Emmekö muka nähneet?

Teksti: Ville Ropponen

Euroopassa on sodittu jo puoli vuotta. Diktatuuri rynnäköi demokratiaa vastaan. Pian Putinin Venäjän Ukrainaan hyökkäyksen jälkeen EU:ssa ja Suomessa alettiin kysellä: miksi emme nähneet Venäjän uhkaa kristallipallosta?

Siiinäpä kysymys: miksi emme nähneet? Emme, vaikka kaikki oli tapahtunut vuosia aivan silmiemme edessä: sananvapauden kuristus, opposition ja kansalaisyhteiskunnan tukahduttaminen, erimielisten ja vähemmistöjen vaino, korruptio ja poliittiset salamurhat. Aseitakin Putin oli käyttänyt jo Tšetšeniassa 1999-2003, Georgiassa 2008 sekä Krimillä ja Itä-Ukrainassa vuodesta 2014.

Pitäisikin kysyä: miksi Putinin hyökkäys Ukrainaan oli yllätys niin monelle? Oliko taustalla enemmänkin se, että olimme nähneet mitä tapahtui, mutta emme olleet katsoneet – emme halunneet katsoa?

Ennen kuin pohdin mistä tämä johtuu ja miksi monella Suomessa tuntuu olleen silmälaput Venäjän suhteen – poliittisesta suuntauksesta huolimatta – muistelen hieman omia Venäjän kokemuksiani.

Venäjä ei ole enää demokratia

Matkustin ensi kertaa Venäjälle kesällä 1999. Minua innosti itänaapurin eksoottinen monikulttuurisuus, länsimaista poikkeavat tavat ja kulttuurit sekä vehmas luonto. Häikäistyin arjen anarkistisen vapauden maasta, jossa tuntui voivan tapahtua lähes mitä tahansa ja milloin tahansa. Nuorena tämä tuntui tietenkin mielettömän siistiltä.

Kesällä 2005 matkalla Marinmaalle alkoikin sitten tapahtua. Haastattelin marilaisia kulttuuriaktivisteja, ja he kertoivat poliittisesta sorrosta. Jouduin turvallisuuspalvelu FSB:n pidättämäksi, agentit kuulustelivat minua ja sain sakot ”viisumin rekisteröintirikkeestä”. Seurasi viisumikielto. Itänaapurin mediassa minut leimattiin esimerkiksi tahoista, jotka liikkuvat Venäjällä ”toimittajan peiteroolissa pitäen yhteyksiä läntisiin tiedustelupalveluihin” ja välittäen ”kuriirina toimintaohjeita ja rahaa nationalisti-separatisteille”.

Se oli silmät avaava hetki. Silmiäni eivät avanneet vain Venäjän tiedustelupalvelun suuri valta vaan ennen muuta mediassa käytetyn retoriikan stalinistinen tai fasistinen sävy.

Ylen Mot-ohjelman haastattelussa sanoin syksyllä 2005, että Venäjä ei ole enää demokratia. Tuolloin väitteeseen suhtauduttiin joko vaieten tai vähätellen. Moni toimittajakollega naureskeli ”huomiohakuisuuttani”, ikään kuin olisin tahallani hommannut itselleni viisumikiellon.

Vettä virtasi Volgassa, ja tsaari antoi anteeksi syntiselle. Viisumikieltoni päättyi 2013 ja pääsin taas Venäjälle. Katsellessani opposition vappulkulkutta Pietarin leiskuvassa keväässä ja kulkueen raskasta poliisivartiota tunsin mieleni apeaksi. Venäjän luisu autoritarismiin tuntui vain kiihtyvän. Tapasin Pietarissa myös alakulttuuriväkeä ja taiteilijoita, joiden yhteiskuntakritiikki oli pelotonta. Venäjän kehitys ei tuntunut toivottomalta.

Matkustelin Venäjällä 2014-2020 ja keräsin aineistoa tietokirjoihin. Vuosi vuodelta ihmisistä tuntui tulevan entistä varovaisempia ja kyräilevämpiä. Moni alkoi painottaa, että ”ei puhuta politiikkaa”. Se mitä poliitiikalla tarkoitettiin näytti laajenevan koko ajan. Ja sittenkin maasta yhä löytyi kriittisiä taiteilijoita, toimittajia, alakulttuuriväkeä ja vähemmistöaktivisteja.

Viimeiset askeleet avoimeen diktatuuriin

Kesällä 2019 olimme suomalaisen kaverini kanssa katsomassa opposition mielenosoitusta rehellisten vaalien puolesta Moskovassa keskustassa. Kaupunki oli täynnä poliiseja ja kansalliskaaartia ja panssaroituja ajoneuvoja. Poliisi pysäytteli ihmisiä kaduilla mielivaltaisen näköisesti. Illalla tapasimme venäläisiä tuttuja ja menimme kävelemään puistoon Tsvetnoi-bulevardin suunnalle lähelle Moskovan sirkusta. Opposition ehdokkaat olivat aiemmin puhuneet puistossa ja se oli mustanaan väkeä. Poliisi oli myös paikalla, jossain ihmisten takana, mutta hämärtyvässä ilmassa oli vaikea nähdä tarkasti.

Kävelimme taaajan ihmisjoukon mukana puiston päähän, ja silloin poliisi alkoi äkki saartaa joukkoja ja pidättää ihmisiä. Jouduin kiinni ja minut kannettiin kalteriautoon. Sinne oli lisäkseni tuotu kymmenkunta henkilöä, kaikki nuoria miehiä. Perillä kaukaisen lähiön poliisiasemalla, vihreän metrolinjan päässä, näytin passiani ja kerroin joutuneeni sattumalta pidätetyksi. Ulkomaalaisena minut päästettiin yllättävänkin pian pois. Muut pidätetyt jäivät asemalle, vaikka eivät hekään olleet tehneet muuta kuin kävelleet puistossa.

Kesällä 2019 minusta näytti, että Venäjä astelee viimeisiä askelia avoimeen diktatuurin ja myös sanoin näin suomalaisen median haastattelussa. Sen jälkeen Putin vahvisti perustuslain muutoksella asemansa presidenttinä aina vuoteen 2036 asti; oppositiopoliitikko Aleksei Navalnyi yritettiin myrkyttää, ja kun hän palasi Venäjälle saatuaan hoitoa ulkomailla, hänet heitettiin vankilaan.

Tämä kaikki tapahtui jo ennen Venäjän täysimittaista hyökkäystä Ukrainaan. Täytyy palata alun kysymykseen: Miten niin Putinin Venäjän uhkaa ei meillä osattu nähdä tai ennakoida, kun kaikki tapahtui aivan silmiemme edessä?

Turha vaarantaa kaupankäyntiä

Kyse onkin siitä, ettei Venäjän pyllymäkeä diktatuuriin juuri kukaan ottanut vakavasti. Ei pitkään aikaan. Tämän asenteen taustalta löytyi erilaisia syitä. Oli kylmän sodan painolastia ja naiiviutta, mutta myös tekopyhyyttä, ahneutta ja mukavuudenhalua. Ehkä eniten vaikutti silti läntinen orientalismi ellei rasismi. Lännessä ei oltu koskaan valtavan kiinnostuneita Venäjän demokratiakehityksestä, joka oli ottanut takapakkia jo Jeltsinin aikana. Enemmänin ajateltiin, että kun kauppa kävi, niin mitäpä itänaapurin politikka meille kuului. Samalla tavalla länsimaat suhtautuvat Kiinaan tai Saudi-Arabiaan.

Putinismin uhrit olivat sitä paitsi pitkään vain venäläisiä tai muita ei-eurooppalaisiksi miellettyjä, kuten georgialaisia, joista länsimaalaisten ei tarvinnut välittää. Ukrainalaisistakaan ei ennen vuotta 2014, tai sen jälkeenkään juuri perustettu, olivathan he jonkinlaisia ”puoli-ryssiä”, joiden maan olisi eurooppalaisten mielestä parempi sopia Venäjän kanssa vaikka kuinka huonoin ehdoin. Turha heiluttaa venettä ja vaarantaa kaupankäyntiä.

Suomessa Venäjään on lisäksi tavattu suhtautua eri tavoin kuin muihin suurvaltoihin. Esimerkiksi suomalaisessa vasemmistossa voi yleensä olla anti-imperialisti tasan yhdellä tavalla, arvostelemalla Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten toimia.

Esimerkiksi eräässä vasemmistolaisessa kulttuuriyhdistyksessä minut painostettiin 2018 ulos johtokunnasta ja koko järjestöstä. Syynä oli Venäjän neuvostohistoriaan liittyvän pomomiehen glorifiointi. Vastustin glorifiointia. Ei pidetty siitäkään, että olin kanavoinut varoja ja tukea Putin-kriittisille tahoille tai että esitin järjestön somekanavissa näkemyksiä Venäjän historiasta. Yhdistyksen johtokuntaan nousi ryhmä kuvataiteilijoita, sarjakuvapiirtäjiä ja stand-up-koomikkoja, joilla oli yhteyksiä Suomen kommunistiseen puolueeseen ja Lenin-museon entiseen johtajaan. He puhdistivat järjestön johtokunnan miehittäen sen omilla kannattajillaan.

Jälkimodernin fasismin majakka loistaa

Jos palataan pohtimaan kansainvälistä politiikkaa, niin on selvää, että kilpailu voimavaroista kovenee ilmastonmuutoksen ja ympäristökriisin uhatessa. Jotkut muistuttavat, että kaikki ei alkanut Ukrainasta vaan kansainvälisen järjestelmän ja YK:n arvovalta on rapautunut jo pari vuosikymmentä, alkaen Yhdysvaltain invaasioista Afganistaniin ja Irakiin, länsivaltojen sekaantumisesta Libyan sotaan 2011 ja niin edespäin.

Tämä ei kuitenkaan puolusta Venäjän toimia, päinvastoin. Samalla tavalla Britannian ja Ranskan imperialismi 1900-luvun alussa tavallaan vakuutti Hitlerin siitä, että hän voi käyttää samoja menetelmiä – potenssiin kaksi – kolonisoidessaan Euroopan revanštisessa pyrkimyksessä palauttaa Saksan imperiumi. Ukrainassa ei ole kyse vain suurvaltapelistä, kuten äärioikeiston ja -vasemmiston nokkelat geopoliitikot tulkitsevat, vaan kansanmurhaan tähtäävästä hyökkäyssodasta, sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan.

Fossiilikapitalistiset eliitit ovat 1980-luvun lopulta lähtien tienneet ilmastonmuutoksen tulevan ja katkoneet siksi siteitään muuhun ihmiskuntaan, Venäjä ei ole poikkeus. Ukrainan sota on osa konservatiivisten eliittien globaalia pyrkimystä keskittää valta itselleen. Kapitalismin kriisiytyessä eliitit käyvät myös toisiaan vastaan. Jälkimodernin fasismin majakka loistaa nyt Moskovassa, mutta se tavoittelee tulta myös muualla.

Sekä oikeiston että vasemmiston on syytä katsoa peiliin: ihmisoikeuksien rikkojia ja luisua diktatuuriin ei tule tuomita vain niillä ilmansuunnilla, jotka sopivat mukavuusalueeseen vaan arvojen on oltava jakamattomia kaikissa tapauksissa.

Siihen asti kunnes fasismin majakka sammuu näen unta demokraattisesta Venäjästä, joka kohtelisi naapureitaan ja omia kansalaisiaan kunnioituksella. Se olisi maa, jonne voisi palata ilo takataskussaan.

Ilmestynyt myös Kansan Uutisissa 13/2022 (17.08.2022).

Pinnanalaisen Venäjän kronikoitsija

Teksti: Ville Ropponen

Venäläinen sarjakuva on useimmille uusi tuttavuus. Maan sarjakuvahistoria on pirstaleinen, ja vielä nykyäänkin kenttä hakee ilmettään. Juuri nyt yksi kiinnostavimpia graafisen reportaasin tekijöistä tulee Venäjältä.

Viktoria Lomaskon teos The Other Russias julkaistiin keväällä 2017 Yhdysvalloissa ja Britanniassa englanniksi Thomas Campbellin kääntämänä. Tänä syksynä teos ilmestyy suomeksi nimellä Se toinen Venäjä (Into, suom. Ville Ropponen).

Se toinen Venäjä luo kuvaa piiloon painetusta Venäjästä tavanomaisten uutiskuvien ulkopuolella. Lomasko luotaa marginaaliin sysättyjä yhteiskuntaryhmiä sekä kansalaisaktivismia yhä autoritaarisemmaksi käyvän keskusvallan oloissa.

Lomasko jatkaa tavallaan pitkää perinnettä. Tsaarinvallan loppuvuosina ja neuvostoaikoina Venäjällä tehtiin paljon graafista reportaasia, erityisesti sotien tapahtumista, kuten Leningradin piirityksestä, ja vankileireiltä. Neuvostoliiton romahdettua traditio kuitenkin katkesi pariksikymmeneksi vuodeksi.

Graafinen reportaasi liittyy osaltaan myös yleismaailmalliseen dokumentaarisen ja ”sosiaalisesti sitoutuneen” taiteen noususuuntaan.

Lomasko jatkaa toistakin perinnettä, neuvostoajoilta tuttua tamizdatia (”siellä julkaisua”). Hän yritti kyllä tarjota teosta julkaistavaksi myös Venäjällä, mutta väsyi lopulta kustantamoiden kieltoihin tai huomiotta jättämiseen.

Se toinen Venäjä jakautuu kahteen, kronologisessa järjestyksessä olevaan osaan: Näkymätön ja Vihainen. Osastot kuvastavat yhtäältä ulkomaailmalle ja omille vallanpitäjille näkymätöntä Venäjän kansaa ja toisaalta herännyttä raivoa, josta kumpuaa vastarintaa. Teoksen eri aiheita yhdistää toisiinsa tekijän hahmo.

Liukuma kapitalistiseen diktatuurin

Hienovaraisin vedoin Lomasko on tiivistänyt kohtaamiset ihmisten kanssa ja todelliset, uutismediaakin kiinnostaneet tapahtumat. Tyylillisesti teos rakentuu ketjutetuista henkilöiden muotokuvista ja tuokiokuvista sekä välillä pitkistäkin tekstiosuuksista. Kuvia täydentävät harvakseltaan iskevät, dokumentaariset repliikkikuplat.

Tuokiokuvat ovat samaan aikaan välittömiä ja pitkälle hiottuja. Lomasko on sanonut, että hänellä on ehdottoman tärkeää piirtää kuvien luonnokset suoraan tapahtumapaikalla. Tärkeää on piirtämisen rytmi ja improvisaatio. Kameraa hän ei käytä apuna.

Erityisesti osa henkilökuvista saa arkkityyppistä merkitystä, ne tuntuvat edustavan laajempia kehityskulkuja, vaikka perustuvat sinänsä todellisiin henkilöihin. Kirjan kolmestatoista luvusta muodostuu lopulta panoraama kokonaisesta aikakaudesta 2000- ja 2010-luvuilla, jolloin Venäjä upposi jälleen autoritaariseen hallintoon, tällä kertaa kapitalistiseen diktatuuriin.

Toisenlainen yhteiskunta

Lomasko kuvaa yhteiskunnan valtavirrasta ulos sysättyjä ryhmiä, nuorisorikollisvankeja, syrjäseutujen naisia, kyläkoulua kaukana kaikesta, keskiaasialaisia orjatyössä Moskovassa, seksityöläisten arkea. Lisäksi hän piirtää ”vastarinnan kronikkaa”, joka on kirjan yhden luvun nimikin. Venäjää 2011-2012 järisyttäneistä mielenosoituksista vaalivilppiä ja Putinin uudelleenvalintaa vastaan siirrytään Pussy Riotin oikeudenkäyntiin ja muihin näytösoikeudenkäynteihin. Omat lukunsa saavat homoseksuaaalien ja homofobien suhteet sekä viime vuosien protestiliikkeet, asuinalueidensa puistoja puolustavista asukasaktivisteista lakkoileviin rekkakuskeihin.

Lomasko rakentaa näkymän myös kansalaisliikehdinnän vastapuolelle, raskaasti aseistetusta mellakkapoliisista Sisäministeriön E-keskuksen agentteihin, natsiskineistä yksityisiin vartijoihin, Ukrainan sodan veteraaneista ortodoksiaktivisteihin. Ilmauksensa saa myös hallinnon viljalti käyttämä propaganda ja sen kielenkäytön erityisyydet.

Lomasko on käsitellyt yhteiskunnallisia aiheita jo aiemmassa sarjakuvassaan Zapretnoje isskustvo (Boomkniga 2011) eli ”Kielletty taide”. Teos pureutuu kahta taiteilijaa vastaan vuonna 2006 nostettuun oikeusjuttuun ja huomioi ortodoksikirkon vallan kasvua sekä nationalististen ja konservatiivisten mielialojen nousua Venäjällä. Taiteen uusi sensuuri on teoksen kantava teema.

Suomessa kuulee joskus väitteitä, joiden mukaan venäläiset ovat nöyrää kansaa, joka vain alistuu autoritaarisille johtajille – tai pikemminkin ei edes voi elää ilman heitä. Lomaskon töiden perusteella ei vaikuta lainkaan tältä.

Graafisissa reportaaseissaan hän kuvaa myös sitä kuinka toisenlaisen yhteiskunnan mahdollisuus, sen versot, syntyvät kansalaisliikkeiden sisällä kamppailusta, keskinäisestä tuesta, periksiantamattomuudesta ja rohkeudesta. Näissä voimaantumisen kuvauksissa on eräänlaista optimismia.

Kirjallisia rinnakkaisvirtauksia

Lomaskon töillä tuntuu olevan tiettyä sukulaisuutta venäläisen nykykirjallisuuden ”uuden realismin” koulukunnan kanssa. Yhtenä tärkeimmistä ”uusista realisteista” on pidetty Roman Sentšiniä. Siperialaissyntyisen Sentšinin proosa luotaa eleettömän realistisesti tai naturalistisesti usein Venäjän syrjäseutujen tai syrjäytettyjen ihmisryhmien elämää.

Esimerkiksi Sentšiniltä suomennettu romaani Jeltyševit (2015) kuvaa säälimättä erään perheen rappiota Siperian takamailla. Koulutettu ja ”neuvostokeskiluokkaan” kuulunut perhe vajoaa kovan kapitalismin nollasummapelissä ja onnettomien sattumien kautta maaseudulle, keräilytalouteen ja raakalaisuuteen.

Sentšiniä on usein verrattu neuvostoaikaiseen niin sanottuun maaseuturealistien koulukuntaan, erityisesti Valentin Rasputiniin, ja Sentšin on itsekin puhunut yhteydestä.

Lomaskoa on silti turha verrata pohjimmiltaan konservatiiviisiin maaseuturealisteihin, vaikka hänen töissään on samaa ”pienen ihmisen” onnettomuuksien myötäelämistä. Sentšiniin verrattuna Lomasko on avoimemmin poliittinen: hänen sympatiansa on selvästi vallanpitäjien kriitikkojen puolella, vaikka mistään tendenssistä ei voikaan puhua, ja Lomaskon sarjakuvissa tarkastellaan kriittisesti myös Venäjän oppositiota.

Entisen Neuvostoliiton näköaloja

– Teoksen The Other Russias ilmestyttyä ulkomailla Venäjällä ei ole reagoitu mitenkään, selittää sähköpostitse Moskovasta tavoitettu Viktoria Lomasko.

The Other Russias-teosta ollaan englannin lisäksi kääntämässä nyt useille eurooppalaisille kielille. Lomasko sanoo yrittäneensä tarjota kirjaansa myyntiin ”yhteen Moskovan edistyksellisimmistä kirjakaupoista”, mutta tulleensa torjutuksi.

– Kieltävässä vastauksessaan kauppa vetosi ”sensuurin näkökulmaan”, sanoo Lomasko.

Tällä hetkellä taiteilija piirtää valmiiksi seuraavaa kirjaansa, joka perustuu matkoihin entisiin neuvototasavaltoihin Kirgisiaan, Pohjois-Kaukasiaan, Georgiaan ja Armeniaan. Joitakin osia sarjasta on jo ilmestynyt lehdissä ja internetissä.

Lomaskosta on ollut kiinnostavaa matkustaa entisiin neuvostotasavaltoihin nyt, kun niitä vielä yhdistää jokin Venäjään. Hän sanoo haluavansa tallentaa sitä prosessia, jossa neuvostoaika vähitellen väistyy ja sen tilalle tulee jokin toinen, uusi aika.

– Lisäksi suunnittelen omaelämänkerrallista sarjakuvaa, joka sijoittuu kotikaupunkiini Serpuhoviin, Moskovan lähellä.

Juuri nyt Lomasko on hyvin kiinnostunut maalaamaan freskoja, monumentaalisia maalauksia. Hänet on kiinnitetty useamman freskon maalaamiseen eri Euroopan maissa.

– Freskot ovat minulle syväjäädytettyä runoutta, Lomasko tunnelmoi.

Sarjakuvan kyltymättömänä kerskakuluttajana on silti toivottava, että freskojen lisäksi Lomaskolle jää myös jatkossa aikaa pureutua graafisten reportaasien taikapiiriin.

Artikkeli on ilmestynyt Sarjainfossa 3/2018.

Siperiaan ulkoistettu elämän kulutus

Kun Suomessa tankkaa bensiiniä auton tankkiin, nousee bussiin, kääntää patterit lämmitykselle, syö ravintolassa tai tekee lähes mitä tahansa liittyy usein huomaamattaan pitkään virtaan. Tuo virta johtaa Venäjälle, josta tuodaan yli 90 prosenttia käyttämästämme öljystä ja valtaosa muistakin fossiilisista polttoaineista, maakaasusta ja kivihiilestä.

Suomi poikkeaa maailman talouden valtavirrasta, sillä fossiilisten polttoaineiden osuus on vain 42 prosenttia energiantuotannosta. Emme kuitenkaan voi liikaa ylpeillä. Suomalainen elämäntapa on väkevän sitkeästi riippuvaista maahan tuotujen tuotteiden ja raaka-aineiden niin sanotuista piilovirroista. Kulutetuista luonnonvaroista yli puolet on peräisin muualta kuin kotimaan kamaralta.

Olemme kätevästi ulkoistaneet osan kulutuksestamme ja sen tuottamisessa tarvittavan sorron ja saastumisen muualle maailmaan. Tätä harvoin kuitenkaan mainitaan tai edes muistetaan. Fossiiliset polttoaineet mahdollistavat niin pitkät reititykset ja etäpesäkkeet, niin kookkaat välimatkat ja korkeat valtasuhteet tuottajan ja hyödyntäjän välillä, ettei likeinen ja tuttu, kuten juuri autolla ajaminen ja ravintolassa käyminen, näytä liittyvän kaukaiseen raaka-aineeseen mitenkään, vaikka mahdollistuu vain kaukaisen avulla.

Länsi-Siperian Jugrassa eli Hanti-Mansiassa tuotetaan yli puolet Venäjän öljystä, ja kun Nenetsia lisätään mukaan puhutaan jo öljyntuotannon kahdestakolmasosasta. Vorkutan-Intan kivihiilialue taas on Euroopan puoleisen Venäjän rikkain esiintymä. Ja kuitenkaan nämä seudut eivät Suomessa kiinnosta ketään, harva edes tietää missä ne sijaitsevat. Entä millaisia vaikutelmia nuo alueet herättävät, kun niitä tarkastelee fossiilisten polttoaineiden tuotannon ja sen seurausten näkökulmasta?

***

Vorkuta oli yksi vankileirien saariston, Gulagin, pahamaineisimpia keskuksia, kaivosvyöhyke, joka leirien lakkautuksen jälkeenkin tahkosi runsasenergistä kivihiiltä Neuvostoliiton teräs- ja aseteollisuuden tarpeisiin. Vorkutan kymmenistä kaivoksista osa on jo ehtynyt, osa muuttunut globalisaation takia kannattamattomiksi ja vain osa on toiminnassa. Kaupunkia kiertää suljettujen kaivosten, autiokylien, hautausmaiden ja saastuneen teollisuusmaan kehä. Enemmän kuin varsinainen energiavara-alue, Vorkuta on nyt jonkinlainen historiaan jäätynyt brutaalin nykyaikaistumisen ulkomuseo.

Se on fossiilisten polttoaineiden riivaaman ihmisen suuruudenhulluuden tragikoominen muistomerkki. Tundralle 100 kilometriä napapiiristä pohjoiseen, jossa suomensukuinen alkuperäiskansa nenetsit vielä 75 vuotta sitten paimensi porojaan, oli väen väkisin pystytettävä fantasia neuvostomodernisaatiosta, joka tosin vääntyi irvikuvakseen. Huippuvuosina 1970-luvulla Vorkutassa asui yli 220 000 ihmistä, nykyään puolet vähemmän. Mailmassa on silti yhä harvoja näin isoja ja näin pohjoisessa sijaitsevia asutuskeskuksia.

Vorkuta on symbolinen kuva fossiilista polttoainetta syövän tuotantokoneen riistosta, paikka jossa ihmisiä, heidän lihas- ja elinvoimaansa muutettiin lähes saumatta suoraan energiaksi. Ensimmäiset Stalinin orjat asuivat Vorkutassa Rudnikin kylän alueella, rinteellä, jota kultsuttiin nimellä ”luolaihmisten bulevardi”. He asuivat teltoissa ja zemljankoissa, maakorsuissa, varmasti huonommin kuin yksikään luolaihminen. He rakensivat ensimmäisen kuilukaivoksen vuonna 1936 ja kaivoivat ensimmäisen tonnin kivihiiltä. Vankien kasvot ja ruumis kävivät kaivostöissä konkreettisesti mustanpuhuviksi – aivan kuin ennakoiden heidän muodonmuutostaan hiileksi – heidän rakentaessaan lisäksi kaupungin asuintalot, hallintorakennukset, stalinistisen klassismin tyylisen kaivosmiesten kulttuuritalon, yliopiston, teatterin ja nukketeatterin.

 

***

Kerrallaan Vorkutan leireillä raatoi satojatuhansia vankeja. Kansalaisjärjestö Memorial on arvioinut, että Vorkutassa kuoli jopa 250 000 vankia. Vorkuta ja sen rauniot tuntuvat puhuvan vielä vuosikymmeniä myöhemmin jotain myös vankien kokemuksesta, vaikka tämä onkin pyritty peittämään tragikoomisen modernisaatiofantasian alle.

Fossiilinen energia mahdollistaa talviset sisäurheilulajit ja luisteluradat aavikolla. Sen avulla arktisesta Vorkutasta on yritetty tehdä niin standardi neuvostokaupunki kuin mahdollista. On pykätty jopa keskuspuisto, vaikka eivät puut tundran ilmanalassa kasva. Pajupöheikköä on saatu aikaiseksi. Puistossa kelpaa tepastella niiden kahden kuukauden aikana, jotka Vorkuta on vuosittain lumeton. Jopa puiston pulut ovat fossiilikoneen toiminnan seurausta: ne saapuivat seudulle junien katoilla. Vorkutaan tuodaan junilla myös autoja, vaikka ei seudulla ole ympärivuotisesti kuljettavia teitä kuin joitakin kymmeniä kilometrejä, sillä tundra muuttuu kesällä upottavaksi suoksi.

Vaikka hiilikaivosten tuotto on laskenut, fossiilinen energia määrittää elämistä myös nyky-Vorkutassa. Yllättäen siellä törmää fossiilisia polttoaineita kuvastavaan kaksinapaiseen vastakohtaisuuteen, joka jostain kohtalon oikusta esiintyy täällä yhdessä ja samassa rakennuksessa, jonne lähdemme illallistamaan. Kuten Vorkutan talot yleensä talon julkisivu on rupinen, myrkyllisen oloinen ja hiilipölyinen, ilmentäen fossiilipolttoaineista kärsiville tuntuvaa ulkopuolta. Mutta kun astuu jäisestä ulkoilmasta julkisivun läpäisevän oven läpi niin – tadam – päätyy fossiilipolttoaineista nauttivien sisäpuolelle tilaan, joka muistuttaa Helsingin keskustan trendiravintolaa. Nuoret parit istuvat treffeillä, iloiset seurueet melskaavat olutkolpakkojen ääressä, televisio ja stereot pauhaavat, valot välkkyvät, lämpö hohkaa. Syötäväksi voi tilata kaikkea mahdollista Brasilian nautakarjasta ja Tyynenmeren mustekalasta mangolohkoihin.

Hitaasti luonto ja todellisuus tihkuvat ympärillä takaisin rapautumisena, murtumina, tundran kituliaana varvikkona, rapistuvina autiokylinä, joista yhtä nimeltään Halmer-Ju Venäjän armeija käyttää nykyään harjoitusmaalina, hajoamisena alkuaineiksi.

***

Stalinin aika meni menojaan, eikä Vorkutan ja Gulagin kaltaista ihmisruumiiden syöttämistä fossiilikoneen moolokinkitaan enää esiintynyt. Mutta miksi Jugran hantit puhuvat aina, ettei yksikään Stalinin ajan katastrofi merkinnyt niin pahaa kuin mitä seurasi 1960-luvulta alkaneen öljynporauksen myötä? Olemme Länsi-Siperiassa, Uralvuorilta itään avautuvassa maassa, jonka korpia halkovat mahtavat Ob- ja Irtyš virrat, täplittävät sadattuhannet järven. Suomensukuiset hantit ovat eläneet seudulla arkeologisten löytöjen perusteella vähintään 2000 vuotta.

Ehkä tätä taustaa vasten voi ymmärtää myös sen, että Venäjän alkuperäiskansat ovat keskimäärin vähemmän valtakulttuurin sulautuneita kuin Pohjois-Amerikan intiaanit. Pohjois-Amerikka nykyaikaistui ja siirtyi fossiilitalouteen Venäjää aikaisemmin. Venäläisvalta Siperiassa samoin kuin Nenetsiassa on vallinnut aina 1600-luvulta lähtien. Kuitenkin vasta 1920-luvulla alkuperäiskansat alkoivat jäädä vähemmistöön kotialueillaan. Nykyään he muodostavat väestöstä Jugran 1,5, prosentista Nenetsian 19 prosenttiin. Varsinkin fossiilinen moderni on merkinnyt alkuperäiskansojen näkökulmasta aineellista ja henkistä tuhoutumista.

Öljynporauksen alkuvuosikymmeninä erityisesti Etelä-Jugra saastui pahoin, ja öljyvahinkoja sattuu edelleen hälyttävän usein. Ulkomaisille matkailijoille ympäristötuhoja ei Jugrassa esitellä. Korkeintaan pääsee näkemään mustunutta, pystyyn kuollutta kuusikkoa autoteiden vierellä ja maastoon kylvettyä teollisuusroskaa.

***

Jugran öljykentille on aina ollut vaikea saada vierailulupia, erityisesti näin on nykyään. Olen kuitenkin käynyt öljykentällä Nenetsiassa kesällä 2005. Neste oil omisti yhdessä Lukoilin kanssa SeverTek-yhtiön, joka pyöritti Etelä-Šapkinon kenttää. Neste oilin kautta lupa vierailuun herkesi helpommin suomalaistoimittajalle. Mutta ei Šapkinossa ollut nähtäväksi kovin paljon mitään yllättävää, paitsi että se oli melko uusi kenttä, ja laitteet olivat hyväkuntoisia. Liekit roihusivat poraustornien huipulla. Tundralle oli vedetty teitä, ja öljyputket johtivat rinnakkain itään, kohti öljyn kokoamisasemaa. Kuinka ollakaan kentän ympäristöprikaati harjoitteli öljytuhon varalta juuri saapuessani. Muutenkin meille vakuutettiin ympäristöasioista huolehtimista.

En puhu siitä, että öljykentän helikopteriasemalle vievän tien varsi oli reunustettu poraustorneilla ja öljyputkilla, ja tundra oli koneiden mylläämä. Harjagan helikopteriaseman lähellä lampeen näytti valuneen mustaa, ja tundralla kohosi vuori teollisuusromua. En puhu siitä, miten helikopterista saattoi nähdä taigan ja metsätundran juovuttuneen telaketjullisen miehistönkuljetusautoa muistuttavin vesdehodin urista – rakkineita käytetään tundrassa liikkumiseen. Vesdehodin jäljiltä kestää lähes vuosisadan ennen kuin tundran kasvillisuus palaa ennalleen. En puhu siitä, että helikopterit olivat vanhoja armeijan kuljetuskoptereita, jotka tärisivät niin, että niiden ajatteli minä hetkenä hyvänsä räjähtävän, sillä öljyntuotanto on eräänlaista sodankäyntiä, ja sodassa sotilaan on vain kestettävä niin kauan, että pääsee pois ja sen jälkeen unohtaa kaiken.

Ongelmat ovat Nenetsiassa pääsääntöisesti melko samoja kuin Jugrassa. Isoja tai pieniä öljyvuotoja on aika ajoin; yhtiöt voitelevat paikallisia poronhoitajia järjestämällä helikopterikuljetuksia ja ostamalla esimerkiksi moottorikelkkoja sekä tukemalla rahallisesti alkuperäiskansajärjestöjen hankkeita, mutta öljystä saataviin voittoihin nähden se on pikkurahaa. Tiet, öljyputket ja teollinen infrastruktuuri halkaisevat usein porojen jutausreitit. Porot kuolevat juotuaan öljyistä vettä tai maaperän saastuessa. Jokien ja järvien kalat kuolevat, marjat ja sienet jäävät nousematta kankaille.

Ympäristötuhot ovat vain ongelmien yksi ulottuvuus. Toinen asia on se, että nenetsit, mansit ja hantit ovat pitkälti menettäneet kielensä ja kulttuurinsa, he sinnittelevät kahden maailman välillä. Sattuvasti kaikkien ja kaiken riippuvuuden fossiilienergiasta tiivisti kyltti matkalla lentokentältä Narjan-Mariin: ”Kiitä Lukoilia, Narjan-Marin asukas”.

***

Jugran kaupunkien kaduilla näkyy samantyylisiä plakaatteja: ”iloitse kaupungistasi” ja kulmassa on aina jonkin öljy-yhtiön logo. Öljy-yhtiöt ovatkin rakennuttaneet seudulla tavallisesti lähes kaiken teistä kouluihin ja sairaaloista vanhainkoteihin. Ne myös maksavat Nenetsian tapaan 95 prosenttia seudun veroista.

Verokertymä menee Moskovaan, joka palauttaa siitä vähemmän kuin vie. Ja silti öljyraha tuottaa monenlaista hämmästyttävää seudulle. Mitä erilaisimpia valoja poltetaan kaupungeissa yötä päivää, vaikka tavallisesti Venäjällä katuvalot eivät öisin pala. Erityisesti Jugran piirikunnan pääkaupunki Hanti-Mansiisk on täynnä uljaita museoita, pompöösejä kirkkoja, metallisia patsaita, jäähalleja ja ostoskeskuksia, kivisistä mammuteista tehty puisto, pyramidin muotoinen näkötorni. Infrastruktuuri ja suorat moottoritiet kiiltävät uutuuttaan. Kuin oltaisiin Suomessa.

Ehkä omituisin asia on Surgutin teollisuuskaupungin läheltä löytyvä lomamökkikylä, jonka yhteydessä on eläintarha. Sen mainostetaan olevan ekologisesti puhtaalla alueella. Häkeissä ja aitauksissa on näytteillä yli 70 eri eläinlajia. Assurintiikeripariskunta lekottelee raukeasti kahden tiikerinpoikasen vierellä, leijona käyskentelee, leopardi venyttelee, on kameleita, ilveksiä, kotkia, šakaali, apinoita, strutseja, jakkihärkiä ja jopa kenguru. Talvisin eläimiä kuulemma pidetään piskuisissa suojissa, joita öljy lämmittää, kun elohopea saattaa laskea jopa 60 pakkasasteeseen.

Puhumattakaan lukemattomista patsaista ja muistomerkeistä, jotka esittävät geologeja ja öljytyöläisiä – heitä Jugrassa palvotaan loputtomiin. Nižnevartovskin lentokentän lähelle on parkkeerattu kuin toteemiksi ”ensimmäiset Samotlorin öljyesiintymälle lentäneet lentokoneet”, vieressä on sankarilentäjien muistopaasi. Neftejuganskin kaupungista taas löytyy kookas ja mustanpuhuva ”seudun ensimmäisen öljypisaran monumentti” ja öljyntuotannon museo toki löytyy joka kaupungista.

Hanteilla, joiden tilanne on seudun alkuperäiskansoista paras, löytyy muutama niin sanottu kansallinen kylä, Varjogan ja Russkinskaja. Kylien asujainten enemmistö on alkuperäiskansaa, ja yhtiöt ovat tavallisesti rakennuttaneet heille taloja kyliin korvauksena öljyntuotannon aiheuttamista haitoista luonnonmukaisille elinkeinoille. Monet hantit ovat palanneet vähintään osaksi vuotta elämään erämaahan. Jugrassa on alkuperäiskansojen 1990-luvun aktivismin seurauksena säädetty niin sanottu sukumaalaki, joka mahdollistaa erämaiden käytön, mutta ei omistusoikeutta. Muuta työtä, varsinkaan öljytyötä, heidän on vaikea saada. Käytännössä alkuperäiskansa elää öljy-yhtiöiden hyväntekeväisyyden varassa. Kaupunkeihin muuttavat venäläistyvät nopeasti.

***

Siellä Russkinskajan lähellä, Trom-Agan-joelle, minäkin ajattelen kohtavaani perinteisesti elävän hantin. Menemme sinne Andrei Daniletšin kanssa. Nuorehko mies on puoliksi hanti, puoliksi venäläinen. Hän pyörittää Russkinskajassa matkatoimistoa ja on enemmän kuin puoliksi kiinni modernissa. Ajamme autolla läpi KPP:sta eli kontrolli- ja talouspisteestä. Kaikkialla täällä levittäytyy öljyntuotantoalue, jossa ei saa liikkua ilman lupia. Tämä tuo mieleen paitsi sotatoimialueen tarkastuspisteet myös Gulag-leirien vyöhykkeiden väliset vartiopisteet, joita nimitettiin samalla nimellä KPP. Ajamme moottoriveneelle kaksi tuntia Trom-Agan-jokea pitkin. Ohittaessamme erään hiekkasärkän huomaamme karhun katoavan mörähtäen pusikkoon.

Rantaudumme. Kahlaamme mäkäriä kuhisevan rantapöheikön läpi. Odottelemme tovin hämärtyvässä illassa. Pian läheisen metsäleirin hanti-isäntä Aleksander tulee hakemaan meitä autollaan. Jostain syystä hän haluaa ajaa autoa. Köröttelemme Ladalla viitisen kilometria melko syvien lätäkköjenkin poikki. Pysähdyttyämme hantimies poistaa veden autosta rahkasammaltuppojen avulla. Kahlaamme vyötäröön asti ulottuvissa saappaissa viimeiset kilometrit lettosuon poikki. Tuoksuu suopursulta, sammalelta ja suovedeltä.

Perillä meitä odottaa hantipirtti. Siellä Aleksander ja hänen vaimonsa Darja asuvat vuoden ympäri. He pitävät pientä porotokkaa, kalastavat, metsästävät ja keräilevät. Täysin ilman nykyajan mukavuuksia he eivät kuitenkaan elä. On auto, ja pirtin pöydällä seisoo televisio. Selviää, että lähellä on linkkimasto. Sähköt tulevat aggregaatista, jota pidetään päällä vain yhdeksään asti illalla.

Meille tarjotaan keitettyä sorsaa ja perunoita. Sen päälle juomme teetä lakkahillon kera. Yön nukumme hyvin kaikki yhdessä pirtin lavitsoilla. Aamulla suon ja ympäröivän taigan upea ruska paljastuu: vihreää, punaista, keltaista, kävynruskeaa. Ison järven selkä siintää. Mättäät ovat täynnä karpaloa ja puolukkaa.

Aleksander ja Darja tuntuvat melko tyytyväisiltä elämäänsä. Myönteisesti ajatellen he elävät melko samantyyppisesti kuin länsimaiset omavaraistujat tai romahdusheimolaiset; he käyttävät minimaalisesti nykytekniikkaa ja energiaa säilyttäen parhaassa tapauksessa yhteyden perinteeseen ja erämaahan. Toisin kuin länsimaisilla omavaraistujilla heillä ei tosin ole juuri mahdollisuutta valita.

***

Teoksessa Energia ja kokemus (2013) Tere Vadén ja Antti Salminen väittävät, että fossiilisista polttoaineista öljy on itseasiassa kaikkein hierarkiahakuisin eli ruokkii eniten epätasa-arvoa. Näin on siksi, että öljyä voidaan kuljettaa helposti ja se sisältää tilavuusmittaa kohden erittäin paljon energiaa. Öljyn kuljetuksen, jalostuksen ja varastoinnin hallinnoiminen mahdollistaa valtavien energiamäärien keräämisen.

Tästä huolimatta öljyn, kivihiilen ja kaasun ostosta Venäjältä ei käydä meillä mitään keskustelua. Mitään vaihtoehtoja ei pallotella. Ei, vaikka ehkä juuri itänaapurin taustaa vasten voisi selkeimmin nähdä kuinka kommunistinen ja kapitalistinen fossiilimoderni pohjimmiltaan muistuttavat toisiaan ainakin suhteessa luonnon riistoon ja kasvun tiellä olevien ihmisryhmien nujertamisessa.

Keskustelua ei käydä, vaikka autoritaarisesti hallittu Venäjä on energiatuottajana ja rahojemme vastaanottajana ongelmallinen. Venäläisistä öljy- ja kaasuyhtiöistä Gazprom, Rosneft, Surgutneftegaz ja monet muut ovat presidentti Putinin ja hänen lähipiirinsä omistuksessa. Esimerkiksi Gazpromia on myös suoraan käytetty Venäjän sananvapauden tukahduttamisessa.

Öljyntuotanto ruokkii harvainvaltaa. Näin on myös Venäjällä, jossa neuvostodiktatuuria seurannut Putinin valta saa kiittää vallassa pysymisestään pääasiassa korkeana pysyneitä öljyn maailmanmarkkinahintoja. Öljytulot ovat myös mahdollistaneet Venäjän sotaseikkailut Georgiassa ja Ukrainassa. Näillä suunnilla on myös energiapoliittinen ulottuvuutensa: Georgian läpi kulkee Venäjän kiertävä BTC-öljyputki, jonka kontrollia Venäjä ei halua luovuttaa yksinomaan länsivalloille; Krimin rannikolla sijaitsee öljyvaroja, ja Itä-Ukrainassa taas lepää rikas Donbassin kivihiilialue.

Salmisen ja Vadénin mukaan erityisesti öljyn varaan rakennetun infrasturuktuurin ainutlaatuisuus piilee siinä, että massiiviset tuloerot normalisoituvat osaksi lähes kaikkien maailman alueiden erilaistumista ja työnjakoa. Taloudellisen uusliberalismin myötä monikymmenkertaiset tuloerot ovat normaaleja länsimaisissa yrityksissä, globaaleista tuloeroista puhumattakaan. Öljyesiintymien pistemäisyys mahdollistaa niiden sotilaallisen ja taloudellisen keskitetyn hallinnon. Heidän mukaansa on kyseenalaista pystyisikö hiili ylläpitämään yhtä laajaa ja väkevää hierarkisoitumista, uusiutuvista energiamuodoista puhumattakaan. Jos energiantuotanto hajautuu, myös valta väistämättä hajautuu.

Varallisuus ja valta on nykymaailmassa äärimmäisesti jakautunut. Oxfamin tutkimuksen mukaan 42 yksityistä ihmistä omistaa enemmän kuin puolet ihmiskunnasta eli enemmän kuin noin 3,7 miljardia ihmistä. Ihmisen vaikutukset ryhmitellään viiteen kohtaan: ilmastonmuutos, joukkosukupuutot, ekosysteemien katoaminen, saastuminen sekä väestönkasvu ja liikakulutus. Puhutaan antroposeenista eli ihmisen ajasta, joka merkitsee planetaarista hätätilaa. Antroposeeni-keskustelussa varallisuus-, luokka- ja valtaerot on kuitenkin yleensä siivottu pois – ikään kuin olisimme kaikki yhtä ”ihmislajia” ja ”samassa veneessä”. Jättimäisen perspektiivin käyttäminen vaikuttaa toimintaan. Planetaarinen näkökulma vieraannuttaa ja lamaannuttaa tyrmäävässä totaalisuudessaan.

Pohdiskelua omavaraisuudesta, luonnonmukaisesta elämisestä ja niin sanotusta romahdusheimolaisuudesta tarvitaan varmasti lisää. Pidemmän päälle yksityiset ratkaisut eivät kuitenkaan välttämättä riitä. Kaikki eivät pysty olemaan Lasse Nordlundin tapaisia omavaraisuuspioneereja. Fossiilienergian tuotannon vaihtoehdoksi ei kelpaa ainoastaan omavaraisen kuva.

Voisimme pohtia myös sitä millä tavoin fossiilikapitalismi saataisiin energian saannin vähentyessä jakamaan energiansupistus nykyistä tasaisemmin kaikkien ihmisten välille. Vaarana on se, että enemmistön energiankulutuksen vähentyessä harvalukuinen eliitti jatkaa fossiilienergian kerskakulutusta samoin kuin ennenkin. Fossiilikoneen ja -energian loppuannoksen päätyessä eliitin käsiin periaatteessa kahdenlainen kauhukuva voi kohdata yhteiskuntien enemmistöä: Vorkutan tapainen fossiilikoneen orjuus, tai Jugran tapainen fossiilienergian kaatopaikan reunamille elämään sysäytyneisyys. Miten planetaarisesta kulutuksesta, saastumisesta ja vierautumisen leviämisestä vastuussa oleva eliitti olisi pakotettavissa kantamaan vastuunsa?

Ville Ropponen

Essee on julkaistu Elonkehä-lehdessä 1/2018.

Kansa nousee?

Venäjä nähdään monoliittina, valtakuntana, jossa yksinvaltias ohjastaa teatteria ja tanssittaa kansaa kuin nukkea narussa. Pinnan alla on kuitenkin kuohunut jo pitkään. Vuosien jälkeen kuohunta nousee taas pintaan.

Ville Ropponen

Poromies Aleksander Aipin oli syksyllä 2015 huolissaan elinkeinostaan ja elinympäristöstään Nižnevartovskin öljykaupungin lähellä Hanti-Mansiassa. Aiempina vuosina seudun aktivisteilla oli ollut tapana sulkea teitä protestiksi, mutta sellaiseen ei enää uskallettu turvautua.

”Venäjällä voidaan nyt säätää kovia rangaistuksia mielenosoittamisesta. Koetamme jatkaa kamppailua lainsäädännöllisin keinoin”, Aipin kertoi tuolloin.

Hän oli esimerkiksi kutsunut biologeja porojensa laidunmaille. Jos alueelta löytyisi harvinaisia kasveja, alue voitaisiin yrittää saada suojeltua paikallisessa duumassa.

Tällaisiin keinoihin kansalaisvaikuttajat joutuivat turvautumaan vuosien ajan Venäjällä. Vuonna 2012 Vladimir Putinin presidenttivalintaa vastustaneiden Bolotnaja-aukion mielenosoitusten nujertamisen jälkeen oppositio oli painostettu maan rakoon.

Pinnan alla aktivistit ja tavalliset venäläisetkin jatkoivat yhteiskunnallista työtä ja kyseenalaistivat valtapolitiikkaa. Osin jatkuneen kansalaisaktiivisuuden ja protestiliikehdinnän pohjalta nousivat tämän kevään mielenosoitukset.

Vihreän Langan haastattelemat asiantuntijat arvioivat, että mielenosoitukset jatkuvat Venäjällä. Lisäksi niiden takana oleva oppositioliike on nyt aatteellisesti vahvempi kuin 2012 protestien takana ollut.

Oppositiopoliitikko Aleksei Navalnyin Edistyspuolueen maaliskuussa koolle kutsumat mielenosoitukset yllättivät Venäjän vallanpitäjät laajuudellaan. Protesteja oli lähes sadassa kaupungissa ja niihin osallistui kymmeniätuhansia venäläisiä, arvioi Vladimir Gelman, Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin vieraileva professori.

”Nousussa on uusi protestiaalto, mukana on paljon nuoria ihmisiä, jotka eivät olleet mukana aiemmin, kuten opiskelijoita”, Gelman jatkaa.

Oppositio korostaa nyt korruption vastustamista. Tämä on Gelmanin mukaan teema, joka pysyy ajankohtaisena.

Maaliskuisia protesteja ei juuri Venäjän valtamediassa uutisoitu. Koulutetut venäläiset pystyvät silti löytämään vaihtoehtoisia tiedonlähteitä ja kyseenalaistamaan valtio-omisteisen median tiedotuksen.

Mielenosoitusten taustalla on vuosien 2015-2016 sosiaalinen protestiliike.

”Ensinnäkin on vastustettu koulutuksen ja sosiaalihuollon valtavia leikkauksia. Toiseksi rekkakuskit ovat osoittaneet mieltä valtion teiden käytöstä määräämää veroa vastaan. Kolmanneksi pienviljelijät protestoivat Krasnodarin alueella”, selittää Moskovan valtionyliopiston sosiologi Aleksander Bikbov.

Bikbovin mukaan protesteille on yhteistä uusliberaalin talouspolitiikan kritiikki.

Mielenosoittajat ovat myös alkaneet kyseenalaistaa valtajärjestelmää, vaikka olisivat ennen olleetkin sille uskollisia. Valtamedia on vaiennut protesteista, mutta ne ovat herättäneet laajaa keskustelua internetissä ja oppositiohenkisessä mediassa, kuten Novaja Gazetassa.

Sosiaalisiin liikkeisiin osallistuneet ovat myös oppineet näkemään virallisen totuuden läpi, Bikbov uskoo.

”Krimin valtauksen jälkeen ukrainalaisia vastaan on kohdistettu äärinationalistista propagandaa. Protestoijia vastaan suunnataan samantyyppistä loanheittoa. Heidän väitetään olevan 'pedofiileja, homoja ja lännen agentteja'”.

Väitettä, ettei Putinille ole vaihtoehtoja, toitotetaan Bikbovin mukaan jatkuvasti. Vuonna 2012 propaganda ei kuitenkaan tehonnut – valtava määrä ihmisiä kokoontui osoittamaan mieltään vaalivilppiä vastaan.

Moskovassa on lisäksi jo vuosia vaikuttanut asukasliikkeitä, jotka protestoivat suuryhtiöitä tai ortodoksista kirkkoa vastaan paikallisten asuntojen ja puistojen suojelemiseksi, kun yhtiöt tai kirkko haluavat talot ja viheralueet kaupalliseen käyttöönsä.

”Anarkistit ovat toimineet näissä liikkeissä. He ovat usein ainoita, jotka tukevat asukkaita”, selittää vasemmisto-oppositioaktivisti Aleksei Gaskarov.

Hän on yksi vuoden 2012 Bolotnaja-aukion mielenosoitusten takia tuomituista. Gaskarovia syytettiin mellakan järjestämisestä. Hän itse sanoo poliisin hakanneen hänet. Bolotnajan mellakoista tuomituista 38 ihmisestä puolella on siteitä vasemmisto-oppositioon. Gaskarov istui yli kolme vuotta vankilassa. Hän vapautui syystalvella 2016. Venäjä oli muuttunut.

”Viisi vuotta sitten mielenosoittaminen oli paljon helpompaa kuin nyt. Venäjästä on tullut poliisivaltio”, sanoo Gaskarov.

”Paikallisten liikkeiden ongelma on erillisyys. Laajalla Venäjällä on vaikea rakentaa yhtenäistä oppositioliikettä. Korruption vastaisuus ja yhteinen vihollinen voivat kuitenkin yhdistää eripuraiset protestiliikkeet, hieman samoin kuin Ukrainan Maidanin kumouksessa 2014”, pohtii professori Gelman.

Bikbov arvelee että nykyisellä protestiliikkeellä on paremmat mahdollisuudet haastaa vallanpitäjiä kuin vuosina 2011-2012.

”Aiempi oppositio oli kouluttuneiston ja sivistyneistön liike harvainvaltaa vastaan. Liikkeellä ei ollut sosiaalista ohjelmaa, eikä kantaa taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin ongelmiin. Protesti ei voinut innostaa tarpeeksi laajoja massoja ja kuihtui moraaliseksi”.

Myös vasemmisto-oppositio toimii Gaskarovin mukaan nyt oikeistolaisen Navalnyin tukena – mutta vain siihen asti kunnes kansalaisoikeudet ja demokratia on palautettu Venäjälle.

Gaskarov kertoo hämmentyneensä siitä, että Putinilla on kannatusta myös Euroopassa, äärioikeistossa, mutta yllättäen myös vasemmistossa.

”Osa eurooppalaista vasemmistoa pitää Putinia imperialismin vastustajana. Pitäisi käsittää, että Putin on oikeistolainen imperialisti”.

Mielenosoitukset Venäjällä eivät ole laantumassa, päinvastoin, uskoo Gelman. Oppositio pyrkii värväämään mukaan lisää kannattajia. Vallanpitäjät koettavat luultavasti vastata protesteihin samoin kuin aiemmin.

Tiedossa on siis uhkailuja, mustamaalausta, väkivaltaa, tehtailtuja oikeusjuttuja ja vankeustuomioita. Lainsäädännössä on avattu uusia ovia protestin kitkemiseen.

Venäjän rikoslakiin 2014 lisätyn artiklan 212.2. perusteella voidaan tuomita jopa viideksi vuodeksi vankeuteen toistuvasta mielenosoittamisesta, jos henkilö on saanut aiemmin hallinnollisena rangaistuksena sakkoja tai 15 päivää vankeutta.

Muun muassa seksuaalivähemmistöjen oikeuksien puolesta mieltä osoittaneesta Ildar Dadinista tuli ensimmäinen uuden lainkohdan mukaan tuomittu. Hän istui parisen vuotta vankileirillä ennen kuin vapautui helmikuussa 2017. Vankilassa hän sanoo joutuneensa kidutetuksi.

”Dadinista haluttiin luoda varoittava esimerkki. Tavoite ei ollut vain rangaista aktiivisuudesta vaan myös levittää pelkoa ihmisten keskuudessa, jotta he eivät osallistuisi protesteihin. Tämä on ennalta ehkäisevän 'vastavallankumouksen politiikkaa'”, muotoilee Gelman.

Gaskarov arvioi Venäjällä olevan ainakin 200 poliittista vankia, ehkä paljon enemmänkin. Viime aikoina on pidätetty paljon ihmisiä, joitakin jopa blogikirjoitusten tai Facebook-päivitysten takia.

Gelmanin mukaan vallanpitäjillä on oppositiota vastaan muitakin painostuskeinoja kuin vankeustuomiot. Voidaan vaikka uhata ottaa lapset pois. Äskettäin kun pietarilainen rekkakuskien liikkeen johtaja Andrei Bautin oli pidätettynä, lastensuojelu yritti ottaa hänen lapsensa huostaan, kirjoitti Fontanka.ru -uutissivusto.

Presidentinvaalien 2018 lähestyessä protestin mahdollisuudet kasvavat.

”Kremlissä ajatellaan, että on järkevää saada vaalit näyttämään todellisilta. Tämä luo tilaa jonkinlaiselle yhteiskunnalliselle keskustelulle”, uskoo Gaskarov.

Hallinto on yhä paremmin valmistautunut protesteihin. Turvallisuuselimet ovat saaneet lisää voimavaroja, ja huhtikuussa 2016 perustettiin 400 000 miehen kansalliskaarti presidentin alaisuuteen.

”Jos Putinin valta ei joudu vakavasti uhatuksi, se ei kuitenkaan käytä erityisen kovia keinoja. Vaalit ovat tulossa – tämä on kaksiteräinen miekka. Laajan väkivallan käyttäminen protestin tukahduttamiseksi voisi raivostuttaa suurta yleisöä ja tämä haittaisi vallanpitäjiä”, uskoo Gelman.

Huhtikuinen terrori-isku Pietarin metroon on nostanut Venäjän valtamediassa syytöksiä opposition osallisuudesta iskuun. Oppositio taas on syyttänyt turvallisuupoliisin olevan kaiken takana.

Iskusta epäilty mies oli Kirgisian kansalainen, mutta kuului maan uzbekkivähemmistöön. Ruotsin radion haastatteleman venäläisen terrorismiasiantuntija Andrei Tšupriginin mukaan radikaali islam on lisääntynyt Keski-Aasiassa. Tšuprigin uskoo että osa sieltä Venäjälle ja muihin maihin tulleista islaminuskoisista rakennustyöläisistä on radikalisoitunut. Taustalla voivat olla huonontuneet työmarkkinat ja Venäjällä voimakas ulkomaalaisvastaisuus.

”Terrori-iskua voidaan nyt yrittää käyttää niin, että saadaan kansa yhdistymään valtion ympärille. Tämä on kansainvälisesti yleistä terrori-iskujen jälkeen”, Vladimir Gelman uumoilee.

Gaskarovin mukaan ennen viime vuosina noussutta isänmaallista hurmosta ja länsivastaisuutta saattoi luottaa, että monet tavallisetkin ihmiset kannattavat oppositiota.

”Nyt olisi tärkeää rikkoa vastakkainasettelu poliittisesti kriittisen vähemmistön ja patrioottisen, vallanpitäjiä kannattavan enemmistön välillä”, hän pohtii.

Artikkeli on julkaistu Vihreässä Langassa 3/2017.

Venäjä pelastaa Euroopan?

Fjodor Dostojevski: Talvisia merkintöjä kesän vaikutelmista, Niin & Näin 2009,

Tiina Kartano (Suom.)

F.M. Dostojevskia ( 1821-1881), radikaalia, rangaistusvankia, yhteiskunnallista keskustelijaa ja moraalifilosofia on Suomessa luettu paljolti jonkinlaisena psykologisena realistina ja unohdettu romaanikirjailijan poliittiset ja filosofiset piruetit.

Aikakauslehdissä vilkkaasti esiintyneen Dostojevskin esseististen kirjoitusten pääteemoja oli venäläisyyden suhde eurooppalaiseen ajatteluun. Suomennosvalikoiman ensimmäisessä esseessä Talvisia merkintöjä kesän vaikutelmista (1863) Dostojevski reissaa Euroopassa havaintoja tekemässä; toinen teksti Pieniä vaikutelmia matkan varrelta (1874) tarkastelee satiirisesti venäläistä yläluokkaa. Valikoiman päättävät filosofi Vladimir Solovjovin (1853-1900) Kolme puhetta Dostojevskin muistolle (1882-1884), joissa Solovjov esittelee Dostojevskin kristillisen utopian.

Venäjällä oli 1800-luvulla ominaista, ettei filosofia erottunut kaunokirjallisuudesta omaksi perinteekseen. Valistusta vieronut venäläinen ajattelu lähti ortodoksiuskosta ja mysteeristä. Kyseessä oli oikeastaan enemmän teosofia kuin filosofia eurooppalaisessa mielessä.

Siperiasta Eurooppaan

Nuorena Dostojevski unelmoi matkustavansa Eurooppaan. Tsaarinvalta heitti hänet Siperiaan. Kirjailija tuomittiin vuonna 1849 osallisuudesta Petraševskin sosialistiradikaalien piiriin. Dostojevski sai kärsiä valeteloituksesta ja sen jälkeen 10 vuotta leireillä ja karkotuksessa.

Loppuvuodesta 1859 Pietariin palasi toinen mies. Radikaalista oli tullut konservatiivi ja uskonnollinen nationalisti, joka nuoli kurittajansa kättä.

Myös Pietari oli muuttunut. Uuden tsaarin Aleksanteri II:n reformit nostattivat opiskelijat ja vallankumoukselliset vaatimaan lisää. Poliittisiin levottomuuksiin ja perustamansa Vremja-aikakauslehden toimittamiseen väsynyt Dostojevski päätti kesällä 1862 matkustaa lomalle. Kirjailijan ensimmäinen ulkomaanmatka suuntautui suurin odotuksin Saksaan, Ranskaan, Britanniaan, Italiaan ja Itävaltaan.

Parin kuukauden lomailu lännessä tuotti yhden pisteliäimmistä Euroopasta kirjoitetuista teksteistä, Vremjassa ilmestyneen Talvisia merkintöjä. Olisipa virkistävää joskus lukea suomalaisen kirjailijan vastaavaa Eurooppa-kritiikkiä ikuisen palvonnan asemasta. Dostojevskin esseetyyli on provosoiva, stereotyyppinen ja humoristinen. Tuon tuosta hän poikkeaa sivupoluille ja puhuu Venäjästä lähes yhtä paljon kuin Euroopasta. Dostojevski ivailee pietarilaisintelligentsian suosikin Aleksei Homjakovin runoa Unelma (1834), jossa Eurooppa on "pyhien ihmeiden maa". Peilatessaan Venäjää Eurooppaan Dostojevski ei kuitenkaan muista Gogolin lausetta: "Turha syyttää peiliä, jos naama on vino".

Päiväkirjansa perusteella Dostojevski kärsi Euroopan matkallaan rankasta koti-ikävästä. Ikävä ei kai alkanut heti, sillä Berliiniin saavuttuaan Dostojevski ärsyyntyi: kaupunki oli aivan samanlainen kuin hänen vihaamansa Pietari. Jopa saksalaiset naiset olivat rumia. Kölnin tuomiokirkko muistutti pitsinpalasta ja uusi silta vakuutti saksalaisten ylimielisyydestä. Eurooppalaisten usko omaan erehtymättömyyteensä sapetti Dostojevskia loppumatkan.

Pariisissa hän paukuttaa pilkkaansa jo suurella nautinnolla. Dostojevski määrittelee pikaisesti ranskalaisen porvarin isänmaallisuuden, kaunopuheisuuden, luontosuhteen ja rakkauden - pelkkää tekopyhyyttä. Hän hekottelee porvarin omanvoitonpyynnille. Ihmiset teeskentelevät arvostavansa yleviä arvoja, mutta oikeasti he palvovat vain rahaa. Tasavaltalaisuuden ihanteet eivät juuri merkitse, jollei taskussa rapise riihikuiva. Lehdistön nöyristely keisari Napoleon III:n edessä saa Dostojevskin tuhahtelemaan. Pariisilaiset uskovat olevansa maailman napoja, vaikka eivät halua edes poistua Pariisista, "moraalisimmasta ja hyveellisimmästä kaupungista maan päällä" - joka on samalla hirveän tylsä.

Pariisia pidemmälle Ranskaan ei Dostojevskikaan vaivautunut. Hän lähti Lontooseen, joka huumasi ihmispaljoudella, teollisuudella, Cityn maailmankaupoilla, Whitechapelin slummin huuruilla. Thames oli myrkytetty, aukiot ja arkkitehtuuri kolisivat avaruutta. Dostojevskille Lontoo oli Baalin temppeli, ylpeydessään kauhea. Länsimaat vaikuttivat kirjailijasta edistyksen pilaamilta. Tuloerot ja kurjuus, juopottelevat työläiset ja Haymarketin tuhannet prostituoidut hätkähdyttivät. Raha, tiede ja usko järjen ylivaltaan olivat riistäneet Euroopalta uskon ja henkisyyden, kirjailija päätteli.

Kumma kyllä Dostojevski ei Talvisissa merkinnöissä lainkaan mainitse Lontoossa tapaamaansa demokraattia ja kumouksellista Aleksander Herzeniä. Kenties siksi että hän myöhemmin tuomitsi Herzenin?

Järkeisuskon ja eurooppalaisuuden arvostelua

Talvisia merkintöjä on Siperian jälkeisen Dostojevskin juhlaa. Äänessä on venäläiskansallinen fanaatikko ja kirjailijan itse kehittämän oppisuunnan maahenkisyyden (potšvennitšestvo) kannattaja. Samalla Dostojevski aloittaa Puškinin mytologisoinnin: pohjimmiltaan eurooppalaisesta Puškinista oli leivottava alkuvenäläinen runonlaulaja.

Dostojevski pohtii myös yksilöllisyyttä ja yhteisöllisyyttä. Hän ei tuomitse länsimaista yksilöllisyyden korostusta, sillä hän pitää yksilöllisyyttä välivaiheena korkeampaan yliyksilöllisyyteen, joka tarkoittaa itsensä uhraamista muiden hyväksi. Tällainen Kristuksen tapainen ihanne oli tavoitettavissa vain oppimattoman kansan käsityskyvyllä. Venäläisyyttä ei voinut olla ilman ortodoksiuskoa, ja venäjän kansa eli lähellä Kristusta, Dostojevski aprikoi. Pian Talvisten merkintöjen jälkeen ilmestyi Kirjoituksia kellarista (1864), jossa Dostojevski ensi kertaa asettaa irrationaalisen ja tunteellisen idän vastatusten järjen riivaaman lännen kanssa.

Pieniä kuvia matkan varrelta matkan varrelta upottaa satiirinsa solmut Euroopan sijaan venäläisen yläluokan nahkaan. Dostojevski erittelee seurustelutapoja Venäjän matkoilla junassa ja höyrylaivalla. Dostojevskin kuvaama juureton venäläinen yläluokka apinoimassa eurooppalaisia tapoja tuo mieleen nykysuomalaisen eliitin eurokiimassaan ja uskossaan talousiberalismin autuuteen. Ihmisten johdateltavuus, pöyhkeys, keskinkertaisuus ja pyrkyryys joutuvat raivokkaan kritiikin kohteeksi. Myös Pienissä kuvissa kansa nähdään alkuperäisen uskon ja viisauden tyyssijana.

Venäjän johtama autuaiden utopia

Solovjovin Kolme puhetta Dostojevskin muistolle piirtävät kiintoisasti esiin Dostojevskin uskonnollis-konservatiivisen utopian, joka vasta häivähtää valikoiman esseissä, ja tulee esille Dostojevskin myöhemmissä kirjoituksissa. Filosofina mystiikkaan taipuvainen Solovjov yhdisti ajattelussaan sekä loogisuuden että uskonnollisen kokemuksen tavoittelun. Hän kritisoi positivismin ja materialismin vääristämää läntistä maailmankuvaa. Solovjoville Dostojevski oli yksi uskonnollisen taiteen tienraivaajista. Sittemmin Solovjov vaikutti vahvasti kaunokirjallisuuteen, erityisesti 1900-luvun alun venäläiset symbolistit ammensivat hänen ajattelustaan, joka korosti sisäistä moraalista vallankumousta.

Dostojevskin utopiassa Venäjän kutsumuskohtalona on johdattaa Eurooppa ja koko ihmiskunta takaisin kristilliseen alkukotiin, yhteen kirkkoon ja uskoon, pravoslavieen. Muut kansat voivat säilyttää kansalliset erityispiirteensä, kunhan vain luopuvat kansallisesta itsekkyydestä. Venäjän kansalla ei Dostojevskin mielestä ollut vahvaa kansallista itsekkyyttä, eikä taipumusta syrjintään.

Tämä uskonnollinen utopismi muistuttaa itseasiassa hämmästyttävästi internationalistista kommunismia, olkoonkin, että Dostojevskin visiossa kaiken piti tapahtua ilman pakkoa, rauhanomaisesti, kun kansat yksi toisensa jälkeen löytävät totuuden. Dostojevski uskoi, että Venäjä pelastaa Euroopan. Mutta kuka sitten pelastaa Venäjän?

Pohjimmiltaan Dostojevski oli bysanttilainen universalisti, joka julisti itäistä eurooppalaisuuden voittokulkua.Tällainen rikkiviisaus ei ole harvinaista eurooppalaisilla ajattelijoilla. Lännessähän on myös uskottu oman aatteen, Paavin vallan, työväenaatteen, nationalismin, modernisaation tai kapitalismin voitolliseen levittäytymiseen yli maanpiirin.

Solovjovin teksti herättää pohtimaan myös "Venäjän idean" synnyn kietoutumista kristinopin itäiseen suuntaukseen. Bysantin sorruttua turkkilaisten valtaan vuonna 1453 Venäjä tunsi jääneensä yksin kannattelemaan ortodoksista uskoa, jonka mongolien hyökkäys pitkään eristi Euroopasta.

Venäjän erityislaatuisuuden ja ainutlaatuisen kohtalon idea on lopulta ehkä vain eurooppalaisen hegemonia-ajattelun itäinen, korostunut versio. Oli miten oli "Venäjän idea" on jatkanut sitten Dostojevskin elämäänsä niin taiteissa kuin politiikassa. Sen jälkiä löytää 1910-luvun skyyttalaisliikkeestä ja symbolismista - ehkä myös Stalinin ajatuksesta "kommunismista yhdessä maassa". 1970-luvulla idea versoo Valentin Rasputinin maaseutuproosassa ja 1990-luvulla se palaa Aleksander Solzhenitsynin ja kumppanien uusslavofilian kaavussa. Kaikuja tästä ideasta on myös Putinin "suvereenin demokratian" kyhäelmässä tai kansallismielisten Euraasia-liikkeessä joiden hedelmiä korjataan nyt. Minne riennät, oi Venäjä!

Ville Ropponen

Kritiikki on ilmestynyt Kiiltomadossa 17.6.2009.

Vakavasti leijuvaa Venäjästä

Sergei Dovlatov:

Haarakonttori, romaani, 184 s.

Suomentanut Pauli Tapio.

Idiootti 2014.

Sergei Dovlatovin (1941-1990) teokset vaikuttavat tunnustuksellisilta, mutta ovat luultavasti valtaosin sepitettä. Faktat ovat tunnettuja: neuvostoviranomaiset eivät pitäneet Dovlatin teksteistä. Hän emigroitui New Yorkiin vuonna 1979. Dovlatov muistuttaa hieman toista emigraatiossa ollutta venäläiskirjailijaa, Eduard Limonovia. Siinä missä Limonov pyrkii kohuilemaan ja rivostelemaan, Dovlatov on armoitettu vääräleuka.

Dovlatov kirjoittaa niin kyvyesti, että tulee kuin vahingossa puhuneeksi totta. Kirjailija tiivistää sanottavansa prässillä, joka vehnäntähkään kohdistettuna muuttaisi sen sekunnissa vodkaksi.

Dovlatovia ei meillä ennen juuri tunnettu. Parin viime vuoden suomennosten, joista nyt käännetty Haarakonttori on kolmas, ansiosta häntä lukevat nyt kaikki, jotka pitävät Venäjästä, emigraatiosta ja huumorista. Ja unohtavat välillä, että kirjallisuuden lukeminen ja kritisoiminen ovat vakavia asioita.

Haarakonttorissa kirjailijan itsensä näköinen toimittaja Dalmatov matkustaa New Yorkista Kaliforniaan symposiumiin. Siellä venäläisemigrantit soittavat poskea Venäjän kohta koittavasta tulevaisuudesta. Ollaan perestroikan ajassa.

Dovlatov pilailee monenmerkkisen propagandan kustannuksella. Hän naureskelee emigranttiyhteisön kahdelle pääsuuntaukselle liberaaleille ja potšvennikeille. Jälkimmäinen viittaa slavofiilien ja erityisesti Dostojevskin kehittelemään aatesuuntaan, joka tässä merkitsee venäläisen kulttuurin erikoislaadun paisuttelua. Ajankohtaisuutta: Neuvostoliitto ei ole ehtinyt edes hajota, mutta emigranttiyhteisö, ”tulevaisuuden Venäjän haarakonttori” on jo uponnut leukaansa myöten venäläisen kulttuurin syvävirtausten ja ikikaisten kiistojen suohon.

Illalla Dalmatovin hotellihuoneeseen tupsahtaa kohtalokas nainen menneisyydestä, Tasja. Siirrytään 1970-luvun Leningradiin, jossa Dalmatov häärii opiskelijana, pihkassa ja veloissa, nainen kun vaatii luksusta. Mustasukkaisuus korventaa. Rakkaus tekee hiton kipeää niin kuin aina. Suhde sammuu Dalmatovin suksiessa asepalvelukseen.

Dovlatovin teoksissa julistetaan usein maailman absurdiutta. Teosten tyylilaji on kuitenkin realismi. Dovlatov kirjoittaa tarkasti ja selkeästi. Juonta ei paljon ole. Romaanien rakenne on usein kuin pölypilvi, ne koostuvat irrallisista anekdooteista ja kohtauksista, jotka jonkin oudon lain ansiosta leijuvat parvessa.

Ehkä Dovlatovin ilmaisua voisi pitää ensyklopedisen narratiivin, esimerkiksi Joycen, vastakohtana? Tässä ei liikuta kulttuurin alitajunnan onkaloissa, vaan maailmanpyörän öljyämättömässä hilpeydessä.

Ja silti Dovlatovin ”huomaamattoman sujuva” proosa muistuttaa venäläisen 1800-luvun kirjallisuuden tyyli-ihanteista. Ehkä Dovlatov on enemmänkin velkaa perinteelle? Kuten venäläinen nykyesseisti Vladimir Jermakov on todennut, hän yhdistää oivaltavasti kaksi venäläisen klassisen kirjallisuuden arkkityyppiä, ”tarpeettoman ihmisen” ja ”naurettavan ihmisen”.

Ei Haarakonttori ehkä aivan Dovlatovin parhaita kirjoja ole, mutta on se kelpo kimpale kirjaimia. Rakkausmuistot tuovat romaaniin alakuloa. Tämä on myös kirja luopumisesta ja menetetyistä mahdollisuuksista. Kyseessä on Dovlatovin viimeinen teos.

Pauli Tapio suomentaa jälleen hyvin. Suomentajan laatima henkilöiden ja kulttuuriviitteiden selitysosio avaa romaanin taustoja osuvasti.

Ville Ropponen

Kritiikki on ilmestynyt Parnassossa 2/2015.

Venäjän kevättä

Kiilaklubi ”Venäjän kevät” toteutui viimein 28. maaliskuuta bar Mustassa Kissassa. Tuli tyytyväisyyden tunne, kun pitkään suunniteltu klubi onnistui suorastaan yli odotusten. Yleisöä oli paikalla mukavasti, kaikkiaan useita kymmeniä. Klubilla esiintyvät venäläiset runoilijat Pavel Arsenjev ja Jevgenija Suslova sekä suomalaiset, venäläistaustaiset runoilijat Polina Kopylova ja Susinukke Kosola eli Daniil Kozlov. Klubi oli kaksikielinen: suomenvenäläiset runoilijat lukivat runojaan suomeksi ja venäjäksi, ja venäläisten runoista esitettiin Anni Lappelan suomennokset.

Ajatus järjestää venäläisen runouden klubi syntyi paitsi kiinnostuksesta venäläiseen kirjallisuuteen, myös kansainvälisen ilmapiirin paineesta. Ukrainan sodan ja Putinin Venäjän uuden aiempaa aggressiivisemman politiikan vaikutuksesta Venäjä ja ylipäänsä venäläisyys, jopa venäjän kieli ovat politisoituneet myös Suomessa. Iltapäivälehdet ovat kohta vuoden myyneet lehtiään enemmän tai vähemmän tosiasioihin pohjaavien uhkakuvien kiihkeällä perkaamisella. Mahdollisiin uhkiin on toki järkevää varautua, mutta kyse ei ole vain tästä.

Huomiota on herättänyt somessa ja jopa valtamediassa viime syksynä käynnistynyt yleinen keskustelu ”viidennestä kolonnasta” Suomessa. Putinin Venäjä on luvannut niin sanotusti puolustaa venäläisiä myös ulkomailla. Tämän on katsottu luovan uhan myös Suomessa, jos maassamme asuvaa noin 50 000 venäjäläistä pyrittäisiin käyttämään poliittisen pelin työkaluina. Joissakin suomalaisissa piireissä, myös kulttuuripiireissä on herännyt halu vastakkainasetteluihin.

On vaadittu suomenvenäläisiä ”irtisanoutumaan Putinin Venäjästä” tai ”vakuuttamaan uskollisuuttaan” Suomelle. Tällaiset vaatimukset ennakoivasta mahdollisesta kollektiivisesta syyllisyydestä kuulostavat melko absurdeilta, mutta hiipivän pelon ilmapiirissä niitä on alettu esittää yhä vakavammin. Vaikea tosin sanoa, miten tällaiset ”uskollisuudenvakuutukset” käytännössä toteutettaisiin. Kokoontuisivatko vähemmistön edustajat kenties Senaatintorille ja vakuuttaisivat juhlallisesti kumartamalla uskollisuuttaan patrioottiselle tasavallalle ja Euroopan Unionille?

Venäjä on tänä vuonna Helsingin kirjamessujen teemamaa. Mediassa monet ovat epäilleet teemamaan valinnan järkevyyttä. On väitetty, että virallinen Venäjä tulee sanelemaan liikaa keitä kirjailijoita messuille kutsutaan. Niinpä on tärkeää, että Suomeen kutsutaan kriittisia venäläisiä kirjailijoita. Kulttuuri- ja kirjallisuussuhteita ei tule katkaista, vaikka joissakin suomalaisissa piireissä on vaadittu boikottia, vaan on pyrittävä pitämään yllä rakentavaa yhteyttä venäläiseen riippumattomaan älymystöön. Tämä on pahinta vastamyrkkyä pyrkimyksille eristää Venäjä Euroopasta, pyrkimyksille joita ei esiinny vain yhä autoritaarisemmaksi muuttuvan Venäjän valtapiireissä vaan myös läntisissä kerroksissa.

Kiilaklubilla esiintyneet runoilijat näyttivät mainiosti runouden kriittisen voiman. Pavel Arsenjev arvosteli epäsuorasti monia kotimaansa yhteiskunnallisia epäkohtia ja poliittista uuskontrollia. Susinukke Kosola taas täräytti esiin muun muassa terävän näkemyksen siitä mitä on kasvaa venäläisenä Suomessa, rasismin ajoittain ailahtelevissa kuohuissa. Esitetyt runot olivat kuitenkin ennen muuta lyriikkaa.

Parasta vastalääkettä kaikenlaiselle autoritarismille ja vastakkainasetteluille on se, että suvaitsemme monenlaisia ihmisiä, ja ennen muuta otamme ihmiset ihmisinä ja kulttuurin kulttuurina, runouden lyriikkana, eikä jonkin tietyn valtion tai ideologian kaksijalkaisina tai abstrakteina edustajina. Tällä hetkellä jokaisen ajattelevan ihmisen velvollisuutena olisi vastustaa uusia jakolinjoja, joita Eurooppaan halutaan luoda.

PS. Kiilaklubin nimi ”Venäjän kevät” viittaa moniaalle. Itä-Ukrainan separatististen ”tasavaltojen” äärivenäläiset aktiivit ovat käyttäneet nimitystä ”venäläinen kevät” niin sanotusta kansannoususta Ukrainan uusia vallanpitäjiä vastaan. Valtaosa näistä aktivisteista on tiettävästi peräisin Venäjältä. Osa on mahdollisesti sotilaselimistä, osa kansallisbolševikkeja ja jäseniä esimerkiksi eurasianistisen filosofin Aleksander Duginin ”Euraasia” -puolueessa. Venäjän oppositio on pyrkinyt ottamaan haltuunsa iskulauseen ”Venäjän kevät”. Tämän tunnuksen alla oli tarkoitus järjestää mielenosoitusmarssi Moskovassa maaliskuun alussa. Marssi muuttui lopulta murhatun oppositiojohtaja Boris Nemtsovin muistokulkueeksi.

Karjalaiset sodan ja intohimon pyörteissä

Arvi Perttu yhdistää neljännessä romaanissaan melodraamaa ja naturalismia

Arvi Perttu: Kipu, romaani, 389 s. Myllylahti 2014.

Petroskoilaissyntyisen Arvi Pertun (s.1961) neljäs romaani Kipu sijoittuu Itä-Karjalaan niin sanottujen heimosotien vuosiin 1918-1922. Se on kirja nuorista ihmisistä sodassa, intohimosta ja kohtalon roiskeista.

Kipu haastaa suomalaisen historiankirjoituksen kuvan heimosotaretkistä. Tuolloin karelianistit ja heimointoilijat haaveilivat alueliitoksista ja Suur-Suomesta. Mutta itsenäisyystahtoiset Vienan metsäsissit julistavatkin: ”Karjala karjalaisille, lahtarit Suomeen, ryssät Venäjälle, eläköön Uhtuan tasavalta”. 

Romaanissa vilahtaa historiallisia hahmoja, suomalaisia ja karjalaisia sotapäälliköitä – nimet on vaihdettu – mutta pääosaan nousee särkevä rakkaustarina.

Suomenruotsalainen taiteilijanalku Fredrika eli Riikka värväytyy pojaksi pukeutuneena Vienan retkelle 1918. Riikka koettaa poistaa kipuaan, raiskauksen ja läheisen murhan muistoa, sotimalla. Hän tapaa juurevan karjalaispojan Santerin, ja he löytävät toisensa sadomasokistisessa rakkaudessa. Sadomasokismia löytyy myös Pertun romaanista Papaninin retkikunta (2006). Suomen ja Venäjän rajat ylittävästä rakkaudesta Perttu on kirjoittanut romaanissaan Skumbria (2011). 

Papaninin tyylillisille tasoille Kipu ei aivan yllä. Silti myös se on kiinnostava väläys nykysuomalaisten lukuromaanien joukossa. Perttu yhdistää naturalismiin sumeilematta groteskia, epiikkaa, paatosta ja melodraamaa. Aiempien teosten kiero huumori on nyt lähes poissa. Seksuaalista vimmakkuutta ja dramaturgisia ylikierroksia sen sijaan piisaa ja ne kaappaavat mukaansa – vaikka varmasti myös jakavat lukijoita. Sanankäytössä on vanhahtavaa sävyä, vienan- ja aunuksenkarjalan kieltä ja jopa vanhakantaista tunteiden kuvailua – mikä sinänsä sopii kuvattuun aikakauteen.

Perttu näyttää osuvasti sodan raakuuden ja sattumanvaraisuuden. Kaikki osapuolet teloittavat antautuneet, siviiliväestöä terrorisoidaan ja sivulliset jäävät jalkoihin. Korkeaan moraaliin ei kellään ole varaa. Romaani välttää asetelmallisuuden: henkilöt ovat antisankareita. Santeri ajautuu asejoukosta toiseen: selvitäkseen Karjalan kohtalonvuosista on oltava valmis vaihtamaan ketterästi puolta.

Viena elää romaanissa korpimaana, luonnon henkinä, tietäjinä, loitsuina ja enteinä. Teoksen romanttinen pohjavire kertoo vaistoista ja voimista - väkivallasta, nautinnosta, kärsimyksestä, jännityksestä ja kuolemasta - joiden armoilla yksilö elämänkeinussaan heijaa.

Romaanin ongelma on viimeistelyn puute: toistoa, henkilöiden ajatusten selittelyä ja pääparin seksikohtauksia olisi pitänyt karsia ja tiivistää. Lukija ymmärtäisi vähemmälläkin. Tyylillisesti rosoinen konkreettisuus ja melodraama eivät aivan asetu tasapainoon. Perttu kirjoittaa eeppisen laveasti, mutta silti leikkauksia kohtauksesta toiseen olisi saanut tehdä enemmän. Jopa kokonaisia jaksoja, kuten Aunuksen sotaretken kuvauksen, olisi hyvin voinut jättää pois.

Kesällä 1921 kuohkean käppyräinen Karjalan kansa nousee; se on saanut bolševikkikomennosta tarpeekseen. Viimeisen taiston savuissa erottuvat Santeri ja Riikka. Lopussa syleilevät seksi ja kuolema.

Ville Ropponen

Kirjoittaja on esseisti ja kirjallisuuskritiikko.

Kritiikki on ilmestynyt Helsingin Sanomien Kulttuurissa 20.12. 2014.