Opportunismin kritiikki

Ville Ropponen

Demokratia on nyt uhattuna sekä idässä että lännessä. Historioitsija Timothy Snyder esittelee keinot estää autoritarismin nousu.

Donald Trumpin noustua Yhdysvaltain presidentiksi historioitsija Timothy Snyderin (s.1969) oli pakko tarttua aseeseen. Hän aseensa on kynä. Syntyi teos Tyranniasta. Pamflettiesseessä Snyder vauhdittuu 1900-luvun historiasta. Hän luonnostelee 20 opetusta kuin työkalua. Niiden avulla tulee estää autoritarismin nousu. Teos on ajankohtaisempi kuin aikoihin: demokratia on nyt uhattuna sekä idässä että lännessä.

Selkeät, kansantajuiset ja iskevät opetukset painottavat ennen muuta sopeutumattomuutta. Kaikki autoritaariset johtajat tarvitsevat kuuliaisia kätyreitä. Usein kuuliaisia siivittää opportunismi. Tämän ohella pahinta on reagoimattomuus: etteivät ihmiset tee mitään.

Aktiivisten kansalaisten on puolustettava instituutioita ja ammattietiikkaa, otettava itse asioista selvää, erottauduttava joukosta ja kannettava vastuuta. Yleisiä hokemia ei pidä toistella, vaikka muut toistelisivat. Yksityiselämää täytyy puolustaa. Kotisohvalle ei kannata jämähtää, vaan mennä ulos ja marssimaan kaduille epäkohtia vastaan. Asiat ratkaistaan todellisessa maailmassa – ei facebookin klikkausten avulla.

Passiivisuus edistää harvainvaltaa

Kun Snyderin teoksen lukee yhdeltä istumalta, voi tulla liiankin hälyttynyt olo. Onko tilanne näin paha? Eihän Trumpkaan ole vielä osoittautunut nuivimpien ennustusten kaltaiseksi. Turvallisuuteen tuudittautuminen tai ajatukset, ettei asioihin voi vaikuttaa, ovatkin historitsijan mukaan vaarallisia. Kansalaisten passiivisuus edistää harvainvallan kasvua. Kysymys ei ole vain Trumpista, hän on pikemminkin kansainvälisen taudin seuraus kuin syy.

”Edessämme on oligarkian ongelma, joka käy yhä uhkaavammaksi, kun globalisaatio kasvattaa varallisuuseroja”, historioitsija kiteyttää.

Itä-ja Keski-Euroopan historiaan erikoistunut Snyder taustoittaa pohdintoja natsismin nousun kuvauksella ja Itä-Euroopan sortumisella kommunismiin toisen maailmansodan jälkeen. Myös vastarinta löytää vertailukohtansa menneisyydestä, kuten Puolan Solidaarisuus-liikkeestä 1970-luvulla.

Monet Snyderin siteeraamat ajatukset tulevat filosofi Hannah Arendtilta, jonka ajatukset tuntuvat nykyään koko ajan tärkeämmiltä.

Osa pohdinnoista liittyy vain Yhdysvaltoihin, mutta Snyder kommentoi myös Venäjän autoritarisoitumista. Venäjän sekaantuminen Yhdysvaltain presidentinvaaleihin Trumpin tukena on samaa demokratian vastaista jatkumoa, jota amerikkalainen äärioikeisto edustaa. Venäjä etsii lisäksi aktiivisesti tukea Euroopan äärioikeistosta.

Totuuden jälkeen fasismi

Kriittistä medialukutaitoa tulee vahvistaa. Snyder palaa monta kertaa siihen kuinka trumpilaiset puheet ”valemedioista” ja ”totuuden jälkeisestä” ajasta suhteellistavat moraalia. Suomessa puolustusministeri Jussi Niinistö ja Sininen tulevaisuus-ryhmän Timo Soini ovat käyttäneet vastaavaa retoriikkaa. Snyder sanoo suoraan: ””'totuuden jälkeinen' aika on fasismia edeltävää aikaa”.

Tulee kuulostella puheita ”ekstremismistä” tai ”terrorismista”. Tietyt turvallisuusuhat ovat todellisia, mutta uhkakuvien avulla voidaan myös viedä kansalaisvapauksia. Erityisesti täytyy olla valppaana ”poikkeustilan” ja ”hätätilan” kohdalla. Lukuisat tyrannit ovat käyttäneet juuri poikkeustilavaltuuksia valtaan noustessaan, eikä kerran julistettu hätätila ole ikinä loppunut.

Oliko USA sitten täysin toinen yhteiskunta ennen Trumpin valtaannousua? Snyder myöntää lopussa epäsuorasti, ettei näin ollut. Uusliberaalin kapitalismin siivittämä vaihtoehdottomuuden politiikka on jo pitkään haperruttanut demokratiaa. Ratkaisu ei silti voi olla ikuisuuden politiikka eli äärinationalistinen populismi. Nuorison on taas alettava tehdä historiaa tai kaikille käy huonosti, Snyder vaatii.

Tähän voisi lisätä, ettei asiaa voi sälyttää vain nuorison harteille. Toisin kuin Snyder arvelee, status quon puolustaminen ei yksin välttämättä riitä. Vaihtoehdottomuuden tilalle tarvitaan radikaalisti tasa-arvoisempaa politiikkaa.

Timothy Snyder. Tyranniasta. [20 opetusta 1900-luvulta]. Suomentanut Matti Kinnunen. Siltala 2017, 130 s.

Kritiikki on julkaistu Kansan Uutisissa13.8.2017.

Älä pidätä aivopierua!

Uusfasistinen alt right-oikeisto levittää vaikutustaan maailmalla. Viimeistään Donald Trumpin nousu Yhdysvaltain presidentiksi on todistanut, että kyse on vakavasta ongelmasta. Äärioikeisto kyseenalaistaa jatkuvasti sananvapautta ja heiluttaa yhteiskuntarauhaa, näin myös Suomessa.

Trumpin twiittausten ja ”valeuutisia” koskevien puheiden myötä vapaata, puolueetonta tiedonvälitystä vastaan kohdistuu ennen näkemätön hyökkäys. Suomessakin on nähty vastaavaa: puolustusministeri Jussi Niinistö (ps.) yritti väittää Yleisradion syyllistyneen ”valeuutisiin” Ylen uutisoidessa Niinistön linjauksista kaksoiskansalaisten puolustusvoimiin palkkauksen suhteen.

Jatkuessaan tämä hyökkäys johtaa polarisoituneeseen maailmaan, jossa yhteiskunnat hajoavat eri tavoin ajatteleviin valtaryhmiin, jotka syyttävät toisiaan ”vääristellystä tiedosta”. Pian perustetaan oikeita ja vääriä medioita, eri ryhmittyvät hiovat kukkakeppejään. Vastakkainasettelu syvenee, eikä väkivalta ole kohta enää kaukana.

Joku analysoi aikoinaan persujen 2011 jytkyä, että perinteiset puolueet ovat aliarvioineet ihmisen irrationaalisuuden. Toisin sanoen ajatellaan, että ihmiset äänestävät lähinnä sen mukaan minkä he katsovat olevan itselleen taloudellisesti hyödyllistä.

Populistinen äärioikeisto kuitenkin vastaa itsensä henkisesti ja taloudellisesti syrjäytetyksi tunteneiden huutoon. Se luo katkeroituneille illuusion laajasta yhteiskuntaelämään vaikuttamisesta äänestämällä populisteja. Joillekin ryhmille tunne siitä, että ”kerrankin näytetään suvakeille, matuille ja eliitille niiden paikka” voi olla tärkeämpää kuin mikään muu, niin kummallista kuin se onkin. Katkeroituneiden kostonhaluun vastaaminen siis. Nämä katkeroituneet eivät kohdista vihaansa talouspolitiikkaa junailleita poliitikkoja ja talouseliittiä vastaan, vaan he etsivät syntipukkeja. Ei mitään uutta historiassa. Sekä bolševikkien, että fasistien suosio ponnisti aikoinaan juuri tällaisista ryhmistä.

Toisaalta oikeistolainen uusliberaali eliitti on itse synnyttänyt tämän ongelman. Ensin talousglobalisaatio siirsi työpaikat hornan tuuttiin ja sitten niin sanottuihin emämaihin siirrettiin joukolla siirtolaisia halpatyövoimaksi samalla, kun eliitti pesi kätensä ja jankutti liberalismista tilanteessa, jossa elämä muuttui isolla osalla väestöstä jatkuvasti epävarmemmaksi ja taloudellisesti huterammaksi.

Perinteiset puolueet ovat kieltäytyneet reagoimasta ja osittain myös analysoimasta uusliberalistisen talousglobalisaation haittapuolia. Tämä on luovuttanut aloitteen populistiselle äärioikeistolle. Uusfasistien analyysi tilanteesta on väärä ja reseptit sen ratkaisemiseksi irvokkaita, mutta he ovat etulyöntiasemassa niin kauan kuin perinteiset puolueet kieltäytyvät käsittelemästä uusliberalistista talousglobalisaatiota kriittisesti.

Siksi ja vain siksi älä pidätä aivopierua, jos mielesi tekee piereskellä. Nyt vuonna 2017, kun Suomen valtio juhlii itsenäistä vuosisataansa on todellakin aivopiereskelyn aika.

Vihan päivä?

Dies irae (suom. vihan päivä) on katolisen kirkon sielunmessun eli Requiemin sequentia-jakson tunnetumpi latinankielinen nimitys. Runon ensimmäinen säkeistö kuuluu: ”Vihan päivä, tuomion päivä/ polttaa kerran maailman tuhkaksi:/ niin ennustavat Daavid ja Sibylla”.

Kun internetiä ja sosiaalista mediaa vilkuilee, niin välillä tuntuu, että Suomessa vallitsee vihan päivä.Viha on valtava voima, joka irralleen laskettuna tuhoaa kaiken. Viha kalvaa aina myös sisältä ja siksi se on purettava ulos. Milton Friedmanin, Ayn Randin ja kumpp. lanseeraaman usklassisen talousteorian, uusliberalismin, ordoliberalismin, talouskurin tai miten suuntausta nimitetäänkin, mukaista talouspolitiikkaa hyvinvointivaltion nitistämiseksi ja köyhien kyykyttämiseksi on kestänyt Suomessa jo pitkään. Viha on kasautunut, katkeruus on koteloitunut, pahoinvointi noussut.

Elämme vaatimus- ja kilpailukulttuurissa, ja siksi ei olekaan ihme, että moni on katkeroitunut ja vihainen, koska itsellä ei mene yhtä hyvin kuin naapurilla, ei yhtä hyvin kuin joillakin muilla – juuri niillä ”voittajilla”, joiden näemme porskuttavan median kiiltävissä kertomuksissa. Jälkimoderni kapitalismi perustuu paitsi velallisuuteen myös siihen, että kuluttajan tulee olla jatkuvasti tyytymätön itseensä, jotta hänelle voidaan myydä identiteetin rakennuspalikoita ja samalla tuotteita.

Hallitsematon viha on purettava jollakin tavalla, johonkin kohteeseen, muuten se alkaa tuhota sisältä ja eihän se käy. Kautta aikojen sijaiskohteet eli syntipukit ovat olleet suosittuja vihan purkamiseksi. Onkin selvää, ettei siitä pidetä, jos esimerkiksi mielenosoittajat hajottavat Elinkeinoelämän valtuuskunnan ja sikarikkaiden sukujen omistamien korumyymälöiden ikkunoita Etelärannassa. Nämä eivät ole sijaiskohteita. Kun viha purkautuu esimerkiksi pakolaisiin, niin siihen ei kenelläkään, kaikkien vähiten poliittisilla päättäjillä ja taloudellisella eliitillä, näytä sen sijaan olevan nokan koputtamista.

Nikinaki-natisuta, kulkipa kuusi jänistä, nikinaki-nutavati-semisuta-sullaa, kuusi kalpeaa kamelia...

Jotain vihasta tuntuu silti tihkuvan myös ohi sijaiskohteen. Ei tarvitse seurata kuin hyvin satunnaisesti äärioikeiston ”kansallismielisten” käyttämiä internetin ja sosiaalisen median kanavia, kun jo törmää väittämiin, että kohta seuraa ”vallankumous”, kohta ”oikeisto nousee” ja erilaisille pettureiksi julistetuille ryhmille ”näytetään paikkansa”. Näissä kommenteissa viha tuntuu usein kohdistuvan paitsi sijaiskohteeseen myös ”suvaitsevaisiin”, ”hyväosaisiin” ja ”eliittiin” , joista suvaitsevaisten eli ”suvakkien” katsotaan nimenomaan olevan vastuussa vihan noususta. Juuri he ovat niin vihastuttavia. Melko kieroa logiikkaa.

Toki tämä on pitkälti uhoamista ja suunpieksentää. Ja kuitenkin äärioikeisto järjesti 6. helmikuuta peräti Euroopan laajuisen mielenosoitusaallon. Kunnianhimoa ei siis näiltä uusfascisteilta puutu. Nahkapäiden mielenilmauksia oli useassa Euroopan kaupungissa ja myös Suomessa. Helsingissä poliisi uskoi perussuomalaisten Suomen uutiset-lehden liikkeelle laskemaa huhua ”keskustaan naisia ahdistelemaan kokoontuvista pakolaisista”. Helsingin keskustassa nähtiinkin sitten tuhti poliisimiehitys – sattumalta juuri kun äärinationalistit osoittivat mieltään. Uutiskuvien mukaan myös poliisin uusin lelu, projektiileja ampuva paineilma-ase, oli valmiudessa Esplanadin puiston kulmalla.

Uusnatsijärjestöjen katupartiointi on edelleen jatkunut. Avoimesti rasistisen Rajat kiinni-liikkeen järjestämät mielenosoitukset ovat muodostuneet äärioikeiston kokoontumisajoiksi. Esimerkiksi perussuomalaisten kansanedustaja, Suomen Sisun puheenjohtaja Olli Immonen on nähty puhujana paikalla. Uutena ilmiönä näissä mielenilmauksissa on näkynyt myös kokoomuksen kunnallispoliitikkoja, joskus peräti pukeutuneena 1930-luvun tyyliseen suojeluskuntaunivormuun. Usein pelleasuiset vastamielenosoittajat poliisi tavallisesti korjaa putkaan. Näin kävi esimerkiksi viimeksi Rovaniemellä. Kokoomuksen oikeistosiivessä saattaa muhia enemmänkin kiinnostusta laitaoikeiston aatemaailmalle. Aika näyttää millä tavalla nämä hedelmät kypsyvät.

Mitä tämä kaikki merkitsee sitten laajemmassa kehyksessä? Jos lähdetään puolivakavissaan kansainvälisen pohdinnon tielle, niin kyse lienee paitsi ideologioiden myös suurvaltojen kilpailusta – kuinkas muuten. Suurvallat löytyvät kahden kamppailevan eurooppalaisen oikeistoaatteen – oikeistoliberaalien ja oikeistokonservatiivien – takaa.

Venäjä on noussut jälleen Euroopan vanhoillisten arvojen alppitorveksi. Tämä ei sinänsä ole uutta, jo tsaarin Venäjä tunnettiin ”taantumuksen tukipylväänä” ja ”Euroopan santarmina”. Konservatiivinen Putinin Venäjä pyrkii tukemaan Euroopan oikeistokonservatiiveja ja erityisesti äärioikeistopuolueita saadakseen jalansijaa EU-maissa. Äärioikeisto on EU:n talouskurin ja yleensä EU:n vastaista, joten sen noustessa Euroopassa valtaan EU saattaisi romuttua, mikä taas heikentäisi Eurooppaa lyhyellä tähtäimellä. Euroopan äärioikeisto on myös yleensä hyvin amerikkalaisvastaista. Äärioikeiston noustessa valtaan EU-maissa, jenkit voitaisiin siis kenties savustaa ulos ensimmäisestä maanosasta. Venäjä saapastelisi tilalle, sylkäisisi, nostaisi henkseleitään ja alkaisi hallita ”Euraasian unionia” koppuraisella kädellä. Siellä ei kuulkaa edes kiroiltaisi ilman raipparangaistusta.

Oikeistoliberaalit taas nojaavat uusliberalismin, monikulttuurisuuden ja talouskurin kaltaisiin opinkappaleisiin. Heidän nojaussuuntansa on Yhdysvallat. Ja Yhdysvallat myös tavalla tai toisella tukee näitä piirejä. Sopivasti lihavaa Eurooppaa tarvitaan komppaamaan Yhdysvaltojen sotaponnisteluja sen murskatessa ”roistovaltioita” ympäri maailmaa. Eurooppalaiset soveltuvat myös hyvin jälleenrakennustehtäviin, ideologisiksi oppipojiksi, kulutushyödykkeiden ostajiksi ja vastaanottamaan pakolaisjoukkoja, jotka Yhdysvaltain käynnistämät sodat ovat pakottaneet liikkeelle.

Vasemmiston paikka tässä globaalissa kuviossa on ääripäiden välissä, tai ehkä koko kuvion ulkopuolella. Vasemmiston sija on jäsentymätön, ja tässä piilee sekä vasemmiston heikkous, että vahvuus, uuden nousun mahdollisuus.

Oikeistokonservatiivit, ennen muuta äärioikeisto uskoo, että on tullut uusromantiikan aika. Ja romantiikkaan kuuluu nationalismi, tuo, ah, niin tuore aate! Äärioikeisto tavoittelee romanttisia houreita ”puhtaudesta”, ”alkuperästä”, ”taistelusta” ja ”kohtalosta”, joka ei olisi vain mukavuutta ja uusintamista vaan ihmisyhteisön korkeampi, primitiivisen ykseyden päämäärä. Äärioikeisto tavoittelee paluuta ennen Ranskan vallankumousta vallinneisiin arvoihin. Tämän vastavalistuksen utopian tavoittelu tuskin tapahtuu ilman mittavaa väkivaltaa, se on selvä, sillä romantikon pyrkimys ei oikeastaan koskaan ole ollut selvitä elämänsä läpi, vaan elää ja ennen muuta kuolla kunnialla.

Tietenkin on mahdollista, että uusromantiikan aika on koittanut. Mutta ei se ole nationalismin ja uusfascismin aika. Se on kapitalismin kriisin, ilmastonmuutoksen ja ympäristökriisin sekä valtavien muuttoaaltojen aika. Yhteiskunnat järisevät, meri myrskyää ja ratakiskot kääntyvät rusetiksi. Ah, ma nauran, kun kuvani niin koreana peilistä nään. Kenties on hyvä, että jähmettyneet, suoraan sanoen senilisoituneet yhteiskuntamme joutuvat liikkeeseen, ja voidaan taas puhkua, ettei historia suinkaan ole loppunut, vaan se alkaa koko ajan. Niinpä niin. Elämme jännittäviä aikoja.

Lainattakoon lopuksi Vihan päivä-runon viimeisiä säkeitä: ”Armahda siis meitä, Jumala./ Armollinen herra Jeesus. Anna heille lepo ikuinen”.

Mäiskettä Mäntsälässä?

Mietin miksiköhän yksikään suomalainen elokuvaohjaaja ei ole keksinyt tehdä sellaista sexploitaatiofilmiä, jossa nykyisiä äärioikeiston johtoheppuja, Jussi Halla-ahoa, Olli Immosta, James Hirvisaarta, Timo Hännikäistä, Kai Murrosta, Seppo Lehtoa ja mitä näitä nyt on, muistuttavat hahmot olisivat naisten seksuaalisesti alistettavana jonkinlaisella LoveLAG-leirillä (kirjailija Vladimir Sorokinin termi) pohjanmaalla, esimerkiksi Lapualla, tai Mäntsälässä? Elokuvan voisi otsikoida klassisen Ilsa, She Wolf of the SS (1975) tyyliin vaikkapa ”Seppo, Mäntsälän...” ja mitä vauhdikasta tuohon nyt sitten keksisikään.

Juoni voisi olla esimerkiksi sellainen, että pojat ovat lomalla Lapualla ja yhdistävät niin sanotusti huvin ja työn pähkäillen samalla uusia julkilausumia ja suunnitelmia ”suvakkeja” ja ”rullahuulia” yms. vastaan. Karjalaa siinä tietenkin kuluisi ruskea pullo poikineen, ja yhden tällaisen kostean aivoriihen jälkeen sedät sitten heräisivät ykskaks LoveLAG:ista Mäntsälässä, jossa sähköhammasharjaa ei enää pantaisikaan pelkästään poskihampaaseen. Kulttuurinnälkäisiä varten seuraavaksi tietenkin voisi olla jokin hienostunut viittaus esimerkiksi Leni Riefenstahlin elokuvaan Triuph des Willens (1935), mutta itse lähtisin kyllä reilusti ”kansanomaiselle” tielle. Juoni voisi jatkua sillä tavalla, että jos karjut kestävät leirillä kokonaisen viikon, niin ”Eurabia” jää syntymättä (tätä voitaisiin ilmentää elokuvassa esimerkiksi jollain värivaloilla tai tietynlaisella musiikilla). Jonkinlaisena filmin huipentumana viisikko pääsisi elokuvan lopussa suomalaisen yli-ihmisnaaraan alistettavaksi: naaras voisi esimerkiksi kyntää pojilla kyisen pellon tms.

Raakel Liekkiä tähän kuvaan ei taitaisi saada pääosaan, ei ammatillisista eikä poliittisistakaan syistä. Mutta ehkä Maria Kekkonen olisi kiinnostunut? Tai miksei Mr Lothar tai Jari Sarasvuokin, sopivasti ehostettuna ja vaatetettuna?

Antoisaa elokuvailtaa, etten sanoisi.