uhalla voidaan perustella myös sisäisten vastustajien sorto. Samalla Putinin kuvilla saatetaan luoda Venäjälle uutta kansallista identiteettiä tehokkaammin kuin millään yksittäisellä poliittisella päätöksellä.

Venäjä ei pärjää lännelle taloudellisesti, mutta haastaa länttä propagandan ja voimankäytön keinoin. Huolestuttavaa on se, että Putinin Venäjä etsii liittolaisia lännen arvokonservatiiveista, äärinationalisteista ja fasisteista, joita elähdyttävät vastavalistuksen opit. Uuden venäläisen identiteetin ja sen varaan rakentuvan voimankäytön johtotähtenä vaikuttaisi olevan ajatus Venäjästä majakkana, joka johtaa konservatiivisia voimia globaalisti ja pelastaa maailman liberalismin, demokratian ja länsimaisuuden pimeydeltä. Tämä ajatus näyttää saavan yllättävää vastakaikua talouskriisin, maahanmuuton ja muukalaisvihan kanssa rimpuilevassa lännessä.

*

Mitä mieltä entisten neuvostotasavaltojen asukkaat sitten ovat henkilökulteista, paitsi että ihailevat niitä? Näkevätkö he kultit myös samalla tavoin huvittavina kuin suomalaiset matkaajat, jotka voivat tuudittautua ajatukseen, etteivät autoritarismi ja taloudellinen epätasa-arvo koskaan oikeasti leviä meille? Koetamme kysyä asiaa muutamilta Kazakstanissa kohtaamaltamme ihmisiltä. Vastauksia ei ole liian helppoa saada. 

 – Politiikka ei ole kunnon kansalaisten asia, toteaa pankkivirkailija Renat Faizulin.

 Tylsää tai ei mutta ymmärrämme häntä. Eipä Suomessakaan moni niin sanottu tolkun ihminen korvaansa lotkauta poliittisille päätöksille tai vaivaudu ottamaan selvää faktoista. 

Štab- (”päämaja”)-baarissa Almatyssa seuraamme liittyy arkkitehti Aijan sekä taiteilijat Mehmed ja Rahat. Aijanin mukaan Kazakstanin älymystössä vallitsee nyt vahva antikolonialistinen virtaus, jossa Neuvostoliiton aika nähdään venäläisten miehityksen huipentumana. Myös monet tavalliset kazakit ovat kääntyneet nostalgisesti perinteisen kazakkikulttuurin puoleen. Esimerkiksi kazakkien vanhaa, ennen islamia vallinnutta uskontoa, tengrismiä on puhallettu uudestaan henkiin. Hallinto ei tue tue tällaista kulttuurikehitystä, koska sen katsotaan haastavan Nazarbajevin aseman. Kazakkinationalismia hallinto käyttää mieluummin oman valtansa pönkittämisessä. Tämän takia monikulttuurisessa Kazakstanissa, jossa eri kansat ovat perinteisesti eläneet sovussa, on viime vuosina ehkä ensi kertaa ilmennyt etnisiä jännitteitä.

 – Nazarbajev on diktaa..., aloittaa taiteilija Medmed, mutta Rahat pukkaa häntä heti kylkeen ja nostaa sormen huulilleen. 

Rahat on vanhempi mies, joka oli mukana jo Želtoksan-kadun mellakassa neuvostovaltaa vastaan vuonna 1986. Hän kertoo joutuneensa tuolloin pidätetyksi. Miliisi hakkasi hänet, mutta ei lyönyt kasvoihin, jotta pieksämisestä ei jäisi jälkiä.

 Parhaillaan Rahat tekee taidehanketta, jossa hän kuvaa ystäviään passikuvamaisiin valokuviin. Sitten hän värjää kuvien ihmiset vihreiksi. Työn nimi on Hulk – se viittaa sekä ”Hulk” -nimiseen scifielokuvaan vihreästä voimamiehestä – että kazakin sanaan ”hulk”, joka merkitsee kansakuntaa. Kansa on siis tullut vihreäksi raivosta.

* Esseessä mainittujen arkkitehdin ja taiteilijoiden nimet on muutettu, sillä esimerkiksi presidentin loukkaaminen on Kazakstanissa rangaistavaa. Johdonmukaisuuden vuoksi myös pankkivirkailijan nimi on muutettu.

Essee on julkaistu teoksessa Suuren idän essee (Savukeidas 2017).

Ville Ropponen: Taiteilijan työelämän erikoisuuksia

Haastattelin kahta taiteilijaa työelämän kysymyksistä. Tai työttömyyselämän. Tai oikeastaan tulottomuuden. Kävi ilmi, että molemmat heistä ymmärsivät työn, työttömyyden ja tulot hyvin eri tavoin. Tapasimme kahvilassa. Tai enemmänkin kyse oli ravitsemusliikettä, roskalavaa ja teatteria mutkikkaasti sekoittavasta, kadulle antavasta akvaariosta, jossa henkilön jokainen liike oli jatkuvasti tarkkailtavana aivan kuin sosiaalisen median utopiassa.

Nimitän taiteilijoita ihmisoletetuiksi, sillä oletuksia tarvittiin. Yhden taiteilijan ajellusta päästä sojottivat siniset implanttina istutetut korallissarvet. Toisen tulipunainen kampaus muistutti siinä määrin jonkin pedon, kuten karhun, turkkia, että ihmisyys oli tutkimuksenalainen.

Keskustelu kehittyi pian niin äänekkääksi ja sylkeä roiskuttavaksi, että en saanut yhtään kysymystä väliin. Pääsin tai jouduin asemoitumaan median edustajan klassiseen, idealistiseen, sankarilliseen rooliin: tallensin todellisuutta tasapuolisesti ja kantaa ottamatta.

– Kirjailijoiden, taiteilijoiden ja kulttuurityöläisten enemmistö elää samalla tasolla kuin globaalikapitalismin alaluokka, paskaduunarit, lomautetut, ketjutetut, kyykytetyt, pätkityt ja potkitut. Taiteilijoiden työelämä ei usein poikkea muista prekaareista silpputyöläisistä tänä päivänä juurikaan.

– Päinvastoin, työ poikkeaa siitä kaikessa: taiteilija tekee elämäntyötä, hän työstää elämäänsä, kun muut elävät työllään. Ilman työtä ei ole elämää, ilman elämää ei ole työtä. Taiteilijaelämän erityisyyksiin kuuluu se ettei työstä voi irrottautua vapaa-ajallakaan. Esimerkiksi romaanihenkilöt saattavat seurata kadulla. Ja kun heräät aamulla, he tuijottavat pistävästi.

– Kirjoja kirjoitetaan paljon työttömyyskorvauksella, koska melko harva jaksaa päivä- tai pätkätyön lisäksi viittä tuntia kirjoittamista illalla, viikonloppuina tai lomilla, ellei ole ”sankariyrittäjä” tai muu aikakauden piripäinen kiiltokuvaheeros, pyöritä jotain omaa kustantamoa, lehtitaloa tai lihakauppaa.Taiteilijan oletetaan ja usein tiedetäänkin olevan jatkuvasti työssä, ideoidensa työllistämänä, vaikka vähän väliä vailla työtuloja, tai paljon muitakaan tuloja.

– Älä unohda, että taiteilijoilla on aina ”kulttuurista pääomaa”, mitä peruskansalaisella ei ole.

– Ei se ”pääoma” lopulta paljon auta, jos eurotulot eivät riitä euromenoihin, sitä syrjäytyy vain hieman kultivoituneemmin kuin Kontulan Kuka ja tulee lukeneeksi Parnassoa Rikospostin asemasta.

– Taiteilijalla on paljon enemmän näkyvyyttä kuin muilla ja paikka kulttuurieliitissä.

– Ei kuuluminen abstraktiin ”kulttuurieliittiin” oikein korvaa jatkuvaa epävarmuudessa elämistä, kun valtaosa taiteilijoista ei ole erityisen näkyviä tai menestyneitä vaan tekee arkista kulttuurityötä.

– Jos ei menestystä ole, niin se on tietenkin taiteilijan oma vika. Työskentelynsä turvaamiseksi hänen on brändättävä itsensä, itsensä työstämiseksi hänen on taattava oma brändättävyytensä.

– Huomiotalouden nollasummalogiikalla ei ole tässä tietenkään mitään tekemistä?

– Missä muussa ammatissa kuin taiteilijana voi saada apurahaa mielipuuhaansa, työskentelyyn, joka on lisäksi elämäntehtävä? Olen itse valinnut ammattini. Tiedän, etten tule luultavasti ikinä kunnolla toimeen, ellen sitten rikastu, kun taiteeni viimein tajutaan. Odotan itseasiassa sitä päivää. Nöyrryn tämän tosiasian edessä. Meillä on kuitenkin Suomessa niin hyvin asiat – verrattuna vaikka Bangladeshiin.

– Missä muussa ammatissa voi joutua yhtäkkiä vaille toimeentuloa ilman mitään selityksiä? Näin tapahtuu esimerkiksi jos useampi apurahahakemus hylätään sen jälkeen, kun on työskennellyt ensin vaikka isommalla apurahalla pidempään, sanotaan nyt neljä kuukautta? Se on käytännössä sama kuin saisi potkut duunista. Missä muussa ammatissa joutuu elämään joka toinen vuosi osan vuotta pelkällä työttömän peruspäivärahalla ellei palkkatyötä löydy? Tulevaisuutta ei voi juuri taloudellisesti suunnitella. Apurahajärjestelmä on eräänlainen ”Huruslahden arpajaiset”, joka kymmenes saa apurahan, loput marssitetaan odottamaan seuraavaa ”kenttäoikeuden ”päätöstä.

– Nykyinen tapa jakaa apurahat on hyvä, se lisää kilpailukykyä, vaikka onkin holhousyhteiskunnan jäänne. Se ei estä minua julkaisemasta lukuisia teoksia vuodessa. Tänä vuonna julkaisen 12 kirjaa neljältä eri kustantajalta, ensi vuonna ainakin seitsemän ja...

– Määräkö sitten korvaa laadun?

– Kyllä se usein korvaa ja siitä nykyään palkitaan. Ahkeruudesta nimittäin, mistäpä muusta? Tänä päivänä taiteilijan on esitettävä tuottavaa ja hyödyllistä, puhuttava taiteensa hyvinvointivaikutuksista ja matkailua lisäävistä tekijöistä, pohdittava soveltavan taiteen käytön mahdollisuuksia, laskettava työnsä ja taiteensa markkina-arvo. Mitään ei arvosteta ellei se tuota kapitalistista arvonlisäystä.

– Ei soveltavassa taiteessa tai hyvinvointivaikutuksissa kaikki ole pahaa. Hyödyllisyyttä voi arvostaa myös irrallaan arvontuotannosta.

– Voiko? Entä kun jostain kaupunginosasta tulee muodikas trendinaapurusto juuri siksi että siellä liikkuu paljon taiteilijoita ja kulttuuriväkeä ja asuntojen ja kiinteistöjen hinnat nousevat alueella – ketkä saavat hyödyn arvonlisäyksestä? Tuskin ne taiteilijat ja kulttuuriväki. Tämä periaate koskee oikeastaan kaikkia jälkiteollisen kapitalismin toimintoja. Arvontuotantoon osallistumme enemmän tai vähemmän jokainen, hyödyn korjaa pieni eturyhmä.

– Mitä kritiikin länkyttäminen muuttaa? Eikö se jää lähinnä performanssiksi tai eleeksi, jolla yksittäinen taiteilija rakentaa oman ruokintalokeronsa tukirakenteet? On parempi pyrkiä konsensukseen, se on ajanhenki. Ei ole oikeastaan mitään mistä en voisi joustaa. Äärikantojen välinen sovittelu on tärkeää, tämä voi olla taiteen tehtävä. Älykäs taiteilija ei paljasta mielipiteitään ja kantojaan. Hän tekee yhteistyötä, korjaa pensasmustikat eri suunnilta. Älykäs on kaikkien kanssa samaa mieltä.

– Silloin hän lienee myös monen kanssa eri mieltä?

– Ei, vaan hän on kaikkien kanssa samaa mieltä.

– Vaadin perustuloa, vaikka se onkin eliitin pöydältä rapisevia rippeitä!

– Päinvastoin, rippeitä rapisee nyt enemmän kuin tarpeeksi. Olisi turvattava myös taiteella rikastumisen mahdollisuus! Mitä pahaa siinä on jos tekee taiteella miljoonia? Tarvitsemme lisää taiteilijamiljonäärejä! Mitä helvetin pahaa, sanokaa nyt se, tai edes vastatkaa!!!

– Verkkokalvoilleni piirtyi kyrillisten aakkosten tulipunainen я-kirjain ja tajusin, että tulisin heräämään tästä painajaisesta ja se tapahtuisi pikemmin kuin kukaan uskalsi uskoa.

Esseenovelli on ilmestynyt Voima-lehden välissä jaetussa Kiilan Verso-lehdessä kesäkuussa 2018. 

Verson pääkirjoitus

Vähintäänkin 25 vuotta kypsyneen uusliberalistisen talouspolitiikan kielonmarjat ovat korjattavissa myös meillä. Hyvinvointivaltion kondomi on puhkaistu uuden luokkayhteiskunnan tieltä. Päätöksenteko keskittyy yhä pienemmälle ryhmälle, verohelpotukset ja panamakarkelointi rikkaille, vastikkeettomat edut suuryrityksille. Massatyöttömyys on tarkoitus muuttaa halpahintaisen pätkätyön suurmarkkinoiksi, jonka iloisesti kilisevään kitaan koulutuksen epätasa-arvo ja sosiaaliturvan asteittainen poisto kippaavat tuoretta ihmisainesta.

Sosiaalidemokratian viime vuosisadan menestys ja pohjoismainen hyvinvointivaltiomalli saivat sen unohtumaan monen mielestä, mutta viimeistään nyt alkaa olla selvää, että riistosta on tullut taas riistoa.

Meidän halutaan uskovan, ettei vaihtoehtoja ole, kun OY Suomi AB:sta tuotekehitellään jättiläismäistä kryptovaluutan avolouhosta. Vastaan kitisevän prolen porkkanaksi on asetettu pääsy keskiluokkaan. Kilpaile hampaat irvessä, niin sinut palkitaan, vaikka edes keskiluokkaan ponnistaa nykyisen politiikan vallitessa yhä harvempi ja alas horjahtavien huudot raikuvat korvissa.

***

Kesä 1918 oli kuuma ja kauhea. Sata vuotta sitten kotoinen sisällissotamme huipentui ”verisulttaani” Mannerheimin siunaamaan valkoiseen terroriin: laittomiin teloituksiin, lapsisotilaisiin ja -uhreihin, keskitysleireihin, raiskauksiin ja nälällä tappamiseen. Menneisyys on mennyt, eikä sitä scheissea tarvitse väkisin muistella. Nykyisyydessä rimpuilussa ei ole järkeä ilman tulevaisuuteen suuntautuvaa volttiotetta – versoa.

Valkoista terroria nostalgisoiva äärioikeisto, työttömien kontrolli, työehtojen ja työläisten aseman heikennys toimivat kaikki samaan suuntaan – yhteiskunnan muuttamiseksi sosiaalidarwinismiin perustuvaksi. Kauhistelemme Kiinassa harjoitettavaa kansalaisten pisteytystä ja Facebookin keräämää tietoa tajuamatta, että saatamme tuijottaa kalsean tulevaisuuden etiäisiin.

Vallanpitäjät tarjoilevat propagandakuvaa siitä, että työttömät eivät ” halua tehdä työtä”, loisivat ja vetävät lonkkaa, kun taas verovaroin kustannettuja yritystukia imuroivat tahot eivät tietenkään loisi. Fossiilikapitalismissa työttömien on osoitettava kelpoisuutensa tuotantokoneelle. Heidän on osoitettava aktiivisuutensa toimittamalla tyhjää ennen kuin he kelpaavat palkansaajiksi, samoin kuin pornoelokuvien naisnäyttelijöiden on teeskenneltävä orgasmia tuottaakseen mieskatsojalle täyttymyksen.

***

Viimeisen vuoden aikana olen matkustanut Venäjän Kaukoidän Kolymasta Espanjan Barcelonaan ja Lahden Hennalaan (valtion ja säätiöiden epäsäännöllisillä apurahoilla tai pätkätyöpalkkioilla, kuinkas muuten). Nämä kaikki paikat muistuttavat sosialismin historiasta, sen eri suuntauksista, taistelusta, onnistumisesta ja tukahduttamisesta, sosiaalidemokratiasta stalinismiin ja anarkismiin. Ja ne muistuttavat myös tapahtumista 50 vuotta sitten, kun nuoriso ja uudistusmieliset nousivat hilpeästi karjuen kapitalismin ja kommunismin vanhoja valtasikoja vastaan Helsingissä, New Yorkissa, Prahassa, Chigagossa, Varsovassa, Mexicossa. Poroporvarien kyyneleet olivat jumalten nektaria situationistien pitäessä peliään vallankumouksellisen Pariisin kaduilla 1968.

Miksi me annamme eriarvoisuuden ja taloudellisen hierarkian kasvaa tekemättä mitään? Onko jokainen individualismiinsa käpertynyt yksilö tosiaan niin keskittynyt oman suoriutumisensa vaihdittamiseen, ettei muuhun ole aikaa, eikä putkinäön ohittavaa katsetta?

Meille uskotellaan, että tavoitteena on rakentaa yhteiskunta ihmisiä ja kaikkea elollista varten, ei vain eliittejä ja elinkeinoelämää. Ilmastonmuutoksen ja luonnontuhon kiihtyessä on vain vähän aikaa tehdä muutos. Vaikka oikeistoliberaalit niin uskovat, ympäristötietoisuus ja kulutustottumusten muuttaminen eivät yksin riitä.

Talousjärjestelmän rakenteiden vääntäminen uudelle rusetille tuntuu nyt yhä hankalammalta, kun uusliberaali kapitalismi vaikuttaa ulottuvan kaikkialle. Ja silti sääntelemätön kapitalismi saattaa viedä kaikki mukanaan ilmastonmuutoksen posauttamalle planeetalle, jossa viimeisistä fossiilisen polttoaineen rippeistä käydään karmivia kahakoita samalla, kun eliitti porskuttelee teräskuplissaan ja tykittää suoneensa mustaa verta. Vai uskotaanko edelleen vain teknologiaan ja ajatellaan, että digitalisaation ja robotisaation taikasauvat jakavat yhtäkkiä vaurauden tasaisemmin kaikille?

Oikeistopuolueiden ja talousliberalismin kannatus on säilynyt toistaiseksi korkealla, koska vaikutusmahdollisuuksien ja tarpeeksi väkevien vaihtoehtojen puutteessa ihmiset turvautuvat maagiseen ajatteluun: ilmastonmuutos ei oikeasti tulekaan, eikä se edes uhkaa hyvinvointia, koska vihertävät bisnesmiehet pelastavat meidät! Odotetaan valkealla robottiratsulla nelistävää miljärdööripelastajaa, joka kiskaisee juuri sinut ylös eliittiin ja sitten kaikki on sitä myöten selvää.

***

Uusliberalistisen kapitalismin markkinakoneistolle tärkeää ovat lähinnä mielikuvat. Elämme dystopiassa, jossa se miltä kaikki näyttää on paljon vaikutusvaltaisempaa kuin se miten asiat todella ovat. Fossiilikapitalismin spektaakkelissa valtaosa yhteisistä toiminnoista on kutistunut arvontuottamiseksi tai performanssiksi. Tässä simulaatiossa myös vastarinnalle koetetaan tarjoilla paikkaa omassa ruokintalokerossaan.

Mielikuvien pirstominen ei kuitenkaan riitä, vaan tarvitaan todellisia tekoja. Protestit, erimielisyys ja mielenosoitukset ovat aina muuttaneet yhteiskuntia.

Hierarkian ja herruuden tuhoaminen, henkisesti ravitseva arkielämä, maailmanlopun ammateissa jyystämisen korvaaminen merkityksellisellä työllä, perustulo, vapaa-aika ja aidosti solidaarisen ihmisyhteisön itsehallinto vaativat kasvunsa versoksi kokemuksellisuutta. Se tarkoittaa liikettä, joka antaa osallistuville ihmisille kokemuksia toisin tekemisestä, toisenlaisesta todellisuudesta.

Menneisyyden työväenliikkeiden retoriikan toistelu ei riitä: on luotava uutta nykyhetkessä. Tämän aallon sisäsiisteyden hylkäävissä korennonkerroksissa tulevat vaikuttamaan häiriöt, nolous, salonkikelvoton paine, särö, musiikki ja mellakka.

Ville Ropponen

esseisti, runoilija ja Kiila ry:n kamppailujen kovettama veteraani

Pääkirjoitus on ilmestynyt Voima-lehden välissä jaetussa Kiilan Verso-lehdessä kesäkuussa 2018.

Robotin nälkä

Robotti lääkitsee nälkiintynyttä sieluaan.

Se lihottaa tuhoutunutta mieltään raunioilla.

Robotti kerää keskityösleirien sirut, se poimii

Gulag-leirien tuhkan, se nappaa suursikaloiden jätteet,

se korjaa tehtaiden kuonan.

On onni että robotit vievät työt.

Ja robotit vievät tytöt.

Tytöt vievät robotit,

koska robotit ovat sukupuolettomia, mutta

niillä on siitin.

S.O.S. - hallitusta onnitellaan!

Suomen perheyrittäjät onnittelevat kapeaharteista miljonääri, insinööri, pääministeri Juha Sipilää hänen avaraotsaisista ja ripeistä toimistaan työttömien kansalaisten tarkkailun ja velvoittamisen lisäämiseksi, palkansaajien, ammattiliittojen ja kaikenmaailman dosenttien aseman alentamiseksi sekä sananvapauden rajoittamisen parissa!

Suomen nuoret yrittäjät onnittelevat plastillisuutta uhkuvien kasvojen onnellista omistajaa, valtionvarainministeri Petteri Orpoa valoisista ja ideologiaa tunnustavista leikkauksista heikoimmin toimeentulevien selviämiseen sekä laajasydämisistä tulonsiirroista suuryrityksille luokkayhteiskunnan palauttamiseksi!

Suomen suomalaiset yrittäjät onnittelevat suurta ja mahtavaa suomalaista, ulkoministeri Timo Soinia hänen kansanomaisesta työstään kansanryhmien positiivisen syrjinnän vähentämiseksi ja negatiivisen syrjinnän lisäämiseksi, kansan kahtia jakamiseksi ja itäisen ulottuvuuden uusvanhoista askelista.

Ja lopuksi

Suomen nuoret perheelliset taideyrittäjät onnittelevat kulttuuriministeri Sampo Terhoa hänen sinimustasta panoksestaan taiteilijoiden pakkoyrittäjyyden lisäämiseksi, taiteen tuen vähentämiseksi ja suuntaamiseksi klassiseen suomalaiseen kulttuuriin (kuten Perussuomalaisille nuorille ja niin sanotusti traditionalistisille pienlehdille)
sekä käsitteen ”rotu” tuomisesta kulttuuripoliittiseen keskusteluun.

Proletariaatin periaatteet

Se mikä ennen oli laihuutta on nykyään ylipainoa, silkkaa läskiä.

Se mikä ennen oli toimeliaisuutta, on nykyään passiviisuutta.

Se mikä ennen oli taistelua, on nykyään televisio-ohjelmista kiistelyä.

Se mikä ennen oli mielenosoituksia, on nykyään halparuokaa purilaispaikasta.

Se mikä ennen oli tietoisuutta, on nykyään tiedottomuutta, pelkkää lumisadetta.

Päihdeongelma on ikuinen. Luokkaerot, terveyserot, sosiaalierot,

vaikuttavat ihmisten elinajan pituuteen jopa kymmenillä vuosilla.

Jossain silmänurkan vasemmalla kulmalla

ammattiliitot turvaavat vanhojen jäsentensä edut,

anarkistit kulkevat mielenosoituksessa

ja se näytetään rikottuna ikkunana.

Proletariaatti kuolee, Tampere turhaan,

mutta ei ennen kuin on siittänyt jälkikasvunsa,

josta tulee uusien säädöksien jälkeen halpatyövoimaa

laiskoille, rikkaille, väkivaltaisille ja muuten kyynisille.

Entententeelikamentten ja pippuri huis,

kuka nämä paskat savustaisi pois?

Ihmisrobotti juhlissa

Hän juhlistaa olemustaan, sulat ja värit.

Hänen olemuksensa on etumusta täynnä.

Hän katsoo, eikä kukaan kehtaa olla vastaamatta katseeseen.

Häntä kohdistavat kamerat.

Miksi, miksi, miksi, miksi, miksi,

miksi, miksi, miksi, miksi, miksi

Ei täällä ole turhia kysymyksiä.

Häntä kohdistavat kamerat, koska hän on tärkeä ja paljon enemmän kuin muut ,

kuin muut me täällä,

kuin muut me täällä,

kuin muut me täällä,

enemmän kuin minä ja sinä.

Koneistosta ei tietenkään ole kysymys.

Ihmisrobotti itämaisena viisaana

Itämaiset viisaat

osaavat hallita sydäntään, verenkiertoaan ja hengitystään,

silkalla tahdonvoimalla.

Mutta minä pystyn vähintään yhtä hyvään:

kykenen kontrolloimaan suolistoni toimintaa.

Pystyn röyhtäilemään kaksitoista tuntia yhteen menoon;

piereskelen 100 desibelin voimalla, 5 – 20 000 herzin korkeudelta;

voin olla ulostamatta kaksikin vuotta tai pusertaa kerralla kuorma-autollisen;

vatsani kurina kuulostaa painokoneelta, puudelin haukulta, Beethovenin yhdeksänneltä,

setelien kahinalta tai Vesuviuksen purkaukselta.

Ja mikä parasta, en koskaan kärsi vatsahaavasta.

Harvoin ymmärretään, että harmoninen

suolistontoiminta on onnellisen elämän

kellokortti ja tuntolevy.

Minun kykyni on kehityksen kondorinpesä,

metodologinen tritonus,

modernisaation G-piste.

Se on totisesti länsimaisen sivistyksen

ylivoimaisuuden ilmoitus.

Ihmisrobotin isoäiti

Hänen hampaattomuutensa ei ole totta.

On tekohampaat, synteettinen kieli,

silmät ovat lasia, kallonkuoressa hopealevy.

On jalkaproteesi ja tekokämmen,

on korvaproteesi ja synteettiset nenäkarvat.

Hänellä on silikonirinnat ja häpyhuulissa lisäke.

Nahka on hohtava kuin lampunvarjostin.

Hänellä on polaroidinkiiltävät hiukset

ja kasvot liukkaat kuin vettynyt klitoris.

Hänellä on elävä katse,

mielenkiinnoton nimi, varjoaan

hitaammat raajat, ajatukset

jotka eivät kiinnosta mediaa.

Hänen hampaattomuutensa ei ole totta.

Ylipäänsä häntä on hyvin vaikea myydä.

Ja on vaikea sanoa mitä hänellä voisi tehdä.

Hänen hävittämisensä tulee tuhottoman kalliiksi,

koska hänestä joutuu maksamaan ongelmajätemaksun.

Vihan päivä?

Dies irae (suom. vihan päivä) on katolisen kirkon sielunmessun eli Requiemin sequentia-jakson tunnetumpi latinankielinen nimitys. Runon ensimmäinen säkeistö kuuluu: ”Vihan päivä, tuomion päivä/ polttaa kerran maailman tuhkaksi:/ niin ennustavat Daavid ja Sibylla”.

Kun internetiä ja sosiaalista mediaa vilkuilee, niin välillä tuntuu, että Suomessa vallitsee vihan päivä.Viha on valtava voima, joka irralleen laskettuna tuhoaa kaiken. Viha kalvaa aina myös sisältä ja siksi se on purettava ulos. Milton Friedmanin, Ayn Randin ja kumpp. lanseeraaman usklassisen talousteorian, uusliberalismin, ordoliberalismin, talouskurin tai miten suuntausta nimitetäänkin, mukaista talouspolitiikkaa hyvinvointivaltion nitistämiseksi ja köyhien kyykyttämiseksi on kestänyt Suomessa jo pitkään. Viha on kasautunut, katkeruus on koteloitunut, pahoinvointi noussut.

Elämme vaatimus- ja kilpailukulttuurissa, ja siksi ei olekaan ihme, että moni on katkeroitunut ja vihainen, koska itsellä ei mene yhtä hyvin kuin naapurilla, ei yhtä hyvin kuin joillakin muilla – juuri niillä ”voittajilla”, joiden näemme porskuttavan median kiiltävissä kertomuksissa. Jälkimoderni kapitalismi perustuu paitsi velallisuuteen myös siihen, että kuluttajan tulee olla jatkuvasti tyytymätön itseensä, jotta hänelle voidaan myydä identiteetin rakennuspalikoita ja samalla tuotteita.

Hallitsematon viha on purettava jollakin tavalla, johonkin kohteeseen, muuten se alkaa tuhota sisältä ja eihän se käy. Kautta aikojen sijaiskohteet eli syntipukit ovat olleet suosittuja vihan purkamiseksi. Onkin selvää, ettei siitä pidetä, jos esimerkiksi mielenosoittajat hajottavat Elinkeinoelämän valtuuskunnan ja sikarikkaiden sukujen omistamien korumyymälöiden ikkunoita Etelärannassa. Nämä eivät ole sijaiskohteita. Kun viha purkautuu esimerkiksi pakolaisiin, niin siihen ei kenelläkään, kaikkien vähiten poliittisilla päättäjillä ja taloudellisella eliitillä, näytä sen sijaan olevan nokan koputtamista.

Nikinaki-natisuta, kulkipa kuusi jänistä, nikinaki-nutavati-semisuta-sullaa, kuusi kalpeaa kamelia...

Jotain vihasta tuntuu silti tihkuvan myös ohi sijaiskohteen. Ei tarvitse seurata kuin hyvin satunnaisesti äärioikeiston ”kansallismielisten” käyttämiä internetin ja sosiaalisen median kanavia, kun jo törmää väittämiin, että kohta seuraa ”vallankumous”, kohta ”oikeisto nousee” ja erilaisille pettureiksi julistetuille ryhmille ”näytetään paikkansa”. Näissä kommenteissa viha tuntuu usein kohdistuvan paitsi sijaiskohteeseen myös ”suvaitsevaisiin”, ”hyväosaisiin” ja ”eliittiin” , joista suvaitsevaisten eli ”suvakkien” katsotaan nimenomaan olevan vastuussa vihan noususta. Juuri he ovat niin vihastuttavia. Melko kieroa logiikkaa.

Toki tämä on pitkälti uhoamista ja suunpieksentää. Ja kuitenkin äärioikeisto järjesti 6. helmikuuta peräti Euroopan laajuisen mielenosoitusaallon. Kunnianhimoa ei siis näiltä uusfascisteilta puutu. Nahkapäiden mielenilmauksia oli useassa Euroopan kaupungissa ja myös Suomessa. Helsingissä poliisi uskoi perussuomalaisten Suomen uutiset-lehden liikkeelle laskemaa huhua ”keskustaan naisia ahdistelemaan kokoontuvista pakolaisista”. Helsingin keskustassa nähtiinkin sitten tuhti poliisimiehitys – sattumalta juuri kun äärinationalistit osoittivat mieltään. Uutiskuvien mukaan myös poliisin uusin lelu, projektiileja ampuva paineilma-ase, oli valmiudessa Esplanadin puiston kulmalla.

Uusnatsijärjestöjen katupartiointi on edelleen jatkunut. Avoimesti rasistisen Rajat kiinni-liikkeen järjestämät mielenosoitukset ovat muodostuneet äärioikeiston kokoontumisajoiksi. Esimerkiksi perussuomalaisten kansanedustaja, Suomen Sisun puheenjohtaja Olli Immonen on nähty puhujana paikalla. Uutena ilmiönä näissä mielenilmauksissa on näkynyt myös kokoomuksen kunnallispoliitikkoja, joskus peräti pukeutuneena 1930-luvun tyyliseen suojeluskuntaunivormuun. Usein pelleasuiset vastamielenosoittajat poliisi tavallisesti korjaa putkaan. Näin kävi esimerkiksi viimeksi Rovaniemellä. Kokoomuksen oikeistosiivessä saattaa muhia enemmänkin kiinnostusta laitaoikeiston aatemaailmalle. Aika näyttää millä tavalla nämä hedelmät kypsyvät.

Mitä tämä kaikki merkitsee sitten laajemmassa kehyksessä? Jos lähdetään puolivakavissaan kansainvälisen pohdinnon tielle, niin kyse lienee paitsi ideologioiden myös suurvaltojen kilpailusta – kuinkas muuten. Suurvallat löytyvät kahden kamppailevan eurooppalaisen oikeistoaatteen – oikeistoliberaalien ja oikeistokonservatiivien – takaa.

Venäjä on noussut jälleen Euroopan vanhoillisten arvojen alppitorveksi. Tämä ei sinänsä ole uutta, jo tsaarin Venäjä tunnettiin ”taantumuksen tukipylväänä” ja ”Euroopan santarmina”. Konservatiivinen Putinin Venäjä pyrkii tukemaan Euroopan oikeistokonservatiiveja ja erityisesti äärioikeistopuolueita saadakseen jalansijaa EU-maissa. Äärioikeisto on EU:n talouskurin ja yleensä EU:n vastaista, joten sen noustessa Euroopassa valtaan EU saattaisi romuttua, mikä taas heikentäisi Eurooppaa lyhyellä tähtäimellä. Euroopan äärioikeisto on myös yleensä hyvin amerikkalaisvastaista. Äärioikeiston noustessa valtaan EU-maissa, jenkit voitaisiin siis kenties savustaa ulos ensimmäisestä maanosasta. Venäjä saapastelisi tilalle, sylkäisisi, nostaisi henkseleitään ja alkaisi hallita ”Euraasian unionia” koppuraisella kädellä. Siellä ei kuulkaa edes kiroiltaisi ilman raipparangaistusta.

Oikeistoliberaalit taas nojaavat uusliberalismin, monikulttuurisuuden ja talouskurin kaltaisiin opinkappaleisiin. Heidän nojaussuuntansa on Yhdysvallat. Ja Yhdysvallat myös tavalla tai toisella tukee näitä piirejä. Sopivasti lihavaa Eurooppaa tarvitaan komppaamaan Yhdysvaltojen sotaponnisteluja sen murskatessa ”roistovaltioita” ympäri maailmaa. Eurooppalaiset soveltuvat myös hyvin jälleenrakennustehtäviin, ideologisiksi oppipojiksi, kulutushyödykkeiden ostajiksi ja vastaanottamaan pakolaisjoukkoja, jotka Yhdysvaltain käynnistämät sodat ovat pakottaneet liikkeelle.

Vasemmiston paikka tässä globaalissa kuviossa on ääripäiden välissä, tai ehkä koko kuvion ulkopuolella. Vasemmiston sija on jäsentymätön, ja tässä piilee sekä vasemmiston heikkous, että vahvuus, uuden nousun mahdollisuus.

Oikeistokonservatiivit, ennen muuta äärioikeisto uskoo, että on tullut uusromantiikan aika. Ja romantiikkaan kuuluu nationalismi, tuo, ah, niin tuore aate! Äärioikeisto tavoittelee romanttisia houreita ”puhtaudesta”, ”alkuperästä”, ”taistelusta” ja ”kohtalosta”, joka ei olisi vain mukavuutta ja uusintamista vaan ihmisyhteisön korkeampi, primitiivisen ykseyden päämäärä. Äärioikeisto tavoittelee paluuta ennen Ranskan vallankumousta vallinneisiin arvoihin. Tämän vastavalistuksen utopian tavoittelu tuskin tapahtuu ilman mittavaa väkivaltaa, se on selvä, sillä romantikon pyrkimys ei oikeastaan koskaan ole ollut selvitä elämänsä läpi, vaan elää ja ennen muuta kuolla kunnialla.

Tietenkin on mahdollista, että uusromantiikan aika on koittanut. Mutta ei se ole nationalismin ja uusfascismin aika. Se on kapitalismin kriisin, ilmastonmuutoksen ja ympäristökriisin sekä valtavien muuttoaaltojen aika. Yhteiskunnat järisevät, meri myrskyää ja ratakiskot kääntyvät rusetiksi. Ah, ma nauran, kun kuvani niin koreana peilistä nään. Kenties on hyvä, että jähmettyneet, suoraan sanoen senilisoituneet yhteiskuntamme joutuvat liikkeeseen, ja voidaan taas puhkua, ettei historia suinkaan ole loppunut, vaan se alkaa koko ajan. Niinpä niin. Elämme jännittäviä aikoja.

Lainattakoon lopuksi Vihan päivä-runon viimeisiä säkeitä: ”Armahda siis meitä, Jumala./ Armollinen herra Jeesus. Anna heille lepo ikuinen”.