Perussuomalaisesta
puolueesta (PS) oudon kierosti kesällä eronnut Sininen tulevaisuus,
nyttemmin Siniseksi puolueeksi ( saks. Das blaue party/ ven.
Golubaja partija) supistunut ryhmä on tehnyt aloitteen
Helsingin kaupunginvaltuustossa. Tai tarkemmin ryhmän kaksi
edustajaa. ”Sampo Terho ja Jussi Niinistö kävivät Lenininpuiston
kimppuun” otsikoi Helsingin Sanomat 12.10. juttunsa aiheesta. Eikä vielä mitään, parivaljakko haluaa nimetä puiston
uudelleen ”Ukko-Pekan” mukaan.
Huomion
keskittämistä täten Alppilassa värjöttelevään puistopahaseen
voisi pitää surkuhupaisana, ellei se heijastaisi ajan henkeä.
Ennen kuin jatketaan siihen, olisiko puiston nimen vaihdossa
sittenkin järkeä, hengähdetään. Siis hetkinen, kuka ihmeen
Ukko-Pekka?
Per Evind
Svinhufvud tietenkin. No, kuka hitto hän sitten on? Niin, Svinhufvud
ei tosiaan ollut vain Suomen ensimmäinen valtionhoitaja ja kolmas
presidentti, kuten siniset persut asian ilmaisevat, vaan myös vuoden
1918 saksalaissuuntauksen johtajia, ”Suomen saksalainen
kuningas”-hankkeen puuhamies ja melko autoritaarinen nationalisti,
jonka asetus joulukuussa 1918 vapautti rikosoikeudellisesta vastuusta
kaikki sisällissodan tai sen jälkiselvittelyjen aikana laittomiin
teloituksiin ja muihin sotarikoksiin osallistuneet valkoiset.
Suomalaisten fasistien kapinoidessa Mäntsälässä keväällä 1932
Svinhufvud piti kuuluisan radiopuheensa, joka sai nahkapäät
rauhoittumaan ja keskittymään siitä lähtien pääasiassa
keskinäiseen äkseeraukseen. Ukko-Pekan oma poika oli tiettävästi
kapinallisten joukossa. Jatko-sodan aikana Svinhufvud tuki suur-Suomi
aatetta.
En nyt puutu
siihen onko kyseessä kokoomuksen kosiskelu, sillä seisoihan
Svinhufvud juuri kyseisen puolueen riveissä. Voi olla, että näemme
pian sinisten – tai ainakin sen torpedojen – sulautuvan
kokoomukseen. Tärkeämpi kysymys on se, etteivät esitetyt perusteet
Lenininpuiston nimen vaihtamiseksi sinänsä ole vääriä, niin
ärsyttävää kuin onkin, että siniset ne esittävät, vaikka eivät
he tietenkään ole perusteita itse ajatelleet. Jokainen historiaa
syvällisemmin tunteva tietää, että Lenin oli
väkivaltainen bolševikkipomo
ja jollei hirmuhallitsija niin vähintään hyvin autoritaarinen
johtaja, joka hyväksyi pöyristyttävän laajan sortopolitiikan ja
puhdistukset.
On toki toinen
kysymys täytyykö historiallisten paikkojen nimiä ylipäänsä
muuttaa. Eikö Leninin nimen esiintymiselle Helsingissä ole
historiallisia perusteita, oli miten tahansa, hänellä kun oli
tietty vaikutus Suomen itsenäistymisessä, olivat motiivit mitkä
tahansa ja niin pois päin. Tai jos historiallisten nimien
muuttamisen linjalle lähdetään, niin onko se loputon suo? Eikö
meillä ole muitakin kyseenalaisten henkilöiden, kuten vaikka
tunnettujen rasistien mukaan nimettyjä paikkoja ja miksei näitä
voisi myös nimetä uudestaan? Tulisiko esimerkiksi poistaa Lauri
”Tahko” Pihkalan patsas olympiastadionin läheltä sillä
perusteella, että Pihkala osallistui sisällissodan 1918 aikana
sotarikoksiin ja ”roturealisti” oli oikeuttamassa myös valkoisen
armeijan punavankeihin kohdistamia mielivaltaisia teloituksia? Ja
entä Mannerheimin patsas – onko marskikaan puhdas pulmunen?
Kuinka vain niin
tietyt perusteet Lenininpuiston nimen muuttamiselle joka tapauksessa
löytyy. Ei meillä ole Mussolininpuistoakaan, vaikka fasismi olikin
sotien välisessä Suomessa yllättävän suosittu ideologia.
Toisaalta ei siihen kai mitään lakia ole, etteikö diktaattoreita
ja kansanmurhaajia saisi muistaa. Joka tapauksessa se on parempaa
kuin unohtaminen.
Esitän kuitenkin
vastaehdotuksen, sillä Ukko-Pekan puisto on täysin naurettava ehdotus. Millä
nimellä Lenininpuistoa sitten pitäisi kutsua? Kenties
Stalininpuistoksi? No, ei nyt sentään. Ollaan nyt kotimaisten
kesken saunassa. Edvard Gyllinginpuisto olisi sekin ehkä vähän
yliampuvaa, vaikka Gyllingiä voisikin Suomessa muistaa enemmän.
Kenties puiston voisi nimetä naisen mukaan – vaikka Miina
Sillanpään puistoksi?
Osuvin uusi nimi
olisi kuitenkin – ei Algot Untolan – vaan Maiju Lassilan puisto.
Tämä eittämättä
1900-luvun alun suomalaisista kirjailijoista monipuolisin,
kokeellisin ja tuotteliain toimi sisällissodan aikana Työmies-lehden
päätoimittajana. Kirjoituksissaan pisteliäs kynä kehotti molempia
osapuolia välttämään laittomia teloituksia ja terroria.
Saksalaisten vallatessa Helsingin Lassila ei lähtenyt pakoon, koska
ei katsonut tehneensä mitään väärää. Kuinkas sitten kävikään?
Kirjailijan
laitonta teloitusta 21. toukokuuta 1918 saapui seuraamaan melko
sekalainen seurakunta. Kustantajat kohtelevat toisinaan
kirjailijoitaan epäreilusti, mutta harva tulee tarkkailemaan
kirjailijan teloitusta. Lassilan kohdalla läsnä oli hänen
kustantajansa Eino Railo. Lisäksi kirjailijat Kyösti Wilkuna, Toivo
Tarvas ja Toivo T. Kaila saapuivat todistamaan kollegansa ja
kilpailijansa listimistä. Tiettävästi saattovartiosotilaiden
joukossa oli myös tuleva dadaistirunoilija Gunnar Björling. Niin
innokkaita saattajat olivat, etteivät malttaneet odottaa saapumista
ampumapaikalle Suomenlinnaan. Lassila heitettiin kesken matkaa
veneestä ja varmuudeksi vielä kuula perään. Onnettoman
kirjailijan ruumis kipattiin Santahaminan joukkohautaan, jonka päälle
Suomen armeija sittemmin rakensi sikalan.
Ei, ei ja kolme
kertaa kielto! Ei Ukko-Pekan turpeaa naamaa, eikä Leninin kaljua,
vaan Maiju Lassilan puisto.
Ville Ropponen
