Pitäisikö Lenininpuisto nimetä uudelleen? Kenties Maiju Lassilan mukaan?

Perussuomalaisesta puolueesta (PS) oudon kierosti kesällä eronnut Sininen tulevaisuus, nyttemmin Siniseksi puolueeksi ( saks. Das blaue party/ ven. Golubaja partija) supistunut ryhmä on tehnyt aloitteen Helsingin kaupunginvaltuustossa. Tai tarkemmin ryhmän kaksi edustajaa. ”Sampo Terho ja Jussi Niinistö kävivät Lenininpuiston kimppuun” otsikoi Helsingin Sanomat 12.10. juttunsa aiheesta. Eikä vielä mitään, parivaljakko haluaa nimetä puiston uudelleen ”Ukko-Pekan” mukaan.

Huomion keskittämistä täten Alppilassa värjöttelevään puistopahaseen voisi pitää surkuhupaisana, ellei se heijastaisi ajan henkeä. Ennen kuin jatketaan siihen, olisiko puiston nimen vaihdossa sittenkin järkeä, hengähdetään. Siis hetkinen, kuka ihmeen Ukko-Pekka?

Per Evind Svinhufvud tietenkin. No, kuka hitto hän sitten on? Niin, Svinhufvud ei tosiaan ollut vain Suomen ensimmäinen valtionhoitaja ja kolmas presidentti, kuten siniset persut asian ilmaisevat, vaan myös vuoden 1918 saksalaissuuntauksen johtajia, ”Suomen saksalainen kuningas”-hankkeen puuhamies ja melko autoritaarinen nationalisti, jonka asetus joulukuussa 1918 vapautti rikosoikeudellisesta vastuusta kaikki sisällissodan tai sen jälkiselvittelyjen aikana laittomiin teloituksiin ja muihin sotarikoksiin osallistuneet valkoiset. Suomalaisten fasistien kapinoidessa Mäntsälässä keväällä 1932 Svinhufvud piti kuuluisan radiopuheensa, joka sai nahkapäät rauhoittumaan ja keskittymään siitä lähtien pääasiassa keskinäiseen äkseeraukseen. Ukko-Pekan oma poika oli tiettävästi kapinallisten joukossa. Jatko-sodan aikana Svinhufvud tuki suur-Suomi aatetta.

En nyt puutu siihen onko kyseessä kokoomuksen kosiskelu, sillä seisoihan Svinhufvud juuri kyseisen puolueen riveissä. Voi olla, että näemme pian sinisten – tai ainakin sen torpedojen – sulautuvan kokoomukseen. Tärkeämpi kysymys on se, etteivät esitetyt perusteet Lenininpuiston nimen vaihtamiseksi sinänsä ole vääriä, niin ärsyttävää kuin onkin, että siniset ne esittävät, vaikka eivät he tietenkään ole perusteita itse ajatelleet. Jokainen historiaa syvällisemmin tunteva tietää, että Lenin oli väkivaltainen bolševikkipomo ja jollei hirmuhallitsija niin vähintään hyvin autoritaarinen johtaja, joka hyväksyi pöyristyttävän laajan sortopolitiikan ja puhdistukset.

On toki toinen kysymys täytyykö historiallisten paikkojen nimiä ylipäänsä muuttaa. Eikö Leninin nimen esiintymiselle Helsingissä ole historiallisia perusteita, oli miten tahansa, hänellä kun oli tietty vaikutus Suomen itsenäistymisessä, olivat motiivit mitkä tahansa ja niin pois päin. Tai jos historiallisten nimien muuttamisen linjalle lähdetään, niin onko se loputon suo? Eikö meillä ole muitakin kyseenalaisten henkilöiden, kuten vaikka tunnettujen rasistien mukaan nimettyjä paikkoja ja miksei näitä voisi myös nimetä uudestaan? Tulisiko esimerkiksi poistaa Lauri ”Tahko” Pihkalan patsas olympiastadionin läheltä sillä perusteella, että Pihkala osallistui sisällissodan 1918 aikana sotarikoksiin ja ”roturealisti” oli oikeuttamassa myös valkoisen armeijan punavankeihin kohdistamia mielivaltaisia teloituksia? Ja entä Mannerheimin patsas – onko marskikaan puhdas pulmunen?

Kuinka vain niin tietyt perusteet Lenininpuiston nimen muuttamiselle joka tapauksessa löytyy. Ei meillä ole Mussolininpuistoakaan, vaikka fasismi olikin sotien välisessä Suomessa yllättävän suosittu ideologia. Toisaalta ei siihen kai mitään lakia ole, etteikö diktaattoreita ja kansanmurhaajia saisi muistaa. Joka tapauksessa se on parempaa kuin unohtaminen.

Esitän kuitenkin vastaehdotuksen, sillä Ukko-Pekan puisto on täysin naurettava ehdotus. Millä nimellä Lenininpuistoa sitten pitäisi kutsua? Kenties Stalininpuistoksi? No, ei nyt sentään. Ollaan nyt kotimaisten kesken saunassa. Edvard Gyllinginpuisto olisi sekin ehkä vähän yliampuvaa, vaikka Gyllingiä voisikin Suomessa muistaa enemmän. Kenties puiston voisi nimetä naisen mukaan – vaikka Miina Sillanpään puistoksi?

Osuvin uusi nimi olisi kuitenkin – ei Algot Untolan – vaan Maiju Lassilan puisto.

Tämä eittämättä 1900-luvun alun suomalaisista kirjailijoista monipuolisin, kokeellisin ja tuotteliain toimi sisällissodan aikana Työmies-lehden päätoimittajana. Kirjoituksissaan pisteliäs kynä kehotti molempia osapuolia välttämään laittomia teloituksia ja terroria. Saksalaisten vallatessa Helsingin Lassila ei lähtenyt pakoon, koska ei katsonut tehneensä mitään väärää. Kuinkas sitten kävikään?

Kirjailijan laitonta teloitusta 21. toukokuuta 1918 saapui seuraamaan melko sekalainen seurakunta. Kustantajat kohtelevat toisinaan kirjailijoitaan epäreilusti, mutta harva tulee tarkkailemaan kirjailijan teloitusta. Lassilan kohdalla läsnä oli hänen kustantajansa Eino Railo. Lisäksi kirjailijat Kyösti Wilkuna, Toivo Tarvas ja Toivo T. Kaila saapuivat todistamaan kollegansa ja kilpailijansa listimistä. Tiettävästi saattovartiosotilaiden joukossa oli myös tuleva dadaistirunoilija Gunnar Björling. Niin innokkaita saattajat olivat, etteivät malttaneet odottaa saapumista ampumapaikalle Suomenlinnaan. Lassila heitettiin kesken matkaa veneestä ja varmuudeksi vielä kuula perään. Onnettoman kirjailijan ruumis kipattiin Santahaminan joukkohautaan, jonka päälle Suomen armeija sittemmin rakensi sikalan.

Ei, ei ja kolme kertaa kielto! Ei Ukko-Pekan turpeaa naamaa, eikä Leninin kaljua, vaan Maiju Lassilan puisto.

Ville Ropponen

Lenin ja Sampo Terho

Sata vuotta sitten Lenin ja Sampo Terho olivat kavereita.

• Tehdään vallankumous, sanoi Lenin.
• Tehdään vain, kansallinen, sanoi Terho.
• Ei, minä kannatan kansojen itsemääräämisoikeutta, sanoi Lenin.
• Juuri niin, sanoi Terho.

Tekivät vallankumousta. Tuli Soini vastaan.

• Ministeri-audin penkki hiertää, sanoi Soini.
• Tule mukaan, tehdään vallankumous.

Tuli mukaan. Tekivät vallankumousta. Tuli Orpo vastaan.

• NKVD:n lastenkodissa, johon minut laitettiin on ikävää, haluan mieluummin Hitler-Jugendin hoiviin tai sitten ihan SOTE:en.
• Tule mukaan, tehdään vallankumousta.

Tekivät vallankumousta. Tuli Sipilä vastaan.

• Valtio ei enää anna minulle polkumyynnillä omaisuutta, sanoi Sipilä, en ole miljardööri, olen enää satatuhattööri.
• Tule mukaan, tehdään vallankumousta.

Tekivät vallankumousta ja tekivät vallankumousta ja lopulta kävi niin, että valta kumoutui.

• Voi helvetti, lihamuki on tyhjä, sanoi Soini.
• Ikkunassa on Gallen-kallela, sanoi Terho.
• Proletariaatin diktatuuri, sanoi Lenin.
• Haluan kyykyttää kaikkia, sanoi Orpo.

S.O.S. - hallitusta onnitellaan!

Suomen perheyrittäjät onnittelevat kapeaharteista miljonääri, insinööri, pääministeri Juha Sipilää hänen avaraotsaisista ja ripeistä toimistaan työttömien kansalaisten tarkkailun ja velvoittamisen lisäämiseksi, palkansaajien, ammattiliittojen ja kaikenmaailman dosenttien aseman alentamiseksi sekä sananvapauden rajoittamisen parissa!

Suomen nuoret yrittäjät onnittelevat plastillisuutta uhkuvien kasvojen onnellista omistajaa, valtionvarainministeri Petteri Orpoa valoisista ja ideologiaa tunnustavista leikkauksista heikoimmin toimeentulevien selviämiseen sekä laajasydämisistä tulonsiirroista suuryrityksille luokkayhteiskunnan palauttamiseksi!

Suomen suomalaiset yrittäjät onnittelevat suurta ja mahtavaa suomalaista, ulkoministeri Timo Soinia hänen kansanomaisesta työstään kansanryhmien positiivisen syrjinnän vähentämiseksi ja negatiivisen syrjinnän lisäämiseksi, kansan kahtia jakamiseksi ja itäisen ulottuvuuden uusvanhoista askelista.

Ja lopuksi

Suomen nuoret perheelliset taideyrittäjät onnittelevat kulttuuriministeri Sampo Terhoa hänen sinimustasta panoksestaan taiteilijoiden pakkoyrittäjyyden lisäämiseksi, taiteen tuen vähentämiseksi ja suuntaamiseksi klassiseen suomalaiseen kulttuuriin (kuten Perussuomalaisille nuorille ja niin sanotusti traditionalistisille pienlehdille)
sekä käsitteen ”rotu” tuomisesta kulttuuripoliittiseen keskusteluun.

Sammosta purkautuu terhoja eli perussuomalaista taidetta

Ilmarinen, Lemminkäinen ja Väinämöinen (Joukahaiselle oli pantu vähemmistökielto ja koko mies reservaattiin, sillä oli vinot silmät ja saamelainen pärstä) lähtivät ryöstämään Sampoa Pohjolasta. Vakuutusyhtiön pääkonttorissa Helsingin keskustassa oltiin hämmästyneitä, mutta annettiin lopulta periksi vastaan sanomattomalle troikalle ja sen yhden ajatuksen suunnitelmalle, jota ei edes vihreiden ja vasemmistoliiton vaalivoitto ollut saanut sumenemaan. Halla kulki aholla.

Sampo lastattiin kaupunkimaasturin takapenkille ja lähdettiin kaasuttelemaan kohti Arkadianmäkeä.

• Nyt voitais vähän kokeilla, loihe lausumaan Lemminkäinen.
• Ai niin kuin vittu mitä, kysyi Ilmarinen.
• Sampoa tietenkin, vastasi Väinämöinen ja kosketti kapinetta kansanomaisesti.

Siinä sitä koeteltiin niin kuin uutta huumausainetta. Seisottiin liikennevaloissa, eikä maksettu autoveroa. Ähäkutti!

Sammosta alkoi purkautua ulos terhoja. Niitä tuli tulvimalla, virtana, kymenä, koskena, ei korvalla, vaan viinalla kirkkaalla, silkkaa ryöppyä, ysköstä, ihmetystä, uskotonta, kaskeamatonta kirmailua ja laiduntamista.

Niitä terhoja, jalopuiden sikiöitä, käytiin istuttamassa keskuspuistoon, josta osa oli tosin jo ehditty kaavoittaa rikkaiden asuinalueeksi. Siellä niitä kasteltiin pissimällä, ja pian kasvoi yksivärisiä mutta terhakoita puita.

• Seteleitä kasvaa, sanoi Väinämöinen.
• Lihamukin viipaleita ne on, sanoi Ilmarinen.
• Rahaa menee, sanoi Lemminkäinen.

Ilmarinen päätti takoa tai siis pumpata itselleen barbaran, tai naisen. Lemminkäinen lähti sotimaan Saudi-Arabian tukemiseksi Jemeniin, suomalaisilla aseilla tietenkin: ratatatata-tatata, mustia kaatuu – siitäkin voidaan tehdä kulttuuria. Väinämöinen veti terhon nenäänsä ja yski pitkään yksikseen.

• Kuinka meillä on aina tällaista, valitti Väinämöinen, eikä osannut sopeutua ajanhenkeen ja eläkkeelle.
• Se on sitä perussuomalaista taidetta! huusi Joukahainen, joka oli karannut reservaatistaan, halusi revitellä ja sulautua enemmistöön.
• Ei laiteta Tony Halmeen pakertamaa maissipaskaa, jossa on sivellin keskellä, Kiasmaan kuitenkaan, kysyi Väinämöinen.
• Välillä meillä pyöri puolukka pillussa, kun Marjatta synnytti, vastasi Joukahainen edelleen enemmistöön sulautumista jäljitellen.
• Antakaa ihmisten elää, ajatella ja tehdä työtä. Älkää tappako heidän luovuttaan ja yritteliäisyyttään, hengitti jostain paikalle lennähtänyt Aino, hukkumaisillaan kulttuurikielteiseen ilmapiiriin.

Isänmaa istui hiljaa, kun äidinkieltä poljettiin. Äidinkieli lensi mieluusti pois, avarammille aavoille. Valtiolaiva kulki peräsin kovana, vanaveteensä syljeskellen, hädin tuskin postmodernin jälkeisen romaanin kaavoja tajunneena, passiivisena niin kuin tolkun ihmiset ja oudoksuen pian kasvoillaan paistavaa auringonjumala Ammon Ra:n ilmettä, joka ennusti ukkosta.