Matkaopas ja tietokirja Jugrasta, Siperiasta

Uusi matkaopas vie Länsi-Siperiaan, erämaiden ja öljylähteiden keskelle sekä tutustuttaa kielisukulaisiimme hanteihin, manseihin ja nenetseihin.

Ville Ropposen Sankarimatkailijan Jugra on syväsukellus Uralin yli Länsi-Siperiaan. Kirjassa samoillaan taigassa, nuuhkitaan öljykenttiä ja vieraillaan Jugran merkillisissä teollisuuskaupungeissa. Erityisesti pureudutaan kielisukulaistemme hantien, mansien ja nenetsien menneisyyteen ja nykypäivään.

Miltä maistuu stroganina? Kiinnostavatko Kazymin kapinan heijastumat nyky-Venäjällä? Ja mistä on kysymys, kun keskellä erämaata avautuu äkkiä eläintarha leijonineen, laamoineen ja kenguruineen? Tämä kaikki selviää tästä teoksesta.

Kirja on paitsi matkaopas myös tietokirja, jossa valotetaan jännittävän alueen historiaa, kulttuuria, vähemmistökansoja, luontoa, kirjallisuutta ja yhteiskunnallisia kysymyksiä.

Teoksessa ääneen pääsevät muiden muassa useat aktivistit sekä taiteilijat, hantikirjailija Jeremei Aipin, dokumenttielokuvien ohjaaja Olga Kornienko, nenetsirunoilija Juri Vella, öljy-yhtiöitä vastaan kamppaileva hantiporonhoitaja Aleksander Aipin, hantinäyttelijä ja dramaturgi Jevgenija Moldanova ja monet muut. Teoksessa tutkitaan Jugran kaupunkien rakentumista yhden sukupolven aikana, livutaan pitkin Objokea ja käväistään Kazymin kylän Koivunaamioiden festivaaleilla.

Teoksen kirjoittaja Ville Ropponen (s. 1977) on perehtynyt entisen Neuvostoliiton alueisiin, alkuperäiskansoihin ja ekologiaan. Hän on julkaissut matkakirjoja, esseitä ja tietokirjoja. Aiemmin hän on kirjoittanut matkaoppaat muun muassa Krimin niemimaasta ja Georgiasta.

Teostiedot:

Ville Ropponen

Sankarimatkailijan Jugra (Like 2016)

ISBN 978-952-01-1553-1

Kirjaa voi tilata tämän linkin takaa.

Vallankumouksen enkelit

Kävin katsomassa venäläisen Aleksei Fedortšenkon (s.1966) ohjaaman elokuvan Vallankumouksen enkelit (Angely revoljutsii, 2014). Se oli erittäin hieno, vaikuttava filmi, yksi Fedortšenkon parhaita.Ylipäänsä Fedortšenko on kansainvälisen luokan elokuvaohjaaja.

Elokuva sijoittuu Kazymin kapinan vuosiin 1933-1934, jolloin pohjoishantit ja metsänenetsit nousivat neuvostovaltaa vastaan pohjoisen Hanti-Mansian kylissä ja erämaissa.

Elokuvasta muodostuu laajempi kuva nuoren neuvostovallan kansallisuuspolitiikasta, tai sen epäonnistumisesta. Nopein viittauksin Fedortšenko piirtää esiin bolševikkivallankumouksen jyrkkyyden ja väkivallan, mutta myös kumouksen keskellä kukkineen spontaanin luovuuden ja pyrkimyksen vapauteen. Fedortšenko luotaa kolonisoijan ja kolonialisoidun sekä eurooppalaisen ja ei-eurooppalaisen kulttuurin suhdetta, ja tässä mielessä tarina on yleismaailmallinen. Sillä on myös

kaikukohtansa monikulttuurisen nyky-Venäjän kansallisuuspolitiikassa ja yhteiskunnallisessa tilanteessa. Ja miksei myös suomalaisten suhteessa esimerkiksi saamelaisiin.

Fedortšenkolle tyypillisesti tarina Polina Šnaiderin ja hänen toveriensa retkestä Kazymiin kerrotaan surrealistisisen sävyisin katkelmin. Fedortšenko luottaa fragmentaarisiin kohtauksiin, jokainen yksityiskohta on merkitsevä, ja toimintaa tuodaan mukaan vain silloin, kun se on välttämätöntä.

Poliittinen työntekijä Šnaider ja hänen työtoverinsa, eri alojen taiteilijat, esittävät alkuperäiskansoille modernia taidetta, luonnontieteellistä maailmankuvaa ja ateismia. Venäläiset eivät käsitä etteivät hantit ja nenetsit jaa samaa maailmaa heidän kanssaan, eivätkä tarvitse bolševikkien opetuksia. Altruistiset, tai pikemmin isälliset aikomukset ”auttaa alkuperäiskansat nykyaikaan” menettävät uskottavuutensa, kun opettajan ja opetettavan suhde on jyrkän hierarkkinen. Kommunistit loukkaavat alkuperäiskansojen uskonnollisia tunteita. He saavat maksaa siitä yksilötasolla kalleimman mukaan. Alkuperäiskansat maksavat tietenkin yleisesti ottaen paljon kovemmin.

Valtaosa elokuvasta liikkuu Šnaiderin ja hänen toveriensa elämänvaiheissa. Tätä kautta piirtyy kuva neuvostovallan alkuvaiheesta, joka liikkuu pelottavaa polkua kohti nykyaikaistumista. Elokuvan loppu taittuu lumeen, vereen ja vodkaan. Viimeinen kohtaus on dokumentaarinen: sana annetaan alkuperäiskansojen naiselle, joka syntyi kapinan aikaan. Mitä hänestä on tullut? Mitä on jäljellä alkuperäiskansojen kulttuurista? Vai onko Šnaiderin ja toverien maailmankuva sittenkin peittänyt alleen erämaan rauhan, koivunaamiot ja poron, joka nytkähtelee, kun sen kurkku avataan uhriksi jumalille?

Fedortšenko on kiinnostavasti käsitellyt Venäjän vähemmistöjä, erityisesti suomalais-ugrilaisia kansoja myös monessa aiemmassa elokuvassaan. Esimerkiksi Ovsjanki (”Keltatiaiset”, 2010) on fiktiivinen dokumentti, jossa venäläinen mies etsii merjalaisia juuriaan. Muinainen suomalais-ugrilainen kansa merjalaiset sulautui slaaveihin viimeistään 1700-luvulla. Ovsjanki voitti nimellä Silent souls Venetsian elokuvajuhlien pääpalkinnon vuonna 2010.

Fedortšenkon toinen elokuva Nebešnye ženy lugovyh mari (”Niittymarien taivaalliset vaimot”, 2012) on marinkielinen eroottinen elokuva. Siinä marilaista elämää, rakkautta ja sukupuolten välisiä valtasuhteita kuvataan marilaisen mytologian aineksin, huumoria unohtamatta. Venäjällä Niittymarien taivaalliset vaimot on otettu ristiriitaisesti vastaan. Fedortšenkoa on syytetty jopa ”etnoerotismista” ja jotkut marilaiset katsojat ovat suivaantuneet siitä, että kaikki elokuvan näyttelijät ovat venäläisiä ja he ääntävät maria ”kerrassaan kammottavalla aksentilla”. Useampi on kuitenkin pitänyt elokuvasta ja siinä on nähty taiteellisesti uudenlainen tapa lähestyä marilaista kulttuuria.

Öljyistä kädenvääntöä Jugrassa

Ville Ropponen

Öljynporaus laajenee Jugran eli Hanti-Mansian autonomisessa piirikunnassa. Länsi-Siperian alueella porataan lähes 60 prosenttia Venäjän öljystä. Asia koskettaa meitäkin: Suomi ostaa valtaosan tuontiöljystään Venäjältä.

Öljyteollisuus vahingoittaa ympäristöä ja Jugran alkuperäiskansojen elämää. Hantien, mansien ja nenetsien 1990-luvun aktivismin tuloksena Jugrassa luotiin asetuksia säätelemään öljyteollisuuden ja alkuperäiskansojen suhteita.

Viime vuosina tilanne on jälleen kärjistynyt. Kyse on paitsi taigaluonnosta ja sen asukkaiden elinkeinoista myös hantien uskonnon pyhistä paikoista.

– Sukumme mailta on alettu porata öljyä. Jos tämä jatkuu, emme voi elää alueella. Olemme joutuneet vaihtamaan asuinseutua jo viisi kertaa, nyt saa riittää, sanoo Aleksandr Aipin, 28.

Nuori mies asuu perheineen Varjoganin lähellä Aganjoen varrella kasvattaen poroja. Hän ja seudun hantit pysäyttivät huhtikuussa 2014 Varjoganneft- ja Lukoil-yhtiöiden tiehankkeen.

Hantien mukaan tietä tehtiin ilman virallista lupaa. Tietä oltiin vetämässä Martillovskojen öljyesiintymälle, jonka porausoikeudet yhtiöt olivat ostaneet. Maansiirtokoneiden eteen pystytettiin kota, jossa hantiaktivistit päivystivät. Öljy-yhtiöt veivät asian oikeuteen.

 

Pyhät jäkäliköt

Aipin on tullut Varjoganin kylään seuraamaan perinteisiä melontakilpailuja, ”Oblasin päivää”. Oblas on hantilainen vene, joka vastaa haapiota. Puhuessaan päivettynyt mies kääntelee käsissään jäkälätuppoa, eikä syyttä.

Aganjoen jäkäliköt ovat hanteille pyhiä, sillä niissä palvotaan Aganin haltijatarta. Aipinin suvun jäsenten katsotaan olevan haltijattaren vartijoita. Jäkälä on elintärkeää tietenkin myös poroille.

Aipin on suunnitellut rakentavansa etnoturistireitin läpi alueen pyhien paikkojen. Näin turistit voisivat oppia hantien kulttuurista.

– Moderni sivilisaatio on tullut kriittiseen kääntöpisteeseen, uskoo Aipin.

Hänestä öljynkäytöstä tulisi kokonaan luopua.

 

Velvoitteita öljy-yhtiöille

Varjogan on paikka, josta sai alkunsa Jugran alkuperäiskansojen aktivismi. Syksyllä 1991 varjoganilaiset järjestivät kirjailija Juri Vellan (Aivaseda, 1948–2013) johdolla mielenosoituksen. Öljytuhoihin kyllästyneet kyläläiset sulkivat tien Radužnyin kaupunkiin, eivätkä hätkähtäneet viranomaisten uhkailuista.

Öljy-yhtiöt suostuivat viimein neuvotteluihin. Vuonna 1992 Hanti-Mansiassa säädettiin asetus energiateollisuuden alkuperäisväestölle aiheuttamien vahinkojen korvaamisesta. Tämä on Venäjällä ainutlaatuista. Muilla maan alueilla energiateollisuutta ei ole velvoitettu korvauksiin.

Vuonna 1992 säädettiin myös asetus sukumaista, joka takaa seudun alkuperäisasukkaille erikokoisten alueiden – alkaen 20 000 hehtaaria perhettä kohti – käyttöoikeuden perinteisten elinkeinojen harjoittamiseen.

Asetusten ansiosta osa neuvostoaikoina kyliin pakotetuista hanteista palasi asumaan erämaahan. Monet elävät lisäksi osan vuotta erämaassa, vaikka asuisivatkin kylässä.

 

Maa kuuluu valtiolle

Sukumaa-asetus ei kuitenkaan ole omistusoikeus, vaan maa kuuluu valtiolle. Tämä on Aleksandr Aipinin mukaan ongelma. Maan teollista käyttöä on vaikea estää.

Öljy-yhtiöt toki maksavat alkuperäiskansan jäsenille maan käytöstä korvauksena esimerkiksi moottorikelkkoja, veneitä, bensiiniä ja rahallisen kertakorvauksen. Joskus yhtiöt rakennuttavat ihmisille taloja kyliin. Yhtiöiden öljytuloihin nähden tämä on pikkurahaa.

Kyliin muuttaneet hantit repeytyvät usein irti juuriltaan. He joutuvat myös riippuvaisiksi öljy-yhtiöiden ja paikallishallinnon hyväntekeväisyydestä, joka tuskin jatkuu ikuisesti. Työttömyys on kylissä suurta, sillä öljy-yhtiöihin ei juuri palkata alkuasukkaita. Heille on tarjolla lähinnä rooli turismiteollisuudessa.

 

Kulttuurin ryöstöviljely

– Hantien kulttuuria ryöstöviljellään. Heidät laitetaan esittämään kulttuuriaan turisteille, jolloin jäljelle ei jää paljon mitään aitoa, kritisoi elokuvaohjaaja Olga Kornijenko, 54.

Kornijenko on 17 vuoden aikana tehnyt lukuisia dokumenttielokuvia seudun alkuperäiskansoista. Hänen esikoisohjauksensa K putjom hozjaiki Agana (”Aganjoen haltijattaren jäljillä”, 1998) kuvaa Aipinin sukua sen vaeltaessa talvi- ja kesäasumusten välillä Aganjoella. Dokumentissa vilahtaa myös Aleksander Aipin – tuolloin vielä lapsi.

Varjoganista on kotoisin myös Aipinin suvun suuri poika, kirjailija ja kansanedustaja Jeremei Aipin. Hän on istunut vuosia Hanti-mansian duumassa, puhunut alkuperäiskansojen puolesta, pohtinut hanteille omaa öljy-yhtiötä ja koettanut ajaa läpi selkeämpiä sääntöjä öljy-yhtiöiden maksamista korvauksista.

Kornijenkolta Aipin saa myös kritiikkiä.

– Jeremei Aipin pyrki kyllä ensin tukemaan sukulaisiaan öljy-yhtiöitä vastaan. Sen jälkeen kun hänelle soitettiin yhtiöistä, hän pesi kätensä.

Kornijenko myöntää, että duumaedustajana Aipin on sidottu poliittiseen järjestelmään: öljy-yhtiöiden maksamien verojen osuus piirikunnan budjetissa painaa paljon.

 

Suora toiminta vaikeaa

Estääkseen öljynporauksen sukumaallaan Aleksandr Aipin on ollut yhteydessä Venäjän Greenpeaceen ja Obinugrilaisten nuorten järjestöön. Greenpeace on levittänyt tietoa tapahtumista ympäri Venäjää.

– Järjestömme on valmis auttamaan kamppailussa, sanoo Obinugrilaisten nuorten järjestön aktiivi Korina Prasina, 20, kaukaisesta Korlikin kylästä.

Suorasta toiminnasta tuskin kuitenkaan voi olla kysymys, sillä se on tehty Venäjällä vaikeaksi. Teiden katkaisusta tai öljytöiden pysäyttämisestä voidaan määrätä kovia rangaistuksia. Mielenosoituksiin tarvitaan Venäjällä lupa, eivätkä Hanti-Mansian vallanpitäjät luultavasti myönnä lupaa, epäilee Prasina.

 

Psykologista painostusta

Aipinin mukaan valtaelimet ovat myös kohdistaneet häntä auttaneisiin henkilöihin ankaraa psykologista painostusta.

Obinugrilaisissa nuorissa vaikuttaa useita lainopillisen koulutuksen saaneita. Kamppailua pyritäänkin jatkamaan juridisin keinoin oikeussaleissa. Pyritään löytämään lainkohtia, joiden avulla hantien käyttämä alue saataisiin varjeltua öljymiehiltä.

Aipinin mailla on juuri käynyt biologeja arvioimassa öljyteollisuuden tuhoja. Biologit koettavat myös löytää harvinaisia eläin- ja kasvilajeja. Jos harvinaisia lajeja löytyisi, voitaisiin paikallisduumassa koettaa ajaa läpi asetus alueen suojelemisesta.

Pyhän järven puolustaja

Varjoganin kamppailua enemmän Venäjällä on saanut julkisuutta hanteille pyhän Imlor-järven puolustajan, šamaani Sergei Ketšimovin tapaus. Venäläiset mediat ovat kirjoittaneet tapauksesta, ja valtakunnalliseen tietoisuuteen se nousi elokuussa, kun tv-kanava Dožd esitti aiheesta dokumentin.

Ketšimovia uhkaa jopa kahden vuoden vankeusrangaistus oikeudenkäynnissä, joka alkoi elokuussa Surgutin kaupungissa. Šamaanin väitetään esittäneen tappouhkauksia Surgutneftegaz-öljy-yhtiön työntekijöille. Surgutneftegaz on aloittanut poraukset Imlor-järvellä, jonka alueella on tutkimusten mukaan jopa miljoona tonnia öljyä.

Muut alkuperäisasukkaat ovat muuttaneet pois seudulta, vain Ketšimov on jäänyt kasvattamaan poroja. Hän ei ole suostunut sopimuksiin yhtiöiden kanssa, vaan arvostellut laitonta öljynporausta ja ympäristötuhoja alueella.

Tiettävästi Ketšimov piestiin pahoin jo noin vuosi sitten, kun hän pullikoi öljy-yhtiölle. Oppi ei mennyt perille. Nyt jugralaisen šamaanin taipumattomuus joutuu oikeusistuimen mitattavaksi. Šamaanin puolella ovat toistaiseksi olleet vain Obinugrilaisten nuorten järjestö ja Venäjän Greenpeace.

Hantien mytologiassa Imlor on paikka, jossa kaikki elämä alkoi. Imlor-järven saaressa tapahtui myös tärkeä kamppailu: jättimäinen karhu, taivaan jumalan Torumin sanansaattaja, taisteli Jugan-jumalan kanssa ja haavoittui kuolettavasti.

Seudun eri hantisuvuilla on ollut tapana kokoontua järven rannalle uhraamaan taivaan ja maan jumalille.

Fakta

Länsi-Siperiassa sijaitsevalla Hanti-Mansian (Jugra) autonomisessa piirikunnassa on noin 1,45 miljoonaa asukasta. Heistä hanteja on on 0,9 prosenttia, manseja 0,5 prosenttia ja metsänenetsejä 0,1 prosenttia. Alkuperäiskielet ovat etäistä sukua suomelle. Surgutneftegaz ja Lukoil ovat Venäjän suurimpia öljy-yhtiöitä. Suurin esiintymä on Nižnevartovskin kaupungin pohjoispuolella oleva Samotlorin öljykenttä. Myös Samotlor-järvi on hanteille pyhä.

Öljy-yhtiöiden maksamien verojen osuus Jugran budjetista on noin 85 prosenttia.

Viime vuosina Venäjällä on raportoitu keskimäärin 10 000 öljyvuotoa vuosittain. Tuorein vahinko sattui Rosneftille, kun öljyä vuosi kesäkuussa Objokeen lähellä Neftejuganskia. Venäjän Hydrometerologisen keskuksen arvion mukaan noin 4,5 miljoonaa tonnia öljyä menetetään vuosittain putkien vuotaessa.

Artikkeli on ilmestynyt Kansan Uutisten Viikkolehdessä 2.10.2015 ja lehden nettiversiossa täällä ja täällä.

Hantišamaani vastaan öljyteollisuus

Jugralainen šamaani uhmaa kolonialismia ja fossiilisista polttoaineista riippuvaista sivilisaatiota. Öljy-yhtiöt haastavat pyhän järven puolustajan leivättömän pöydän eteen.

Hantilaista šamaania Sergei Ketšimovia uhkaa jopa kahden vuoden vankeusrangaistus oikeudenkäynnissä, joka alkaa 17. elokuuta Venäjään kuuluvassa Hanti-Mansiassa (Jugra) Surgutin kaupungissa. Ketšimovin väitetään esittäneen tappouhkauksia Surgutneftegaz-öljy-yhtiön työntekijöille. Ketšimovin on vastustanut öljy-yhtiön koeporauksia,ja metsänraivausta hanteille pyhän Imlor-järven rannalla. Hän on kritisoinut ekologisia tuhoja.

Hantien mytologiassa Imlor on paikka, jossa kaikki elämä alkoi. Imlor-järven saaressa tapahtui myöhemmin tärkeä kamppailu: taivaan jumalan Torumin sanansaattaja Kivi-karhu taisteli Jugan-jumalan kanssa ja haavoittui kuolettavasti. Seudun eri hantisuvut kokoontuvat jatkuvasti järven rannalle uhraamaan taivaan ja maan jumalille.

Vuosi vuodelta öljyteollisuuden rakennelmat ovat tulleet lähemmäs Imlor-järveä. Tulipalot, metsänhakkuut, tulipalot ja kaikenlainen roska ja saaste ovat Ketšimovin mukaan haitanneet järveä ja hänen harjoittamaansa poronhoitoa. Öljymiehet lisäksi kalastavat järvestä sumeilematta. Kun Ketšimov on yrittänyt kieltää kalastusta, niin hän on saanut kuulla vain kirouksia. Varsinaisesti järvellä ei vielä porata öljyä, mutta läheisistä putkista vuotaa mustaa kultaa maastoon. Muut alkuperäisasukkaat ovat lähteneet seudulta, mutta Ketšimov jäi. Hän, šamaani ja hantiperinteiden tuntija, ei aikonut jättää pyhää järveä öljymiesten käsiin.

Viime aikoihin asti oli toivoa, että Imlor-järvi saataisiin lisättyä Venäjän kulttuuriministeriön kulttuuriperintökohteeksi. Imlor olisikin saanut kulttuuriperintökohteen aseman, ellei Surgutneftegazin johtaja olisi estänyt sitä henkilökohtaisella puuttumisella asiaan. Alustavien tutkimusten ja koeporausten mukaan Imlorin alueella on jopa miljoona tonnia öljyä.

Syksyllä 2014 öljy-yhtiön työntekijöiden koirat kävivät Ketšimovin porojen kimppuun ja hän joutui ampumaan yhden koiran kiväärillään. Seuraavana päivänä Ketšimovin luo tuli poliisi ja vaati allekirjoittamaan jotain papereita. Koko ikänsä erämaassa elänyt vanha mies ei saanut oikein selvää siitä mitä papereissa luki, mutta allekirjoitti silti. Sittemmin kävi ilmi, että hän oli allekirjoittanut tekstin, jossa hänen väitettiin esittäneen Surgutneftegazin työntekijöille tappouhkauksia ja kiristäneen heiltä rahaa.

Tiettävästi Ketšimovin piestiin pahoin jo noin vuosi sitten, kun hän pullikoi öljy-yhtiölle. Oppi ei ilmeisesti mennyt perille. Nyt jugralaisen šamaanin taipumattomuus joutuu vasten venäläistä oikeusistuinta.

Rahaa asianajajan palkkaamiseen Ketšimovilla ei ole; hän joutuu tyytymään valtion asettamaan puolustusasianajajaan. Vain Obin ugrilaisten nuorten järjestö (https://vk.com/mooun.hmao) koettaa löytää keinoja šamaanin auttamiseksi pulasta.

Länsi-Siperiassa sijaitsevalla Hanti-Mansian eli Jugran autonomisessa piirikunnassa on noin puolitoista miljoonaa asukasta. Heistä noin kaksi prosenttia kuuluu alkuperäiskansoihin. Hanteja on Venäjällä yhteensä noin 28 000. Surgutneftegaz on yksi Venäjän suurimpia öljy-yhtiöitä. Hanti-Mansian alueelta porataan noin 55 prosenttia Venäjän öljystä. Suurin esiintymä on Nižnevartovskin kaupungin pohjoispuolella oleva Samotlorin öljykenttä. Myös Samotlorjärvi on hanteille pyhä.

Ville Ropponen

Artikkeleja tapauksesta venäjäksi:

http://ura.ru/news/1052217652

http://activatica.org/blogs/view/id/1079/title/rossiyskie-neftyaniki-hotyat-posadit-zashchitnika-svyashchennogo-ozera

http://panoramaurfo.ru/obshchestvo/aktualno/2336-predstavitel-drevnego-shamanskogo-roda-zashchishchaet-ozero-imlor-ot-surgutneftegaza-a-v-sude-vystupaet-kak-obvinyaemyj

http://raipon.info/info/news/885/

Taigan tarinoiden aurinko paistaa

Pienkustantamo julkaisi kauniisti kuvitetun kokoelman kaukaisia satuja
 

Ville Ropponen  

Kirjoittajan suomensukuisia kansoja käsittelevä esseekokoelma Uralilainen ikkuna ilmestyi viime vuonna.

 

Si­pe­rian kan­so­jen sa­tu­ja. Suom. An­ni Lap­pe­la. Ku­vi­tus Var­pu Ero­nen. Idioot­ti. 141 s. 25 e. 

Sa­tu­aar­tei­ta pyy­tä­vän ei ai­na tar­vit­se men­nä Grimmin vel­jes­ten tam­mi­met­siin tai H. C. Andersenin lin­nan­pi­hoil­le: ver­kot voi heit­tää myös idän erä­mai­hin. Si­pe­rian kan­so­jen sa­tu­ja -teos esit­te­lee yh­dek­sän eri tur­kin- tai mon­go­lin­su­kui­sen kan­san ta­ri­noi­ta kai­ken ikäi­sil­le.

Ne tu­le­vat meil­le vie­raal­ta kult­tuu­ri­alueel­ta mut­ta tun­tu­vat to­dis­ta­van Eur­aa­sian sa­tu­pe­rin­teen yh­tei­sis­tä juu­ris­ta.

Si­pe­rian ni­mi tu­lee tur­kin­su­kui­ses­ta sa­nas­ta si­bir (ui­nu­va maa). Ja unen­nä­köä, fan­ta­sioi­den ai­nek­sia, nä­mä sa­dut ovat­kin täyn­nä. 

Niistä löytyy moraalisia opetuksia, hurjia käänteitä ja huumoria. Taiga suhisee, porot kiitävät arolla, ja vuorilta näkyy kauas. Saduissa sankarit, haltijat, demonit ja jumalat mittelevät voimiaan.

Sadut on valittu emeritus professori Tšuner Taksamin (s.1931) toimittamasta venäläisestä kokoelmasta.

Suomennos kulkee pääosin melko hyvin, ja Varpu Erosen akvarellit kuvittavat kirjaa upeasti.  Jälkisanoissa olisi saanut eri kansojen ja satujen taustatietojen luettelun lisäksi valottaa laajemmin siperialaista satutraditiota ja sen yhteyksiä.

Kansat, joilta sadut ovat peräisin, eivät liene suomalaisille turhan tuttuja, vaikka joku on ehkä kuullut tuvalaisesta kurkkulaulusta. Tuvien lisäksi jakuutit ja burjaatit ovat Siperian tärkeitä alkuperäiskansoja.

Muut kansat, tofalarit, altailaiset, šoorit, hakassit, dolgaanit ja kalmukit, ovat hyvin pieniä. Kansojen kulttuurissa ja perinteisissä elinkeinoissa on samankaltaisuutta, samoin uskonnoissa, buddhalaisuudessa ja luontouskossa.

Saduissa sosiaaliset suhteet erottuvat: rikkaat kaanit ja köyhät metsästäjät vääntävät kättä. Selviää kuinka eri eläimet saivat ominaisuutensa, miten havupuista tuli ikivihreitä tai miksi talvi on kesää pidempi. Kiinnostavimmassa syntytarinassa, ”Sartakpaissa”, kerrotaan Siperian jokien ja erityisesti mahtavan Ob-joen synty. Kielikuvat ovat usein omintakeisia, esimerkiksi aurinko on jättimäinen säihkyvä toukka.

Väkevä luontosuhde näkyy siinäkin miten vaivatta satuhahmot vaihtavat olomuotoa: ihmiset muuttuvat eläimiksi ja eläimet ihmisiksi.

Ihmisillä, eläimillä ja esineillä on usein taikavoimia. Toisin kuin eurooppalaisissa saduissa eläimet eivät ole vain palvelijoita, vaan niillä on omia pyyteitä. Itäaasialaiset vaikutteet vilahtavat: vaatteet tehdään silkistä, shakki on tärkeä peli, kiinalaiset taikatemput arvossaan.

Yllättäen vastaan kävelee myös tuttuja aihelmia. Jakuuttien sadussa ”Karah-Simiriki” ilkeästä äitipuolesta ja kahdesta tyttärestä on selvästi samaa kuin suomalaisessa kansansadussa ”Avannolla kehrääjät”. Meikäläisessäkin perinteessä tunnettu on burjaattien sadussa ”Kaksi laukkua” tavattavat reput, joista purkautuu joko vaurautta tai kartulla piekseviä miehiä.

Jo muinoin vallinneista kansainvälisistä yhteyksistä todistaa lisäksi šoorien satu ”Kan-Ergekin tähdistön synty”. Se toistaa suomalais-ugrilaistenkin kansojen tunteman myytin metsästäjästä, joka jahtaa taivaalla sarvipäistä eläintä. Sama myytti on pohjalla Kalevalan runossa ”Hiiden hirven hiihdäntä”. Kalmukkien sadussa ”Lootus” ihana neito riutuu kuoliaaksi ennemmin kuin avioituu, vaikka kosija lahjoittaa lootuksen kukan, buddhalaisen puhtauden symbolin. Neitsyen kuolemassa puhtautensa tähden on samaa kuin Aino-runossa.

Ajattoman muinaisuuden lisäksi saduissa vilahtaa myös moderni aika. Šoorien satu ”Temir-Tau - Rautavuori” kuvaa kansanuskon taittumista, kun nykyihminen temmeltää. Metsästyksen jumala Šalyg näyttäytyy ilkeänä ja voimattomana, ja myönteisesti kuvattu Vuorenhaltijakin joutuu väistymään, kun ihmiset jyräävät koneineen rouhimaan metalleja.

Mutta sadut jäävät jäljelle.

Kriitiikki on ilmestynyt 24.3. 2013 Helsingin Sanomissa.

Venäjän pohjoiset alkuperäiskansat uhan alla

Arktiset alueet ovat viime aikoina nousseet monella tavalla aiempaa tärkeämmiksi. Painopisteen muutosta ilmentää nurinkurisesti myös Venäjän oikeusministeriön marraskuun alussa tekemä päätös keskeyttää alkuperäiskansojen järjestön RAIPON:in (The Russian Association of Indigenous Peoples of the North) toiminta.

Hyökkäykset kansalaisyhteiskuntaa vastaan Venäjällä eivät ehkä ihmetytä ketään asioita seurannutta, mutta RAIPON ei silti ole mikä tahansa askarteluseura. Venäjän suurin ja vanhin alkuperäiskansojen järjestö edustaa kaikkiaan 41 kansaa arktiselta alueelta, Siperiasta ja Kauko-Idästä.

Venäjän oikeusministeriön mukaan RAIPON:in säännöt eivät ole linjassa liittovaltion lakien kanssa. Järjestön toiminta lopetetaan kunnes säännöt on uudistettu. Sillä ei ole väliä, että RAIPON on yrittänyt jo aiemmin uusia sääntöjä, onnistumatta, tai että ”puutteelliset” säännöt kelpasivat pari vuosikymmentä sen jälkeen kun RAIPON perustettiin vuonna 1991.

*

”Käynnissä on suuri harppaus arktisen alueen teollistamiseksi. Alkuperäiskansat ovat eräitä viimeisiä esteitä yhtiöiden ja valtion suunnitelmien tiellä hyödyntää luonnonvaroja”, RAIPON:in varapuheenjohtaja Rodion Suljaudziga sanoi Novaja Gazetan haastattelussa 15. marraskuuta.

Suljaudzigan mukaan oikeusministeriön päätös on viemässä kaikki alkuperäiskansojen perusoikeudet. RAIPON on merkinnyt erittäin paljon Venäjän arktisen alueen kansoille. Järjestö on harjoittanut paitsi julkaisutoimintaa myös ottanut osaa Venäjän federaation lainsäädäntötyöhön. RAIPON on edustanut alkuperäiskansojen etuja federaation neuvostossa, duumassa ja presidentin hallinnossa silloin kun lakialoitteet ovat liittyneet arktisiin alueisiin. RAIPON:in paikallistoiminta on lisäksi usein merkinnyt piristysruisketta pienten kansojen harvalukuiselle älymystölle ja kulttuurityölle.

*

Mistä oikein on kysymys? Johtuuko RAIPON:ia kohdannut hyökkäys siitä, että se on radikaali oppositiojärjestö? Tuleeko RAIPON heittämään kapuloita vakavasti rattaisiin, kun Venäjä tulevaisuudessa laajentaa öljyn ja kaasun hyväksikäyttöä Barentsin ja Jäämeren alueilla? Shtokhmanin öljykenttää suunnitellaan avattavaksi viiden vuoden päästä. Jamalin Nenetsian öljyn ja kaasunporausta aiotaan kehittää. Tulisivatko RAIPON aktivistit ehkä tekemään suoran toiminnan iskuja venäläisille öljynporauslautoille samaan tapaan kuin Greenpeace äskettäin Barentsinmerellä kritisoidessaan arktiksen teollista tuhoamista?

Jos näin olisikin. Mutta RAIPON on pikemminkin maltillinen kuin radikaali ja enemmän taipuisa kuin taittumaton. Venäjän arktiset kansat ovat saaneet kärsiä öljyvuodoista, teollisuussaasteesta ja porojen laidunmaiden pilaamisesta, mutta RAIPON on toiminut melko tiiviisti yhteistyössä Moskovan kanssa. Järjestö on kritisoinut muun muassa Jamalin teollisen hyöydyntämisen kiihdyttämistä, mutta vakavissa ristiriitatilanteissa se on tähän asti lähes aina taipunut keskuksen kannalle.

RAIPON edustaa kymmeniä eri kansoja, mutta niiden yhteenlaskettu määrä on hyvin pieni, vain noin 258 000. Kansoista suurimpia ovat nenetsit (41 000), hantit (29 000) ja tšuktsit (16 000). Toki alue jolla alkuperäiskansat elävät on valtava, jopa yli puolet Venäjän pinta-alasta, mutta alkuperäiskansat eivät missään ole enemmistönä.

*

Onko kyse siitä, että RAIPON:in kansainväliset suhteet ovat närkästyttäneet Venäjän viranomaiset? Viime aikoina kansalaisjärjestöjen ulkomaisiin yhteyksiin on alettu Venäjällä suhtautua aiempaa vainoharhaisemmin. Viime kesällä säädetty uusi kansalaisjärjestölaki määrää, että ulkomaista avustusta saavien järjestöjen täytyy rekisteröityä ”ulkomaiden agenteiksi”.

On totta, että RAIPON on edustanut Venäjän alkuperäiskansoja kansainvälisillä foorumeilla ja sillä on ollut keskeinen rooli arktisen alueen kansojen ja valtioiden välisessä yhteistyössä. Järjestön edustajat ovat mukana YK:n ekologisia, taloudellisia ja alkuperäiskansojen oikeuksia ajavien elinten toiminnassa. Johtuuko hyökkäys RAIPON:ia vastaan ehkä yhteyksistä norjalaiseen Barentsin alueen sihteeristöön, jonka kanssa järjestö solmi viime keväänä yhteistyösopimuksen? Vai onko viime niittinä ollut RAIPON:in pysyvän tarkkailijan asema Arktisessa neuvostossa? Estettiinhän RAIPON:ia osallistumasta Arktisen neuvoston kokoukseen Ruotsissa marraskuun puolivälissä, mikä herätti kansainvälistä tyrmistystä.

*

Pessimistisissä arvioissa on pohdittu jopa sitä, onko Venäjällä nyt tarkoitus riistää vähemmistöiltä kokonaan lailliset vaikutusmahdollisuudet ja lakkauttaa erilaiset järjestöt, joiden kautta vähemmistöt ainakin paperilla voivat vielä ajaa oikeuksiaan. Isovenäläinen kiihkonationalismi on jo vuosikausia ollut kovassa nousussa, ja myös Putinin hallinto on yhä enemmän hyödyntänyt venäläiskansallisia mielialoja. Esimerkiksi tämän vuoden lokakuussa presidentinhallinnon alainen kansojen välisten suhteiden neuvosto antoi lakiesityksen, jossa etniset venäläiset nimitettiin ”monikansallisen Venäjän kansan yhdistäväksi tekijäksi”. Esitystä arvosteltiin tuoreeltaan kitkerästi Venäjän vähemmistöalueilla. Sen arvovaltaisin kritiikko oli kenties Tatarstanin tasavallan entinen presidentti Mintimer Shäimijev.

Novaja Gazetassa haastateltu RAIPON:in varapuheenjohtaja Rodion Suljaudziga uskoo, että viranomaiset pyrkivät nyt perustamaan vaihtoehtoisia järjestörakenteita, jotka tulevat korvaamaan RAIPON:in. Kyse olisi seuraavasta askeleesta Venäjän kansalaisyhteiskunnan tukahduttamisessa. Kriittisten ja rippumattomien järjestöjen nujertamisen lisäksi koetettaisiin siis korvata kaikki spontaanisti syntyneet järjestöt Moskovan luomilla kopioilla? Nähtäväksi jää pyritäänkö samalla vahvistamaan venäläisten valtaa vähemmistöjärjestöissä ja vähemmistöalueilla.

*

Toistaiseksi RAIPON ei silti aio luovuttaa. Järjestö on vienyt tapauksen Venäjän korkeimpaan oikeuteen ja vaatii kumoamaan oikeusministeriön päätöksen lainvastaisena. Järjestö valmistelee valitusta myös YK:n ihmisoikeuksien neuvostolle.

Nykyään yhä suurempi osa Suomen ja EU-maiden käyttämästä energiasta tuodaan Venäjältä. Meillä on siis entistä isompi vastuu ja myös velvollisuus huolehtia siitä miten tuo energia on tuotettu. Nukummeko yömme rauhassa, kun tiedämme, että talomme kenties lämpiää nenetsien selkänahalla? Miltä tuntuu ajatus siitä, että autojemme tankissa palavat bensiinin lisäksi saamelaisten nykyisyys ja tulevaisuus?

Usein kun Etelä-Amerikassa tai Etelä-Aasiassa tapahtuu ympäristötuhoja tai poljetaan ihmisoikeuksia meikäläiset kansalaisjärjestöt reagoivat nopeasti. Suomalaiset aktivistit kritisoivat raivokkaasti maapallon toisella puolella tapahtuvia asioita. Voisi toivoa, että nyt kun paljon lähempänä tapahtuu vastaavaa, suomalaiset järjestöt, kansalaisyhteiskunta ja poliittiset päättäjät ottaisivat kantaa. Ja mieluummin vähän tavallista äänekkäämmin. RAIPON:in toimintaa ei saa lopettaa.


Ville Ropponen
Ville Ropponen on kirjailija ja toimittaja. Hän on perehtynyt erityisesti entisen Neuvostoliiton maihin, ympäristökysymyksiin ja vähemmistöjen asemaan. Ropposen esikoisteos, esseekirja Uralilainen ikkuna (Savukeidas 2012) ilmestyi tänä syksynä.

Artikkeli on ilmestynyt myös Suomen PEN:in nettisivuilla 27.11. 2012.