Ville Ropponen
Kun kosmopoliittinen romaani Ali ja Nino nostettiin nationalismin välikappaleeksi, soppa oli valmis.
Kansallisromaaneiksi on usein nationalismin nousuaikana nimetty teoksia, joiden on katsottu ilmentävät tietyn kansan henkeä ja hahmoa.
Harvan kansallisromaanin taustat ovat niin merkilliset kuin Kurban Saidin teoksen Ali ja Nino. Emigranttikirjailijan romaani ilmestyi 1937 Wienissä saksaksi. Tekijästä ei ole täyttä varmuutta: ”Kurban Said” on pseudonyymi.
Pian julkaisunsa jälkeen romaani unohtui toisen maailmansodan kurimuksessa. Alkuperäinen käsikirjoitus lienee tuhoutunut. Sodanjälkeisen Berliinin raunioissa Jenia Graman, venäläisemigrantti, tanssija ja kääntäjä, löysi painetun romaanin, hankki käännösoikeudet, käänsi sen englanniksi ja sai julkaistuksi Britanniassa 1970.
Romaanin ansiot tunnustettiin. Kehkeytyi kirjallinen sensaatio. Tutkijat innostuivat: mestariteos ilman selvää tekijää luo kiehtovan mysteerin.
Ali ja Nino käännettiin pikavauhtia yli 30:lle kielelle. Suomeksi se ilmestyi vuonna 1972 Gummeruksen kustantamana. Kirjallisena löytönä Paul Theroux on verrannut teosta B.Travenin Sierra Madren aarteeseen.
Kiistat tekijyydestä kohosivat toiseen potenssiin, kun myöhäisessä Neuvostoliitossa nousivat eri vähemmistöjen nationalismit ja Ali ja Nino nimettiin Azerbaidžanin kansallisromaaniksi.
Mittelöissä romaanin tekijyydestä kosmopoliittinen opus alkaa vaikuttaa välillä kuutiolta, jota yritetään työntää ympyränmuotoiseen reikään.
Ali ja Nino kertoo suuren rakkaustarinan Bakussa vuosina 1913-1920. Teoksessa herättää huomiota vaivattomuus, jolla Said kuvaa idän ja lännen sekä perinteiden ja modernin yhteentörmäystä. Näitä teemoja alettiin laajemmin käsitellä vasta parikymmentä vuotta myöhemmin postkolonialistisessa kirjallisuudessa.
Kuten Aleksis Kiven seitsemän veljestä kamppailevat impivaaralaisen metsäsuomalaisuuden ja kyläkoulun edustaman pohjimmiltaan ruotsalaisen sivistyksen välillä, Saidin romaanin rakastavaiset kärvistelevät Euroopan ja Aasian välillä. Ali ja Nino kuvaa dramaattisesti kulttuurista muutosta.
Yhtä turbulentilta vaikuttaa Ali ja Ninon tekijyydestä käyty ottelu, jossa korostuvat vanhanaikaisten biografisten vastaavuuksien etsiminen mahdollisen tekijän elämän ja romaanin tapahtumien välillä.
Tekijäehdokkaiden ja tutkijoiden merimiespainissa ei ole kyse vain paikasta kirjallisen nerouden Himalajalla tai kirjamarkkinoiden pakkomielteestä tekijän brändiin, vaan taustalla on myös poliittisia intohimoja. Ennen kuin pureudutaan tarkemmin itse romaaniin on pohdittava: kuka oikein oli ”Kurban Said”?
Yhdysvaltalainen Pulitzer-palkittu kirjailija Tom Reiss on selvitellyt Kurban Saidin mysteeriä. Hän matkusteli Saidin jäljillä jopa kymmenessä eri maassa. Tutkimustensa pohjalta Reiss julkaisi teoksen The Orientalist: Solving the Mystery of a Strange and Dangerous Life (2005).
Osoittautui, että pseudonyymin takana piili Lev Nussimbaum (1905-1942), Bakussa syntynyt juutalainen, jonka isä vei mukanaan Eurooppaan paetessaan 1920 puna-armeijan hyökkäystä Azerbaidžaniin. Tai tämä oli Reissin johtopäätös.
Moninaamaisen Nussinbaumin elämässä piisasi veijarimaisia käänteitä. Hän opiskeli Berliinin yliopistossa ja kääntyi islamiin. Emigranttipiireissä hän esiintyi ”muslimiprinssinä”. Nuoresta Nussinbaumista löytyy valokuva, jossa hän poseeraa sulilla varustetussa turbaanissa.
Nussinbaum ryhtyi journalistiksi ja kirjoitti myös tietokirjoja aiheista, joista länsimaalaiset tiesivät vähän, kuten Kaukasiasta, Venäjästä, bolševikkikumouksesta, islamista ja öljystä. Hän sävelsi elämäkertoja Leninistä Iranin shaahi Reza Pahlaviin. Teosten faktat olivat usein vähän niin ja näin, mutta se ei estänyt suosiota. Kirjat ilmestyivät Lontoossa ja New Yorkissa nimellä ”Essad Bey”.
Hitlerin noustua valtaan Nussinbaum jätti Saksan ja koetteli siipiään Amerikassa, New Yorkissa ja Hollywoodissa. Yhdysvaltoihin asettuminen ei onnistunut, ja hän palasi Eurooppaan, Itävaltaan, jossa tutustui kirjailija, paronitar von Ehrenfelsiin. Nainen kuului Keski-Euroopan kirjallisiin piireihin. Jotkut arvelevat Nussinbaumin ja paronittaren suhteen olleen intiimi.
Kun Ali ja Nino -romaani ilmestyi Kurban Saidin nimellä, tekijänoikeuden rekisteröi nimiinsä paronitar. Oliko kyseessä kirjallinen peli? Ei niinkään. Temppuihin turvauduttiin, jotta romaania voitaisiin myydä myös natsi-Saksassa, jonka markkinoille ei juutalaistaustaisella kirjailijalla ollut pääsyä.
Ali ja Nino-romaanin päähenkilö Ali Khan Shirvanshir on vanhan persialaistaustaisen aatelissuvun vesa, muslimi ja tuntee itsensä syvästi aasialaiseksi. Hän kohtaa Bakussa Nino Kipianin, kristityn georgialaisen aatelisneidon, joka mieltää itsensä eurooppalaiseksi. Rakkaus roihahtaa, he ovat kuin Romea ja Julia, johon Nino heitä piloillaan vertaa.
Said kuvaa muuttuvaa Bakua, joka vääntelehtii nykyaikaistumisen ja vanhojen perinteiden törmäilyssä. Puhelinlinjoja vedetään, Nobelin veljekset poraavat öljyä Kaspianmerellä.
Romaanin juonessa ja sen dialogeissa näkyvät ajan suurpoliittiset tapahtumat. Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä Ali ei halua Venäjän armeijaan, vaikka monet hänen ystävänsä värväytyvät. Hän mieltää maailmansodan eurooppalaisten konfliktiksi.
Alin ja Ninon yhdessäolon tiellä on esteitä, aluksi heidän vanhempansakin vastustavat, mutta lopulta kaikki järjestyy. He avioituvat pakopaikassa Dagestanissa ja elävät onnessa vuorilla.
Venäjän vallankumouksen 1917 jälkeen he palaavat Bakuun, joutuvat puolustamaan kaupunkia ase kädessä ja pakenemaan Iraniin. Palaamaan he pääsevät vasta, kun turkkilaiset etenevät Kaukasiassa, miehittävät Bakun ja syntyy Azerbaidžanin demokraattinen tasavalta.
Mutta sodan pilvet tiivistyvät: puna-armeijan hyökättyä 1920 Baku miehitetään. Nino pakenee heidän tyttövauvansa kanssa Georgiaan, mutta Ali päätyy traagiseen ratkaisuun Azerbaidžanin puolesta.
Mitä todisteita on siitä, että juuri Nussinbaum oli Kurban Said?
Miehen todellinen tekijyys näytti murtautuvan esiin, kun Ali und Nino käännettiin 1944 italiaksi ja tekijäksi ilmoitettiin ”Essad Bey”, yksi Nussinbaumin nimistä. Italiannoksen järjesti Bello Vacca, Tripolissa syntynyt kirjailijan ystävä, joka oli hankkinut Buergerin tautia sairastaneeelle Nussinbaumille myös salakuljetettuja huumeita tämän kipujen lievitykseksi. Tuolloin Italiaan siirtynyt Nussinbaum oli jo menehtynyt.
Säilyneiden dokumenttien mukaan paronitar Ehrenfels maksoi Ali ja Ninon rojalteja Nussinbaumille. Kurban Saidin nimellä julkaistiin 1938 toinenkin romaani, ja sama pseudonyymi on merkitty myös Nussinbaumin julkaisemattomaan omaelämänkerralliseen käsikirjoitukseen. Ja paronittaren miehen Rolf von Ehrenfelsin mukaan Kurban Said ja Essad Bey olivat sama henkilö.
Ali ja Ninossa oleva taruaineisto on samankaltaista kuin Nussinbaumin toisiin teoksiin sisältyvät tarut. Näistä tekijyyden todisteista huolimatta Tom Reiss katsoi The Orientalistissa tarpeelliseksi korostaa myös Nussinbaumin elämän ja Ali und Nino-romaanin yhtäläisyyksiä.
Ali ja Nino on kirjoitettu hienostuneella tyylillä, joka vaihtelee eeppisestä ironiseen, realismista melodraamaan. Vaikka kuvatut tapahtuvat ovat usein traagisia, on romaani välistä todella hauska.
Opus on täynnä Azerbaidžanin paikan ja kulttuurin tuntua; ajankuva on vahva. Romaanihenkilöiden aatelistausta juontuu romantiikasta, mutta on myös keino kertoa Kaukasian historiasta, taruista ja mytologiasta.
Alin suvulla on pitkä soturi- ja poliitikkotausta, Ninon suku taas yhdistyy Georgian kulttuurielämään. Said kuvaa lisäksi kiinnostavasti armenialaisten ja georgialaisten vaeltavien runoilijoiden perinteitä.
Romaanin keskeiseksi teemaksi nousee eurooppalaisten valta yli ”orientin”. Kirjassa tehdään jatkuvaa vertailua Euroopan ja Aasian välillä tapakulttuurista keittotaitoon, perhearvoista luontosuhteeseen, moraalista, oikeudenkäyttöön ja hallintotapoihin. Usein vitsaillaan itämaisten uskomusten ja tapojen kustannuksella, mutta ei eurooppalaisuuskaan säästy pilkanteolta.
Said pohtii miksi Eurooppa näyttäytyy ”edistyksellisenä” ja Aasia ”taantumuksellisena” – lopullista puolenvalintaa ei tehdä.
Selkeimmin kulttuurien vastakkaisuus näkyy Alin ja Ninon suhteessa. Nino rakastaa Eurooppaa ja pelkää Alin maailmaa. Ali pitää länsimaista sivistystä huijauksena, jonka ”barbaarit ovat keksineet vaikuttaakseen sivistyneiltä” (s. 8). Rakkaus vie silti voiton.
Millaisen kuvan romaani luo Kaukasian kolmen suurimman kansan suhteista?
Azerit, georgialaiset ja armenialaiset saavat symbolisen hahmonsa Alissa, Ninossa ja Nacharyanissa. Viimeksi mainittu on Alin tuttava, joka toimii auttajana nuorenparin avioitumisaikeissa. Ali alkaa siksi pitää miehestä, vaikka se Alista ”oli häiritsevä ajatus” (s. 68). Nacharyan kuvataan rikkaana ja filosofoivana vätyksenä, joka äkkiä kaappaa Ninon. Tajaa-ajon ja kamppailun jälkeen Ali surmaa Nacharyanin.
Neidonryöstölegendoista ammentava sieppaus on ehkä vähän orientalistinen juonenkäänne. On myös huomioitu, että Nacharyan kuvataan ”petollisena armenialaisena” – mikä tuo ikävähkön azerinationationalistisen säväyksen. Muutenkin romaanissa vihjataan azerien ja armenialaisten vastakkaisuuteen – vaikka historiallisesti näiden kansojen välillä ei juuri ollut konflikteja ennen 1900-lukua ja nationalismien nousua.
Toisaalta mainitaan armenialaisten kansanmurha osmanien armeijan kynsissä. Ja juuri Nacharyanin suuhun on sovitettu juttua Kaukasian kansojen sovusta. Ajatus toistuu myöhemmin laajennettuna bahai-uskovaisen miehen huulilla: kaikki ihmiset ovat samanarvoisia, eikä heidän tulisi pitää vihaa. Tämä on tärkeä ajatus Kaukasiassa, jossa monet etniset konfliktit ovat leimunneet 1990-luvulta asti. Viimeksi Azerbaidžan ja Armenia sotivat Vuoristo-Karabahista syksyllä 2020, ja tänä syksynä Azerbaidžan miehitti alueen maailman seuratessa sivusta.
Oliko Nussinbaum sittenkin Ali ja Ninon kirjoittajana identiteettihuijari?
Romaanin tultua kännetyksi turkiksi 1971 teoksen turkintaja Semih Yazichioghlu väitti itävaltalaisen kustantajan Tal Verlagin kirjoittaneen hänelle ”nuoren komean miehen tuoneen käsikirjoituksen kustantamoon jo 1920-luvulla” – jolloin Nussinbaum oli vasta teini-iässä. Kustantaja kiisti kirjoittaneensa tällaista, mutta se ei estänyt turkkilaisia ja azeripiirejä nostamasta esille azerbaidžanilaista kirjailijaa ja demokraattisen tasavallan ministeriä Yusif Chamanzaminlia, joka oli muka Alin ja Ninon todellinen tekijä.
Ajatus sai vettä myllyynsä 2000-luvulla. Vuonna 2011 Azerbaidzhan international-lehden päätoimittaja, tutkija Betty Blair kirjoitti pitkän artikkelin, jossa vakuutteli Nussinbaumin vain koristelleen Chamanzaminlin alkuperäiskäsikirjoitusta. Väitettään Blair todisteli vertailemalla Chamanzaminlin elämänvaiheita ja kirjoittamia teoksia Ali ja Nino-romaanin jaksoihin.
Chamanzaminli oli todella emigraatiossa Euroopassa 1920-luvulla, mutta palasi neuvosto-Azerbaidżaniin. Blairin mukaan hän olisi jättänyt käsikirjoituksen jälkeensä, koska ei voinut ottaa sitä mukaansa, teoksessa kun oli neuvostovastaisia aineksia.
Päädyttyään 1930-luvulla Gulagiin ja menehdyttyään siellä Chamanzaminli ei olisi voinut ottaa kantaa romaaninsa julkaisuun. Blairin mielestä poliittisesti monarkistinen Nussinbaum ei olisi voinut kirjoittaa teosta, joka suhtautuu myönteisesti Azerbaidžanin tasavaltaan.
Väitteissä on monta ehtolausetta. Monet kirjallisuustieteilijät, mukaan lukien azeritutkijat, ovat kiistäneet Blairin väitteet azerinationalistisina. Päämäärä olisi todistaa, ettei kansallisromaani ole minkään emigranttijuutalaisen käsialaa vaan ”puhtaasti azerin kirjoittama”.
Vaikuttaa, että georgialaisillakin on kana kynittävänä Ali ja Ninon tapauksessa. Georgialainen kirjallisuustieteilijä Tamar Injia väittää englanniksi kirjoitetussa teoksessaan Ali ja Nino – Literary Robbery! (2009), että romaanin olennaiset jaksot on plagioitu georgialaisen Grigol Robakidzen romaanista Gvelis p'erangi (”Käärmeennahka”).
Väitettä asettuivat tukemaan monet georgialaiset, saksalaiset ja yhdysvaltalaiset tutkijat. Intetekstuaalisuuteen Injia ei ota kantaa.
Robakidzen mainittu romaani julkaistiin georgiaksi Tbilisissä 1926 ja saksaksi (”Das Schlangenhemd”)1928 Berliinissä Robakidzen omana käännöksenä ja Stefan Zweigin esipuheella.
Kirjassaan Injia pyrkii osoittamaan, että Nussinbaum olisi plagioinut Robakidzeltä erityisesti taruaineistoa ja Iraniin sijoittuvan jakson. Robakidzen tiedetään käyneen Iranissa ensimmäisen maailmansodan aikana, kun taas Nussinbaumin vierailusta Iranissa ei ole mitään todisteita, huomauttaa Blair.
Ali ja Ninon pohdinnat idän ja lännen ristiriidoista huipentuvat juuri Iraniin sijoittuvassa pakojaksossa. Nino on tyytymätön naisen rajoitettuun asemaan ja mystisiin hierarkioihin. Alille Aasia on ”unien maa”, ikivanhaan kulttuurinsa käpertynyt degeneroinut tienoo, jota eurooppalaisten kolonisaatio uhkaa. Toisaalta Ali kaipaa Aasiaa: hän osallistuu shiamuslimien Muharram-kuukauden juhliin, jossa miehet ruoskivat itseään. Nähtyään hänet Nino raivoaa inhon vallassa.
Romaani kuvaa myös Alin muuttuvaa asennetta naisiin. Alussa hän ajattelee aikansa perinteisen muslimin tavoin naisten olevan alempia. Kokemustensa ja Ninon vaikutuksesta Alin näkemys muuttuu ”eurooppalaisemmaksi” – joskin naisen asema 1900-luvun alun Euroopassakin oli kaukana nykyisestä.
Iran-jakson vastakohtaukseksi muodostuvat Alin ja Ninon illanvietot Bakussa. He ovat päässeet palaamaan. Britit ovat tuoneet laivastonsa Bakuun, ja Azerbaidžanin tasavallan palveluksessa Ali ja Nino ottavat talossaan vastaan brittiupseereja ja näiden vaimoja. Said pilailee brittien ennakkoluuloilla sekä eri tapakulttuurien törmäyksellä.
Romaani tähdentää, että niin kaukasialaiset kuin venäläiset, iranilaiset ja britit pitävät omaa kulttuuriaan maailman napana. Kulttuurinen tekopyhyys on kaikkialla samanlaista, tuntuu Said sanovan.
Käy selväksi, että Ali ”vihaa läntistä maailmaa” samoin kuin Nino vihasi Irania. Ali haluaa pysyä Bakussa, jossa ”Eurooppa ja Aasia yhtyvät”.
Nussinbaumilla oli tiettävästi romanttinen suhde islamiin, jota hän piti osana ”suuren idän” kulttuuria. Ali ja Ninossa sympatiat asettuvat modernisoituvan islamilaisen kulttuurin, demokraattisen Azerbaidżanin, puolelle, joka toisaalta sortuu – niin kuin Ali kaatuu lopussa taistelussa puna-armeijaa vastaan.
Ali ja Ninon tekijyys ei tule välttämättä ikinä lopullisesti todistetuksi, mutta kiistat saattavat jatkua. Romanttisen eli modernin tekijyyskäsityksen aikana kyse ei ole vain kirjallisesta teoksesta, fiktiosta, vaan romaanin taustalla olevista tekijän oletetuista kokemuksista – teoksen autenttisuudesta – ja tässä tapauksessa minkä etniteetin, juutalaisen, azerin vai georgialaisen, läpi kokemukset ovat suodattuneet.
Tämä on tavallaan sama kysymys kuin viime vuosien kiistat siitä voiko kirjailija kuvata jotain toista etniteettiä olevan henkilöhahmon kokemuksia vai onko kyse ”kulttuurisesta omimisesta”.
Kamppailu Ali ja Ninon tekijyydestä saa pohtimaan mitä merkitystä ”Kurban Saidin” identiteetillä on romaanin tulkinnan kannalta. Kuka omii ja keneltä? Yhden tulkintalinjan muodostaa itse pseudonyymin merkitys, joka palautuu seemiläisiin kieliin: ”kurban” merkitsee 'onnekasta' ja ”said” 'uhrausta'.
Pyrkimys leipoa romaanista puhtaasti nationalistinen teos vaikuttaa karahtavan karille. Itse romaani tuntuu vastustavan tällaista tulkintaa. Teoksen sanomaksi pusertuu se, että vaikeuksista huolimatta eri kansat, uskonnot ja kulttuurit voivat elää rauhassa keskenään.
Artikkeli on ilmestynyt Parnassossa 5/2023.
