Ukrainan kirjallisuuden katkennut kukinto

 

Ville Ropponen

1930-luvulla 260:sta ukrainalaisesta kirjailijasta 223 ammuttiin tai tuomittiin vankileirille tai karkotukseen, kahdeksan kirjailijaa teki itsemurhan ja 16 katosi. Stalinin vainojen jälki tuntuu yhä ukrainalaisessa kirjallisuudessa.

Ukrainan ensimmäistä modernia kirjailijapolvea kutsutaan ”teloitetuksi renessanssiksi”. Stalin siivosi Ukrainan älymystön samaan aikaan, kun maassa raivosi hirvittävä holodomor, kollektivoinnin aiheuttama nälänhätä, joka surmasi miljoonia ihmisiä.

Ukrainan ensimmäisten nykyaikaisten kirjailijoiden kohtalo valaisee neuvostokirjallisuuden käännettä stalinistiseen kulttuuripolitiikkaan. Vallankumouksen jälkeinen rajoitettu sallivuus vaihtui 1930-luvun alussa tiukkaan ideologiseen kuriin. Nouseva neuvostoimperialismi johti vähemmistökielten ja -kulttuurien alasajoon.

Neuvostointelligentsijaa vainottiin yleisesti vasta suuren terrorin aikana 1936-1938. Miksi ukrainalainen älymystö tuhottiin jo useita vuosia aiemmin? Entä mitä etnispohjainen vaino kertoo stalinismista, jota ei ole ollut tapana liittää kansalliseen sortoon – toisin kuin natsismia?

Terrorin pyörteisiin liittyy kiinteästi Harkovaan pystytetty kirjailijatalo, Slovo. Kivikolossi kohoaa nykyäänkin kaupungin keskustan liepeillä. Harkova oli 1919-1934 Neuvosto-Ukrainan pääkaupunki. Viisikerroksinen, ilmasta katsoen C-kirjaimen muotoinen rakennus on nyt tavallinen asuintalo. Alunperin Slovo-talo rakennettiin vain kirjailijoille.

Talon muoto pohjasi siihen, että kyrillisten kirjainten ”C” vastaa latinalaisten kirjainten ”S”:ää, ja se taas oli sanan ”Slovo” ('sana') alkukirjain.

Joulukuussa 1929 yli 60 ukrainalaista sanataiteilijaa perheineen muutti tuliterään pytinkiin.

Taloon asutetuista kirjailijoista Mykola Khylovyi, Mykola Kuliš, Mykhailo Jalovyi ja Ostap Višnja olivat 1920-luvun nuoren ukrainalaisen polven tärkeimpiä. Kirjailijoiden lisäksi taloon muutti joitakin muitakin taiteilijoita, kuten elokuvaohjaaja Oleksandr Dovženko ja teatteriohjaaja Les Kurbas – molemmat neuvostokulttuurin eturiviä.

Talo tuli tarpeeseen. Kasvavassa Harkovassa oli 1920-luvulla huutava pula asunnoista. Köyhimmät kirjailijat asuivat työhuoneillaan, nukkuivat jopa käytävillä. Kirjoituksiaan he pitivät metallipadoissa, jotta hiiret eivät järsisi niitä.

Kun Višnja, suosittu satiirikko, pyysi kirjailijaryhmä Plug:in (”Aura”) nimissä neuvostohallitusta rakentamaan kirjailijoille asuintalon, vallanpitäjät innostuivat heti. Heidän näkökulmastaan oli oivaa, jos Ukrainan keskeiset kirjailijat koottaisiin yhteen pidettäväksi silmällä. Neuvostoliitossa korostettiin ammattia ja muutkin ammattiryhmät tehdastyöläisistä politrukkeihin asutettiin usein omiin taloihinsa.

Stalin kaavaili kirjailijoille tärkeää propagandistista tehtävää ”ihmissielun insinööreinä”. Uskollisille taiteilijoille neuvostohallitus tarjosikin kepin lisäksi porkkanaa – etuisuuksia työtiloista ja muhkeista rojalteista asuntoihin ja lomasanatorioihin. Moskovassa ja Leningradissa annettiin rakennuksia kirjailijoiden käyttöön.

Varta vasten kirjailijoille rakennettu Slovo oli omaa luokkaansa. Talossa oli suuret, 3-5 huoneen asunnot, joissa oli isot ikkunat, kylpyhuone, keskuslämmitys ja puhelinyhteys. Viimeksi mainittu etu mahdollisti irvokkaasti myös kirjailijoiden salakuuntelun. Oli taiteilijastudioita, lastentarha sekä katolla solarium ja suihku. Kaikki tämä oli huimaa luksusta aikansa Neuvostoliitossa, jossa peruskansalaiset elivät ahtaasti yhteisasunnoissa.

Slovoon muuttaneet kirjailijat saivat kuitenkin pian huomata, että unelmien talosta tuli myös heidän vankilansa – ja monelle viimeinen osoite.

On kohtalon ironiaa, että Slovo-talon valmistuessa 1929 tuhon kello tikitti jo, vaikka sitä oli vaikea aavistaa.

Päättyvä vuosikymmen oli ollut silkkaa ukrainalaisen kirjallisuuden nousua. Varhaisen neuvostovallan korenizatsija- eli alkuperäistämispolitiikka merkitsi tukea vähemmistökielille ja -kulttuureille, ja samalla lukutaidottomuus pyrittiin poistamaan. Tämä kaikki sai tsaarin valtakunnassa sorretun ukrainalaisen kirjallisuuden herahtamaan kukkaan.

Syntyi nuori polvi ukrainaksi kirjoittavia kirjailijoita, ja ensi kertaa heille laaja lukeva yleisö. Uusi polvi katsoi itsensä kansalliskirjailija Taras Ševtšenkon (1814-1861) työn jatkajaksi, mutta myös tuoreiden urien kyntäjäksi: muodostettiin kirjailijaryhmiä proletaareista futuristeihin, uusklassisteihin ja maaseutukirjailijoihin.

Uudet kirjailijat tulivat alemmista luokista, eivätkä he vastustaneet neuvostovaltaa, mutta kannattavat itsenäistä ajattelua ja ukrainalaisuutta sekä elättelivät usein bolševismista eroavia ideoita sosialismista. Monet ajattelivat myös, ettei taiteen tarvinnut heijastaa ideologiaa, päinvastoin kuin Stalin kaavaili.

Ajan proosassa nousi esiin juonettomuutta painottanut virtaus; runoudessa näkyi futurismi ja symbolismi. Vaikutteita etsiessään ukrainalainen nuori polvi ei hakenut niitä niinkään venäläisestä kulttuurista vaan kääntyi kohti eurooppalaista modernismia.

Yhteiskuntakritiikkiäkin löytyi. Esimerkiksi Khylovyn kuuluisa romaani Ja (romantika) (1924, ” Minä (romantiikka)”), kuvaa pettymystä vallankumoukseen, ajan ristiriitoja ja ihmiskuvan pirstoutumista. Romaani ammentaa kirjailijan kokemuksista Venäjän sisällissodassa. Päähenkilö, nimetön ja persoonaton Tšekan upseeri, tuomitsee oman äitinsä kuolemaan vallankumouksen ihanteiden nimissä. Romaani tiivistyy kysymykseen: oliko vallankumous tällaisen uhrin arvoinen?

Stalin käynnisti 1930-luvun alussa maatalouden kollektivoinnin. Sitä vastustaneita vainottiin, teloitettiin ja pakkosiirrettiin sadoin tuhansin. Samaan aikaan ”taiderintamalla” alkoi Stalinin kulttuurivallankumous, joka merkitsi myös kirjailijoiden liikkumatilan kaventumista.

Nyt myös uuden ukrainalaisen kirjallisuuden piirteet muuttuivat epäilyttäviksi. Modernismi tuomittiin ”formalismiksi”, ja vähemmistöjen kulttuuripyrkimykset alettiin nähdä ”porvarillisena nationalismina”. Tässä ilmapiirissa erityisen epäilyttävää oli se, että ukrainalaiset kirjailijat kirjoittivat ukrainaksi.

Heikommin tunnettu tosiasia on, että Stalinin vainojen ensimmäisiä uhreja olivat vähemmistöt. Niiden johtoryhmät ja älymystö repressoitiin ennen 1930-luvun puoliväliä. Esimerkiksi krimintataarien älymystö tuhottiin jo 1928. Suomalais-ugrilaisten kansojen älymystöt taas puhdistettiin 1932-1933 niin sanotun SOFIN:in eli ”suomalaisten kansallisuuksien vapautumisen liiton” jutussa.

Vuoden 1932 lopussa kollektivointi eteni pahimpaan vaiheeseensa. Etenkin Ukrainassa Stalin käytti nälkää aseena nujertaakseen vastahankaiset talonpojat, heiltä takavarikoitiin kaikki vilja. Alkoi hyytävä holodomor.

Nälänhädän raivotessa pahimmillaan toukokuussa 1933 pidätettiin Mykhailo Jalovyi, yksi nuorten kirjailijoiden henkisistä johtajista. Ystävänsä nappaamisesta järkyttyneenä Mykola Khylovyi teki itsemurhan. Hänen viime viestissään luki: ”Jalovyin pidätys on kokonaisen sukupolven murhaamista – minkä tähden?”

Kokonaisesta sukupolvesta oli todellakin kysymys. Slovo-talon 66:sta asunnosta pidätykset iskivät seuraavan vuoden aikana 40:een. Kirjailijoita syytettiin vastavallankumouksellisuudesta, porvarillisesta nationalismista, vakoilusta tai milloin mistäkin. Samaan aikaan ukrainan kielen sanakirjojen julkaisu lopetettiin, ja kielen ortografiaa muutettiin venäjää vastaavaksi.

Valtaosaa ukrainalaisista kirjailijoista ei ammuttu heti, vaan he päätyivät Solovetskin leirille Vienanmerellä.

Sieltä heidät noudettiin lokakuun vallankumouksen 20. vuosipäivän aattona 1937 ja kärrättiin Karhumäen lähelle, ei kauskaan Suomen rajasta. Sellä oli Sandarmokh, tuhansien ihmisten teloituspaikka, jonka Karjalan Memorialin johtaja Juri Dmitrijev löysi vuonna 1997.

Sandarmokhissa ammuttiin lähes 300 ukrainalaista kirjailijaa, taiteilijaa, opettajaa ja toimittajaa, heidän joukossaan Mykhailo Jalovyi, Mykola Kuliš ja Les Kurbas.

Tapahtuman muisto on häpeällinen myös nyky-Venäjällä ja sitä pyritään peittelemään: Sandarmokhin löytänyt Dmitrijev tuomittiin 2021 näytösoikeudenkäynnissä 15 vuodeksi vankeuteen.

Millaisia vaikutuksia 1930-luvun vainoilla oli ja on yhä ukrainalaiseen ja erityisesti ukrainankieliseen kirjallisuuteen?

Emigranttiukrainalaisten kirjailijoiden liiton vuonna 1954 julkaisemien tietojen mukaan 1930-luvulla 260:sta ukrainalaisesta kirjailijasta 223 ammuttiin tai tuomittiin vankileirille tai karkotukseen, 8 kirjailijaa teki itsemurhan ja 16 katosi. Käytännössä ukrainalainen kirjallisuus siis lakkasi lähes olemasta.

Jotkut harvat merkittävät kirjailijat selvisivät vainoista, kuten kymmenen vuotta Gulagissa riutunut Ostap Višnja. Ne harvat kirjailijat, joita ei teloitettu tai viskattu leireille, kuten Mykola Bažan, joutuivat nöyrtymään oikeaoppisen taiteen tekijöiksi.

Stalinin kuoleman jälkeen useimmat vainoissa surmatut kirjailijat rehabilitoitiin, mutta sorrosta puhuminen oli kiellettyä aina Neuvostoliiton viime vuosiin.

Ukraina on monikielinen maa ja tulee olemaan. Kolmasosa ukrainalaisista ei osaa ukrainaa, mutta kaikki vähintään ymmärtävät venäjää.

Kielenpuhujien määrään suhteutettuna ukrainan asema ei ole vieläkään kovin vahva.

Ukrainankielisen kirjallisuuden julkaisumäärät ovat vasta viime aikoina lähteneet kasvuun. Samoin on ukrainankielisen median volyyymin suhteen. On vaikea välttyä ajatukselta, etteikö tämä kaikki pohjaisi pitkälti 1930-luvun sortoon. Ukrainassa holomor ja älymystön puhdistukset katsotaankin kansanmurhaksi, ja näkemyksen jakavat myös monet ulkomaiset historioitsijat.

Ukrainan kielen käyttö on lisääntynyt 2010-luvulla, ja vuoden 2019 laki teki siitä ainoan virallisen kielen. Ukrainankielinen kirjallisuus on silti kaukana venäjänkielisen kirjallisuuden asemasta.

Vuosituhannen alkuvuosina Slovo-talon portille ripustettin laatta, jossa lueteltiin talossa asuneet kirjailijat. ProSlovo-hanke talon muiston vaalimiseksi alkoi 2017. Samana vuonna ukrainalaisen kirjallisuuden kirjasto suljettiin Moskovassa ja osa sen kirjoista tuhottiin. Kirjastoa pyörittänyt Natalia Šarina tuomittiin neljäksi vuodeksi vankilaan ”vihan lietsomisesta venäläisiä kohtaan”.

Presidentti Putinin täysimittainen hyökkäys Ukrainaan 2022 jatkaa vanhaa isovenäläistä pyrkimystä hävittää ukrainalaisuus kokonaan.

Artikkeli on ilmestynyt Parnassossa 4/2022.

Vinoturpaiset sisarukset

Joskus tunnemme kateutta tai ylenkatsetta toista ihmistä kohtaan ja toivomme, että hänet liiskattaisiin kuin kärpänen. Harvemmin toteutamme ajatusta käytännössä. Rikos on kuitenkin jo tapahtunut, nuivuus huomattu, ja seuraa vastaisku: ylenkatseen kohde alkaa suunnata meihin raivokkaita katseita, hän suorastaan repii pelihousunsa.

Tämä kaikki palautuu tavallaan varhaislapsuuteen, jolloin lähes jokainen on tuntenut kateutta sisaruksiaan kohtaan kamppailussa vanhempien huomiosta. Miksi tuo toinen näyttää samalta kuin minä, yrittää apinoida olevansa minä, viedä paikkani ja minulle kuuluvan osan? Eikä maailmassa ole kuin yksi minä, ainutlaatuinen, ja kaikki on minun.

Aikuisuuden määritelmään kuuluu se, että tällainen käytös kyetään hillitsemään. Todellisessa elämässä tosin tapahtuu usein vallan toisin. Ja kun aikuiset muodostavat muiden aikuisten kanssa yhteisöjä, asiat jälleen mullistuvat. Kollektiivisessa psykologiassa tuntuvat vaikuttavan suorastaan muinaisajoilta periytyvät käsitykset ”omasta” ja ”vieraasta” ja siitä mitä on olla oikeanlainen ihminen. Yhteisölliset myytit ja stereotypiat suhteutuvat usein vieraaseen kuin Kain veljeensä Abeliin Vanhassa testamentissa.

Lapsuudessani isälläni oli tapana kertoa juttua, jonka mukaan kaikissa Euroopan suurkaupungeissa eliitin asuinalueet sijaitsevat lännessä, kuten Espoon Westend Helsinkiin nähden, ja rupusakin alueet idässä. Tämä kuulemma perustuu siihen, että ilmavirtaukset kulkevat Euroopassa useammin lännestä itään kuin toisinpäin ja siksi saasteet virtaavat itään.

Epäilen jutun todenperäisyyttä. Mutta oli kuinka hyvänsä niin lännellä on Euroopan historiassa ollut kimurantti suhde itään. Itä on ollut dramaattinen ilmansuunta, jota vasten eurooppalaisuutta on palloteltu. Vihollinen on usein tullut idästä. Britanniaa on hätyyttänyt Ranska, Ranskaa Saksa, ja Saksaa ovat kiusanneet slaavilaiset kansat. Välimeren maita ovat ahdistaneet turkkilaiset kaleerit. Idästä on kautta aikojen tuntunut tulvivan kaikenkarvaista väärännäköistä ja vääräuskoista väkeä, kuten pakanalliset hunnit, mongolit tai islamilaiset kansat.

Olennaisimmaksi vastakkainasetteluksi on jo vuosisatoja sitten tuntunut kipuavan yksi: Eurooppa vastaan Venäjä. Tällä tarkoitetaan tietenkin entisen tsaarin Venäjän eli entisen Neuvostoliiton koko aluetta.

Kylmän sodan päätyttyä puhuttiin pitkään itä-länsi-vastakkainasettelun sijasta jaosta kehittyneeseen pohjoiseen ja kehittyvään etelään. Tämä liittyy läntiseen globalisaatiomalliin: entisistä emämaista, läntisistä suurvalloista, katsoen entiset siirtomaat ovat paljolti sijainneet juuri etelässä. Samalla tavoin esimerkiksi Edward Saidin kriittinen teoria lännen ja idän suhteesta, jota hän hahmottelee teoksestaan Orientalism (1977) alkaen, keskittyy pääasiassa Lähi-Itään ja Intiaan, ja jättää muut alueet pitkälti huomiotta.

Viime vuosikymmenien suurvaltojen kädenväännöt, ”rauhaanpakottamisoperaatiot”, pommien pudottelu lentokoneista ja muut kansainväliset puukkohippaset ovat kuitenkin tapahtuneet lähinnä itä-länsi-akselilla. Näyttää siltä, ettei vanha kunnon asetelma ole kadonnut minnekään, vaan se on vain saamassa uusia sävyjä. Framilla on suorastaan eeppinen oppositiopari, josta Bollywood voisi tekaista melodramaattisen hittielokuvan, tähditettynä lännen ja idän kovapalkkaisimmilla näyttelijöillä ja erikoistehosteilla. Toisaalta: väittääkö joku, ettei tällaisia elokuvia ole jo tehty solkenaan – ei ehkä Bollywoodissa – mutta ainakin Hollywoodissa? Ja ehkä myös Moskovassa ja Lontoossa?

***

Jos väittäisin, että kirjailija F.M. Dostojevskilla ja Rooman imperiumin keisariperinteellä on jotain yhteistä, niin kukaan ei käsittäisi mitä horisen. Mutta ei mennä asioiden edelle. Lähdetään Pietariin, kesään 1862, jolloin Dostojevski teki jättimäisen loikan – vaikka nykyihmiselle se olisi ollut pieni askel – kirjailija lähti ensi kertaa ulkomaille.

Dostojevski on suuren romaanin Rikos ja rangaistus (1866) kirjoittaja. Hänen elämässään rikosta ja rangaistusta myös piisasi, vaikka ei romaani siitä kerro. Huhujen mukaan kirjailijan väitettiin pitävän alaikäisistä tytöistä. Peliriippuvainen uhkapeluri hän ainakin oli. Dostojevski oli kaihonnut Eurooppaan nuorukaisesta alkaen, mutta tsaarinvalta oli heittänyt hänet Siperiaan. Hänet oli tuomittu vuonna 1849 osallisuudesta Petraševskin sosialistiradikaalien piiriin. Vuosikymmen myöhemmin Pietariin palasi toinen mies. Radikaalista oli tullut konservatiivi ja uskonnollinen nationalisti, joka nuoli keskusvallan nyrkkiä.

Entä miten Euroopan matkalla kävi? Berliini osoittautui samanlaiseksi kuin Dostojevskin vihaama Pietari. Ja hitto vie – saksalaiset naiset olivat rumia! Kaupungin uusi silta vakuutti kirjailijan saksalaisten ylimielisyydestä. Entä Pariisi sitten? Ranskalaisen porvarin isänmaallisuus, kaunopuheisuus, suhde luontoon ja rakkaus – silkkaa tekopyhyyttä. Dostojevski hekotteli porvarin omanvoitonpyynnille. Ihmiset teeskentelivät arvostavansa yleviä arvoja, mutta oikeasti he palvoivat vain rahaa. Tasavaltalaisuuden ihanteet eivät merkinneet mitään, jollei taskussa rapissut riihikuiva. Lehdistö mateli vallanpitäjien edessä. Ja mikä pahinta – Pariisi oli hirveän tylsä. Se oli ”moraalisin ja hyveellisin kaupunki maan päällä”, eivätkä sen asukkaat halunneet poistua sieltä, koska uskoivat olevansa maailman napoja.

Lontoo taas oli Dostojevskille Baalin temppeli, korskeudessaan kauhea. Kaupunki huumasi ihmispaljoudella, teollisuudella, maailmankaupoilla, slummien huuruilla. Thames oli myrkytetty, aukiot ja arkkitehtuuri kolisivat avaruutta. Tuloerot ja kurjuus, juopottelevat työläiset ja Haymarketin tuhannet prostituoidut hätkähdyttivät.

Länsimaat vaikuttivat edistyksen pilaamilta. Raha, tiede ja usko järjen ylivaltaan olivat riistäneet Euroopalta uskonnon ja henkisyyden, Dostojevski päätteli.

Matkasta hän kirjoitti esseen Talvisia merkintöjä kesän vaikutelmista (1863), joka aloittaa uuden suunnan kirjailijan tuotannossa. Aikakauslehdissä vilkkaasti esiintyneen Dostojevskin esseiden pääteemoja on venäläisyyden suhde eurooppalaiseen ajatteluun. Sama teema näkyy myös romaanissa Kirjoituksia kellarista (1864) – siinä Dostojevski asettaa ensi kertaa irrationaalisen ja tunteellisen idän vastatusten järjen riivaaman lännen kanssa.

Vastaavaan asetelmaan päättyy myös Dostojevskin suurromaani Rikos ja rangaistus. Sen lopussa ”länsimaisen” nihilismin syövyttämä ylioppilas Raskolnikov tajuaa sovituksen mahdollisuuden ja palaa venäläisen henkisyyden ytimeen.

Siperian marinoiman Dostojevskin äänessä on paatosta ja eksistentiaalista syvyyttä, mutta myös satiiria. Puhumassa on venäläiskansallinen fanaatikko ja kirjailijan omatekoisen oppisuunnan potšvennitšestvon eli maahenkisyyden kannattaja. Myöhemmin esseessä Pieniä kuvia matkan varrelta (1874) Dostojevski piiskaa venäläistä yläluokkaa. Tämä juureton, pöyhkeilevä syöttiläsjoukko matkimassa eurooppalaisia tapoja tuo mieleen nykysuomalaisen eliitin eurokiimassaan ja uskossaan uusklassisen talousteorian autuuteen.

Dostojevskin esseetyyli hakee pisteliäisyydessään vertaistaan. Hän on stereotyyppinen ja humoristinen. Mutta ei hän mitään ainutlaatuisia päätelmiä tee, vaan pikemminkin kyntää jo kylvettyä uraa. Venäjältä löytyy ennen Dostojevskia vino pino Euroopan hammastelijoita. Entä ovatko eurooppalaiset valkeita karitsoja? Eivät tietenkään. Euroopassa ovat jo vuosisatoja vaikuttaneet omat dostojevskinsa mylvimässä naapurin naamalle.

Torailevat sisarukset, Eurooppa ja Venäjä, ovat tuijottaneet toistensa turpavärkkejä kuin peiliin katsoisi ja huutaneet: hei typerys, etkö näe, naamasi on vino!

***

Viime vuosina elokuvateattereissa on pyörinyt Frank Millerin sarjakuviin perustuvat Zack Snyderin elokuvat 300 (2006) ja 300: Rise of an empire (2014). Elokuvissa sankarilliset eurooppalaiset muinaiskreikkalaiset kukistavat idän raakalaislaumat.

Tarkemmin ajatellen kyse on silkasta mytologiasta, jos ei propagandasta. Kuva antiikin Kreikasta ”länsimaisuuden alkukotina” sepitettiin vasta 1800-luvulla eurooppalaisen identiteetin kainalosauvaksi.

Mitä tekemistä Dostojevskilla sitten on roomalaisen keisariuden kanssa?

Vastaus pohjaa keisariperinteen katkeamiseen Länsi-Roomaksi ja Bysantiksi vuonna 395. Niistä tuli kilpailijat. Länsi-Rooman perilliset pykäilivät pikaisesti käsityksen, jonka mukaan vain länsieurooppalainen kulttuuri oli oikean kristinuskon sekä antiikin Kreikan ja Rooman perillinen. Bysantissa rakenneltiin vastaava kertomus.

Lännessä ainoan oikean uskon kannattajat torjuivat idästä rynniviä kansoja. Sitten olikin vastaiskun paikka. Ristiretket, joita tehtiin Palestiinan lisäksi Itä-Eurooppaan, Baltiaan ja Suomeen levittivät kristillistä länsieurooppalaisuutta.

Länsi-Rooman perillisten painimolskeet arabi-, mongoli- ja turkkilaisvalloittajien kanssa kestivät aikansa, mutta jäivät paljon pidemmäksi aikaa elämään mytologiaan. Myytit ovat eläneet aina nykyaikaan asti. Niiden voi ajatella näkyvän taustalla myös esimerkiksi J.R.R. Tolkienin romaanissa Taru sormusten herrasta (1954-1955) ja Peter Jacksonin sen pohjalta 2000-luvun alussa ohjaamissa elokuvissa.

Tolkienin maailmassa etelä ja erityisesti itä ilmentävät pahuutta ja länteen sijoittuvan, hyvien olentojen asuttaman Keski-Maan jyrkkää vastakohtaa. Keskimaan yleiskieli on kuvaavasti alkuteoksessa nimeltään länteen viittaava westron. Arkkisaatana, demoni Sauron asuu Sormusten herrassa idässä. Hänen niljakkaat laumansa kantavat monia itäisten kansojen piirteitä ja koristeita. Sormusten herraa voi toki lukea monella muullakin tavalla, kuten konservatiivisuuden ja industrialismin vastakohtaisuuden kautta tai jopa humanismin ja ympäristönsuojelun voittokulun näkökulmasta. Tolkien itse kielsi olevansa rasisti.

Viittaukset Länsi-Rooman aikoihin voivat tuntua liioittelulta, mutta poliittisessa mytologiassa aikakausi on elänyt pitkään. Esimerkiksi Kaarle Suuri on korotettu jonkinlaiseksi protoeurooppalaiseksi. Napoleonin rynnistäessä 1812 Venäjälle hänelle annettiin liikanimi ”uudestisyntynyt Kaarle Suuri”. Natsihallinto taas juhlisteli vuonna 1942 ”Kaarle Eurooppalaisen” 1200-vuotissyntymäpäiviä. Ja tämä vain tuhat vuotta jälkeen, kun länsieurooppalaiset väänsivät kättä Bysantin kanssa ja Kaarle Suuri lahtasi Keski-Euroopan slaaveja.

Kaikki tiet eivät vie Roomaan, mutta liiankin monet vievät. Venäjästä puhutaan usein ”bysanttilaisten” perinteiden kuormajuhtana. Perättäisinä aikakausina läntiset suurvallat Ranska, Britannia ja Yhdysvallat taas ovat julistautuneet ”moderniksi Roomaksi”, viitaten tietenkin Länsi-Roomaan.

Euroopassa Länsi-Rooman perintöä pidetään mitä mainioimpana. Bysantti ja sen perilliset erottuvat sen sijaan usein oudossa valossa. Bysantti on pysähtynyt, korruptoitunut ja uudistuskyvytön valtio. ”Bysanttilaisuus” on salakähmäinen adjektiivi. Se viittaa hovijuonitteluihin, joista Bysantti oli roomalaiseen tyyliin kuuluisa. Voi toisaalta kysyä eikö Länsi-Euroopassa muka juoniteltu aivan samalla tavoin.

Länsieurooppalaiset ristiritarit ryöstivät Konstantinopolin vuonna 1204, ja parisataa vuotta myöhemmin Bysantti pyyhittiin kartalta. Venäjän hallitsija kuitenkin kehtasi nimittää itseään tsaariksi eli keisariksi. Kiovan Venäjä oli ollut selkeästi Euroopan jatke, mutta vuosisatojen mongolivallan jälkeen eurooppalaiset mielsivät Venäjän ”aasialaisena”.

***

Entä mitä tapahtui Moskovassa, jossa bysanttiset ja mongoliset vaikutteet sekoittuivat kuin tupakka ja afgaanihašis? Täällä asuivat ainoat oikeat ortodoksit, Bysantin uskon perilliset. Täällä kaikki, mukaan lukien kirkko oli tsaarille alisteista. Vastaanpyristelijät pyydystettiin armotta ja heidät tehtiin päätä lyhyemmiksi. Kun Moskova ”kokosi Venäjän maat”, saatiin koko valtakunta saman poliittisen kulttuurin katon alle.

Ja siinä sitä ollaan: bysanttilaisen universalismin sadonkorjuujuhlissa. Näitä hedelmiä myös Dostojevski rouskutteli. Ja taitavat olla omenat yhä kypsiä?

Euroopasta tulleisiin nemtseihin (nemets = saksalainen) suhtauduttiin Moskovan Venäjällä kuin välttämättömiin syöpäläisiin. Nemtsejä pidettiin saastaisina samoin kuin koiria. Jos nemtsi kosketti kunnon venäläistä tai kävi hänen kodissaan, oli paikat pirskotettava pyhällä vedellä.

Erityisesti eurooppalaisia yläluokkia taas järkytti aikoinaan suuren auktoriteetin saavuttanut Sigismund von Herbersteinin teos Rerum Moscovitarum commentarii (1549). Herberstein kuvasi Moskovan pajarit täysin riippuvaisiksi tsaarin mahtikäskystä, päinvastoin kuin melko itsenäinen eurooppalainen aatelisto. Aatelismiehen käskyttäminen... sehän on ihmisoikeusrikos, eurooppalaiset huudahtelivat ja pistivät tuulensuojaan fasaania ja peltopyytä.

Liivinmaan sota kiihdytti aivoja lisää. Kamppailua venäläisiä vastaan maalattiin vanhatestamentillisella sudilla. Venäläisten poppoossa palvelleet tataarit ja kalmukit loivat pohjan taruille koirankuonolaisista. Moskovan tsaari Iivana IV kuvattiin äärimmäisenä raakalaisena, tyrannin perikuvana. Hän sai lännessä liikanimen ”julma”, ja maine on elänyt tähän päivään.

Tsaari Iivanan käymä sota venäläisiä pajareita vastaan oli raakaa kuin vastanostettu peruna. Mutta oliko se tuon ajan Euroopassa poikkeuksellista? Vertailun vuoksi Englannin kuningas Henrik VIII tapatti kymmeniätuhansia talonpoikia ja terrorisoi aatelistoaan. Ranskassa taas seivästettiin protestantteja huipentuen Pariisin vuoden 1572 pärttylinyön verilöylyyn.

***

Oli miten oli: Euroopassa Venäjä ja jopa Itä-Eurooppa nähtiin 1700-luvulla eräänlaisena orienttina. Tämä pohjasi löytöretkiin ja kolonialismiin, jolloin länsieurooppalaiset valtiot alistivat suuria alueita ympäri maailmaa. Eurooppalainen orientalismi syntyi alun perin laillistamaan ”idän” haltuunottoa. Ja ”itäistä” leimaa lätkittiin myös Euroopassa hanakasti. Yleiseurooppalaisia aatteita ovat venäläispelon lisäksi olleet antislavismi ja antisemitismi. Kaikinpuolista loanheittoa on piisannut.

Kun meillä puhutaan Venäjästä, mainitaan usein autoritaarisuus tai jälkeenjääneisyys tai molemmat. Tosiseikkojen lisäksi käsityksillä on pohjaa ranskalaisen markiisi De Custinen russofobian klassikossa La Russie en 1839 (1846). Noin 1800-sivuisessa tiiliskivessään De Custine tuunaa Venäjästä äärimmäisen despoottisen ja takapajuisen kuvan, vaikka tuolloin monarkiaa ja diktatuureja muuallakin Euroopassa piisasi.

Venäjällä kehitettiin vastapainoksi ”russofobian” käsite. Sen otti käyttöön runoilija ja diplomaatti Fjodor Tjuttšev. Hänen mukaansa ”russofobia” johtui väistyvän sivilisaation pelosta sen tilalle tulevaa tuoretta sivilisaatiota kohtaan. Venäjän selitettiin olevan moraalisesti lännen yläpuolella.

Russofobia ryöppysi 1800-luvulla erityisesti puolalaisista lähteistä, venäläisethän kukistivat maassa kovakouraisesti useita kapinoita. Vuosisadan lopulla painopiste siirtyi Saksaan, jossa Venäjän arveltiin voivan estää germaanien levittäytymistä. Kun Britannian ja Venäjän Keski-Aasian omistuksesta käymä suuri peli oli kuumimmillaan vuosisadan lopulla, sommitteli Ruyard Kipling teoksissaan käsityksen Venäjästä aasialaisena orjavaltiona. Mitä älyllistä riippumattomuutta!

***

Tällä välin oli Venäjällä keksitty Euroopasta uusia limaisuuksia. Nämä käsitykset jakoivat niin slavofiilit, narodnikit kuin myös vallankumouksellinen älymystö. Eurooppa oli porvarillisuuden pilaama. Entä miksi näin? Siksi että se oli synonyymi riistoyhteiskunnan toiminnan taustapiruille egoismille, individualismille, moraalittomuudelle, valheellisuulle ja pinnallisuulle. Jo tässä vaiheessa läntisen kulttuurin katsottiin lisäksi pullistelevan kaikenlaisia perversioita ja kieroutunutta seksuaalisuutta.

Ei tämä vielä riittänyt: vuosisadan vaihteessa venäläinen älymystö kiihkoutui skyyttalais-ja euraasialaisliikkeestä, joiden mukaan vallankumous ratkaisi sosiaalisten ongelmien lisäksi idän ja lännen kulttuurien kamppailun. Venäjä edusti näiden näkemysten mukaan itää, maaseutua ja irrationaalista tunnetta lännen tyhjää rationalismia ja teknologista, urbaania hengettömyyttä vastaan. Itä merkitsi elävää kulttuuria, länsi muumioitunutta sivilisaatiota. Esimerkiksi Sergei Jesenin kannatti alussa bolševikkeja, ”koska nämä olivat tuhonneet sivilisaation”. Aleksander Blok ammensi ideoita samasta lähteestä: itäinen, puhdistava ”primitiivisyyden tuuli” puhkuu Blokin runossa Skyytit (1918).

Boris Pilnjakille vallankumous ei ollut vain proletariaatin ja porvarien turnajaiset, vaan historian mystisten voimien räjähdys. Näkemystään hän kehittelee kiinnostavassa kokeellisessa romaanissaan Alaston vuosi (1923). Pilnjakin vision mukaan Venäjän tuli ravistella yltään ”Eurooppa”, mutta torjua myös ”Aasia”. Oli palattava Pietari Suurta edeltävään Venäjään. Visio sai tylsemmällä tavalla ei-fiktiivistä jatkoa 1920-ja 1930-luvun venäläisten valkoemigranttien Euraasia-pohdinnoissa, jotka lisäsivät Pilnjakin pohjimmiltaan melko anarkistiseen näkemykseen autoritarismia ja imperialismia.

***

Venäjän sisällissodassa länsivallat mittelivät bolševikkeja vastaan, ja sodan jälkeenkin niiden ja Neuvostoliiton suhteissa säilyi jännitys. Neuvostoliitto symboloi 1920-luvun Euroopassa villiä sekoilua; yläluokalle ja porvaristolle se oli paikka, jossa kellareista ryöminyt roskaväki oli romahduttanut sivistyksen nyrkkivaltansa tieltä.

Vallankumousta edeltäneestä russofobisesta kirjallisuudesta neuvostovastaiseen ei ollut kuin hiirenaskel: stereotypiat ”aasialaisista” toistuivat: Leninille piirrettiin mongolinpärstä, Stalinin roistomaisuutta määrittivät hänen kaukasialaiset piirteensä. Laajentumishalu, aasialainen yksinvalta ja orjuus liitettiin Venäjään kuten ennenkin.

Neuvostopropaganda vinssasi luukustaan länsimaille vastauksen, joka hämmästyttävästi toi mieleen keskiaikaisen Venäjän muukalaiskammon. ”Neuvostovastaisesta” leivottiin termi, joka hetimiten viskasi kohteensa historian roskatynnyriin. Neuvostovastaisten esitettiin olevan historian edistyksellisten voimien, ikään kuin luonnonlakien tukkeena. Kulttuurielämässä nikkaroitiin Euroopasta koukeroisempi pilakuva. Porvarillisen kulttuurin kerrottiin askaroivan vain rosvojen ja huijarien, prostituoitujen, pornografian ja muun törkyisen parissa, kun taas neuvostokulttuuri lauloi todellisten sankarien ylistystä.

***

Miksi keksiä mitään uutta, kun koko historia tursuaa sopivia ennakkoluuloja? Eivät natsit keksineetkään, vaan jatkoivat eurooppalaista orientalismia. Idän sotaretkiä silmällä pitäen slaavit määriteltiin ”alemmaksi roduksi”. He eivät polveutuneet eurooppalaisten esi-isiksi käsitetyistä arjalaisista, joiden kukkona tunkiolla killisteli germaaninen rotu. Hitler nimesi Neuvostoliiton omaperäisesti ”Tšingis-kaanin mongolivaltioksi”, jonka johto ja älymystö koostuivat tietenkin juutalaisista. Tämä kaikki piti raivata pois saksalaisen ”elintilan” tieltä.

Natsi-Saksan aloitettua ”operaatio Barbarossan” kesällä 1941 käynnistyi hyökkäys, jota sävytti neuvostoliittolaisia kohtaan osoitettu ääretön halveksunta. Natsien Generalplan Ost, (”yleisuunnitelma itä”), oli avoimesti raaka ohjelma Neuvostoliiton tuhoamisesta ja sen asukkaiden kansanmurhasta. Leningrad ja Moskova oli määrä hävittää maan tasalle ja levittää päälle lantaa.

Saksalaisten Drang nach Osten (”laajeneminen itään”), ei tarkoittanut vain ihmisten lahtaamista ampumalla ja kaasulla, vaan lisäksi neuvostoliittolaiset sotavangit näännytettiin nälkään ja pakkotyöhön. Heitä kuoli kolmisen miljoonaa. Natsiterrorin juuria siirtomaakokemuksissa kuvaa hyvin se, että esimerkiksi Ukrainan valtakunnankomissaari Erich Koch nimitti alueensa väestöä ”nekruiksi”.

Toisen maailmansodan jälkeen kuva Neuvostoliitosta vääntyi sitten Euroopassa taas kahtia. Kylmän sodan aikana kommunismin vastustajat ammensivat vanhasta orientalismista ja natsipropagandasta. Kommunismin hännystelijät taas saattoivat hyödyntää neuvostopropagandaa. Neuvostoliiton loppuvaiheessa yhä useammat ulkomaalaiset pääsivät vierailemaan maassa, ja ainakin heidän silmissään kuva luultasti sai hieman värisävyjä.

***

Neuvostoliiton hajottua Venäjällä pääsi vähäksi aikaa valtavirtaan länsimielinen suuntaus.

Aatehistoriaa tunteville ei ole mikään yllätys, että vanhat käsityksetkin jatkoivat elämäänsä. Uuslavofiilit, kuten kirjailija Aleksander Solženitsyn ja akateemikko Igor Šafarevitš väittivät 1990-luvulla, että bolševismi oli tuotu Venäjälle lännestä, toisin sanoen Venäjästä oli tullut länsiperäisen totalitarismin uhri.

Venäjän noustua 2000-luvulla taloudellisesti jaloilleen, ja presidentti Putinin pönkitettyä valtansa maa on saanut takaisin aiempaa suurvaltaylpeyttä, jopa -uhoa. Slavofiiliset näkemykset Venäjän historian altruistisuudesta ovat tulleet osaksi Venäjän kansallista mytologiaa. Ajatus siitä, että venäläiset olisivat joskus voineet sortaa jotain toista kansaa ei ole saanut koskaan jalansijaa kansallisessa psykologiassa. Toinen maailmansota opetti Euroopalle tässä suhteessa itsekriittiä.Venäläinen on mielikuvissaan suuri kärsijä, joka on suojannut Eurooppaa ottaen vuosisatoja vastaan idän kansojen hyökyaallon. Eurooppa on saanut rauhassa kehittyä, mutta ei tunne mitään kiitollisuutta pelastajaansa kohtaan, päinvastoin.

Venäjällä 2000-luvun alusta lähtien noussut nationalismi, suurvalta-ajattelu, ortodoksinen uskonnollisuus ja konservativiisuus ovat jälleen nostaneet esiin myös kielteiset käsitykset lännestä ja Euroopasta. Venäläinen media on tehnyt parhaansa vahvistaakseen näitä käsityksiä.

***

Ei niin etteivätkö läntiset kielteiset mielikuvat idästä edelleen jatkaisi elämäänsä. Entiset itäblokin maat esitetään yhä helposti mystisten kauhujen tyyssijoina. Hyvä esimerkki on yhdysvaltalainen kauhuelokuva Hostel (2005), jossa amerikkalaiset reppureissaajat päätyvät Slovakiaan kidutustehtaaseen. Elokuva näyttää Slovakian kehittymättömänä, köyhänä ja kulttuurittomana maana, jossa kuhisee rikollisuutta ja prostituutiota. Toinen esimerkki on amerikkalainen kauhuelokuva Chernobyl diaries (2012), jossa joukko jenkkejä matkailee Ukrainassa, Tšernobylin ydinvoimalan onnettomuusalueella. Kuinka ollakaan, he törmäävät ihmisiä tappaviin mutantteihin. Myös ukrainalaiset esitetään elokuvassa vaarallisina, sillä he pyrkivät suojelemaan ”synkkää salaisuutta” ydinonnettomuuden tuottamista mutanteista.

Ensi alkuun myös brittiläinen elokuva Borat (2006) tuntuu istuvan samaan stereotyyppiseen uomaan. Pseudodokumentissa brittikoomikko Sacha Baron Cohenin esittämä kazakstanilainen toimittaja Borat matkustaa Amerikkaan opintomatkalle. Boratin hahmo on entisiin Neuvostoliiton maihin länsimaissa liitettyjen stereotypioiden ja kliseiden summa. Elokuvan alussa hervoton näkymä “Kazakstanista” hulauttaa esiin romahtamispisteessä olevia taloja, autonromuja, ja paikallisia asukkaita, joista miehet ovat roistoja ja raiskaajia, naiset huoria. Kaiken keskellä koikkelehtiva Borat on täysin liioiteltu “itäisen barbaarin” hahmo.

Kun elokuvan katsoo loppuun asti, selviää kuitenkin, että Borat irvailee oikeastaan enemmän länsimaalaisten tietämättömyydelle ja kliseisille käsityksille muusta maailmasta. Elokuva on farssi, Boratin hahmo muuttuu pian omaksi parodiakseen, ja satiiri sojottaa moneen suuntaan. Yhdysvalloissa Borat ulostaa puistoon, masturboi kaupan näyteikkunan edessä ja ajeluttaa munakarvojaan. Hotellissa hän luulee hissiä omaksi huoneekseen. Paljastuu, että hän on sovinisti, antisemiitti, taikauskoinen ja kaikin tavoin epäkorrekti. Tapahtumat Yhdysvalloissa satirisoivat amerikkalaisten isottelua, tekopyhyyttä ja rasismia. Jenkit näyttäytyvät stereotyyppisinä juntteina, jotka eivät tiedä muusta maailmasta paljoakaan, eivätkä haluakaan tietää. Oman mausteensa elokuvaan tuo se, että kun Borat ja muut kazakstanilaiset hahmot puhuvat elokuvassa “kazakkia”, he todellisuudessa puhuvat armeniaa, romaniaa tai hepreaa, itäisiä ja usein läntisessä historiassa “takapajuisiksi” leimattuja kieliä.

Yksi parhaita esimerkkejä siitä, että entisestä Neuvostoliitosta voi lännessä kertoa lähes mitä tahansa ja se uskotaan on Nicolai Lilinin ”omaelämänkerrallinen” romaani Siperian opetukset (2010). Romaani on käännetty peräti yli neljällekymmenelle kielelle. Oscar-palkittu ohjaaja Gabriele Salvatore on ohjannut sen pohjalta elokuvan Siberian education (2013), jossa pääosaa näyttelee supertähti John Malkovich. Lilin ei ole kotoisin Siperiasta, vaan Transnistriasta, Moldovasta irtautumaan pyrkivästä venäläisten asuttamasta tasavallasta. Siperian opetukset kertoo Transnistriaan vuonna 1938 pakkosiirretyistä urkoista, pienestä kansakunnasta, joka harjoittaa perinteisesti maantierosvoutta. Lilin sanoo olevansa näiden ammattirikollisten jälkeläinen ja katoavan kulttuurin perillinen. Romaanissa Lilin kertoo omasta elämästään, joka tuntuu olevan urkojen perinteiden arvoinen: hän on istunut vankilassa Transnistriassa ja Venäjällä, sotinut Tšetšeniassa, Irakissa ja Afganistanissa, toiminut salakuljettajana ja vaikka mitä.

Ympäri länsimaailmaa ilmestyneiden Siperian opetusten käännösten arvosteluissa kukaan ei epäillyt teoksen todenperäisyyttä tai urko-kansan olemassaoloa, vaikka historiankirjoista on helppo tarkistaa, ettei Moldovaan siirretty ihmisryhmiä Siperiasta vaan päinvastoin. Gulag-leireillä vaikuttanutta ammattirikollisten ryhmää kutsuttiin toki oikeastikin urkoiksi, mutta mitään tekemistä etnisyyden kanssa sillä ei ollut. Venäläisen Ogonjok-viikkolehden tekemän tutkimuksen mukaan myöskään Lilinin omasta elämästään kertomat asiat eivät pidä alkuunkaan paikkaansa.

Toki voidaan ajatella, ettei omaelämänkerrallisen romaanin kohdalla ole niin tarkkaa onko kyse elämänkerrallisesta fantasiasta vai tiukasti tosiasioista. Romaanin oudon laajaan suosioon on silti varmasti vaikuttanut se, että kriminaalikulttuuri on yksi keskeisiä asioita, joista venäläisyyden myytti nykyään länsimaissa muodostuu. Asian poliittisia puolia ei ajatella. Myyttinen Venäjä tuntuu vain olevan paljon dramaattisempi ja kiehtovampi kuin todellinen Venäjä.

***

Vladimir Putinin hallintoaikana Venäjällä on noussut esiin suuntaus, joka mieltää maan ”suvereenin demokratian” olevan vastakkain länsivaltoja, tai jopa läntistä sivilisaatiota vastaan. Vastakkainasettelua perustellaan kulttuurisesti. Liberaalin demokratian vastapainoksi tarjotaan omaa, siitä poikkeavaa venäläistä versiota, joka perustuu muun muassa ortodoksisen uskon arvoihin ja johon liittyy läheisesti ajatus ”Euraasiasta”. Euraasialainen alue tai imperiumi muodostuisi Venäjän lisäksi siihen rajoittuvista entisistä neuvostotasavalloista, jotka venäläisen tulkinnan mukaan ”luonnollisesti” kuuluisivat yhden ja saman johdon alaisuuteen.

Nyt näyttää siltä, että vaihtoehto Venäjän ja lännen vuoropuhelulle on jälleen – kuten usein ennenkin – informaatiosota, jota on viritelty molemmilta puolilta. Tässä tilanteessa ”russofobia” on määritelty Venäjän kannalta uudelleen: sen sanotaan nyt olevan vastustajan poliittinen ase ja reaktio venäläiseen ideologiaan. ”Russofobia” pyritään nyt esittämään perusteettoman pahantahtoiseksi ajattelutavaksi kaikkea venäläistä kohtaan. Poliittisena työkaluna käsite muistuttaa Neuvostoliitossa käytettyä ”neuvostovastaisuuden” terminologiaa.

Näyttää siltä, että Venäjä on jälleen kääntynyt pois lännestä. Kun katsotaan Euroopan ja Venäjän suhteiden historiaa, tapahtumien kulku ei tietenkään ole täysin yllättävä.

Venäjä on maa ja kulttuuri, jossa on aina omaksuttu eurooppalaisuus vain osittain, ja samalla eurooppalaisuutta on hyljeksitty. Tässä ei toki ole mitään poikkeuksellista. Vertailun vuoksi samaa on tehty Suomessakin, vielä itsenäisyyden alkuaikoina ensimmäisen tasavallan aikaan yritettiin eristäytyä nationalistiseen umpioon. Suurin ero meidän ja Venäjän välillä on oikeastaan se, että suomalaisia on liian vähän, jotta voisimme kunnolla pyristellä eurooppalaisuutta vastaan ja pystytellä omalaatuisuutemme järeää barrikadia. Väkilukuisana maana ja suurena kulttuurina Venäjä sen sijaan on jäänyt kiikkumaan välitilaan.

Dostojevski, Neitsyt Maria ja cunnilingus! Minkä teitte te kirjanoppineet, kuvainraastajat, troglodyytit ja analfabeetit! Minkä teitte te fariseukset ja linnunpelätit, vapaa-ajattelija-onanistit ja keppihevosen käskyläiset! Menitte ja pilasitte Pyhän Rooman siemenmaljan!

Nykyinen putinistinen käsitys Venäjästä konservatiivisten, säilyttävien arvojen kantajana, joka vastustaa läntistä liberalistista globalisaatiomallia, ei lopulta ole valtavan kaukana itäisen kristillisyyden voittokulkua julistavasta opista. Toisaalta lännessä on myös uskottu oman aatteen, Paavin vallan, nationalismin, työväenaatteen, modernisaation tai kapitalismin ja sen uusliberalistisen mallin voitolliseen levittäytymiseen yli maanpiirin.

Katsotaan Eurooppaa ja Venäjää. Kärjistettynä vuosisataisissa tukkanuottasissa on ollut kyse venäläisen messianismin ja länsieurooppalaisen katolisen universalismin sekä siitä kehittyneiden valistusaatteiden ja modernisaation universalismin vastakohtaisuudesta. Länsimainen modernisaatiomalli on paljolti katsonut itsensä ainoaksi oikeaksi ja sen torjuvat tahot ”väärän tietoisuuden” kantajiksi. Vastaavasti venäläinen ajattelutapa on tulkinnut maan ”erityistien” ainoaksi oikeaksi.

Kyseessä saattaa olla heijastusilmiö. Ehkä Venäjän ainutlaatuisen kohtalon idea ei lopultakaan ole muuta kuin eurooppalaisen hegemonia-ajattelun itäinen versio? Eurooppa on pystynyt vahvistamaan itseään ja selventämään identiteettiään peilautumalla ”itämaihin”, kuten Venäjään. Psykoanalyyttisin käsittein ”itä” on ollut eurooppalaisuuden sijais- ja jopa piilominä. Venäjällä samassa asemassa ovat olleet ”länsi” ja ”Eurooppa”.

Tältä pohjalta Venäjän erikoislaatua korostavat ajatussuunnat liittyvät yleismaailmalliseen ilmiöön, jota Ian Baruma ja Avishai Margalit ovat nimittäneet oksidentalismiksi, se on uhkaavaksi ja vieraaksi koetun lännen torjumista. Oksidentalismissa on kyse perinteisen, yhteisöllisen ja tiettyihin ikuisiksi koettuihin normeihin nojaavan elämäntavan reaktiosta läntiseen modernisaatioon. Oksidentalistit haluavat usein torjua erityisesti maallistumisen, liberalismin ja kapitalismin. Länsi näyttäytyy oksidentalisteille tavallisesti hedonistisena, vain yksilön halujen tyydytykseen keskittyvänä, moraalittomana ja rappeutuneena kulttuurina.

Tästä ikiaikaisesta vastinparista ammentaa Viktor Jerofejevin romaani Venäläisen sielun ensyklopedia (2009). Jerofejevin esteettis-ideologisessa todellisuudessa Venäjä koheltaa junttimaisena ja rappiolla, siellä on ennakoimatonta, törkeää ja hauskaa, Venäjä on lauhkean ja laimean Euroopan vastakohta. Venäjä on kärsimystä – elämää.

Torailevat sisarukset, Eurooppa ja Venäjä, tuijottavat toistensa turpavärkkejä kuin peiliin katsoisi ja huutavat: hei typerys, etkö näe, naamasi on vino!

Ville Ropponen

Essee on ilmestynyt alun perin Ville Ropposen teoksessa Suuren idän essee (Savukeidas, 2017).

Siperiaan ulkoistettu elämän kulutus

Kun Suomessa tankkaa bensiiniä auton tankkiin, nousee bussiin, kääntää patterit lämmitykselle, syö ravintolassa tai tekee lähes mitä tahansa liittyy usein huomaamattaan pitkään virtaan. Tuo virta johtaa Venäjälle, josta tuodaan yli 90 prosenttia käyttämästämme öljystä ja valtaosa muistakin fossiilisista polttoaineista, maakaasusta ja kivihiilestä.

Suomi poikkeaa maailman talouden valtavirrasta, sillä fossiilisten polttoaineiden osuus on vain 42 prosenttia energiantuotannosta. Emme kuitenkaan voi liikaa ylpeillä. Suomalainen elämäntapa on väkevän sitkeästi riippuvaista maahan tuotujen tuotteiden ja raaka-aineiden niin sanotuista piilovirroista. Kulutetuista luonnonvaroista yli puolet on peräisin muualta kuin kotimaan kamaralta.

Olemme kätevästi ulkoistaneet osan kulutuksestamme ja sen tuottamisessa tarvittavan sorron ja saastumisen muualle maailmaan. Tätä harvoin kuitenkaan mainitaan tai edes muistetaan. Fossiiliset polttoaineet mahdollistavat niin pitkät reititykset ja etäpesäkkeet, niin kookkaat välimatkat ja korkeat valtasuhteet tuottajan ja hyödyntäjän välillä, ettei likeinen ja tuttu, kuten juuri autolla ajaminen ja ravintolassa käyminen, näytä liittyvän kaukaiseen raaka-aineeseen mitenkään, vaikka mahdollistuu vain kaukaisen avulla.

Länsi-Siperian Jugrassa eli Hanti-Mansiassa tuotetaan yli puolet Venäjän öljystä, ja kun Nenetsia lisätään mukaan puhutaan jo öljyntuotannon kahdestakolmasosasta. Vorkutan-Intan kivihiilialue taas on Euroopan puoleisen Venäjän rikkain esiintymä. Ja kuitenkaan nämä seudut eivät Suomessa kiinnosta ketään, harva edes tietää missä ne sijaitsevat. Entä millaisia vaikutelmia nuo alueet herättävät, kun niitä tarkastelee fossiilisten polttoaineiden tuotannon ja sen seurausten näkökulmasta?

***

Vorkuta oli yksi vankileirien saariston, Gulagin, pahamaineisimpia keskuksia, kaivosvyöhyke, joka leirien lakkautuksen jälkeenkin tahkosi runsasenergistä kivihiiltä Neuvostoliiton teräs- ja aseteollisuuden tarpeisiin. Vorkutan kymmenistä kaivoksista osa on jo ehtynyt, osa muuttunut globalisaation takia kannattamattomiksi ja vain osa on toiminnassa. Kaupunkia kiertää suljettujen kaivosten, autiokylien, hautausmaiden ja saastuneen teollisuusmaan kehä. Enemmän kuin varsinainen energiavara-alue, Vorkuta on nyt jonkinlainen historiaan jäätynyt brutaalin nykyaikaistumisen ulkomuseo.

Se on fossiilisten polttoaineiden riivaaman ihmisen suuruudenhulluuden tragikoominen muistomerkki. Tundralle 100 kilometriä napapiiristä pohjoiseen, jossa suomensukuinen alkuperäiskansa nenetsit vielä 75 vuotta sitten paimensi porojaan, oli väen väkisin pystytettävä fantasia neuvostomodernisaatiosta, joka tosin vääntyi irvikuvakseen. Huippuvuosina 1970-luvulla Vorkutassa asui yli 220 000 ihmistä, nykyään puolet vähemmän. Mailmassa on silti yhä harvoja näin isoja ja näin pohjoisessa sijaitsevia asutuskeskuksia.

Vorkuta on symbolinen kuva fossiilista polttoainetta syövän tuotantokoneen riistosta, paikka jossa ihmisiä, heidän lihas- ja elinvoimaansa muutettiin lähes saumatta suoraan energiaksi. Ensimmäiset Stalinin orjat asuivat Vorkutassa Rudnikin kylän alueella, rinteellä, jota kultsuttiin nimellä ”luolaihmisten bulevardi”. He asuivat teltoissa ja zemljankoissa, maakorsuissa, varmasti huonommin kuin yksikään luolaihminen. He rakensivat ensimmäisen kuilukaivoksen vuonna 1936 ja kaivoivat ensimmäisen tonnin kivihiiltä. Vankien kasvot ja ruumis kävivät kaivostöissä konkreettisesti mustanpuhuviksi – aivan kuin ennakoiden heidän muodonmuutostaan hiileksi – heidän rakentaessaan lisäksi kaupungin asuintalot, hallintorakennukset, stalinistisen klassismin tyylisen kaivosmiesten kulttuuritalon, yliopiston, teatterin ja nukketeatterin.

 

***

Kerrallaan Vorkutan leireillä raatoi satojatuhansia vankeja. Kansalaisjärjestö Memorial on arvioinut, että Vorkutassa kuoli jopa 250 000 vankia. Vorkuta ja sen rauniot tuntuvat puhuvan vielä vuosikymmeniä myöhemmin jotain myös vankien kokemuksesta, vaikka tämä onkin pyritty peittämään tragikoomisen modernisaatiofantasian alle.

Fossiilinen energia mahdollistaa talviset sisäurheilulajit ja luisteluradat aavikolla. Sen avulla arktisesta Vorkutasta on yritetty tehdä niin standardi neuvostokaupunki kuin mahdollista. On pykätty jopa keskuspuisto, vaikka eivät puut tundran ilmanalassa kasva. Pajupöheikköä on saatu aikaiseksi. Puistossa kelpaa tepastella niiden kahden kuukauden aikana, jotka Vorkuta on vuosittain lumeton. Jopa puiston pulut ovat fossiilikoneen toiminnan seurausta: ne saapuivat seudulle junien katoilla. Vorkutaan tuodaan junilla myös autoja, vaikka ei seudulla ole ympärivuotisesti kuljettavia teitä kuin joitakin kymmeniä kilometrejä, sillä tundra muuttuu kesällä upottavaksi suoksi.

Vaikka hiilikaivosten tuotto on laskenut, fossiilinen energia määrittää elämistä myös nyky-Vorkutassa. Yllättäen siellä törmää fossiilisia polttoaineita kuvastavaan kaksinapaiseen vastakohtaisuuteen, joka jostain kohtalon oikusta esiintyy täällä yhdessä ja samassa rakennuksessa, jonne lähdemme illallistamaan. Kuten Vorkutan talot yleensä talon julkisivu on rupinen, myrkyllisen oloinen ja hiilipölyinen, ilmentäen fossiilipolttoaineista kärsiville tuntuvaa ulkopuolta. Mutta kun astuu jäisestä ulkoilmasta julkisivun läpäisevän oven läpi niin – tadam – päätyy fossiilipolttoaineista nauttivien sisäpuolelle tilaan, joka muistuttaa Helsingin keskustan trendiravintolaa. Nuoret parit istuvat treffeillä, iloiset seurueet melskaavat olutkolpakkojen ääressä, televisio ja stereot pauhaavat, valot välkkyvät, lämpö hohkaa. Syötäväksi voi tilata kaikkea mahdollista Brasilian nautakarjasta ja Tyynenmeren mustekalasta mangolohkoihin.

Hitaasti luonto ja todellisuus tihkuvat ympärillä takaisin rapautumisena, murtumina, tundran kituliaana varvikkona, rapistuvina autiokylinä, joista yhtä nimeltään Halmer-Ju Venäjän armeija käyttää nykyään harjoitusmaalina, hajoamisena alkuaineiksi.

***

Stalinin aika meni menojaan, eikä Vorkutan ja Gulagin kaltaista ihmisruumiiden syöttämistä fossiilikoneen moolokinkitaan enää esiintynyt. Mutta miksi Jugran hantit puhuvat aina, ettei yksikään Stalinin ajan katastrofi merkinnyt niin pahaa kuin mitä seurasi 1960-luvulta alkaneen öljynporauksen myötä? Olemme Länsi-Siperiassa, Uralvuorilta itään avautuvassa maassa, jonka korpia halkovat mahtavat Ob- ja Irtyš virrat, täplittävät sadattuhannet järven. Suomensukuiset hantit ovat eläneet seudulla arkeologisten löytöjen perusteella vähintään 2000 vuotta.

Ehkä tätä taustaa vasten voi ymmärtää myös sen, että Venäjän alkuperäiskansat ovat keskimäärin vähemmän valtakulttuurin sulautuneita kuin Pohjois-Amerikan intiaanit. Pohjois-Amerikka nykyaikaistui ja siirtyi fossiilitalouteen Venäjää aikaisemmin. Venäläisvalta Siperiassa samoin kuin Nenetsiassa on vallinnut aina 1600-luvulta lähtien. Kuitenkin vasta 1920-luvulla alkuperäiskansat alkoivat jäädä vähemmistöön kotialueillaan. Nykyään he muodostavat väestöstä Jugran 1,5, prosentista Nenetsian 19 prosenttiin. Varsinkin fossiilinen moderni on merkinnyt alkuperäiskansojen näkökulmasta aineellista ja henkistä tuhoutumista.

Öljynporauksen alkuvuosikymmeninä erityisesti Etelä-Jugra saastui pahoin, ja öljyvahinkoja sattuu edelleen hälyttävän usein. Ulkomaisille matkailijoille ympäristötuhoja ei Jugrassa esitellä. Korkeintaan pääsee näkemään mustunutta, pystyyn kuollutta kuusikkoa autoteiden vierellä ja maastoon kylvettyä teollisuusroskaa.

***

Jugran öljykentille on aina ollut vaikea saada vierailulupia, erityisesti näin on nykyään. Olen kuitenkin käynyt öljykentällä Nenetsiassa kesällä 2005. Neste oil omisti yhdessä Lukoilin kanssa SeverTek-yhtiön, joka pyöritti Etelä-Šapkinon kenttää. Neste oilin kautta lupa vierailuun herkesi helpommin suomalaistoimittajalle. Mutta ei Šapkinossa ollut nähtäväksi kovin paljon mitään yllättävää, paitsi että se oli melko uusi kenttä, ja laitteet olivat hyväkuntoisia. Liekit roihusivat poraustornien huipulla. Tundralle oli vedetty teitä, ja öljyputket johtivat rinnakkain itään, kohti öljyn kokoamisasemaa. Kuinka ollakaan kentän ympäristöprikaati harjoitteli öljytuhon varalta juuri saapuessani. Muutenkin meille vakuutettiin ympäristöasioista huolehtimista.

En puhu siitä, että öljykentän helikopteriasemalle vievän tien varsi oli reunustettu poraustorneilla ja öljyputkilla, ja tundra oli koneiden mylläämä. Harjagan helikopteriaseman lähellä lampeen näytti valuneen mustaa, ja tundralla kohosi vuori teollisuusromua. En puhu siitä, miten helikopterista saattoi nähdä taigan ja metsätundran juovuttuneen telaketjullisen miehistönkuljetusautoa muistuttavin vesdehodin urista – rakkineita käytetään tundrassa liikkumiseen. Vesdehodin jäljiltä kestää lähes vuosisadan ennen kuin tundran kasvillisuus palaa ennalleen. En puhu siitä, että helikopterit olivat vanhoja armeijan kuljetuskoptereita, jotka tärisivät niin, että niiden ajatteli minä hetkenä hyvänsä räjähtävän, sillä öljyntuotanto on eräänlaista sodankäyntiä, ja sodassa sotilaan on vain kestettävä niin kauan, että pääsee pois ja sen jälkeen unohtaa kaiken.

Ongelmat ovat Nenetsiassa pääsääntöisesti melko samoja kuin Jugrassa. Isoja tai pieniä öljyvuotoja on aika ajoin; yhtiöt voitelevat paikallisia poronhoitajia järjestämällä helikopterikuljetuksia ja ostamalla esimerkiksi moottorikelkkoja sekä tukemalla rahallisesti alkuperäiskansajärjestöjen hankkeita, mutta öljystä saataviin voittoihin nähden se on pikkurahaa. Tiet, öljyputket ja teollinen infrastruktuuri halkaisevat usein porojen jutausreitit. Porot kuolevat juotuaan öljyistä vettä tai maaperän saastuessa. Jokien ja järvien kalat kuolevat, marjat ja sienet jäävät nousematta kankaille.

Ympäristötuhot ovat vain ongelmien yksi ulottuvuus. Toinen asia on se, että nenetsit, mansit ja hantit ovat pitkälti menettäneet kielensä ja kulttuurinsa, he sinnittelevät kahden maailman välillä. Sattuvasti kaikkien ja kaiken riippuvuuden fossiilienergiasta tiivisti kyltti matkalla lentokentältä Narjan-Mariin: ”Kiitä Lukoilia, Narjan-Marin asukas”.

***

Jugran kaupunkien kaduilla näkyy samantyylisiä plakaatteja: ”iloitse kaupungistasi” ja kulmassa on aina jonkin öljy-yhtiön logo. Öljy-yhtiöt ovatkin rakennuttaneet seudulla tavallisesti lähes kaiken teistä kouluihin ja sairaaloista vanhainkoteihin. Ne myös maksavat Nenetsian tapaan 95 prosenttia seudun veroista.

Verokertymä menee Moskovaan, joka palauttaa siitä vähemmän kuin vie. Ja silti öljyraha tuottaa monenlaista hämmästyttävää seudulle. Mitä erilaisimpia valoja poltetaan kaupungeissa yötä päivää, vaikka tavallisesti Venäjällä katuvalot eivät öisin pala. Erityisesti Jugran piirikunnan pääkaupunki Hanti-Mansiisk on täynnä uljaita museoita, pompöösejä kirkkoja, metallisia patsaita, jäähalleja ja ostoskeskuksia, kivisistä mammuteista tehty puisto, pyramidin muotoinen näkötorni. Infrastruktuuri ja suorat moottoritiet kiiltävät uutuuttaan. Kuin oltaisiin Suomessa.

Ehkä omituisin asia on Surgutin teollisuuskaupungin läheltä löytyvä lomamökkikylä, jonka yhteydessä on eläintarha. Sen mainostetaan olevan ekologisesti puhtaalla alueella. Häkeissä ja aitauksissa on näytteillä yli 70 eri eläinlajia. Assurintiikeripariskunta lekottelee raukeasti kahden tiikerinpoikasen vierellä, leijona käyskentelee, leopardi venyttelee, on kameleita, ilveksiä, kotkia, šakaali, apinoita, strutseja, jakkihärkiä ja jopa kenguru. Talvisin eläimiä kuulemma pidetään piskuisissa suojissa, joita öljy lämmittää, kun elohopea saattaa laskea jopa 60 pakkasasteeseen.

Puhumattakaan lukemattomista patsaista ja muistomerkeistä, jotka esittävät geologeja ja öljytyöläisiä – heitä Jugrassa palvotaan loputtomiin. Nižnevartovskin lentokentän lähelle on parkkeerattu kuin toteemiksi ”ensimmäiset Samotlorin öljyesiintymälle lentäneet lentokoneet”, vieressä on sankarilentäjien muistopaasi. Neftejuganskin kaupungista taas löytyy kookas ja mustanpuhuva ”seudun ensimmäisen öljypisaran monumentti” ja öljyntuotannon museo toki löytyy joka kaupungista.

Hanteilla, joiden tilanne on seudun alkuperäiskansoista paras, löytyy muutama niin sanottu kansallinen kylä, Varjogan ja Russkinskaja. Kylien asujainten enemmistö on alkuperäiskansaa, ja yhtiöt ovat tavallisesti rakennuttaneet heille taloja kyliin korvauksena öljyntuotannon aiheuttamista haitoista luonnonmukaisille elinkeinoille. Monet hantit ovat palanneet vähintään osaksi vuotta elämään erämaahan. Jugrassa on alkuperäiskansojen 1990-luvun aktivismin seurauksena säädetty niin sanottu sukumaalaki, joka mahdollistaa erämaiden käytön, mutta ei omistusoikeutta. Muuta työtä, varsinkaan öljytyötä, heidän on vaikea saada. Käytännössä alkuperäiskansa elää öljy-yhtiöiden hyväntekeväisyyden varassa. Kaupunkeihin muuttavat venäläistyvät nopeasti.

***

Siellä Russkinskajan lähellä, Trom-Agan-joelle, minäkin ajattelen kohtavaani perinteisesti elävän hantin. Menemme sinne Andrei Daniletšin kanssa. Nuorehko mies on puoliksi hanti, puoliksi venäläinen. Hän pyörittää Russkinskajassa matkatoimistoa ja on enemmän kuin puoliksi kiinni modernissa. Ajamme autolla läpi KPP:sta eli kontrolli- ja talouspisteestä. Kaikkialla täällä levittäytyy öljyntuotantoalue, jossa ei saa liikkua ilman lupia. Tämä tuo mieleen paitsi sotatoimialueen tarkastuspisteet myös Gulag-leirien vyöhykkeiden väliset vartiopisteet, joita nimitettiin samalla nimellä KPP. Ajamme moottoriveneelle kaksi tuntia Trom-Agan-jokea pitkin. Ohittaessamme erään hiekkasärkän huomaamme karhun katoavan mörähtäen pusikkoon.

Rantaudumme. Kahlaamme mäkäriä kuhisevan rantapöheikön läpi. Odottelemme tovin hämärtyvässä illassa. Pian läheisen metsäleirin hanti-isäntä Aleksander tulee hakemaan meitä autollaan. Jostain syystä hän haluaa ajaa autoa. Köröttelemme Ladalla viitisen kilometria melko syvien lätäkköjenkin poikki. Pysähdyttyämme hantimies poistaa veden autosta rahkasammaltuppojen avulla. Kahlaamme vyötäröön asti ulottuvissa saappaissa viimeiset kilometrit lettosuon poikki. Tuoksuu suopursulta, sammalelta ja suovedeltä.

Perillä meitä odottaa hantipirtti. Siellä Aleksander ja hänen vaimonsa Darja asuvat vuoden ympäri. He pitävät pientä porotokkaa, kalastavat, metsästävät ja keräilevät. Täysin ilman nykyajan mukavuuksia he eivät kuitenkaan elä. On auto, ja pirtin pöydällä seisoo televisio. Selviää, että lähellä on linkkimasto. Sähköt tulevat aggregaatista, jota pidetään päällä vain yhdeksään asti illalla.

Meille tarjotaan keitettyä sorsaa ja perunoita. Sen päälle juomme teetä lakkahillon kera. Yön nukumme hyvin kaikki yhdessä pirtin lavitsoilla. Aamulla suon ja ympäröivän taigan upea ruska paljastuu: vihreää, punaista, keltaista, kävynruskeaa. Ison järven selkä siintää. Mättäät ovat täynnä karpaloa ja puolukkaa.

Aleksander ja Darja tuntuvat melko tyytyväisiltä elämäänsä. Myönteisesti ajatellen he elävät melko samantyyppisesti kuin länsimaiset omavaraistujat tai romahdusheimolaiset; he käyttävät minimaalisesti nykytekniikkaa ja energiaa säilyttäen parhaassa tapauksessa yhteyden perinteeseen ja erämaahan. Toisin kuin länsimaisilla omavaraistujilla heillä ei tosin ole juuri mahdollisuutta valita.

***

Teoksessa Energia ja kokemus (2013) Tere Vadén ja Antti Salminen väittävät, että fossiilisista polttoaineista öljy on itseasiassa kaikkein hierarkiahakuisin eli ruokkii eniten epätasa-arvoa. Näin on siksi, että öljyä voidaan kuljettaa helposti ja se sisältää tilavuusmittaa kohden erittäin paljon energiaa. Öljyn kuljetuksen, jalostuksen ja varastoinnin hallinnoiminen mahdollistaa valtavien energiamäärien keräämisen.

Tästä huolimatta öljyn, kivihiilen ja kaasun ostosta Venäjältä ei käydä meillä mitään keskustelua. Mitään vaihtoehtoja ei pallotella. Ei, vaikka ehkä juuri itänaapurin taustaa vasten voisi selkeimmin nähdä kuinka kommunistinen ja kapitalistinen fossiilimoderni pohjimmiltaan muistuttavat toisiaan ainakin suhteessa luonnon riistoon ja kasvun tiellä olevien ihmisryhmien nujertamisessa.

Keskustelua ei käydä, vaikka autoritaarisesti hallittu Venäjä on energiatuottajana ja rahojemme vastaanottajana ongelmallinen. Venäläisistä öljy- ja kaasuyhtiöistä Gazprom, Rosneft, Surgutneftegaz ja monet muut ovat presidentti Putinin ja hänen lähipiirinsä omistuksessa. Esimerkiksi Gazpromia on myös suoraan käytetty Venäjän sananvapauden tukahduttamisessa.

Öljyntuotanto ruokkii harvainvaltaa. Näin on myös Venäjällä, jossa neuvostodiktatuuria seurannut Putinin valta saa kiittää vallassa pysymisestään pääasiassa korkeana pysyneitä öljyn maailmanmarkkinahintoja. Öljytulot ovat myös mahdollistaneet Venäjän sotaseikkailut Georgiassa ja Ukrainassa. Näillä suunnilla on myös energiapoliittinen ulottuvuutensa: Georgian läpi kulkee Venäjän kiertävä BTC-öljyputki, jonka kontrollia Venäjä ei halua luovuttaa yksinomaan länsivalloille; Krimin rannikolla sijaitsee öljyvaroja, ja Itä-Ukrainassa taas lepää rikas Donbassin kivihiilialue.

Salmisen ja Vadénin mukaan erityisesti öljyn varaan rakennetun infrasturuktuurin ainutlaatuisuus piilee siinä, että massiiviset tuloerot normalisoituvat osaksi lähes kaikkien maailman alueiden erilaistumista ja työnjakoa. Taloudellisen uusliberalismin myötä monikymmenkertaiset tuloerot ovat normaaleja länsimaisissa yrityksissä, globaaleista tuloeroista puhumattakaan. Öljyesiintymien pistemäisyys mahdollistaa niiden sotilaallisen ja taloudellisen keskitetyn hallinnon. Heidän mukaansa on kyseenalaista pystyisikö hiili ylläpitämään yhtä laajaa ja väkevää hierarkisoitumista, uusiutuvista energiamuodoista puhumattakaan. Jos energiantuotanto hajautuu, myös valta väistämättä hajautuu.

Varallisuus ja valta on nykymaailmassa äärimmäisesti jakautunut. Oxfamin tutkimuksen mukaan 42 yksityistä ihmistä omistaa enemmän kuin puolet ihmiskunnasta eli enemmän kuin noin 3,7 miljardia ihmistä. Ihmisen vaikutukset ryhmitellään viiteen kohtaan: ilmastonmuutos, joukkosukupuutot, ekosysteemien katoaminen, saastuminen sekä väestönkasvu ja liikakulutus. Puhutaan antroposeenista eli ihmisen ajasta, joka merkitsee planetaarista hätätilaa. Antroposeeni-keskustelussa varallisuus-, luokka- ja valtaerot on kuitenkin yleensä siivottu pois – ikään kuin olisimme kaikki yhtä ”ihmislajia” ja ”samassa veneessä”. Jättimäisen perspektiivin käyttäminen vaikuttaa toimintaan. Planetaarinen näkökulma vieraannuttaa ja lamaannuttaa tyrmäävässä totaalisuudessaan.

Pohdiskelua omavaraisuudesta, luonnonmukaisesta elämisestä ja niin sanotusta romahdusheimolaisuudesta tarvitaan varmasti lisää. Pidemmän päälle yksityiset ratkaisut eivät kuitenkaan välttämättä riitä. Kaikki eivät pysty olemaan Lasse Nordlundin tapaisia omavaraisuuspioneereja. Fossiilienergian tuotannon vaihtoehdoksi ei kelpaa ainoastaan omavaraisen kuva.

Voisimme pohtia myös sitä millä tavoin fossiilikapitalismi saataisiin energian saannin vähentyessä jakamaan energiansupistus nykyistä tasaisemmin kaikkien ihmisten välille. Vaarana on se, että enemmistön energiankulutuksen vähentyessä harvalukuinen eliitti jatkaa fossiilienergian kerskakulutusta samoin kuin ennenkin. Fossiilikoneen ja -energian loppuannoksen päätyessä eliitin käsiin periaatteessa kahdenlainen kauhukuva voi kohdata yhteiskuntien enemmistöä: Vorkutan tapainen fossiilikoneen orjuus, tai Jugran tapainen fossiilienergian kaatopaikan reunamille elämään sysäytyneisyys. Miten planetaarisesta kulutuksesta, saastumisesta ja vierautumisen leviämisestä vastuussa oleva eliitti olisi pakotettavissa kantamaan vastuunsa?

Ville Ropponen

Essee on julkaistu Elonkehä-lehdessä 1/2018.