Krimin tataarit vaativat oikeuksiaan

Krimin tataarit järjestävät ensi viikolla oman kansanäänestyksen asemastaan. He eivät kuitenkaan ole kokonaan torjuneet yhteistyötä Krimin uuden hallinnon kanssa.

VILLE ROPPONEN

Krim on nyt virallisesti liitetty Venäjään. Niemimaalla elää silti yhä vähemmistö, joka vastustaa liitosta: Krimin tataarit. Tataarien Kurultai eli kansalliskokous vaati viime kuun lopulla vähemmistölle autonomiaa. Vaatimuksessa jätettiin täsmentämättä minkä valtion yhteydessä autonomiaa vaaditaan.

Tataarit aikovat järjestää ensi tiistaina eli 15.4. oman kansanäänestyksen asemastaan Krimillä. Alueen kahdesta miljoonasta asukkaasta tataareja on noin 300 000.

Krimin uusi valta on houkutellut tataareja puolelleen lupaamalla heille viidesosan hallintoviroista ja tataarille virallisen kielen asemaa. Nämä ovat oikeuksia, joita Ukraina ei ikinä myöntänyt. Mutta tataarit eivät oikein luota Venäjään. Heillä on karvaita kokemuksia Krimin äärivenäläisistä kasakkajärjestöistä.

Taustalla on myös toukokuun 1944 pakkosiirto: neuvostodiktaattori Josif Stalin karkotti tataarit Krimiltä Keski-Aasiaan syytettynä yhteistyöstä natsien kanssa. Viime aikoina Krimillä on liikkunut huhuja uudesta pakkosiirrosta. Tataaritalojen oviin on piirrelty rukseja – vanhoja tataareja tämä muistuttaa keväästä 1944.

Tataarien keskusjärjestö Mejlisin mukaan 16.3. järjestetetyssä kansanänestyksessä Krimin Venäjään liittymisestä äänesti vain kolmannes asukkaista; valtaosa tataareista boikotoi äänestystä. Krimin hallinnon mukaan äänestäneitä oli yli 80 prosentia. Tataarit sanovat heillä olevan hallussaan todisteet huijauksesta.

Mejlis on kansalaisjärjestö, sillä Ukraina ei myöntänyt sille poliittisen puolueen tai elimen asemaa, vaikka se käytännössä edustaakin valtaosaa Krimin tataareista.

Tuen hakemista sekä myönnytyksiä

Mustafa Jemilev, Mejlisin entinen puheenjohtaja ja legendaarinen neuvostoajan toisinajattelija, on kiertänyt maailmalla hakemassa tukea tataareille. Puhuessaan YK:n turvallisuusneuvostossa New Yorkissa maaliskuun lopussa Jemilev toisti väitteen Krimin äänestyksen väärennöksestä. Hän vetosi Budapestin 1994 sopimukseen, jossa Venäjä ja USA sitoutuivat puolustamaan Ukrainan rajojen koskemattomuutta vastineeksi, että maa luovutti ydinaseensa. Puhe sai Venäjän YK-edustajan raivoihinsa.

Krimin tataarien kansanäänestyksellä on kiire, sillä määräysten mukaan krimiläisiä, jotka eivät ole huhtikuun loppuun mennessä ottaneet Venäjän kansalaisuutta tullaan kohtelemaan ulkomaalaisina. Ei-kansalaisilla ei olisi äänioikeutta, eivätkä he voisi työskennellä valtion laitoksissa. Mejlisin mukaan vain harvat tataarit haluasivat ryhtyä Venäjän kansalaisiksi.

Tataarit ovat myös tehneet myönnytyksen. Kurultai päätti suostua yhteistyöhön Krimin hallituksen kanssa. Paikallisen ATR-kanavan omistaja Lenur Ismailov nimitettiin Kurultain edustajana Krimin varapääministeriksi. Mejlisin varapuheenjohtaja Zaur Smirnov nimitettiin Krimin kansallisuusasioiden komitean johtajaksi.

Aika näyttää miten tataarit onnistuvat takaamaan oikeutensa Krimillä. Toistaiseksi ei ainakaan ole varsinaisen etnisen konfliktin vaaraa venäläisten ja tataarien välillä, vaikka monet ovat sitä pelänneet.

Neuvostoliiton laajin toisinajattelijaliike

Krimin tataarien liikkeellä on pitkä perinne oikeuksiensa ajamisesta passiivisen vastarinnan avulla. Kamppailu sai alkunsa karkotuksessa Keski-Aasiassa Stalinin kuoleman (1953) jälkeen.

Tataariaktivistien ensimmäinen polvi uskoi, että neuvostovalta ratkaisee heidän ongelmansa. Tuhannet vetoomuskirjeet viranomaisille koristeltiin oikeaoppisesti sitaateilla Leniniltä – tuloksetta.

Tataariliikkeen toinen polvi, johon nuori Mustafa Jemilev liittyi 1960-luvulla, kääntyi neuvostovaltaa vastaan. Enää ei uskottu, että tataarien edes haluttiin palaavan Krimille. Ymmärrettiin, että tataarien tapaus oli osa Neuvostoliiton yleistä ihmisoikeustilannetta.

Krimin tataarit loivat suhteita Neuvostoliiton ihmisoikeusjärjestöihin ja -aktivisteihin, kuten Andrei Saharoviin, Pjotr Grigorenkoon ja Ilja Kabaihin. Osa tataariaktivisteista alkoi vaatia laajemminkin demokratiaa, kansalaisoikeuksia ja sananvapautta. He järjestivät mielenosoituksia ja kansalaistempauksia. Krimin tataarien liikkeestä kasvoi tavallaan laajin toisinajattelijaliike Neuvostoliiton historiassa.

Jemilev perusti Saharovin ja 13 toisinajattelijan kanssa 1969 Neuvostoliiton ihmisoikeuksien aloiteryhmän, joka vetosi YK:hon. Neuvostovalta iski takaisin. Jemilev sai kaikkiaan kuusi vankilatuomiota ja istui yhteensä 17 vuotta leireillä.

Lopulta Neuvostoliiton hajottua tataarit pääsivät palaamaan Krimille.

Krimin kansat

* Venäjä valloitti Krimin tataareilta 1783. Neuvostojohtaja Nikita Hruštšev siirsi Krimin Venäjän neuvostotasavallalta Ukrainalle 1954.

* Krimiläisistä venäläisiä on 58 prosenttia, ukrainalaisia 24 prosenttia ja tataareja 14 prosenttia. Venäjä on puhutuin kieli. Krimin 600 koulusta krimintataaria opetetaan vain 14:ssa ja ukrainaa seitsemässä.

 

 

Artikkeli on julkaistu Kansan Uutisten Viikkolehdessä 11.4.2014 ja saman lehden nettisivuilla 13.4.

Venäjän toisinajattelijat on taottu koboltista?

Demokraattinen radikalismi vierii kapeana mutta kestävänä purona Venäjän historiassa Aleksander Radiševista helmikuun vallankumouksen kautta neuvostodissidentteihin.

Lueskelen Valeri Panjuškinin teosta Erimieliset (suom. Kirsi Luoma, Like 2010), jossa Panjuškin rakentaa sykähdyttävää dokumenttiproosaa Toinen Venäjä -liikkeen ja muun Venäjän opposition edesottamuksista. Kirja alkaa Erimielisten marssilta Moskovasta marraskuussa 2007 ja päättyy Erimielisten mielenosoitukseen Pietarissa muutama päivä myöhemmin. Siinä välillä Panjuškin silittelee auki uuden Venäjän kehityksen alkaen Neuvostoliiton hajoamisesta ja jeltsiniläisestä 1990-luvusta päätyen Putinin vallankiristyksen vuosiin, joiden loppua ei näy. Tarina keritään auki 12 oppositioaktivistin kautta, joiden näkökulmia kirjoittaja eläytyvästi vuorottelee.

Panjuškinin kirja on dramaattinen, tietorikas ja erittäin hyvin kirjoitettu. Huumoria ja ironiaakaan ei ole unohdettu. Venäjän opposition poliittisista suuntauksista oikeistolaisista sosiaalidemokraatteihin ja kansallisbolševikkeihin piirtyy monipuolinen ja ristiriitainenkin kuva, samoin oppositioaktivisteista. Kiiltokuvista ei ole kysymys.

Ei jää epäilystä siitä, että Putinin autoritaarinen komento on melko suoraa jatkumoa bolševismille, jonka ydin esimerkiksi Kommunismin mustan kirjan (toim. Stéphane Courtois, 1997, suom. 2001) mukaan ei ole marxilaisuudessa, vaan militarismissa ja harhautuneessa darwinismissa. Putinistien sosiaalidarwinistinen projekti rakentaa Venäjälle kovaa vauhtia sekurokraattista harvainvaltaa. Ja komentavan nomenklaturan viholliset murskataan vähintään yhtä raa'asti kuin synkeimpinä Brežnevin aikoina.

Olen kerran tavannut Panjuškinin Helsingissä. Syystalvella 2007 hän oli markkinoimassa tuolloin suomeksi ilmestynyttä kirjoittamaansa Hodorkovskin elämänkertaa Mihail Hodorkovski - hiljaisuuden vanki (suom. Jukka Mallinen 2007). Panjuškin puhui Suomalais-venäläisen kansalaisfoorumin tilaisuudessa Pressiklubilla, jossa Hufvudstadsbladetin toimittaja Elisabeth Nordgren naureskeli hänelle. Kirjailijalla on nimittäin pieni vaiva: hän änkyttää puhuessaan. Mutta mitäpä siitä. Minusta Panjuškin oli hyvin sympaattinen. Kaljuksi ajeltuine päineen ja silmälaseineen nelikymppinen kirjailija teki itseironisen intelligentin vaikutelman. Ja hän oli rohkea: sanoi asiat suoraan, vaati Putinin vallan rauhanomaista kumoamista, mutta ei kursastellut myöskään kritisoida oppositioleiriä, rakentavasti tietenkin.

Kylmän sodan aikana lännessä tuettiin innolla neuvostodissidenttejä. Mutta miksi niin moni täällä suhtautuu nyt venäläisiin toisinajattelijoihin ja Venäjän oppositioon olankohautuksin, jopa pilkallisesti?