Taiteilijoille ja
kirjailijoille on kautta aikojen sallittu tavallisista kansalaisista
rajustikin poikkeavaa käytöstä. Usein heiltä on sellaista myös
odotettu – erityisesti
julkisuudessa. Kirjailija lähettää sanataiteensa
yleisölle: jo tämä tekee ammatista julkisen.
Kirjailijan julkinen
rooli eli kirjailijakuva on ollut usein tarkkailun kohteena. Tiettynä
aikakautena tyypillinen kirjailijakuva monesti myös vaikuttaa itse
kirjailijoihin, etenkin aloitteleviin. On toki kirjailijoita, jotka
väittävät, ettei aikakauden kirjailijakuvalla ole heihin mitään
vaikutusta, mutta useimpien ammatillisessa identiteetissä julkisella
roolilla on vähintään alitajuinen merkitys. Julkikuva ja
identiteetti eivät tietenkään ole samoja asioita, vaikka niillä
on tekemistä keskenään. Molemmat rakentavat osaltaan kirjailijan
subjektiivisuutta.
Kirjailijan
subjektiivisuudella on ollut iso merkitys paitsi hänen oman työnsä
kannalta myös porvarillisen yksilöllisyyden kehityksessä.
Viimeistään 1700-luvun lopulta alkaen myytti taiteilijasta
yksilöllisenä nerona on toiminut mallina subjektiivisuuden
tuottamiselle. Romantiikan ajan kirjailijat olivat ikään kuin
ensimmäisiä moderneja yksilöitä. Kirjailijan subjektiivisuus,
jonka eräs tärkeä viiste on hänen julkikuvansa, on ilmentänyt
aikakauden subjektiivisuuksien laajuutta ja rajoja sekä ennakoinut
tulevaa subjektin kehitystä.
***
Subjektin
tuottaminen ja sen muutokset ovat sidoksissa paitsi kulttuuriin,
teknologiaan ja energiantuotantoon myös työelämään, työn
yhteiskunnallisen asemaan ja työvoiman kontrolliin. Kirjailijan
subjektiivisuuden kehityksen kautta voidaankin tarkastella myös
ylipäänsä työn kehittymisen
virtauksia. Esimerkiksi viime aikoina on näyttänyt siltä, että
eräs yksilöllistämisen tekniikka, jota voisi nimittää
”kirjailijamaistumiseksi”, on levinnyt kaikkeen työhön. Samalla
tämä tekniikka, jossa jokainen ”yrittäjätyöläinen” on vain
itse vastuussa voitoistaan tai tappioistaan, on mahdollistanut
työvoiman uudenlaisen hallinnan.
Nykyisenä
individualismia korostavana aikana muistetaan harvoin kuinka
historiallisesti nuorta yksilöllisyys on. Edes kirjailijan
subjektiivisuudesta ei voi puhua paljonkaan ennen uutta aikaa ja
julkisuuskoneistoja, kuten kirjapainotekniikkaa ja
joukkotiedotusvälineitä. Käsitys nimetystä kirjallisesta
tekijyydestäkin syntyi vasta 1500-luvun Euroopassa.
Antiikin aikana
teksteillä oli usein
nimetty tekijä, mutta keskiajalla oli tavallista, ettei tekijää
tiedetty. Tekstiä kopioitiin käsin, kopioijat usein muuntelivat
tekstiä, eikä tekijän nimellä tai tekijyydellä ollut väliä.
Renessanssiajalta on säilynyt enemmän tiedettyjen tekijöiden
teoksia. Silti lähes romantiikan aikaan asti taiteilijuus nähtiin
pitkälti jäljittelyn taitona, taituruutena. Tai sitten taiteilijat
ymmärrettiin filosofisten totuuksien, ylimaallisten aistimusten tai
salatun tiedon välittäjinä, jumalien hulluina tai narreina, mutta
yhtä kaikki työkaluina yksilöä
suuremman voiman palveluksessa.
Kirjallinen tekijyys
syntyi toden teolla vasta silloin, kun Eurooppaan muodostui merten
takaisella ulkomaankaupalla vaurastuneita porvarissukuja, joiden
omaisuus mahdollisti yksilöitymiskehityksen. Uudet keksinnöt, kuten
kirjapainotekniikka, edistivät tätä kehitystä. Porvarillinen
subjekti alkoi tuottaa itseään, mutta aluksi tämä tuotanto koski
vain harvoja. 1500-luvulla ja vielä 1600-luvullakin oli yhä melko
tavallista, ettei kirjallisen teoksen tekijää tiedetty. Esimerkiksi
Shakespearen teosten tekijyys on edelleen akateemisen
kiistelyn kohteena.
***
Porvarillisen
subjektin romanttinen versio kehkeytyi 1700-luvun lopulla samalla,
kun porvaristo nousi luokkana ja korosti erillisyyttään suhteessa
entisiin valtaluokkiin, aatelistoon ja papistoon.
Esimerkiksi J. W.
Goethen romaania Nuoren Wertherin kärsimykset (1774) on
luettu paitsi romanttisen, kärsivän taiteilijasielun suuntauksen
aloittaneena teoksena myös kuvauksena yrityksestä luoda
porvarillinen subjekti. Wertherin subjekti syntyi tilanteessa, jossa
aateliston valta oli jo heikentynyt. Sittemmin romanttisia yksilöitä
esiintyi Keski-Euroopan kirjallisuudessa 1800-luvulla vilisemällä,
vaikka Suomeen tämä tyyppi tuli vasta vuosisadan lopulla.
Euroopassa ja
Yhdysvalloissa siirryttiin 1800-luvun lopulla kivihiilestä ja
höyrykoneesta öljyn ja polttomoottorin käyttöön. Subjektia
alettiin öljyn pyörittämän tuotantokoneen avulla massatuottamaan,
kun höyrykone oli mahdollistanut lähinnä tiettyjen luokkien lavean
kärjen subjektintuotannon. Kirjallinen tekijyys korostui
entisestään, syntyivät nykyaikaiset kirjamarkkinat ja lukutaidon
laajentuessa myös lukeva yleisö. Koulutuksen levitessä samalla kun
yhteiskunnat vaurastuivat ja vapausaatteet levisivät, menetti
kirjallinen tekijyys pikkuhiljaa luokkasidonnaisuutensa ja levisi
hitaasti myös alempiin luokkiin.
Alkuun tekijyys
koski vain miehiä ja laajeni vasta vähitellen naiskirjailijoihin.
Kirjojen jakeluverkoston ja sanomalehdistön kehityksen myötä
kirjailijalla ja hänen julkisuuskuvallaan
alkoi olla yhä suurempi vaikutus teosten saavuttamiin
lukijamääriin ja tätä tietä kirjailijan ja hänen kustantajansa
taloudelliseen voittoon. Tämä kaikki vaikutti tietenkin koko
kirjallisuusinstituutioon. Kirjallisuudentutkimuksessa painotettiin
aina 1900-luvulle ja modernismin läpimurtoon asti pääasiassa
”kirjailijapersoonan” ja hänen elämänkokemustensa vaikutusta
teosten tulkinnassa, esittelyssä ja luokittelussa.
Ennen modernia aikaa
kirjailijat olivat tavallisesti olleet riippuvaisia mesenaattiensa
suopeudesta, elleivät he aatelisina, suurporvareina tai kirkon
virkaatekevinä perineet tai saaneet käyttöönsä toimeentuloon
riittävää omaisuutta. Vallanpitäjien suosio taas takasi
suhteellisen sananvapauden, vaikka sen rajoja
koeteltiin.
Nykyajan lähestyessä
kirjailijat vapautuivat suurelta osin mesenaateistaan, mutta samalla
heistä tuli riippuvaisia markkinoista ja joukkotiedotusvälineistä.
Ehkä tästä syystä kirjallisuus kehittyi nopeasti ja
tekijäkeskeiseen suuntaan jo 1700-luvulla erityisesti
Iso-Britanniassa, Ranskassa ja Yhdysvalloissa – varhain ja
vauhdilla modernisoituneissa maissa, joissa myös edustuksellinen
demokratia sekä kapitalismi ottivat ensiaskeleensa. Seuraavalla
vuosisadalla olivat vuorossa Saksa, Venäjä ja muut Euroopan maat.
Porvarillisen
subjektin epävarmuus, joka kumpusi 1800-luvun porvariston asemasta
ylempien luokkien vallan haastajana, heijastui erityisesti
ranskalaisiin flanöörin, dandyn ja boheemin tyyppihahmoihin. Nämä
tyypit tuntuvat liimautuneen kirjailijan rooliin niin sitkeästi,
että vielä nykyäänkin kirjailijoiden usein ajatellaan olevan
boheemeja ja epäsovinnaisia, vaikka todellisuus olisi vallan muuta
eikä porvaristonkaan ole aikoihin tarvinnut kamppailla vallasta
muiden luokkien kanssa.
Periromanttinen
kirjailijatyyppi jäi pääosin 1800-luvulle, sillä 1900-luvusta
tuli kiihtyvän modernisaation ja vallankumouksellisen liikehdinnän
vuosisata. Klassisen avantgarden ja modernismin tekijät nuuhkivat
transgression ilmaa, kapinan savuja, ja kuuntelivat hienostuneen
käheitä, vieraantuneita ääniä. Modernistiseen kirjailijakuvaan
vaikuttivat sosiaalidemokratian ja sosialismin vahva asema
porvarillisen vallan haastajina. Ja ei niin, etteikö romanttisen
tyypin pölyä yhä löytäisi minkä tahansa taiteilijakapakan
kantapöydästä. Tyypin sitkeähenkisyydestä ovat myös kirjailijat
tietoisia: siksi he usein ruokkivat yleisön skandaalinnälkää mitä
värikkäimmillä väitteillä!
Romanttisen
kirjailijatyypin pinnallapysyminen
kielii siitä, että se on viehättänyt niin yhteiskuntakriitikkoja
kuin konservatiiveja ja kaupallisia piirejä, jotka tarvitsevat
”kirjailijapersoonaa” lisäämään myyntiä ja takaamaan
myytävien kirjojen laatu.
***
Pentti
Saarikosken on sanottu olleen yksi ensimmäisiä suomalaisia
kirjailijoita, joka tajusi joukkotiedotusvälineiden roolin
julkikuvan rakentamisessa. Median luoma legenda ”valtakunnanjuoppo”
Saarikoskesta elää edelleen. Myytti on usein paljon väkevämpi
kuin paljon ristiriitaisempi ja poliittisempi todellinen runoilija.
Kirjallisuus ei kuitenkaan imitoi elämää, vaan muovaa
todellisuuden pölystä omiin tarkoituksiinsa sopivaa sanataidetta.
Saarikoski sopii
1960- ja 1970-lukujen kotimaisen kirjailijan julkikuvan
prototyypiksi. Seuraavalla vuosikymmenellä, 1980-luvulla, vastaava
tyyppi oli kenties Anja Kaurasen kaupallisen kevyt punk-hahmo
tai Esa Saarisen pop-filosofi. Sittemmin 1990-luku toi
näkyviin postmoderneja runoilijahahmoja Helena Sinervosta Lauri
Otonkoskeen. Nämä hahmot korostivat ”tekstien välistä
leikkiä” ja ”kirjailijan kuolemaa”; he halusivat häivyttää
tekijän ja korkeintaan kuiskailivat filosofisia television
keskusteluohjelmissa. Jossain häivähti Jyrki Lehtolan ja
Markku Eskelisen vihainen postmodernisti. Vuosituhannen loppua
kohden julkisuudessa esiintyi yhä enemmän tyyppi, joka ennakoi jo
uutta milleniumia ja uusliberalistisen aikakauden kirjailijakuvaa:
Jari Tervo.
Tervon tyyppihahmo
kiteyttää 2000-luvun kirjailijakuvan keskeiset piirteet. Kyseessä
on sukkeluuksia suvereenisti nakkeleva, julkisuudessa kuin lisko
lammikossa viihtyvä tyyppi, joka esiintyy television
visailuohjelmissa yhtä hyvin kuin syvähenkisissä keskusteluissa.
Olematta erityisesti politiikasta kiinnostunut Tervon tyyppi
kallistuu aikakauden muotisuuntaan oikealle, mutta sen korrektiin
liberaaliin laitaan. Tervon hahmo kirjoittaa hauskasti ja kevyesti,
mutta mikä parasta, hän sanailee loputtoman nokkelasti.
Kirjailijoita on toki aina pidetty hyvinä supliikkimiehinä tai
-naisina, tai ainakin heiltä on odotettu hyvää ulosantia, vaikka
melko suuri osa kirjailijoista kirjoittaa paljon paremmin kuin puhuu.
Sittemmin
Tervon paikalle on pyrkinyt uusia hahmoja.
Juha Itkosesta Tommi Melenderiin ja Tommi Kinnuseen
he ovat lähes poikkeuksetta nuorehkoja siloposkisia miehiä, joilla
on keskiluokkainen tausta ja ajatusmaailma. Naispuolisia poikkeuksia
tästä piilosovinistisesta uomasta ovat Sofi Oksanen ja Katja
Kettu, joiden julkiset profiilit ovat yllättävän
samankaltaisia kirjailijoiden tuotannon ja henkilöiden eroista
huolimatta. Kolmantena on mainittava Jenni Haukio, jonka
julkinen rooli on asemoitunut jonnekin ”sivistyneen runoilijan”,
”valtakunnan ykkösleidin” ja ”kirjallisen koriste-esineen”
välimastoon.
Henkilöbrändäys
on jo pitkään vaikuttanut kirjailijakuvan rakentamisessa. Tämä
kertoo markkinoinnin ja kirjojen myynnin korostumisesta.
Kirjailijapersoona pyritään nyt käärimään yhä
selvärajaisemmaksi, sopivasti särmäksi paketiksi, jonka tarkoitus
on auttaa lukijaa ostopäätöksessä. Tätä taustaa vasten ei ole
mikään ihme, että biografinen ote on nyttemmin tullut takaisin
myös kirjallisuudentutkimuksen keskiöön ikään kuin sivuovesta ja
hieman uudessa muodossa.
Nykyhetken
polttopisteessä kirjailija rakentelee kirjailijakuvansa
urakehitystään silmällä pitäen. Hän asettuu sopiviin
imagonrakennuksen lähtötelineisiin eli sellaisiin, jotka parhaiten
kehystävät seuraavan viiden tai viidentoista teoksen julkaisemista.
Nykyään menestynyt mieskirjailija on Alexander Stubbia
muistuttava yrittäjähenkinen ja armoton suorittaja, joka saa
tarpeeksi päihtymystä aamulenkistä. Hänen imagonhallintansa on
kunnossa. Sanomalehden haastattelussa hän kertoo harrastuksistaan ja
esittelee ehkä työhuoneensa. Menestynyt
naiskirjailija taas on nuorempaa Lenita
Airistoa muistuttava
tiukka bisnesmimmi ja poseeraa hallitussa mekossa meikki ojossa
kiiltopaperisen aikakauslehden kannessa.
***
Tommi Melender
käsittelee kirjailijan, hänen teostensa ja lukijoidensa
monimutkaisia suhteita Onnellisuudesta -kokoelman (2016)
esseessä ”Kirjailijaidiootti”. Itsesääliä,
itseriittoisuutta ja teräviä ajatuksia sekoittavassa tekstissään
Melender tuskailee kirjallisuuden ja kirjailijan syrjään
jäämistä, kun ”ihmisten vapaa-ajasta kilpailevat ruokaan,
liikuntaan ja kotoiluun” liittyvät trendikkäämmät aktiviteetit.
Entä kuka tai mikä
on tähän syypää? Mihin Melenderin kritiikin kärki kohdistuu?
Arvosteleeko hän esimerkiksi taloutta tai nykykulttuuria, joissa
painottuvat aiempaa enemmän henkilöbrändäys ja individualismi? Ei
oikeastaan. Melender ampuu alas ajatuksen, että ennen olisi ollut
toisin. Esimerkkinä hän käyttää Volter Kilpeä ja hänen
suurromaaniaan Alastalon salissa (1933). Se, ettei teosta
aikoinaan nostettu välittömästi klassikoksi, vaan se sai
”pikemminkin keskivertoromaanin kuin mestariteoksen arvostelun”,
todistaa Melenderin mielestä, etteivät asiat ennenkään olleet
paremmin.
Eivät kenties
olleetkaan. Melenderin asenne heijastaa ehkä kuitenkin enemmän
tyypillisen liberaalin uskoa siihen, että maailma ja yhteiskunta
ovat aina olleet samanlaisia kuin nyt. Koska aikakausilla ei ole
eroa, ei erilaisia aikaan sidottuja tyypillisiä kirjailijakuviakaan
ole. Kilven ja hänen teoksensa vastaanottoa 1930-luvulla voi
huoletta verrata 2010-luvun maailmaan ja uskotella, että kyse on
pohjimmiltaan samasta asiasta.
Mainitussa esseessä
Melender edelleen evästää kirjailijoita välttämään ”modernin
maailman ja rahan melua”. Julkikuvaa tärkeämpi asia on itse
kirjoittamisen prosessi, tuo pieni kuolema, vakuuttelee Melender.
Melenderkään ei
toki ajattele, että kirjailija voisi välttää osallistumisen
markkinoille näin helposti. Melender tietää, että kirjamarkkinat
ovat kuin Yhdysvaltain tulonjako: ylin prosentti ihmisistä omistaa
varallisuutta yhtä paljon kuin alempi 90 prosenttia. Samanlainen
supertähtitalouden logiikka vallitsee markkinoiden lisäksi
julkisuudessa. ”Bestsselleristit ja kirjallisuuden superrikkaat”
imevät myyntiluvut, käännössopimukset ja henkilöhaastattelut,
Melender summaa. Hän väittää kaiken lisäksi törmänneensä
vuosi vuodelta yhä useampiin kirjailijoihin, jotka harkitsevat
kirjoittamisen lopettamista tämän epäoikeudenmukaisuuden takia.
***
Mutta mitä ihmettä
kirjailijat oikein valittavat? Eikö lähes kaikkien muidenkin
ihmisten työmarkkina-asema ja työelämä muistuta nykyään tässä
suhteessa kirjailijaa?
On nimittäin aivan
turha tuudittautua siihen vielä parikymmentä vuotta sitten yleiseen
uskoon, että tulevaisuudessa tulisimme elämään tasa-arvoisemmin
ja vapaammin. Teknologia muka vapauttaa meidät liiasta työnteosta,
vapaa-aika ja itsensä kehittäminen lisääntyvät, ja ihmiset
keskittyvät aiempaa enemmän huolehtimaan läheisistään,
kanssaihmisistä ja ympäristöstä.
Ei sinne päinkään.
Nykyään koko elämä laitetaan työhön. Työntyöntekijän
henkilökohtaisista taipumuksista ja etiikasta on tullut keskeinen
tuotannontekijä. Yhteiskuntatieteilijä Eetu Virénin mukaan
kaikki työ näyttääkin olevan muuttumassa ”kirjailijamaiseksi”
siinä mielessä, että jokaiselta, siivoojasta graafiseen
suunnittelijaan, vaaditaan työlle omistautumista. Siivoojan tulisi
olla valmis tekemään työtään ”kutsumuksesta” ja ilman
palkkaa aivan kuin perinteinen ”väärinymmärretty nero”.
Virén muistuttaa,
että tulojen hankkimisen kannalta tärkein ”taito” on nykyisin
kyky tehdä itsestään brändi. On osattava teeskennellä
itseriittoista yksilöä, vaikka samaan aikaan yhä suurempi osa
tärkeästä toiminnastamme tapahtuu aivojen välisessä
yhteistyössä. Kaikki elämän epämääräiset sattumukset ja
sosiaaliset suhteet on käännettävä yksilöllisiksi suorituksiksi.
Tragikoomisinta tässä on se, että finanssikapitalistisen logiikan
mukaan jokainen on itse ”vapaaehtoisesti” vastuussa elämänsä
pakottamisesta tietylle uralle, joka on ennakoitavien ja
henkilökohtaista markkina-arvoa kasvattavien toimintojen sarja.
Onko nykyihmisen
elämä kenties laajemminkin ”kirjailijamaistumassa”? Tästä voi
olla merkkinä myös yksityisen ja julkisen välisen rajan
liudentuminen. Ennen ihmisen yksityiselämän ajateltiin koostuvan
salaisuuksista ja olevan alue, jossa ihmisellä on valta päättää,
kuka tai mikä hän on. Kirjallisuus on osin rakentunut yksityisen
yleistämiselle ja julkistamiselle. Nykyään meitä ei niinkään
pelota yksityisyyden loukkaus, kuten hiljattain edesmennyt sosiologi
Zygmunt Bauman toteaa teoksessaan This is not a Diary (2012),
vaan sen vastakohta: että meiltä suljetaan ulospääsy
yksityisyydestä.
Jokainen onkin siksi
”kirjailijamaiseen” tapaan pakotettu tarinallistamaan ja
julkistamaan omaa elämäänsä jatkuvasti (sosiaalisessa mediassa,
viestinnässä, cv:ssä ja elämässä). Tämän kertomuksen tulee
tietenkin olla positiivinen, hieman niin kuin sosialistisen realismin
klassikoissa, tai sisältää korkeintaan maltillisia, voitettavissa
olevia haasteita.
Baumanin mukaan
haave kuuluisuudesta pohjautuu toiseen haaveeseen – haaveeseen olla
liukenematta harmaaseen, anonyymiin ja mitäänsanomattomaan
tavaramassaan, haaveeseen muuttua huomiota herättäväksi ja
himoituksi tavaraksi, joka eroaa muista tavaroista ja jota on
mahdotonta ohittaa tai pilkata. Haave muuttua halutuksi tavaraksi
tuntuu olevan kulutusyhteiskunnan perusainesta, josta kudotaan sekä
unelmat, sadut ja mainokset mutta myös yhä enemmän ne säikeet,
jotka määrittävät ihmisen aseman sosiaalisessa ja taloudellisessa
hierarkiassa.
Tarinan juuret ovat
brändissä, jonka rakentamisesta alettiin puhua jo 1990-luvulla.
Tuolloin brändinluominen oli nykyiseen verrattuna vielä viatonta.
Neljännesvuosisadassa olemme siirtyneet kaupallisen taiteen ytimeen.
Taiteen, jota voisi hyvin nimittää ”kapitalistiseksi
realismiksi”, sisältöä määrittävät yhä enemmän uutisaiheet
tai mediassa esillä olevat asiat. Tällaisen taiteen perusteleminen
eli brändääminen on vaivattominta. Kaupallisen taiteen
ominaispiirre on myyvän tarinan lisäksi ajatus, että taide vastaa
kysyntään.
***
Kaupallistuneessa
nyky-Suomessa kirjoituspalkkioita leikataan, apurahahanat ehtyvät ja
kaikesta työstä maksetaan entistä vähemmän ja harvemmille. Siksi
on aivan turha kysyä, voiko kirjailija olla brändäämättä
itseään.
Entä miksi on näin?
Siksi että kirjailija kirjoittaa tullakseen toimeen. Se ja vain se
on hänen työskentelynsä pohjimmainen motiivi ja alkusyy.
Raadollisimmillaan tai parhaimmillaan tämä merkitsee rahan
ansaitsemista.
Nykyään yhä
useammat kirjailijat pyrkivät korvaamaan laadun määrällä, sillä
hajamielisessä ja laskennalliseen hyötyyn tuijottavassa ajassa
määrästä palkitaan paremmin kuin laadusta. Yhä useammat
kirjailijat pyrkivät siirtymään runoista, esseistä tai
novelleista romaaniin, sillä romaani on aikakauden kirjallinen
autobaana ja valtasuoni, jolle lankeavat huomiotalouden hedelmät:
julkisuus, kirjallisuuspalkinnot, apurahat ja myyntitulot.
Kirjailija valitsee
aiheensa selvitäkseen mielikuvamarkkinoilla ja huomiotalouden
nollasummapelissä. Hän kirjoittaa runoja herättääkseen
mielikuvan kielellisestä ja ajatuksellisesta taituruudesta. Hän
kirjoittaa esseitä osoittaakseen olevansa ylevämielinen tai
kriittinen. Hän kirjoittaa kokeellista proosaa ilmentääkseen
valtavirran halveksuntaansa ja juhliakseen virtuositeettiaan. Hän
kirjoittaa konventionaalisia lukuromaaneja ja lehtijuttuja saadakseen
lapsilleen juustoa leivän päälle ja itselleen keveät siivet
subtropiikin aurinkorannoille. Hän kirjoittaa saadakseen mainetta,
rahaa ja naisia tai miehiä. Parhaiten tämä onnistuu seurailemalla
vallitsevia ajatussuuntia ja vallanpitäjien hellimiä käsityksiä,
sillä tässä tapauksessa yhä riippuvaisemmaksi käyvän median
huomio on taattu.
Kirjailijoilla ei
ole mitään erityisiä aiheita, teemoja tai kiinnostuksen kohteita,
saati pakkomielteitä. He ovat kuin ketkä tahansa meistä, vain
vähän luupäisempiä. Herkkyys on romantiikan mielleyhtymiä ja
televisiosarjojen kuorrutetta. Todellisuudessa kirjailijat ovat
paljon kylmempiä kuin talouspoliitikot tai bisnesmiehet: he
operoivat ihmissieluilla.
Sosiaalinen tilaus
kirjoittamisen taustalla on silkkaa soopaa, uusliberalistinen
kapitalismi on jo kauan sitten osoittanut kaiken omalaatuisen
yhteiskunnallisen ajattelun mahdottomuudeksi. Talouspuheen marinoima
maailma on läpitunkematon kuin juusto.
Kirjailijasta on
tullut eräänlainen yksityisyrittäjä, joka tekee tulosta siinä
missä pörssimeklari. Hän hauskuttaa yleisöä, herättää
tunteita ja keskustelua, hän etsii rahoitusta väsymättä. Vai onko
hän pikemminkin ironinen tietokonevelho,
joka kommentoi fragmentaarisilla teoksillaan tietotekniikan
edistysaskelia vaivautumatta kuitenkaan tosielämän riippumattoon?
Onko uusliberaalissa
maailmassa, jossa elämästä ja jopa julkisista teoista tuntuu
tulleen pitkälti todellisten tekojen esittämistä, porvarillisen
subjektin rakentamisen demonstraatiota, mahdollista murtautua
performatiivisuuden ulkopuolelle?
Vai onko päinvastoin
niin, ettei kirjailija vain voi olla kirjoittamatta? Että hän
kirjoittaa ehtymättömyyden tarpeesta eli silkasta kuolemanpelosta?
Ja juuri siksi hän on vielä elossa.
***
Vähemmän
kyynisesti ajateltuna kirjailija voi yrittää päästä
porvarillisen subjektiivisuuden tuolle puolen. Maailmassa, jossa
porvarillinen yksilöllisyys on
tullut normiksi ja valloittanut yhä laajempia alueita,
nähdään myös aiempaa selkeämmin tämän subjektiivisuuden rajat,
sen välineellistyminen ja suoranainen vahingollisuus. Toisinkin
voisi olla.
Irrottautuminen
porvarillisesta subjektiivisuudesta tarkoittaisi vähemmän
yksilökilpailua, enemmän yhteistyötä ja yhteiskirjoittamista,
vähemmän ”huippuyksilöitä”, tähtikulttia ja
kirjailijabrändäystä, enemmän jaettua luomista sekä
kollektiivista ja anonyymia tekijyyttä. Kulttuurin muuttuessa tämä
merkitsisi jäähyväisiä ”kirjailijapersoonallisuudelle” ja
yksilöbrändille sekä lopulta myös yksilölliselle tekijyydelle.
Kirjailijan
subjektiivisuus on kerran toiminut pioneerina porvarillisen
yksilöllisyyden kehityksessä. Ei ole oikeastaan mitään syytä,
miksei kirjailija voisi toimia samassa roolissa myös liikuttaessa
kohti vielä hämärissä piilevän tulevaisuuden ymmärrystä
olemisen kollektiivisuudesta, välttämättömästä yhteydestä
muiden ihmisten, olioiden ja koko elonkehän kanssa.
Prosessin käynnistämiseksi tarvitaan vain
”siperialainen säväri”.
Ville Ropponen
Essee
on ilmestynyt Lumooja
1-2/2019-lehdessä.