Tasapainoilua sapelinterällä

Antonia Arslan: Kiurunkartano. Suomentanut Kari Klemelä. Mansarda 2016. Romaani 219 s.

Italianarmenialaisen Antonia Arslanin (s.1938) Kiurunkartano on pieni suuri romaani erään suvun tuhoutumisesta. Useita palkintoja keränneellä teoksella on pohjaa kirjailijan sukulaisten kohtaloissa Anatoliassa vuonna 1915. Arslanin kerronnallisten keinojen monipuolisuus mahdollistaa sen, että laajan ja raskaan kansanmurha-aineiston pohjalta on syntynyt taiturimaisen kevyt ja värikäs teos.

Pääosaan romaanissa nousevat armenialaiset naiset. Arslanin teos pöyhii psykohistoriallisia tabuja samantyyppisesti kuin Sofi Oksasen Puhdistus (2008).

Apteekkari Sempadin suku elää anatolialaisessa pikkukaupungissa. He ovat varakkaita toisin kuin valtaosa muista armenialaisista, ja suku on eräänlainen yhteisön keskipiste. Sivistyneinä ja Eurooppaan kallellaan olevina he edustavat armenialaista älymystöä, joka 1900-luvun alussa elätteli toiveita vähemmistöjen aseman parantumisesta osmanien valtakunnassa. Toisin kävi: nuorturkkilainen Ittihad-hallitus käynnisti lopullisen ratkaisun.

Reilu kolmasosa romaanista kuvaa tapahtumia ennen kansanmurhaa, joskin jatkuvat lyhyet ennakoinnit luovat dramatiikkaa. Arslanin impressionistinen kerronta on aistivoimaista, koristeellista, yksityiskohtaista, ja sittenkin tiivistä ja elliptistä. Tämä on italocalvinolaista keveyttä: tasapainoilua sapelinterällä. Dokumentaarisuutta kehystää runollinen, humoristista raakalaismainen.

Välillä seurataan Italiaan muuttaneen Jervant-sedän valmistautumista vierailulle sukunsa luo Anatoliaan. Italia liittyy maailmansotaan 24. huhtikuuta 1915, rajat sulkeutuvat ja veljen matka peruuntuu. Samana päivänä alkaa armenialaisten kansanmurha. Jervantin kautta käsitellään eloonjääneiden syyllisyyttä ja maanpaon armenialaisten assimilaatiota, eräänlaista kansan häviämistä sekin.

Romaani on täynnä sivujuonien alkuja, peruuntuneita lähtöjä, tapaamisia jotka eivät toteudukaan; langanpäät vain törröttävät, lukijan on itse kuviteltava loput. Tarinoiden alkuja kerrotaan esimerkiksi kirkkoa maalaavista kaksosista, jotka ovat lähdössä isänsä perässä Amerikkaan sekä armenialaisen Azniv-neidon ja turkkilaisen upseerin Djelalin orastavasta suhteesta, jossa romantiikka tussahtaa alkuunsa. Perheen Araksi-keittäjätär taas pelastuu Smyrnaan ja päätyy bordelliin Aleksandriaan, mikä mainitaan ”onnenkantamoiseksi”.

Nuorturkkilaisten äärinationalistisen, rasistisen ideologian mukaan jo vuosisatoja alempiarvoisina pidetyt kristilliset vähemmistöt, armenialaiset, assyrialaiset ja kreikkalaiset, oli tuomittu hävitettäväksi. Kertomus ”petollisten armenialaisten nujertamisesta” kietoutui osaksi kansallista identiteettiä, eikä Turkki ole vieläkään myöntänyt tapahtunutta. Ei tämä ole täysin yllättävää: Suomessakin valkoisten joukkojen toimeenpanemia punavankien ja siviilien laajoja joukkomurhia sisällissodan 1918 jälkeen peiteltiin ja kaunisteltiin vuosikymmeniä.

Turkissa armenialaisten kansanmurhan käsitteleminen on tabu. Orhan Pamukin romaani Lumi (2003) vain viittaa armenialaisten tuhoon. Länsimaissa kansanmurhaa on käsitelty eniten Yhdysvalloissa, jonne valtaosa kansanmurhasta selvinneistä länsiarmenialaisista emigroitui.

Euroopassa tunnetuin teos lienee Itävallan juutalaisen Franz Werfelin laaja romaani Musa Dahgin neljäkymmentä päivää (1933). Werfel kirjoitti romaania vastarintaan nousevista armenialaiskylistä samaan aikaan, kun Hitler suunnitteli juutalaisten lahtaamista. Italialaisten Tavianin veljesten Arslanin romaanin pohjalta 2007 ohjaama samanniminen filmi on ensimmäinen eurooppalainen elokuva, jossa kansanmurhaa käsitellään suoraan.

Kuin Werfeliltä lainatulta tuntuu Kiurunkartanon kertojan tapa vaihtaa jatkuvasti näkökulmahenkilöä. Päähenkilöitä ei oikeastaan ole, vaan tapahtumia kuvataan suvun eri jäsenten ja läheisten kautta. Ulkopuolinen, melko kaikkitietävä kertoja virittää tyylilajin lievästi eeppiseksi. Kronikkakertojan tapaan kertojan ote on muisteleva ja itsereflektoiva. Kertoja hallitsee kertomustaan ja pohtii tuon tuosta henkilöiden rooleja, motiiveja ja mahdollisuuksia selvitä tarinassa.

Kansantarujen ainekset välähtävät, samoin kristilliset symbolit. Tämä liittyy ikivanhan armenialaiskulttuurin perinteiseen kristillisyyteen.

Arslanilla on kiinnostava taito hidastuttaa kerrontaansa tärkeissä kohdissa esimerkiksi esinemaailman tarkasteluun. Vain hetki ennen kuolemaa hyvänahkaisen Sempadin ajatukset harhailevat porvarillisen elämän joutavissa pikku iloissa: kartanon tenniskentän viimeistely, tuliterä krokettimaila, uusi kaari-ikkuna, lasimaalaukset ja wieniläinen piano. Inhimillistä, mutta ei liian inhimillistä.

Turkkilaiset santarmit, zaptiet saapuvat, ja kartanolla tapahtuu hirveitä.

”Punainen kukka Šušanigin sylissä on aviomiehen pää, joka on irtileikattuna lennähtänyt hänen syliinsä”.

Romaanissa on joitakin rajun väkivallan kuvauksia. Esimerkiksi kun pieni Henriette on piiloutunut äidin hameen alle: ”... isän kaulasta lennähtänyt verisuihku kastelee hänet esiliinan lävitse ja tulvahtaa äidin turvapaikan miellyttävään pimeyteen”.

Yleisesti ottaen romaanissa kuitenkin kuvataan väkivaltaa hienovaraisesti ja etäännytetysti verrattuna kansanmurhasta selvinneiden muisteluksissa mainittuihin mielikuvituksellisiin raakuuksiiin. Arslan on onnistunut salakuljettamaan teokseen jopa eräänlaista lämpöä, valoakin. Ittihad-hallituksen toimia selvitetään vain parissa kohtauksessa. Islamilaisen papiston roolia kansanmurhassa ei käsitellä. Turkkilaiset näytetään ristiriitaisina ihmisinä, joilla on toimilleen erilaisia motiiveja.

Se on hyvä taiteellinen ratkaisu. Samalla romaani kenties nostaa esiin sovituksen mahdollisuuden.

Miespuolisten armenialaisten murhaamisen jälkeen naiset, tytöt ja vanhukset pakotetaan kuolemanmarsseille Anatolian halki kohti Syyrian Aleppoa ja Dayr az Zawrin autiomaata. Kurdirosvot ja zaptiet ryöstävät marssijoilta kaiken jo alkumatkasta. Ihmisiä nöyryytetään, hakataan ja tapetaan, jolleivat he näänny nälkään, janoon tai uupumukseen. Tietä reunustavat ruumiit.

Armenialaisten naisten osa on erityisen kova: jollei heitä raiskata, he joutuvat myymään itsensä leipäpalasta. Muuten ruoaksi on vain ruohoa. Jos naiset kääntyvät islamiin ja menevät turkkilaisen kanssa naimisiin, he saattavat ”pelastua”, mutta joutuvat ikiajoiksi kätkemään armenialaisuutensa.

Romaanin lopulla esiin kimmahtaa perheen ystävien, kreikkalaisen itkijänaisen Ismenen ja turkkilaisen kerjäläisen Nazimin kehittelemä pelastusjuoni. Sen avulla aiotaan vapauttaa Aleppoon keskitysleirille selviytyneet Šušanig ja osa lapsista. Kun mukaan liittyvät kerjäläisten veljeskunta sekä Aleppossa asuva Sempadin lääkäriveli ja tämän ystävätär, Ranskan konsulin vaimo, tapahtumat sävyttyvät itämaiseksi veijaritarinaksi – se on kuin posetiivin soitto kansanmurhan mustuudessa.

Kari Klemelä on suomentajana pitkän linjan ammattilainen, joka kustantamonsa Mansardan kautta julkaisee laadukasta käännöskirjallisuutta pienistä kielistä. Kiurunkartanon hän on suomentanut tavallistakin paremmin.

Ville Ropponen

Kritiikki on ilmestynyt Parnasson numerossa 1/2017.

Akram Ailisli kirjoittaa lyyristä minimalismia kansanmurhan muistoista

Ville Ropponen

Akram Ailisli

Azerbaidžanilaisen Akram Ailislin (Naibov, s.1937) pienoisromaani Kiviset unet on väkevä teos. Se onnistuu rouhaisemaan kahta Azerbaidžanin tabua: Vuoristo-Karabahin sotaa ja azerien osallisuutta armenialaisten kansanmurhaan sata vuotta sitten. Teoksen julkaisu 2013 nosti myrskyn Azerbaidžanissa.

Kivisten unien alussa suosittu näyttelijä Sadai Sadygly tuodaan henkihieverissä bakulaiseen sairaalaan. Sadagly on hakattu kadulla hänen yrittäessään auttaa armenialaista naapuriaan. Pahoinpitelyn taustalla ovat tammikuun 1990 Bakun pogromit, joissa hakattiin, raiskattiin ja tapettiin satoja armenialaisia. Vuoristo-Karabahin tilanne kuumensi tuolloin kahden kansan välejä. Pian syttyi sota.

Sairasvuoteella Sadygly uneksii kotikylästään Ailisista, jota synkentää verenvuodatuksen muisto. Kuten kirjailijanimi ”Ailisli” jo sanoo, kirjailijakin on kotoisin samasta kylästä.

Ailisli kirjoittaa ilmaisuvoimaista, lyyristä minimalismia. Lähes dokumentaarinen realismi saumautuu uniin ja vertauskuviin, kuten surmattuun ketunpoikaseen. Liisa Viitasen suomennos on taitava. Tämä ei ole orhanpamukilaista turkkilaisen perinteen laveutta tai amerikkalaisten tiiliskiviromaanien jaarittelua. Ailisli sanoo kolmessa lauseessa saman, johon länsimainen käyttäisi kolme sivua. Raskaita aiheita käsitellään hämmästyttävän kevyesti, mestarin kädellä.

Kivisten unien venäjänkielinen alkuteos on kirjoitettu 2006. Ailisli empi pitkään teoksen julkaisua ennen kuin antoi sen venäläiselle lehdelle 2013. Vastaanotto Azerbaidžanissa olikin raju.

Ailislia syytettiin ” maanpetturiksi”, ja azeriälymystö poltti julkisesti hänen kirjojaan. Itsevaltainen presidentti Alijev riisti Ailislilta kansankirjailijan arvonimen ja peruutti eläkkeen. Jopa kirjailijan korvan irtileikkaamisesta luvattiin palkkio. Osa azeriälymystöstä tuki Ailislia, samoin kuin kansainväliset ihmisoikeusjärjestöt. Maaliskuussa 2014 Ailislia ehdotettiin Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi.

Kivisissä unissa liikutaan Sadyglyn lisäksi hänen läheistensä, kuten näyttelijäkäverin, vaimon tai hoitavan kirurgin tarinoissa. Pikaelämänkertojen kautta valotetaan Azerbaidžanin nykytilaa ja palataan Ailisiin. Siellä itse kivi uneksii menneisyydestä, erityisesti vuosista 1918-1919, jolloin Turkin ja Azerbaidžanin armeijat surmasivat alueella kymmeniä tuhansia armenialaisia.

Kivisiä unia voi pitää jo neuvostoaikoina tunnetun Ailislin laajan tuotannon tilinpäätöksenä. Teos on sielunmessu ja kansallinen itserippi. Ailisli vitsoo lisäksi armotta niin azerinationalismia kuin vallanpitäjien autoritarismia ja korruptiota.

Azeriyleisön raivon herätti erityisesti Sadyglyn hahmo, jonka suulla teoksessa arvostellaan islamin perinteisiin kuuluvaa poikien ympärileikkausta. Lisäksi Sadygly unelmoi matkustavansa Armenian kirkon pääpaikkaan Etšmiadziniin, jotta voisi kääntyä kristityksi ja rukoilla anteeksiantoa muslimien pahoista teoista armenialaisille. Ailislia syytettiin siitä, ettei hän kuvaa armenialaisten tekemiä azerien joukkomurhia Karabahissa.

Ailislin näkemyksen mukaan jokainen kansa on kuitenkin vastuussa ennen muuta omista teoistaan. Muiden pahoilla teoilla ei voi selittää omia rikoksia.

Akram Ailisli: Kiviset unet (Ne ko vremeni vesna). Suom. Liisa Viitanen. Into. 150 s.

Vuoristo-Karabahin sota 1988-1994

• Sota syttyi, kun Azerbaidžanin neuvostotasavaltaan kuuluneen Vuoristo-Karabahin armenialainen enemmistö äänesti liittymisestä Armeniaan. Ennen sotaa ja sen aikana vainoja ja etnisiä puhdistuksia sekä Azerbaidžanissa että Armeniassa.
• Sota laajeni, kun Armenia ryhtyi tukemaan Vuoristo-Karabahin armenialaisia.
• Sota päättyi tulitaukoon ja Armenian voittoon. Vuoristo-Karabah liittyi käytännössä Armeniaan. Yksikään valtio ei ole tunnustanut tilannetta.
• Ei rauhansopimusta, vaan jäätynyt konflikti. Azerbaidžanin ja Armenian joukot ovat kahakoineet edelleen Vuoristo-Karabahissa.
   mini
  
  
  Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomissa 23.7.2015.