Ville Ropponen
Pienten kansojen ja kielten osa suurempien puristuksessa ei aina ole helppo. Unicefin ja Worldwatch Instituten synkimpien arvioiden mukaan maailman noin 6 000 kieltä saattaa seuraavan vuosisadan aikana huventua 150:een. Jos ajatellaan, että kielellinen ja kulttuurinen monimuotoisuus on yhtä tärkeä asia kuin biodiversiteetti, kielten hupeneminen on ilmastonmuutokseen verrattava uhka. Mitä siis on tehtävä, kun globalisaatio pauhaa?
Korvatulpat eivät auta. Tarvitaan tahtoa vastustaa tasapäistymistä ja intoutumista ”katoamisen nostalgisesta estetiikasta”, kuten kirjallisuuden professori Kari Sallamaa muotoili elokuun lopulla Oulussa IX kansainvälisessä suomalais-ugrilaisessa kirjallisuuskongressissa. Jo häviämään tuomittuja kieliä, kuten inarinsaamea tai liiviä on pystytty menestyksellä elvyttämään.
Käännökset kielten välillä ovat elintärkeitä pienille kulttuureille ja kirjallisuuksille, jotta ne säilyvät iskussa. Eipä ihme, että kongressin teema oli ”Kirjallisuus käännekohdassa”. Erityisesti itäisten suomalais-ugrilaisten kirjallisuuksien kohtalo valtakieli venäjän keskellä mietitytti. Entä miksi ja millaista kirjallisuutta tulisi kääntää eri suomalais-ugrilaisille kielille?
Virolaiset kääntäjät ahkerina
Nuori udmurttirunoilija, Tallinnassa nykyään asuva Nadežda Ptšelovedova (Muš Nadi) on osallistunut sukukansojen kirjallisuuden virontamiseen. Viimeisen kymmenen vuoden aikana Virossa on käännetty valtavasti suomalais-ugrilaista kirjallisuutta, komilaista, udmurttilaista ja mordvalaista runoutta ja proosaa. On käännetty klassikkoja, kuten valikoima udmurttirunouden suuren pojan Kuzebai Gerdin (Kuzma Abramov) lyriikkaa, sekä nykykirjallisuutta, esimerkiksi hanti Jeremei Aipinin uusin romaani Jumalan äiti verisillä lumilla (2002).
Virossa kelpaa kääntää suomalais-ugrilaisista kielistä, sillä käännöstyötä tukee valtion sukukansaohjelma. Suomalais-ugrilaista kirjallisuutta ilmestyy peräti kahdessa kirjasarjassa. Niistä toisessa, sarjassa ”Nuori sukukansojen runous” tekstit julkaistaan aina neljällä kielellä: alkukieleksi, viroksi, venäjäksi ja englanniksi.
”Myös pienille suomalais-ugrilaisille kielille tulee kääntää maailmankirjallisuutta”, painottaa kirjailija, suomalais-ugrilaisen kirjallisuuden veteraanikääntäjä Arvo Valton.
Valton pitää tärkeänä erityisesti Viron, Suomen ja Unkarin kirjallisuuden kääntämistä, jotta suomalais-ugrilaiset kansat eivät olisi vain Venäjäksi tai muilla ”imperialistisilla isoilla kielillä” kirjoitetun kirjallisuuden varassa.
Valton painottaa, että kirjojen julkaisun tukemisen lisäksi tulisi kouluttaa kääntäjiä. Suomessa M.A. Castrenin seura onkin tukenut kääntämistä pienille suomalais-ugrilaisille kielille. Esimerkiksi Valeri Alikov on vuorimarintanut suomalaisia klassikkoja, kuten Seitsemän veljestä ja Sinuhe egyptiläinen.
Suomennoksiakin tehty
Suomessa ja Unkarissa ei ole valtion rahoitusohjelmaa, ja Unkariksi onkin käännetty viime vuosina vain joitakin teoksia mansista ja hantista, muun muassa mainittu Jeremei Aipinin romaani.
Suomessa on 2000-luvulla ilmestynyt yllättävän monta käännöstä suomalais-ugrilaisista kielistä.
Emerita-professori Raija Bartens on julkaissut käännökset Tähtiä lumessa. Mordvalaista lyriikkaa (2004) ja Kultainen aamunkoi: neljän marilaisen runoilijan muistolle (2007). Marilaisen runoklassikon Valentin Kolumbin valikoima Kaikilla kielillä sydämen laulu on sama (2002, suom. Hämäläinen & Laulajainen) on suomennettu, samoin Marin aleksiskiven Sergei Tšavainin romaani Elnet (2008, suom. Arto Moisio). Lisäksi on käännetty Mihail Hudjakovin 1910-luvulla koostama udmurttieepos Dorvyžy (suom. E-J Salminen & Jorma Vakkuri).
Venäjän suomalais-ugrilaista nykykirjallisuutta on suomennettu vähän. 2000-luvulla ovat ilmestyneet nykymarilaisen naisrunouden valikoima Vaahterat palavat (2009, suom. Hämäläinen & Laulajainen) sekä udmurttilaisen, mordvalaisen ja marilaisen nykykirjallisuuden suomennosvalikoima Volga-antologia (toim. Ville Ropponen).
” Kulttuurisen reservaatin rajat on ylitettävä”
”Ei pidä pysähtyä siihen, että suomalais-ugrilaiset entusiasti-piirit tekevät kulttuuria toisilleen”, jyrähtää pietarilais-mordvalainen runoilija Sergei Zavjalov.
Helsingissä viimeiset viisi vuotta asunut Zavjalov asettuu puolustamaan kansallista kulttuuria sekä ylikansallista ”globalismia”, että perinteitä ylikorostavaa ”lokalismia” vastaan. Zavjalovin mukaan vaarana ei ole vain se, että isot kielet eli niin sanotut tappajakielet ja ylikansallinen populaarikulttuuri jyräävät pienet kielet ja kulttuurit. Vaarana on myös pienten eristäytyminen pysyviksi miellettyihin perinteisiinsä, joita ulkoapäin filantrooppisesti pönkitetään tajuamatta, että tässä hellitään enemmän romantttista kuvaa ”turmeltumattomista alkuperäiskulttuureista”.
”Suomalais-ugrilaisia kulttuureja ei tule museoida. Ei pidä kääntää kirjallisuutta vain kääntämisen vuoksi. Kulttuurisen reservaatin rajat on ylitettävä ja tuettava uutta luovaa kirjallisuutta”, Zavjalov tykittää.
Hän toivoo, että eräänä päivänä käännetään suomalais-ugrilaista kirjallisuutta - ei vain siksi että se on kirjoitettu jollain eksoottisella kielellä - vaan koska se puhuu yleismaailmallisista ja ikuisista asioista vaikuttavasti.
Kiinnostavana uutena suuntauksena Zavjalov on pitänyt etnofuturismia. Virossa 1990-luvulla syntynyt taidesuuntaus levisi 2000-luvulla kaikille Venäjän suomalais-ugrilaisille alueille. Etnofuturismi pyrkii yhdistämään ikiaikaista ja etnistä moderniin maailmankulttuuriin.
Etnofuturismin filosofiassa korostuu virolaisten filosofi Uku Masingin ja kirjailija Jaan Kaplinskin pohjalta hahmoteltu ajatus, että suomalais-ugrilaiset kielet jakavat paitsi yhteisen kieliopillisen rakenteen myös yhteisen tavan tarkastella todellisuutta. Suomalais-ugrilainen filosofia siis poikkeaisi Euroopan indoeurooppalaisten valtakielten pohjalta muovatuista filosofioista.
”Etnofuturismi on ensimmäinen suomalais-ugrilaisten kansojen kehittämä todella kansainvälinen idea”, Zavjalov painottaa.
Artikkeli on ilmestynyt myös Hiidenkivessä 1/2011.
