Verson pääkirjoitus

Vähintäänkin 25 vuotta kypsyneen uusliberalistisen talouspolitiikan kielonmarjat ovat korjattavissa myös meillä. Hyvinvointivaltion kondomi on puhkaistu uuden luokkayhteiskunnan tieltä. Päätöksenteko keskittyy yhä pienemmälle ryhmälle, verohelpotukset ja panamakarkelointi rikkaille, vastikkeettomat edut suuryrityksille. Massatyöttömyys on tarkoitus muuttaa halpahintaisen pätkätyön suurmarkkinoiksi, jonka iloisesti kilisevään kitaan koulutuksen epätasa-arvo ja sosiaaliturvan asteittainen poisto kippaavat tuoretta ihmisainesta.

Sosiaalidemokratian viime vuosisadan menestys ja pohjoismainen hyvinvointivaltiomalli saivat sen unohtumaan monen mielestä, mutta viimeistään nyt alkaa olla selvää, että riistosta on tullut taas riistoa.

Meidän halutaan uskovan, ettei vaihtoehtoja ole, kun OY Suomi AB:sta tuotekehitellään jättiläismäistä kryptovaluutan avolouhosta. Vastaan kitisevän prolen porkkanaksi on asetettu pääsy keskiluokkaan. Kilpaile hampaat irvessä, niin sinut palkitaan, vaikka edes keskiluokkaan ponnistaa nykyisen politiikan vallitessa yhä harvempi ja alas horjahtavien huudot raikuvat korvissa.

***

Kesä 1918 oli kuuma ja kauhea. Sata vuotta sitten kotoinen sisällissotamme huipentui ”verisulttaani” Mannerheimin siunaamaan valkoiseen terroriin: laittomiin teloituksiin, lapsisotilaisiin ja -uhreihin, keskitysleireihin, raiskauksiin ja nälällä tappamiseen. Menneisyys on mennyt, eikä sitä scheissea tarvitse väkisin muistella. Nykyisyydessä rimpuilussa ei ole järkeä ilman tulevaisuuteen suuntautuvaa volttiotetta – versoa.

Valkoista terroria nostalgisoiva äärioikeisto, työttömien kontrolli, työehtojen ja työläisten aseman heikennys toimivat kaikki samaan suuntaan – yhteiskunnan muuttamiseksi sosiaalidarwinismiin perustuvaksi. Kauhistelemme Kiinassa harjoitettavaa kansalaisten pisteytystä ja Facebookin keräämää tietoa tajuamatta, että saatamme tuijottaa kalsean tulevaisuuden etiäisiin.

Vallanpitäjät tarjoilevat propagandakuvaa siitä, että työttömät eivät ” halua tehdä työtä”, loisivat ja vetävät lonkkaa, kun taas verovaroin kustannettuja yritystukia imuroivat tahot eivät tietenkään loisi. Fossiilikapitalismissa työttömien on osoitettava kelpoisuutensa tuotantokoneelle. Heidän on osoitettava aktiivisuutensa toimittamalla tyhjää ennen kuin he kelpaavat palkansaajiksi, samoin kuin pornoelokuvien naisnäyttelijöiden on teeskenneltävä orgasmia tuottaakseen mieskatsojalle täyttymyksen.

***

Viimeisen vuoden aikana olen matkustanut Venäjän Kaukoidän Kolymasta Espanjan Barcelonaan ja Lahden Hennalaan (valtion ja säätiöiden epäsäännöllisillä apurahoilla tai pätkätyöpalkkioilla, kuinkas muuten). Nämä kaikki paikat muistuttavat sosialismin historiasta, sen eri suuntauksista, taistelusta, onnistumisesta ja tukahduttamisesta, sosiaalidemokratiasta stalinismiin ja anarkismiin. Ja ne muistuttavat myös tapahtumista 50 vuotta sitten, kun nuoriso ja uudistusmieliset nousivat hilpeästi karjuen kapitalismin ja kommunismin vanhoja valtasikoja vastaan Helsingissä, New Yorkissa, Prahassa, Chigagossa, Varsovassa, Mexicossa. Poroporvarien kyyneleet olivat jumalten nektaria situationistien pitäessä peliään vallankumouksellisen Pariisin kaduilla 1968.

Miksi me annamme eriarvoisuuden ja taloudellisen hierarkian kasvaa tekemättä mitään? Onko jokainen individualismiinsa käpertynyt yksilö tosiaan niin keskittynyt oman suoriutumisensa vaihdittamiseen, ettei muuhun ole aikaa, eikä putkinäön ohittavaa katsetta?

Meille uskotellaan, että tavoitteena on rakentaa yhteiskunta ihmisiä ja kaikkea elollista varten, ei vain eliittejä ja elinkeinoelämää. Ilmastonmuutoksen ja luonnontuhon kiihtyessä on vain vähän aikaa tehdä muutos. Vaikka oikeistoliberaalit niin uskovat, ympäristötietoisuus ja kulutustottumusten muuttaminen eivät yksin riitä.

Talousjärjestelmän rakenteiden vääntäminen uudelle rusetille tuntuu nyt yhä hankalammalta, kun uusliberaali kapitalismi vaikuttaa ulottuvan kaikkialle. Ja silti sääntelemätön kapitalismi saattaa viedä kaikki mukanaan ilmastonmuutoksen posauttamalle planeetalle, jossa viimeisistä fossiilisen polttoaineen rippeistä käydään karmivia kahakoita samalla, kun eliitti porskuttelee teräskuplissaan ja tykittää suoneensa mustaa verta. Vai uskotaanko edelleen vain teknologiaan ja ajatellaan, että digitalisaation ja robotisaation taikasauvat jakavat yhtäkkiä vaurauden tasaisemmin kaikille?

Oikeistopuolueiden ja talousliberalismin kannatus on säilynyt toistaiseksi korkealla, koska vaikutusmahdollisuuksien ja tarpeeksi väkevien vaihtoehtojen puutteessa ihmiset turvautuvat maagiseen ajatteluun: ilmastonmuutos ei oikeasti tulekaan, eikä se edes uhkaa hyvinvointia, koska vihertävät bisnesmiehet pelastavat meidät! Odotetaan valkealla robottiratsulla nelistävää miljärdööripelastajaa, joka kiskaisee juuri sinut ylös eliittiin ja sitten kaikki on sitä myöten selvää.

***

Uusliberalistisen kapitalismin markkinakoneistolle tärkeää ovat lähinnä mielikuvat. Elämme dystopiassa, jossa se miltä kaikki näyttää on paljon vaikutusvaltaisempaa kuin se miten asiat todella ovat. Fossiilikapitalismin spektaakkelissa valtaosa yhteisistä toiminnoista on kutistunut arvontuottamiseksi tai performanssiksi. Tässä simulaatiossa myös vastarinnalle koetetaan tarjoilla paikkaa omassa ruokintalokerossaan.

Mielikuvien pirstominen ei kuitenkaan riitä, vaan tarvitaan todellisia tekoja. Protestit, erimielisyys ja mielenosoitukset ovat aina muuttaneet yhteiskuntia.

Hierarkian ja herruuden tuhoaminen, henkisesti ravitseva arkielämä, maailmanlopun ammateissa jyystämisen korvaaminen merkityksellisellä työllä, perustulo, vapaa-aika ja aidosti solidaarisen ihmisyhteisön itsehallinto vaativat kasvunsa versoksi kokemuksellisuutta. Se tarkoittaa liikettä, joka antaa osallistuville ihmisille kokemuksia toisin tekemisestä, toisenlaisesta todellisuudesta.

Menneisyyden työväenliikkeiden retoriikan toistelu ei riitä: on luotava uutta nykyhetkessä. Tämän aallon sisäsiisteyden hylkäävissä korennonkerroksissa tulevat vaikuttamaan häiriöt, nolous, salonkikelvoton paine, särö, musiikki ja mellakka.

Ville Ropponen

esseisti, runoilija ja Kiila ry:n kamppailujen kovettama veteraani

Pääkirjoitus on ilmestynyt Voima-lehden välissä jaetussa Kiilan Verso-lehdessä kesäkuussa 2018.

S.O.S. - hallitusta onnitellaan!

Suomen perheyrittäjät onnittelevat kapeaharteista miljonääri, insinööri, pääministeri Juha Sipilää hänen avaraotsaisista ja ripeistä toimistaan työttömien kansalaisten tarkkailun ja velvoittamisen lisäämiseksi, palkansaajien, ammattiliittojen ja kaikenmaailman dosenttien aseman alentamiseksi sekä sananvapauden rajoittamisen parissa!

Suomen nuoret yrittäjät onnittelevat plastillisuutta uhkuvien kasvojen onnellista omistajaa, valtionvarainministeri Petteri Orpoa valoisista ja ideologiaa tunnustavista leikkauksista heikoimmin toimeentulevien selviämiseen sekä laajasydämisistä tulonsiirroista suuryrityksille luokkayhteiskunnan palauttamiseksi!

Suomen suomalaiset yrittäjät onnittelevat suurta ja mahtavaa suomalaista, ulkoministeri Timo Soinia hänen kansanomaisesta työstään kansanryhmien positiivisen syrjinnän vähentämiseksi ja negatiivisen syrjinnän lisäämiseksi, kansan kahtia jakamiseksi ja itäisen ulottuvuuden uusvanhoista askelista.

Ja lopuksi

Suomen nuoret perheelliset taideyrittäjät onnittelevat kulttuuriministeri Sampo Terhoa hänen sinimustasta panoksestaan taiteilijoiden pakkoyrittäjyyden lisäämiseksi, taiteen tuen vähentämiseksi ja suuntaamiseksi klassiseen suomalaiseen kulttuuriin (kuten Perussuomalaisille nuorille ja niin sanotusti traditionalistisille pienlehdille)
sekä käsitteen ”rotu” tuomisesta kulttuuripoliittiseen keskusteluun.

Älä pidätä aivopierua!

Uusfasistinen alt right-oikeisto levittää vaikutustaan maailmalla. Viimeistään Donald Trumpin nousu Yhdysvaltain presidentiksi on todistanut, että kyse on vakavasta ongelmasta. Äärioikeisto kyseenalaistaa jatkuvasti sananvapautta ja heiluttaa yhteiskuntarauhaa, näin myös Suomessa.

Trumpin twiittausten ja ”valeuutisia” koskevien puheiden myötä vapaata, puolueetonta tiedonvälitystä vastaan kohdistuu ennen näkemätön hyökkäys. Suomessakin on nähty vastaavaa: puolustusministeri Jussi Niinistö (ps.) yritti väittää Yleisradion syyllistyneen ”valeuutisiin” Ylen uutisoidessa Niinistön linjauksista kaksoiskansalaisten puolustusvoimiin palkkauksen suhteen.

Jatkuessaan tämä hyökkäys johtaa polarisoituneeseen maailmaan, jossa yhteiskunnat hajoavat eri tavoin ajatteleviin valtaryhmiin, jotka syyttävät toisiaan ”vääristellystä tiedosta”. Pian perustetaan oikeita ja vääriä medioita, eri ryhmittyvät hiovat kukkakeppejään. Vastakkainasettelu syvenee, eikä väkivalta ole kohta enää kaukana.

Joku analysoi aikoinaan persujen 2011 jytkyä, että perinteiset puolueet ovat aliarvioineet ihmisen irrationaalisuuden. Toisin sanoen ajatellaan, että ihmiset äänestävät lähinnä sen mukaan minkä he katsovat olevan itselleen taloudellisesti hyödyllistä.

Populistinen äärioikeisto kuitenkin vastaa itsensä henkisesti ja taloudellisesti syrjäytetyksi tunteneiden huutoon. Se luo katkeroituneille illuusion laajasta yhteiskuntaelämään vaikuttamisesta äänestämällä populisteja. Joillekin ryhmille tunne siitä, että ”kerrankin näytetään suvakeille, matuille ja eliitille niiden paikka” voi olla tärkeämpää kuin mikään muu, niin kummallista kuin se onkin. Katkeroituneiden kostonhaluun vastaaminen siis. Nämä katkeroituneet eivät kohdista vihaansa talouspolitiikkaa junailleita poliitikkoja ja talouseliittiä vastaan, vaan he etsivät syntipukkeja. Ei mitään uutta historiassa. Sekä bolševikkien, että fasistien suosio ponnisti aikoinaan juuri tällaisista ryhmistä.

Toisaalta oikeistolainen uusliberaali eliitti on itse synnyttänyt tämän ongelman. Ensin talousglobalisaatio siirsi työpaikat hornan tuuttiin ja sitten niin sanottuihin emämaihin siirrettiin joukolla siirtolaisia halpatyövoimaksi samalla, kun eliitti pesi kätensä ja jankutti liberalismista tilanteessa, jossa elämä muuttui isolla osalla väestöstä jatkuvasti epävarmemmaksi ja taloudellisesti huterammaksi.

Perinteiset puolueet ovat kieltäytyneet reagoimasta ja osittain myös analysoimasta uusliberalistisen talousglobalisaation haittapuolia. Tämä on luovuttanut aloitteen populistiselle äärioikeistolle. Uusfasistien analyysi tilanteesta on väärä ja reseptit sen ratkaisemiseksi irvokkaita, mutta he ovat etulyöntiasemassa niin kauan kuin perinteiset puolueet kieltäytyvät käsittelemästä uusliberalistista talousglobalisaatiota kriittisesti.

Siksi ja vain siksi älä pidätä aivopierua, jos mielesi tekee piereskellä. Nyt vuonna 2017, kun Suomen valtio juhlii itsenäistä vuosisataansa on todellakin aivopiereskelyn aika.

Vihan päivä?

Dies irae (suom. vihan päivä) on katolisen kirkon sielunmessun eli Requiemin sequentia-jakson tunnetumpi latinankielinen nimitys. Runon ensimmäinen säkeistö kuuluu: ”Vihan päivä, tuomion päivä/ polttaa kerran maailman tuhkaksi:/ niin ennustavat Daavid ja Sibylla”.

Kun internetiä ja sosiaalista mediaa vilkuilee, niin välillä tuntuu, että Suomessa vallitsee vihan päivä.Viha on valtava voima, joka irralleen laskettuna tuhoaa kaiken. Viha kalvaa aina myös sisältä ja siksi se on purettava ulos. Milton Friedmanin, Ayn Randin ja kumpp. lanseeraaman usklassisen talousteorian, uusliberalismin, ordoliberalismin, talouskurin tai miten suuntausta nimitetäänkin, mukaista talouspolitiikkaa hyvinvointivaltion nitistämiseksi ja köyhien kyykyttämiseksi on kestänyt Suomessa jo pitkään. Viha on kasautunut, katkeruus on koteloitunut, pahoinvointi noussut.

Elämme vaatimus- ja kilpailukulttuurissa, ja siksi ei olekaan ihme, että moni on katkeroitunut ja vihainen, koska itsellä ei mene yhtä hyvin kuin naapurilla, ei yhtä hyvin kuin joillakin muilla – juuri niillä ”voittajilla”, joiden näemme porskuttavan median kiiltävissä kertomuksissa. Jälkimoderni kapitalismi perustuu paitsi velallisuuteen myös siihen, että kuluttajan tulee olla jatkuvasti tyytymätön itseensä, jotta hänelle voidaan myydä identiteetin rakennuspalikoita ja samalla tuotteita.

Hallitsematon viha on purettava jollakin tavalla, johonkin kohteeseen, muuten se alkaa tuhota sisältä ja eihän se käy. Kautta aikojen sijaiskohteet eli syntipukit ovat olleet suosittuja vihan purkamiseksi. Onkin selvää, ettei siitä pidetä, jos esimerkiksi mielenosoittajat hajottavat Elinkeinoelämän valtuuskunnan ja sikarikkaiden sukujen omistamien korumyymälöiden ikkunoita Etelärannassa. Nämä eivät ole sijaiskohteita. Kun viha purkautuu esimerkiksi pakolaisiin, niin siihen ei kenelläkään, kaikkien vähiten poliittisilla päättäjillä ja taloudellisella eliitillä, näytä sen sijaan olevan nokan koputtamista.

Nikinaki-natisuta, kulkipa kuusi jänistä, nikinaki-nutavati-semisuta-sullaa, kuusi kalpeaa kamelia...

Jotain vihasta tuntuu silti tihkuvan myös ohi sijaiskohteen. Ei tarvitse seurata kuin hyvin satunnaisesti äärioikeiston ”kansallismielisten” käyttämiä internetin ja sosiaalisen median kanavia, kun jo törmää väittämiin, että kohta seuraa ”vallankumous”, kohta ”oikeisto nousee” ja erilaisille pettureiksi julistetuille ryhmille ”näytetään paikkansa”. Näissä kommenteissa viha tuntuu usein kohdistuvan paitsi sijaiskohteeseen myös ”suvaitsevaisiin”, ”hyväosaisiin” ja ”eliittiin” , joista suvaitsevaisten eli ”suvakkien” katsotaan nimenomaan olevan vastuussa vihan noususta. Juuri he ovat niin vihastuttavia. Melko kieroa logiikkaa.

Toki tämä on pitkälti uhoamista ja suunpieksentää. Ja kuitenkin äärioikeisto järjesti 6. helmikuuta peräti Euroopan laajuisen mielenosoitusaallon. Kunnianhimoa ei siis näiltä uusfascisteilta puutu. Nahkapäiden mielenilmauksia oli useassa Euroopan kaupungissa ja myös Suomessa. Helsingissä poliisi uskoi perussuomalaisten Suomen uutiset-lehden liikkeelle laskemaa huhua ”keskustaan naisia ahdistelemaan kokoontuvista pakolaisista”. Helsingin keskustassa nähtiinkin sitten tuhti poliisimiehitys – sattumalta juuri kun äärinationalistit osoittivat mieltään. Uutiskuvien mukaan myös poliisin uusin lelu, projektiileja ampuva paineilma-ase, oli valmiudessa Esplanadin puiston kulmalla.

Uusnatsijärjestöjen katupartiointi on edelleen jatkunut. Avoimesti rasistisen Rajat kiinni-liikkeen järjestämät mielenosoitukset ovat muodostuneet äärioikeiston kokoontumisajoiksi. Esimerkiksi perussuomalaisten kansanedustaja, Suomen Sisun puheenjohtaja Olli Immonen on nähty puhujana paikalla. Uutena ilmiönä näissä mielenilmauksissa on näkynyt myös kokoomuksen kunnallispoliitikkoja, joskus peräti pukeutuneena 1930-luvun tyyliseen suojeluskuntaunivormuun. Usein pelleasuiset vastamielenosoittajat poliisi tavallisesti korjaa putkaan. Näin kävi esimerkiksi viimeksi Rovaniemellä. Kokoomuksen oikeistosiivessä saattaa muhia enemmänkin kiinnostusta laitaoikeiston aatemaailmalle. Aika näyttää millä tavalla nämä hedelmät kypsyvät.

Mitä tämä kaikki merkitsee sitten laajemmassa kehyksessä? Jos lähdetään puolivakavissaan kansainvälisen pohdinnon tielle, niin kyse lienee paitsi ideologioiden myös suurvaltojen kilpailusta – kuinkas muuten. Suurvallat löytyvät kahden kamppailevan eurooppalaisen oikeistoaatteen – oikeistoliberaalien ja oikeistokonservatiivien – takaa.

Venäjä on noussut jälleen Euroopan vanhoillisten arvojen alppitorveksi. Tämä ei sinänsä ole uutta, jo tsaarin Venäjä tunnettiin ”taantumuksen tukipylväänä” ja ”Euroopan santarmina”. Konservatiivinen Putinin Venäjä pyrkii tukemaan Euroopan oikeistokonservatiiveja ja erityisesti äärioikeistopuolueita saadakseen jalansijaa EU-maissa. Äärioikeisto on EU:n talouskurin ja yleensä EU:n vastaista, joten sen noustessa Euroopassa valtaan EU saattaisi romuttua, mikä taas heikentäisi Eurooppaa lyhyellä tähtäimellä. Euroopan äärioikeisto on myös yleensä hyvin amerikkalaisvastaista. Äärioikeiston noustessa valtaan EU-maissa, jenkit voitaisiin siis kenties savustaa ulos ensimmäisestä maanosasta. Venäjä saapastelisi tilalle, sylkäisisi, nostaisi henkseleitään ja alkaisi hallita ”Euraasian unionia” koppuraisella kädellä. Siellä ei kuulkaa edes kiroiltaisi ilman raipparangaistusta.

Oikeistoliberaalit taas nojaavat uusliberalismin, monikulttuurisuuden ja talouskurin kaltaisiin opinkappaleisiin. Heidän nojaussuuntansa on Yhdysvallat. Ja Yhdysvallat myös tavalla tai toisella tukee näitä piirejä. Sopivasti lihavaa Eurooppaa tarvitaan komppaamaan Yhdysvaltojen sotaponnisteluja sen murskatessa ”roistovaltioita” ympäri maailmaa. Eurooppalaiset soveltuvat myös hyvin jälleenrakennustehtäviin, ideologisiksi oppipojiksi, kulutushyödykkeiden ostajiksi ja vastaanottamaan pakolaisjoukkoja, jotka Yhdysvaltain käynnistämät sodat ovat pakottaneet liikkeelle.

Vasemmiston paikka tässä globaalissa kuviossa on ääripäiden välissä, tai ehkä koko kuvion ulkopuolella. Vasemmiston sija on jäsentymätön, ja tässä piilee sekä vasemmiston heikkous, että vahvuus, uuden nousun mahdollisuus.

Oikeistokonservatiivit, ennen muuta äärioikeisto uskoo, että on tullut uusromantiikan aika. Ja romantiikkaan kuuluu nationalismi, tuo, ah, niin tuore aate! Äärioikeisto tavoittelee romanttisia houreita ”puhtaudesta”, ”alkuperästä”, ”taistelusta” ja ”kohtalosta”, joka ei olisi vain mukavuutta ja uusintamista vaan ihmisyhteisön korkeampi, primitiivisen ykseyden päämäärä. Äärioikeisto tavoittelee paluuta ennen Ranskan vallankumousta vallinneisiin arvoihin. Tämän vastavalistuksen utopian tavoittelu tuskin tapahtuu ilman mittavaa väkivaltaa, se on selvä, sillä romantikon pyrkimys ei oikeastaan koskaan ole ollut selvitä elämänsä läpi, vaan elää ja ennen muuta kuolla kunnialla.

Tietenkin on mahdollista, että uusromantiikan aika on koittanut. Mutta ei se ole nationalismin ja uusfascismin aika. Se on kapitalismin kriisin, ilmastonmuutoksen ja ympäristökriisin sekä valtavien muuttoaaltojen aika. Yhteiskunnat järisevät, meri myrskyää ja ratakiskot kääntyvät rusetiksi. Ah, ma nauran, kun kuvani niin koreana peilistä nään. Kenties on hyvä, että jähmettyneet, suoraan sanoen senilisoituneet yhteiskuntamme joutuvat liikkeeseen, ja voidaan taas puhkua, ettei historia suinkaan ole loppunut, vaan se alkaa koko ajan. Niinpä niin. Elämme jännittäviä aikoja.

Lainattakoon lopuksi Vihan päivä-runon viimeisiä säkeitä: ”Armahda siis meitä, Jumala./ Armollinen herra Jeesus. Anna heille lepo ikuinen”.

Euroopan peilin sirpaleita

Ville Ropponen

Leif Salmén: Maanalainen moskeija, Teos 2013, suomennos Arto Häilä, esseitä, 270 s.

Leif Salmén on 2000-luvun esseeteoksissaan Kävelyllä Leninpuistossa (2000), Palatsi Bosborin rannalla (2005) ja Alas Akropoliilta (2008) inventoinut eurooppalaisuutta ja länsimaiden henkistä perintöä, pohtinut uskontoja ja ruoskinut vallanpitäjiä. Kahdeksannessa esseeteoksessaan Maanalainen moskeija hän jatkaa pitkälti ennestään tutuissa aiheissa. Nyt hän ”tarkastelee maanosamme sekasortoista nykytilaa”, kuten teoksen kansiliepeessä muotoillaan. Ensi näkemältä teoksen rakenne muistuttaakin kaaoottista parveilua muurahaispesässä.

Tänä vuonna Eino Leinon palkinnon saanut Salmén on monipuolinen kirjailija ja toimittaja, jonka lukeneisuus on suurta, välistä niin suurta, että hän tuntuu työntävän sitä lukijan syliin kuin lumikolalla. Esseissä rynnistetään usein yhdestä aiheesta toiseen niin että heikompia hirvittää.Useimmiten Salmén vetää hyvin yhteyksiä eri aikakausien ilmiöiden välillä – tämä on Montaignen ajoista ollut klassisen esseistiikan laatuleima. Teksti liikkuu viime vuosien uutisten vaiheilla, mutta niitä taustoitetaan menneisyyden esimerkeillä. Suomalaisen kulttuuriesseistiikan tapaan pöyhitään Euroopan historian vitriinejä. Maantieteellisesti esseissä saapastellaan lisäksi Turkissa, lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa.

Lehdistön ja yleisen mielipiteen synnystä hypätään suomalaiseen luontosuhteeseen, kosmopolitismin ja ylikansallisuuden ristiriitaan, maaseudun ja kaupungin konfliktiin, terrorismiin, huumekauppaan sekä kristinuskon juutalaisuuden ja islamin historian pohdintaan. Julius Caesarin ajan Roomasta siirrytään Ranskan vallankumoukseen, moderniin rationalismiin, Oswald Spengleriin ja länsimaiden rappioon.

Salmén kirjoittaa siinä mielessä klassista esseistiikkaa, ettei tyylilajeja juuri sekoitella. Korkeintaan joskus vilahtaa pamfletistista tai päiväkirjamaista sävyä. Muutamat tapahtumakuvat, kuten se miten Istanbulin katukauppiaat kertovat arkipäivän islamista, tuovat sekaan konkretiaa. Kielikuvilla tai yllättävillä ilmaisuilla Salmén ei juuri loista, vaan pysyttelee asiaproosan neutraaleilla väylillä. Vanhemman polven esseisteistä hän eroaa siinä, että pyrkii väkevään aikalaisanalyysiin. Usein Salménin skeptis-kyynisen äänen ärinää kuuntelee kiinnostuksella. Mistä oikein on kysymys?

Teoksen pääteemat pusertuvat esiin ennen muuta esseissä ”Tappavat utopiat” ja ”Arkkienkeli Gabrielin virhe”. Kyse on utopismin kritiikistä ja ideologioiden purkamisesta. Utopismia Salmén havaitsee niin sokeassa tieteis- ja edistysuskossa kuin monoteististen uskontojen vaiheilla. EU-huumassakin on samoja elementtejä, niin myös länsivaltojen julistamassa loputtomassa ”terrorismin vastaisessa sodassa”, jota länsivallat eivät voi voittaa sotilaallisin keinoin. Aiemmista teoksista tutusti Salmén povaa monoteismin rappiota ja polyteismin uutta nousua.

Polyteismi on oikeastaan sama asia kuin moniäänisyys. Ja juuri sitä Salmén kaipaa nyky-Eurooppaan. Eikä ihme, ainakaan Suomessa esimerkiksi kriittistä EU-keskustelua ei paljon kuule. Pönäkän nationalismin nousua Salmén vastustaa, mutta silti Euroopan voima piilee sen moninaisuudessa. EU:n keskusjohtoisuuden ja autoritarismin kasvu vie kehitystä toiseen suuntaan, euronationalismiin ja demokratian purkautumiseen. Nykyään politiikka on väistämättä myös globaalia, mutta paikallisuuttakaan ei saa unohtaa, muistuttaa Salmén. Vain politiikka jolla on yhteys paikalliseen ja arkielämään voi säilyä todella demokraattisena, uskoo esseisti.

Paikallisuutta Salmén etsii Savon kulttuurimaisemasta muistellen Suomen sodan taisteluja Runebergin Vänrikki Stål iltalukemisena. Nyky-Savo muistuttaa hänestä siirtomaata, ihmiset ovat menettäneet kulttuurinsa ylikansallisen konsumerismin keskellä. Ja silti Savo on niin hyvässä kuin pahassa osa globaalia kulttuuria, halusimme tai emme.

Salménia lukiessa tulee usein mieleen miten itsekunkin olisi tärkeää tuntea taloustiedettä, aikamme munkkilatinaa, joka heiluttaa kohtaloita. Yhtenä pettävistä nykyutopioista esseisti pitää taloudellista uusliberalismia, joka rampauttaa hyvinvointivaltiota ja vaatii jatkuvia sosiaaliturvan heikennyksiä ja veronalennuksia. Kuten katolinen kirkko keskiajalla tulkitsi Jumalan tahtoa skolastiikan avulla, taloustieteilijät tulkitsevat nyt luonnonvoimaksi väitettyä globaalikapitalismia talousliberalististen teorioiden avulla. Ja kuitenkin eurokriisi ja kapitalismin kriisi ovat seurausta ihmisten teoista, poliittisten ja taloudellisten päättäjien kyvyttömyydestä, tietää Salmén. Finanssimarkkinoita tulisi säädellä ja talousjärjestelmää muuttaa, mutta euroeliitti vastustaa, hän kirjoittaa.

Eliitin kyltymätön ahneus ja politiikkojen tarjoilemat kangastukset ovat ikuinen ja jatkuvasti ajankohtainen teema. Miksi vastuuttomat bisneksen uhkapelurit ovat aikakauden sankareita, kyselee Salmén. Länsimaalaisten ylimielisyys sen sijaan on hieman uudempi ilmiö. Itseriittoisuuden huipentumana Salmén esittää historioitsija Francis Fukujaman lanseeraamaa ”historian loppua”, liberaalin markkinatalouden merkeissä täydellistynyttä yhteiskuntaa. Täydellisyys tuntuu olevan kaukana EU:n utooppisen projektin vuotaessa yhä pahemmin, Salmén toistelee useasti kokoelmassa. Historia näyttää jatkuvan: vaikuttaa siltä, että jälkinationalismi saattaa merkitä myös jälkidemokraattisuutta.

Välillä Salmén muistelee nuoruutensa uskoa kommunismiin ja näkee samanlaista sinisilmäisyyttä nykyajassa. Nykyihminen suosii ristiriidattomuutta, koska se on psykologisesti helpointa. Tulkitsen, että juuri tästä nousee utopioiden kaipuu, josta esseisti puhuu. Salmén painottaa ristiriitojen sietokykyä, realismia ja suhteellisuudentajua.

Kun teoksen lukee loppuun asti, esseiden aluksi sekavalta tuntuva ryteikkö alkaa löytää muotoa. Monestakin vilahtavasta aihelmasta olisi saanut kertoa teksteissä pidempään, mutta kun aiheita toistetaan monta kertaa, punainen lanka pilkistää viimein kulman takaa. Teoksen neljä viimeistä esseetä ovat rakenteellisesti tiiviimpiä; tekstien pääteeman ympärillä kierretään kärsivällisesti. Tai ehkä yhä uudestaan toistuvat aihelmat saavat näissä teksteissä kiteytyksensä? 

Teoksen jäntevästä lopusta huolimatta esiin pusertuu kysymys, joka koskee laajemminkin Salménin esseistiikkaa: pitääkö esseeteoksen rakenteen olla kuin lankakerä, jolla kulkukissa leikkii, vai kuten huolella suunniteltu kirjastorakennus, jossa jokainen hyllymetri on luetteloitu tarkasti kortistoon? Matti Pulkkisen romaania koskevaa lausumaa mukaillen esseeteos saattaa olla kuin sika, joka syö mitä tahansa. Mutta ei teoksesta sutta tule, vaikka sille syöttäisi seulotumpaa ravintoa.

Joka tapauksessa tämän teoksen luettuaan ymmärtää, ettei monoliittista Eurooppaa ole olemassa. Ei ainakaan sellaista Eurooppaa, jota voi tähystellä siististi ja hallitusti kokovartalopeilistä. Maanosan kuvastin on palasina ja sirpaleet piilossa, syrjässä ja varjossa niin kuin Yeraltii Camii, maanalainen moskeija, Istanbulin alla.

Teksti on ilmestynyt myös Parnasson numerossa 5/2013.