Varjoja paratiisissa

Miksi matkustaa Siperiaan? Tietenkin ottamaan osaa Surgutin kaupungin 420-vuotisfestivaaliin, Sterhfestiin. Osallistuin tapahtumaan kesäkuussa petroskoilaisen muusikon Santtu Karhun kanssa. Ensi kertaa vuosikausiin lähdin Hanti-Mansiaan. Objoen mutka kaartui aamulla lentokoneen ikkunassa. Satojen järvien vedet kimmelsivät kuin lumi. Horisontissa välähti öljylähteiden liekkejä, kun kone lähti laskuun.

Surgut oli muuttunut vuosikymmenessä. Öljyraha näkyi, kuului ja lehahteli. Jäähallit, ostoskeskukset, konserttisalit, virastorakennukset, kerrostalot kiilsivät uutuuttaan.

Esitelmöin nykytaiteen galleria Sterh:issä (suom. ”Lumikurki”). Kerroin suomalaisesta nykyrunoudesta, lähemmin Olli Heikkosen, Tytti Heikkisen ja Esa Hirvosen lyriikasta. Yleisö oli kiinnostunut, mutta tavalleni lausua venäjää hieman naureskeltiin. Totesin, että yleisölle voi olla hyväksi kuulla ulkomaalaista, joka ei osaa lausua täydellisesti. Kommentti sai aplodit. Karhu musisoi, mies ja kitara, livvinkieliset laulut.

Todellinen spektaakkeli koitti festivaalin avajaisten muodossa Sugrutin filharmoniassa. Alueelliset kuvernöörit puhuivat, Surgutin kaupunginjohtaja puhui, Surgutneftegasin ja Gazpromin johtajat puhuivat. Jaeltiin kunniamerkkejä. Esirippu nousi. Rummut pärisivät. Venäjän lippu, sitten Jugran piirikunnan lippu, Surgutin lippu. Tanssi-esityksiä, abrobatiaa, visuaalinen show. Katseltiin historiallista kuvasarjaa, Surgutia rakennettiin mahtipontisen musiikin pauhatessa: suota raivattiin, rautateitä vedettiin, kipinät kihisivät yötaivaalla, öljylähteiden tulet vääntelehtivät, tehtaat puskivat savua, kuorma-autoista purkautui hillittömiä työläisiä, jotka syöksyivät pakkasesta välittämättä sorvin ääreen.

Lopuksi seurasi hantitanssi, tataaritanssi, kirgiisitanssi. Pari hantilaulua ja yksi runo. Mitäpä siitä että Surgutin 330 000 asukkaasta 35 prosenttia on ei-venäläisiä. Kaikkiaan eri kansallisuuksia on yli 20. Suurin suomalais-ugrilainen väestöryhmä on marilaiset, joita on 0,5 prosenttia, hanteja ja manseja on paljon vähemmän.

Venäjän hymni pajahti soimaan. Johtajien kasvot kuvastivat järkkymättömyyttä, patrioottisuutta, jylhyyttä. Joku yleisössä kuiskutteli Neuvostoliitosta.

Festivaalin päätöspäivänä tapasin Yliopiston aukiolla hantijärjestö Spasenie Jugryn paikallisjohtajan Ljudmila Dobrininan. Hän myi hantikoruja kodan edustalla. Viimeksi näimme kesällä 2003, kun vierailin Surgutissa opiskelijaryhmän mukana. Veimme hantijärjestölle Suomesta stipendin lasten erämaaleirin rakentamiseen. Entä nyt?

Aukiolla eri vähemmistöt näyttelivät kulttuuriaan kojuissa. Oli kansallispukuja, perinneruokaa, tansseja. Folkloristista pöhinää ja markkinameininkiä. Ihmiset olivat iloisia. Pienikin mahdollisuus tuoda esiin omaa kulttuuriaan tuntui riemastuttavan heitä.

Ympärillä Surgutin tornitalot kohosivat jättiläismäisinä, ne varjostivat aukiota, ne imaisivat värit sisäänsä. Ja hetken kaikki näkyi mustavalkoisena kuin vanhassa valokuvassa.

Ville Ropponen

Ilmestynyt M.A. Castrénin seuran tiedotuslehdessä 4/2014.

Krimin tataarit vaativat oikeuksiaan

Krimin tataarit järjestävät ensi viikolla oman kansanäänestyksen asemastaan. He eivät kuitenkaan ole kokonaan torjuneet yhteistyötä Krimin uuden hallinnon kanssa.

VILLE ROPPONEN

Krim on nyt virallisesti liitetty Venäjään. Niemimaalla elää silti yhä vähemmistö, joka vastustaa liitosta: Krimin tataarit. Tataarien Kurultai eli kansalliskokous vaati viime kuun lopulla vähemmistölle autonomiaa. Vaatimuksessa jätettiin täsmentämättä minkä valtion yhteydessä autonomiaa vaaditaan.

Tataarit aikovat järjestää ensi tiistaina eli 15.4. oman kansanäänestyksen asemastaan Krimillä. Alueen kahdesta miljoonasta asukkaasta tataareja on noin 300 000.

Krimin uusi valta on houkutellut tataareja puolelleen lupaamalla heille viidesosan hallintoviroista ja tataarille virallisen kielen asemaa. Nämä ovat oikeuksia, joita Ukraina ei ikinä myöntänyt. Mutta tataarit eivät oikein luota Venäjään. Heillä on karvaita kokemuksia Krimin äärivenäläisistä kasakkajärjestöistä.

Taustalla on myös toukokuun 1944 pakkosiirto: neuvostodiktaattori Josif Stalin karkotti tataarit Krimiltä Keski-Aasiaan syytettynä yhteistyöstä natsien kanssa. Viime aikoina Krimillä on liikkunut huhuja uudesta pakkosiirrosta. Tataaritalojen oviin on piirrelty rukseja – vanhoja tataareja tämä muistuttaa keväästä 1944.

Tataarien keskusjärjestö Mejlisin mukaan 16.3. järjestetetyssä kansanänestyksessä Krimin Venäjään liittymisestä äänesti vain kolmannes asukkaista; valtaosa tataareista boikotoi äänestystä. Krimin hallinnon mukaan äänestäneitä oli yli 80 prosentia. Tataarit sanovat heillä olevan hallussaan todisteet huijauksesta.

Mejlis on kansalaisjärjestö, sillä Ukraina ei myöntänyt sille poliittisen puolueen tai elimen asemaa, vaikka se käytännössä edustaakin valtaosaa Krimin tataareista.

Tuen hakemista sekä myönnytyksiä

Mustafa Jemilev, Mejlisin entinen puheenjohtaja ja legendaarinen neuvostoajan toisinajattelija, on kiertänyt maailmalla hakemassa tukea tataareille. Puhuessaan YK:n turvallisuusneuvostossa New Yorkissa maaliskuun lopussa Jemilev toisti väitteen Krimin äänestyksen väärennöksestä. Hän vetosi Budapestin 1994 sopimukseen, jossa Venäjä ja USA sitoutuivat puolustamaan Ukrainan rajojen koskemattomuutta vastineeksi, että maa luovutti ydinaseensa. Puhe sai Venäjän YK-edustajan raivoihinsa.

Krimin tataarien kansanäänestyksellä on kiire, sillä määräysten mukaan krimiläisiä, jotka eivät ole huhtikuun loppuun mennessä ottaneet Venäjän kansalaisuutta tullaan kohtelemaan ulkomaalaisina. Ei-kansalaisilla ei olisi äänioikeutta, eivätkä he voisi työskennellä valtion laitoksissa. Mejlisin mukaan vain harvat tataarit haluasivat ryhtyä Venäjän kansalaisiksi.

Tataarit ovat myös tehneet myönnytyksen. Kurultai päätti suostua yhteistyöhön Krimin hallituksen kanssa. Paikallisen ATR-kanavan omistaja Lenur Ismailov nimitettiin Kurultain edustajana Krimin varapääministeriksi. Mejlisin varapuheenjohtaja Zaur Smirnov nimitettiin Krimin kansallisuusasioiden komitean johtajaksi.

Aika näyttää miten tataarit onnistuvat takaamaan oikeutensa Krimillä. Toistaiseksi ei ainakaan ole varsinaisen etnisen konfliktin vaaraa venäläisten ja tataarien välillä, vaikka monet ovat sitä pelänneet.

Neuvostoliiton laajin toisinajattelijaliike

Krimin tataarien liikkeellä on pitkä perinne oikeuksiensa ajamisesta passiivisen vastarinnan avulla. Kamppailu sai alkunsa karkotuksessa Keski-Aasiassa Stalinin kuoleman (1953) jälkeen.

Tataariaktivistien ensimmäinen polvi uskoi, että neuvostovalta ratkaisee heidän ongelmansa. Tuhannet vetoomuskirjeet viranomaisille koristeltiin oikeaoppisesti sitaateilla Leniniltä – tuloksetta.

Tataariliikkeen toinen polvi, johon nuori Mustafa Jemilev liittyi 1960-luvulla, kääntyi neuvostovaltaa vastaan. Enää ei uskottu, että tataarien edes haluttiin palaavan Krimille. Ymmärrettiin, että tataarien tapaus oli osa Neuvostoliiton yleistä ihmisoikeustilannetta.

Krimin tataarit loivat suhteita Neuvostoliiton ihmisoikeusjärjestöihin ja -aktivisteihin, kuten Andrei Saharoviin, Pjotr Grigorenkoon ja Ilja Kabaihin. Osa tataariaktivisteista alkoi vaatia laajemminkin demokratiaa, kansalaisoikeuksia ja sananvapautta. He järjestivät mielenosoituksia ja kansalaistempauksia. Krimin tataarien liikkeestä kasvoi tavallaan laajin toisinajattelijaliike Neuvostoliiton historiassa.

Jemilev perusti Saharovin ja 13 toisinajattelijan kanssa 1969 Neuvostoliiton ihmisoikeuksien aloiteryhmän, joka vetosi YK:hon. Neuvostovalta iski takaisin. Jemilev sai kaikkiaan kuusi vankilatuomiota ja istui yhteensä 17 vuotta leireillä.

Lopulta Neuvostoliiton hajottua tataarit pääsivät palaamaan Krimille.

Krimin kansat

* Venäjä valloitti Krimin tataareilta 1783. Neuvostojohtaja Nikita Hruštšev siirsi Krimin Venäjän neuvostotasavallalta Ukrainalle 1954.

* Krimiläisistä venäläisiä on 58 prosenttia, ukrainalaisia 24 prosenttia ja tataareja 14 prosenttia. Venäjä on puhutuin kieli. Krimin 600 koulusta krimintataaria opetetaan vain 14:ssa ja ukrainaa seitsemässä.

 

 

Artikkeli on julkaistu Kansan Uutisten Viikkolehdessä 11.4.2014 ja saman lehden nettisivuilla 13.4.

Takaisin Krimille

Kertauksen vuoksi julkaisen artikkelin matkakirjastani Krimin niemimaa (Savukeidas 2010). Krimintataarien nykyistä asemaa käsittelevästä artikkelista näkee, että nyt käsillä oleva Krimin kriisi oli jossain määrin ennustettavissa jo tuolloin. Taustat erottuivat selvästi, jos ne halusi nähdä ja uskoa. Haastattelut artikkelia varten on tehty syksyllä 2008.
---------------------

Takaisin Krimille


Kuudes marraskuuta 2007 Krimin vuorille oli satanut metri lunta. Jaltan lähellä Ai-Petrin ylätasangolla seisoi 50 krimintataaria. Tataariyrittäjä Ernest Mustafayevin maa-aluetta, jonka Jaltan oikeus oli määrännyt takavarikoitavaksi, oli päätetty puolustaa. Tästä ei peräännyttäisi. Pakkanen raksui 10 asteessa.

Paikallisten tataarien toimeentulo on riippuvainen pienyrittäjyydestä turistien suosimalla Ai-Petri-vuorella. Tilanne kuumentui, kun lähes 900 miliisiä tunkeutui vuorelle KaMAZ-kuorma-autojen, kolmen panssariajoneuvon ja kahden puskutraktorin tukemana. He eivät olleet matkalla Mustafyefin maalle, joka oli pääosin tyhjää hevoslaidunta, vaan jyräämään viereisen alueen ravintolat ja matkamuistomyymälät. Tataarit sulkivat tien makaamalla autojen edessä.

"Huusin miliiseille, että he toimivat laittomasti, mutta erikoisjoukot ympäröivät meidät. Yritimme neuvotella, mutta miliisit hakkasivat meidät henkihieveriin. Jotkut murtautuivat pakoon ja heitä ammuttiin", kertoo Ahtem Chiygoz, 43, yksi Ai-Petrillä olleista tataareista. Hän on krimintataarien keskusjärjestön Mejlisin Bahtšisarain osaston johtaja ja politologi. Puhuessaan teräväkatseinen mies liikehtii, pälyilee ympärilleen ja polttaa ketjussa. Ai-Petrillä tataarit olivat valmistaneet Molotovin koktaileja, mutta Chiygoz kielsi niiden käytön.


Chiygozin mielestä konfliktin käynnistäjänä oli venäläinen yrittäjä, joka halusi haltuunsa kyseisen alueen Ai-Petriltä. Yrittäjä oli ostanut Jaltan oikeudesta päätöksen, joka sai miliisin liikkeelle.


Ravintolat ja myyntikojut tuhottiin puskutraktoreilla. Piestyt tataarit saivat maata tunnin pakkasessa ennen matkaa putkaan. Edes luodeista haavoittuneet eivät saaneet lääkäriapua kuin vasta tuntien päästä Jaltalla.


Seuraavana päivänä tataarit tuomittiin oikeudessa ilman puolustusasianajajaa 15 päivän vankeuteen miliisin vastustamisesta. Paikallispolitiikot ja myös Ukrainan vara-pääministeri Kuzmuk kiittelivät miliisiä, jonka toimet saivat myös valtamedian ja yleisen mielipiteen tuen. Myöhemmin operaatiota johtanut Krimin miliisijohtaja silti erotettiin.


Mejlisin lippu liehuu


Ensi kerran tutustuin krimintataareihin, kun törmäsin kesällä 2002 Krimin vuorilla läkkipellistä kyhättyyn tilapäiskylään. Monenlaista on tapahtunut sittemmin. Mutta kuinka paljon tataarien tilanne on kohentunut?


Kun bussi kaartaa Krimin pääkaupungista Simferopolista Bahtšisarain tielle, esiin nousee vuori ruskeita tiiliä. Maantien viereen halutaan rakentaa moskeija, mutta Simferopolin kaupunki on vuodesta 2004 jarruttanut rakennusluvan myöntämistä. Järjestettiin tempaus: jokainen Krimillä asuva tataari toi puolen euron arvoisen tiilen moskeijaa varten - 280 000 tiiltä.


Tiiliskivimassan reunalla lepattaa Mejlisin lippu. Lipussa on sinisellä pohjalla keltainen abstrahoitu höyryveturi. Se symboloi sűrgűniä eli pakkosiirtoa, jonka neuvostodiktaattori Stalin määräsi toukokuussa 1944. Yhteistyöstä natsien kanssa syytetty tataarikansa ahdettiin karjavaunuihin ja rahdattiin Keski-Aasiaan. Kuljetuksen ja ensimmäisen karkotusvuoden aikana 240 000 tataarista kuoli lähes puolet. Tataarit rehabilitoitiin vuonna 1967, mutta vasta Neuvostoliiton romahdettua he pääsivät palaamaan Krimille.


Tataarien asema yhä epäselvä


Bahtšisarain kuudennessa kaupunginosassa helottaa syksyinen aurinko. Tuuli tuo kypsän viikunan tuoksun. Mustafa Jemilev, Mejlisin puheenjohtaja, tulee käsi ojossa vastaan kääntyessämme tieltä pihaan. Lyhyt, hoikka mies hymyilee etäisesti. Ei uskoisi, että hän on istunut 17 vuotta neuvostovankiloissa ja kestänyt kidutusta.


”Paluun jälkeen merkittäviä poliittisia askelia ei ole otettu, paitsi että perustimme kesäkuussa 1991 oman parlamentin, kurultain”, Jemilev huokaa. Mejlis koostuu kurultain keskuudestaan nimittämästä hallituksesta sekä palkatuista työntekijöistä.


Ukraina salli tataarien palata, mutta on jättänyt kysymyksen heidän asemastaan puolitiehen. Yhtään lakia, joka parantaisi krimintataarien asemaa ei säädetty 17 vuoden aikana. Pöydälle on jäänyt esimerkiksi laki pakkosiirrettyjen kansojen oikeuksista. Tataarit saavat odottaa Ukrainan kansalaisuutta pitkään, eikä asuntoa ole tarjolla kaikille. Ukraina ei kohtele tataareja paluumuuttajina, vaan siirtolaisina. Virallisesti 60 prosenttia tataareista on työttömiä.


”Koska tataarit eivät työskennelleet Krimin kolhooseilla, he eivät 1990-luvun yksityistämisessä saaneet lainkaan maata”, Jemilev selittää. Asuntojen hinnat olivat korkeat, jos tataareille kukaan halusi myydä. Rakentaakseen talon tataarit valtasivat maata, tavallaan laittomasti. Valtaosa krimintataareista on asettunut Krimin sisä-ja pohjoisosiin, sillä etelärannikon turistialueelle heitä ei ole tahdottu päästää.


Ukrainan yksityistämistä koskevien lakien mukaan jokainen kansalainen on oikeutettu saamaan veloituksetta 10-25 aaria valtion maata riippuen siitä asuuko kaupungissa vai maaseudulla. Krimillä lakia ei noudateta, iso osa maasta odottaa yhä yksityistämistä. Valtion maata saa kuitenkin vain lahjusten avulla.


Tataarit ovat vaatineet takaisin vuonna 1944 takavarikoituja maita ja korvausta viedystä omaisuudesta, mutta Ukraina ei suostu neuvottelemaan asiasta. Oranssi vallankumous ei muuttanut asennetta. Jemilevin mukaan Mejlisin vaatimukset ovat nyt lientyneet: ”Emme vaadi enää korvausta, haluamme vain elää Krimillä”.


Jemilev istuu tätänykyä myös Ukrainan parlamentissa Naša Ukrajina (Meidän Ukraina) -puolueen kansanedustajana. Presidentti Viktor Juštšenkoa hän ei ole saanut kiinnostumaan krimintataareista.


Uzbekistanissa kotiinpaluuta eli avdetia odottaa yhä 150 000 tataaria. Paluu on hidastunut, sillä talon myynnistä saatavat rahat riittävät tuskin edes matkaan Krimille.


Asuinolot, juoksevan veden, sähkön ja kaasun puute, tataarien mitätön edustus virkakoneistossa, Jemilev listaa tataarien ongelmia. Ilman Soros-säätiön ja Turkin valtion TIKA-säätiön avustuksia tataarit eivät selviäisi, sillä Ukrainan apu on pientä. Kun työtä ei löydy, tataarit sinnittelevät perustamalla pienyrityksiä. Bahtšisarain vanhan kaupungin kapeilla kujilla piisaa tataarien ravintoloita ja kauppoja. Tataareja toimii lisäksi torimyyjinä ja autokuskeina. Perinteiset ammatit maanviljely, viininviljely ja lampaidenhoito eivät enää kannata. Huhujen mukaan jotkut elättävät itsensä myös salakuljetuksella tai huumekaupalla.


"Tärkeämpää kuin talousvaikeuksien voittaminen on silti oikeuksiemme kohennus. Jos olisimme halunneet vain elää mukavasti, olisimme jääneet Uzbekistaniin", Jemilev täräyttää.


Minareetista kaikuu taas rukouskutsu. Krimintataarien sunnalainen islam näyttäytyy maltillisena. Muutamat seudulla liikkuneet ääri-islamilaiset saarnaajat eivät ole juuri saaneet kannatusta.


Jemileviä huolestuttaa assimilaation eteneminen: Krimillä venäjä on käytetyin kieli, vaikka ukraina on ainoa virallinen kieli. Krimintataarinkielisiä kouluja on vain 14, ja tataarinkielinen media on lapsenkengissään.


"Krimintataarin tulisi saada virallisen kielen asema", Jemilev vaatii.


Nykyhetken tärkein poliittinen haaste on luoda krimintataareille kansallinen autonomia, jossa alkuperäiskansan oikeudet olisi taattu, painottaa Jemilev. Pelkkä kulttuuriautonomia ei riitä. Krimintataarit haluaisivat lisäksi oikeuden päättää asuinalueidensa luonnonvarojen käytöstä.


Ukrainan valtio suhtautuu Mejlisiin kuin kansalaisjärjestöön. Vuonna 1999 Mejlisille annettiin krimintataarien neuvoston asema Ukrainaan presidentin alaisuudessa. Mejlis haluaisi enemmän, lainmukaisen aseman krimintataarien virallinena edustuselimenä.


Krimin nykyinen autonomia on alueellinen ja koskee lähinnä kriminvenäläisiä. Monet heistä ovat armeijan ja kommunistisen puolueen entisiä työntekijöitä, jotka saivat neuvostoaikoina etuoikeuden asuntoihin Krimillä. Kun väitettä vuosikymmenet neuvosto-Krimillä toitotettiin, usean kriminvenäläisen mielessä elää yhä käsitys tataareista natsien kätyreinä.


Tataarit ja äärivenäläiset vastakkain


Puhuessaan kohtelustaan Krimillä tataarit käyttävät yhä useammin sanaa apartheid. Ennen tataarit saivat kamppailla oikeuksistaan vain paikallisviranomaisten kanssa. Vuonna 2005 kuvaan tulivat äärivenäläiset kasakkajärjestöt. Krimin kasakkakuntaan kuuluu eri arvioiden mukaan 6000-10 000 jäsentä, Rekisteröidyllä kasakkaliitolla on tuhat jäsentä, muut järjestöt ovat pieniä. Kahdella suurimmalla kasakkajärjestöllä on suhteita Venäjän Mustanmeren laivastoon Krimillä sekä venäläisiin kasakkajärjestöihin. Sabotaasia on tehty paljon: moskeijoita töhritty, satoja tataarihautoja tuhottu – viimeksi keväällä 2008. Ja ihmisiä on hakattu.


Lähdemme Lomonosova ja Budenovogo-katujen risteykseen Bahtšisarain uuteen kaupunkiin, joka edustaa elementtitaloineen neuvostotyyliä. Tällä Aziz-nimisellä alueella tapahtui pari vuotta sitten yksi viime vuosien pahimmista etnisistä konflikteista Krimillä.


Neuvostoaikana paikalta tuhottiin moskeija ja hautoja – tilalle rakennettiin tori. Pakkosiirron jälkeen Krimillä yritettiin siivota kaikki jäljet tataareista pois. Hautausmaita ja rakennuksia tuhottiin – niiden kivistä saatettiin rakentaa esimerkiksi yleisiä käymälöitä.


Palattuaan Krimille tataarit vaativat Azizia itselleen, mutta se yksityistettiin torikauppiaille. Kun tataareja ei kuunneltu, aktiivit lopulta valtasivat ja sulkivat torin elokuussa 2006. Tataarien ja venäläisten mielenosoitukset ravistelivat kaupunkia. Elokuun 12. päivänä Bahtšisaraihin saapui 400 äärivenäläistä kasakkaa, jotka hyökkäsivät usean sadan tataarin kimppuun. Tapeltiin kivin ja aidanseipäin seuraavaan päivään asti. Vasta sitten miliisi saapui ja ampui kyynelkaasua joukkoon. Yhteenoton jälkeen tori siirrettiin, ja tataarit saivat alueen.


Jemilevin mielestä tataarit vain puolustautuivat. Hän on silti huolissaan tataarinuorisosta. Kovan linjan kannattajat koettavat uskotella nuorille, että voimalla saatiin tuloksia. Tataarien pitää kuitenkin saavuttaa oikeutensa avoimesti ja laillista tietä, Jemilev painottaa.


Päällisin puolin tunnelma on Bahtšisaraissa rauhoittunut. Kaupungin itälaidalla kytee silti uuden konfliktin mahdollisuus. Mejlis jälleenrakentaa sinne medresseä, uskonnollista koulua. Vieressä sijaitsee tataaripyhimysten hautoja ja 1900-luvun alun intellektuellin Ismail Gasprinskin hauta. Tuntoja on kiristänyt se, että läheinen ortodoksinen Uspenskin luostari tavoittelee tataareille pyhää aluetta.


”Meitä yllytetään kostamaan loukkaukset, mutta kieltäydymme. Jos väkivaltaa käytetään, sivulliset kärsivät aina. Väkivalloin ei voi saavuttaa pysyviä tuloksia. Krimintataarien kansallisen liikkeen tärkein periaate on aina ollut väkivallattomuus”, Jemilev vannoo.


Neuvostoaikana monet tataariaktiivit istuivat vankilassa. Monet kuolivat, mutta he pitäytyivät pasifismissa.


Jemilevin mukaan kasakkajärjestöt ovat poliittinen projekti, jonka tarkoitus on horjuttaa Krimin tasapainoa. Kasakoiden tiedetään saavan osan rahoituksestaan Venäjältä, muun muassa Moskova-Krim-rahaston kautta.


”En ymmärrä miksei Ukraina yritä rajoittaa kasakoiden väkivaltaa. Tataarit olisivat Kiovalle paras liittolainen. Kannatamme Krimin säilymistä Ukrainan osana, samoin kuin EU:ta ja Natoa.”


Venäjän tiukentuva vaikutus


”Monet kriminvenäläiset uskovat, että Venäjä vielä ottaa Krimin takaisin joko sotilaallisesti tai taloudellisin keinoin. Tällä hetkellä 30 prosenttia Krimin kiinteistöistä on Venäjällä asuvien venäläisten käsissä”, vakuuttaa ihmisoikeusjuristi Nadir Bekirov.


Hänen mukaansa Venäjä on jakanut passejaan Krimillä vuosikausia, vaikka Ukraina heräsi tapahtuneeseen vasta kesällä 2008. Valtaosalla kriminvenäläisistä on Venäjän passi, Bekirov uskoo.


Bekirov kirjoittaa säännöllisesti raportteja krimintataarien tilanteesta YK:n ihmisoikeuskomissiolle. Hänen mukaansa krimintataareja kohtaan tapahtuu joka vuosi kolmesta viiteen isoa väkivallantekoa.


Vuosikausia Mejlisissä työskennellyt Bekirov on toiminut myös Jemilevin avustajana. Vuonna 2007 hän jätti Mejlisin.


”Mejlis on pitkään rikkonut periaatteitaan vastaan. Sen johto ei enää edusta krimintataareja, vaan on Kiovan talutusnuorassa”, Bekirov kritisoi.


Hänen mukaansa krimintataarit eivät ole koskaan luopuneet vaatimuksestaan saada takaisin vuonna 1944 takavarikoitu maa ja omaisuus.

Korvauskysymys ei ole levinnyt kansainväliseen tietoisuuteen, vaan se on jäänyt krimintataarien ja Ukrainan väliseksi. Kansainvälisen yhteisön tulisi painostaa Ukrainaa selvittämään tataarien ongelmat, Bekirov vaatii. Euroopan pitäisi näyttää Ukrainalle, ettei maata oteta EU:hun eikä Natoon ennen kuin tataarikysymys on ratkaistu.

Venäjän pohjoiset alkuperäiskansat uhan alla

Arktiset alueet ovat viime aikoina nousseet monella tavalla aiempaa tärkeämmiksi. Painopisteen muutosta ilmentää nurinkurisesti myös Venäjän oikeusministeriön marraskuun alussa tekemä päätös keskeyttää alkuperäiskansojen järjestön RAIPON:in (The Russian Association of Indigenous Peoples of the North) toiminta.

Hyökkäykset kansalaisyhteiskuntaa vastaan Venäjällä eivät ehkä ihmetytä ketään asioita seurannutta, mutta RAIPON ei silti ole mikä tahansa askarteluseura. Venäjän suurin ja vanhin alkuperäiskansojen järjestö edustaa kaikkiaan 41 kansaa arktiselta alueelta, Siperiasta ja Kauko-Idästä.

Venäjän oikeusministeriön mukaan RAIPON:in säännöt eivät ole linjassa liittovaltion lakien kanssa. Järjestön toiminta lopetetaan kunnes säännöt on uudistettu. Sillä ei ole väliä, että RAIPON on yrittänyt jo aiemmin uusia sääntöjä, onnistumatta, tai että ”puutteelliset” säännöt kelpasivat pari vuosikymmentä sen jälkeen kun RAIPON perustettiin vuonna 1991.

*

”Käynnissä on suuri harppaus arktisen alueen teollistamiseksi. Alkuperäiskansat ovat eräitä viimeisiä esteitä yhtiöiden ja valtion suunnitelmien tiellä hyödyntää luonnonvaroja”, RAIPON:in varapuheenjohtaja Rodion Suljaudziga sanoi Novaja Gazetan haastattelussa 15. marraskuuta.

Suljaudzigan mukaan oikeusministeriön päätös on viemässä kaikki alkuperäiskansojen perusoikeudet. RAIPON on merkinnyt erittäin paljon Venäjän arktisen alueen kansoille. Järjestö on harjoittanut paitsi julkaisutoimintaa myös ottanut osaa Venäjän federaation lainsäädäntötyöhön. RAIPON on edustanut alkuperäiskansojen etuja federaation neuvostossa, duumassa ja presidentin hallinnossa silloin kun lakialoitteet ovat liittyneet arktisiin alueisiin. RAIPON:in paikallistoiminta on lisäksi usein merkinnyt piristysruisketta pienten kansojen harvalukuiselle älymystölle ja kulttuurityölle.

*

Mistä oikein on kysymys? Johtuuko RAIPON:ia kohdannut hyökkäys siitä, että se on radikaali oppositiojärjestö? Tuleeko RAIPON heittämään kapuloita vakavasti rattaisiin, kun Venäjä tulevaisuudessa laajentaa öljyn ja kaasun hyväksikäyttöä Barentsin ja Jäämeren alueilla? Shtokhmanin öljykenttää suunnitellaan avattavaksi viiden vuoden päästä. Jamalin Nenetsian öljyn ja kaasunporausta aiotaan kehittää. Tulisivatko RAIPON aktivistit ehkä tekemään suoran toiminnan iskuja venäläisille öljynporauslautoille samaan tapaan kuin Greenpeace äskettäin Barentsinmerellä kritisoidessaan arktiksen teollista tuhoamista?

Jos näin olisikin. Mutta RAIPON on pikemminkin maltillinen kuin radikaali ja enemmän taipuisa kuin taittumaton. Venäjän arktiset kansat ovat saaneet kärsiä öljyvuodoista, teollisuussaasteesta ja porojen laidunmaiden pilaamisesta, mutta RAIPON on toiminut melko tiiviisti yhteistyössä Moskovan kanssa. Järjestö on kritisoinut muun muassa Jamalin teollisen hyöydyntämisen kiihdyttämistä, mutta vakavissa ristiriitatilanteissa se on tähän asti lähes aina taipunut keskuksen kannalle.

RAIPON edustaa kymmeniä eri kansoja, mutta niiden yhteenlaskettu määrä on hyvin pieni, vain noin 258 000. Kansoista suurimpia ovat nenetsit (41 000), hantit (29 000) ja tšuktsit (16 000). Toki alue jolla alkuperäiskansat elävät on valtava, jopa yli puolet Venäjän pinta-alasta, mutta alkuperäiskansat eivät missään ole enemmistönä.

*

Onko kyse siitä, että RAIPON:in kansainväliset suhteet ovat närkästyttäneet Venäjän viranomaiset? Viime aikoina kansalaisjärjestöjen ulkomaisiin yhteyksiin on alettu Venäjällä suhtautua aiempaa vainoharhaisemmin. Viime kesällä säädetty uusi kansalaisjärjestölaki määrää, että ulkomaista avustusta saavien järjestöjen täytyy rekisteröityä ”ulkomaiden agenteiksi”.

On totta, että RAIPON on edustanut Venäjän alkuperäiskansoja kansainvälisillä foorumeilla ja sillä on ollut keskeinen rooli arktisen alueen kansojen ja valtioiden välisessä yhteistyössä. Järjestön edustajat ovat mukana YK:n ekologisia, taloudellisia ja alkuperäiskansojen oikeuksia ajavien elinten toiminnassa. Johtuuko hyökkäys RAIPON:ia vastaan ehkä yhteyksistä norjalaiseen Barentsin alueen sihteeristöön, jonka kanssa järjestö solmi viime keväänä yhteistyösopimuksen? Vai onko viime niittinä ollut RAIPON:in pysyvän tarkkailijan asema Arktisessa neuvostossa? Estettiinhän RAIPON:ia osallistumasta Arktisen neuvoston kokoukseen Ruotsissa marraskuun puolivälissä, mikä herätti kansainvälistä tyrmistystä.

*

Pessimistisissä arvioissa on pohdittu jopa sitä, onko Venäjällä nyt tarkoitus riistää vähemmistöiltä kokonaan lailliset vaikutusmahdollisuudet ja lakkauttaa erilaiset järjestöt, joiden kautta vähemmistöt ainakin paperilla voivat vielä ajaa oikeuksiaan. Isovenäläinen kiihkonationalismi on jo vuosikausia ollut kovassa nousussa, ja myös Putinin hallinto on yhä enemmän hyödyntänyt venäläiskansallisia mielialoja. Esimerkiksi tämän vuoden lokakuussa presidentinhallinnon alainen kansojen välisten suhteiden neuvosto antoi lakiesityksen, jossa etniset venäläiset nimitettiin ”monikansallisen Venäjän kansan yhdistäväksi tekijäksi”. Esitystä arvosteltiin tuoreeltaan kitkerästi Venäjän vähemmistöalueilla. Sen arvovaltaisin kritiikko oli kenties Tatarstanin tasavallan entinen presidentti Mintimer Shäimijev.

Novaja Gazetassa haastateltu RAIPON:in varapuheenjohtaja Rodion Suljaudziga uskoo, että viranomaiset pyrkivät nyt perustamaan vaihtoehtoisia järjestörakenteita, jotka tulevat korvaamaan RAIPON:in. Kyse olisi seuraavasta askeleesta Venäjän kansalaisyhteiskunnan tukahduttamisessa. Kriittisten ja rippumattomien järjestöjen nujertamisen lisäksi koetettaisiin siis korvata kaikki spontaanisti syntyneet järjestöt Moskovan luomilla kopioilla? Nähtäväksi jää pyritäänkö samalla vahvistamaan venäläisten valtaa vähemmistöjärjestöissä ja vähemmistöalueilla.

*

Toistaiseksi RAIPON ei silti aio luovuttaa. Järjestö on vienyt tapauksen Venäjän korkeimpaan oikeuteen ja vaatii kumoamaan oikeusministeriön päätöksen lainvastaisena. Järjestö valmistelee valitusta myös YK:n ihmisoikeuksien neuvostolle.

Nykyään yhä suurempi osa Suomen ja EU-maiden käyttämästä energiasta tuodaan Venäjältä. Meillä on siis entistä isompi vastuu ja myös velvollisuus huolehtia siitä miten tuo energia on tuotettu. Nukummeko yömme rauhassa, kun tiedämme, että talomme kenties lämpiää nenetsien selkänahalla? Miltä tuntuu ajatus siitä, että autojemme tankissa palavat bensiinin lisäksi saamelaisten nykyisyys ja tulevaisuus?

Usein kun Etelä-Amerikassa tai Etelä-Aasiassa tapahtuu ympäristötuhoja tai poljetaan ihmisoikeuksia meikäläiset kansalaisjärjestöt reagoivat nopeasti. Suomalaiset aktivistit kritisoivat raivokkaasti maapallon toisella puolella tapahtuvia asioita. Voisi toivoa, että nyt kun paljon lähempänä tapahtuu vastaavaa, suomalaiset järjestöt, kansalaisyhteiskunta ja poliittiset päättäjät ottaisivat kantaa. Ja mieluummin vähän tavallista äänekkäämmin. RAIPON:in toimintaa ei saa lopettaa.


Ville Ropponen
Ville Ropponen on kirjailija ja toimittaja. Hän on perehtynyt erityisesti entisen Neuvostoliiton maihin, ympäristökysymyksiin ja vähemmistöjen asemaan. Ropposen esikoisteos, esseekirja Uralilainen ikkuna (Savukeidas 2012) ilmestyi tänä syksynä.

Artikkeli on ilmestynyt myös Suomen PEN:in nettisivuilla 27.11. 2012.

Volgalla pelätään ympäristökatastrofia

Voimalan laajennus uhkaa tuhansien vuorimarilaisten koteja. Myös Volgan rantojen luonto tuhoutuu, jos joen pinta nousee pysyvästi useita metrejä.

Volga-joen pinta saattaa lähivuosina nousta viidellä metrillä. Tšeboksaryn teollisuuskaupungissa suunnitellaan voimalan laajennusta, jonka toteutuessa Marinmaalla, Tšuvassiassa ja Nižny-Novgorodin läänissä veden alle jäisi 165 000 hehtaaria maata. Vähemmistökansa vuorimarilaisille kyseessä olisi katastrofi. Tuhansien heistä pitäisi siirtyä veden tieltä.

Taistelu Moskova–Pietari-moottoritien alta kaadettavaksi tuomitun Himkin metsän puolesta on ollut paljon esillä Venäjällä. Vähemmälle huomiolle on jäänyt Tšeboksaryn voimalan laajennushanke Volgalla, 500 kilometriä Moskovasta itään. Hankkeiden taustalta löytyy yhteinen piirre: suuryhtiöiden etujen asettaminen ekologisten, kulttuuristen ja inhimillisten arvojen edelle.

Presidentti Medvedev siunasi Tšeboksaryn hankkeen jo vuonna 2009, ja huhtikuussa 2010 pääministeri Putin allekirjoitti puoltopaperit. Ympäristöjärjestöt, ortodoksinen kirkko ja jopa paikallispoliitikot ovat kuitenkin jatkuvasti kritisoineet hanketta.

Kritiikkiä vaimentaakseen Tšeboksaryn voimalan omistaja RusGydro-yhtiö teetti ympäristöraportin viime vuoden lopulla. Raportti kumoaa ympäristöjärjestöjen selvitykset ja hankkeen edut julistetaan haittoja suuremmiksi. Jopa nykyisten ympäristöongelmien väitetään johtuvan siitä, ettei voimalaa ole vielä laajennettu. 

Marilainen älymystö on arvostellut raporttia purevasti. Valtaosa pakkosiirrettävistä on vuorimarilaisia. He puhuvat marin kielen murretta, jota taitaa vain 30 000 ihmistä. Vuori-Marin alueesta kolmasosa jäi patoaltaan alle ja 8000 vuorimarilaista karkotettiin jo vuonna 1980, kun Tšeboksaryn voimala rakennettiin.

Tšeboksaryn voimalan laajennus muuttaa Volgan mikroilmastoa, raportoi uutistoimisto MariMedia. Vedenpinnan nosto leventää jokea. Tämä lisää haihtumista. Seurauksena keskimääräinen ilman lämpötila kesäaikaan saattaa laskea 5–10 astetta ja ilmankosteus lisääntyä 15–20 prosenttia. RusGydron edustajan Rasim Haziahmetovin mukaan luonnon tasapaino kuitenkin korjautuu 10–15 vuodessa ja eläin- ja kalakanta palaa ennalleen.

Voimalaa on pakko laajentaa, väittää Haziahmetov vedoten yhtiön ympäristöraporttiin. Sen mukaan voimalan ympäristöongelmat johtuvat siitä, ettei valtion rahoitus vuonna 1980 ollut riittävää ja veden pinta nostettiin vain 63 metriin. Tulvia torjuvat muurit jäivät pääosin rakentamatta. Kolmekymmentä vuotta kasautuneita ongelmia ovat vuotuiset tulvat, rantojen eroosio, veden saastuminen, rehevöityminen, sinilevä ja bakteerikasvusto.

”Väite patoaltaan pinnan noston pysäyttämisestä 63 metriin rahoituksen puutteen vuoksi on valetta”, kirjoittaa Karjalan marilaiset -kulttuurijärjestön johtaja Mihail Asessorov ulkomarilaisen MariUver-nettilehden artikkelissa. 

Asessorovin mukaan veden nosto pysäytettiin 1980, koska siitä seurasi ympäristökatastrofi. Pohjavedet nousivat Volgan rannoilla ja metsä kuoli 10 kilometrin säteellä joesta. Ketään ei asetettu vastuuseen.
”Kuka ottaa nyt vastuun mahdollisesta ekokatastrofista? Miten ihmisille käy, jos Volga levitetään järveksi Marinmaan päälle?” kysyy Asessorov.

Asessorov väittää paikallisviranomaisia lahjotun hankkeen tueksi. Hän ehdottaa sähköistä kampanjaa, jonka aikana Venäjän presidenttiä ja korkeita politiikkoja pommitettaisiin vetoomuksilla.

Mutta loppuuko aktivisteilta aika kesken? RusGydro on jo aloittanut lupien hakemisen ja paperisodan. Voimalan laajennuksen suunnitellaan alkavan tänä tai ensi vuonna ja sen tulisi valmistua viidessä vuodessa. Marinmaalla varaudutaan kaatamaan veden tieltä 55 000 hehtaaria metsää, tuhoamaan 3000 rakennusta ja siirtämään 20 000 ihmistä.

Marilaisten kirjailijoiden Marinmaan hukuttamista kritisoivia runoja voi lukea täältä.

Artikkeli on ilmestynyt myös Fifissä 2.3. 2011.

Kulttuurista ja kielellistä rajapyykkiä

Ville Ropponen

Pienten kansojen ja kielten osa suurempien puristuksessa ei aina ole helppo. Unicefin ja Worldwatch Instituten synkimpien arvioiden mukaan maailman noin 6 000 kieltä saattaa seuraavan vuosisadan aikana huventua 150:een. Jos ajatellaan, että kielellinen ja kulttuurinen monimuotoisuus on yhtä tärkeä asia kuin biodiversiteetti, kielten hupeneminen on ilmastonmuutokseen verrattava uhka. Mitä siis on tehtävä, kun globalisaatio pauhaa?

Korvatulpat eivät auta. Tarvitaan tahtoa vastustaa tasapäistymistä ja intoutumista ”katoamisen nostalgisesta estetiikasta”, kuten kirjallisuuden professori Kari Sallamaa muotoili elokuun lopulla Oulussa IX kansainvälisessä suomalais-ugrilaisessa kirjallisuuskongressissa. Jo häviämään tuomittuja kieliä, kuten inarinsaamea tai liiviä on pystytty menestyksellä elvyttämään.

Käännökset kielten välillä ovat elintärkeitä pienille kulttuureille ja kirjallisuuksille, jotta ne säilyvät iskussa. Eipä ihme, että kongressin teema oli ”Kirjallisuus käännekohdassa”. Erityisesti itäisten suomalais-ugrilaisten kirjallisuuksien kohtalo valtakieli venäjän keskellä mietitytti. Entä miksi ja millaista kirjallisuutta tulisi kääntää eri suomalais-ugrilaisille kielille?

Virolaiset kääntäjät ahkerina

Nuori udmurttirunoilija, Tallinnassa nykyään asuva Nadežda Ptšelovedova (Muš Nadi) on osallistunut sukukansojen kirjallisuuden virontamiseen. Viimeisen kymmenen vuoden aikana Virossa on käännetty valtavasti suomalais-ugrilaista kirjallisuutta, komilaista, udmurttilaista ja mordvalaista runoutta ja proosaa. On käännetty klassikkoja, kuten valikoima udmurttirunouden suuren pojan Kuzebai Gerdin (Kuzma Abramov) lyriikkaa, sekä nykykirjallisuutta, esimerkiksi hanti Jeremei Aipinin uusin romaani Jumalan äiti verisillä lumilla (2002).

Virossa kelpaa kääntää suomalais-ugrilaisista kielistä, sillä käännöstyötä tukee valtion sukukansaohjelma. Suomalais-ugrilaista kirjallisuutta ilmestyy peräti kahdessa kirjasarjassa. Niistä toisessa, sarjassa ”Nuori sukukansojen runous” tekstit julkaistaan aina neljällä kielellä: alkukieleksi, viroksi, venäjäksi ja englanniksi.

”Myös pienille suomalais-ugrilaisille kielille tulee kääntää maailmankirjallisuutta”, painottaa kirjailija, suomalais-ugrilaisen kirjallisuuden veteraanikääntäjä Arvo Valton.

Valton pitää tärkeänä erityisesti Viron, Suomen ja Unkarin kirjallisuuden kääntämistä, jotta suomalais-ugrilaiset kansat eivät olisi vain Venäjäksi tai muilla ”imperialistisilla isoilla kielillä” kirjoitetun kirjallisuuden varassa.

Valton painottaa, että kirjojen julkaisun tukemisen lisäksi tulisi kouluttaa kääntäjiä. Suomessa M.A. Castrenin seura onkin tukenut kääntämistä pienille suomalais-ugrilaisille kielille. Esimerkiksi Valeri Alikov on vuorimarintanut suomalaisia klassikkoja, kuten Seitsemän veljestä ja Sinuhe egyptiläinen.

Suomennoksiakin tehty

Suomessa ja Unkarissa ei ole valtion rahoitusohjelmaa, ja Unkariksi onkin käännetty viime vuosina vain joitakin teoksia mansista ja hantista, muun muassa mainittu Jeremei Aipinin romaani.

Suomessa on 2000-luvulla ilmestynyt yllättävän monta käännöstä suomalais-ugrilaisista kielistä.

Emerita-professori Raija Bartens on julkaissut käännökset Tähtiä lumessa. Mordvalaista lyriikkaa (2004) ja Kultainen aamunkoi: neljän marilaisen runoilijan muistolle (2007). Marilaisen runoklassikon Valentin Kolumbin valikoima Kaikilla kielillä sydämen laulu on sama (2002, suom. Hämäläinen & Laulajainen) on suomennettu, samoin Marin aleksiskiven Sergei Tšavainin romaani Elnet (2008, suom. Arto Moisio). Lisäksi on käännetty Mihail Hudjakovin 1910-luvulla koostama udmurttieepos Dorvyžy (suom. E-J Salminen & Jorma Vakkuri).

Venäjän suomalais-ugrilaista nykykirjallisuutta on suomennettu vähän. 2000-luvulla ovat ilmestyneet nykymarilaisen naisrunouden valikoima Vaahterat palavat (2009, suom. Hämäläinen & Laulajainen) sekä udmurttilaisen, mordvalaisen ja marilaisen nykykirjallisuuden suomennosvalikoima Volga-antologia (toim. Ville Ropponen).

” Kulttuurisen reservaatin rajat on ylitettävä”

”Ei pidä pysähtyä siihen, että suomalais-ugrilaiset entusiasti-piirit tekevät kulttuuria toisilleen”, jyrähtää pietarilais-mordvalainen runoilija Sergei Zavjalov.

Helsingissä viimeiset viisi vuotta asunut Zavjalov asettuu puolustamaan kansallista kulttuuria sekä ylikansallista ”globalismia”, että perinteitä ylikorostavaa ”lokalismia” vastaan.  Zavjalovin mukaan vaarana ei ole vain se, että isot kielet eli niin sanotut tappajakielet ja ylikansallinen populaarikulttuuri jyräävät pienet kielet ja kulttuurit. Vaarana on myös pienten eristäytyminen pysyviksi miellettyihin perinteisiinsä, joita ulkoapäin filantrooppisesti pönkitetään tajuamatta, että tässä hellitään enemmän romantttista kuvaa ”turmeltumattomista alkuperäiskulttuureista”.

”Suomalais-ugrilaisia kulttuureja ei tule museoida. Ei pidä kääntää kirjallisuutta vain kääntämisen vuoksi. Kulttuurisen reservaatin rajat on ylitettävä ja tuettava uutta luovaa kirjallisuutta”, Zavjalov tykittää.

Hän toivoo, että eräänä päivänä käännetään suomalais-ugrilaista kirjallisuutta - ei vain siksi että se on kirjoitettu jollain eksoottisella kielellä - vaan koska se puhuu yleismaailmallisista ja ikuisista asioista vaikuttavasti. 

Kiinnostavana uutena suuntauksena Zavjalov on pitänyt etnofuturismia. Virossa 1990-luvulla syntynyt taidesuuntaus levisi 2000-luvulla kaikille Venäjän suomalais-ugrilaisille alueille. Etnofuturismi pyrkii yhdistämään ikiaikaista ja etnistä moderniin maailmankulttuuriin.

Etnofuturismin filosofiassa korostuu virolaisten filosofi Uku Masingin ja kirjailija Jaan Kaplinskin pohjalta hahmoteltu ajatus, että suomalais-ugrilaiset kielet jakavat paitsi yhteisen kieliopillisen rakenteen myös yhteisen tavan tarkastella todellisuutta. Suomalais-ugrilainen filosofia siis poikkeaisi Euroopan indoeurooppalaisten valtakielten pohjalta muovatuista filosofioista.

”Etnofuturismi on ensimmäinen suomalais-ugrilaisten kansojen kehittämä todella kansainvälinen idea”, Zavjalov painottaa.

Artikkeli on ilmestynyt myös Hiidenkivessä 1/2011.

Volgan voimalahanke uhkaa luontoa ja asukkaita

Onko Venäjän ylätason politiikkojen vastustus merkki korkean tason valtakamppailusta?

Ville Ropponen

Volgalla on kuohunut viime vuoden toukokuusta lähtien. Venäjän presidentin nimittämä erityiskomissio on pääministeri Vladimir Putinin johdolla valmistellut Tšeboksaryn sähkövoimalan laajentamista Tšuvassiassa. Tähän liittyisi patoaltaan levittäminen, jolloin Volgan vedenpinta nousisi viidellä metrillä 63 metristä 68:aan metriin. Alavalla seudulla se tarkoittaisi 350 000 hehtaarin maa-alan jäämistä veden alle Marinmaalla, Tšuvassiassa ja Nižny-Novgorodin läänissä.

Vedenpinnan nostaminen johtaisi sosiaaliseen, ekologiseen ja taloudelliseen katastrofiin, varoittavat ympäristönsuojelijat. Tuhansien ihmisten siirtäminen veden tieltä tuhoaisi kulttuuriarvoja. Hanke on vihastuttanut alueen eri etniset ryhmät ja jopa ortodoksisen kirkon: Nižny-Novgorodin eksargaatti pelkää nousevan veden tuhoavan historiallisen Makarjevin luostarin ja Aleksanteri Nevskin katedraalin.

Putin on hankkinut projektille Venäjän keskeisten ministeriöiden tuen. Paikallisjohtajista Tšuvassian presidentti Nikolai Fedorov kannattaa hanketta. Fedorov uskoo sen lisäävän energiantuotantoa ja työpaikkoja sekä parantavan Volgan kuljetuksia ja jopa Tšeboksaryn juomaveden laatua.

Ympäristöongelmat pinnalla

Äännekkäimpiä hankkeen kriitikkoja on ollut nižnynovgorodilainen ympäristöjärjestö Dront, joka on kutsunut kriittisiä kansalaisia liittymään toimintaryhmään. Venäjällä, jossa ympäristöaktivismi voi olla jopa hengenvaarallista, tämä on rohkea veto.

Volgan ympäristöongelmat ovat ennestäänkin suuria. Kaikkiaan 15 suurkaupungin, kuten Nižnyi Novgorodin, Kazanin ja Volgogradin jätevedet lasketaan puhdistamattomina Volgaan. Joen varrella on paljon teollisuutta. Vesi on paikoin saastunutta, esimerkiksi raskasmetallipitoisuudet ovat korkeita.

Nižny-Novgorodin läänin lakiasäätävän komitean jäsen, Viktor Sopin on varoittanut, uutistoimisto NTA:n mukaan, että vedenpinnan nosto voisi lisätä Volgan tulvia. Tällöin vaarana on soistuminen ja joen pohjaan kertyneen sakan liikkeelle lähtö. Ajautuessaan ympäristöön ja lähivesistöihin pohjasakka saastuttaisi laajalti. Tulvamuurien puutteen vuoksi Volgan rannat murtuvat tulvissa joka kevät ja joki levenee vuosittain 5-8 metriä.

”Ylipäänsä voimalaprojekti perustuu liittovaltion tasolla lobbaavien energiayhtiöiden intresseihin”, Sopin kritisoi.

Vesi vie marilaisten kodit?

Toinen paikallisjohtaja, Marinmaan presidentti Leonid Markelov, jonka aluetta vedennousu eniten koskettaisi, on valittanut hankkeen kustannuksia. Marinmaalla valmistaudutaan silti kaatamaan veden tieltä 55 000 hehtaaria metsää, tuhoamaan 3000 rakennusta ja siirtämään 20 000 ihmistä. Heistä valtaosa on vuorimarilaisia.

Hanketta vastustetaan Vuori-Marissa laajasti. Vuorimarilaiset joutuivat jo aiemmin teollisuuden uhreiksi, kun Tšeboksaryn sähkövoimala ja patoallas vuonna 1980 rakennettiin: 30 prosenttia Vuori-Marista jäi veden alle ja 8000 vuorimarilaista karkotettiin. Juuriltaan tempaistujen ihmisten kulttuuri ja elinehdot eivät helposti palaa ennalleen. Avoin kritiikki ei Marinmaalla Markelovin presidenttiaikana ole kuitenkaan ollut mahdollista.

Ylätason vastahankaa?

Vierailleessaan huhtikuun lopulla Tšuvassiassa Putin allekirjoitti päätöksen Tšeboksaryn voimalan laajennuksesta. Hankkeen käynnistäminen on silti yhä epävarmaa, sillä vastustajien joukkoon on liittynyt korkean tason politiikkoja.

Toukokuussa Volgan suuralueen Venäjän presidentin edustaja Grigori Rapota vaati riippumattoman selvityksen tekemistä, jotta ”hankkeen haitat ja hyödyt pystytään erottamaan”. Nižny-Novgorodin läänin kuvernööri Valeri Šantsev kiirehti yhtymään vaatimukseen.

Hankkeeseen alusta asti nihkeästi suhtautuneen Šantsevin mukaan veden alle jäävän viljelysmaan menettäminen olisi niin iso tappio, ettei voimalan tehon nostaminen korvaisi sitä. Nižny-Novgorodin lääniin rakenteilla olevat lämpövoimala ja ydinvoimala voivat tyydyttää myös Tšuvassian energiantarpeen, Šantsev uskoo. Volgan kuljetuksia voitaisiin parantaa rakentamalla matala pato Nižny-Novgorodin alueelle. Kuvernööri viittasi lisäksi kriittisesti ”tuhansien ihmisten siirtoon veden tieltä erityisesti Marinmaalla”.

Onko kriittisissä kannanotoissa kyse Venäjän alueiden välisestä taloudellisesta kilpailusta vai jostain enemmästä? On pohdittu uskaltaisivatko Rapota ja Šantsev kritisoida Putinin johtamaa hanketta omin päin. Vai ovatko voimalahankkeen vastustus ja selvitykset sen ongelmista kääntäneet presidentti Medvedevin pään, vaikka tämä alunperin siunasi hankkeen? Jos tämä pitäisi paikkansa teollisuushankkeen kohtalo Volgalla liittyisi isompaan kuvioon, Putinin ja Medvedevin kilpailuun vallasta.

Volgalla kuohuu

3500 kilometria pitkä Volga on Venäjän tärkeimpiä jokia. Volgan ja sen sivuhaarojen varrella elää jopa 40 prosenttia Venäjän asukkaista.
     Marin tasavalta sijaitsee 700 kilometria Moskovasta itään Volgan molemmilla rannoilla. Volgan oikean rannan mäkisellä seudulla eläviä marilaisia sanotaan vuorimarilaisiksi; he puhuvat toista, harvaisempaa marin kieltä – sen puhujia on vain 30 000. Vuori-Marin epävirallinen pääkaupunki Kozmodemjansk (mariksi Tsikmä, noin 23 000 asukasta) perustettiin 1583.
     Marinmaa on tullut tunnetuksi marivähemmistön sorrosta. Leonid Markelovin presidenttiaikana vuodesta 2001 alkaen kymmeniä kriittisiä toimittajia, kansalaisaktivisteja ja oppositiojohtajia on hakattu ja tapettu.

Artikkeli on julkaistu myös Kansan Uutisten Viikkolehdessä 23.7. 2010.

Hukuttaako Putin Marinmaan?

Yhteiskunta Ville Ropponen

Vladimir Putinin, Dmitri Medvedevin ja energiayhtiöiden ajaman voimalahankkeen on määrä nostaa Volgan pintaa viidellä metrillä. Se pakottaisi tuhannet vuorimarilaiset jättämään kotinsa. Vedenpaisumusta vastustavat ympäristöaktivistien lisäksi nyt jo korkean tason poliitikotkin. Kertooko se valtataistelusta?

Ei ole kauaa siitä, kun pääministeri Vladimir Putin ajoi läpi sellu- ja paperitehtaan avaamisen Baikaljärven rannalle, vaikka ympäristölle haitallista hanketta laajasti vastustettiin.

Uusin naula Venäjän ympäristön arkkuun on päätös laajentaa Tšeboksaryn sähkövoimalaa. Sen Putin allekirjoitti huhtikuun lopulla vieraillessaan Tšuvassian pääkaupungissa. Voimalan laajennus merkitsee sen patoaltaan ja Volgan vedenpinnan nostamista viidellä metrillä. Alavalla seudulla se tarkoittaisi 165 000 hehtaarin maa-alan jäämistä veden alle Marinmaalla, Tšuvassiassa ja Nižny-Novgorodin läänissä.

Vähemmistökansa vuorimarilaisille kyseessä olisi katastrofi, sillä tuhannet heistä siirrettäisiin vedennousun tieltä. Mutta kieliikö ylätason politiikkojen ilmestyminen Putinin johtaman hankkeen vastustajien joukkoon korkean tason valtataistelusta, vaikka presidentti Dmitri Medvedev onkin hyväksynyt hankkeen jo 2009?

Tšeboksaryn voimalahankkeen takana ovat energiayhtiöt, ja Putinin osallistuminen on varmistanut keskeisten ministeriöiden tuen. Tšuvassian presidentti Nikolai Fedorov kannattaa hanketta uskoen sen lisäävän sähköntuotantoa ja työpaikkoja sekä parantavan Volgan kuljetuksia.

Hankkeen äänekkäimpiin vastustajiin kuulunut nižnynovgorodilainen ympäristöjärjestö Dront ei aio luovuttaa: se on kutsunut kansalaisia liittymään toimintaryhmään. Drontin taistelu voisi silti olla melko toivotonta, jollei kriitikkojen joukkoon olisi ilmestynyt korkean tason politiikkoja.

Huhtikuussa Volgan suuralueen Venäjän presidentin edustaja Grigori Rapota vaati riippumattoman selvityksen tekemistä, jotta "hankkeen haitat ja hyödyt voidaan erottaa".

Nižny-Novgorodin läänin lainsäädäntökomitean jäsen Viktor Sopin varoitti, että Volgan pinnan nosto voisi lisätä tulvia, jolloin vaarana on soistuminen ja joen pohjasakan liikkeelle lähtö. Ympäristöön ja lähivesistöihin valuessaan sakka saastuttaisi laajasti.

Riippumatonta tutkimusta on vaatinut myös Nižny-Novgorodin läänin kuvernööri Valeri Šantsev. Šantsev pitää viljelysmaan menettämistä nousevan veden tieltä niin isona haittana, ettei voimalan tehon lisäys korvaa sitä.

"On huomioitava myös veden nostamisesta johtuva ihmisten siirtäminen Marinmaalla, jonka asukkaita se eniten koskee", Šantsev totesi uutistoimisto NTA:n mukaan.

Marinmaan presidentti Leonid Markelov ei ole julkisesti kannattanut hanketta, mutta ei vastustanutkaan. Autoritaarinen presidentti tunnetaan Putinin suojattina. Marinmaalla valmistaudutaan kaatamaan veden tieltä 55 000 hehtaaria metsää, tuhoamaan 3000 rakennusta ja siirtämään 20 000 ihmistä.

Valtaosa pakkosiirrettävistä on vuorimarilaisia. He puhuvat marin kielen murretta, jota taitaa vain 30 000 ihmistä. Pieni kansa joutui ylikävellyksi jo 1980, kun Tšeboksaryn sähkövoimala rakennettiin: Vuori-Marin alueesta 30 prosenttia jäi patoaltaan alle, 8000 vuorimarilaista karkotettiin.

Kuten Kaakkois-Turkin kurdialueen esimerkki osoittaa, saattavat valtavat vesivoimahankkeet, joiden tieltä tuhotaan asutuksia ja karkotetaan tuhansia ihmisiä, merkitä passiivisista kansanmurhaa. Juuriltaan tempaistujen ihmisten kulttuuri ja elinehdot eivät helposti palaa ennalleen.

Ville Ropponen kirjoitti voimalahankkeesta viime vuonna jutussa Moskovan kaavailut tulvivat yli Volgalla. Lue myös juttu Volgan vähemmistökansojen ahdinko.

Artikkeli "Hukuttaako Putin Marinmaan" on julkaistu alunperin 5.7. 2010 Fifissä.

Volgan vähemmistökansojen ahdinko

Venäjän vähemmistöt tuntevat olonsa uhatuksi, kun Moskovan politiikkaa siivittää yhä isovenäläisempi asenne. Mutta mikä rooli "islamisti-kortin" käytöllä on vähemmistöjen vaatimusten tukahduttamisessa?

Suomalaisten on joskus vaikea käsittää Venäjän monikulttuurisuutta, kun eivät venäläisetkään sitä aina näytä ymmärtävän. Venäjän 142 miljoonasta asukkaasta noin 22 prosenttia on ei-venäläisiä. Leveällä vyöhykkeellä Volgalta Uralille ja Jäämerestä Kaspianmereen usein jopa puolet asukkaista kuuluu johonkin vähemmistöön.

Moskovan politiikka on viime vuosina ajanut monen vähemmistön pelkäämään selviytymisensä puolesta. Lainsäädännön tasolla vähemmistöoikeudet ovat supistuneet. Mediassa vähemmistökieliset ohjelmat ja julkaisut vähenevät. Neuvostoajoilta tuttu arkipäivän rasismi ei-venäläisiä kohtaan on tullut takaisin.

Uusimpana huolena vähemmistöillä on joulukuussa 2007 hyväksytty koululain muutos, jonka mukaan koulut, vanhemmat ja oppilaat saavat itse päättää opetuskielestä.

Vähemmistöjärjestöjen mukaan lainmuutos on johtanut vähemmistökielten opetuksen dramaattiseen supistamiseen, koska painostus venäjän kielen käyttöön on laajaa.

Ei siis mikään ihme, että helmikuussa ensikertaa järjestetyn Venäjän Vähemmistöjen Foorumin päätöslauselmassa vaadittiin tiukasti kyseisen lain kumoamista.

Tšuvassian pääkaupungissa Tšeboksaryssa pidetyssä foorumissa näkyivät Volgan vähemmistöjen, tataarien, marien, mordvalaisten, udmurttien, tšuvassien ja baškiirien järjestöt. Foorumissa puhuivat myös jakuuttien, burjaattien, hakassien ja altalaisten edustajat Siperiasta sekä Volgan suiston nogai-tataarit.

Foorumi osoitti kuinka herkkä ja tärkeä asia äidinkielen säilyttäminen on Venäjän 30 miljoonalle ei-venäläiselle. Näyttää myös siltä, että ennen eripuraiset vähemmistöt ovat ensikertaa löytämässä yhteistä säveltä. Yhdessä ne ehkä voivat vakavasti haastaa Moskovan politiikkaa.

Vähemmistöjen kamppailu oikeuksistaan tiivistyy Volgalla, jossa Venäjän suurimmalla vähemmistöllä, viisimiljoonaisilla tataareilla on nimikkotasavaltansa. Tatarstan onnistui 1990-luvulla saamaan Moskovalta erioikeuksia. Putinin noustua valtaan Tatarstanin erioikeudet vietiin.

Taloudellinen päätäntävalta ja kerätyt verot ovat siirtyneet enemmän Tatarstanista Moskovaan.

Tataarijärjestöt ovat silti yhä aktiivisia ja ne ovat kritisoineet tatataarinkielisten koulujen sulkemista, latinalaisen kirjaimiston kieltoa ja ortodoksikirkon yrityksiä käännyttää islamilaisia tataareja.

Äänekkäimpiä tataari-aktivisteja on painostettu, kuten toimittaja Rafis Kašapovia, joka kirjoitti blogissaan "Moskovan venäläistämispolitiikasta ja vähemmistöjen nöyryyttämisestä". Kašapov sai 18 kuukauden ehdollisen tuomion ekstremismilakien nojalla 2009. Näin helpolla ei päässyt Fauzija Bairamova, Tatarstanin itsenäisyyttä ajavan Milli Mejlis -järjestön johtaja, joka tuomittiin "ekstremismistä" vuodeksi vankilaan.

Tataarijärjestöt ovat lisänneet yhteistyötä muiden Volgan vähemmistöjen kanssa, joista erityisesti marilaisilla ja mordvalaisilla on kokemusta repressiosta.

Marilaista kulttuuria on ajettu alas vuodesta 2001 lähtien, aktivisteja on pahoinpidelty ja murhattu, tuomittu vankilaan ja suljettu mielisairaalaan. Mordvassa vähemmistöjärjestöjä on painostettu ja mordvankielistä opetusta vähennetty. Ortodoksinen kirkko on hyökännyt mordvalaista luontouskoa vastaan.

Volgalla kritiikkiä on nostanut myös se että vaikka viranomaiset ovat kärkkäitä ahdistelemaan vähemmistöjärjestöjä, äärikansalliset venäläisjärjestöt toimivat yleensä vapaasti.

Tammikuussa Volgalla säikähdettiin, kun valtapuolue Yhtenäisen Venäjän johtaja ja Venäjän duuman puheenjohtaja Boris Gryžlov vaati "taloudellisesti alijäämäisten alueiden" yhdistämistä isompiin. Gryžlov ei nimennyt yhtään aluetta, mutta on arveltu hänen tarkoittaneen köyhtyneitä tasavaltoja Maria, Mordvaa ja Udmurtiaa. Näiden tasavaltojen lakkauttaminen loisi painetta myös Tatarstanin lakkauttamiseen.

Vähemmistöille nimikkoalueiden lakkauttaminen olisi kuolinisku, sillä autonomian mukana katoaisivat muun muassa vähemmistökieliä suojaavat lait, jotka on kirjattu vain tasavaltojen lakeihin, ei federaation.

Esimerkiksi komilaisenemmistöinen Permin Komin autonominen piirikunta yhdistettiin 2005 Permin lääniin, jolloin komilaiset jäivät uudella alueella vähemmistöksi. Virallisesti taloussyistä tehdyn yhdistämisen seurauksena alueella on suljettu valtaosa kominkielisistä kouluista, kulttuurikeskuksista ja kustannustaloista. Permin komilaiset aktivistit puhuvat nyt "kulttuurisesta kansanmurhasta".

Seuraava Venäjän Vähemmistöjen Foorumi on tarkoitus järjestää Baškortostanissa, jossa baškiirijärjestöt ovat viime aikoina toimineet aktiivisesti. Ne ovat pitäneet ääntä äidinkielen opetuksen alasajosta, ja Baškiirinuorten Liitto on tempaissut mielenosoituksin pääkaupungissa Ufassa.

Baškiirinuorten Liitto vaatii turvallisuuspalvelu FSB:n Baškortostanin johtajan Viktor Palaginin eroa ja median vapauttamista sensuurista.

Puolitoista vuotta sitten virkaansa tulleen Palaginin aikana Baškortostanista on alkanut löytyä valtavasti "ekstremismiä". Palaginin erityishuomion kohteena on ollut Baškiirinuorten Liitto, jonka jäseniä on pidätetty, tuomittu vankilaan ja esitetty väitteitä yhteyksistä tšetšeeniterroristeihin ja sotilaskoulutusleirien järjestämisestä. Palagin on lisäksi tukenut äärivenäläisiä järjestöjä, joiden nettisivuilla on mustamaalattu baškiireja. Tällaisten metodien käyttö on tuttua Palaginin aiemmalta työpaikalta Marinmaan FSB:n johtajana. Kotietsinnät, pidätykset sekä paikallismedian ja järjestöjen kurmutus ovat muuttuneet rutiiniksi.

"Palagin löytää ekstremismiä sieltä missä sitä ei ole miellyttääkseen esimiehiään Moskovassa ja saadakseen mitaleita, rahapalkintoja ja ylennyksen", kirjoitetaan Baškiirinuorten Liiton internet-sivujen tiedotteessa.

Ensimmäinen Baškiirinuorten mielenosoitus helmikuussa kiellettiin, mutta myöhemmin sallittiin kaksi mielenosoitusta. Mukana on ollut paljon Ufan yliopiston opiskelijoita, vaikka yliopiston johto uhkasi erottamiselle niitä, jotka osallistuvat "islamisti-ekstremistien mielenilmaukseen". Baškiirinuorten Liitto on saanut vaatimuksilleen tukea Baškortostanin kansalaisjärjestöiltä, älymystöltä ja islamilaisilta piireiltä. 13. maaliskuuta järjestetty mielenosoitus Ufassa keräsikin 1200 ihmistä, mukana myös virkamiehiä, yhteiskunnallisia vaikuttajia ja baškiirikirjailijoita.

Huolimatta Moskovan väkivaltaisesta asenteesta Volgan vähemmistöt ovat esittäneet vaatimuksiaan korostetun lainmukaisesti ja rauhanomaisesti. Tähän mennessä ei ole näkynyt merkkejä, että edes viranomaisten kovat otteet voisivat leimauttaa tilannetta Volgalla siihen suuntaan kuin Pohjois-Kaukasuksella.

Ville Ropponen

Artikkeli on julkaistu myös Fifi:ssä 23.3. 2010