Pimeys opettaa Krimillä

Pimeys on valon puuttumista. Mutta se on myös paljon muuta. Vasta Krimillä opimme ymmärtämään mitä pimeys tarkoittaa, emmekä enää ihmettele, että pimeyttä on joskus historiassa pidetty erillisenä aineena.

Jälkiteollisessa Suomessa pimeyttä torjutaan lukemattomilla eri tavoilla. Kaikkialla välkehtivät katulamput. Edes talvella pimeys ei tule kunnolla iholle halogeenien ja ostoskeskusten välkkyvalojen takaa. Kesä taas on vaaleiden öiden aikaa, jolloin pimeys korkeintaan häivähtää jossain kesämökin takana kuusikon rajassa, pitkäksi venähtäneiden illanistujaisten jälkimainingeissa.

Riippumatta vuodenajasta Krimin kaupungeissa ei ole katuvaloja, tai jos onkin, niitä ei polteta. Ja aurinko laskee aikaisin. Mainosvaloja, kimmeltäviä neonkylttejä ja taivaalle piirtyviä valonheittimiä ei niitäkään näy. Energiansäästämisen vai varojen puutteen vuoksi? Ehkä välinpitämättömyydestä tai siksi, ettei ole ollut tapana? Kuka tietää. Joka tapauksessa pimeässä kuljeskellaan

Tuntuuko nihkeältä, karmiiko peräri selkäpiitä? Ei, Krim on lygofiilin toteutunut utopia ja se myös parantaa lygofobian. Ensimmäinen termi tarkoittaa pimeyden rakastamista, jälkimmäinen pimeän pelkoa. Pimeys on perinteisesti liitetty tiedon puutteeseen, mystiikkaan, tuntemattomiin asioihin, epätäydellisyyteen ja epämoraalisuuteen, kaikkeen sellaiseen mitä järkeisuskon ja tieteellisen maailmankuvan marinoima eurooppalainen tajunta on oppinut kammoamaan.

Tarkastellaan hetki pimeyttä. Otetaan jokin pieni krimiläinen kaupunki, esimerkiksi Koktebel, ja tartutaan sitä mustista niskavilloista auringonlaskun hetkellä. Keltainen aurinko muuttaa väriään. Vajotessaan siitä tulee vihertävä, sinertävä, punertava ja viimein valkoinen haipuva pallo, joka vajoaa partaveitsenterävien vuorten taakse. Muutamat myöhästyneet säteet viistävät kallioita ja korkeimpien talojen kattoja, ja sitten se on mennyt. Jäljellä syvenevä sininen hämärä.

Tähän asti kaikki on melko miellyttävää, suorastaan esteettistä.

Parhaimmillaan hämärä on Arabatin kynnäällä hiekkatiellä, kun palaamme turkkilaislinnakkeen raunioilta Kamenskoen kylään. Vasemmalla leviää Asovanmeri kengän alla narskuvine simpukankuorirantoineen, oikealla omituinen Sivašin laguuni, jossa tuntuu kelluvan ruumiita. Pimeys tihenee minuutti minuutilta. Aivan kuin mustikkamehua kaadettaisiin paperille.

Ensin seuraa porvarillinen hämärä. Sen nimi tulee siitä, että keskiajalla käsityöläiset eli porvarit näkivät silloin vielä työskennellä. Ensimmäiset tähdet vilkahtavat taivaalla. Seuraavaksi tulee nauttinen hämärä, jolloin taivaanranta on Asovanmerellä vielä nähtävissä. Esiin tulee lisää tähtiä, joiden ansiosta entisaikojen merenkulkijat pystyivät hämärän tällä asteella jo käyttämään sekstanttia. Ennen pimeyttä koittaa vielä astronominen hämärä, jolloin ilmassa viipyy yhä häivähdys valon kajoa. Krimillä pimeys ei tule hiipien, kuten pohjoisessa, vaan nopeasti. Se tulee mustana aineena sataen. Edellä kuvattu hämärän syventyminen vie vain kymmenen minuuttia.

Pimeys tunkeutuu maisemaan vieraina ajatuksina. Ohi ajavien autojen kiilusilmät tuntuvat hujahtelevan tuon tuosta lähempää. Keitä autoissa istuvat ihmiset ovat? Entä jos jokin autoista äkkiä pysähtyy ja sen metallikuoren sisältä pusertuu ulos tuntemattomia olentoja?

Tällaisissa ajatuksissa on kyse pimeyteen tottumattomasta tajunnasta. Pimeyteen ei tule suhtautua kuten hiilikellariin, jonka tunnelmassa kukaan ei uskalla kääntää valokatkaisijasta - ties mitä nousisi esiin - vaan odotetaan aamua, joka ikkunasta valuessaan poistaa epävarmuuden. Ei, pimeyteen tulee suhtautua toisin.

Palataan Koktebeliin. Kaupunki ei hiljene tai pysähdy, kun huppu on vetäisty katujen peitoksi. Krimiläiset kaupungit eroavat tässä radikaalisti länsimaailman kaupungeista, joissa ihmiset kerääntyvät lamppujen alle kuin kärpäsparvet, ja valottomat kujanteet hiljenevät ja tyhjenevät nopeasti. Koktebelin pimeydessä ihmiset jatkavat askareitaan aivan samoin kuin päivälläkin, niin kuin kaduilla yhä olisi valoisaa. Elintarvikekaupan ovet käyvät, mennään ja tullaan. Pojat ja tytöt siemailevat olutta pusikossa, nauru pyrskähtelee. Ravintoloissa soi musiikki.

Koktebelissa ei ole varaa pelätä. Pimeys suojaa. Sen ymmärtää parhaiten, kun vastaan tulee täti varustettuna voimakkaalla halogeenilampulla - ei sellaisia täällä kukaan käytä. Täti on majakka illassa, paremminkin karuselli, räikeä kuin bordelli, kuka tahansa näkee hänet satojen metrien päähän, kun taas hän ei erota ketään ennen kuin metrin päästä, sillä niin pimeää on.

Kun on viettänyt joitakin öitä Krimillä niin alkaa ymmärtää, että pimeän tuomitsemisessa on kyse vain siitä, että pimeys on sähkömagneettisen spektrin ihmissilmälle näkymätön osa: näköaistiin urautunut länsimainen ihminen tuntee silmitöntä kauhua joutuessaan tilaan, jossa ei pysty kontrolloimaan ympäristöään näköaistinsa avulla. Ja kuitenkin on kyse varsin nuoresta ilmiöstä: öiden laajamittaista laimentamista sähkövalaistuksella on harrastettu korkeintaan 30-40 vuotta ja vain rajoitetussa osassa maailmaa.

Aistit sopeutuvat uudelleen varsin nopeasti, mutta kestää useita öitä ennen kuin länsimaisen ihmisen hermojärjestelmä sopeutuu. Sen tapahduttua näköaistin lisäksi kuulo-, haju-, maku- ja tuntoaisti avautuvat vastaanottamaan pimeää.

Krimiläinen pimeys on pimeässä kulkemaan oppineiden ihmisten pimeyttä, jossa yksikään kulkijoista ei kompastu tai törmää toisiinsa. Sattuessaan kadulla vastatusten tutut pysähtyvät erehtymättä vaihtamaan kuulumisia, vaikka mitään ei näy. Ihmiset tunnistavat toisensa vaistomaisesti, muuten kuin näöstä. Pimeässä kulkijat kiertävät tottumuksesta jokaisen kuopan tiessä, tunnistavat oikean kadunkulman ja numeron ja osaavat unissaankin kotiin. Pimeässä tuleee luottaa ihmisiin ja maamerkkeihin.

On luotettava täydellisesti, kun vieras tumma hahmo lähestyy etuoikealta pimeyden seasta, eikä se ole ensi alkuun muuta kuin muodoton möhkäle. Pian muodottomuus selkiintyy vanhaksi hymyileväksi sedäksi, joka tervehtii ja ohittaa teidät matkallaan kaupalle ostamaan piipputupakkaa. 

On luotettava täydellisesti tai jäätävä kotiin.

Krimin pimeässä varjot eivät merkitse murhaajaa. Ryöstäjä ei seiso ääneti porttikongiin sulautuneena, vaan jos hän on tullakseen, hän tulee kadulla vastaan kirkkaassa päivänvalossa, tervehtii kohteliaasti ja vie kaiken. Näinhän se menee meilläkin. Me eroamme krimiläisistä vain siinä, että krimiläiset tietävät tämän, me emme tiedä. Tai emme halua uskoa. Uskomme sen sijaan pimeän pelkoon, median lietsomiin uhkakuviin, lapsuudesta kumpuaviin kummitustarinoihin, jotka pitävät meidät pimeällä neljän seinän sisällä, ostoskeskuksesta toiseen suhahtavissa kulkuvälineissä, kontrolloidussa, ennakoidussa, tutussa sähkövalon rakentaman järjestyksen maailmassa, tai niin me luulemme. Samalla olemme jatkuvasti tarkkailun alaisena. Emme ymmärrä, että pimeys on myös vapautta. Vapautta kulkea ilman jatkuvaa havaitsijaa, ketä tahansa, tahoa joka merkitsee ylös askeltemme suunnan, frekvenssin ja päämäärän, viitoittaa tiet ja merkitsee ne valmiiksi nopeusmerkein, varoituskolmioin, pysähdyskyltein ja umpikujan osoittimin.

Pimeässä kulkeminen on vierauden pelon voittamista.

Krimillä pimeyttä on vielä mahdollista hengittää. Sitä voi kosketella, katsella, kuunnella ja kiertää kuin kuumaa puuroa. Pimeässä tuoksuu torien viikuna, korianteri ja portviini, vahva sikari, hajuvesi "Skyyttien kulta", käymälä ja veri, joka aivan äsken, 50 vuotta sitten, valui kiveykselle. Aallot loiskuvat portaita vasten, vesi nousee tiettyinä öinä rintaan asti, mutta ei koskaan ylemmäs.

Pimeys on levollista ja mietteliästä, unet tulevat lähemmäksi ja palaavat värillisiksi. Pakonomainen tekemisen tarve, kiire ja hektisyys imeytyvät pois. Krimin pimeän sisällä Eurooppa yhtyy nautinnollisesti Aasiaan.

Ville Ropponen

Essee on ilmestynyt Ville Ropposen ja Natalia Deviatkinan matkakirjassa Krimin niemimaa (Savukeidas 2010)

Maa suurvaltojen puristuksessa

Ukrainan historia

Johannes Remy

Kustantaja: Gaudeamus

Ilmestymisvuosi: 2015

Laji: Tietokirjat, historia

Entisen Neuvostoliiton maiden historiasta on kirjoitettu vähän suomeksi. Ukrainankin historiasta on aiemmin ollut saatavilla vain Kasjanovin ja Pilipenkon kapoinen Ukrainan historia (1997).

Jo nykyisen Ukrainan konfliktin käsittämiseksi tieto historiasta on tärkeää. Johannes Remyn Ukrainan historialle on tilausta. Remy on Helsingin yliopiston Itä-Euroopan historian dosentti. Ukrainan historia on perusteos, eikä siinä ole pyritty perkaamaan kaikkia aihepiirejä. Paikkaansa teos silti puolustaa.

Menneisyys on kummitellut nyky-Ukrainassa ja historiantulkinta on poliittisen kiistelyn aihe.

Remyn mukaan Ukrainan syvä alueellinen jako on estänyt poliittisen järjestelmän kunnollisen kehittymisen nykyisen itsenäisyyden aikana.

Tämä jako pohjaa historiaan. Kyse on paljolti itä-länsi-suuntaisista voimista. Ulkovallat ovat viipaloineet Ukrainaa, ja maan itsenäisyysjaksot ovat jääneet lyhyiksi. Krimin historia on kulkenut melko erillään.

Myös nykyisen konfliktin taustalta löytyy osin Ukrainan aluejako. Historia on töräytellyt torvea lisäksi osapuolten retoriikassa.

Kiovan Rus, jota sekä Ukraina että Venäjä ovat pitäneet oman valtiollisuutensa alkumuotona, syntyi 800-luvulla. Mongolien hävitysretkien jälkeen 1400-luvulla läntinen Ukraina lankesi Puola-Liettualle, itäinen Ukraina Moskovan Venäjälle.

Jako säilyi pääpiirteissään toiseen maailmansotaan asti. Länsi-Ukrainassa vallanpitäjäksi vaihtui 1700-luvulla Itävalta. Yksikään isäntävaltio ei pitänyt ukrainalaisia itsenäisenä kansana. Venäjällä Ukraina nähtiin "Vähä-Venäjänä".

Ukrainan hajautuminen eri valtakuntiin ja kulttuuripiireihin vaikutti kansalliseen identiteettiin, asukkaiden pääkieleen ja uskontoon. Idässä ollaan ortodokseja, lännessä katolisia tai uniaatteja.

Ukrainan puhujia löytyy yhä eniten lännestä. Puolet 46 miljoonasta ukrainalaisesta puhuu pääkielenään venäjää, valtaosa heistä asuu idässä ja Krimillä. Yleisesti puhutaan myös sekakieltä, suržykia.

Krimillä hallitsivat tataarikaanit aina vuoteen 1783, jolloin Venäjä valloitti niemimaan.

Asetelma oli vallankumoussodissa 1917–21 samantyyppinen kuin nyky-konfliktissa. Ukraina itsenäistyi ensi kerran, mutta Itä-Ukrainasta löytyi tukea myös bolševikeille. Ukraina hävisi sodan puna-armeijalle, ja maa liitettiin Neuvostoliittoon; Länsi-Ukraina yhdistettiin Puolaan.

Stalinin toimeenpanema pakkokollektivointi ja sitä seurannut nälänhätä "holodomor", poliittinen terrori ja toinen maailmansota runtelivat Ukrainaa. Sodan jälkeen Länsi-Ukraina lankesi Neuvostoliitolle.

Venäjä on nimitellyt Ukrainan nykyhallitusta "banderalaiseksi". Nimitys viittaa toisen maailmansodan nationalistijohtajaan Stepan Banderaan. Ukrainalaisnationalistien armeija UPA taisteli saksalaisten rinnalla neuvostojoukkoja vastaan, välillä myös saksalaisten ja puolalaisten kanssa.

Nyky-Ukrainassa on kaavailtu Banderan korottamista vapaussankariksi.

Neuvostoaika merkitsi Ukrainalle teollistumista ja venäläistymistä. Vuonna 1954 Krim päätettiin yhdistää Ukrainaan. Syyt olivat taloudellisia.

Ukrainan itsenäistymisen 1991 jälkeen maan kehitys on ollut kompastelevaa, talousvaikeuksia ja poliittista ailahtelua. Demokraattiset ja autoritaariset jaksot ovat vuorotelleet.

Oppositio on ollut usein vahva. Ensi kerran ukrainalaiset nousivat katuprotesteissa vallanpitäjiä vastaan niin sanotussa oranssikumouksessa vuonna 2004.

Presidentti Janukovitšin vastainen Maidanin kumous viime vuonna johtui ukrainalaisten halusta vankistaa Venäjän sijaan yhteistyötä EU:n kanssa.

Kumouksella oli sosiaalisiakin päämääriä, kuten autoritarismin, suurliikemiesten vallan ja korruption vähentäminen sekä syvien tuloerojen tasoitus. Näitä päämääriä Remy ei käsittele.

Nähtäväksi jää miten uudet vallanpitäjät pystyvät uudistamaan maata. Ongelmista huolimatta Ukrainan demokratia on ollut vahvempi kuin useimpien muiden entisten neuvostosavaltojen.

Maidanin kumouksen jälkeen Venäjä miehitti Krimin, Itä-Ukrainan separatistit nousivat kapinaan ja Venäjä tunkeutui Ukrainaan.

Vallankumouksessa vaikuttivat vahvasti länsiukrainalaiset kansallismieliset, jopa äärinationalistiset voimat. Nyt viimeksi mainitut ovat Remyn mukaan menettäneet suosionsa. Itä-Ukrainassa taas on ollut historiallisesti enemmän venäläismielisyyttä.

Ukrainan kotoperäiset ristiriidat ovat vakavia, mutta ne tuskin olisivat johtaneet sotaan, jollei Venäjä niin olisi halunnut, kirjoittaa Remy.

Ville Ropponen

Kirjoittaja on entisen Neuvostoliiton alueisiin perehtynyt tietokirjailija ja esseisti.

Kritiikki on ilmestynyt Helsingin Sanomissa 15.3.2015.

Runoilija ja Krim, tasapaino ja järkkyminen

Ville Ropponen

I.

On kirjailijoita, joilla on erityinen suhde tiettyyn paikkaan. Ensinnä tulee mieleen Kafkan Praha, Joycen Dublin ja Dostojevskin Pietari. Osip Mandelštamille erityiseksi tilaksi muodostui Krim. Niemimaa veti häntä vastustamatta puoleensa.

Runoilija oli Krimin kulttuurihistorian lumoissa – se tuntui tarjoavan yhteyden klassiseen Eurooppaan. Ja kuitenkin Krimistä tuli hänen elämässään kahdesti myös paikka, joka vetäisi hänet keskelle nykyhetken nevaa. Ensimmäisellä kerralla oli tehtävä valinta Neuvosto-Venäjältä lähtemisestä tai jäämisestä. Toisella kerralla oli erilaisen valitsemisen paikka, ja lopulta epäpoliittisen runoilijan oli pakko lähettää viesti aikakaudelle.

II.

Runoilijana Mandelštam on vaikean maineessa. Hän ei pyrkinyt ottamaan huomioon minkäänlaista ”keskivertolukijaa”, ei koettanut tulla ymmärretyksi, vaan katsoi lukijan vertaisekseen, joka ymmärtäisi häntä, puhui hän miten vaikeasti tahansa. Poikkeuksia säännöstä ovat muutamat kantaa ottavat runot, jotka ovat viestejä aikalaisille.

Mandelštam kritisoi usein ”valmiin ajatuksen kääntäjiä”. Hän erotteli ne, jotka vain käyttävät runon muotoa ajatuksen ilmaisemiseen, oikeista runoilijoista. Hän arvosteli myös ”keksittyjä sanoja”. Mandelštamin näkemyksen mukaan runous ei ollut, eikä voinut olla rationaalista ajatusten pyörittelyä, nokkeluutta tai sanojen tietoista yhdistelyä, vaan mukaan tarvittiin aina esitietoista ja tunnepitoista prosessointia, valveunta.

Mandelštamin runoissa sanoilla on monesti merkityksiä, jotka poikkeavat suuresti sanakirjamerkityksistä ja ovat lähes runoilijan henkilökohtaisia merkityksiä. Esimerkiksi tunnetussa runossa, ”Keskiyö Moskovassa. Pramea buddhalainen kesä” (1931), viittaus buddhalaiseen kesään juontuu siitä, että filosofi Vladimir Solovjovin tapaan Mandelštam mielsi ”buddhalaisuuden” barbaarivaunujen sotaretkeksi.

Johtuen runsaasta viittauskertymästä ja kirjallisuussitaateista Mandelštamin runoja on harvoin luettu elämänkerrallisuuden kautta. Kuitenkin myös tämä lukutapa on mahdollinen – ja siihen viittaa myös runoilijan vaimo Nadežda Mandelštam elämänkertateoksessa Ihmisen toivo (1972, suom. Esa Adrian). Kuten kaikki kirjailijat myös Mandelštam otti runoihinsa aineksia omasta elämästään.

III.

Kaikki johtui Krimistä. Matkustaessaan niemimaalle ensi kertaa 1910-luvulla Mandelštam oli runoja lehdissä julkaissut romaanisen filologian opiskelija. Hän oli opiskellut Pietarin lisäksi Keski-Euroopassa. Runoilijan kirjalliset suosikit löytyivät Aleksander Puškinin, ehkä ranskalaisimman venäläisen kirjailijan lisäksi Italian antiikista ja keskiajalta. Hän innottui Ovidiuksesta ja Dantesta. Myös Villon, Verlaine, Rimbaud ja Baudelaire kiehtoivat.

Asuessaan kesävieraana monitaiteilija Maksimilian Vološinin huvilalla Koktebelissa Mandelštam vaikuttui Krimin kulttuurisista kerrostumista. Niemimaalla oli paljon antiikin ajan raunioita – kreikkalaiset, roomalaiset ja bysanttilaiset olivat aikoinaan pitäneet sitä hallussaan. Venäläisille kirjailijoille Krim olikin pitkään ollut paikka, joka toi eniten mieleen klassisen Euroopan. Venäläisessä romanttisessa runoudessa Krim näyttäytyy pastoraalisena maisemana, Arkadiana, jossa luonto on jylhää mutta hempeää, ja rakastavaiset hetken onnellisia.

Myös Mandelštam etsi Krimiltä aluksi muinaista Tauriaa, Venäjän ja helleenisen maailman kohtauspintaa. Mustanmeren kautta syntyi yhteys Kaukasukselle ja Välimerelle ja sitä tietä Mandelštamille tärkeään Italiaan. Tämä kaikki merkitsi runoilijalle eurooppalaisen kulttuurin kehtoa.

Mandelštamille olennaisinta oli kirjoittautuminen mukaan kulttuuriperimään, historialliseen muistiin. Metodistikristityksi kääntyneenä juutalaisena hän haeskeli Krimiltä lisäksi Juudeaa – myös juutalaiset olivat aikanaan vaikuttaneet Krimillä.

Mandelštamin isäntä, omalaatuinen Vološinin asusteli puolipysyvästi tataarien pyhän Karadagvuoren alarinteellä ja pyrki runoissaan tulkitsemaan Krimin kulttuurihistoriaa uusiksi. Hän myös maalasi ikkunastaan avautuvasta maisemasta loputtomasti eri muunnelmia. Ennen ensimmäistä maailmansotaa Vološinin luona kävi jatkuvasti vieraisilla Venäjän taiteellisen avantgarden huippunimiä. Huvilasta tuli eräänlainen kulttuurikeskus. Tämä oli venäläistä fin de siècleä. Keskustelut jatkuivat läpi yön ja vieraat toteuttivat erilaisia roolileikkejä, esiintyivät muinaisten egyptiläisten asuissa ja lausuivat tauotta runoja. Esimerkiksi Marina Tsvetajeva tapasi tulevan miehensä Sergei Efronin 18-vuotiaana Koktebelin rannalla.

Ei ole vaikea ymmärtää, miksi tuon ajan muistikuvissa Krim näyttäytyy tasapainon ja kulttuurin saarekkeena keskellä epävarmaa ja vulgaaria todellisuutta.

IV.

On tuskin sattumaa, että Venäjän sisällissodan aikana Mandelštam matkusti Moskovasta juuri Krimille. Alue oli tuolloin valkoarmeijan hallussa. Runoilija asettui talveksi 1919–1920 Feodosiaan.

Lokakuun 1917 vallankumouksen jälkeen Mandelštam kävi jatkuvaa henkistä painia ”aikakauden” kanssa. Runoudessaan hän koetti ratkaista suhdettaan bolševikkidiktatuuriin. Sisällissodan aikaisissa runoissa Mandelštam käsittelee toistuvasti kysymystä eurooppalaisen kulttuurin kohtalosta. Tueksi aikakauden sekasortoa vastaan näyttää asettuvan ikuisen paluun kierre. Krim assosioituu runoissa ikuisen paluun keskuksessa sijaitsevaan paikkaan ajan ulkopuolella. Se on levon ja tasapainon alue, joka tuo mieleen antiikin ihmisten käsityksen muinaisesta ”kulta-ajasta”.

Mandelštamin krimiläis-helleenisten runojen tärkeimpiä on ”Niin pitkään ja hitaasti kultainen hunajavirta” (1917). Runo alkaa kuvalla pullosta noruvasta hunajasta, pysähtyneen ajan symbolista. Ympäröivä maailma näyttäytyy kaaoksena, ”kaikkialla Bacchusta palvotaan, maailmassa/ on vain vartijoita ja koiria” (s.65), mutta Tauriassa on rauha, ”Hellaan jalo taito” (s.65). Seisahtumiseen liittyy kodikkuus: ”tuoksuu etikka, maali ja kellarintuore viini” (s.65). Runon päättävässä avarassa kohtauksessa kysytään missä on Iasonin kultainen talja eli mistä kaukaa harharetkeläinen voisi löytää kulttuurin ja onnen. Runon lopuksi toinen merille eksynyt, Odysseus, palaa ”aikaa ja avaruutta täynnä” (s.66). Mandelštamin näkemys on tässä vaiheessa vielä myönteinen: sekasorron jälkeen saattaisi koittaa uusi kulttuurikausi.

Mandelštamia kiehtoi myös Krimin tataarilainen, aasialainen historia. Runossa "Feodosia" (1920) satamakaupunki on itämaisten vaikutteiden kyllästämä: ”satamassa palavat turkkilaisten lippujen unikot”, kaduilla liikkuvat ”kyömynenäisten vaeltajien hahmot” (s.184). Runon tunnelma on värikäs ja energinen, kulttuurin versoja tunnutaan etsivän nyt islamilaisesta maailmasta. Silti runossa häivähtää myös murhe ja uhka: ”tuuli vie pois kultaisen siemenen /se ei palaa” (s.184), ”koirat viedään vankikoppimaisissa vankkureissa” (s.184) ja ”basaarin raivotarten keskellä kylmäverinen / monumentaalinen panssarilaivan kokki” (s.184). Viimeinen katkelma on paljastava, kun muistaa, että sittemmin Mandelštam käyttää sanaa ”monumentaalisuus” kuvaamaan ihmisille vihamielisiä ilmiöitä, jotka rakentavat historiallisen suuruutensa yksilön mitätöimiselle ideologian nimissä. Myöhemmin runossa ”amiraalit kovissa kolmikolkkahatuissaan/ koettavat muistella Šeherazaden unta” (s.185). Runo loppuu kaipauksen sävyihin, jotka samalla tunnustavat eri kulttuurien yhteismitallisuuden: ”Cmirna ja Bagdad eivät ole kaukana, / vaikka vaikea on uida, tähdet kaikkialla samat” (s.185).

Krimillä vallankumoukseen epäilevästi suhtautuva Mandelštam pohti pitkään lähtöä Venäjältä. Lopulta hän päätti jäädä. Vaikuttiko tähän ehkä se, että kenraali Wrangelin vastavakoilu pidätti hänet? Wrangelilaiset epäilivät runoilijaa bolševikkiagentiksi. Kuka tietää, mutta vapauduttuaan Mandelštamin karisti Krimin pölyt kiireesti jaloistaan ja purjehti laivalla Mustanmeren yli Batumiin. Muutaman vuoden viiveellä hän palasi Tiflisin kautta pikkuhiljaa Moskovaan, jonne monet tiet tuntuivat vievän.

V.

Taiteilijat, jotka eivät avoimesti julistaneet tukeaan kommunistiselle puolueelle, joutuivat 1920-luvulla koko ajan hankalampaan asemaan. Totalitarismin voitettua Neuvostoliitossa Mandelštam puolusti taiteen riippumattomuutta ja kulttuurisen jatkuvuuden merkitystä. Hän pohti, onko humanismilla sijaa uudessa yhteiskunnassa. Runoilija kritisoi myös edistyksen ideaa, evoluutio-oppia ja teknologisen täydellistymisen teoriaa. Hänestä kirjallisuus ei ”kehittynyt”, vaan vain muuttui. Jotkut menneisyyden kirjailijat olivat ajankohtaisempia ja todempia kuin nykyiset. Mandelštamin pohdinta klassisen runouden vallankumouksellisuudesta haastaa neuvostokulttuurin ”ajankohtaisuuden” vaatimukset.

 ”Ei ole mitään kirjallista konetta, eikä päämäärää, jonne pitäisi laukata muita nopeammin” hän kirjoittaa esseessä Sanan luonnosta (1921–1922, s. 62). ”Edistyksen” mekaanisen liikkeen vastapainoksi Mandelštam asettaa orgaanisen, luonnonmukaisen liikkeen, jossa kehityksen sijaan olennaista on periytyvyys.

Muutamissa esseissä Mandelštam arvostelee neuvostovaltaa suoremmin. Berliinin emigranttilehdissä ilmestyneissä teksteissä Ihmisvilja (1922) ja Humanismi ja nykyaika (1923) hän kirjoittaa, että kansa on viljaa, jota jauhetaan ja leivotaan leiväksi. Mandelštam puhuu aikakausista, jotka eivät rakenna ihmistä varten, vaan käyttäen ihmisiä materiaalina. Hän viittailee muinaisen Assyrian kansanmurhaan ja Egyptin despotismiin.

Mandelštam varoittelee kääntymästä pois eurooppalaisesta kulttuurista. Hän kritisoi messianismia. Essee Humanismi ja nykyaika kuvaa miten monumentaalinen jättiläismäisyys murskaa yksilön. Essee päättyy vielä idealistiseen loppunousuun, mutta vain vuotta myöhemmin Mandelštam oli jo paljon pessimistisempi.

Yritettyään henkistä tilinpäätöstä aikakautensa suhteen Mandelštam vaikeni runoilijana lähes viideksi vuodeksi 1926–1930. Vaikenemiseen vaikuttivat ilmanalan kylmenemisen lisäksi runojen julkaisuvaikeudet, sillä Mandelštam kirjoitti kyllä proosaa, esseitä ja kirjallisuuskritiikkiä sekä venäjänsi ulkomaista runoutta. Proosateoksissaan Ajan kohina (1925) ja Feodosia (1925) hän hyödyntää henkilökohtaisia aiheita, kuten muistojaan lapsuudesta ja sisällissodan vuosilta. 

Egyptiläinen postimerkki (1928) taas on esimerkki proosatyylistä, joka lähenee Mandelštamin runoutta. Jokainen sana on äärimmäisen kuormitettu; metaforat ovat omintakeisia, kerrostalomaisia; kuvien ja kohtausten välit on leikattu mahdollisimman pitkiksi. Kirjailija kääntyy nälkäisenä kulttuuriperinteen puoleen. Kuten monessa runossa aiemmin, proosassa keskeistä on pienen ja haavoittuvan kivulias yhteentörmäys suuren ja kauhistuttavan kanssa.

 Vuonna 1929 yhteentörmäyksiä oli tullut tarpeeksi. Tuona vuonna ilmestyneessä satiirissa Neljäs proosa runoilija viimein uskaltaa myöntää vastavirtaan ajattelunsa, eikä se enää pelota häntä.

Mandelštamin runolliset lukot avautuivat Pravdan päätoimittajan Nikolai Buharinin järjestämällä matkalla Georgiaan ja Armeniaan. Runouden kuiva kausi päättyi, kun Mandelštam alkoi tuntea rinnassaan ”Kolkhiksen kumahdukset” eli yhteyden historian ja kulttuurin maailmaan.

Yhteys maailmankulttuuriin oli arvossaan nuoressa neuvostovaltiossa, jossa ulkomaille matkustaminen oli vaikeutunut. Myöhemmin 1960-luvulla Joseph Brodsky kuokki samoin esiin eurooppalaista kulttuuriperimää Kaliningradin raunioiden alta.

Mustanmeren itäpuolella Mandelštam aisti alkukristillisyyttä. Jälleen hän etsi myös yhteyttä Juudeaan. Armeniasta tuli Mandelštamille ”Juudean maan nuorempi sisar”, kuten hän kirjoittaa teoksessa Matka Armeniaan (1933, s. 128). Juutalainen perinne nousi runoilijalle jälleen tärkeäksi. Samalla tavoin hän ammensi keskiajan italialaisilta runoilijoilta Dantelta, Petrarcalta ja Ariostolta, kulttuuriarvoja ja tasapainoa moraalista rappiota ja yhteiskunnallista väkivaltaa vastaan.

Mandelštam alkoi olla valmis hyväksymään hirvittävän totuuden ajastaan. Mahdollisesti hän myös valmistautui amok-juoksuun aikakautta vastaan ”kirjallisen hylkiön” roolissa. Rooli ei ollut runoilijalle täysin uusi. Jo nuorena, muualta tulleena juutalaisena, hän oli tuntenut olevansa Pietarissa kuin raznotšinets, 1800-luvun epäsäätyinen intellektuelli. Vastaavassa roolissa oli ollut Mandelštamin mielirunoilija Dantekin aikoinaan. Mandelštamin tunsi itsensä heidän perillisekseen.

VI.

Mandelštamin palatessa syksyllä 1933 lomamatkalta Moskovaan, oli sokeus hänen osaltaan lopullisesti päättynyt. Runoilijan hermot olivat äärimmäisen kireällä, eikä hän kirjoittanut mitään ennen marraskuuta. Juuri ilmestyneestä Armenia-kirjasta ilmestyi kielteinen arvio, ja Mandelštamia vaadittiin irtisanoutumaan teoksesta.

Marraskuussa Mandelštam erosi kirjailijaliitosta ja kirjoitti epigrammin Stalinille. Hän alkoi lukea satiirista runoaan illanistujaisissa. Ystävät puhuivat Osipin tulleen hulluksi, runoa kutsuttiin kuudentoista rivin kuolemantuomioksi.

Runossa puhutaan ”Kremlin vuoristolaisesta”, joka ”takoo ukaaseja kuin hevosenkenkiä: yhdelle / nivusiin, toiselle otsaan, kolmannelle ohimoon, neljännelle silmään” (s.34). Stalinia pilkataan sumeilematta. Häntä kutsutaan kriminaalijohtajaan viittaavalla nimellä ”malina” (ven., sananmukaisesti ”vatukka”) kuin muistumana ajoista, jolloin Stalin salanimellä ”Koba” järjesteli pankkiryöstöjä Kaukasiassa kerätäkseen varoja bolševikkien kassaan. Runon loppusäe: ”kuinka lavea onkaan osseetin rinta” (s.34) irvailee Stalinin syntyperää, olihan isä aurinkoinen kotoisin Gorin kaupungista Etelä-Ossetian rajalta ja lienee saanut isänsuvustaan osseettiverta.

Mandelštam oli saapunut tilaan, jossa Stalin-runon ensisäettä lainaten ”elämme tuntematta maata jalkojemme alla” (s.34). Mistä oli kysymys? Mikä oli saanut runoilijan heittäytymään tekoon, joka Boris Pasternakin sanoin ei ollut kirjallisuutta, vaan itsemurhan akti?

Nadežda Mandelštamin mukaan kyse oli kevään 1933 kokemuksista Krimillä.

VII.

Sinä vuonna talvi väistyi myöhään. Pellot ja laaksot olivat vasta vähän aikaa sitten kuivuneet, kun Mandelštamit matkustivat Krimille toukokuussa 1933. Perillä tuttavien luona Staryi Krymin pikkukaupungissa Osip Mandelštam kirjoitti runon.

Kylmä kevät. Nälkäinen Staryi Krym,

kuten oli Wrangelin aikaan – siihen Krim on yhä syypää.

Paimenkoirat pihalla, paikatut rääsyt,

samanlainen harmaa, pureva savu.

Yhä samoin hajamielisesti kaunis maisema –

puut, lehdet nupuillaan

seisovat, kuin muukalaiset, ja herättää sääliä

eilisen tyhmyydellä koristettu manteli.

Luonto ei tunnista omia kasvojaan.

Ja pelottavat varjot Ukrainan, Kubanin...

Ja huopatossuissa nälkäiset kyläläiset

porttiaan vartioivat, koskematta kahvaan...

Tämä yksi Mandelštamin poliittisesti suorimmista runoista merkitsi lopullista silmien avautumista neuvostovaltion todellisuudelle.

Surkuhupaisaa kyllä runoilijan pidätyksen yhteydessä keväällä 1934 turvallisuuspoliisi NKVD käytti juuri tätä runoa esimerkkinä ”maatalouden sosialistisen rakennustyön mustamaalaamisesta”.

Mandelštam ei ollut poliittinen runoilija, mutta akmeistina hän oli uskollinen maalliselle ja konkreettiselle. Hän torjui yliluonnollisen, käsitteellisen hämäryyden ja metafysiikan. Tärkeintä oli etiikka ja yhteiskunta. Hänelle runous merkitsi aina yhteiskunnallista tapaa puhua ihmisten asioista, sillä runoilija elää ihmisten parissa ja jakaa näiden kohtalon. Runoilija ei puhu ”ihmisten puolesta”, vaan näiden kanssa.

Runo kasvaa järkytyksestä, jonka Mandelštam koki törmättyään pakkokollektivisaatioon ja kulakkikampanjaan. Toki Mandelštamit tiesivät Kubanilla, Ukrainassa ja Krimillä keväällä 1933 vallitsevasta elintarvikepulasta – he toivat lomalle mukanaan kuukauden annoksen leipää ja ryynejä. Perillä todellisuus kuitenkin shokeerasi.

Runon viittaus tunnistamattomiin joukkioihin tarkoittaa kulakkikampanjan uhreja, jotka kiertelivät kerjäämässä tai ryöstämässä ruokaa – siksi paikalliset vartioivat porttejaan yötä päivää. Ruokaa ei kaupungissa juuri ollut. Toreilla myytiin vain vihannesten lehtiä, etanoita, sieniä ja maitoa. Kaupat ja ravintolat olivat kiinni. Vain eliitti sai ruokaa pimeästi tiskin alta ja salaravintoloista.

Myöhemmin kesällä 1933 Mandelštamit kiertelivät Krimillä. He törmäsivät yhä uusiin Stalinin kampanjoiden uhreihin. Jaltalla he halusivat tavata tuttua konekirjoittajaa, mutta miestä ei löytynyt. Koko perhe oli passitettu leirille.

Runon maininta kenraali Wrangelista ei ole Mandelštamin omakohtainen muisto, vaan viittaus syyllisen rankaisemiseen, koston motiiviin. Runoilija päätteli aivan oikein, että pakkokollektivisointi kohdistettiin erityisesti paitsi bolševikkivaltaa vastustaneisiin ukrainalaisiin talonpoikiin ja kubanilaisiin kasakoihin (”Pelottavat varjot...”) myös Krimiin, joka oli vastavallankumouksellisen valkoarmeijan viimeinen pesäpaikka sisällissodassa.

Runon toisen säkeistön alussa tunnutaan muistelevan nuoruuden päiviä Krimillä, ”hajamielisesti kauniissa maisemassa”. Seuraavaksi maisema näyttää vääristyvän tunnistamattomaksi. Lopuksi Mandelštam ironisoi omaa sokeuttaan viitaten sukunimeensä, ”eilisen tyhmyydellä koristettu manteli(puu)” (ven. ”mindal'”).

Kirjoittaja on kirjailija-toimittaja ja kriitikko

Mandelštamin runon ”Kylmä kevät. Nälkäinen Staryi Krim” sekä runon ”Feodosia” katkelmien suomennokset Natalia Deviatkina & Ville Ropponen. Alkuteos Osip Mandelštam: Izbrannye stihotvorenija, Olma Press, Moskva 2000.

Mandelštamin runojen ”Niin pitkään ja hitaasti kultainen hunajavirta” ja Stalin-epigrammin katkelmien suomennokset Marja-Leena Mikkola teoksessa Kivitauluoodi (Tammi 1997).

Mandelštamin esseet on suomentanut Jukka Mallinen teoksessa Keskustelu Dantesta (Savukeidas 2011).

Nadežda Mandelštam: Ihmisen toivo (Otava 1972, suom. Esa Adrian).

Essee on ilmestynyt myös Kritiikki X -lehdessä (kevät 2014).

Krimin tataarit vaativat oikeuksiaan

Krimin tataarit järjestävät ensi viikolla oman kansanäänestyksen asemastaan. He eivät kuitenkaan ole kokonaan torjuneet yhteistyötä Krimin uuden hallinnon kanssa.

VILLE ROPPONEN

Krim on nyt virallisesti liitetty Venäjään. Niemimaalla elää silti yhä vähemmistö, joka vastustaa liitosta: Krimin tataarit. Tataarien Kurultai eli kansalliskokous vaati viime kuun lopulla vähemmistölle autonomiaa. Vaatimuksessa jätettiin täsmentämättä minkä valtion yhteydessä autonomiaa vaaditaan.

Tataarit aikovat järjestää ensi tiistaina eli 15.4. oman kansanäänestyksen asemastaan Krimillä. Alueen kahdesta miljoonasta asukkaasta tataareja on noin 300 000.

Krimin uusi valta on houkutellut tataareja puolelleen lupaamalla heille viidesosan hallintoviroista ja tataarille virallisen kielen asemaa. Nämä ovat oikeuksia, joita Ukraina ei ikinä myöntänyt. Mutta tataarit eivät oikein luota Venäjään. Heillä on karvaita kokemuksia Krimin äärivenäläisistä kasakkajärjestöistä.

Taustalla on myös toukokuun 1944 pakkosiirto: neuvostodiktaattori Josif Stalin karkotti tataarit Krimiltä Keski-Aasiaan syytettynä yhteistyöstä natsien kanssa. Viime aikoina Krimillä on liikkunut huhuja uudesta pakkosiirrosta. Tataaritalojen oviin on piirrelty rukseja – vanhoja tataareja tämä muistuttaa keväästä 1944.

Tataarien keskusjärjestö Mejlisin mukaan 16.3. järjestetetyssä kansanänestyksessä Krimin Venäjään liittymisestä äänesti vain kolmannes asukkaista; valtaosa tataareista boikotoi äänestystä. Krimin hallinnon mukaan äänestäneitä oli yli 80 prosentia. Tataarit sanovat heillä olevan hallussaan todisteet huijauksesta.

Mejlis on kansalaisjärjestö, sillä Ukraina ei myöntänyt sille poliittisen puolueen tai elimen asemaa, vaikka se käytännössä edustaakin valtaosaa Krimin tataareista.

Tuen hakemista sekä myönnytyksiä

Mustafa Jemilev, Mejlisin entinen puheenjohtaja ja legendaarinen neuvostoajan toisinajattelija, on kiertänyt maailmalla hakemassa tukea tataareille. Puhuessaan YK:n turvallisuusneuvostossa New Yorkissa maaliskuun lopussa Jemilev toisti väitteen Krimin äänestyksen väärennöksestä. Hän vetosi Budapestin 1994 sopimukseen, jossa Venäjä ja USA sitoutuivat puolustamaan Ukrainan rajojen koskemattomuutta vastineeksi, että maa luovutti ydinaseensa. Puhe sai Venäjän YK-edustajan raivoihinsa.

Krimin tataarien kansanäänestyksellä on kiire, sillä määräysten mukaan krimiläisiä, jotka eivät ole huhtikuun loppuun mennessä ottaneet Venäjän kansalaisuutta tullaan kohtelemaan ulkomaalaisina. Ei-kansalaisilla ei olisi äänioikeutta, eivätkä he voisi työskennellä valtion laitoksissa. Mejlisin mukaan vain harvat tataarit haluasivat ryhtyä Venäjän kansalaisiksi.

Tataarit ovat myös tehneet myönnytyksen. Kurultai päätti suostua yhteistyöhön Krimin hallituksen kanssa. Paikallisen ATR-kanavan omistaja Lenur Ismailov nimitettiin Kurultain edustajana Krimin varapääministeriksi. Mejlisin varapuheenjohtaja Zaur Smirnov nimitettiin Krimin kansallisuusasioiden komitean johtajaksi.

Aika näyttää miten tataarit onnistuvat takaamaan oikeutensa Krimillä. Toistaiseksi ei ainakaan ole varsinaisen etnisen konfliktin vaaraa venäläisten ja tataarien välillä, vaikka monet ovat sitä pelänneet.

Neuvostoliiton laajin toisinajattelijaliike

Krimin tataarien liikkeellä on pitkä perinne oikeuksiensa ajamisesta passiivisen vastarinnan avulla. Kamppailu sai alkunsa karkotuksessa Keski-Aasiassa Stalinin kuoleman (1953) jälkeen.

Tataariaktivistien ensimmäinen polvi uskoi, että neuvostovalta ratkaisee heidän ongelmansa. Tuhannet vetoomuskirjeet viranomaisille koristeltiin oikeaoppisesti sitaateilla Leniniltä – tuloksetta.

Tataariliikkeen toinen polvi, johon nuori Mustafa Jemilev liittyi 1960-luvulla, kääntyi neuvostovaltaa vastaan. Enää ei uskottu, että tataarien edes haluttiin palaavan Krimille. Ymmärrettiin, että tataarien tapaus oli osa Neuvostoliiton yleistä ihmisoikeustilannetta.

Krimin tataarit loivat suhteita Neuvostoliiton ihmisoikeusjärjestöihin ja -aktivisteihin, kuten Andrei Saharoviin, Pjotr Grigorenkoon ja Ilja Kabaihin. Osa tataariaktivisteista alkoi vaatia laajemminkin demokratiaa, kansalaisoikeuksia ja sananvapautta. He järjestivät mielenosoituksia ja kansalaistempauksia. Krimin tataarien liikkeestä kasvoi tavallaan laajin toisinajattelijaliike Neuvostoliiton historiassa.

Jemilev perusti Saharovin ja 13 toisinajattelijan kanssa 1969 Neuvostoliiton ihmisoikeuksien aloiteryhmän, joka vetosi YK:hon. Neuvostovalta iski takaisin. Jemilev sai kaikkiaan kuusi vankilatuomiota ja istui yhteensä 17 vuotta leireillä.

Lopulta Neuvostoliiton hajottua tataarit pääsivät palaamaan Krimille.

Krimin kansat

* Venäjä valloitti Krimin tataareilta 1783. Neuvostojohtaja Nikita Hruštšev siirsi Krimin Venäjän neuvostotasavallalta Ukrainalle 1954.

* Krimiläisistä venäläisiä on 58 prosenttia, ukrainalaisia 24 prosenttia ja tataareja 14 prosenttia. Venäjä on puhutuin kieli. Krimin 600 koulusta krimintataaria opetetaan vain 14:ssa ja ukrainaa seitsemässä.

 

 

Artikkeli on julkaistu Kansan Uutisten Viikkolehdessä 11.4.2014 ja saman lehden nettisivuilla 13.4.

Makeankarvas pala venäläisille

Ville Ropponen

Krimin venäläiset näyttävät kannattavan liittymistä Venäjään. Krimin tataarit vastustavat. Mistä on kysymys?

- Jos Krimillä syntyisi vakava konflikti venäläisten ja tataarien välillä, Venäjä voisi määrätä Mustanmeren laivaston puuttumaan tilanteeseen, niin sanotusti auttamaan Ukrainaa, ”puolustamaan Venäjän kansalaisia” tai ”rauhanturvaajiksi” alueelle, sanoi Radio Svobodan toimittaja Vladimir Prytyla, kun viimeksi vierailin Krimillä syksyllä 2009.

Hän ei tainnut olla aivan väärässä?

Videolla 26. helmikuuta mellakasta Krimin pääkaupungin Simferopolin parlamentin edessä näkyy miten Krimin tataarien liput aaltoilevat Ukrainan väreissä väkijoukossa; vastapuolella hulmuavat Venäjän liput. Mellakka on Ukrainan uuden hallinnon kannattajien ja vastustajien välinen. Seuraavina päivinä Krimin venäläisten vapaaehtoisjoukot ottavat haltuunsa hallintorakennuksia. Sitten Venäjän sotilaat alkavat miehittää sotilaskohteita. Kyse tuskin on vain Sevastopolin laivastotukikohdan turvaamisesta.

Kansanäänestys alueen asemasta

Krimin aluehallinto järjestää kansanäänestyksen alueen asemasta 16. maaliskuuta. Odottamatta tätä Krimin alueparlamentti jo lähetti Putinille pyynnön liittyä Venäjään. Venäjän duuma toivotti Krimin tervetulleeksi: se valmistelee lainmuutosta, jonka mukaan uudet alueet voisivat liittyä helpommin Venäjään. Krimin kansanäänestyksen tasapuolisuutta tuskin tulevat lisäämään se, että Krim on venäläisten sotilaiden miehittämä tai se, että Krimin uusi pääministeri Sergei Aksjonov valittiin virkaansa venäjämielisten asemiesten vartioidessa parlamentin äänestystä.

Tapahtumat tuntuvat etenevän pikavauhtia, mutta taustalla on vuosien kehitys.

Tilanteessa ovat vaikuttaneet hetkellisetkin syyt: Krimin venäläiset vastustivat Ukrainan uutta kielilakia, joka kumoaisi venäjänkielen alueellisen aseman. Ukraina peruikin kielilain muutoksen. Krimillä näyttää myös liikkuvan pelkoja ”Maidan-aktivistien äärinationalismista ja fasismista”, pelkoja joita Venäjän media on onnistuneesti lietsonut.

Venäläistä vaikutusta

Mutta ovatko kaikki Ukrainan nationalistit ukrainalaisia? Tuskin. Venäläiskansalliset mielialat ovat ainakin Krimillä olleet jo kauan nosteessa. Tälle on sikäli pohjaa, että lähes puolella Krimin venäläisistä on sukujuuria äiti-Venäjällä. Krimiä asutettiin toisen maailmansodan jälkeen siirtolaisilla keski-Venäjältä. Niemimaalle asettui lisäksi paljon NKP:n ja puna-armeijan veteraaneja. Iso osa Krimillä vierailevista turisteista on venäläisiä. Venäläiset yitykset ovat jo vuosia vahvistaneet omistustaan erityisesti Krimin subtrooppisella etelärannikolla.

Venäjän vaikutus on ollut myös suoraa. Viime päivinä on uutisoitu Venäjä jakavan runsaasti passejaan Krimillä. Kuitenkin Venäjä on jakanut niitä paljon jo vuosikausia. Lisäksi Venäjältä on tullut avokätisesti rahoitusta. Esimerkiksi Venäläinen yhteisö, 15 000 jäsenen järjestö, on saanut vuosia rahoitusta Venäjän valtion ohjelmasta ulkovenäläisten tukemiseksi ja säätiöiltä, kuten Moskovan-Krimin rahastosta. Krimillä suosituilla Venäläinen blokki -puolueella ja Venäläinen rintama-vaaliliitolla on vankat yhteydet Venäjälle.

Oranssivallankumouksen jälkeen Krimille perustettiin useita äärivenäläisiä kasakkakuntia. Kahden suurimman kasakkakunnan yhteiseksi jäsenmääräksi on arveltu jopa 10 000. Kasakkakunnilla on yhteyksiä Venäjän Mustanmeren laivastoon ja venäläisiin kasakkakuntiin sekä Krimin poliittisiin järjestöihin.

Äärinationalistien myyttien mukaan Krim on ollut osa Venäjää aina vuodesta 988, jolloin Kiovan Rusin prinssi Vladimir kääntyi kristinuskoon Hersonesissa.

Tataarit heittopussina

Krimin venäläisen tulevaisuuden kannalta kysymysmerkki ovat Ukrainan ja kansainvälisen yhteisön reaktion lisäksi Krimin tataarit. Tataarien keskusjärjestön Mejlisin lausunnon mukaan he eivät aio tunnustaa Krimin aluehallintoa ”Kalašnikovin piippu niskassa”. Venäläiset heiluttelivat tataareille myös porkkanaa ja lupasivat jopa Krimin pääministerin paikan, jos he ryhtyisivät tukemaan kansanäänestystä Krimin asemasta.

- Kansanäänestys tulee olemaan laiton. Alueiden eroaminen Ukrainasta voidaan ratkaista vain koko maan kattavalla äänestyksellä, sanoi Krimin tataarien johtaja, entinen neuvostoajan toisinajattelija Mustafa Jemilev (71) Radio Svobodan mukaan.

Josef Stalinin Keski-Aasiaan pakkosiirtämät tataarit pääsivät palaamaan Krimille vasta Neuvostoliiton kaaduttua 1990-luvulla. Aikoinaan takavarikoitua omaisuutta he eivät ole saaneet takaisin ja elävät nyt usein köyhyydessä. Tataarit kannattivat oranssia vallankumousta, mutta saivat pettyä. Ukrainalaismielisiä oranssijohtajia eivät tataarien ongelmat kiinnostaneet.

Muiden krimiläisten tapaan enemmistö tataareista on äänestänyt viime vuosina Janukovitšin Alueiden puoluetta. Nyt he silti kannattavat Ukrainan uutta hallintoa, Janukovitšin vastustajia.Tataarit eivät luota Venäjään, sillä maa ei ole tunnustanut pakkosiirron laittomuutta. Heillä on myös karvaita kokemuksia venäläisestä nationalismista. Tataarien mukaan Krimin kasakkakunnat provosoivat heitä jatkuvasti. Krimillä on ollut useita mellakoita ja väkivallantekoja vuoden 2006 jälkeen äärivenäläisten ja tataarien välillä.

Epäluulo kytee
 

Jemilevin mukaan tataarit ovat nyt sopineet Kiovan hallinnon kanssa lopettavansa kaikki protestit Krimillä. Venäjälle ei haluta antaa tekosyytä lajentaa toimiaan Ukrainaa vastaan.

Krimillä tataareja on nyt koetettu hyvitellä. Aluehallinto on lupaillut heille aiempaa suurempia oikeuksia. Venäjältä on lennätetty Tatarstanin tasavallan presidentti Rustam Minnihanov tukemaan aluehallintoa ja neuvottelemaan Krimin tataarien kanssa.

- Tämä on iso kuvio. En usko, että Venäjän kiinnostus Ukrainassa rajoittuu vain Krimiin, vaan kiinnostusta on myös Donetskin, Harkovan ja Nikolaevskin lääneihin, arveli Jemilev.

 Hänestä Ukrainan yhtenäisyys ja suvereenisuus on taattava sopimusten mukaan, jotka myös Venäjä on allekirjoittanut.

Kiovan sotilaspoliittisen instituutin tutkija Dmitri Timtšuk on arvellut Krimin tataarien ryhtyvän sissisotaan, jos Venäjä pysyvästi miehittää Krimin. Tätä ei ole helppo uskoa, sillä Krimin tataarien liikkeellä on ehkä pisimmät pasifistiset perinteet entisessä Neuvostoliitossa. Dissidenttiliikkeenä he eivät 45 vuoden aikana kertaakaan turvautuneet väkivaltaan vaatiessaan paluuta Krimille. Muuten tataarit varmasti tulevat tekemään kaikkensa estääkseen Venäjää nielaisemasta Krimiä.

Myytti venäläisten tajunnassa

Krimillä on pitkään ollut erityinen sija venäläisten tajunnassa. Aina valloituksestaan 1783 asti se on ollut kaistale Eedeniä, jossa jo tsarismin aikaan kupli keisarikunnan kerma kesälomilla.

Krim oli toisaalta venäläisille vieras ja eteläinen, Anton Tšehovin sanoin ”kuuma Siperia”, jota oli vaikea sovittaa osaksi venäläiskansallista kertomusta. Venäläisessä kirjallisuudessa Krimistä tuli Pietarin lisäksi yksi vankimmin mytologisoitu paikka. Krimin antiikin kreikkalaisista raunioista etsiskeltiin yhteyttä Hellaaseen ja klassiseen Eurooppaan. Krimin menneisyys tataarikaanikuntana innoitti myös orientalistisia mielikuvia, joiden tunnetuin toteuma on Aleksander Puškinin runoelma Bahtshisarain suihkulähde (1822).

Unelmien mustameri

Neuvostoliitossa jokainen kansalainen unelmoi matkasta Mustallemerelle. Turhaan ei liittoutuneiden suurvaltakongressia pidetty sodan aikana 1944 juuri unelmien Jaltalla. Krimillä sijaitsi myös kulttuuriväen sanatorioita, joissa taiteilijat tapasivat toisiaan vapaammin. Ja siellä filmattiin paljon neuvostoelokuvan klassikoita.

Krimin erityissija venäläissukupolvien mielessä ilmenee esimerkiksi Vasili Aksjonovin romaanissa Krimin saari (1981). Siinä Krim on itsenäinen markkinatalousdemokratia, ”maailman synnin ja hulluuden mekka”. Romaanin lopussa Neuvostoliitto miehittää Krimin.

Fakta: Monikulttuurinen niemi

- Krimin kahdesta miljoonasta asukkaasta 60 prosenttia on venäläisiä, 23 prosenttia ukrainalaisia ja 13 prosenttia tataareja.

- Niemimaan historia on hyvin monikulttuurinen. Menneisyydessä siellä ovat vaikuttaneet kreikkalaiset, italialaiset, juutalaiset, tataarit, karaimit, armenialaiset, bulgarialaiset, puolalaiset, ukrainalaiset ja venäläiset. Slaavit nousivat enemmistöksi Krimillä vasta 1800-luvun lopulla. Venäläisten osuus ei noussut yli 45 prosentin ennen krimintataarien pakkosiirtoa 1944. Pakkosiirron aikana menehtyi 25-45 prosenttia tataareista.

- Krim oli osa Venäjää vuodesta 1783 vuoteen 1921, jonka jälkeen se oli autonominen neuvostotasavalta vuoteen 1945, jolloin se liitettiin taas Venäjään. Vuonna 1954 puoluejohtaja Nikita Hrustsev siirsi Krimin Ukrainan neuvostotasavallalle.

Artikkeli on ilmestynyt Kansan Uutisten Viikkolehdessä 14.3. 2014 ja saman lehden internet-sivuilla 16.3.

Takaisin Krimille

Kertauksen vuoksi julkaisen artikkelin matkakirjastani Krimin niemimaa (Savukeidas 2010). Krimintataarien nykyistä asemaa käsittelevästä artikkelista näkee, että nyt käsillä oleva Krimin kriisi oli jossain määrin ennustettavissa jo tuolloin. Taustat erottuivat selvästi, jos ne halusi nähdä ja uskoa. Haastattelut artikkelia varten on tehty syksyllä 2008.
---------------------

Takaisin Krimille


Kuudes marraskuuta 2007 Krimin vuorille oli satanut metri lunta. Jaltan lähellä Ai-Petrin ylätasangolla seisoi 50 krimintataaria. Tataariyrittäjä Ernest Mustafayevin maa-aluetta, jonka Jaltan oikeus oli määrännyt takavarikoitavaksi, oli päätetty puolustaa. Tästä ei peräännyttäisi. Pakkanen raksui 10 asteessa.

Paikallisten tataarien toimeentulo on riippuvainen pienyrittäjyydestä turistien suosimalla Ai-Petri-vuorella. Tilanne kuumentui, kun lähes 900 miliisiä tunkeutui vuorelle KaMAZ-kuorma-autojen, kolmen panssariajoneuvon ja kahden puskutraktorin tukemana. He eivät olleet matkalla Mustafyefin maalle, joka oli pääosin tyhjää hevoslaidunta, vaan jyräämään viereisen alueen ravintolat ja matkamuistomyymälät. Tataarit sulkivat tien makaamalla autojen edessä.

"Huusin miliiseille, että he toimivat laittomasti, mutta erikoisjoukot ympäröivät meidät. Yritimme neuvotella, mutta miliisit hakkasivat meidät henkihieveriin. Jotkut murtautuivat pakoon ja heitä ammuttiin", kertoo Ahtem Chiygoz, 43, yksi Ai-Petrillä olleista tataareista. Hän on krimintataarien keskusjärjestön Mejlisin Bahtšisarain osaston johtaja ja politologi. Puhuessaan teräväkatseinen mies liikehtii, pälyilee ympärilleen ja polttaa ketjussa. Ai-Petrillä tataarit olivat valmistaneet Molotovin koktaileja, mutta Chiygoz kielsi niiden käytön.


Chiygozin mielestä konfliktin käynnistäjänä oli venäläinen yrittäjä, joka halusi haltuunsa kyseisen alueen Ai-Petriltä. Yrittäjä oli ostanut Jaltan oikeudesta päätöksen, joka sai miliisin liikkeelle.


Ravintolat ja myyntikojut tuhottiin puskutraktoreilla. Piestyt tataarit saivat maata tunnin pakkasessa ennen matkaa putkaan. Edes luodeista haavoittuneet eivät saaneet lääkäriapua kuin vasta tuntien päästä Jaltalla.


Seuraavana päivänä tataarit tuomittiin oikeudessa ilman puolustusasianajajaa 15 päivän vankeuteen miliisin vastustamisesta. Paikallispolitiikot ja myös Ukrainan vara-pääministeri Kuzmuk kiittelivät miliisiä, jonka toimet saivat myös valtamedian ja yleisen mielipiteen tuen. Myöhemmin operaatiota johtanut Krimin miliisijohtaja silti erotettiin.


Mejlisin lippu liehuu


Ensi kerran tutustuin krimintataareihin, kun törmäsin kesällä 2002 Krimin vuorilla läkkipellistä kyhättyyn tilapäiskylään. Monenlaista on tapahtunut sittemmin. Mutta kuinka paljon tataarien tilanne on kohentunut?


Kun bussi kaartaa Krimin pääkaupungista Simferopolista Bahtšisarain tielle, esiin nousee vuori ruskeita tiiliä. Maantien viereen halutaan rakentaa moskeija, mutta Simferopolin kaupunki on vuodesta 2004 jarruttanut rakennusluvan myöntämistä. Järjestettiin tempaus: jokainen Krimillä asuva tataari toi puolen euron arvoisen tiilen moskeijaa varten - 280 000 tiiltä.


Tiiliskivimassan reunalla lepattaa Mejlisin lippu. Lipussa on sinisellä pohjalla keltainen abstrahoitu höyryveturi. Se symboloi sűrgűniä eli pakkosiirtoa, jonka neuvostodiktaattori Stalin määräsi toukokuussa 1944. Yhteistyöstä natsien kanssa syytetty tataarikansa ahdettiin karjavaunuihin ja rahdattiin Keski-Aasiaan. Kuljetuksen ja ensimmäisen karkotusvuoden aikana 240 000 tataarista kuoli lähes puolet. Tataarit rehabilitoitiin vuonna 1967, mutta vasta Neuvostoliiton romahdettua he pääsivät palaamaan Krimille.


Tataarien asema yhä epäselvä


Bahtšisarain kuudennessa kaupunginosassa helottaa syksyinen aurinko. Tuuli tuo kypsän viikunan tuoksun. Mustafa Jemilev, Mejlisin puheenjohtaja, tulee käsi ojossa vastaan kääntyessämme tieltä pihaan. Lyhyt, hoikka mies hymyilee etäisesti. Ei uskoisi, että hän on istunut 17 vuotta neuvostovankiloissa ja kestänyt kidutusta.


”Paluun jälkeen merkittäviä poliittisia askelia ei ole otettu, paitsi että perustimme kesäkuussa 1991 oman parlamentin, kurultain”, Jemilev huokaa. Mejlis koostuu kurultain keskuudestaan nimittämästä hallituksesta sekä palkatuista työntekijöistä.


Ukraina salli tataarien palata, mutta on jättänyt kysymyksen heidän asemastaan puolitiehen. Yhtään lakia, joka parantaisi krimintataarien asemaa ei säädetty 17 vuoden aikana. Pöydälle on jäänyt esimerkiksi laki pakkosiirrettyjen kansojen oikeuksista. Tataarit saavat odottaa Ukrainan kansalaisuutta pitkään, eikä asuntoa ole tarjolla kaikille. Ukraina ei kohtele tataareja paluumuuttajina, vaan siirtolaisina. Virallisesti 60 prosenttia tataareista on työttömiä.


”Koska tataarit eivät työskennelleet Krimin kolhooseilla, he eivät 1990-luvun yksityistämisessä saaneet lainkaan maata”, Jemilev selittää. Asuntojen hinnat olivat korkeat, jos tataareille kukaan halusi myydä. Rakentaakseen talon tataarit valtasivat maata, tavallaan laittomasti. Valtaosa krimintataareista on asettunut Krimin sisä-ja pohjoisosiin, sillä etelärannikon turistialueelle heitä ei ole tahdottu päästää.


Ukrainan yksityistämistä koskevien lakien mukaan jokainen kansalainen on oikeutettu saamaan veloituksetta 10-25 aaria valtion maata riippuen siitä asuuko kaupungissa vai maaseudulla. Krimillä lakia ei noudateta, iso osa maasta odottaa yhä yksityistämistä. Valtion maata saa kuitenkin vain lahjusten avulla.


Tataarit ovat vaatineet takaisin vuonna 1944 takavarikoituja maita ja korvausta viedystä omaisuudesta, mutta Ukraina ei suostu neuvottelemaan asiasta. Oranssi vallankumous ei muuttanut asennetta. Jemilevin mukaan Mejlisin vaatimukset ovat nyt lientyneet: ”Emme vaadi enää korvausta, haluamme vain elää Krimillä”.


Jemilev istuu tätänykyä myös Ukrainan parlamentissa Naša Ukrajina (Meidän Ukraina) -puolueen kansanedustajana. Presidentti Viktor Juštšenkoa hän ei ole saanut kiinnostumaan krimintataareista.


Uzbekistanissa kotiinpaluuta eli avdetia odottaa yhä 150 000 tataaria. Paluu on hidastunut, sillä talon myynnistä saatavat rahat riittävät tuskin edes matkaan Krimille.


Asuinolot, juoksevan veden, sähkön ja kaasun puute, tataarien mitätön edustus virkakoneistossa, Jemilev listaa tataarien ongelmia. Ilman Soros-säätiön ja Turkin valtion TIKA-säätiön avustuksia tataarit eivät selviäisi, sillä Ukrainan apu on pientä. Kun työtä ei löydy, tataarit sinnittelevät perustamalla pienyrityksiä. Bahtšisarain vanhan kaupungin kapeilla kujilla piisaa tataarien ravintoloita ja kauppoja. Tataareja toimii lisäksi torimyyjinä ja autokuskeina. Perinteiset ammatit maanviljely, viininviljely ja lampaidenhoito eivät enää kannata. Huhujen mukaan jotkut elättävät itsensä myös salakuljetuksella tai huumekaupalla.


"Tärkeämpää kuin talousvaikeuksien voittaminen on silti oikeuksiemme kohennus. Jos olisimme halunneet vain elää mukavasti, olisimme jääneet Uzbekistaniin", Jemilev täräyttää.


Minareetista kaikuu taas rukouskutsu. Krimintataarien sunnalainen islam näyttäytyy maltillisena. Muutamat seudulla liikkuneet ääri-islamilaiset saarnaajat eivät ole juuri saaneet kannatusta.


Jemileviä huolestuttaa assimilaation eteneminen: Krimillä venäjä on käytetyin kieli, vaikka ukraina on ainoa virallinen kieli. Krimintataarinkielisiä kouluja on vain 14, ja tataarinkielinen media on lapsenkengissään.


"Krimintataarin tulisi saada virallisen kielen asema", Jemilev vaatii.


Nykyhetken tärkein poliittinen haaste on luoda krimintataareille kansallinen autonomia, jossa alkuperäiskansan oikeudet olisi taattu, painottaa Jemilev. Pelkkä kulttuuriautonomia ei riitä. Krimintataarit haluaisivat lisäksi oikeuden päättää asuinalueidensa luonnonvarojen käytöstä.


Ukrainan valtio suhtautuu Mejlisiin kuin kansalaisjärjestöön. Vuonna 1999 Mejlisille annettiin krimintataarien neuvoston asema Ukrainaan presidentin alaisuudessa. Mejlis haluaisi enemmän, lainmukaisen aseman krimintataarien virallinena edustuselimenä.


Krimin nykyinen autonomia on alueellinen ja koskee lähinnä kriminvenäläisiä. Monet heistä ovat armeijan ja kommunistisen puolueen entisiä työntekijöitä, jotka saivat neuvostoaikoina etuoikeuden asuntoihin Krimillä. Kun väitettä vuosikymmenet neuvosto-Krimillä toitotettiin, usean kriminvenäläisen mielessä elää yhä käsitys tataareista natsien kätyreinä.


Tataarit ja äärivenäläiset vastakkain


Puhuessaan kohtelustaan Krimillä tataarit käyttävät yhä useammin sanaa apartheid. Ennen tataarit saivat kamppailla oikeuksistaan vain paikallisviranomaisten kanssa. Vuonna 2005 kuvaan tulivat äärivenäläiset kasakkajärjestöt. Krimin kasakkakuntaan kuuluu eri arvioiden mukaan 6000-10 000 jäsentä, Rekisteröidyllä kasakkaliitolla on tuhat jäsentä, muut järjestöt ovat pieniä. Kahdella suurimmalla kasakkajärjestöllä on suhteita Venäjän Mustanmeren laivastoon Krimillä sekä venäläisiin kasakkajärjestöihin. Sabotaasia on tehty paljon: moskeijoita töhritty, satoja tataarihautoja tuhottu – viimeksi keväällä 2008. Ja ihmisiä on hakattu.


Lähdemme Lomonosova ja Budenovogo-katujen risteykseen Bahtšisarain uuteen kaupunkiin, joka edustaa elementtitaloineen neuvostotyyliä. Tällä Aziz-nimisellä alueella tapahtui pari vuotta sitten yksi viime vuosien pahimmista etnisistä konflikteista Krimillä.


Neuvostoaikana paikalta tuhottiin moskeija ja hautoja – tilalle rakennettiin tori. Pakkosiirron jälkeen Krimillä yritettiin siivota kaikki jäljet tataareista pois. Hautausmaita ja rakennuksia tuhottiin – niiden kivistä saatettiin rakentaa esimerkiksi yleisiä käymälöitä.


Palattuaan Krimille tataarit vaativat Azizia itselleen, mutta se yksityistettiin torikauppiaille. Kun tataareja ei kuunneltu, aktiivit lopulta valtasivat ja sulkivat torin elokuussa 2006. Tataarien ja venäläisten mielenosoitukset ravistelivat kaupunkia. Elokuun 12. päivänä Bahtšisaraihin saapui 400 äärivenäläistä kasakkaa, jotka hyökkäsivät usean sadan tataarin kimppuun. Tapeltiin kivin ja aidanseipäin seuraavaan päivään asti. Vasta sitten miliisi saapui ja ampui kyynelkaasua joukkoon. Yhteenoton jälkeen tori siirrettiin, ja tataarit saivat alueen.


Jemilevin mielestä tataarit vain puolustautuivat. Hän on silti huolissaan tataarinuorisosta. Kovan linjan kannattajat koettavat uskotella nuorille, että voimalla saatiin tuloksia. Tataarien pitää kuitenkin saavuttaa oikeutensa avoimesti ja laillista tietä, Jemilev painottaa.


Päällisin puolin tunnelma on Bahtšisaraissa rauhoittunut. Kaupungin itälaidalla kytee silti uuden konfliktin mahdollisuus. Mejlis jälleenrakentaa sinne medresseä, uskonnollista koulua. Vieressä sijaitsee tataaripyhimysten hautoja ja 1900-luvun alun intellektuellin Ismail Gasprinskin hauta. Tuntoja on kiristänyt se, että läheinen ortodoksinen Uspenskin luostari tavoittelee tataareille pyhää aluetta.


”Meitä yllytetään kostamaan loukkaukset, mutta kieltäydymme. Jos väkivaltaa käytetään, sivulliset kärsivät aina. Väkivalloin ei voi saavuttaa pysyviä tuloksia. Krimintataarien kansallisen liikkeen tärkein periaate on aina ollut väkivallattomuus”, Jemilev vannoo.


Neuvostoaikana monet tataariaktiivit istuivat vankilassa. Monet kuolivat, mutta he pitäytyivät pasifismissa.


Jemilevin mukaan kasakkajärjestöt ovat poliittinen projekti, jonka tarkoitus on horjuttaa Krimin tasapainoa. Kasakoiden tiedetään saavan osan rahoituksestaan Venäjältä, muun muassa Moskova-Krim-rahaston kautta.


”En ymmärrä miksei Ukraina yritä rajoittaa kasakoiden väkivaltaa. Tataarit olisivat Kiovalle paras liittolainen. Kannatamme Krimin säilymistä Ukrainan osana, samoin kuin EU:ta ja Natoa.”


Venäjän tiukentuva vaikutus


”Monet kriminvenäläiset uskovat, että Venäjä vielä ottaa Krimin takaisin joko sotilaallisesti tai taloudellisin keinoin. Tällä hetkellä 30 prosenttia Krimin kiinteistöistä on Venäjällä asuvien venäläisten käsissä”, vakuuttaa ihmisoikeusjuristi Nadir Bekirov.


Hänen mukaansa Venäjä on jakanut passejaan Krimillä vuosikausia, vaikka Ukraina heräsi tapahtuneeseen vasta kesällä 2008. Valtaosalla kriminvenäläisistä on Venäjän passi, Bekirov uskoo.


Bekirov kirjoittaa säännöllisesti raportteja krimintataarien tilanteesta YK:n ihmisoikeuskomissiolle. Hänen mukaansa krimintataareja kohtaan tapahtuu joka vuosi kolmesta viiteen isoa väkivallantekoa.


Vuosikausia Mejlisissä työskennellyt Bekirov on toiminut myös Jemilevin avustajana. Vuonna 2007 hän jätti Mejlisin.


”Mejlis on pitkään rikkonut periaatteitaan vastaan. Sen johto ei enää edusta krimintataareja, vaan on Kiovan talutusnuorassa”, Bekirov kritisoi.


Hänen mukaansa krimintataarit eivät ole koskaan luopuneet vaatimuksestaan saada takaisin vuonna 1944 takavarikoitu maa ja omaisuus.

Korvauskysymys ei ole levinnyt kansainväliseen tietoisuuteen, vaan se on jäänyt krimintataarien ja Ukrainan väliseksi. Kansainvälisen yhteisön tulisi painostaa Ukrainaa selvittämään tataarien ongelmat, Bekirov vaatii. Euroopan pitäisi näyttää Ukrainalle, ettei maata oteta EU:hun eikä Natoon ennen kuin tataarikysymys on ratkaistu.

Tietokirja Krimin niemimaasta

Euroopan reuna, helpon ja auringontäytteisen elämän Krimin niemimaa on Eurooppa pienoiskoossa. Kulttuurien risteysasemalla ovat vuosisatojen kuluessa sekoittuneet lukemattomat eri kansat ja kulttuurit. Simferopol, Sevastopol ja Krimin helmi, Jalta, rantabulevardien ja ilotulitusten ihmeellinen kaupunki, ovat kiehtoneet eurooppalaisia vuosisadasta toiseen.

Krim on kadotettu tataarien kotimaa, sosialististen reliikkien ja upeiden rantojen outo mosaiikki, joka tukkiutuu lumesta ja kuivuu helteestä, ja bussiaseman kahvilassa voit kuulla neuvostoajan ikivihreän balladin, katsella miten varpuset ...lähtevät lentoon. Krimin niemimaa on enemmän kuin matkaoppaalta voi odottaa. Se on ensimmäinen laaja Krimiä koskeva tietopaketti sekä alueen historian, kulttuurin ja politiikan syväluotaus". http://www.savukeidas.com/krim
 

 

Traaginen seksikomedia Neuvostoliitosta

Ljudmila Ulitskaja: Medeia ja hänen lapsensa

Suomentanut Arja Pikkupeura.

Romaani, 359 s.

Siltala 2012.

Nyt on muodikasta arvostella kaikkea paikallista ja kansallista. Otetaan vaikka kotimainen historiallinen romaani. Se keskittyy liiaksi suurmiehiin ja viime sotiin. Lähinnä sisällissotaa on kuvattu toisin, häviäjien ja uhrien näkökulmasta.

Jo riittää kärjistys, mutta silti suomalaisesta kirjallisuudesta on vaikea löytää vertailua venäläisen Ljudmila Ulitskajan (s.1943) romaanille Medeia ja hänen lapsensa. Romaani sivuaa useita neuvostohistorian marginaaleja. Ulitskajalla on mainetta syrjäytettyjen ryhmien kuvaajana, vaikka nyt hän ei ruodikaan aiheita yhtä terävästi kuin aiemmin suomennetussa teoksessa Naisten valheet (2010. 

Alkuteos Medeia ja hänen lapsensa on vuodelta 1996, vuosikymmeneltä jolloin kirjoitettiin paljon tilinpäätöksiä neuvostoajalta.  Kerronnan keinot Ulitskajan osaa siksi hyvin, että jopa sukuromaanin kalutussa lajityypissä kehkeytyy melko tuoretta jälkeä.

Syntyjään Pontian kreikkalainen Medeia on laajan suvun vesa. Kesäisin ympäri Neuvostoliittoa hajaantuneet sukulaiset kokoontuvat hänen taloonsa Krimille. Kehystarina tapahtuu kesällä 1976, mutta tuon tuosta hypätään Medeian sukulaisten, erityisesti naisten, menneisyyden traagisiin tai koomisiin vaiheisiin. Sukulaiset ovatkin Medeian ”lapsia”, omia lapsia hänellä ei ole.

Antiikin myyttien kaimastaan poiketen Medeia ei surmaa lapsiaan, vaan elävöittää heidät kertomuksissa. Näkökulma on henkilöiden yksityiselämässä. Rakastumiset, syrjähypyt ja eroamiset ovat tärkeämpiä kuin politiikka, johon Medeia romaanissa suhtautuukin kuin säätilaan.

Vaikeita aiheita ei silti kartella. Romaanissa näkyy Venäjällä vähän käsitelty historia, kuten Stalinin Krimiltä pakkosiirtämät tataarit ja kreikkalaiset sekä Uzbekistaniin kärrätyt Volgan saksalaiset. Pakkokollektivisaatio ja juutalaisiin kohdistettu ”kosmopolitismin” vastainen kampanja erottuvat. Esiin piirtyy Medeian suvun monietnisyys: totalitarismista huolimatta Neuvostoliitto oli eräänlainen monikulttuurinen tila.

Ulitskaja kuvaa myös vammaisen lapsen kanssa elämistä, auto-onnettomuuden uhrien omaisten surua, Neuvostoliitosta emigroitumista, mutta myös menestymistä neuvostoyhteiskunnassa.

Romaanin huipentavan suhdekuvion Ulitskaja on lainannut Tšehovin novellista Nainen ja sylikoira (1899). Ulitskajalla Krimillä lemmiskelevät kaksi sisarusta, Maša ja Nika, jotka armastavat samaa miestä, Butanovia. Kaikki kolme ovat tahoillaan naimisissa, mutta samapa tuo. Mašan ja Butanovin suhteessa tiivistyy hengen ja ruumiin, idealismin ja materialismin, ainutlaatuisen ja sarjallisen ristiriita. Butanov on menestyvä urheiluhieroja, Maša orastava runoilija. Tšehovin tapaan Ulitskaja lyö romantiikan rikki, mutta kertoo myös romanssin päätöksen.

Neuvostojärjestelmä oli mikä oli, mutta ihmisten elämästä oli moneksi, Ulitskaja tuntuu sanovan. Suomessa ajatellaan usein, että neuvostoelämästä voi muovailla vain demonisoidun tai kiillotetun mustavalkokuvan. Ulitskajan kertomus ihmisistä raskaassa ajassa on täynnä hiljaista elämäniloa. Se on yhtä ”tosi” tapa kertoa Neuvostoliitosta kuin jokin toinen.

Aistirikas tyyli kohottaa teoksen keskiverron yli. Keveys, yksi Italo Calvinon painottamista kirjallisista hyveistä, pullistaa Ulitskajan työkalupakkia.

Ville Ropponen

Kritiikki on ilmestynyt myös Parnassossa 2/2013.