Sven Lindqvistin
esseistiikasta
Ville Ropponen
I
Esseistiikassa
teemat ovat enemmän esillä kuin fiktiivisessä proosassa.
Kirjallisuuskritiikissä, jopa tutkimuksessa, esseistejä usein
luonnehditaan lähinnä keskeisen tematiikkansa mukaan, tyyliin ”N.N.
analysoi uususkonnollisten arvojen ja maallistuneen nykykulttuurin
välistä ristiriitaa”. Ehkä teemojen korostumisen takia esseissä
nousevat esiin näkökulmat, käsitteelliset asennot ja mielipiteet.
Esseisti ei voi yhtä helposti kuin prosaisti maastoutua
fiktiivisten henkilöiden selän taakse ja esittää, että kyse on
vain heidän käsityksistään.
Perinteisesti
esseemuodossa on ollut tärkeää keskusteleva moniäänisyys.
Tämä juontaa juurensa pitkälti Montaignen tyylistä. Montaignen
elinaikana, jota leimasivat uskonsodat ja poliittinen kiistely,
erilaisten näkemysten esittäminen ja äärikantojen
suhteellistaminen oli tärkeää ja merkki kriittisyydestä.
Aikakaudet toisaalta muuttuvat.
Uutta suomalaista
2000-luvulla esiin murtautunutta esseevirtausta on usein moitittu
liian provokatiiviseksi ja kärjistäväksi. Meille on opetettu, että
kärjistäminen merkitsee aina yksisilmäisyyttä ja saarnaamista, ja
tämä taas tarkoittaa luisua mielipiteiden diktatuuriin.
Mutta unohdammeko,
millaisessa kulttuurissa elämme? Nykyään,
hampaattoman relativismin kukoistaessa,
minkä tahansa näkemyksen julkinen esittäminen on helppoa. Usein ei
pyydetä edes perusteluja. Näennäinen moniäänisyys on korvia
kuumottavaa. Tällaisessa
keskusteluympäristössä
”keskusteleva” repliikki lässähtää ja
häviää usein äänten kakofoniaan. Kriittisyys saattaakin
nyt vaatia kärjistämistä, jopa pamflettimaisuutta.
Vakuuttaakseen
terävä repliikki tarvitsee taakseen vahvat perustelut, toisin
sanoen riittävän pitkälle mietityn maailmankuvan. Ja juuri tämä
loukkaa nykyihmistä, ei ”kärjistäminen” sinänsä. Nykyihminen
haluaa nimittäin miellyttää kaikkia. Sirpaloituneessa ajassa ei
voi tietää kenen apua seuraavaksi tarvitsee,
ja siksi rationalisti pukeutuu
kääntötakkiin. Jälkimodernissa yhteiskunnassa uskomme,
että voimme rakentaa elämämme ja identiteettimme tyhjästä, joten
myös arvojen tulee olla valittavissa kuin marketin hyllyltä.
Luulotellun valinnan vapauden temaattinen rajaaminen on siksi
loukkaus itse vapautta kohtaan.
Toisin
kuin provokatiivisuus, löysien kolumnien julkaiseminen
esseekokoelmina (Silverberg, Tontti ym.) ei ole häirinnyt ketään.
Ei myöskään se, että suositut prosaistit julkaisevat tunnetussa
kirjallisuuslehdessä velttoja muisteluksiaan tai esittelevät
kirjallisuusmakuaan
esseinä. Ja onko kukaan pohtinut,
ovatko Helsingin Sanomien
”lauantaiesseet” nimenomaan esseitä? Korkeintaan hymähdämme
ironisesti.
Kyse
on myös siitä, että suomalainen esseistiikka on kehittynyt eri
tavoin – joku voisi sanoa hitaammin – kuin muualla Euroopassa.
Aiheet, joita muualla on käsitelty nonfiktion keinoin, ovat meillä
ilmenneet omaelämäkerrallisessa
ja realistisessa proosassa. ”Kärjistävä” esseetyyli on
meillä uutta, vaikka muualla Euroopassa sitä on ollut jo pitkään.
Otetaan esimerkiksi
Sven Lindqvist (s. 1932),
yksi pohjoismaiden tunnetuimpia ja arvostetuimpia esseistejä.
Lindqvistin esseistiikka on särmikästä ja värikästä, mutta
samalla myös
hillittömän ”kärjistävää” ja pamfletistista. Tästä
huolimatta – tai juuri sen takia – Lindqvistin teokset ovat
nimenomaan esseistiikkaa.
II
Sven Lindqvist on
julkaissut kaikkiaan yli 30 teosta. Hän aloitti 1950-luvulla melko
perinteisenä mietelmä- ja kirjallisuusesseistinä, jonka
ensiteokset varmasti tyydyttävät myös nykysuomalaista
”keskustelevan” esseen armastajaa. Myöhemminkin Lindqvist on
viljellyt yksityisiä ja esteettisiä teemoja. Esimerkiksi En gift
mans dagbok (1978,
”Aviomiehen päiväkirja”) kertoo hänen avio-onnestaan,
tasapainoilevasta idyllistä; En underjordisk stjärnhimmel
(1984, ”Maanalainen
tähtitaivas”) on kalenterikirja, joka kirjaa ja kommentoi
taiteen ja historian tapahtumia.
Lindqvistin nykyinen
maine pohjaa kuitenkin 1990-luvun alun jälkeen julkaistuihin
kirjoihin. Esseistin sivilisaatiokriittisten teosten Tappakaa ne
saatanat (1992, suom. 1996), Rasismin vastustajia (1995,
suom. 1998), Nyt sinä kuolit!
Pommien vuosisata (1999, suom. 2000) ja Terra
Nullius. Matkalla ei kenenkään maassa (2005, suom. 2006)
perustuksena toimivat matkakuvaukset tai omaelämäkerralliset
muistot. Seiniksi Lindqvist pystyttää oppinutta analyysia sekä
sitaatteja historiallisista, kaunokirjallisista ja filosofisista
teoksista. Hän liukuu yleisestä yksityiseen ja takaisin.
Hän sekoittaa yhteiskuntakritiikkiä ja kirjallisuudentutkimusta
unennäköön, taidetta politiikkaan ja idyllisiä kuvaelmia
kauhistuttaviin historiallisiin faktoihin. Eikä hän pysähdy
faktoihin, vaan jatkaa pohtimalla imperialismin, rasismin,
kansanmurhien ja sodankäynnin asemaa länsimaisen filosofian,
historian ja ideologian kentässä.
Lindqvistin metodi
on usein imperialististen ja rasististen historiallisten dokumenttien
lähiluku. Asettamalla näitä dokumentteja rinnan toisenlaisten
dokumenttien tai kontekstin kanssa Lindqvist paljastaa
dokumenteissa ilmoitetun totuuden valheellisuuden tai vähintään
puolueellisuuden. Metodin ansiosta rakentuu usein teräviä
historiantulkintoja.
Niin kuin hyvissä
kirjailijoissa aina, Lindqvistissä viehättää tyyli. Hän
kirjoittaa kevyesti ja syvällisesti, iskevästi ja runollisesti,
dokumentaarisuutta ja fiktiota omintakeisesti yhdistellen. Samalla
Lindqvistin teoksissa kiteytyy 1900-luvun jälkipuoliskon
esseistiikan peruspiirre, erilaisten kirjallisten lajien
sulauttaminen yhteen ja samaan esseeseen. Tätäkään
esseistiikan tyylipiirrettä
ei ole Suomessa liiemmälti
viljelty.
Teoksissaan
Lindqvist on kokeillut monenlaisia muoto- ja rakenneratkaisuja.
Esimerkiksi Nyt sinä kuolit! Pommien vuosisata rakentuu
seitsemästä eri aihelinjasta ja numeroiduista katkelmista.
Katkelmien lopussa mainitaan,
missä numeroidussa katkelmassa aihelinja jatkuu. Kirjaa on tällä
tavoin mahdollista lukea joko lineaarisesti alusta loppuun tai
aihelinjan mukaan katkelmasta
toiseen siirtymällä.
III
Lindqvistin
poikkeuksellinen kirjailijalaatu näkyy selvästi, mutta niin
näkyy myös hänen rajoittuneisuutensa,
joka kumpuaa juuri ”kärjistyksistä” ja provokatiivisesta
aiheenrajauksesta. Mutta ennen kuin mennään tähän,
tarkastellaan hetki Lindqvistin neljän
mainitun kirjan teemoja.
Teoksissa piirtyy
tulkinta historiantutkimuksessa ”positiiviseksi ajanjaksoksi”
usein määritellystä aikakaudesta Wienin kongressin
(1815) ja ensimmäisen maailmansodan alun
(1914) välillä. Tuolloin eurooppalaiset uskoivat,
että ihminen on kasvanut ulos raakalaismaisesta ja sotaisesta
menneisyydestään. Edessä piti olla
järjen täydellistymisen ja kehityksen aikakausi. Puhuuko
esseisti siis vain menneisyydestä? Ei, hän peilaa nykytodellisuutta
historiaan ja esittää nykyisen syntyneen menneestä, mutta myös
osittain toistavan sitä.
Lindqvistin mukaan
”positiivinen ajanjakso” oli myönteinen lähinnä
länsimaalaisille. Euroopan pinta-ala on vain seitsemän
prosenttia maailman pinta-alasta, mutta tällä hetkellä
eurooppalaisperäiset ihmiset pitävät hallussaan 55 prosenttia
maapallosta. Levittäytyminen
oli huipussaan 1800-luvulla, kun nykyaikaistuvat suurvallat
valloittivat ylivoimaisten aseidensa avulla ison osan maapallosta ja
puhdistivat sen etnisesti, Lindqvist uskoo. Esseistin mukaan
kansanmurhia on esiintynyt historiassa aina antiikin ajoista lähtien,
mutta epidemian asteelle ne nousivat vasta 1800-luvulla. Rasismin
synnyn Lindqvist jäljittää 1800-luvun alun Yhdysvaltoihin.
Lindqvistin
näkökulma on epäilemättä velkaa Hannah Arendtin teokselle
Totalitarismin synty (1949, suom. 2013). Arendt löytää
totalitarismin juuret
imperialistisen ajan politiikasta,
erityisesti brittiläisen siirtomaaimperiumin byrokratiasta.
Erään toisen Arendtin käsittelemän totalitarismilinjan Lindqvist
sivuuttaa kokonaan, mutta palataan siihen myöhemmin.
Brittiläisen
siirtomaapolitiikan seurauksia Lindqvist käsittelee vaikuttavasti
teoksessaan Terra Nullius.
Matkalla
ei kenenkään maassa. Kirjassa yhdistyvät matkakuvaus
nyky-Australiasta, aboriginaalien kansanmurhan historia ja
kuvaus alkuperäiskulttuurin uudesta noususta.
Eurooppalaisen
rasismin ja imperialismin teema huipentuu teoksessa Tappakaa ne
saatanat, joka on ehkä
Lindqvistin paras teos.
Siinä hän kulkee sylimikron kanssa Saharassa etsimässä Joseph
Conradia. Liike tilassa on samalla liikettä ajassa. Teoksen nimi on
sitaatti Conradin romaanista Pimeyden sydän (1899,
suom. 1968). ”Tappakaa ne saatanat”, tiivistää romaanin
mystinen Kurtz, Kongojoen kauppa-aseman johtaja, eurooppalaisen
sivilisaation tehtävän maailmassa.
Conradin aikalaisten
mielestä muiden kansojen alistaminen oli biologisesti välttämätöntä,
vahvemman oikeutta, joka luonnon lakien mukaan väistämättä johti
”alempien rotujen” tuhoon. Lindqvist esittää, etteivät
kansanmurhat alkaneet eivätkä päättyneet natsien valtakauteen.
”Auschwitz oli nykyaikainen, teollinen sovellutus sille
tuhoamiselle, jonka varassa Euroopan maailmanherruus oli jo pitkään
levännyt”, hän kirjoittaa (s. 196).
Kirja synnytti
ilmestyessään valtavan myräkän ruotsalaisella kulttuurikentällä.
Lindqvistin kriitikot raivostuivat siitä, että hän kyseenalaisti
juutalaisten kansanmurhan ainutlaatuisuuden ja esitti sen olleen
seurausta imperialistisen ajan rotuideologiasta. Muutamat kriitikot
väittivät Lindqvistin jopa kieltävän holokaustin, joka on
vuodesta 1945 lähtien saanut
olla lähes yksin 1900-luvun massaterrorin ja modernin
raakalaismaisuuden synonyyminä.
IV
Millä
tavoin Lindqvist sitten on
rajoittunut ja pamfletistinen? Esseistin ruotsalaiset kriitikot
olisivat voineet viitata (mutta eivät viitanneet) esimerkiksi
siihen, että Lindqvist muistaa natsismin uhrit, mutta kommunismin
uhrit hän unohtaa. Teoksissaan länsivaltojen inhottavuuksien
väsymätön kriitikko ei nimittäin juuri edes mainitse
ei-länsimaalaisten suurvaltojen, kuten Japanin, Kiinan, Venäjän
tai Turkin valtapyrintöjä ja historiallisia rikoksia.
Esimerkiksi Rasismin
vastustajia -teoksessa
rotuennakkoluulojen vastustajat ovat kaikki yhdysvaltalaisia,
brittejä, ranskalaisia tai saksalaisia eli länsimaalaisia. Onko
siis niin, että vain
länsimaissa on esiintynyt rasismia, jota sitten vain länsimaissa on
vastustettu? Teoksessa Lindqvist myöntää, että varmasti
muuallakin on rasismia. Aiheen rajaustaan hän perustelee
tietämättömyydellä. Mutta onko kysymys vain tietämättömyydestä?
Teoksessa Nyt
sinä kuolit!
Pommien vuosisata Lindqvist esittelee vain
länsivaltojen tekemien pommitusten historiaa. Sitä,
miten japanilaiset tuhosivat Shanghain
1930-luvulla, miten Luftwaffe murskasi Itä-Euroopan kaupungit
tai neuvostoilmavoimat pommitti
Afganistanin kivikaudelle,
ei edes mainita. Sama keskittyminen länsivaltoihin jatkuu myös
Lindqvistin tuoreimmassa teoksessa Tavoitteena kansanmurha
(2009, suom. 2009).
Mistä aiheen
rajauksessa on kysymys? Johtuuko se ehkä jälkikolonialistisen
historian ja kulttuurintutkimuksen valtavirran luomasta näköharhasta?
Jälkikolonialistisessa
tutkimuksessa analysoidaan pääasiassa länsimaiden
kolonialismia ja imperialismia. Asia selittyy kaiketi sillä, että
jälkikolonialismi on kukoistanut erityisesti länsimaissa, ja
tutkijoista valtaosa on länsimaalaisia tai syntyisin länsimaiden
entisistä siirtomaista. Esimerkiksi orientalismi-teoriastaan
tunnettu Edward Said erittelee lähes yksinomaan länsimaiden
orientalismia.
Kuitenkin
käsitettä ”rikos ihmisyyttä vastaan” käytettiin ensi
kerran vuonna 1915, kun Ranska, Britannia ja Venäjä tuomitsivat
Turkissa tapahtuneen armenialaisten kansanmurhan. Tämä kansanmurha
oli ensimmäinen 1900-luvun massamurhien sarjassa ja inspiroi muiden
muassa Adolf Hitleriä.
Kyse ei ehkä
sittenkään ole vain aiheen rajauksesta. Rasismin vastustajissa
Lindqvist harmittelee, että yhtä sorrettua ryhmää puolustavat
aktivistit ja tutkijat harvoin huomioivat muita sorrettuja ryhmiä,
vaikka kyseessä on yhtäläinen sorto. Herää siis kysymys,
miksi kirjailija itse toimii samoin.
Yhtä lailla herää
kysymys, miksi
Lindqvist, joka useassa teoksessaan perkaa Darwinin perintöä
kriittisesti, ei mainitse samanaikaista eurooppalaista ajattelijaa
Marxia. Darwin ei keksinyt rotuoppia, mutta hänen teostensa jälkeen
rasismista tuli salonkikelpoista, ja tieteelle lankesi
rooli valtapolitiikan oikeuttajana. Darwinismi vaikutti eugeniikan,
natsien eutanasia-ohjelman ja rotuun perustuvan tuhoamisen taustalla.
Eikö tulisi yhtä lailla
pohtia, millä tavoin Marx ja hänen käsityksensä, joista
itse asiassa monet olivat samantapaisia kuin Darwinilla, ovat
vaikuttaneet marxilaisen liikkeen kautta maailman politiikkaan ja
kommunismin rikoksiin?
Nämä
saattaisivat olla turhia ja jopa naiiveja kysymyksiä, jollei
Lindqvistin oma nuoruuden tuotanto lisäisi ihmetystä. Lindqvistin
läpimurtoteoksena pidetyssä Myytti Wu Tao-tzusta (1967,
suom. 1968) kuvataan 1960-luvun lopun Kiinaa eriskummallisesti.
Lindqvist puhuu kyllä lyhyesti Kiinan sanan- ja ajatuksenvapauden
puutteesta, sorrosta, ihmisten yhdenmukaistumisesta ja kärsimyksistä.
Silti hänen loppupäätelmänsä on: ”Puolue tunnusti nämä
erehdykset ja koetti korjata ne. Venäläiset olivat jo sanoutuneet
irti stalinismistaan. Maolaisuus oli alun perin hyväluontoisempaa.
Kaikki näytti olevan kunnossa.”
(s. 125)
Lisäksi Lindqvist
sivuuttaa vain vuotta aiemmin tapahtuneen Kiinan
kulttuurivallankumouksen terrorin. Hän jättää mainitsematta Maon
”suuren harppauksen” aiheuttaman nälänhädän, mutta
päivittelee Intian köyhyyttä ja
tuloeroja. Hänestä Intia todistaa, ettei väite demokratian
tarjoamasta inhimillisemmästä kehitystiestä ole totta.
Lindqvist,
länsivaltojen iljettävyyksien tuleva analyytikko,
kierteli 1960- ja 1970-luvulla
laajasti myös Etelä- ja Väli-Amerikkaa. Teoksessa Heittovarjo
(1969, suom. 1970)
Lindqvist tuntee myötätuntoa latinalaisamerikkalaisia
vallankumousliikkeitä kohtaan. Kuubassa hän rekisteröi
sananvapauden puutteen ja poliittiset vangit, mutta terroria hän ei
mainitse. Kuuban valtiollinen sensuuri ja Castron henkilökultti
johtuvat hänestä vain Yhdysvaltain kauppasaarrosta. Kuuba on
Lindqvistille tulevaisuuden maa.
V
Lindqvistin
näkökulman rajoittuneisuus ja pamfletistisuus
näyttävät olevan selvästi osoitettavissa. Esseistin
intellektuaaliset lähtökohdat tuntuvat olevan kylmän sodan
aikakaudessa. Hän vaikuttaa edelleen kieltäytyvän kajoamasta
nuoruutensa pyhiin lehmiin, kommunismiin ja ei-länsimaalaisten
suurvaltojen moraaliseen vastuuseen. Kumma kyllä,
näkökulman rajoittaminen ei silti vähennä Lindqvistin
esseistiikan tehoa, eikä hänen viestinsä vaikuttavuutta. Hänen
esittämänsä läntisen kulttuurin ja ideologian kritiikki säilyy.
Kenties kärjistävä
näkökulma pakottaa meidät
ajattelemaan. Kun Lindqvist
pohtii vain läntisen kulttuuripiirin vastuuta historian ja
nykyhetken ongelmista, hän
tulee samalla – tietoisesti tai tiedostamattaan – sanoneeksi,
ettei muilla kuin länsimailla ole väliä. Valtaosa kommunismin
uhreista oli venäläisiä, kiinalaisia ja muita ei-länsimaalaisia.
Kun heidän historialliseen kokemukseensa ei oteta kantaa, se lakkaa
olemasta. Lindqvistin valikoidusti kriittiset teokset osoittavat näin
paradoksaalisesti, että globalisaatiosta ja kansainvälisyydestä
huolimatta lännen ja idän välillä vallitsee yhä juopa – ehkä
jopa isompi kuin teollistuneen
pohjoisen ja kehittyvän etelän.
VI
Lindqvist on ikään
kuin nykyesseistin protyyppi, esseistin, joka ei voi välttää
kärjistyksiä, provokaatiota ja pamflettimaisuutta. Ei, koska
esseisti on sairastunut ”maailmallisuuteen”. Se tarkoittaa sitä,
että hän saa jakaa tai
joutuu jakamaan aikakautensa ihmisten käsitykset. Esseisti joutuu
ottamaan kantaa moraalisiin kysymyksiin, ja tämä on toimintaa,
jossa on puolueellisuuden, ”intellektuaalisen itseruoskinnan” ja
jopa naurettavuuden vaara.
Miksi on näin?
Koska esseisti uskoo tavoittavansa todellisuuden, koska hän pyrkii
puhumaan todellisuudesta. Hänellä ei ole mahdollisuutta pysähtyä
preparoimaan kieltä lyyrisin työkaluin partikkeleiksi, joita
yhdistellen voi luoda älyllisiä pelejä, jotka
liittyvät – kuinkas muuten
– tietotekniikan edistysaskeliin. Esseisti ei suositun
prosaistin tapaan pyri kertomaan ”koukuttavia tarinoita”, joita
määrittävät valtamediassa esillä olleet aiheet tai kustantajan
ajatukset siitä, mikä
kiinnostaa ja menee kaupaksi.
Roikkuessaan
todellisuudessa kuin onkimato koukussa esseisti ei voi kieltää
”maailmallisuuttaan”. Hän ei voi paeta universaaliksi julistetun
estetiikan ja yleispäteviksi kuviteltujen merkitysten maailmaan. Ei,
esseisti yrittää puhua todellisuudesta ja aikakaudesta. Hänen on
pakko näytellä ”vihaisen tyypin” roolia. Juuri siksi hänen on
rajattava aiheensa, kärjistettävä ja maalattava pääväreillä,
ilman pastellisävyjä, vaikka sille virnisteltäisiin tai sitä
pidettäisiin ”rajoittavana tendenssimäisyytenä”.
Kirjoittaja on
esseisti ja fanaatikko.
Sven
Lindqvistin suomennettu esseetuotanto
Myytti
Wu Tao-tzusta (1968)
Heittovarjo
(1970)
Maasta
kasvaa valta (1975)
Tappakaa
ne saatanat (1996)
Aavikkosukeltajat
(1997)
Rasismin
vastustajia (1998)
Nyt
sinä kuolit! Pommien vuosisata (2000)
Terra
Nullius. Matkalla ei kenenkään maassa (2006)
Tavoitteena
kansanmurha (2009)
Essee on
julkaistu Kritiikki VIII -lehdessä (Kevät 2013)