Tumbalalaika

Suomenmaalla kaikki hyvin.

Niinkö tosiaan?

Vaikka ei edes seuraisi yhteiskuntaelämää ja politiikkaa, ei voi välttyä huomaamasta miten tänä syksynä hallituksen esittämät tulonsiirrot suurituloisten ja ennestään hyväosaisten eduksi huimaavat päätä.

Ennen muuta ottaa ohimoon valmisteltu hämärälaki, joka sallisi osakeomistusten piilottamisen hallintarekisteriin poliisin, verottajan ja tullin ulottumattomiin.

Tällaiset toimet suoraan sanoen rapauttavat yhteiskunnallista moraalia. En ole mikään moraalinvartija, mutta ennen vaaleja kaikki nykyhallitukseen valitut puolueet korostivat valmiuttaan taistella veronkiertoa ja harmaata taloutta vastaan. Jonkinlaista sanoissaan pysymistä odottaisi palturinpuhumisen ammattilaisiltakin.

Shteyt a bocher, shteyt un tracht,
tracht un tracht a gantze nacht.
Vemen tsu nemen un nit far shemen,
vemen tsu nemen un nit far shemen.

Näin lauletaan vanhassa jiddišinkielisessä rakkauslaulussa ”Tumbalalaika”. Kannattaa siis miettiä kenen kanssa jakaa vuoteen.

En puhu tässä jiddišin kielestä turhan päiten. Se oli askenazi-juutalaisten äidinkieli, kansanryhmän, josta meidän on syyttäminen tai kiittäminen ehkä kiinnostavimman taiteen ja tieteen luomisesta 1900-luvulla. Ilman heitä meillä ei olisi Kafkan juutalaisten mytologiasta ammentavia ekspressionistisia novelleja, Mandelštamin kerroksista runoutta, Chagallin lentäviä kyliä, Einsteinin suhteellisuusteoriaa, Freudin psykoloanalyysia, Wittgensteinin psykologiikkaa tai Chomskyn salonkikelpoista anarkismia, vain muutamia nimiä mainitakseni.

Mainittujen henkilöiden eläessä ja tehdessä työtään juutalaista kulttuuria pidettiin moniaalla Euroopassa ”primitiivisenä”. 

Entä miten on nyt? Juutalaiset ovat pitkälti poistuneet Euroopasta Israeliin. Tällä hetkellä moniaalla arvostellaan islamilaista kulttuuria lähes samoin sanankääntein kuin juutalaista kulttuuria ennen toista maailmansotaa. Hyvä on, kyse on tietenkin maahanmuuttajista, ja emmehän me nyt heitä kaikkia voi tänne ottaa ja niin edespäin. Maahanmuuttajia on myös monelta muulta suunnalta kuin islamilaisista maista.

Tilanne on kuitenkin se, että nykymaailmassa maasta toiseen siirtyminen erilaisista – useimmiten painavista syistä – johtuen lisääntyy. Hyväksymme sen, että kulutustavaramme tuotetaan toisella puolella maailmaa halpatuotannon oloissa. Hyväksymme myös lentomatkustamisen helppouden luonnolle koituvista kustannuksista huolimatta. Miksi emme siis hyväksy sitä, että ihmiset liikkuvat yhä enemmän maasta toiseen? Tosiasia on se, että modernisaation takia tai ansiosta ihmiset eivät enää ole riippuvaisia paikasta ja sen tarjoamista luonnonmukaisista toimeentulon lähteistä.

Jos siis vastustamme maahanmuuttoa, vastustamme modernisaatiota.

On mahdollista myös kannattaa maahanmuuttoa ja suhtautua kriittisesti modernisaatioon. Tai ainakin koettaa pohtia vaihtoehtoja ruostuvaan rautaan perustuvalle teknologiselle sivilisaatiolle ja fossiilisille polttoaineille, jotka eivät suinkaan riitä ikuisesti, vaan ehtyvät ehkä jo lastemme elinaikana. Mitä sitten tapahtuu? Mitä tapahtuu modernisaation kannattamille humanismille ja ihmisoikeuksille? Nämä ovat kysymyksiä, joihin kellään ei ole vastauksia ja joita myös liian harvat pohtivat.

Tiedän, että osa meistä on valmis hyväksymään minkä tahansa lähtökohdan, kunhan sen kanssa tulee jotenkin toimeen. Tai näin ainakin tulkitsen muutamien tuttujen kuvataiteilijoiden kommentit siitä, miten perussuomalaisten arvojen kannatteleman kulttuuriministeriön kanssa kannattaisi toimia: täytyy hakea rahoitusta hankkeille, jotka ”hyödyttävät kaikkia”. Opportunismia, kyynisyyttä vai aitoa halua sovitella ristiriitoja? Kuka tietää.

Naiviissa unelmissani ajattelen silti edelleen, että saatamme valita sen mihin uskomme. Meidän on mahdollista valita moninaisuus, avoimuus ja pyrkimys tasa-arvoon sen sijaan, että antaudumme sokeasti kansallismielisen eliitin ahneuden logiikalle ja vakuutuksille siitä kuinka ”tuloerot kasvattavat kilpailukykyä”.

Pelaa & selviydy

Ville Ropponen

Nopanheitto voi viedä poliisin, natsien tai Federaation siirtolaiskeskuksen kynsiin. Nuoren pietarilaistaiteilijan lautapeli johdattaa Venäjällä elävien siirtolaisten rankkaan arkeen. 

Heitän noppaa, saan tulokseksi kakkosen. 

Siirryn lentokentältä venäläiseen kaupunkiin. Rekisteröin passini kaverin osoitteeseen. Heitän taas ja onnistun saamaan työluvan. Jo ennen saapumista olen harjoitellut venäjää. Rajalla täytin migraatiokortin.

Muut pelaajat ihmettelevät etenemistäni: löydän työtä ilman välimiestä, vaikka työaika onkin 15 tuntia päivässä ja palkka mitätön.

Mutta edistyminen ei takaa mitään.

Seuraavat nopanheitot voivat viedä minut poliisin tai Federaation Siirtolaiskeskuksen kynsiin. Ehkä työlupani mitätöidään ja päädyn orjatyöhön? Ehkä minut karkotetaan? Maksan lahjuksia, mutta ei se aina riitä.

Kyseessä on siirtotyöläisen kokemuksia jäljittelevä lautapeli Russia, The Land of Opportunity. Vuonna 1982 syntynyt pietarilaistaiteilija Olga Žitlina suunnitteli pelin taideryhmä Što delatin pyynnöstä ryhmän julkaiseman lehden nykyajan orjuutta ruotivaan teemanumeroon. Kyseinen lehti ilmestyi syksyllä 2011.

Yhdysvaltain jälkeen Venäjälle tulee eniten työperäisiä siirtolaisia maailmassa. Peli keskittyy Keski-Aasian entisistä neuvostotasavalloista saapuvien kohtaloihin. Kyse on yhteensä miljoonista ihmisistä.

Žitlinan mukaan ylivoimainen enemmistö siirtolaisista saapuu Uzbekistanista, Tadžikistanista ja Kirgisiasta.

Venäjällä puhutaan usein ”laittomista siirtolaisista”, mutta laittomuudesta ei ole kyse: Venäjän ja useiden entisten neuvostotasavaltojen eli niin sanottujen lähiulkomaiden välillä solmittu viisumivapaus takaa laillisen matkustamisen Venäjälle.

Ongelma on se, ettei siirtolaisten oikeuksia kunnioiteta. Työlupia on vaikea saada, lupien rekisteröinti on hankalaa ja poliisi voi takavarikoida siirtotyöläisen passin. Tulijat ovat myös alttiita hyväksikäytölle ja huijauksille. Palkkoja, työehtoja ja turvallisuusmääräyksiä poljetaan, ja työläisiä kohdellaan usein huonosti.

Lautapeli jatkuu.

 

Joudun uusnatsien pieksemäksi. He vievät työlupani, ja hankin väärennetyn luvan. Poliisi pidättää minut ja hakkaa. Rahaa menee taas lahjuksiin. Luita on murtunut ja pitäisi saada lääkärihoitoa, mutta hyvä kun saa edes syötävää ja majapaikan.

Edessä on kivinen tie siihen, että ansaitsisin riittävästi ja voisin palata kotimaahani mukana toimeentuloa perheelleni.

Apua ei ole helppoa löytää. Muutaman ihmisoikeusjärjestön lisäksi siirtotyöläiset voivat odottaa tukea vain maanmiestensä yhteisöistä. Lähiulkomaiden siirtolaisista vain pieni osa asettuu Venäjälle pysyvästi. Valtaosa ainoastaan työskentelee maassa, usein vuosikausia, ja palaa välillä kotiin.

”Lähiulkomailta tulevien siirtolaisten tilanne on aivan erilainen kuin kauempaa, Kiinasta, Intiasta tai Iranista, tulevien siirtolaisten, joiden on vaikeaa edes päästä Venäjälle. Kauempaa tulevien siirtolaisten kokemukset ansaitsisivat oman pelinsä”, Žitlina pohtii.

Žitlina otti peliä suunnitellessaan yhteyttä kansalaisjärjestö Memorialin Andrei Jakimenkoon. Heidän lisäkseen lautapelin toteuttamisesta vastasivat taiteilijat Tatjana Aleksandrova, Nadežda Voskresenskaja ja David Ter-Oganjan. Aktivisti Thomas Campbell käänsi pelin englanniksi.

Žitlina on ennenkin käsitellyt samoja kysymyksiä, esimerkiksi vuonna 2011 toteutetussa katuspektaakkelissa Suvaitsevaisin piha Pietarissa. Siinä pyrittiin samaan aikaan kohtaamisia tavallisten pietarilaisten ja siirtotyöläisten kesken, sekä lisäämään paikallisten tietoutta siirtolaisten asemasta. Žitlinan mukaan paikallinen iäkäs rouva kiinnostui projektin myötä teemasta, koska oli itse joutunut toisen maailmansodan aikana pakolaisena Uzbekistaniin.

Performanssissa Salaliitto Žitlina taas järjesti muodikkaan pietarilaisen luovan luokan edustajille ja siirtotyöläisille mahdollisuuden vaihtaa vaatteita päittäin päivittäin. Performanssilla haluttiin rikkoa ulkoasuun perustuvia stereotypioita. Se myös havainnollisti, miten siirtotyöläisen näköisiin ihmisiin suhtaudutaan Pietarissa.

Venäläismedia on ollut kiinnostunut siirtolaispelistä. Muutosta valtion tai yritysten politiikassa ei ole näkynyt.

”Venäjän kasvava talous on riippuvainen halpatyövoimasta. Suuryhtiöt ja valtio ovatkin vain harvoin kiinnostuneita parantaman siirtotyöläisten asemaa”, Žitlina täräyttää.

”Nykytilanne avaa lähes rajattomat mahdollisuudet työvoiman riistoon, jopa täyteen orjuuteen.”

Englanninkielisen pelin voi ladata sivulta www.olgajitlina.net.
 
_______________

Taidetta, teoriaa ja aktivismia

Vapunpäivänä aurinko hohkaa Pietarissa kuin tropiikissa.
Opposition mielenosoitus pysäyttää keskustan liikenteen. Vasemmisto- ja oikeisto-oppositio marssivat omissa kulkueissaan.

Mihin riennät, Venäjä?

Eri poliittiset ryhmittyvät erottuvat, samoin vihreä liike ja seksuaalivähemmistöjen blokki. Siirtotyöläisten oikeuksien puolustajia ei kuitenkaan näy.

Marssijoita on muutamia tuhansia, ja tunnelma vaisuhko. Ämyreihin karjaistut iskulauseet jaksavat harvoin irrottaa kulkueesta raikuvia huutoja. Pääkatu Nevski prospektin molemmin puolin seisoo kahden metrin välein poliiseja ja sotilaita. Virkavaltaa on läsnä yhtä paljon kuin mielenosoittajia.

”Venäjän oppositio on nyt aika hajallaan”, harmittelee Thomas Campbell, yksi Što delat ("Mitä on tehtävä") -lehden kantavia voimia.

Perestroikan vuosista alkaen Venäjällä hengannut amerikkalaissyntyinen aktivisti vastaa kaksikielisen lehden englanninkielisestä materiaalista.

Campbellin mukaan Putinin uudelleen valinnan jälkeen kontrolli on Venäjällä tiukentunut. Aktivisteja ja kansalaisjärjestöjä painostetaan jatkuvilla oikeusjutuilla. Pitäisi tapahtua jotain mullistavaa, jotta poliittinen tilanne paranisi.

Vuonna 2003 perustettu taideryhmä Što delat pyrkii yhä haastamaan valtavirran. Taiteen, poliittisen teorian ja aktivismin risteyttävä ryhmä yhdistää vasemmistolaisia kirjailijoita, taiteilijoita, filosofeja ja aktivisteja sosiologi Boris Kagalitskista runoilija Aleksander Skidaniin. Se toimii Pietarissa, Moskovassa ja Nižni-Novgorodissa.

Tarkoituksena on määrittää uudelleen työn ja pääoman suhdetta, pohtia yhteiskuntaluokkia nykymaailmassa ja vastustaa kaikenlaista riistoa, sanotaan ryhmän julkilausumassa. Myös feminismi, sukupuolten yhdenvertaisuus ja homofobian vastustaminen ovat keskeisiä arvoja. Suuri paino annetaan 1900-luvun taiteen avantgardistisille suuntauksille ja niiden kehittämiselle.

www.chtodelat.org

Artikkeli on julkaistu myös Voima-lehdessä 6/2013.

Utopian ja helvetin välissä

Arvi Perttu:
Skumbria.
Romaani, 366 s.
Like 2011.

Arvi Pertun kolmas romaani Skumbria on moniaineksinen, sympaattinen tarina rakkaudesta ja maahanmuutosta. Se on myös pohdinta Venäjästä ja Suomesta. Alussa on Petroskoi ja ”metsäsymposiumi”, jossa paikallinen tulkki, pelimies Pauli ja suomalainen valokuvaaja Katri tapaavat ja pihkaantuvat. Pian kyyhkyläiset kelluvat ”Skumbriassa”, kuvitelmien lemmenmaassa, joka viittaa myös venäläiseen säilykemakrilliin.

Romaanin kerronta kiemurtelee naturalistisissa sävyissä, joita romanttiset väläykset maustavat. Viinaa juodaan ämpärikaupalla. Naimisen kuvausta piisaa. Mutta eikö se kuulu rakkausromaaniin? Perttu näyttää taitonsa henkilö- ja tilannekuvauksessa. Esimerkiksi Paulin kaverit Petroskoissa on piirretty hersyvästi, ja toilailut ovat värikkäitä.

Skumbriassa on omaelämänkerrallista taustaa. Petroskoissa syntynyt Perttu muutti Suomeen samana vuonna kuin ilmestyi hänen esikoisromaaninsa Petroskoin symposiumi (2001) – josta Skumbria tuo muistumia. Pertun toinen romaani Papaninin retkikunta (2006) vakuutti tyylitaiturin saapumisesta. Turhan vähälle huomiolle jäänyt romaani luotaa särmikkäästi 1930-luvun vainoja Petroskoissa. Papaninin retkikunta kaikuu myös Skumbrian taustalla, kun romaanin Pauli setvii suhdetta isäänsä ja pohtii tämän elämää, johon kuuluivat vainovuodet. Toistuuko Suomeen muuttavan Paulin elämässä isän kohtalo, unelma utopiasta, joka osoittautuu helvetiksi?

Lappeenrannassa Pauli sinnittelee oleskeluluvan haussa, työttömän yksinäisyydessä tai paskaduuneissa. Rakkauteen tulee ryppyjä ja syrjähyppyjä.

Romaani pelaa Venäjään ja Suomeen liitetyillä stereotypioilla, joita myös murretaan. Venäjällä Paulia on haukuttu tšuhnaksi, Suomessa nimitellään ryssäksi. Aina ei auta sekään, että Pauli osaa suomea: ”Tajusin, että kieli on suurempi asia kuin pelkät sanat. Siihen kuuluivat kasvuympäristö ja kouluvitsit, tavat ja iskelmät, iltalehtien juorupalstat”. Kyräilevät suomalaiset pitävät venäläisiä vain roistoina tai huorina. Pian myös Petroskoista tulee Paulille vieras, hän putoaa kahden maan ja kulttuurin väliin.

Kulttuurien lisäksi törmäilevät Paulin ja Katrin arvomaailmat. Katrista tulee Suomessa hallitseva, ja hän muuttuu hedonistiksi. Tässä on kai sarkasmia nykynaisten miehille asettamia vaatimuksia kohtaan? Onko liikaa, kun naiset haluavat samassa miehessä sekä machon panomiehen, että keskustelevan koti-isän, voisi romaanin Pauli pohtia.

Suomessa Katri menestyy, Pauli vain heijaa alas ja ylös. Hyväksyykö hän lopulta kohtalonsa?
Skumbrian kerronta on paikoin hidasta ja leikkauksia kohtauksesta toiseen olisi voinut tehdä rohkeammin. Pertun groteskia ja lyyristä realismiin sekoittava kertojanääni kasvaa silti romaanissa täyteen mittaansa. Harva meillä osaa valmistaa tragikomediaa yhtä hyvin kuin Perttu.

Ville Ropponen

Ilmestynyt Parnasson numerossa 1/2012.

Stereotypioita venäläisistä maahanmuuttajista

Joskus kirjoja tulee luettua kun ei ole muutakaan tekemistä tai koska työhuoneelle vievä bussiyhteys on hidas. Lukaisin äskettäin Mikko Viljasen (s. 1976) toisen romaanin Maan paino (2009). Kirjassa minua kiinnosti se miten Viljanen on kuvannut venäläisiä maahanmuuttajia Suomessa.

Muuan Oleg muuttaa Helsinkiin etsimään kadonnutta menneisyyttä. Oleg on neuvostodiplomaatin, tarkemmin sanoen vakoojan poika, jonka perhe asui Brežnevin aikaan Suomessa. Koska Viljanen kertoo venäläisistä suomalaisille, on mukaan pitänyt näköjään saada ”viittauksia tuttuihin asioihin”. Niinpä Olegin perhe on 1980-luvulla häädetty Helsingistä kauas itään, Jakutian Magadaniin.

Esikoisteoksessaan Todennäkyjä (2004) Viljanen käsitteli nuoren miehen kasvua sekä näköaistin ylivaltaa länsikulttuurissa. Maan painossa hän yrittää yhdistellä rakkaustarinaa, kasvukertomusta ja vakoojatrilleriä.

Romaanin alku ja Magadaniin sijoittuva jakso etenevät vaivalloisesti. Jotain liian osoittelevaa on siinä, että vakoojan perhe asuu juuri kaupungissa, jonka kautta iso osa Gulag-vangeista kärrättiin leireille. Viljasen kuvaus Olegin isän agenttihommista on amatöörimäinen, ja koko vakoojakuvio horjuu uskottavuuden reunalla.

Tarina lähtee käyntiin vasta, kun Oleg palaa aikuisena Helsinkiin. Hänestä on tietenkin tullut varas ja armeijakarkuri. Suomessa hän on laiton maahanmuuttaja. Olegilla on myös ajatuksia ja haaveita opiskelusta ja kirjoittamisesta. Viljanen kirjoittaa myötäelävän tuntuisesti venäläisten maahanmuuttajien kohtaamista ongelmista. Töitä on hankala saada. Oleg kerjää, asuu tyhjässä mökissä, kerää ruokaa roskiksesta tai kauppaa pilveä kaverinsa Andrein kanssa.

Tarinan keskiöksi on kuitenkin pykätty Olegin suhteiden selvittely kahteen eri naiseen. Daria on Helsinkiin päättynyt entinen tyttöystävä Pietarista. Almaan Oleg tutustui jo lapsena 1980-luvun Helsingissä, tytön isä oli Olegin agentti-faijan kontakteja Suomen Ulkoministeriössä.

Matti Pulkkisen tokaisu, että romaani on sika joka syö mitä tahansa kääntyy tässä tapauksessa itseään vastaan. Viljasen romaaniin on työnnetty kaikki mahdolliset venäläissiirtolaisiin liitetyt kliseet ja stereotypiat: kulissiavioliitto, pikkurikollisuus, prostituutio ja neuvostotiedustelun aaveet. Romaanin ongelma on henkilöhahmot, jotka kuulostavat, maistuvat ja haisevat pahvilta. Erityisesti venäläiset henkilöt tuntuvat Dostojevskilta poimituilta. Viljanen soveltaa romantisoivaa kieltä, joka voisi toimia erilaisen kertomuksen yhteydessä. Olegin, Darian ja Alman tarinan kohdalla kielenkäyttö on turhan sisäsiistiä. Kertomus ei pinnistelystä huolimatta syvene, ja lopun ilmianto jää motivoimattomaksi.

Kiinnostavista aiheista ja teemoista huolimatta Maan paino ei kohoa sfääreihin, vaan jumittuu jurnuttamaan kliseiden pintavaahtoon.

Talousteorian alkeita

Eilen sain hyppysiini uuden työhuoneeni avaimen. Työtilan löysin loppujen lopuksi melko helposti Kontulan läheltä toimistorakennuksesta. Valtaisa se ei ole, mutta riittävä kirjalliseen työhön, ja vuokrakin on Helsingin mittakaavassa kohtuullinen. Vuokra-aika alkaa oikeastaan vasta tammikuun ensimmäisestä päivästä, mutta huoneessa aiemmin majaillut pietarilaissyntyinen yrittäjä Vladimir ei enää tarvinnut huonetta ja teki lähtöä. Juuri häneltä sain huoneen avaimen.

Vladimir huristeli valkoisella urheilumallisella autolla. Hän heitti minut Itäkeskukseen ja kertoili matkalla pyörittävänsä useaa yritystä. Autokaupan Suomesta Ukrainaan hän lopetti menekin laskun vuoksi ja siirtyy nyt kosmetiikan ja naisten hattujen maahantuontiin.

- Talouskriisi, se on vain sana, ei sellaista ole olemassa, eikä se haittaa, Vladimir filosofoi.

Myönsin, että myös laskusuhdanteen aikana joku aina selviää. Silti kansainväliset finanssimarkkinoiden heilahdukset vaikuttavat paljon yrittämisen kannattavuuteen, työpaikkojen saatavuuteen, ihmisten taloudelliseen tilanteeseen ja sen sellaiseen.

- Siltä se päälle päin näyttää, mutta se on illuusiota, Vladimir sanoi salaperäisesti. - Kriisi ei vaikuta muuten kuin siten että rahaa on vähemmän liikkeellä. Kuitenkin ihmisillä on rahaa, vaikka kuinka paljon, sillä nykyään he eivät tajua sen arvoa.

- Raha koostuu työstä, Vladimir kiihtyi ja teki kädellään työntekoa kuvaavan liikkeen. - Mitä enemmän teet työtä, sitä enemmän saat rahaa.

Myönsin periaatteen oikeaksi. Huomautin, että riippuu silti paljon siitä millaista työtä tekee. Monen työntekijän osa on nykyään kehno, ja ylipäänsä työntekijöiden asema ollut laskusuunnassa.

- Kun minä saavuin Helsinkiin minulla oli taskussa viisikymmentä Amerikan dollaria, Vladimir julisti. - Nyt taas, en viitsi sanoa kuinka paljon minulla on rahaa, mutta aika tavalla enemmän, hän virnisti.

Siis ryysyistä rikkauksiin. Mieleen pompahtivat oitis sankaritarinat Yhdysvaltain 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun suurkaupungeista ja kultakentiltä, mutta en sanonut mitään.

- Sinä kun olet asunut Virossa ja Venäjällä... Vladimir sanoi viitaten aiempaan jutuskeluumme. - Tiedät, että ihmiset siellä... he eivät halua tehdä työtä. Mutta työtä on tehtävä - silloin rikastuu, on turha valittaa, rahaa on ympärillä paljon ja sitä voi saada niin paljon kuin haluaa, jos on ahkera.

Vladimir vaikutti jollain tavalla tyypilliseltä menestyneeltä maahanmuuttajalta, jonka asenne muita maahanmuuttajia ja ylipäänsä ihmisiä kohtaan oli muuttunut ankaraksi ja kovaksi. Hän uskoi vilpittömästi, että kaikki, aivan kaikki elämässä oli ihmisestä itsestään kiinni. Todellinen amerikkalaisen unelman airut. Jos haluat rikastua niin rikastu, jos pysyt köyhänä, työttömänä, syrjäytyneenä ja päähänpotkittavana niin se on oma vikasi.

Vladimir jarrutti ja pysäytti urheiluautonsa Itäkeskuksen bussipysäkille. Kiitin kyydistä ja jätin tämän Suomen Rockefellerin ja uusliberalistisen ajan iskurityöläisen oman ihmeellisen onnensa kuljetettavaksi.

Nousin portaat, ylitin Tallinnanaukion, jonka nimeä en koskaan ole ymmärtänyt, ja syöksyin kauppakeskuksen huminaan, tuhlaamaan rahaa, törsäämään, ostamaan tavaroita edullisesti, sillä olihan joulun jälkeinen alennusmyyntien aika, kapitalismin kuumentuneiden välitysten lämmössä ihmiset rynnivät toistensa ohi, lomitse ja yli, purivat, pusersivat, repivät ja nauroivat saadakseen käsiinsä kappaleen markkinatalousunelmaa ja kulutusta, hyvinvoinnin valtaväylältä pudonneita isoja murusia. Enkä minä ollut totisesti pekkaa pahempi!