Vapaus kieltäytyä valhemaailmasta

 

Nimeämättömässä kuvitteellisessa valtiossa lastentarhanopettaja Cincinnatus C on tuomittu kuolemaan.

Teksti: Ville Ropponen

Vladimir Nabokov (1899-1977) on kotimaansa diktatuuria ulkomaille paenneista venäläisistä emigranttikirjailjoista ehkä tunnetuin. Kirjailijan uusi suomennos Kutsu mestaukseen voisi ajankohtaisuudessaan olla kirjoitettu juuri nyt, vaikka ilmestyi lähes vuosisata sitten. Loisteliaassa romaanissa Nabokov piirtää kuvan absurdista yhteiskunnasta, jossa enemmistöstä poikkeamisesta rangaistaan ankarasti. Teos on sukua Franz Kafkan ja George Orwellin visioille. Nabokovin merkitystiheä, humoristinen, visuaalinen, metaforinen tyyli lentää uljaimmillaan. Kirjailija itse piti romaania yhtenä parhaista töistään nimittäen sitä ”ainoaksi proosarunoelmakseen”.

Nimeämättömässä, kuvitteellisessa valtiossa lastentarhanopettaja Cincinnatus C. on tuomittu kuolemaan. Valtaosa romaanista tapahtuu vankilan sellissä. Asetelman kautta kirjailija pohtii ulkopuolisuutta, taiteen olemusta, kirjailijan osaa ja olemassaolon tarkoitusta.

Teoksen kertoja on Nabokovin tapaan melko itsetietoinen ja selostaa välillä tarinan käänteitä. Fiktion rajoilla leikkiminen on Nabokovin taattuja tyylikeinoja, mutta nyt mennään pidemmälle, kun koko romaanin todellisuus näyttää huojuvan.

Nabokov ei ollut poliittisesti kantaaottava kirjailija. Ja sittenkin romaani on kirjoitettu 15 vuotta sen jälkeen, kun kirjailija pakeni bolševikkien diktatuuria Venäjältä ja vain vuosi natsien valtaannousun jälkeen Nabokovin eläessä Berliinissä. Romaani ilmestyi Pariisissa 1938.

Kutsu mestaukseen on sukua Nabokovin sodanjälkeiselle romaanille Väärin päin (1947), joka sekin tapahtuu tragikoomisen totalitaristisessa yhteiskunnassa. Kutsu mestaukseen on teoksista hauskempi ja synkempi. Huumori on tummapaahtoista, ja groteskiin selkeyteen sekoittuu painajaisunen sävyjä.

Ekspressionismista ja absurdismista vauhtia nuuskaava kerronta on täynnä yksityiskohtia, symboleja ja motiiveja, jotka paljastuvat vähitellen kuin maatuška-nuken sisältä. Romaanissa tapahtuu koko ajan, vaikka tavallaan ei juuri mitään.

Kuolemaa pelkäävä Cincinnatus haluaisi kirjoittaa ajatuksiaan, mutta häntä häiritään jatkuvalla farssimaisella touhulla. Vartija Rodion, asianajaja Roman ja vankilanjohtaja Rodrig, tämän 12-vuotias Emma-tytär sekä kirjastonhoitaja ramppaavat sellissä. Repliikit ovat teatraalisia, vartijat käyttävät naamioita ja viranomaiset kalkittuja peruukkeja. Kaikki ikään kuin esiintyvät. Ja kommentoivat vangitun käytöstä.

Cincinnatus taas kirjoittaa olemisen tarkoituksesta, luomisen vaikeudesta, tuskasta, nautinnosta.

Odotetaan Martinka-vaimoa vieraisille tai mahdollista pakoa; lastenkodissa kasvaneelle vangille löytyy yllättäen äiti – joka hänkin tupsahtaa hössöttämään. Cincinnatuksen päälle vyöryy arjen banaalius, pošlost, jota Nabokov on analysoinut tarkemmin Gogolin teoksia käsittelevässä esseekirjassaan.

Teloituksen ajankohtaa ei kerrota tuomitulle, vaikka hän sitä kyselee. Entä jos kaikki on lavastettua, kuin vääristävän peilin heijastamaa parodiaa? Cincannatuksen houretta vai sittenkin paljon enemmän?

Samoin kuin Kafkan Oikeusjutun (1925) Josef K. on Cincinnatus C. tuomittu absurdista syystä: ”tieto-opillisesta eksytyksestä”. Hänen vikansa on se, että läpinäkyvien ihmisten maailmassa hän on läpitunkematon, pimeä este ajassa, joskin on oppinut tekeytymään läpikuultavaksi. Kaikki hänessä on väärää, röyhkeää ja riippumatonta. Romaanin kollektiivisuutta palvovassa yhteiskunnassa yksityinen mieli on rikos. Läpinäkymättömyys tuntuu tarkoittavan kiellettyä vapautta olla noudattamatta käskyjä. ”Cincinnatus” on latinaa ja tarkoittaa 'lukittua'.

Monet romaanin teemoista, kuten olemisen merkitys, elämä labyrinttina ja vankilana, auktoriteettien mielivalta ja tuomio ovat hyvin kafkamaisia. Nabokov itse kiistää romaanin kirjoitusaikana tunteneensa Kafkaa tai osanneensa tarpeeksi saksaa lukeakseen tätä, sillä Kafkan teoksia ei ollut vielä käännetty. Kafkan tapaan Nabokovin romaanin valtio pursuilee outoja byrokraatteja ja mystisiä perinteitä. Kenties rikoksen, rangaistuksen ja ylösnousemuksen tematiikka on velkaa Dostojevskille? Hän oli ainakin Kafkan mielikirjailija.

Kutsussa mestaukseen kirjallinen tyyli puhkeaa koristeelliseen hehkuun, joka tuo muistumia Lewis Carrollin teoksesta Liisa ihmemaassa (1865) – Nabokov venäjänsi sen 1920-luvun alussa. Romaanin asetelma muistuttaa myös Leonid Andrejevin pienoisromaania Seitsemän hirtetyn tarina (1908).

Cincinnatuksen teloituksen lähestyessä todellisuus muuttuu yhä keinotekoisemman oloiseksi: vartijan parta onkin tekoparta, tämä ja tuo paljastuu lavasteeksi, lunttilaput vilahtavat, murtumat maalataan umpeen. Viereiseen selliin parkkeerrannut soluttautuja monsieur Pierre on jo nimensä perusteella varieteen pullea nukke, jonka pettävän hahmon takaa paistaa virnuileva kuolema.

Fiktion maailman fiktiomaisuuden sekä romaanihenkilön, fiktiomaailman ja kirjailijan suhteen postmoderni tematiikka on tässä teoksessa aluillaan ja puhkeaa varsinaiseen liitoon Nabokovin myöhemmissa romaaneissa, kuten Sebastian Knightin todellinen elämä (1941) ja Kalvas hehku (1962).

Veteraanikääntäjä Vappu Orlov on suomentanut teoksen taitavasti. Cincinnatuksen tuomion syy, ”tieto-opillinen eksytys”, alkuteoksessa ”gnoseologitšeskaja gnusnost”, olisi kuitenkin ansainnut selityksen, sillä siihen piiloutuu romaanin tulkinnan avain. ”Gnoseologitšeskaja” viittaa Nabokoville tyypillisen kielipelin tapaan paitsi tieto-oppiin niin myös gnostilaisuuteen, uskonnolliseen liikkeeseen, joka vaikutti ajanlaskun alussa perustaen käsityksensä juutalaisuuteen, platonismiin ja varhaiseen kristillisyyteen.

Monissa romaaneissaan Nabokov ilmentää uskonnonvastaisia käsityksiä, mutta Kutsussa mestaukseen hän hyödyntää gnostilaisia ideoita tuonpuoleisesta. Toisin kuin useimpia ajan venäläisiä emigranttikirjailijoita Nabokovia ei kiinnostanut kirjoittaa sen paremmin realismia kuin tavoitella symbolismin mystisiä maailmanselityksiä. Hän yhdisti Venäjän kirjallisuuden ”hopeakauden” perinteen eurooppalaiseen modernismiin. Gnostilaiset ainekset ovatkin sekä parodiaa että metaforinen tapa osoittaa totalitarismien pettävyys.

Gnostilaisesti ymmärrettynä Cincinnatuksen todellinen olemassaolo jumallisena henkenä on estynyt hänen lihallisessa kehossaan. Maailma on gnostilaisuuden mukaan pahan tai tietämättömän alemman demiurgin luomus. Aineesta voi vapautua oman sisäisen, salaisen, pelastavan tiedon avulla. Ihminen on jumallisesta alkuperää, ja sielu vapautuu ruumiin vankilasta kuolemassa. Tämä selittää tapahtumien hämmennystä romaanin lopussa. Cincinnatuksen transformaatiota on tosin kuvattu jo aiemmin:

”Riisui, kuin peruukin, oman päänsä, riisui solisluut niin kuin henkselit, riisui rintakehän niin kuin haarniskan. Riisui lanteet, riisui jalat, riisui kädet ja heitti ne nurkkaan kuin rukkaset. Se mitä hänestä jäi jäljelle, hajosi vähitellen, jättäen vain hivenen väriä ilmaan.” (s.31)

Lopussa muodonmuutos toistuu hieman toisin:

”Yhä kääntyvän pyövelin lantion lävitse kuulsi kaide. Kalpea kirjastonhoitaja kyyristeli korokkeella antaen ylen. Katsojat olivat kertakaikkisen läpinäkyviä, eikä heistä ollut mihinkään, ja kaikki säntäilivät jonnekin – vain takimmaiset maalatut rivit pysyivät paikoillaan. Cincinnatus laskeutui hitaasti lavalta ja lähti kulkemaan hyllyvän rojun lävitse.” (s.215)

Cincinnatus siis kieltää todellisuuden sumutuksena ja samalla totalitarismien valhemaailman. Ajatus resonoi nykyisten valemedioiden, tekoälyn, virtuaalitodellisuuden ja syvä-väärennösten kanssa. Romaanin yhteiskunnan enemmistön läpikuultavuus muistuttaa nykyihmistä, joka sosiologi Zygmunt Baumanin mukaan ei enää nauti salaisuuksista. Pikemminkin kuin yksityisyyden menetys meitä pelottaa se, että meiltä suljetaan ulospääsy yksityisyydestä, somessa, CV:ssä ja elämässä. Solipsismia on pidetty nykyajan sairautena, kun omiin kupliinsa eristyneet yksilöt voivat olla varmoja vain omasta todellisuudestaan.

Nabokovin romaani kaikuu universaalille tasolle. Se ei kommentoi vain totalitarismeja, vaan kaikkea sitä eksytystä ja kansalaisvapauksien kavennusta, jota myös demokraattisissa yhteiskunnissa harrastetaan.

Vladimir Nabokov: Kutsu mestaukseen. Suomentanut Vappu Orlov. 216 s. Moebius 2024.

Kritiikki ilmestynyt 14.8.2024 Kansan Uutisissa 7/2024.

Ihmisen pelottava joustavuus

Nir Baram: Hyviä ihmisiä. Romaani. Suomentanut Anja Meripirtti. Otava 2014.

Israelilaisen Nir Baramin (s.1976) Hyviä ihmisiä sijoittuu vuosiin 1938-1941 ja mankeloi totalitarismeja ja juutalaisten joukkotuhoa. Teos poikkeaa israelilaisessa kirjallisuudessa: se ei kerro toisesta maailmansodasta, eikä näkökulma ole uhrien.

Päähenkilöt, Thomas Heiselberg ja Aleksandra, ”Saša”, Veinnberg menevät työhön natsi-Saksan ja Neuvostoliiton terrorikoneistoihin. Enemmän kuin varsinainen historiallinen romaani kirja on filosofinen ja allegorinen tutkielma moraalista, yhteiskunnasta ja aatteista.

Kulttuuriviittaukset ja pohjatekstit tuovat romaaniin kerroksia. Teosta saattaa lukea nykyhetkeä vasten. Tarinaa voi rinnastaa kahtiajaettuun Israeliin, ääriliikkeiden ja talouskurin Eurooppaan tai jopa länsivaltojen ja Venäjän vastakkainasetteluun.

Amerikkalaisen suuryrityksen Miltonin Saksan tytäryhtiössä uraa luonut Thomas saa potkut. Hän ryhtyy soveltamaan Miltonille kehittämäänsä bisnessuunnitelmaa kiipiäkseen Ulkoministeriössä. Thomasin ”puolalaisen ihmisen mallia” käytetään sodan sytyttyä oikeuttamaan terrori Puolassa.

Saša on ydinfyysikkovanhempien – viittaus Andrei Saharoviin ja Jelena Bonneriin – runoilijuudesta haaveileva tytär. Vanhempien ystävät ovat neuvostovaltion kriittistä kermaa. Terävimpänä äänenä on runoilijatar Nadežda – viittaus juutalaisiin Osip ja Nadežda Mandelštamiin. Kun Sašan vanhemmat pidätetään, hän koettaa pelastaa edes veljensä. Hänen onnistuu saada työtä NKVD:ssa kuulustelijana, joka ”auttaa” muotoilemaan tunnustuksia. Saša osallistuu Leningradin intelligentsian likvidoimiseen.

Thomas ja Saša ovat opportunisteja, manipuloivia uraohjuksia, jotka valitsevat pahan palkkalaisuuden.

Hyviä ihmisiä tarkastelee tärkeimmän pohjatekstinsä Robert Musilin romaanin Mies vailla ominaisuuksia (1930-1943) tavoin vaikeutta sovittaa suuria aatteita käytännön elämään.Thomas vertaa itseään Musilin romaanin Ulrichiin. Tämän tavoin Thomas on modernin aikakauden prototyyppi. Hän muistuttaa nykyään palvottua bisnestyyppiä, jonka kunnianhimoa eivät häiritse moraaliset estot. Tavallaan Baram rinnastaa ekonomistisen ideologian totalitarismeihin. Saša on kulttuuri-ihminen, josta tulee ideologian kättä nuoleva vahtikoira.

Molemmat myös uskottelevat voivansa työssään tasoittaa aikakauden raakuutta. Romaanin mukaan on vain harvoja asoita, joita ihminen ei tekisi selvitäkseen hengissä. Teoksen nimi ei ole vain ironiaa. Kysymys koskee todellisuuden ja illuusioiden välistä ristiriitaa. Tosiasiat ovat usein jotain muuta kuin millaisina ne meille näytetään tai mitä haluamme uskoa.

Moniaineksinen romaani seisoo tasapainossa. Baram kirjoittaa tiivistä, ilmaisuvoimaista tekstiä. Romaanihenkilöt on muotoiltu nopein vedoin särmästi. Kerronnan taidokkuus näkyy: terrorikoneistojen työntekijöitä kuvataan neutraalisti ja kammottavia poliittisia päätöksiä selostetaan eleettömästi.

Romaani on käännetty saksan kautta; suomennos on erinomainen.

Thomas ja Saša kohtaavat Brestissä, Saksan ja Neuvostoliiton Puolan jaon rajalla. He tapaavat valtioidensa edustajina yhteisen sotilasparaatin valmistelun merkeissä. ”Hyvät teothan eivät pese verta käsistä”, toteaa Saša. Silti sekä hän että Thomas takertuvat hupenevaan toivoon, että paraati voisi estää suurvaltojen sodan. Paraatin suunnittelu rinnastuu Musilin suuren romaanin paralleeliaktion valmisteluun.

Hyvien ihmisten loppu sävyttyy myyttisesti vaikuttavassa loppunousussa.

Ville Ropponen

Kritiikki on julkaistu Parnassossa 1/2015.

Sirkus Collanin matka

Kertomus

Ville Ropponen

”Pataljoona on harvennut ja huvennut, mutta se on tehnyt miehen työtä, suomalaista työtä saksalaisen aseveljensä rinnalla. Nämä pojat ovat merkinneet maineikkaan luvun omaan historiaansa, eikä sitä Suomen kansankaan historiassa milloinkaan unohdeta. Kun minä olen täällä liikkunut tällä kertaa, olen tullut ajatelleeksi, että tulevaisuuden Porilaisten marssin säkeisiin voitaisiin Puolan, Lützenin, Leipzigin ja Narvan nimien rinnalle asettaa Kaukasus. Saksalaiset johtajat, joiden komennossa tässä divisioonassa on Euroopan parasta väkeä, ovat suomalaisiamme kaikki kiittäneet. Sen mukaan mitä olen täällä nähnyt ja kuullut, on kiitokseen epäilemättä vahvasti aihetta”.

Ote Mannerheimin Saksan päämajassa olevan edustajan, kenraali Paavo Talvelan puheesta suomalaisen SS-pataljoonan miehille kenraalin vieraillessa Kaukasuksen rintamalla 21.10.1942.

*

Otteita Sturmmann Valtteri Ropposen (s. 1919) päiväkirjasta.

14.8.1942

Vyöryttiin kuormavaunuissa Maikopin öljyalueen läpi niin että lotina kävi. Hellettä oli +50 astetta auringossa. Ympärillä leijui pölypilvi, jota kolonnat nostattivat. Trossissa ei lusmuiltu, vaan kärjessä mentiin, kun oli kamppiretki. Hiki valui kypärän alta kasvoille, sitä sai alituiseen pyyhkiä. Yöt olivat lyhyitä ja viileitä. Hitaasti Kaukasus-vuoret nousivat. Lumihuippuja näkyi samalla tavalla kuin kuulemma Alpeilla. Aro vaihtui kukkuloiksi ja laaksoiksi: maissintähkiä, sonnanlemua, savikattoisia kyliä, naisia hunnuissa. Ruohikko paloi okraa ja keltaista. Lehdot tuikkivat vihreinä. Taivas oli tapaus sininen. Nälkä kurni pikkuisen vatsanpohjalla, koska pataljoonan muona oli sitä samaa: leivänpala ja maissi- tai hirssivelliä.

Tyhjänpanttina siellä ei keikuttu, vaan mentiin pojat telavaunussa niin että nivusissa hytkyi, mentiin suureen seikkailuun. Vähän väliä silmät osuivat toisen sällin silmiin ja puhjettiin nauruun. Tupakansavut meni väärään kurkkuun. Nauru, se paisui ja paisui kunnes hohotus valtasi koko kuormavaunun. Runsaudensarvi meitä odotti, sen tiesi jokainen. Hykerryttävää tunnetta eivät häirinneet edes ryssän Tšaikojen hyökkäykset. Kaksitasoiset hävittäjät olivat paarmoja, eivät osanneet oikein pistää, mutta ympärillä piti häristä. Ärsytti, mutta virne palasi suupieliin, kun teiden pientareilla alkoi näkyä vihollisen sotarojua ja haisevia ruumiita lojumassa.

Jo Helsingistä ja insinööritoimisto Rataksen värväyksestä asti oli ollut selvää, että nyt lähdetään juurimaan aitoaasialainen svaboda lopullisesti maan pinnalta. Mennään katsomaan, ettei sen kuppainen miljoonasade enää ikinä purkaudu Karjalan kannaksen läpi kohti Suomineidon uumanpohjia. Ainakin minulle tämä oli selvää. Se oli yleiseurooppalaista taistelua. Kuljimme jääkärien jäljillä totuuden teitä.

Uskon, että moni poika katseli ryssän lakeuksia myös sillä silmällä, että mihin pystyttää maatilansa, kun lääniä ryhdytään voiton jälkeen jakamaan. Tietenkin ensin 20–30 miljoonaa slaavia on poistettava häiritsemästä. Se oli messevä ajatelma. Kuvittele, hoitelet kartanoasi kuistin riippumatosta käsin: lauhkeiksi koulitut ryssät kylvävät ja korjaavat viljaa puolestasi. Talon pielessä on viinitarha, jonka tuotoksia maistelet hiljakseen kirjavan valon illassa. Ja oluttakin pannaan, kullankeltaista, kuplivaa lageria. Sitten on aika mennä tupaan työntämään tuulensuojaan oman tilan läskipossua. Se on loimutettu tulisijan yllä kokonaisena ja kidassa sillä on oman tilan kaneliomena.

Lomilla voi hypätä automobiilin rattiin ja päristellä joutuisasti saksalaisten rakentamia pikateitä pitkin katselemaan Keski-Eurooppaa ja sivistyneiden maiden nähtävyyksiä. Kaupoissa kaikki maailman tavarat ovat saatavilla, niitä tuotetaan halvalla neekerien ja kiinalaisten maissa. Ja saksalaiset välittävät tavaraa Eurooppaan niin kuin vain etevä kauppiaskansa osaa.

Siinä rytyytettiin, Finnisches Freiwilligen-Bataillon der Waffen-SS ”Nordost”, kuuluisa ”sirkus Collani” matkalla Samarkandiin. Köröteltiin pitkin vuorten loivakukkulaista etumaastoa. Se pursusi pörheätä pusikkoa, pojat. Sellaista vehmautta ihasteltiin, naureskeltiin, vaikka olihan meillä Helsingissäkin puistoissa jalopuuta: tammia, pyökkejä, jalavia. Useimmat sälleistä olivat muualta Suomesta, eivätkä olleet sellaisia nähneet. Mutta laaksojen pohjalla rusottivat pyöreät persikat. Voi sitä mehun tirskahtelua ja äiteliä lemuja!

Vasemmalla puolellani istui Jorma Hauska, kaksimetrinen ja turpealihaksinen pohjalainen maatilan poika. Hänen kasvonsa ja tukkansa levisivät maantienvärisinä. Naamalla vaihtelivat vihan ja nautinnon ilmeet, kun hän ähisi, rusautteli sorminiveliään ja supatti vähän väliä, että milloin niitä pääsee tappamaan, milloin niitä pääsee panemaan.

Vastapäätä istuva Nyyrikki Himanen oli tynkäkasvuinen ja kuivanlaiha. Hänellä oli maine erikoismiehenä, mutta olin jo tajunnut, että se oli vain hyvä leuhkimaan. Miehellä oli upseerinviikset, lainetukka, valkeat käsineet maastopuvun kanssa ja itsetietoisen halveksuva ilme. Siinä oli oikea Edelweiss. Väitettiin, että Himanen käytti partavettä sotaretkelläkin ja välillä myös joi sitä.

Oikealla puolellani istui Uolevi Lehtonen. Hän ei ollut mikään ihminen, vaan upottava suo. Heti kun joutui hänen läheisyyteensä, alkoi hän imeä kaveria syvyyksiin, mutta sillä tavalla miellyttävästi niin kuin – tiedätte mikä. Mies oli lehtopiru, poltti ketjussa, suonekas ja puukasvoinen ja vaskisen pissapotan tapaan patinoitunut. Hän vaihtoi jalkarättinsä useammin kuin kukaan toinen.

Sivummalla nojaili Urpo Hautala. Teologiaa opiskellut Suomen armeijan reservin vänrikki sai tyytyä saksalaisten joukoissa Unterscharführerin eli Uschan arvoon. Hautala puhisi jatkuvasti, ettei hänestä oikein ollut sotilaaksi, ettei ammatti ottanut avautuakseen, ei vaikka kokemusta oli jo talvisodasta. Kerrottiin, että Hautala lausui rukouksen jokaiselle tappamalleen ryssälle. Totta tai ei, niin raamattua hän ainakin selaili ahkerasti.

Ja sitten minä itse: helsinkiläinen ylioppilas ja saksan kielen ja kirjallisuuden opiskelija. Sotakokemusta ei ollut, mutta kunnostauduin koulutuksessa ja sain ylennyksen. Täkäläinen sotilasarvoni Sturmmann vastasi meikäläistä korpraalia.

Kuuluimme kaikki samaan ryhmään eli Gruppeen. Olimme sotilaita ja meidät tunnisti jo kaukaa. Sotilaan ruumis oli voiman ja urheuden vaakunakilpi, ja vaikka meidän oli opeteltava ammattimme vähitellen, lähinnä taisteluissa, niin silti harjoitukset, kuten marssi ja ryhdikkäät asennot, kuuluivat suurelta osalta kunnian ruumiilliseen retoriikkaan. Tunnusmerkit, joista saattoi todeta ammattiin parhaiten soveltuvat yksilöt, olivat eloisuus ja valppaus, suora ryhti, korkea rinta, leveät hartiat, pitkät käsivarret, paksut sormet, pieni vatsa, tukevat reidet, ohuet sääret, kuivat jalat sekä pitkä ja paksu mulkku, sillä tämän kaltainen mies on varmasti notkea ja voimakas, hyvä nussimaan. Sotilaan täytyi marssia tahdissa ollakseen tyylikäs ja vakaa, sillä kivääri on kunnioitettava ase, ja sitä oli syytä kantaa vakaasti ja rohkeasti. Määrätietoisen valmennuksen tuloksena komppaniamme muodottomasta aineksesta ja kömpelöstä ruumiista oli Gross-Bornin koulutuskeskuksessa tehty tarkoitukseensa sopiva kone.

Ilta saapui. Takana hämärtyvässä ilmassa leimahtelivat Maikopin öljykenttien palavat poraustornit, pumppulaitokset ja puhdistamot, jotka veli itäläinen oli lähtiessään sytyttänyt. Ensimmäiset tähdet iskivät silmää taivaalla. Puhkesimme kaikki taas yhteiseen lempeään nauruun. Se kumisi kuin urut katedraalissa.

16.8.1942

Lineinajan kylä lepäsi laakean tasangon länsilaidalla. Sen takana nousi loivista metsäisistä kukkuloista muodostunut kehä, jonne ryssä oli kaivautunut asemiin. Kello oli seitsemän aamulla, ja kaste leijui vielä laaksossa. Saavuimme kuormavaunuilla tielle, ja marssimme kylää kohti. 

Asetuimme valmiusasemiin. Se ei ollut mikään shähtruppi. Jokainen tarkisti varusteensa, ettei mikään streikkaa. Kypärät pantiin päähän, käsikranaatit vyöhön, lapioiden soljet kiinnitettiin huolellisesti.

Höökivaunut saapuivat. Loputtomana jonona ne ajoivat ohitsemme niin että kuiva pöly aivan kiehui niiden telaketjuissa. Vaunut pysähtyivät salon reunaan. Ilmoitettiin, että komppaniamme nousisi vaunujen päälle, kun ne lähtevät höökimään, ja teimme työtä käskettyä.

Tankkien moottori jyrisi mahtavana pauhuna. Pakokaasu haisi. Pitkä vastamaa muuttui myötärinteeksi. Metsä harveni, ja näin jo kylän ensimmäisen talon oikealla rinteessä. Edessä kumahteli ja jyrisi. Kukkuloiden yllä oli käynnissä pieni näytelmä. Muutaman hävittäjän savuviivat kiemurtelivat ja sotkeutuivat toisiinsa. Ehdimme ajaa parisataa metriä laaksoon ennen kuin aloimme saada ryssältä tulta. Ensin paukahti kylästä muutama kiväärin laukaus, johon pk:t yhtyivät. Sitten alkoivat säksättää kukkuloilla asemissa olleet kk:t ja raskaammat aseet paukahdella.

Hyppää alas hyökkäysvaunun päältä. Ota konepistooli selästä, paina varmistin pois, pane ase kainaloon, tulta eteen lyhyitä sarjoja. Etene ketjussa muiden mukana, tunkeudu pinjametsän halki.

– Tarkkana pojat, ryssä on tönöjen takana! Uscha Hautala karjui.

Karsikon loputtua mökkien takaa leimahteli. Mäntyjen kylkiin napsahteli. Oma tykistöisku peitti kylän savuun. Tuprun hälvettyä näkyi miten meikäläinen höökivaunu ajoi nurin ryssien pakin.

Nouse ylös, syöksy kyyryssä eteenpäin, ammu, heittäydy kranaattikuoppaan. Feuer Frei!

Korohorot iskivät kylän kauimmaiseen laitaan ja kukkulan rinteeseen. Aamuilmaan sinkoili maankappaleita ja kiviä, musta savu pöhähteli. Useampi hirsitaloista paloi.

– Viel’ on Suomi voimissaan. Voi vihollisen hurmehella peittää maan, lauloi Lehtonen kumeasti.

– Tulta munil! karjui Hauska ja rokotti yhtä talorykelmää, josta yhä harvemmin ammuttiin vastaan. 

Raskas vartalo tömähti viereen. Se oli Uscha Hautala.

– No, pojat, mennäänpäs tuon aukean yli, että heilahtaa, Uscha ärjäisi ja nousi seisomaan.

Ponnisteltiin ylös. Ryntäsin ja ammuin lonkalta – taloja, puita, välähdyksiä silmänurkassa. Pysähdyttiin mökin seinustalle huohottamaan, Himanen, Hauska ja minä. Himanen heitti käsikranun tönön räppänästä sisään. Potkaisin oven auki ja ruikkasin kp:lla tupaan. Se oli turhaa. Riekaleet olivat seinillä, verta hujan hajan. Taisi olla vanha pariskunta, ruumiista oli vielä sen verran jäljellä, että sen saattoi päätellä. Sitten mentiin kyyryssä puolijuoksua puhdistamaan seuraavaa taloa.

Olin entuudestaan kuullut paljon siitä miltä taistelu tuntuu, mutta ei sitä ollut osannut kuvitella. Vihollisia näkyi ja niitä ammuttiin, jännitys otti henkeen, käskyjä kajahteli ja niitä miettimättä totteli. Multaa lensi ympäriinsä, kun räjähteli, oli savua ja pölyä. Tuttuja kaatui, mutta itse vain juoksi eteenpäin ehjänä ja koetti selvitä.

Ensimmäinen taistelu näyttää onko miehessä ainesta. Jos tulee itku tai vetelät housuun niin ei tule suvea, saattaa selvitä hengissä, mutta ammattilaiseksi ei ole asiaa. Minä innostuin kahakan aikana koko ajan lisää. Teki välillä niin eetwarttia, että samanmoista tunnetta olin maistanut aiemmin vain Kallion bordelleissa. Sitä rähäkkää henkeä oli muissakin sälleissä. Sen näki seisovista silmistä ja punoittavista kasvoista.

Taistelun jälkeen maa oli täynnä ruumiita. Ne olivat kuin syksyn satoa, rouskuja ja vahveroita metsässä. Harmi vain että joukossa oli myös meikäläisiä. Hieman harmistuneita pojat olivat siitä, ettei Lineinajasta löydetty yhtään nuorta naista, vain vanhoja ämmiä, eikä niitä laskettu.

Taistelun jälkeen pantiin täytäntöön komissaarikäsky, Komissarbefehl, eli antautuneet politrukit ja kommunistit ammuttiin paikalla. Joukossa meni muitakin, kiväärimiehiä tai siviilejä, joilla oli ruma pärstä.

Ryssän antautuneet sotilaat marssitettiin pitkänä jonona taaksepäin. Resupekkoja. Saksalaiset eivät antaneet ryssän vangeille ruokaa, sen tiesi. Ja sen ymmärsi, oli omissa suissakin tekemistä. Kertoivat, että piikkilanka-aitauksissa vangit syödä rouskuttivat toisiaan, ei niillä ollut sivistystä edes sen vertaa, että olisivat itsensä hillinneet. Niitä listittiin usein pienimmistäkin syistä, mikä oli lopulta tarkoituksenmukaista.

18.8.1942

Komppanialla oli majapaikka kylässä Lineinajan poskessa. Puutarhojen kukkeat tuotteet antoivat mahdollisuuden hedelmillä herkutteluun. Saksalaiset näyttivät huvittelun mallia: viereisestä kylästä kuului taukoamaton kk:n säksätys.

Huvittelussa piti olla tarkkana. Meillä oli ehdoton käsky, että kaukasuslaisia ei saanut kiusata. Hitlerin opin mukaan musulmaanit olivat juutalaisen vihollisia siinä missä arjalaiset. Ja kai näistä vuoristokansoista jotain liittolaista ja hiwiä kaavailtiin slaavilaisuuden juurimisessa. Mutta ei paikallisia venäläisiä aina erottanut vuoristolaisista. Siivilöi siinä esiin oikeat naiset.

Ajan kanssa se onnistui. Kun ei sodan orkesteri pauhannut, niin aijai sitä rauhaa ja kiimaa, viinirypäleen kölninvettä, tammi- ja päärynäpuumetsiä kylän ympärillä, missä kisailtiin. Anna sinä ruokaa, minä annan lämpöä, maukuivat ryssän naiset, ja pojat tekivät työtä käskettyä. Ruokaa ei tosin aina muistettu antaa. Kylistä toki tyhjennettiin muonavarat vaihteluksi pataljoonan rautaisannokseen. Kellareista kaivettiin esiin mustilla kikkareilla päällystettyä vehnästä ja lampaanviulua ja hunajaa puulusikalla suoraan purkista.

Eritoten upseerit parittelivat naisten, ja miestenkin kanssa, vaikka kansallissosialismi kielsi pederastian – ja niin kielsi muuten myös Suomen laki. Himanen, joka ei ollut pasifisti eikä kasvissyöjä, vaan otti aina voiton kotiin ja lihaa leivän päälle, vaikka olisi mentävä läpi luutarhojen, kertoi tarinan. Se kuului näin: Lineinajassa saksalaiset leikkasivat ryssän vangilta mulkun pois ja paistoivat sen kepin nokassa. Sitten ne panivat ryssän eukolle putkikäsikranaatin pilluun; ei jäänyt kuin huulet jäljelle, sillä tavalla posahti. Sen jälkeen ryssän mulkku sai karvakauluksen.

Joskus hieman häiritsi, kun sakemannin sotilaat katsoivat suomalaisia vinoon. Emme muka ole kunnon arjalaisia, vaan alkukantaisia, kuulemma parittelemmekin vain koira-asennossa. Minä pyrin tätä käsitystä aina korjaamaan ja siteerasin ulkomuistista runoja ja puheita saksalaisille. Lineinajassa laskettelin Heinrich Heinea eräälle SS-Oberscharführerille, mutta tämä ei halunnut kuulla, vaan väitti, että Heine oli rasvainen juutalainen. Sittemmin en ole Heinea siteerannut. Mutta saksalainen oppii vielä ja näkee meikäläisen sivistyneisyyden, kun Suomi nousee.

Ryssän korohorot iskivät välillä, ja sumunheittäjät pauhasivat takaisin. Ryssä sanoo niitä kuulemma Hitler-uruiksi. Vihollisen lentokone kierteli taivaalla pilven pörhelöiden välissä ja paskoi pommeja. Silloin oli pakko painua kuoppaan.

Yöt olivat nihkeitä. Laaksoihin laskeutui kylmä sumu, ja partisaaninpirut iskivät kranaatteja nukkumatupien seinään tai tähtäilivät tarpeilleen meneviä miehiä kiikarikiväärien takaa.

Päivällä pimeän ärjyt olivat taas kuin pois pyyhittyjä. Silmissä kimmelsivät ikuisen lumen peittämät Kaukasuksen vuorenhuiput. Imelänä töyräkkeenä paistoi Elbrus-vuoren sokeritoppa. Ei ollut vaikea kuvitella, että pian eteneminen jatkuisi näiden harjanteiden yli Aasiaan.

20.8.1942

– Hermostuttavan kiehtovia tammoja täällä. Ovat tosin turhan suurikokoisia, täytyy nousta tuolille ulottuakseen, Obersturmführer Hans Collani sanoi saksaksi.

Aurinko vääntelehti taivaanrajassa. Ilma hiveli poskipäitä. Lirautin vedet talon portaiden pieleen. Huokaisin ja töyssähdin maahan. Löysin katkenneen korren ja pistin sen suuhuni.

Collania talutettiin hyyssiköiden suuntaan kahden miehen voimin. Kuului kakomista. Oli ollut juhlistamista. Nordland-pataljoonan komentaja oli eksynyt paikalle, kun kohoteltiin snapseja kylänvanhimman talossa. Komentajaa harvoin näkyi, ja niin kohoteltiin lisää maljoja. Paikalle tuli paljon upseerismiehiä. Joukkueemme oli muka vartiossa, mutta menossa silti mukana. Jos väsytti, niin tarjoiltiin kahvia. Laulettiin Jääkärimarssia, Ateenalaisten laulua ja saksalaisia lauluja. Välillä syötiin lounaita, silliä ja munaa. Collanin paikalle järjestämät sirpakat ryssän neidit tarjoilivat. Ja kun oli saatu murua rinnan alle ja kirkasta napaan, niin ei muuta kuin naiset sohville ja reidet auki. Niin sitä pitää, sanoi Himanen ja lausui syvällisen ajatelman lemmestä. Siinä oli nätti likka alla, hame korvissa. Välillä pelattiin shakkia tai lyötiin korttia. Pesäpalloon kaikki olivat liian kännissä.

– SS Marschiert im Feindesland...

Teufelslied herätti minut. Olin sammunut heinikkoon. Huussin kulmalla makasi Collani omassa oksennuksessaan ja korisi. Horjuin sisään savitaloon.

– Wo wir sind da geht’s immer vorvärts: Und der Teufel der lacht nur dazu! Ha, ha, ha, ha, lauloivat Hauska, Himanen ja Lehtonen, ryyppylasit kohotettuina. Hautala nyrpisteli sivummalla pureskellen makkarankuoria. Lattialla oli iso läikkä tummunutta verta, jotain sotkua ja karvoja, ehkä hiuksia.

– No terve veikkonen! Missä olet ollut? Mikset tullut joukkoon? Hei lähetit, lasi pojalle, hihkaisi Hautala.

– Topra huja, urahdin ja romahdin penkille.

– Kuka täällä ryssää puhuu, lopetti Himanen laulunsa.

– Mies Suomesta, nussii Aasiaa ja vetristää rotua. Adin, tvaa trii pjet... Adin dva tri pjet.

Ja sitten minä lauloin. Tahti kiihtyi kiihtymistään, hammas narskui hammasta vasten. Silmästä silmään malka kihisi. Kuuraparta tuiskutukka, lumiviitta, harmaasukka.

– Sitokaa tuo mies, sitokaa! huusi Collani saksaksi oviaukosta. Jotenkin hän oli herännyt, selvinnyt ja saanut takaisin komennusäänensä. Saksan kieli kuljetti minut köysiin. Niin päättyi se ilta, kuin sunnuntaiehtoo tyyni, ja päädyin lepäämään.

21.8.1942

Kurinpitotoimia siitä meuhkaamisesta seurasi, koko joukkueelle. Jouduimme päiväksi töihin partisaaneja pyydystävään järjestyspartioon. Haimme kuorma-autoilla viereisestä venäläiskylästä kaksi tusinaa asukkaita. Vanhoja miehiä enimmäkseen, joukossa pari naista ja yksi lapsi. Asettelimme terroristeiksi ja sabötööreiksi epäillyt ryssän kyläläiset ladon seinää vasten riviin. Meidän lisäksemme teloituskomppania koostui ukrainalaisista hiweistä. Uscha Hautala oli saanut kunnian komentaa.

– Joukkue, asento! Ladatkaa! Tähdätkää... Tulta!

Liikesarja toistettiin kolme kertaa, hoideltiin aina kahdeksan kerralla. Viimeisessä erässä oli ehkä 7-vuotias tyttö mukana. Yhteyslaukauksen kajahdettua tyttö jäi seisomaan punavalkoisessa kukkamekossaan nukke kainalossa. Itkua tuhristi.

– Ropponen! Kajahti Uscha Hautalan komentoääni, mutta sortui. Otin pari askelta eteen, ojensin kiväärin ja ammuin tyttöä otsaan. Hän lennähti taakse. Palasin riviin.

– Osasto! Karjui Hautala.

Silloin se tapahtui. Vatsalaukkuni kääntyi ympäri. Oksensin loputtomalta tuntuvan ajan nurmikolle, todellisuudessa ei kai kulunut kovin kauaa. Pyyhin suuta hihaan. Kokosin itseni, nousin. Välikohtaus oli ohi.

– Tämä hygieniatason alhaisuus näillä leveysasteilla, se aktualisoituu suoliston epäbalanssina, totesi Hautala.

Maisterismiehenä hän käytteli sujuvasti sivistyssanoja. Ymmärsin, mutta Himanen, Hauska ja Lehtonen seisoivat vähän aikaa suuvärkit auki.

– Kohmelo sillä on, eikä muuta, Hauska sanoi lopulta.

Ja niin pakka taas purkautui rentoon hihitykseen, hirnuntaan, reisien takomiseen ja kieriskelyyn tomussa.

Illalla komppaniassa kulki sana: vuoristodivisioonien alppijääkärit olivat pystyttäneet Elbruksen, Euroopan korkeimman vuoren, kahdesta huipusta jylhimmälle Saksan hakaristilipun. Ja silloin, ilman eri käskyä, kohosi karvaisista rinnoista nelinkertainen eläköön-huuto Elbrukselle, isänmaalle, Adolf Hitlerille ja lopulliselle voitolle.

9.9.1942

Pataljoona irrotettiin rintamalta. Siirto Itä-Kaukasukselle. Syksy: sateita ja viluisia ilmoja. Tien varrella pieniä puisia ristejä, lätäköitä, mutaa. Vuorten alarinteillä tammi- ja jalavametsiköt punastelivat ja kellersivät. Syyskuu oli julmaa aikaa, kaikki lakastui.

23.9.1942

Ajoimme kuorma-vaunussa Maikopin öljyalueen, Labinskin ja Armavirin tiesolmun kautta Terek-joelle. Nordland-pataljoona oli katkaissut Gruusian sotilastien Groznyin pohjoispuolella. Terekin sillanpäässä etulinjaan. Asemasotaa kukkuloilla. Maasto nousi kuin terassit kohti Malgopekin kaupunkia, kukkulaa ja kumparetta, polvenkorkuista heinikkoa. Viikon päivät vaivannut punatauti helpotti viimein.

6.10.1942

Tänään vallattiin Malgopekin pieni ja likainen öljykaupunki. Rähmäinen kissansilmä tassilla.

16.10.1942

Pataljoonamme otti tänään haltuunsa kukkulan 701; kymmenet pojat jäivät rinteeseen. Vain pieni joukko meikäläisiä pääsi kukkulan huipulle. Huvittava tapaus: Hauska sai kajauksen kranaatista ja putosi venäläiseen poteroon. Panssari perääntyi takaperin ja ajoi kuopan yli, mutta mieheen ei tullut naarmuakaan.

Malgopekin kukkuloilla levittyi taisteluhautojen fysiologia: ryssän ajoneuvoja liikkui kaukana maissihalmeen laidalla; vainiolla retkotti omia ja vihollisen raatoja. Höökivaunu savusi rinteessä, ja pensaisto otti tulta. Taistelun jälkeen poltettiin toisetkin tupakat.

6.12.1942

Joulukuu Kaukasiassa, eikä lunta ole tullut. Olemme asemissa Tšikolassa. Aamuvarhaisella pilkisti aurinko pilvien rakosesta ja heitti keväisen ounahduksen orastaville maissipelloille ja kumpusille, joilla on yhä säilynyt vihreää ruohoa.

Aamupäivällä ryssä antoi tulta kaikista putkista. Pian kohti kylää alkoi tulvia miehiä ruskeissa mantteleissa. Joukkueemme vältti laajan saarrostuksen tekemällä heti vastahyökkäyksen vihollisen puolelle. Mies vierestäni ryntäsi pystyssä eteenpäin. Suhahdus repi juoksijan pään irti. Piiskatykki oli jossain piilossa. Ruumis jatkoi liikettä, se hölkkäsi eteenpäin tovin ennen kuin sortui maahan.

Alarinteessä jäimme mottiin kk-aseman monttuun. Himanen kaatui aamukymmeneltä. Hän sai pk:n osuman lantioonsa, kitui ja huusi kauan, mutta emme savulta nähneet ampua häntä. Kranaatteja putoili niskaan kuin rakeita rospuuttoaikaan. Hauska ja Lehtonen jäivät täysosuman tielle haudanmutkassa, ja pian me olimme Uscha Hautalan kanssa ainoat sällit käyttämässä konekivääriä. Ammuimme ja latasimme. Onneksi kasti oli vielä puolillaan patruunoita.

Suuntasimme tulen jokiuomaan, josta ryssän ruskeat laineet yrittivät läpi. Miestä kaatui kuin ruista, ne juoksivat vain päin. Aurinko oli jo korkealla, alkoi tulla lämmin ja yhä me vain pidättelimme. Huusimme ja pyyhimme rapaa naamalta. Ja ammuimme.

Korvissani soi ihmeellinen laulu. Niin kuin kymmenten kannelten helähtely sekoittuisi kuovin huutoon, airojen solinaan, vasaran paukkeeseen ja hiilten napsahteluun takassa. Tunsin halua heittää aseeni pois. Silmistäni valuivat vuolaat kyyneleet. Kaipasin kotiin, kaipasin äitini luo, hänen lämpöiseen syliinsä. Samalla tunsin vastustamatonta halua nousta ylös, juosta mudassa päin vihollista, heittäytyä luotien tielle, raastaa übermanttelin yltäni, syleillä näiden uljaiden puna-armeijan sotilaiden jalkoja ja nuolla heidän varpaidensa välit.

Silmissä vilisi kuvia, joissa puna-armeijan naissotilaat olivat ahtautuneet ruskeaan nahkaan. Heidän muotonsa venyttivät nahkavaatteita äärimmilleen. He juoksivat luokseni, kun konekivääristä loppuivat kudit ja sen piippu valahti maan pintaan. Heidän hurmeella ja hiilellä rajatut kulmansa ja huulensa värähtelivät julmasti, kun minut pakotettiin selälleni routaiseen maahan niin että pakaroihini sattui, ja erektioni pakottavuutta pilkaten minua ruoskittiin nagankoilla niin että kasvoni, rintani ja vatsani menivät jurmuille, huuleni halkesi, ja nenästä huljahti paksu veri. Sitten naissotilaat ratsastivat minulla jokainen vuorollaan. He läimivät hansikoiduilla nyrkeillään niin että hampaani raksuivat suusta ulos, katkeillen... tämä kaikki oli äärettömän kivuliasta.

– Laukkaa ratsu reima, huusivat naissotilaat selvällä suomen kielellä.

He olivat suomalaisia punaryssiä Karjalasta. Herra isä, nyt oltiinkin kotimaisten kesken saunassa. Esiin saapasteli viiksekäs komissaari. Hän oli punakomentaja Toivo Antikainen, jotenkin vain tiesin sen. Antikainen oli huhujen mukaan taistellut suomalaisia vastaan Kannaksella talvisodassa. 

Antikainen veti nagaikan vyöltään ja alkoi ruoskia punatukkaisen naissotilaan pyöreitä, valkeita pakaroita virnistellen. Herramme Jeesus Kristus, ne pakarat olivat kuin omenan kuulaat kyljet, valkeankuulaan kaaret valkeiden öiden keskellä Kokemäenjoella. Samalla Antikainen runkkasi turpoavaa elintään. Nainen istuutui Antikaisen aisalle, ja he kirmasivat niin sanotusti aron poikki.

Antikainen nousi ja työnsi seipäänsä vaihteeksi naamalleni. Hämmästyin, mutta sitten otin elimen suuhuni, eikä se tehnyt pahaa. Imin polvillani proletariaatin diktatuuria. Ja eipä aikaakaan, kun Antikainen laukesi nielurisoihini terveisensä toveri Stalinilta. Sitten hän napitti henkselinsä ja saapasteli tiehensä.

Hautala oli kiinnostunut tapahtumista ja avannut housunsa. Hänellä oli varmasti pataljoonan isoin kyrpä, sellaista wurstia näki harvoin edes hevosilla. Punaiset naissotilaat ihastelivat, levittelivät reisiään ja meille avautui näkymä paljaaksi ajeltuihin jalkoväleihin ja rusottaviin häpyhuuliin. Ja siinä se oli – kommunistinaisten vitut olivat vallankumouksenpunaisia. Kukkokiekuu, Hautala parkaisi aamuterveisensä, vaikka ei aamu ollutkaan. Äkkiä siinä keskellä oli vain yksi vittu, Suonenjoen mansikka. Kastoimme molemmat puukkomme vuorotellen mansikkaan ja täytimme sen valkoisella terrorilla kuin kermavaahdolla. Vittu imi kaiken, se nuoli huuliaan, nauroi äänekkäästi. Se täyttyi verellä ja paisui paisumistaan, kuin naarashyttynen, kuin lihansyöjäkasvi se nousi yllemme ja peitti pian pilvet, taivaan ja auringon. Vittu peitti taistelun äänet ja näyt, se hautasi taakseen rynnäköivät joukot ja sarjatuotannon ylivoimasta kertovan konekiväärin nakutuksen. Vitun pinnassa sykkivät verisuonet, ja niiden sisässä hurme loiskui kuin meri, alkulima, josta lähdimme ryömimään kohti kuolleiden rapujen peittämää somerikkoa. Vittu veti meidät sisäänsä pimeyteen, se oli lämmintä ja turvallista, se oli koti, se oli paluu, se oli tutut kasvot ja ääni. Sinne me Hautalan kanssa upposimme kuunnellen sydämemme rytmiä, suontemme murinaa, maksan kitinää, verisuonten virtausta ja keuhkojen läähätystä.

– Osuiko sinuun, osuiko sinuun! Uscha Hautala karjui minulle naama valkoisena. Äänet jysähtivät taas tajuntaan: korviahuumaava meteli. Pudistin päätäni. Nousin kyynärpäiden varaan. Olinko menettänyt tajuntani? Tunnustelin itseäni joka puolelta ja ymmärsin: olin ehjä. Mutta jano oli polttava.

– Ei tässä mitään. Anna vettä...

Ryystin kenttäpullosta. Palasin pikku hiljaa pilvistä. Ja samalla hetkellä omat vahvistukset saapuivat paikalle. Alkoi vastahyökkäys. Meikäläiset syöksyivät ylös syvännettä. Vihollinen ammuskeli rotkosta. Pikakiväärisarjat pyyhkivät läheltä. Ryssän korohoro pudotteli etumaastoon. Jo ärjäisivät meikäläistenkin aseet. Höökivaunut ampuivat, ja tykistö ampui. Ryssän puolella mourusi ja haukahteli. Lähelle meitäkin putoili, piti painaa pää. Räjähdysten paineaallot saivat minut välillä menettämään tasapainoni.

Sitten nousivat meikäläiset. Tuossa ryntäsi eteenpäin muuan konekivääriampuja rautaristi rinnassaan ja ampui MG34:llään lonkalta. Tuossa tikitti komean täysipartaisen suomalaisen SS-Rottenführerin Suomi-konepistooli. Eräältä aidalta saksalainen ryhmänjohtaja rynkytti hyvin tähdättyjä sarjoja vihollisen linjaan. Pikakiväärin panssariluoti teki taiteellista jälkeä. Ryssältä lensi puolet päästä pois. Vihollinen alkoi paeta suin päin. Heitä ajettiin takaa ja ammuttiin kuin fasaaneja.

Lähelle meidän poteroa retkahti ryssän sotilas ulisemaan. Jalat oli ammuttu poikki. Lopetimme sen tuskat tarkalla laukauksella. Uscha Hautala ryömi katsomaan, jos kaatuneen repusta löytyisi murkinaa. Hän raahasi koko repun mukanaan poteroon ja ryhdyimme suolet kurnien availemaan selvästi painosta notkuvaa kapistusta.

Esiin kuoriutui lampaan pää. Se oli silkka pää, jota ei ollut keitetty, ei paistettu, ei edes nyljetty. Keskellä taistelua ja kranaattien mitä hirvittävintä ulinaa me emme voineet mitään: hohotus kasvoi sisällämme ja äkisti nauru höyrähti ilmoille. Se oli pelkkää mylvinää, se oli maahan iskenyt pyörremyrsky, tuhat salamaa tai koko laakson täyttävä suunnaton ryöppy Jumalan toilettivettä. Se oli ihme.

6.12.1942

Taistelu Tšikolasta oli päättynyt. Oli Suomen itsenäisyyspäivä. Maastossa ryssän raadot olivat lukuisat kuin narttukoiran satiaiset. Antautuneita marssitettiin riviin. Siinä laitettiin samaan riviin Tšikolan asujaimia, jotka epäilemättä olivat kutsuneet neuvostojoukot paikalle. Siinä oli niitä ryssän tuttuja ilmeitä, velttoja kuin vanha vittu, siinä oli riippuvaa huulta ja tutisevia pujopartoja. Siinä oli ähinää ja aasian kieltä. Siinä oli saappaiden rahinaa ja kajahtelevia käskyjä. Uscha Hautalan taisteluväsymys purkautui verbaaliseen ponnistukseen:

– Karjalan karhu! Nyt riitti. Tuokaa nainen.

Pian Hautalan luo talutettiin mustatukkainen tyttö, jolla ei ollut yllään kuin repaleinen paita. Nainen värisi kylmästä polvistuessaan. Uscha laski housunsa. Tytön huulet imivät veltosti Hautalan turpoavaa, linjakasta aisaa.

– Äh! Hautalan nautti ja laukesi sitten rajusti naisen vasempaan silmään.

Uscha veti pistoolinsa, viritti sen ja ampui naista päähän. Teologian maisteri alkoi oppia nykyisen ammattinsa perusteita. Hautala nosti housunsa ja kiinnitti henkselit.

Asetuin kk:n taakse. Uscha syötti panosvyötä. Hän nyökkäsi, ja painoin liipasimen pohjaan asti. Vetelin pari lyhyttä varvia ensimmäiseen riviin ja kun kaikki eivät vielä siitä kaatuneet, niin rupesin jyystämään sarjatulta sillä tavalla, että päästiin hekumalliseen rytmiin. Rynkytin sen päivän kunniaksi, ja rynkytin ilosta. Huulet siinä meillä nousivat ikenien päältä ja hampaat loistivat auringossa. Uscha katsoi minua herkeämättä silmiin, ja yhtäkkiä, yhtä äkkiä kuin taistelun lopussa, me räjähdimme nauruun.

Nauru levisi joukoissamme, paisui paisumistaan mehukkaana taikinana, jonka hiivana konekiväärien sarjat harottivat leppeässä talvi-ilmassa. Se oli sitä aikaa, kun tuhat miestä nauroi yhteen ääneen ja kun tuhat miestä laukesi housuihinsa yhtä aikaa katsoessaan sitä ihanaa näkyä, kun sanoinkuvaamaton voima pyyhki punaryssän miehet, naiset ja lapset lakoon, upotti multaan ja paiskasi tuleen. Se oli nuoruuden kukoistuksen aikaa. Se oli niitä päiviä kun uskoin horjumatta Suur-Suomeen, Adolf Hitleriin ja Suur-Saksan lopulliseen voittoon. Mutta parasta oli, että jokaikinen Kaukasiassa tapahtunut asia jäi sinne, yksikään sivullinen ei saanut tietää mitään.

Sanasto

Sumunheitin eli Hitler-urut = kuorma-auton lavalle asennettu raketinheitin, samantyyppinen kuin neuvostoliittolaisten ns. Stalinin urut, ts. Katjuša-raketinheitin.

kp = konepistooli

mg = saksalainen konekivääri

shähtruppi = partioretki

trossi = kuormasto, ts. huoltosaattue

höökivaunu = hyökkäysvaunu, so. panssarivaunu

höökiä = hyökätä

korohoro = krh eli kranaatinheitin

pakki = Panzerabwerkanone, panssarintorjuntatykki

kasti = Patronenkast, kk:n ammuslaatikko

Hiwi, ”Hilfswilligen” = vapaaehtoiset apulaiset, saksalaisten joukkojen operaatio Barbarossan aikana venäläisten, ukrainalaisten ja muiden Neuvostoliiton kansallisuuksien joukosta tai sotavangeista värvättyjä vapaaehtoisia sotilaita. Hiwit kantoivat saksalaista univormua, mutta heitä kohdeltiin huonommin kuin saksalaisia joukkoja tai näiden arjalaisiksi luokiteltavia SS-vapaaehtoisia.

Kertomus on julkaistu myös Nuori Voima-lehden Brutaali-numerossa 3-4/ 2014.

Esseen silpputyöläinen ruotii kapitalismia

Ville Ropponen kirjoittaja on esseisti ja vapaa toimittaja

Walter Benjamin: Keskuspuisto. Suom. Taneli Viitahuhta ja Eetu Viren. Tutkijaliitto 2014.

Miten kaikkialla arkielämään soluttautunut kapitalismi vaikuttaa elämäntapaamme yhä teknologisoituvissa suurkaupungeissa? Kuinka tämä näkyy taiteissa ja kulttuurissa?

”Tavara, joka on historiallisen lumeen viimeinen polttolasi juhlii riemuvoittoa, kun luonto itse saa tavaraluonteen”, Walter Benjamin kirjoittaa. Kyseinen teksti , katkelma ”Passagen-Werkistä” kuuluu Benjaminin tuotannon keskeisimpiin ja löytyy nyt myös käännösvalikoimasta Keskuspuisto. Se täydentää hyvin Benjaminilta aiemmin suomennettua tuotantoa.

”Lumeesta”Benjamin käyttää yleensä termiä ”aura”. Sen katoamiseen sarjatuotannon ja massojen yhteiskunnassa hän palaa yhä uudestaan. Edistysusko on yhtä myyttistä ajattelua kuin uskontojen lunastusopit, tietää Benjamin. Hän ennakoi nykyaikaa, jossa yhä useampi asia on alistunut markkinalogiikalle.

Benjaminin esseistiikka muistuttaa alati vaihtuvaa kaupunkia: koettu yhtyy luettuun, hetken havainnot abstrakteihin korkeuksiin. Filosofina Benjamin on runoilija, esseistinä yhteiskunnallinen näkyjen näkijä.

Taustalla kohisee 1920-1930-luvun Eurooppa. Epädogmaattisena vasemmistoajattelijana Benjamin on yhä ajankohtainen – elämmehän teknologisesti, yhteiskunnallisesti ja poliittisesti kiireellä muuttuvassa maailmassa.

Yhtenä ensimmäisistä Benjamin soveltaa metodia, josta tuli sittemmin eurooppalaisen esseistiikan kärkikuohua: tyylilajit yhdistyvät. Esseihtiminen on lumppujen keräämistä, Benjamin toteaa, vasta kierrättämällä syntyy todella tuoretta.

Esseiden aiheet vaihtelevat Baudelairen runoudesta Pariisin kaupunkikuvan muutoksiin, Mikki Hiiri-elokuvien ja surrealistisen taideliikkeen tulkintaan sekä Bertold Brechtin ”eeppisen teatterin” analyysiin.

Essee Tarinankertoja luotaa kokemuksen kuolemaa nykymaailmassa. Myöhemmin Benjamin lanseeraa kokemuksen köyhtymisen ”uudeksi barbariaksi”, mutta neutraalisti. Uudet barbaarit ovat pakotettuja keksimään uutta, rakentamaan keinotekoista luonnonmukaisen tilalle. Keinotekoisen huipentuma on Mikki Hiiren elämä, kulttuurin tuhoutumisen karnevaali, jonka päätepisteessä odottavat talouskriisi ja sota.

Benjamin kyseenalaistaa perinteisen historiankirjoituksen käsityksen menneisyydestä tarinana. Hän pyrkii katkomaan ”korkean” ja ”matalan” taiteen väliset piikkilangat. Porvarillista, epäpoliittista taidekäsitystä esseisti ei hyväksy: ”Taide uneksii aina politiikasta”.

Benjaminin oivallus on myös se, miten mainokset tekevät seksuaalisuudesta tavaran. Nyt puhutaan paljon ”ylierotisoitumisesta”. Harva tulee ajatelleeksi, että kyse on kaupallisen logiikan aiheuttamasta objektivoitumisesta.

Kapitalismia Benjamin pitää kulttiuskontona. Sen myytti on raha. Anteeksiannon sijasta kapitalismi perustuu velallisuuteen.

Esseissä vilahtaa tuon tuosta ”kyttyräselkäukon” vertauskuvallinen, pahaenteinen hahmo. Benjaminin tuotantoa tunteva tietää, että historianfilosofisissa teeseissä ”kyttyräselkä” muuntautuu vallankumouksen ja pelastuksen tuojaksi.

Benjaminin ajatuksista tulee olla montaa mieltä – tämä on esseen elinehto. Esseisti luotaa säihkyvällä tyylillä yhteiskunnallisia ja kulttuurisia vaihtoehtoja. Selkeitä vastauksia hän ei anna, mutta kallonsisäiset ristiriidat ovat tarpeellisia, jotta olisi mahdollista aprikoida toisin. Nykymaailmassakaan vaihtoehtoja ei ole liikaa.

Taneli Viitahuhta ja Eetu Viren ovat suomentaneet teoksen esseet erinomaisesti. Kiinnostavat mutta epätasaiset jälkisanat valottavat Benjaminin ajattelua ja esseistiikkaa.

Walter Benjamin

Kirjallisuuskriitikko, kääntäjä ja Frankfurtin koulukuntaan liitetty ajattelija Walter Benjamin (1892-1940) on omaehtoinen hahmo esseistiikan ja filosofian historiassa.

Akateemista uraa hän ei saavuttanut. Hänen habilitaatio- eli väitöksen jälkeinen tutkimuksensa Ursprung des Deutschen Trauerspiel (”saksalaisen tragedian alkuperä”) hylättiin Frankfurtin yliopistossa 1925. Benjaminista tuli akateeminen silpputyöläinen.

Teki itsemurhan syksyllä 1940 natsiuhan alla.

Kritiikki on ilmestynyt Helsingin Sanomissa 3.8.2014.

Maailmallisuuteen sairastuneita

Sven Lindqvistin esseistiikasta

Ville Ropponen

I

Esseistiikassa teemat ovat enemmän esillä kuin fiktiivisessä proosassa. Kirjallisuuskritiikissä, jopa tutkimuksessa, esseistejä usein luonnehditaan lähinnä keskeisen tematiikkansa mukaan, tyyliin ”N.N. analysoi uususkonnollisten arvojen ja maallistuneen nykykulttuurin välistä ristiriitaa”. Ehkä teemojen korostumisen takia esseissä nousevat esiin näkökulmat, käsitteelliset asennot ja mielipiteet. Esseisti ei voi yhtä helposti kuin prosaisti maastoutua fiktiivisten henkilöiden selän taakse ja esittää, että kyse on vain heidän käsityksistään.

Perinteisesti esseemuodossa on ollut tärkeää keskusteleva moniäänisyys. Tämä juontaa juurensa pitkälti Montaignen tyylistä. Montaignen elinaikana, jota leimasivat uskonsodat ja poliittinen kiistely, erilaisten näkemysten esittäminen ja äärikantojen suhteellistaminen oli tärkeää ja merkki kriittisyydestä. Aikakaudet toisaalta muuttuvat.

Uutta suomalaista 2000-luvulla esiin murtautunutta esseevirtausta on usein moitittu liian provokatiiviseksi ja kärjistäväksi. Meille on opetettu, että kärjistäminen merkitsee aina yksisilmäisyyttä ja saarnaamista, ja tämä taas tarkoittaa luisua mielipiteiden diktatuuriin.

Mutta unohdammeko, millaisessa kulttuurissa elämme? Nykyään, hampaattoman relativismin kukoistaessa, minkä tahansa näkemyksen julkinen esittäminen on helppoa. Usein ei pyydetä edes perusteluja. Näennäinen moniäänisyys on korvia kuumottavaa. Tällaisessa keskusteluympäristössä ”keskusteleva” repliikki lässähtää ja häviää usein äänten kakofoniaan. Kriittisyys saattaakin nyt vaatia kärjistämistä, jopa pamflettimaisuutta.

Vakuuttaakseen terävä repliikki tarvitsee taakseen vahvat perustelut, toisin sanoen riittävän pitkälle mietityn maailmankuvan. Ja juuri tämä loukkaa nykyihmistä, ei ”kärjistäminen” sinänsä. Nykyihminen haluaa nimittäin miellyttää kaikkia. Sirpaloituneessa ajassa ei voi tietää kenen apua seuraavaksi tarvitsee, ja siksi rationalisti pukeutuu kääntötakkiin. Jälkimodernissa yhteiskunnassa uskomme, että voimme rakentaa elämämme ja identiteettimme tyhjästä, joten myös arvojen tulee olla valittavissa kuin marketin hyllyltä. Luulotellun valinnan vapauden temaattinen rajaaminen on siksi loukkaus itse vapautta kohtaan.

Toisin kuin provokatiivisuus, löysien kolumnien julkaiseminen esseekokoelmina (Silverberg, Tontti ym.) ei ole häirinnyt ketään. Ei myöskään se, että suositut prosaistit julkaisevat tunnetussa kirjallisuuslehdessä velttoja muisteluksiaan tai esittelevät kirjallisuusmakuaan esseinä. Ja onko kukaan pohtinut, ovatko Helsingin Sanomien ”lauantaiesseet” nimenomaan esseitä? Korkeintaan hymähdämme ironisesti.

Kyse on myös siitä, että suomalainen esseistiikka on kehittynyt eri tavoin – joku voisi sanoa hitaammin – kuin muualla Euroopassa. Aiheet, joita muualla on käsitelty nonfiktion keinoin, ovat meillä ilmenneet omaelämäkerrallisessa ja realistisessa proosassa. ”Kärjistävä” esseetyyli on meillä uutta, vaikka muualla Euroopassa sitä on ollut jo pitkään.

Otetaan esimerkiksi Sven Lindqvist (s. 1932), yksi pohjoismaiden tunnetuimpia ja arvostetuimpia esseistejä. Lindqvistin esseistiikka on särmikästä ja värikästä, mutta samalla myös hillittömän ”kärjistävää” ja pamfletistista. Tästä huolimatta – tai juuri sen takia – Lindqvistin teokset ovat nimenomaan esseistiikkaa.

II

Sven Lindqvist on julkaissut kaikkiaan yli 30 teosta. Hän aloitti 1950-luvulla melko perinteisenä mietelmä- ja kirjallisuusesseistinä, jonka ensiteokset varmasti tyydyttävät myös nykysuomalaista ”keskustelevan” esseen armastajaa. Myöhemminkin Lindqvist on viljellyt yksityisiä ja esteettisiä teemoja. Esimerkiksi En gift mans dagbok (1978, ”Aviomiehen päiväkirja”) kertoo hänen avio-onnestaan, tasapainoilevasta idyllistä; En underjordisk stjärnhimmel (1984, ”Maanalainen tähtitaivas”) on kalenterikirja, joka kirjaa ja kommentoi taiteen ja historian tapahtumia.

Lindqvistin nykyinen maine pohjaa kuitenkin 1990-luvun alun jälkeen julkaistuihin kirjoihin. Esseistin sivilisaatiokriittisten teosten Tappakaa ne saatanat (1992, suom. 1996), Rasismin vastustajia (1995, suom. 1998), Nyt sinä kuolit! Pommien vuosisata (1999, suom. 2000) ja Terra Nullius. Matkalla ei kenenkään maassa (2005, suom. 2006) perustuksena toimivat matkakuvaukset tai omaelämäkerralliset muistot. Seiniksi Lindqvist pystyttää oppinutta analyysia sekä sitaatteja historiallisista, kaunokirjallisista ja filosofisista teoksista. Hän liukuu yleisestä yksityiseen ja takaisin. Hän sekoittaa yhteiskuntakritiikkiä ja kirjallisuudentutkimusta unennäköön, taidetta politiikkaan ja idyllisiä kuvaelmia kauhistuttaviin historiallisiin faktoihin. Eikä hän pysähdy faktoihin, vaan jatkaa pohtimalla imperialismin, rasismin, kansanmurhien ja sodankäynnin asemaa länsimaisen filosofian, historian ja ideologian kentässä.

Lindqvistin metodi on usein imperialististen ja rasististen historiallisten dokumenttien lähiluku. Asettamalla näitä dokumentteja rinnan toisenlaisten dokumenttien tai kontekstin kanssa Lindqvist paljastaa dokumenteissa ilmoitetun totuuden valheellisuuden tai vähintään puolueellisuuden. Metodin ansiosta rakentuu usein teräviä historiantulkintoja.

Niin kuin hyvissä kirjailijoissa aina, Lindqvistissä viehättää tyyli. Hän kirjoittaa kevyesti ja syvällisesti, iskevästi ja runollisesti, dokumentaarisuutta ja fiktiota omintakeisesti yhdistellen. Samalla Lindqvistin teoksissa kiteytyy 1900-luvun jälkipuoliskon esseistiikan peruspiirre, erilaisten kirjallisten lajien sulauttaminen yhteen ja samaan esseeseen. Tätäkään esseistiikan tyylipiirrettä ei ole Suomessa liiemmälti viljelty.

Teoksissaan Lindqvist on kokeillut monenlaisia muoto- ja rakenneratkaisuja. Esimerkiksi Nyt sinä kuolit! Pommien vuosisata rakentuu seitsemästä eri aihelinjasta ja numeroiduista katkelmista. Katkelmien lopussa mainitaan, missä numeroidussa katkelmassa aihelinja jatkuu. Kirjaa on tällä tavoin mahdollista lukea joko lineaarisesti alusta loppuun tai aihelinjan mukaan katkelmasta toiseen siirtymällä.

III

Lindqvistin poikkeuksellinen kirjailijalaatu näkyy selvästi, mutta niin näkyy myös hänen rajoittuneisuutensa, joka kumpuaa juuri ”kärjistyksistä” ja provokatiivisesta aiheenrajauksesta. Mutta ennen kuin mennään tähän, tarkastellaan hetki Lindqvistin neljän mainitun kirjan teemoja.

Teoksissa piirtyy tulkinta historiantutkimuksessa ”positiiviseksi ajanjaksoksi” usein määritellystä aikakaudesta Wienin kongressin (1815) ja ensimmäisen maailmansodan alun (1914) välillä. Tuolloin eurooppalaiset uskoivat, että ihminen on kasvanut ulos raakalaismaisesta ja sotaisesta menneisyydestään. Edessä piti olla järjen täydellistymisen ja kehityksen aikakausi. Puhuuko esseisti siis vain menneisyydestä? Ei, hän peilaa nykytodellisuutta historiaan ja esittää nykyisen syntyneen menneestä, mutta myös osittain toistavan sitä.

Lindqvistin mukaan ”positiivinen ajanjakso” oli myönteinen lähinnä länsimaalaisille. Euroopan pinta-ala on vain seitsemän prosenttia maailman pinta-alasta, mutta tällä hetkellä eurooppalaisperäiset ihmiset pitävät hallussaan 55 prosenttia maapallosta. Levittäytyminen oli huipussaan 1800-luvulla, kun nykyaikaistuvat suurvallat valloittivat ylivoimaisten aseidensa avulla ison osan maapallosta ja puhdistivat sen etnisesti, Lindqvist uskoo. Esseistin mukaan kansanmurhia on esiintynyt historiassa aina antiikin ajoista lähtien, mutta epidemian asteelle ne nousivat vasta 1800-luvulla. Rasismin synnyn Lindqvist jäljittää 1800-luvun alun Yhdysvaltoihin.

Lindqvistin näkökulma on epäilemättä velkaa Hannah Arendtin teokselle Totalitarismin synty (1949, suom. 2013). Arendt löytää totalitarismin juuret imperialistisen ajan politiikasta, erityisesti brittiläisen siirtomaaimperiumin byrokratiasta. Erään toisen Arendtin käsittelemän totalitarismilinjan Lindqvist sivuuttaa kokonaan, mutta palataan siihen myöhemmin.

Brittiläisen siirtomaapolitiikan seurauksia Lindqvist käsittelee vaikuttavasti teoksessaan Terra Nullius. Matkalla ei kenenkään maassa. Kirjassa yhdistyvät matkakuvaus nyky-Australiasta, aboriginaalien kansanmurhan historia ja kuvaus alkuperäiskulttuurin uudesta noususta.

Eurooppalaisen rasismin ja imperialismin teema huipentuu teoksessa Tappakaa ne saatanat, joka on ehkä Lindqvistin paras teos. Siinä hän kulkee sylimikron kanssa Saharassa etsimässä Joseph Conradia. Liike tilassa on samalla liikettä ajassa. Teoksen nimi on sitaatti Conradin romaanista Pimeyden sydän (1899, suom. 1968). ”Tappakaa ne saatanat”, tiivistää romaanin mystinen Kurtz, Kongojoen kauppa-aseman johtaja, eurooppalaisen sivilisaation tehtävän maailmassa.

Conradin aikalaisten mielestä muiden kansojen alistaminen oli biologisesti välttämätöntä, vahvemman oikeutta, joka luonnon lakien mukaan väistämättä johti ”alempien rotujen” tuhoon. Lindqvist esittää, etteivät kansanmurhat alkaneet eivätkä päättyneet natsien valtakauteen. ”Auschwitz oli nykyaikainen, teollinen sovellutus sille tuhoamiselle, jonka varassa Euroopan maailmanherruus oli jo pitkään levännyt”, hän kirjoittaa (s. 196).

Kirja synnytti ilmestyessään valtavan myräkän ruotsalaisella kulttuurikentällä. Lindqvistin kriitikot raivostuivat siitä, että hän kyseenalaisti juutalaisten kansanmurhan ainutlaatuisuuden ja esitti sen olleen seurausta imperialistisen ajan rotuideologiasta. Muutamat kriitikot väittivät Lindqvistin jopa kieltävän holokaustin, joka on vuodesta 1945 lähtien saanut olla lähes yksin 1900-luvun massaterrorin ja modernin raakalaismaisuuden synonyyminä.

IV

Millä tavoin Lindqvist sitten on rajoittunut ja pamfletistinen? Esseistin ruotsalaiset kriitikot olisivat voineet viitata (mutta eivät viitanneet) esimerkiksi siihen, että Lindqvist muistaa natsismin uhrit, mutta kommunismin uhrit hän unohtaa. Teoksissaan länsivaltojen inhottavuuksien väsymätön kriitikko ei nimittäin juuri edes mainitse ei-länsimaalaisten suurvaltojen, kuten Japanin, Kiinan, Venäjän tai Turkin valtapyrintöjä ja historiallisia rikoksia.

Esimerkiksi Rasismin vastustajia -teoksessa rotuennakkoluulojen vastustajat ovat kaikki yhdysvaltalaisia, brittejä, ranskalaisia tai saksalaisia eli länsimaalaisia. Onko siis niin, että vain länsimaissa on esiintynyt rasismia, jota sitten vain länsimaissa on vastustettu? Teoksessa Lindqvist myöntää, että varmasti muuallakin on rasismia. Aiheen rajaustaan hän perustelee tietämättömyydellä. Mutta onko kysymys vain tietämättömyydestä?

Teoksessa Nyt sinä kuolit! Pommien vuosisata Lindqvist esittelee vain länsivaltojen tekemien pommitusten historiaa. Sitä, miten japanilaiset tuhosivat Shanghain 1930-luvulla, miten Luftwaffe murskasi Itä-Euroopan kaupungit tai neuvostoilmavoimat pommitti Afganistanin kivikaudelle, ei edes mainita. Sama keskittyminen länsivaltoihin jatkuu myös Lindqvistin tuoreimmassa teoksessa Tavoitteena kansanmurha (2009, suom. 2009).

Mistä aiheen rajauksessa on kysymys? Johtuuko se ehkä jälkikolonialistisen historian ja kulttuurintutkimuksen valtavirran luomasta näköharhasta? Jälkikolonialistisessa tutkimuksessa analysoidaan pääasiassa länsimaiden kolonialismia ja imperialismia. Asia selittyy kaiketi sillä, että jälkikolonialismi on kukoistanut erityisesti länsimaissa, ja tutkijoista valtaosa on länsimaalaisia tai syntyisin länsimaiden entisistä siirtomaista. Esimerkiksi orientalismi-teoriastaan tunnettu Edward Said erittelee lähes yksinomaan länsimaiden orientalismia.

Kuitenkin käsitettä ”rikos ihmisyyttä vastaan” käytettiin ensi kerran vuonna 1915, kun Ranska, Britannia ja Venäjä tuomitsivat Turkissa tapahtuneen armenialaisten kansanmurhan. Tämä kansanmurha oli ensimmäinen 1900-luvun massamurhien sarjassa ja inspiroi muiden muassa Adolf Hitleriä.

Kyse ei ehkä sittenkään ole vain aiheen rajauksesta. Rasismin vastustajissa Lindqvist harmittelee, että yhtä sorrettua ryhmää puolustavat aktivistit ja tutkijat harvoin huomioivat muita sorrettuja ryhmiä, vaikka kyseessä on yhtäläinen sorto. Herää siis kysymys, miksi kirjailija itse toimii samoin.

Yhtä lailla herää kysymys, miksi Lindqvist, joka useassa teoksessaan perkaa Darwinin perintöä kriittisesti, ei mainitse samanaikaista eurooppalaista ajattelijaa Marxia. Darwin ei keksinyt rotuoppia, mutta hänen teostensa jälkeen rasismista tuli salonkikelpoista, ja tieteelle lankesi rooli valtapolitiikan oikeuttajana. Darwinismi vaikutti eugeniikan, natsien eutanasia-ohjelman ja rotuun perustuvan tuhoamisen taustalla. Eikö tulisi yhtä lailla pohtia, millä tavoin Marx ja hänen käsityksensä, joista itse asiassa monet olivat samantapaisia kuin Darwinilla, ovat vaikuttaneet marxilaisen liikkeen kautta maailman politiikkaan ja kommunismin rikoksiin?

Nämä saattaisivat olla turhia ja jopa naiiveja kysymyksiä, jollei Lindqvistin oma nuoruuden tuotanto lisäisi ihmetystä. Lindqvistin läpimurtoteoksena pidetyssä Myytti Wu Tao-tzusta (1967, suom. 1968) kuvataan 1960-luvun lopun Kiinaa eriskummallisesti. Lindqvist puhuu kyllä lyhyesti Kiinan sanan- ja ajatuksenvapauden puutteesta, sorrosta, ihmisten yhdenmukaistumisesta ja kärsimyksistä. Silti hänen loppupäätelmänsä on: ”Puolue tunnusti nämä erehdykset ja koetti korjata ne. Venäläiset olivat jo sanoutuneet irti stalinismistaan. Maolaisuus oli alun perin hyväluontoisempaa. Kaikki näytti olevan kunnossa.” (s. 125)

Lisäksi Lindqvist sivuuttaa vain vuotta aiemmin tapahtuneen Kiinan kulttuurivallankumouksen terrorin. Hän jättää mainitsematta Maon ”suuren harppauksen” aiheuttaman nälänhädän, mutta päivittelee Intian köyhyyttä ja tuloeroja. Hänestä Intia todistaa, ettei väite demokratian tarjoamasta inhimillisemmästä kehitystiestä ole totta.

Lindqvist, länsivaltojen iljettävyyksien tuleva analyytikko, kierteli 1960- ja 1970-luvulla laajasti myös Etelä- ja Väli-Amerikkaa. Teoksessa Heittovarjo (1969, suom. 1970) Lindqvist tuntee myötätuntoa latinalaisamerikkalaisia vallankumousliikkeitä kohtaan. Kuubassa hän rekisteröi sananvapauden puutteen ja poliittiset vangit, mutta terroria hän ei mainitse. Kuuban valtiollinen sensuuri ja Castron henkilökultti johtuvat hänestä vain Yhdysvaltain kauppasaarrosta. Kuuba on Lindqvistille tulevaisuuden maa.

V

Lindqvistin näkökulman rajoittuneisuus ja pamfletistisuus näyttävät olevan selvästi osoitettavissa. Esseistin intellektuaaliset lähtökohdat tuntuvat olevan kylmän sodan aikakaudessa. Hän vaikuttaa edelleen kieltäytyvän kajoamasta nuoruutensa pyhiin lehmiin, kommunismiin ja ei-länsimaalaisten suurvaltojen moraaliseen vastuuseen. Kumma kyllä, näkökulman rajoittaminen ei silti vähennä Lindqvistin esseistiikan tehoa, eikä hänen viestinsä vaikuttavuutta. Hänen esittämänsä läntisen kulttuurin ja ideologian kritiikki säilyy.

Kenties kärjistävä näkökulma pakottaa meidät ajattelemaan. Kun Lindqvist pohtii vain läntisen kulttuuripiirin vastuuta historian ja nykyhetken ongelmista, hän tulee samalla – tietoisesti tai tiedostamattaan – sanoneeksi, ettei muilla kuin länsimailla ole väliä. Valtaosa kommunismin uhreista oli venäläisiä, kiinalaisia ja muita ei-länsimaalaisia. Kun heidän historialliseen kokemukseensa ei oteta kantaa, se lakkaa olemasta. Lindqvistin valikoidusti kriittiset teokset osoittavat näin paradoksaalisesti, että globalisaatiosta ja kansainvälisyydestä huolimatta lännen ja idän välillä vallitsee yhä juopa – ehkä jopa isompi kuin teollistuneen pohjoisen ja kehittyvän etelän.

VI

Lindqvist on ikään kuin nykyesseistin protyyppi, esseistin, joka ei voi välttää kärjistyksiä, provokaatiota ja pamflettimaisuutta. Ei, koska esseisti on sairastunut ”maailmallisuuteen”. Se tarkoittaa sitä, että hän saa jakaa tai joutuu jakamaan aikakautensa ihmisten käsitykset. Esseisti joutuu ottamaan kantaa moraalisiin kysymyksiin, ja tämä on toimintaa, jossa on puolueellisuuden, ”intellektuaalisen itseruoskinnan” ja jopa naurettavuuden vaara.

Miksi on näin? Koska esseisti uskoo tavoittavansa todellisuuden, koska hän pyrkii puhumaan todellisuudesta. Hänellä ei ole mahdollisuutta pysähtyä preparoimaan kieltä lyyrisin työkaluin partikkeleiksi, joita yhdistellen voi luoda älyllisiä pelejä, jotka liittyvät – kuinkas muuten – tietotekniikan edistysaskeliin. Esseisti ei suositun prosaistin tapaan pyri kertomaan ”koukuttavia tarinoita”, joita määrittävät valtamediassa esillä olleet aiheet tai kustantajan ajatukset siitä, mikä kiinnostaa ja menee kaupaksi.

Roikkuessaan todellisuudessa kuin onkimato koukussa esseisti ei voi kieltää ”maailmallisuuttaan”. Hän ei voi paeta universaaliksi julistetun estetiikan ja yleispäteviksi kuviteltujen merkitysten maailmaan. Ei, esseisti yrittää puhua todellisuudesta ja aikakaudesta. Hänen on pakko näytellä ”vihaisen tyypin” roolia. Juuri siksi hänen on rajattava aiheensa, kärjistettävä ja maalattava pääväreillä, ilman pastellisävyjä, vaikka sille virnisteltäisiin tai sitä pidettäisiin ”rajoittavana tendenssimäisyytenä”.

Kirjoittaja on esseisti ja fanaatikko.

Sven Lindqvistin suomennettu esseetuotanto

Myytti Wu Tao-tzusta (1968)

Heittovarjo (1970)

Maasta kasvaa valta (1975)

Tappakaa ne saatanat (1996)

Aavikkosukeltajat (1997)

Rasismin vastustajia (1998)

Nyt sinä kuolit! Pommien vuosisata (2000)

Terra Nullius. Matkalla ei kenenkään maassa (2006)

Tavoitteena kansanmurha (2009)

Essee on julkaistu Kritiikki VIII -lehdessä (Kevät 2013)