Ihmisen pelottava joustavuus

Nir Baram: Hyviä ihmisiä. Romaani. Suomentanut Anja Meripirtti. Otava 2014.

Israelilaisen Nir Baramin (s.1976) Hyviä ihmisiä sijoittuu vuosiin 1938-1941 ja mankeloi totalitarismeja ja juutalaisten joukkotuhoa. Teos poikkeaa israelilaisessa kirjallisuudessa: se ei kerro toisesta maailmansodasta, eikä näkökulma ole uhrien.

Päähenkilöt, Thomas Heiselberg ja Aleksandra, ”Saša”, Veinnberg menevät työhön natsi-Saksan ja Neuvostoliiton terrorikoneistoihin. Enemmän kuin varsinainen historiallinen romaani kirja on filosofinen ja allegorinen tutkielma moraalista, yhteiskunnasta ja aatteista.

Kulttuuriviittaukset ja pohjatekstit tuovat romaaniin kerroksia. Teosta saattaa lukea nykyhetkeä vasten. Tarinaa voi rinnastaa kahtiajaettuun Israeliin, ääriliikkeiden ja talouskurin Eurooppaan tai jopa länsivaltojen ja Venäjän vastakkainasetteluun.

Amerikkalaisen suuryrityksen Miltonin Saksan tytäryhtiössä uraa luonut Thomas saa potkut. Hän ryhtyy soveltamaan Miltonille kehittämäänsä bisnessuunnitelmaa kiipiäkseen Ulkoministeriössä. Thomasin ”puolalaisen ihmisen mallia” käytetään sodan sytyttyä oikeuttamaan terrori Puolassa.

Saša on ydinfyysikkovanhempien – viittaus Andrei Saharoviin ja Jelena Bonneriin – runoilijuudesta haaveileva tytär. Vanhempien ystävät ovat neuvostovaltion kriittistä kermaa. Terävimpänä äänenä on runoilijatar Nadežda – viittaus juutalaisiin Osip ja Nadežda Mandelštamiin. Kun Sašan vanhemmat pidätetään, hän koettaa pelastaa edes veljensä. Hänen onnistuu saada työtä NKVD:ssa kuulustelijana, joka ”auttaa” muotoilemaan tunnustuksia. Saša osallistuu Leningradin intelligentsian likvidoimiseen.

Thomas ja Saša ovat opportunisteja, manipuloivia uraohjuksia, jotka valitsevat pahan palkkalaisuuden.

Hyviä ihmisiä tarkastelee tärkeimmän pohjatekstinsä Robert Musilin romaanin Mies vailla ominaisuuksia (1930-1943) tavoin vaikeutta sovittaa suuria aatteita käytännön elämään.Thomas vertaa itseään Musilin romaanin Ulrichiin. Tämän tavoin Thomas on modernin aikakauden prototyyppi. Hän muistuttaa nykyään palvottua bisnestyyppiä, jonka kunnianhimoa eivät häiritse moraaliset estot. Tavallaan Baram rinnastaa ekonomistisen ideologian totalitarismeihin. Saša on kulttuuri-ihminen, josta tulee ideologian kättä nuoleva vahtikoira.

Molemmat myös uskottelevat voivansa työssään tasoittaa aikakauden raakuutta. Romaanin mukaan on vain harvoja asoita, joita ihminen ei tekisi selvitäkseen hengissä. Teoksen nimi ei ole vain ironiaa. Kysymys koskee todellisuuden ja illuusioiden välistä ristiriitaa. Tosiasiat ovat usein jotain muuta kuin millaisina ne meille näytetään tai mitä haluamme uskoa.

Moniaineksinen romaani seisoo tasapainossa. Baram kirjoittaa tiivistä, ilmaisuvoimaista tekstiä. Romaanihenkilöt on muotoiltu nopein vedoin särmästi. Kerronnan taidokkuus näkyy: terrorikoneistojen työntekijöitä kuvataan neutraalisti ja kammottavia poliittisia päätöksiä selostetaan eleettömästi.

Romaani on käännetty saksan kautta; suomennos on erinomainen.

Thomas ja Saša kohtaavat Brestissä, Saksan ja Neuvostoliiton Puolan jaon rajalla. He tapaavat valtioidensa edustajina yhteisen sotilasparaatin valmistelun merkeissä. ”Hyvät teothan eivät pese verta käsistä”, toteaa Saša. Silti sekä hän että Thomas takertuvat hupenevaan toivoon, että paraati voisi estää suurvaltojen sodan. Paraatin suunnittelu rinnastuu Musilin suuren romaanin paralleeliaktion valmisteluun.

Hyvien ihmisten loppu sävyttyy myyttisesti vaikuttavassa loppunousussa.

Ville Ropponen

Kritiikki on julkaistu Parnassossa 1/2015.

Euroopan peilin sirpaleita

Ville Ropponen

Leif Salmén: Maanalainen moskeija, Teos 2013, suomennos Arto Häilä, esseitä, 270 s.

Leif Salmén on 2000-luvun esseeteoksissaan Kävelyllä Leninpuistossa (2000), Palatsi Bosborin rannalla (2005) ja Alas Akropoliilta (2008) inventoinut eurooppalaisuutta ja länsimaiden henkistä perintöä, pohtinut uskontoja ja ruoskinut vallanpitäjiä. Kahdeksannessa esseeteoksessaan Maanalainen moskeija hän jatkaa pitkälti ennestään tutuissa aiheissa. Nyt hän ”tarkastelee maanosamme sekasortoista nykytilaa”, kuten teoksen kansiliepeessä muotoillaan. Ensi näkemältä teoksen rakenne muistuttaakin kaaoottista parveilua muurahaispesässä.

Tänä vuonna Eino Leinon palkinnon saanut Salmén on monipuolinen kirjailija ja toimittaja, jonka lukeneisuus on suurta, välistä niin suurta, että hän tuntuu työntävän sitä lukijan syliin kuin lumikolalla. Esseissä rynnistetään usein yhdestä aiheesta toiseen niin että heikompia hirvittää.Useimmiten Salmén vetää hyvin yhteyksiä eri aikakausien ilmiöiden välillä – tämä on Montaignen ajoista ollut klassisen esseistiikan laatuleima. Teksti liikkuu viime vuosien uutisten vaiheilla, mutta niitä taustoitetaan menneisyyden esimerkeillä. Suomalaisen kulttuuriesseistiikan tapaan pöyhitään Euroopan historian vitriinejä. Maantieteellisesti esseissä saapastellaan lisäksi Turkissa, lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa.

Lehdistön ja yleisen mielipiteen synnystä hypätään suomalaiseen luontosuhteeseen, kosmopolitismin ja ylikansallisuuden ristiriitaan, maaseudun ja kaupungin konfliktiin, terrorismiin, huumekauppaan sekä kristinuskon juutalaisuuden ja islamin historian pohdintaan. Julius Caesarin ajan Roomasta siirrytään Ranskan vallankumoukseen, moderniin rationalismiin, Oswald Spengleriin ja länsimaiden rappioon.

Salmén kirjoittaa siinä mielessä klassista esseistiikkaa, ettei tyylilajeja juuri sekoitella. Korkeintaan joskus vilahtaa pamfletistista tai päiväkirjamaista sävyä. Muutamat tapahtumakuvat, kuten se miten Istanbulin katukauppiaat kertovat arkipäivän islamista, tuovat sekaan konkretiaa. Kielikuvilla tai yllättävillä ilmaisuilla Salmén ei juuri loista, vaan pysyttelee asiaproosan neutraaleilla väylillä. Vanhemman polven esseisteistä hän eroaa siinä, että pyrkii väkevään aikalaisanalyysiin. Usein Salménin skeptis-kyynisen äänen ärinää kuuntelee kiinnostuksella. Mistä oikein on kysymys?

Teoksen pääteemat pusertuvat esiin ennen muuta esseissä ”Tappavat utopiat” ja ”Arkkienkeli Gabrielin virhe”. Kyse on utopismin kritiikistä ja ideologioiden purkamisesta. Utopismia Salmén havaitsee niin sokeassa tieteis- ja edistysuskossa kuin monoteististen uskontojen vaiheilla. EU-huumassakin on samoja elementtejä, niin myös länsivaltojen julistamassa loputtomassa ”terrorismin vastaisessa sodassa”, jota länsivallat eivät voi voittaa sotilaallisin keinoin. Aiemmista teoksista tutusti Salmén povaa monoteismin rappiota ja polyteismin uutta nousua.

Polyteismi on oikeastaan sama asia kuin moniäänisyys. Ja juuri sitä Salmén kaipaa nyky-Eurooppaan. Eikä ihme, ainakaan Suomessa esimerkiksi kriittistä EU-keskustelua ei paljon kuule. Pönäkän nationalismin nousua Salmén vastustaa, mutta silti Euroopan voima piilee sen moninaisuudessa. EU:n keskusjohtoisuuden ja autoritarismin kasvu vie kehitystä toiseen suuntaan, euronationalismiin ja demokratian purkautumiseen. Nykyään politiikka on väistämättä myös globaalia, mutta paikallisuuttakaan ei saa unohtaa, muistuttaa Salmén. Vain politiikka jolla on yhteys paikalliseen ja arkielämään voi säilyä todella demokraattisena, uskoo esseisti.

Paikallisuutta Salmén etsii Savon kulttuurimaisemasta muistellen Suomen sodan taisteluja Runebergin Vänrikki Stål iltalukemisena. Nyky-Savo muistuttaa hänestä siirtomaata, ihmiset ovat menettäneet kulttuurinsa ylikansallisen konsumerismin keskellä. Ja silti Savo on niin hyvässä kuin pahassa osa globaalia kulttuuria, halusimme tai emme.

Salménia lukiessa tulee usein mieleen miten itsekunkin olisi tärkeää tuntea taloustiedettä, aikamme munkkilatinaa, joka heiluttaa kohtaloita. Yhtenä pettävistä nykyutopioista esseisti pitää taloudellista uusliberalismia, joka rampauttaa hyvinvointivaltiota ja vaatii jatkuvia sosiaaliturvan heikennyksiä ja veronalennuksia. Kuten katolinen kirkko keskiajalla tulkitsi Jumalan tahtoa skolastiikan avulla, taloustieteilijät tulkitsevat nyt luonnonvoimaksi väitettyä globaalikapitalismia talousliberalististen teorioiden avulla. Ja kuitenkin eurokriisi ja kapitalismin kriisi ovat seurausta ihmisten teoista, poliittisten ja taloudellisten päättäjien kyvyttömyydestä, tietää Salmén. Finanssimarkkinoita tulisi säädellä ja talousjärjestelmää muuttaa, mutta euroeliitti vastustaa, hän kirjoittaa.

Eliitin kyltymätön ahneus ja politiikkojen tarjoilemat kangastukset ovat ikuinen ja jatkuvasti ajankohtainen teema. Miksi vastuuttomat bisneksen uhkapelurit ovat aikakauden sankareita, kyselee Salmén. Länsimaalaisten ylimielisyys sen sijaan on hieman uudempi ilmiö. Itseriittoisuuden huipentumana Salmén esittää historioitsija Francis Fukujaman lanseeraamaa ”historian loppua”, liberaalin markkinatalouden merkeissä täydellistynyttä yhteiskuntaa. Täydellisyys tuntuu olevan kaukana EU:n utooppisen projektin vuotaessa yhä pahemmin, Salmén toistelee useasti kokoelmassa. Historia näyttää jatkuvan: vaikuttaa siltä, että jälkinationalismi saattaa merkitä myös jälkidemokraattisuutta.

Välillä Salmén muistelee nuoruutensa uskoa kommunismiin ja näkee samanlaista sinisilmäisyyttä nykyajassa. Nykyihminen suosii ristiriidattomuutta, koska se on psykologisesti helpointa. Tulkitsen, että juuri tästä nousee utopioiden kaipuu, josta esseisti puhuu. Salmén painottaa ristiriitojen sietokykyä, realismia ja suhteellisuudentajua.

Kun teoksen lukee loppuun asti, esseiden aluksi sekavalta tuntuva ryteikkö alkaa löytää muotoa. Monestakin vilahtavasta aihelmasta olisi saanut kertoa teksteissä pidempään, mutta kun aiheita toistetaan monta kertaa, punainen lanka pilkistää viimein kulman takaa. Teoksen neljä viimeistä esseetä ovat rakenteellisesti tiiviimpiä; tekstien pääteeman ympärillä kierretään kärsivällisesti. Tai ehkä yhä uudestaan toistuvat aihelmat saavat näissä teksteissä kiteytyksensä? 

Teoksen jäntevästä lopusta huolimatta esiin pusertuu kysymys, joka koskee laajemminkin Salménin esseistiikkaa: pitääkö esseeteoksen rakenteen olla kuin lankakerä, jolla kulkukissa leikkii, vai kuten huolella suunniteltu kirjastorakennus, jossa jokainen hyllymetri on luetteloitu tarkasti kortistoon? Matti Pulkkisen romaania koskevaa lausumaa mukaillen esseeteos saattaa olla kuin sika, joka syö mitä tahansa. Mutta ei teoksesta sutta tule, vaikka sille syöttäisi seulotumpaa ravintoa.

Joka tapauksessa tämän teoksen luettuaan ymmärtää, ettei monoliittista Eurooppaa ole olemassa. Ei ainakaan sellaista Eurooppaa, jota voi tähystellä siististi ja hallitusti kokovartalopeilistä. Maanosan kuvastin on palasina ja sirpaleet piilossa, syrjässä ja varjossa niin kuin Yeraltii Camii, maanalainen moskeija, Istanbulin alla.

Teksti on ilmestynyt myös Parnasson numerossa 5/2013.

Löysähköä pohdintoa nyky-Venäjästä

Boris Kagarlitsky: Neukkulaan ja takaisin. Suomennos Teppo Eskelinen. Into Kustannus Oy. Like 2010, 94 s.

Venäjä tuntuu olevan taas liikkeessä. Suomalaisia kiinnostaa itänaapurin kehitys. Boris Kagarlitskyn kirjoituskokoelma Neukkulaan ja takaisin julkaistaan Liken Into-paflettisarjassa, jossa on ilmestynyt pippuroituja puheenvuoroja.

Marxilaistaustainen sosiologi Kagarlitsky oli toisinajattelija jo neuvostoaikoina.

Häneltä aiemmin suomennettu teos Hajonnut monoliitti (1992) analysoi Neuvostoliiton jälkeistä kulttuurielämän muutosta ja oli aikoinaan osuva. 2000-luvun Venäjään Kagarlitsy ei tunnu saavan otetta.  

Pamfletiksi Neukkulaan ja takaisin on lepsu, eikä uusia näkökulmia nyky-Venäjään juuri löydy. Lyhyissä artikkeleissa Kagarlitsky koettaa kuvata Venäjän taloudellista ja poliittista muutosta. Artikkelit typistyvät usein yhteenvedoiksi tyyliin ”miten uusi eliitti syntyi” tai ”mitä on ohjattu demokratia”. Byrokraatit ja oligarkit kamppailevat keskenään, Kagarlitsky uskoo. Hän tarjoilee Venäjän poliittisen lähihistorian pikakurssin. Uusimpia aikoja Kagarlistky käsittelee vähän, lähinnä vain Georgian sotaa ja toimittajamurhia, joita on Venäjällä riittänyt.

Kirja on selvästi tehty ulkomaiselle yleisölle; alkuteos on ilmestynyt brittiläisessä sarjassa ”What was communism”. Ehkä kirjan nimi selittyy tältä pohjalta, muutoin nimi ei vastaa sisältöä.

Putinin kaarti eli ”Pietarin tšekistit” on noussut valtaan miehittääkseen talouselämän, Kagarlitsky tietää. Uudeksi valtionideologiaksi kommunismin tilalle on soviteltu nationalismia. Valtapuolue Yhtenäinen Venäjä on syrjäyttänyt muut puolueet; virkamieskoneiston sisällä on valtataistelua, mutta poliittisilla kysymyksillä ei ole mitään merkitystä.  Kreml hallitsee mediaa. Vaalit voisi hyvin lopettaa ja arpoa duumapaikat, sekin olisi nykyistä demokraattisempaa, heittää Kagarlitsky.

Mitä olisi tehtävä, kun talouskriisi ei vienyt Putinin hallinnon kannatusta? Medvedev on käynnistänyt modernisaatio-projektin, jolle Kagalitsy nauraa ääneen. Ei modernisaatiota voi tuoda yhteiskuntarakenteeseen, jossa vallitsee uskonnollinen pimitys, ikivanha kaupankäyntityyli ja jossa eliitti haikailee 1800-luvulle. Venäläiset virkamiehet ovat uuden teknologian kimpussa kuin apina käsipuhelimen kanssa, Kagarlitsky vitsailee. Enemmän uudistusta kaipaa Venäjän yhteiskunta.

Kagarlitsky on kyyninen. Liberaalilla oppositiolla ei ole kansan tukea. Kansallisbolševikit on osa äärikansallista liikettä. Myös Kommunisteilla on yhteyksiä fasistiliikkeisiin, kuten siirtolaisvastaiseen DPNI-järjestöön. Muuta poliittista ohjelmaa oppositiolla ei Kagarlitskyn mielestä ole kuin hallituksen kumoaminen. Lisäksi oppositio ”lietsoo epävakautta”, väittää Kagarlitsky.

Ei Kagarlitskyn resepteissäkään ole hurraamista. Venäjän ongelmien ratkaisuksi sosiologi ehdottaa kansallistamista ja ”oligarkkien vallan rajoittamista”. Mutta eikö tämä tie jo neuvostoaikoina käyty loppuun? Jotenkin kaikki liittyy Kagarlitskyn päätelmään, että ylikansallinen uusliberaali politiikka on vastuussa myös Venäjän kehityksestä, jopa Georgian sodasta, mutta sosiologi ei selitä väitettään tarkemmin.

Kiinnostavinta on kuvaus vapaiden ammattiliittojen ja lakkoliikkeen noususta. Kagarlitsky vaikuttaa tuntevan Venäjän ay-liikkeen, mutta pysähtyy analyysissaan puolitiehen.

Neukkulaan ja takaisin on epäselvyydessään ja ylimalkaisuudessaan sen verran tasapaksu, että tulee mieleen miksi ihmeessä teos on pitänyt suomennuttaa.

Ville Ropponen

Kritiikki on ilmestynyt myös Kalevassa 10.1. 2011.

Talousteorian alkeita

Eilen sain hyppysiini uuden työhuoneeni avaimen. Työtilan löysin loppujen lopuksi melko helposti Kontulan läheltä toimistorakennuksesta. Valtaisa se ei ole, mutta riittävä kirjalliseen työhön, ja vuokrakin on Helsingin mittakaavassa kohtuullinen. Vuokra-aika alkaa oikeastaan vasta tammikuun ensimmäisestä päivästä, mutta huoneessa aiemmin majaillut pietarilaissyntyinen yrittäjä Vladimir ei enää tarvinnut huonetta ja teki lähtöä. Juuri häneltä sain huoneen avaimen.

Vladimir huristeli valkoisella urheilumallisella autolla. Hän heitti minut Itäkeskukseen ja kertoili matkalla pyörittävänsä useaa yritystä. Autokaupan Suomesta Ukrainaan hän lopetti menekin laskun vuoksi ja siirtyy nyt kosmetiikan ja naisten hattujen maahantuontiin.

- Talouskriisi, se on vain sana, ei sellaista ole olemassa, eikä se haittaa, Vladimir filosofoi.

Myönsin, että myös laskusuhdanteen aikana joku aina selviää. Silti kansainväliset finanssimarkkinoiden heilahdukset vaikuttavat paljon yrittämisen kannattavuuteen, työpaikkojen saatavuuteen, ihmisten taloudelliseen tilanteeseen ja sen sellaiseen.

- Siltä se päälle päin näyttää, mutta se on illuusiota, Vladimir sanoi salaperäisesti. - Kriisi ei vaikuta muuten kuin siten että rahaa on vähemmän liikkeellä. Kuitenkin ihmisillä on rahaa, vaikka kuinka paljon, sillä nykyään he eivät tajua sen arvoa.

- Raha koostuu työstä, Vladimir kiihtyi ja teki kädellään työntekoa kuvaavan liikkeen. - Mitä enemmän teet työtä, sitä enemmän saat rahaa.

Myönsin periaatteen oikeaksi. Huomautin, että riippuu silti paljon siitä millaista työtä tekee. Monen työntekijän osa on nykyään kehno, ja ylipäänsä työntekijöiden asema ollut laskusuunnassa.

- Kun minä saavuin Helsinkiin minulla oli taskussa viisikymmentä Amerikan dollaria, Vladimir julisti. - Nyt taas, en viitsi sanoa kuinka paljon minulla on rahaa, mutta aika tavalla enemmän, hän virnisti.

Siis ryysyistä rikkauksiin. Mieleen pompahtivat oitis sankaritarinat Yhdysvaltain 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun suurkaupungeista ja kultakentiltä, mutta en sanonut mitään.

- Sinä kun olet asunut Virossa ja Venäjällä... Vladimir sanoi viitaten aiempaan jutuskeluumme. - Tiedät, että ihmiset siellä... he eivät halua tehdä työtä. Mutta työtä on tehtävä - silloin rikastuu, on turha valittaa, rahaa on ympärillä paljon ja sitä voi saada niin paljon kuin haluaa, jos on ahkera.

Vladimir vaikutti jollain tavalla tyypilliseltä menestyneeltä maahanmuuttajalta, jonka asenne muita maahanmuuttajia ja ylipäänsä ihmisiä kohtaan oli muuttunut ankaraksi ja kovaksi. Hän uskoi vilpittömästi, että kaikki, aivan kaikki elämässä oli ihmisestä itsestään kiinni. Todellinen amerikkalaisen unelman airut. Jos haluat rikastua niin rikastu, jos pysyt köyhänä, työttömänä, syrjäytyneenä ja päähänpotkittavana niin se on oma vikasi.

Vladimir jarrutti ja pysäytti urheiluautonsa Itäkeskuksen bussipysäkille. Kiitin kyydistä ja jätin tämän Suomen Rockefellerin ja uusliberalistisen ajan iskurityöläisen oman ihmeellisen onnensa kuljetettavaksi.

Nousin portaat, ylitin Tallinnanaukion, jonka nimeä en koskaan ole ymmärtänyt, ja syöksyin kauppakeskuksen huminaan, tuhlaamaan rahaa, törsäämään, ostamaan tavaroita edullisesti, sillä olihan joulun jälkeinen alennusmyyntien aika, kapitalismin kuumentuneiden välitysten lämmössä ihmiset rynnivät toistensa ohi, lomitse ja yli, purivat, pusersivat, repivät ja nauroivat saadakseen käsiinsä kappaleen markkinatalousunelmaa ja kulutusta, hyvinvoinnin valtaväylältä pudonneita isoja murusia. Enkä minä ollut totisesti pekkaa pahempi!