Praeterea censeo Carthaginem esse delendam

Pietarissa

demokratian perhonen on painettu amiraliteetin neulaan.

Olla käyttämättä kyynärpäitä on jo kulttuurikritiikkiä.

Feuer frei!

Sinun aviomiehesi ei tunne minua, vaikka minä rakastelen sinua.

Ja kiskot liikkuu sisään ulos, Obilta Volgalle Pariisiin.

Ulos ikkunasta ei näy muuta kuin ulos ikkunasta. Nationalismi ja internationalismi.

Yhteiskunnallinen tilanne. Poliisi on yksityistetty.

Katsokaa Ruotsia, Tanskaa, Saksaa, Hollantia, Belgiaa, legotaloja, peltoja, tilkkutäkkiä

ja tyynyä auringossa, lasiruutuja, terästä, tiiliä jotka televisio maalaa valkoiseksi.

Onko Eurooppaa muka olemassa? Kaiken tämän voi ohjustulella tasoittaa,

ja silti tuntee nenässään hattaroiden aromin, lempisarjan tunnusmusiikki kaikuu.

On mentävä Aasiaan. Euroopan onnettomuuden vuosi 1242. Batu keskeytti hyökkäyksensä.

Kaikkien aistien jatkuva sekasorto, futurismin ja etnisyyden kohina, pankkiholvien koliseva tyhjyys,

tilien nollaus ennen lähtöä, liekit jotka lyövät yli maanosan, uusi rakkaus voittaa esteet.

Minä pelkään huomista päivää. Praeterea censeo Carthaginem esse delendam.

Solženitsynin puolustuspuhe

Ville Ropponen

Erkki Vettenniemi

Solženitsyn – Elämä ja eetos

Elämäkerta, 346 s.

Teos, 2015

Aleksander Solženitsynista (1918-2008) on Vankileirien saariston uudelleenjulkaisun ansiosta keskusteltu meillä viime vuosina paljon. Myös maailmalla hänestä on ilmestynyt tutkimuksia ja elämänkertoja. Suomenkieliselle elämänkerralle on ollut tilausta.

Historioitsija Erkki Vettenniemi on tarttunut tehtävään ja luotaa kirjailijan ja toisinajattelijan elämää. Samalla Vettenniemen teos osallistuu debattiin Solženitsynista poleemisin äänenpainoin. Vettenniemen mukaan Solženitsynin maailmankuvaa ei ole ymmärretty. Mutta onko kaikessa kyse vain ymmärtämättömyydestä?

Solženitsyn selvisi sodasta, Gulag-leireistä, syövästä ja kahdesta KGB:n salamurhayrityksestä. Nobelin vuonna 1970 saaneen kirjailijan elämässä ja teoksissa on sen verran ristiriitoja, ettei hän vieläkään jätä kylmäksi.

Lähteitä Vettenniemi on käyttänyt runsaasti, mutta kirjailijan teosten käsittely on jäänyt vähemmälle. Syyksi Vettenniemi mainitsee sen, ettei hän ole kirjallisuudentutkija. Elämäkerturin päämäärä on Solženitsynin eetoksen jäljittäminen, mitä hän toisaalta etsii myös teoksia tulkitsemalla.

Ajoittaisesta kankeudesta huolimatta teoksen kerronta sujuu.

Yksittäisistä ihmisistä ehkä juuri Solženitsyn vaikutti eniten neuvostojärjestelmän sortumiseen. Kirjailijan kiistattomin ansio on vaatimus neuvostovallan rikosten kollektiivisesta käsittelystä. Sortajien ja teloittajien on kaduttava.

Sen jälkeen kun kirjailija oli karkotettu Neuvostoliitosta 1973, hänen lausuntonsa ja teoksensa herättivät ärtymystä myös lännessä. Sittemmin monet ovat tuominneet kirjailijan patakonservatiiviksi, äärinationalistiksi ja antisemiitiksi.

Kirjailijana Solženitsyn syntyi Gulagissa. Ajan oloissa Solženitsynin tuomio oli lievä, 8 vuotta, mutta riitti siinä kitumista. Solženitsyn joutui taipumaan jopa ilmiantajaksi. Tästä kaikesta kehkeytyi kirjallisuuden materiaalia.

Entinen kommunisti käsitti, että Stalinin lisäksi myös Lenin ja koko neuvostojärjestelmä oli mätä. Solženitsynista tuli kristitty ja antikommunisti. Hän tunsi elävänsä, jotta voisi kirjata ylös kansan onnettomuuden ja kutsua katumukseen.

Kuten eräänlainen edeltäjänsä Dostojevski – josta samoin tuli kristitty vankileirillä – Solženitsyn mielsi kärsimyksen jalostavana voimana. Solženitsynin kirjallinen tyyli, jossa kaivataan moraalista eetosta on lähempänä vanhaa Tolstoita.

Vapautumisen jälkeen Solženitsynin esikoisromaani Ivan Denisovitšin päivä ilmestyi Hruštšovin erikoisluvalla vuonna 1962. Siihen julkaisut Neuvostoliitossa tyssäsivät. Jo 1965 KGB salakuunteli kirjailijaa ja takavarikoi hänen käsikirjoituksiaan. Kaikkea KGB ei löytänyt: Solženitsyn piilotteli romaaniensa aineistoa ja Gulagin todistajien lausuntoja ympäri Venäjää – tämän kuvaus on elämänkerran kiinnostavinta antia.

Vankileirien saariston käsikirjoitus syntyi piilopirtissä Virossa. Se on yhä Solženitsynin tärkein teos, viiltävä dokumenttiromaani Gulagista, jota voi lukea myös Danten Helvetin modernina versiona tai eepoksena syntiinlankeemuksesta ja sovituksen tarpeesta.

KGB painosti ja mustamaalasi kirjailijaa. Mutta mikään ei saanut Solženitsynia lopettamaan Kremlin herrojen arvostelua; lisäksi hän julkaisi tamizdatina lännessä. Lopulta kirjailija karkotettiin Neuvostoliitosta. Hän muutti Keski-Euroopan kautta Yhdysvaltoihin.

Pakkoemigraatiossa Solženitsynista tuli julistusten antaja. Hän vastusti suurvaltaleirien liennytystä ja tuomitsi lännen yhteiskunnan ”moraalisesti rappeutuneena”.

Ronald Reagan ja Margaret Thatcher kannattivat kirjailijaa. Samoin tekee elämänkerturi. Teokseen syntyy tyhjäkäyntiä, kun jaaritellaan pitkällisesti pääseekö kirjailija Valkoisen talon vieraaksi vai ei.

Solženitsyn palasi Venäjälle vuonna 1994. Kirjailija oli 1990-luvulla kova ”rosvokapitalismin” ja vallanpitäjien kriitikko, joka kieltäytyi kahdesti Jeltsinin myöntämästä kirjallisuuspalkinnosta. Putinin aikaan 2000-luvulla hänen kritiikkinsä tylsyi. Hän tapasi Putinin kahdesti ja otti tältä vastaan myös kirjallisuuspalkinnon.

Elämäkerturi uhraa paljon sivuja sen todisteluun, ettei Solženitsyn niin kauhean konservatiivinen ollut, ei myöskään oikeasti yltiöisänmaallinen tai antisemiitti. Tällainen kuva on Vetteniemen mukaan median rakentama.

Solženitsynin ennusteli jo vuonna 1965 neuvostoimperiumin hajoamista ja neuvostotasavaltojen itsenäistymistä, Vettenniemi muistuttaa. Kirjeessä Neuvostoliiton johtajille (1975) kirjailija kaipasi kansallismielisyyttä ja vieroksui demokratiaa. Hänestä sille oli Venäjällä liian lyhyet perinteet. Siirtymäkaudeksi Solženitsynin suositteli ”kevennettyä autokratiaa”.

Solženitsyn pani bolševismin pitkälti ”ulkomaalaisuuden” syyksi. Hän korosti venäläisten kärsineen neuvostosorrosta enemmän kuin muut ja suositti katumusta kaikille neuvostokansoille, ei vain venäläisille. Tässä on perää sen verran, että nykymaailmassa neuvostosorto on monessa entisessä neuvostotasavallassa sälytetty vain venäläisten kannettavaksi.

Punainen pyörä -romaanissa (1971-1991) Solženitsyn päättelee, että Venäjän kohtalon sinetöi jo maaliskuun 1917 vallankumous. Hölläkätiset ja taitamattomat demokraatit avasivat hänestä portit bolševismille. Hän syyttää myös Venäjän intelligentsiaa kumousoppien ihailusta. Ratkaisuna olisi jälleen ollut ”kevennetty autokratia”, jonka kautta tsaarinvalta olisi taipunut demokratiaksi. Solženitsynin näkemykset vaikuttavat melko samoilta kuin venäläisten valkoemigranttien 1920- ja 1930-luvuilla.

Mutta milloin ja miten ”kevennetty autokratia” loppuu? Siihen kirjailija ei kunnolla vastannut.

Solženitsyn oli esteettisesti konservatiivi. Kirjailija tuomitsi postmodernismin, kuten oli tuominnut sosialistisen realismin. Silti: Solženitsynin proosa on klassismissaan tavallaan melko lähellä sosialistista realismia.

Vettenniemi korostaa neuvostojärjestelmän ateismia, mutta ei käsittele sitä miten kommunismissa oli lopulta paljon samaa kuin jyrkässä uskonnollisuudessa.

Entä onko se uskottava väite, että kaikki Solženitsynin arvostelijat ovat väärässä? Vettenniemi syyttää kirjailijan suomalaisia tulkitsijoita nimeltä mainiten ymmärtämättömyydestä. Esimerkiksi Martti Anhava ja Jukka Mallinen ovat lähes mustamaalanneet kirjailijaa, ja tämä johtuu lähinnä KGB:n disinformaatiosta, joka jatkoi elämäänsä lännessä. Timo Vihavainen taas saa kiitosta Solženitsynin tajuamisesta.

Kyse on tietenkin erilaisista maailmankuvista, läntisen liberalismin ja venäläisen uskonnollispohjaisen maailmankuvan ristiriidasta. Erilaiset tulkinnat ovat kiinnostavia, mutta tarvitseeko elämäkerturin olla kaikesta kohteensa kanssa samaa mieltä? Hieman kriittisempi ote ei olisi elämäkertaa pahentanut, vaikka on käsitettävää, että Vettenniemi näkee ristiriitaisesti ymmärretyn kirjailijan tarvitsevan puolustuspuhetta.

Kritiikki on julkaistu myös Parnassossa 2/2016.

Taiga on laki, mutta moderni määrää tuomion

Länsi-Siperian hantit elävät öljyteollisuuden ja modernin maailman puristuksessa. Monin paikoin he ovat onnistuneet säilyttämään oman elintapansa ja perinteisen kulttuurinsa. Viime aikoina on kehkeytynyt myös modernia hantikulttuuria.

Teksti: Ville Ropponen

Suomessa käytetystä öljystä suurin osa ostetaan Venäjältä. Kun seurataan öljyn reittiä itään, päädytään Uralvuorten toiselle puolelle. Siellä avautuu Hanti-Mansia eli Jugra. Suunnilleen Ranskan kokoisen piirikunnan erämaista porataan yli 55 prosenttia Venäjän öljystä.

Tässä fossiilisten polttoaineiden kehdossa öljyraha näkyy. Jugran teollisuuskaupungit ovat vuosikymmenessä täyttyneet ostoskeskuksilla, jäähalleilla, konserttisaleilla, bisnespilvenpiirtäjillä ja autobaanoilla. Infrastruktuuri kiiltelee uutuuttaan. Vaurastumisen oheisvahinkona varsinkin Etelä-Jugra on saastunut pahoin. Öljyteollisuus on ehkä puhdistanut tapojaan sitten öljynporauksen alkamisen 1960-1970-luvuilla. Silti onnettomuuksia tapahtuu yhä hälyttävän paljon.

Viime vuosina Venäjällä on raportoitu keskimäärin 10 000 öljyvuotoa vuosittain. Tuorein vahinko sattui Rosneftille, kun öljyä vuosi kesäkuussa 2015 Objokeen lähellä Neftejuganskia. Venäjän Hydrometerologisen keskuksen arvion mukaan noin 4,5 miljoonaa tonnia öljyä menetetään vuosittain putkien vuotaessa.

Teollisen labyrintin seassa ja tuolla puolen elää ihmisiä erämaan ehdoilla. Alueen alkuperäiskansojen, hantien, mansien ja nenetsien ei ole enää pakko elää kyläkeskuksissa, kuten neuvostoaikoina, ja yhä useammat ovat palanneet elämään saloille. He kalastavat, metsästävät, hoitavat poroja sekä keräävät marjoja ja sieniä. Erityisesti hantien 1990-luvun aktivismin tuloksena Jugrassa luotiin asetuksia säätelemään öljyteollisuuden ja alkuperäiskansojen suhteita.

Vaikka alkuperäisasukkaita, hanteja, manseja ja nenetsejä, on Jugrassa vähän – vain 1,5 prosenttia piirikunnan 1,5 miljoonasta asukkaasta – jokien ja järvien, kaupunkien ja alueiden nimet muistuttavat kaikkialla heistä. Nimi ”Jugra” tulee ilmeisesti komisyrjäänin kielestä, jossa ”jögra” merkitsee hantia. Hanteja elää Venäjällä kaikkiaan 28 000. Alkuperäiskielet ovat etäistä sukua suomelle. Yhdenkään alkuperäiskielen asema ei ole hyvä: vain noin kolmannes alkuperäisasukkaista osaa äidinkieltään. Kulttuurisesti hantit ovat Jugran vahvin alkuperäiskansa.

Mahdollisesti myös Siperian nimi tulee suomalais-ugrilaisista kielistä. Ensimmäiset ugrilaiset heimot, jotka saapuivat Obin sivujoelle Kondalle ajanlaskun ensimmäisinä vuosisatoina kutsuivat itseään nimellä ”sabiri” tai ”sapyr”. Seudulle myöhemmin saapuneet mongoli-tataarit ottivat sitten alkuasukkaiden nimen kaanikuntansa nimeksi.

Jugrasta löytyy yhä paljon koskematonta taigaa. Erämaa on todella vaikuttava. Korpi kohisee pihtaa, sembramäntyä, kuusia ja mäntyjä. Sembran siemeniä kerätään seudulla perinteisesti syötäväksi, ja hyvältä ne maistuvat. Suot ovat täynnä karpaloita, mättäät kirjavina mustikkaa, puolukkaa ja juolukkaa. Näreikössä loikkii jäniksiä, vilistää kettuja, pomppii oravia, hirvet ryskäävät ja sudet ulvovat.

Karhuja on seudulla niin paljon, että niitä harhautuu välillä asutuskeskusten teille mörröttämään. Kontio on seudun alkuperäiskansoille pyhä, mutta niitä metsästetään kyllä. Täytyy vain tietää oikeat rituaalit, joilla metsän omenan henki lepytetään. Muutaman kerran törmäämme metsässä hirvisalvokseen, johon hantit perinteisesti asettavat mesikämmenen jäännökset, kun sen henki on ensin saatu suopeaksi karhunpeijasten avulla. Tämä takaa sen, että otson henki palaa näkymättömään maailmaan, josta se syntyy taas maailman päälle uutena karhuna. Perimätiedon mukaan karhun henki ei päästä hirvisalvokselle muita kuin hyväsydämisiä ihmisiä, pahat se eksyttää suonsilmään.

Objoessa ja muissa virroissa kuhisee kalaa. Hantit jakavat ne perinteisesti kolmeen haaraan, punaisiin eli sampi- ja lohikaloihin, valkoisiin kaloihin, joihin kuuluu lähinnä siian eri lajeja, ja mustiin kaloihin, joita ovat ahven, hauki, lahna, särki, kiiski ja monet muut. Mustat kalat eivät hantien käsityksen mukaan oikeastaan ole kaloja, vaan alisen maailman olioita. Vain venäläiset syövät niitä.

Matkustin Jugraan ensimmäistä kertaa kaksitoista vuotta sitten opiskelijaryhmän mukana. Vierailimme Leonid Sopotšinin poronkasvattajaperheen kevät- ja syysasumuksella Tromaganjoella ja huljuttelimme jalkoja vedessä. Saunoimme perheen savusaunassa ja uimme jääkylmässä vedessä. Sitten vaelsimme rannattomien soiden yli Sopotšinien kesäasumukselle poroleiriin. Taaperon nyrkin kokoiset lakat loistivat oransseina. Leonid kantoi kivääriä valmiudessa, sillä seudulla liikkui kuulemma petoeläimiä ja outoja kulkijoita. Ei kuulunut muuta kuin saappaiden lätinää savivellissä.

Poroleirissä taiga levisi kaikkialla ympärillä. Sopotšinien lähin naapuri asui 20 kilometrin päässä. Hirsistä rakennetussa hantipirtissä ei ollut puhelinta, eikä televisiota. Radio jupisi hiljakseen ikkunalla. Lähimetsissä jutasi parikymmentä poroa. Talon edessä ja poroaitauksessa poltettiin koivun nilaa sekä sammalta, jotta sankkoina pilvinä tuprahtelevat hyttyset eivät kiusaisi.

Urbaaniin elämään tottuneena tunsin ensin itseni erämaassa avuttomaksi hantien vaivattoman olemisen rinnalla. Tuli mieleen miten paljon taitoja ja tietoja olen kadottanut. Tunne haihtui kuitenkin pian ja tilalle tuli sopusointu. Mieleen jäivät Leonid Sopotšin sanat:

– Mitä lähempänä luontoa ihminen elää, sitä onnellisempi hän on.

Vieraanvaraisuuden lakien mukaan perhe majoitti meidät omaan taloonsa ja nukkui itse teltassa. Yöllä talon seinillä rapisivat torakat. Jokin eläin huusi pimeydessä.

On tietenkin hieman ristiriitaista, että pitää matkustaa Länsi-Siperiaan asti tajutakseen jotain. Olen minä liikkunut erämaissa ympäri Suomea, käynyt Lapisssakin useasti. Mutta niin se menee: jotain on jäänyt uupumaan. Kyse voi toki olla eksotiikan ja kaukomatkailun tuomista säväreistä. Oma merkityksensä on silti Jugran erämaan loputtomuudella. Se muistuttaa ajasta ennen nykyaikaistumista. Ja erämaan kasvisto ja eläimistö on häikäisevän monipuolista, se kuhisee ja lentää. ”Taiga on laki, karhu yleinen syyttäjä”, kuuluu paikallinen sanonta. Erämaassa vallitsevat aivan toiset olosuhteet kuin kylissä ja kaupungeissa. Sen joka lähtee erämaahan, on osattava elää siellä.

Suomalaisilla on tapana pitää saamelaisia melko lähellä luontoa elävänä kansana. Jugralainen aktivisti ja kirjailija Juri Vella (Aivaseda, 1948–2013) oli kuitenkin eri mieltä. Käydessään Suomesssa vuonna 1999 hän huomautti saamelaisten – suomalaisista puhumattakaan – olevan enemmän valtakulttuuriin sulautuneita kuin Jugran alkuperäiskansojen. Vellan mielestä saamelaiset elävät melko teknistynyttä elämää ja ovat monesti menettäneet kosketuksensa erämaahan ja oman kulttuurinsa juuriin. Mistä tämä johtuu? Vella arveli Jugran valtavien etäisyyksien lisäksi syyksi vahvan hyljeksinnän valtayhteiskunnan puolelta, joka on saanut Jugran alkuperäiskansat jatkamaan hiljaista vastarintaa, omaa elämäntapaansa erämaassa.

Entä miltä tilanne näyttää tänä päivänä? Samoin kuin saamelaisten keskuudessa jo aiemmin Jugrassa on noussut perinteisen kulttuurin lisäksi esiin modernisoituva alkuperäiskulttuuri, joka pyrkii yhdistelemään omalähtöisiä ja nykyaikaisia eurooppalaisia vaikutteita. Tärkein kysymys on silti yhä se, miten alkuperäiskansat onnistuvat säilyttämään perinteisen elämäntapansa ja maailmankuvansa, kun valtakulttuuri pusertaa ja öljyteollisuus laajenee koko ajan.

Kamppailut alkuperäiskansojen ja öljy-yhtiöiden välillä, joista Suomessakin on toisinaan uutisoitu, näyttävät jatkuvan. Kyse on paitsi taigaluonnosta ja sen asukkaiden elinkeinoista myös hantien uskonnon pyhistä paikoista.

Pyhän Samotlorjärven ympärille, Nižnevartovskin kaupungin pohjoispuolelle, perustettiin jo 1970-luvulla öljykenttä. Se on tätänykyä Jugran suurin. Viime aikoina piirikunnassa on puhuttanut Imlorjärven kohtalo. Tutkimusten mukaan sen ympärillä on jopa miljoona tonnia öljyä. Hantien mytologiassa Imlor on paikka, jossa kaikki elämä alkoi. Seudun eri hantisuvuilla on ollut tapana kokoontua järven rannalle uhraamaan taivaan ja maan jumalille. Seudun hantit ovat pikkuhiljaa muuttaneet pois teollisen rakentamisen tieltä, vain yksi on jäänyt: šamaani Sergei Ketšimov. Viime elokuussa hänet haastettiin oikeuteen. Hänen väitettiin uhanneen öljy-yhtiö Surgutneftegazin työntekijöiden henkeä. Todellinen syy lienee pyrkimys saada mies lähtemään ja lopettamaan öljynporauksen arvostelun.

Varjoganin kylässä tapaan poromies Aleksander Aipinin. Hän on tullut kylään seuraamaan perinteisiä melontakilpailuja, ”Oblasin päivää”. Oblas on hantilainen vene, joka vastaa haapiota. Nuori mies asuu perheineen Varjoganin lähellä Aganjoen varrella. Istumme Aipinin harmaassa pakettiautossa, sivullisilta korvilta suojassa. Melontakilpailuja turvaamaan näyttää olevan kommennettu seudun koko poliisikunta.

 

– Sukumme mailta on alettu porata öljyä. Jos tämä jatkuu, emme voi elää alueella. Olemme joutuneet vaihtamaan asuinseutua jo viisi kertaa, nyt saa riittää, sanoo Aipin.

Hän ja seudun hantit pysäyttivät huhtikuussa 2014 Varjoganneft- ja Lukoil-yhtiöiden tiehankkeen Martillovskojen öljyesiintymälle, jonka porausoikeudet yhtiöt olivat ostaneet. Hantien mukaan tietä tehtiin ilman virallista lupaa. Maansiirtokoneiden eteen pystytettiin kota, jossa hantiaktivistit päivystivät. Öljy-yhtiöt veivät asian oikeuteen.

Puhuessaan päivettynyt mies kääntelee käsissään jäkälätuppoa, eikä syyttä. Aganjoen jäkäliköt ovat hanteille pyhiä, niissä palvotaan Aganin haltijatarta. Aipinin suvun jäsenten katsotaan olevan haltijattaren vartijoita. Jäkälä on elintärkeää tietenkin myös poroille. Aipin on suunnitellut rakentavansa myös etnoturistireitin läpi alueen pyhien paikkojen. Näin turistit voisivat oppia hantien kulttuurista.

– Moderni sivilisaatio on tullut kriittiseen kääntöpisteeseen, uskoo Aipin. Hänestä öljynkäytöstä tulisi kokonaan luopua.

Varjogan on paikka, josta sai alkunsa Jugran alkuperäiskansojen aktivismi. Syksyllä 1991 varjoganilaiset järjestivät kirjailija Juri Vellan johdolla mielenosoituksen. Öljytuhoihin kyllästyneet kyläläiset sulkivat tien Radužnyin kaupunkiin, eivätkä hätkähtäneet viranomaisten uhkailuista. 

Öljy-yhtiöt suostuivat viimein neuvotteluihin. Vuonna 1992 Hanti-Mansiassa säädettiin asetus energiateollisuuden alkuperäisväestölle aiheuttamien vahinkojen korvaamisesta. Tämä on Venäjällä ainutlaatuista. Muilla maan alueilla energiateollisuutta ei ole velvoitettu korvauksiin. Vuonna 1992 säädettiin myös asetus sukumaista, joka takaa seudun alkuperäisasukkaille erikokoisten alueiden – alkaen 20 000 hehtaaria perhettä kohti – käyttöoikeuden perinteisten elinkeinojen harjoittamiseen. 

Asetusten ansiosta osa neuvostoaikoina kyliin pakotetuista hanteista palasi asumaan erämaahan. Monet elävät lisäksi osan vuotta erämaassa, vaikka asuisivatkin kylässä. Sukumaa-asetus ei kuitenkaan ole omistusoikeus, vaan maa kuuluu valtiolle. Tämä on Aleksandr Aipinin mukaan ongelma. Maan teollista käyttöä on vaikea estää. Öljy-yhtiöt maksavat alkuperäiskansan jäsenille maan käytöstä korvauksena esimerkiksi moottorikelkkoja, veneitä, bensiiniä ja rahallisen kertakorvauksen. Joskus yhtiöt rakennuttavat ihmisille taloja kyliin. Yhtiöiden öljytuloihin nähden tämä on pikkurahaa. 

Kyliin muuttaneet hantit repeytyvät usein irti juuriltaan. He joutuvat myös riippuvaisiksi öljy-yhtiöiden ja paikallishallinnon hyväntekeväisyydestä, joka tuskin jatkuu ikuisesti. Työttömyys on kylissä suurta, sillä öljy-yhtiöihin ei juuri palkata alkuasukkaita. Heille on tarjolla lähinnä rooli turismiteollisuudessa. 

Estääkseen öljynporauksen sukumaallaan Aipin on ollut yhteydessä Venäjän Greenpeaceen ja Obinugrilaisten nuorten järjestöön. Greenpeace on levittänyt tietoa tapahtumista ympäri Venäjää.

Hyvät keinot ovat tarpeen. Jugrasssa poraavat Lukoilin lisäksi kaikki Venäjän suurimmat öljy-yhtiöt, Rosneft, Surgutneftegaz ja Gaspromneft. Öljy-yhtiöiden maksamien verojen osuus Jugran budjetista on noin 85 prosenttia. Venäjän federaation keskushallitus vie Jugran verotuloista huomattavasti enemmän kuin mitä sinne palautuu federaation budjetista. Öljy pyörittää Putinin Venäjän toimia.

Suora toiminta on muuttunut viime vuosina Venäjällä vaikeammaksi. Teiden katkaisusta tai öljytöiden pysäyttämisestä voidaan määrätä kovia rangaistuksia. Mielenosoituksiin tarvitaan Venäjällä lupa, eivätkä Hanti-Mansian vallanpitäjät luultavasti myönnä lupaa, epäilee Aipin. Hänen mukaansa valtaelimet ovat myös kohdistaneet häntä auttaneisiin henkilöihin ankaraa psykologista painostusta.

Kamppailua pyritäänkin jatkamaan lakimiesten avulla juridisin keinoin oikeussaleissa. Yritetään löytää lainkohtia, joiden avulla hantien käyttämä alue saataisiin varjeltua öljymiehiltä. Aipinin mailla on viime kesänä käynyt biologeja arvioimassa öljyteollisuuden tuhoja. Biologit koettavat myös löytää harvinaisia eläin- ja kasvilajeja. Jos harvinaisia lajeja löytyisi, voitaisiin paikallisduumassa koettaa ajaa läpi asetus alueen suojelemisesta.

Öljynporauksen lisäksi matkailu Jugraan lisääntyy. Myös alkuperäiskansoille löytyy työtä turismin parista. Erilaisilla festivaaleilla, tapahtumissa ja museoissa alkuperäiskansoja esitellään usein seudun maskotteina. Kriitikkojen mukaan ongelma on kuitenkin se, että esimerkiksi turisteille esitettävä hantikulttuuri on tavallisesti vain tietynlaista. Kirjavasti pukeutuneet vanhuskuorot kailottavat yksiä ja samoja perinnelauluja tai sitten lavalla hyppii ”villejä” metsästäjiä jousien ja nuolien kanssa. Tulee hieman mieleen 1980-luvun lopulla Suomen televisiossa esitetetty sketsisarja, jossa Pirkka-Pekka Petelius ja Aake Kalliala esittivät ”lappalaisia” viinapullot kädessä ja naamat likaisina hoilottaen ”nunnukalailaa”. 

 – Kulttuuria tavallaan ryöstöviljellään. Folklorististisissa esityksissä kulttuuria ei eletä, vaan sitä esitetään. Hanteista tulee ikään kuin matkamuistokansa, suomii venäläinen elokuvaohjaaja Olga Kornienko. 

Kornienko on 17 vuoden aikana tehnyt lukuisia dokumenttielokuvia Jugran alkuperäiskansoista. Elokuvien avulla hän pyrkinyt muuttamaan venäläisen valtayleisön stereotypioita, joissa alkuperäiskansat nähdään laiskoina ja juoppoina. Kornienkon esikoisohjaus K putjom hozjaiki Agana (”Aganjoen haltijattaren jäljillä”, 1998) kuvaa Aipinin sukua sen vaeltaessa talvi- ja kesäasumusten välillä Aganjoella. Dokumentissa vilahtaa myös Aleksander Aipin – tuolloin vielä lapsi.  

Jugrasta löytyy myös alkuperäiskansojen omaa kulttuurityötä. Esimerkiksi pari vuotta sitten Varjoganiin avattiin Juri Vellan nimeä kantava etnografinen museo, joka esittelee laajasti seudun hantien perinteistä kulttuuria. Ensi vuonna avataan lisäksi kirjailijan kotimuseo. 

 – Vellan yhteiskunnallisesta aktivismista museossa ei tule olemaan mitään. Jos olisi, niin museo ei pysyisi auki paria kuukautta pidempää, vaan piirikunnan hallitus sulkisi sen, sanoo Kornienko. 

Hantien omat kulttuuriperinteet ovat esillä myös Kazymin kylässä, Pohjois-Jugrasssa. Pääsemme osallistumaan tänä vuonna ensi kertaa järjestettävään ”Koivunaamioiden festivaaliin”. Kyläraitilla haukkuvat porokoirat. Noin 1000 asukkaan syrjäinen kylä elää tavallaan pakkastalvien ja intiaanikesien keskellä. Kylän laidalla kohoavan etnografisen museon pihalla on vilinää. 

Festivaaleilla hantikulttuuri piirtyy esiin monimuotoisena: on näytelmä hantien kokemuksista toisessa maailmansodassa sekä karhunpeijaisrituaaleja, joiden esittäjät pukeutuvat koivunaamiohin. On kuvaelmia, joissa kerrotaan maailman synnystä, kun ylijumala Toorum jakoi maat. Kuvataan myös eri eläinten alkua; hyttysten syntyessä esiintyjät rientävät inisemään yleisön joukkoon. Useimmat esittäjistä ovat lapsia ja nuoria – tämä alleviivaa perinteen siirtymisen merkitystä. 

 Festivaaleilla kohtaamme myös uutta, modernimpaa hantikulttuuria. Nuotio palaa kodan edessä, ja näyttelijät liikkuvat vinhasti. Näytelmä Sni zabytogo stojbistse ('Unia unohtuneelta taigaleiriltä') yhdistää ajattomia karhurituaaleja ja nykymaailman elementtejä, tecnomusiikki ja internet-maailma kohtaavat metsästysperinteet. Näytelmän on ohjannut ja kirjoittanut virolainen Anna Tűrnik kazymilaisen työryhmän kanssa. Kriittisessä kohtauksessa hantimetsästäjä paiskaa taljan maahan ja huutaa:

 – Miksi kylissä on niin paljon alkoholismia ja narkomaniaa! Miksi öljy-yhtiöt vievät kaiken, eikä sille voi tehdä mitään!

 Kazymin kylä sijaitsee historiallisella maalla. Täällä hantit nousivat 1930-luvulla neuvostovaltaa vastaan. Venäjän pohjoisten kansojen suurimmasssa kapinassa vastustettiin pakkokollektivisaatiota ja pakotettua kulttuurinmuutosta. Puna-armeija tukahdutti kapinan lentokoneiden tuella. Hantikirjailija Jeremei Aipin on kirjoittanut kapinasta romaanin Božja mater v krovavih snegah (2003, suom. ”Siperian veriset lumet”, 2013). Aihe on kiinnostavasti murtautunut myös venäläiseen valtajulkisuuteen, kun Oleg Fesenko ohjasi löyhästi Aipinin romaaniin pohjaten elokuvan Krasnyj ljod. Saga o hantov Jugry (”Punainen jää. Taru Jugran hanteista”, 2010). Aipinilla on pieni sivurooli elokuvassa – samoin kuin hantikirjailija Timofei Moldanovilla.

  – Jos olisin itse tehnyt elokuvan, olisin tehnyt sen eri tavoin. Romaanin tarina ei ole draama vaan tragedia. Ohjaaja on moskovalainen ja hän katsoo asioita siitä näkökulmasta. Häntä kiinnosti enemmän hollywood-tyylinen toiminta ja eksotiikka, lentävät porot, muinaiset soturit koivunaamioissaan ja muut koristeet, sanoo Jeremei Aipin. Hantin kieltä kuullaan elokuvassa vähänlaisesti. Aipinin mukaan on silti hyvä, että elokuva on tehty. Hantien historiaa on venäläisessä elokuvassa tai kirjallisuudessa käsitelty hyvin vähän. 

Kazymin kapinaa kuvaa myös venäläisen ohjaaja Aleksei Fedortšenkon tuorein elokuva Angely revoljutsii (”Vallankumouksen enkelit”, 2014). Fedortšenko on ammentanut useammankin elokuvansa aiheet suomalais-ugrilaisten kansojen historiasta ja mytologiasta.   

Aipin sanoo nyt keräävänsä materiaalia suurromaania varten. Romaani tulee kertomaan hantiruhtinaista, jotka taistelivat venäläisen Jermakin joukkoja vastaan. Vasili ”Jermak” Timofejevitš oli kolmannen polven kasakka ja Volgan jokirosvo. Hänestä tuli Stroganovien mahtisuvun rajavartija ja sittemmin johtaja vuoden 1582 sotaretkelle, joka avasi tien venäläisten Siperian valloitukselle. Suomeksi ”jermak” tarkoittaa myllynkiveä. Stroganovit ovat tunnettuja paitsi lihakastikkeesta myös liiketoimistaan kaivosteollisuudessa, jotka tekivät heistä yhden Venäjän rikkaimpia sukuja.  

Jermakin joukkojen tunkeutuessa Jugraan hantit eivät ehtineet liittyä yhteen ja siksi heidät lyötiin, uskoo Aipin. Jermakin kolonialisteilla oli paremmat aseet ja tykkejä, mutta venäläisjoukon lukumäärä oli varsin pieni, vain 650-800 sotilasta. 

Materiaalia romaania varten on ollut hyvin vaikea löytää, kertoo Aipin. Historialliset tiedot ovat epätarkkoja. Yksi romaanin keskushenkilö tulee olemaan nykyisen Hanti-Mansijskin kaupungin paikalla eläneen hantiheimon ruhtinas Samar. Toinen tärkeä henkilö tulee olemaan soturi Tania, Juganin seudulta. Kirjailija sanoo löytäneensä muutamia myyttisiä tarinoita Taniasta. Surgutin öljykaupungin lähellä on lisäksi jäänteitä Tanian linnoituksesta, jonka Jermakin joukot tuhosivat tykeillä. 

Hantikulttuuri elää paikallistason lisäksi nyt laajemmalla tasolla ja tätäkin varmasti tarvitaan. Kulttuurin modernisoimisessa on kuitenkin oltava varovainen.

– Perinteinen hantikulttuuri on yhä elävä, ja se on suuri onni. Moderni hantikulttuuri ei ole vielä kunnolla muotoutunut. Täytyy tuntea perinteinen kulttuuri tarkasti, jotta sen voi siirtää nykymaailmaan. Jos kulttuurista tekee liian triviaalin tulkinnan, kulttuuri voi tuhoutua, uskoo näyttelijä ja dramaturgi Jevgenija Moldanova, yksi Kazymin festivaalin järjestäjistä.

Obinugrilaisten kansojen Solntse (”Aurinko”)-teatterissa Hanti-Mansijkissa työskentelevä Moldanova sanoo parantuneensa työnsä ansiosta henkisestä. Uransa alkuaikoina hän kohtasi paljon vähättelyä. Esimerkiksi teatterikoulun opettajan mielestä hän ei hantina ollut sovelias opettelemaan klassista tanssia ja balettia. Opiskeluaikoina Moldanova myös hakattiin kerran pahasti, kun hän tanssi paikallisessa diskossa hantitansseja.

– Pahoinpitelyn jälkeen harkitsin pitkään itsemurhaa, Moldanova tunnustaa. 

Hän kertoo nähneensä tapahtuman jälkeen usein tietynlaisia unia. Niissä oli aina maansiirtokone, joka heitti hänet kuoppaan ja alkoi lappaa maata päälle. Maan alle jäätyään hän näki vain vain pienen valonsäteen ja tiesi, että jos se katoaisi, hän kuolisi. Sitten hän riisui kirjaillut villasukkansa jalasta ja pakeni niiden avulla valonsädettä pitkin takaisin maan päälle. Kirjailija Tatjana Moldanova selitti unen Jevgenijalle niin että maansiirtokone on teknologinen sivilisaatio, ja valonsäde jota pitkin hän pakeni sukkien avulla on hantikulttuuri, sukat ovat ylisukupolvinen perinteen taito. Moldanova sanoo oppineensa sukkien tekemisen isoäidiltään. Sukat hän aikoo antaa lahjaksi tyttärelleen sitten kun tämä joskus syntyy. 

Taiteilijoista jotka ovat onnistuneesti modernisoineet hantikulttuuria Moldanova mainitsee ensiksi Tatjana Moldanovan. Hänen kirjoittamansa näytelmä Tšornaja pesnja (”Musta laulu”) - sekin Kazymin kapinan aiheiden pohjalta – esitettiin Aurinko-teatterissa viime kesänä. Toisena tulee mieleen kuvataiteilija Gennadi Raišev. Nyt jo iäkästä Raiševia on viimein alettu arvostaa Jugrasssa, jopa virallisella tasolla. Piirikunnan kuvernööri kutsui hänet asumaan pääkaupunkiin Hanti-Mansijskiin, jossa Raiševille rakennettiin nimikkomuseo. Bunkkeria muistuttava Raiševin museo kohoaa Hanti-Mansijskin keskustasssa. Sen julkisivua hallitsee taiteilijan mittava maalaus. Jugran pääkaupungin arkkitehtuurisssa näkyy lisäksi ainakin pintapuolinen pohjoisten kansojen vaikutus: ostoskeskuksen kullanvärinen katto kohoaa kodan muotoisena ja kerrostalojen koristelu on saanut vaikutteita hantien ornamenteista. 

– Jo 1800-luvulla kun unkarilaiset ja saksalaiset tutkijat tulivat Jugraan puhuttiin, että hantit pian katoavat, on vain pari vanhusta jotka osaavat perinteitä. Nykyään puhutaan ihan samalla tavalla, ja silti hantit ovat täällä ja tulevat olemaan. Laulujen laulajia, kulttuurin tuntijoita on aina ollut vähän. Se ei tarkoita, että kulttuuri olisi katoamassa. Mutta se muuttuu, sanoo kirjailija Timofei Moldanov Kazymin festivaalien puheenvuorossaan. 

Dokumentaristi Olga Kornienko on tavallaan samaa mieltä. Hän kuitenkin muistuttaa, etteivät erämaassa elävät hantit yleensä itse halua kulttuurin esittämistä tai etnoturismia. Hanteille maa merkitsee paljon enemmän kuin vain raaka-ainevarastoa. Mitä syvemmälle Jugraan mennään sitä todempaa alkuperäiskansojen kulttuuri on. 

 – Teknologinen sivilisaatio on umpikujassa. Me tuhoamme planeetta kohtalokkaalla tavalla. Alkuperäiskansat voivat opettaa meille elämäntapaa, joka ei tuhoa planeetta. Hantien kulttuuri poikkeaa eurooppalaisesta. He tuntevat luonnon ainutlaatuisella tavalla, sen eläimet, kalat ja kasvit. Siksi alkuperäiskansojen elämäntapa on tärkeää ja se tulisi säilyttää, sanoo Kornienko.


Reportaasi on ilmestynyt Elonkehä 4/2015 -lehdessä.

Venäjä pelastaa Euroopan?

Fjodor Dostojevski: Talvisia merkintöjä kesän vaikutelmista, Niin & Näin 2009,

Tiina Kartano (Suom.)

F.M. Dostojevskia ( 1821-1881), radikaalia, rangaistusvankia, yhteiskunnallista keskustelijaa ja moraalifilosofia on Suomessa luettu paljolti jonkinlaisena psykologisena realistina ja unohdettu romaanikirjailijan poliittiset ja filosofiset piruetit.

Aikakauslehdissä vilkkaasti esiintyneen Dostojevskin esseististen kirjoitusten pääteemoja oli venäläisyyden suhde eurooppalaiseen ajatteluun. Suomennosvalikoiman ensimmäisessä esseessä Talvisia merkintöjä kesän vaikutelmista (1863) Dostojevski reissaa Euroopassa havaintoja tekemässä; toinen teksti Pieniä vaikutelmia matkan varrelta (1874) tarkastelee satiirisesti venäläistä yläluokkaa. Valikoiman päättävät filosofi Vladimir Solovjovin (1853-1900) Kolme puhetta Dostojevskin muistolle (1882-1884), joissa Solovjov esittelee Dostojevskin kristillisen utopian.

Venäjällä oli 1800-luvulla ominaista, ettei filosofia erottunut kaunokirjallisuudesta omaksi perinteekseen. Valistusta vieronut venäläinen ajattelu lähti ortodoksiuskosta ja mysteeristä. Kyseessä oli oikeastaan enemmän teosofia kuin filosofia eurooppalaisessa mielessä.

Siperiasta Eurooppaan

Nuorena Dostojevski unelmoi matkustavansa Eurooppaan. Tsaarinvalta heitti hänet Siperiaan. Kirjailija tuomittiin vuonna 1849 osallisuudesta Petraševskin sosialistiradikaalien piiriin. Dostojevski sai kärsiä valeteloituksesta ja sen jälkeen 10 vuotta leireillä ja karkotuksessa.

Loppuvuodesta 1859 Pietariin palasi toinen mies. Radikaalista oli tullut konservatiivi ja uskonnollinen nationalisti, joka nuoli kurittajansa kättä.

Myös Pietari oli muuttunut. Uuden tsaarin Aleksanteri II:n reformit nostattivat opiskelijat ja vallankumoukselliset vaatimaan lisää. Poliittisiin levottomuuksiin ja perustamansa Vremja-aikakauslehden toimittamiseen väsynyt Dostojevski päätti kesällä 1862 matkustaa lomalle. Kirjailijan ensimmäinen ulkomaanmatka suuntautui suurin odotuksin Saksaan, Ranskaan, Britanniaan, Italiaan ja Itävaltaan.

Parin kuukauden lomailu lännessä tuotti yhden pisteliäimmistä Euroopasta kirjoitetuista teksteistä, Vremjassa ilmestyneen Talvisia merkintöjä. Olisipa virkistävää joskus lukea suomalaisen kirjailijan vastaavaa Eurooppa-kritiikkiä ikuisen palvonnan asemasta. Dostojevskin esseetyyli on provosoiva, stereotyyppinen ja humoristinen. Tuon tuosta hän poikkeaa sivupoluille ja puhuu Venäjästä lähes yhtä paljon kuin Euroopasta. Dostojevski ivailee pietarilaisintelligentsian suosikin Aleksei Homjakovin runoa Unelma (1834), jossa Eurooppa on "pyhien ihmeiden maa". Peilatessaan Venäjää Eurooppaan Dostojevski ei kuitenkaan muista Gogolin lausetta: "Turha syyttää peiliä, jos naama on vino".

Päiväkirjansa perusteella Dostojevski kärsi Euroopan matkallaan rankasta koti-ikävästä. Ikävä ei kai alkanut heti, sillä Berliiniin saavuttuaan Dostojevski ärsyyntyi: kaupunki oli aivan samanlainen kuin hänen vihaamansa Pietari. Jopa saksalaiset naiset olivat rumia. Kölnin tuomiokirkko muistutti pitsinpalasta ja uusi silta vakuutti saksalaisten ylimielisyydestä. Eurooppalaisten usko omaan erehtymättömyyteensä sapetti Dostojevskia loppumatkan.

Pariisissa hän paukuttaa pilkkaansa jo suurella nautinnolla. Dostojevski määrittelee pikaisesti ranskalaisen porvarin isänmaallisuuden, kaunopuheisuuden, luontosuhteen ja rakkauden - pelkkää tekopyhyyttä. Hän hekottelee porvarin omanvoitonpyynnille. Ihmiset teeskentelevät arvostavansa yleviä arvoja, mutta oikeasti he palvovat vain rahaa. Tasavaltalaisuuden ihanteet eivät juuri merkitse, jollei taskussa rapise riihikuiva. Lehdistön nöyristely keisari Napoleon III:n edessä saa Dostojevskin tuhahtelemaan. Pariisilaiset uskovat olevansa maailman napoja, vaikka eivät halua edes poistua Pariisista, "moraalisimmasta ja hyveellisimmästä kaupungista maan päällä" - joka on samalla hirveän tylsä.

Pariisia pidemmälle Ranskaan ei Dostojevskikaan vaivautunut. Hän lähti Lontooseen, joka huumasi ihmispaljoudella, teollisuudella, Cityn maailmankaupoilla, Whitechapelin slummin huuruilla. Thames oli myrkytetty, aukiot ja arkkitehtuuri kolisivat avaruutta. Dostojevskille Lontoo oli Baalin temppeli, ylpeydessään kauhea. Länsimaat vaikuttivat kirjailijasta edistyksen pilaamilta. Tuloerot ja kurjuus, juopottelevat työläiset ja Haymarketin tuhannet prostituoidut hätkähdyttivät. Raha, tiede ja usko järjen ylivaltaan olivat riistäneet Euroopalta uskon ja henkisyyden, kirjailija päätteli.

Kumma kyllä Dostojevski ei Talvisissa merkinnöissä lainkaan mainitse Lontoossa tapaamaansa demokraattia ja kumouksellista Aleksander Herzeniä. Kenties siksi että hän myöhemmin tuomitsi Herzenin?

Järkeisuskon ja eurooppalaisuuden arvostelua

Talvisia merkintöjä on Siperian jälkeisen Dostojevskin juhlaa. Äänessä on venäläiskansallinen fanaatikko ja kirjailijan itse kehittämän oppisuunnan maahenkisyyden (potšvennitšestvo) kannattaja. Samalla Dostojevski aloittaa Puškinin mytologisoinnin: pohjimmiltaan eurooppalaisesta Puškinista oli leivottava alkuvenäläinen runonlaulaja.

Dostojevski pohtii myös yksilöllisyyttä ja yhteisöllisyyttä. Hän ei tuomitse länsimaista yksilöllisyyden korostusta, sillä hän pitää yksilöllisyyttä välivaiheena korkeampaan yliyksilöllisyyteen, joka tarkoittaa itsensä uhraamista muiden hyväksi. Tällainen Kristuksen tapainen ihanne oli tavoitettavissa vain oppimattoman kansan käsityskyvyllä. Venäläisyyttä ei voinut olla ilman ortodoksiuskoa, ja venäjän kansa eli lähellä Kristusta, Dostojevski aprikoi. Pian Talvisten merkintöjen jälkeen ilmestyi Kirjoituksia kellarista (1864), jossa Dostojevski ensi kertaa asettaa irrationaalisen ja tunteellisen idän vastatusten järjen riivaaman lännen kanssa.

Pieniä kuvia matkan varrelta matkan varrelta upottaa satiirinsa solmut Euroopan sijaan venäläisen yläluokan nahkaan. Dostojevski erittelee seurustelutapoja Venäjän matkoilla junassa ja höyrylaivalla. Dostojevskin kuvaama juureton venäläinen yläluokka apinoimassa eurooppalaisia tapoja tuo mieleen nykysuomalaisen eliitin eurokiimassaan ja uskossaan talousiberalismin autuuteen. Ihmisten johdateltavuus, pöyhkeys, keskinkertaisuus ja pyrkyryys joutuvat raivokkaan kritiikin kohteeksi. Myös Pienissä kuvissa kansa nähdään alkuperäisen uskon ja viisauden tyyssijana.

Venäjän johtama autuaiden utopia

Solovjovin Kolme puhetta Dostojevskin muistolle piirtävät kiintoisasti esiin Dostojevskin uskonnollis-konservatiivisen utopian, joka vasta häivähtää valikoiman esseissä, ja tulee esille Dostojevskin myöhemmissä kirjoituksissa. Filosofina mystiikkaan taipuvainen Solovjov yhdisti ajattelussaan sekä loogisuuden että uskonnollisen kokemuksen tavoittelun. Hän kritisoi positivismin ja materialismin vääristämää läntistä maailmankuvaa. Solovjoville Dostojevski oli yksi uskonnollisen taiteen tienraivaajista. Sittemmin Solovjov vaikutti vahvasti kaunokirjallisuuteen, erityisesti 1900-luvun alun venäläiset symbolistit ammensivat hänen ajattelustaan, joka korosti sisäistä moraalista vallankumousta.

Dostojevskin utopiassa Venäjän kutsumuskohtalona on johdattaa Eurooppa ja koko ihmiskunta takaisin kristilliseen alkukotiin, yhteen kirkkoon ja uskoon, pravoslavieen. Muut kansat voivat säilyttää kansalliset erityispiirteensä, kunhan vain luopuvat kansallisesta itsekkyydestä. Venäjän kansalla ei Dostojevskin mielestä ollut vahvaa kansallista itsekkyyttä, eikä taipumusta syrjintään.

Tämä uskonnollinen utopismi muistuttaa itseasiassa hämmästyttävästi internationalistista kommunismia, olkoonkin, että Dostojevskin visiossa kaiken piti tapahtua ilman pakkoa, rauhanomaisesti, kun kansat yksi toisensa jälkeen löytävät totuuden. Dostojevski uskoi, että Venäjä pelastaa Euroopan. Mutta kuka sitten pelastaa Venäjän?

Pohjimmiltaan Dostojevski oli bysanttilainen universalisti, joka julisti itäistä eurooppalaisuuden voittokulkua.Tällainen rikkiviisaus ei ole harvinaista eurooppalaisilla ajattelijoilla. Lännessähän on myös uskottu oman aatteen, Paavin vallan, työväenaatteen, nationalismin, modernisaation tai kapitalismin voitolliseen levittäytymiseen yli maanpiirin.

Solovjovin teksti herättää pohtimaan myös "Venäjän idean" synnyn kietoutumista kristinopin itäiseen suuntaukseen. Bysantin sorruttua turkkilaisten valtaan vuonna 1453 Venäjä tunsi jääneensä yksin kannattelemaan ortodoksista uskoa, jonka mongolien hyökkäys pitkään eristi Euroopasta.

Venäjän erityislaatuisuuden ja ainutlaatuisen kohtalon idea on lopulta ehkä vain eurooppalaisen hegemonia-ajattelun itäinen, korostunut versio. Oli miten oli "Venäjän idea" on jatkanut sitten Dostojevskin elämäänsä niin taiteissa kuin politiikassa. Sen jälkiä löytää 1910-luvun skyyttalaisliikkeestä ja symbolismista - ehkä myös Stalinin ajatuksesta "kommunismista yhdessä maassa". 1970-luvulla idea versoo Valentin Rasputinin maaseutuproosassa ja 1990-luvulla se palaa Aleksander Solzhenitsynin ja kumppanien uusslavofilian kaavussa. Kaikuja tästä ideasta on myös Putinin "suvereenin demokratian" kyhäelmässä tai kansallismielisten Euraasia-liikkeessä joiden hedelmiä korjataan nyt. Minne riennät, oi Venäjä!

Ville Ropponen

Kritiikki on ilmestynyt Kiiltomadossa 17.6.2009.

Vakavasti leijuvaa Venäjästä

Sergei Dovlatov:

Haarakonttori, romaani, 184 s.

Suomentanut Pauli Tapio.

Idiootti 2014.

Sergei Dovlatovin (1941-1990) teokset vaikuttavat tunnustuksellisilta, mutta ovat luultavasti valtaosin sepitettä. Faktat ovat tunnettuja: neuvostoviranomaiset eivät pitäneet Dovlatin teksteistä. Hän emigroitui New Yorkiin vuonna 1979. Dovlatov muistuttaa hieman toista emigraatiossa ollutta venäläiskirjailijaa, Eduard Limonovia. Siinä missä Limonov pyrkii kohuilemaan ja rivostelemaan, Dovlatov on armoitettu vääräleuka.

Dovlatov kirjoittaa niin kyvyesti, että tulee kuin vahingossa puhuneeksi totta. Kirjailija tiivistää sanottavansa prässillä, joka vehnäntähkään kohdistettuna muuttaisi sen sekunnissa vodkaksi.

Dovlatovia ei meillä ennen juuri tunnettu. Parin viime vuoden suomennosten, joista nyt käännetty Haarakonttori on kolmas, ansiosta häntä lukevat nyt kaikki, jotka pitävät Venäjästä, emigraatiosta ja huumorista. Ja unohtavat välillä, että kirjallisuuden lukeminen ja kritisoiminen ovat vakavia asioita.

Haarakonttorissa kirjailijan itsensä näköinen toimittaja Dalmatov matkustaa New Yorkista Kaliforniaan symposiumiin. Siellä venäläisemigrantit soittavat poskea Venäjän kohta koittavasta tulevaisuudesta. Ollaan perestroikan ajassa.

Dovlatov pilailee monenmerkkisen propagandan kustannuksella. Hän naureskelee emigranttiyhteisön kahdelle pääsuuntaukselle liberaaleille ja potšvennikeille. Jälkimmäinen viittaa slavofiilien ja erityisesti Dostojevskin kehittelemään aatesuuntaan, joka tässä merkitsee venäläisen kulttuurin erikoislaadun paisuttelua. Ajankohtaisuutta: Neuvostoliitto ei ole ehtinyt edes hajota, mutta emigranttiyhteisö, ”tulevaisuuden Venäjän haarakonttori” on jo uponnut leukaansa myöten venäläisen kulttuurin syvävirtausten ja ikikaisten kiistojen suohon.

Illalla Dalmatovin hotellihuoneeseen tupsahtaa kohtalokas nainen menneisyydestä, Tasja. Siirrytään 1970-luvun Leningradiin, jossa Dalmatov häärii opiskelijana, pihkassa ja veloissa, nainen kun vaatii luksusta. Mustasukkaisuus korventaa. Rakkaus tekee hiton kipeää niin kuin aina. Suhde sammuu Dalmatovin suksiessa asepalvelukseen.

Dovlatovin teoksissa julistetaan usein maailman absurdiutta. Teosten tyylilaji on kuitenkin realismi. Dovlatov kirjoittaa tarkasti ja selkeästi. Juonta ei paljon ole. Romaanien rakenne on usein kuin pölypilvi, ne koostuvat irrallisista anekdooteista ja kohtauksista, jotka jonkin oudon lain ansiosta leijuvat parvessa.

Ehkä Dovlatovin ilmaisua voisi pitää ensyklopedisen narratiivin, esimerkiksi Joycen, vastakohtana? Tässä ei liikuta kulttuurin alitajunnan onkaloissa, vaan maailmanpyörän öljyämättömässä hilpeydessä.

Ja silti Dovlatovin ”huomaamattoman sujuva” proosa muistuttaa venäläisen 1800-luvun kirjallisuuden tyyli-ihanteista. Ehkä Dovlatov on enemmänkin velkaa perinteelle? Kuten venäläinen nykyesseisti Vladimir Jermakov on todennut, hän yhdistää oivaltavasti kaksi venäläisen klassisen kirjallisuuden arkkityyppiä, ”tarpeettoman ihmisen” ja ”naurettavan ihmisen”.

Ei Haarakonttori ehkä aivan Dovlatovin parhaita kirjoja ole, mutta on se kelpo kimpale kirjaimia. Rakkausmuistot tuovat romaaniin alakuloa. Tämä on myös kirja luopumisesta ja menetetyistä mahdollisuuksista. Kyseessä on Dovlatovin viimeinen teos.

Pauli Tapio suomentaa jälleen hyvin. Suomentajan laatima henkilöiden ja kulttuuriviitteiden selitysosio avaa romaanin taustoja osuvasti.

Ville Ropponen

Kritiikki on ilmestynyt Parnassossa 2/2015.

Maa suurvaltojen puristuksessa

Ukrainan historia

Johannes Remy

Kustantaja: Gaudeamus

Ilmestymisvuosi: 2015

Laji: Tietokirjat, historia

Entisen Neuvostoliiton maiden historiasta on kirjoitettu vähän suomeksi. Ukrainankin historiasta on aiemmin ollut saatavilla vain Kasjanovin ja Pilipenkon kapoinen Ukrainan historia (1997).

Jo nykyisen Ukrainan konfliktin käsittämiseksi tieto historiasta on tärkeää. Johannes Remyn Ukrainan historialle on tilausta. Remy on Helsingin yliopiston Itä-Euroopan historian dosentti. Ukrainan historia on perusteos, eikä siinä ole pyritty perkaamaan kaikkia aihepiirejä. Paikkaansa teos silti puolustaa.

Menneisyys on kummitellut nyky-Ukrainassa ja historiantulkinta on poliittisen kiistelyn aihe.

Remyn mukaan Ukrainan syvä alueellinen jako on estänyt poliittisen järjestelmän kunnollisen kehittymisen nykyisen itsenäisyyden aikana.

Tämä jako pohjaa historiaan. Kyse on paljolti itä-länsi-suuntaisista voimista. Ulkovallat ovat viipaloineet Ukrainaa, ja maan itsenäisyysjaksot ovat jääneet lyhyiksi. Krimin historia on kulkenut melko erillään.

Myös nykyisen konfliktin taustalta löytyy osin Ukrainan aluejako. Historia on töräytellyt torvea lisäksi osapuolten retoriikassa.

Kiovan Rus, jota sekä Ukraina että Venäjä ovat pitäneet oman valtiollisuutensa alkumuotona, syntyi 800-luvulla. Mongolien hävitysretkien jälkeen 1400-luvulla läntinen Ukraina lankesi Puola-Liettualle, itäinen Ukraina Moskovan Venäjälle.

Jako säilyi pääpiirteissään toiseen maailmansotaan asti. Länsi-Ukrainassa vallanpitäjäksi vaihtui 1700-luvulla Itävalta. Yksikään isäntävaltio ei pitänyt ukrainalaisia itsenäisenä kansana. Venäjällä Ukraina nähtiin "Vähä-Venäjänä".

Ukrainan hajautuminen eri valtakuntiin ja kulttuuripiireihin vaikutti kansalliseen identiteettiin, asukkaiden pääkieleen ja uskontoon. Idässä ollaan ortodokseja, lännessä katolisia tai uniaatteja.

Ukrainan puhujia löytyy yhä eniten lännestä. Puolet 46 miljoonasta ukrainalaisesta puhuu pääkielenään venäjää, valtaosa heistä asuu idässä ja Krimillä. Yleisesti puhutaan myös sekakieltä, suržykia.

Krimillä hallitsivat tataarikaanit aina vuoteen 1783, jolloin Venäjä valloitti niemimaan.

Asetelma oli vallankumoussodissa 1917–21 samantyyppinen kuin nyky-konfliktissa. Ukraina itsenäistyi ensi kerran, mutta Itä-Ukrainasta löytyi tukea myös bolševikeille. Ukraina hävisi sodan puna-armeijalle, ja maa liitettiin Neuvostoliittoon; Länsi-Ukraina yhdistettiin Puolaan.

Stalinin toimeenpanema pakkokollektivointi ja sitä seurannut nälänhätä "holodomor", poliittinen terrori ja toinen maailmansota runtelivat Ukrainaa. Sodan jälkeen Länsi-Ukraina lankesi Neuvostoliitolle.

Venäjä on nimitellyt Ukrainan nykyhallitusta "banderalaiseksi". Nimitys viittaa toisen maailmansodan nationalistijohtajaan Stepan Banderaan. Ukrainalaisnationalistien armeija UPA taisteli saksalaisten rinnalla neuvostojoukkoja vastaan, välillä myös saksalaisten ja puolalaisten kanssa.

Nyky-Ukrainassa on kaavailtu Banderan korottamista vapaussankariksi.

Neuvostoaika merkitsi Ukrainalle teollistumista ja venäläistymistä. Vuonna 1954 Krim päätettiin yhdistää Ukrainaan. Syyt olivat taloudellisia.

Ukrainan itsenäistymisen 1991 jälkeen maan kehitys on ollut kompastelevaa, talousvaikeuksia ja poliittista ailahtelua. Demokraattiset ja autoritaariset jaksot ovat vuorotelleet.

Oppositio on ollut usein vahva. Ensi kerran ukrainalaiset nousivat katuprotesteissa vallanpitäjiä vastaan niin sanotussa oranssikumouksessa vuonna 2004.

Presidentti Janukovitšin vastainen Maidanin kumous viime vuonna johtui ukrainalaisten halusta vankistaa Venäjän sijaan yhteistyötä EU:n kanssa.

Kumouksella oli sosiaalisiakin päämääriä, kuten autoritarismin, suurliikemiesten vallan ja korruption vähentäminen sekä syvien tuloerojen tasoitus. Näitä päämääriä Remy ei käsittele.

Nähtäväksi jää miten uudet vallanpitäjät pystyvät uudistamaan maata. Ongelmista huolimatta Ukrainan demokratia on ollut vahvempi kuin useimpien muiden entisten neuvostosavaltojen.

Maidanin kumouksen jälkeen Venäjä miehitti Krimin, Itä-Ukrainan separatistit nousivat kapinaan ja Venäjä tunkeutui Ukrainaan.

Vallankumouksessa vaikuttivat vahvasti länsiukrainalaiset kansallismieliset, jopa äärinationalistiset voimat. Nyt viimeksi mainitut ovat Remyn mukaan menettäneet suosionsa. Itä-Ukrainassa taas on ollut historiallisesti enemmän venäläismielisyyttä.

Ukrainan kotoperäiset ristiriidat ovat vakavia, mutta ne tuskin olisivat johtaneet sotaan, jollei Venäjä niin olisi halunnut, kirjoittaa Remy.

Ville Ropponen

Kirjoittaja on entisen Neuvostoliiton alueisiin perehtynyt tietokirjailija ja esseisti.

Kritiikki on ilmestynyt Helsingin Sanomissa 15.3.2015.

Torvet soiden kohti uutta

Ville Ropponen

Venäläisen avantgarden manifestit. Toim. Tomi Huttunen. Suom Siiri Anttila et.

Modernistien lämmittämä kirjallinen tulivuori purkautui Venäjällä vuonna 1912: kubofuturistit Vladimir Majakovski, Aleksei Krutšonyh, David Burljuk ja ”maapallon presidentti” Velimir Hlebnikov julkaisivat manifestin Korvapuusti yleiselle maulle. He uhkasivat muun muassa heittää klassikot ulos Nykyajan Höyrylaivasta.

Futuristit keksivät muutakin kiinnostavaa, mutta aluksi provokaatiot ja viiripäisyys suhteessa valtavirtaan korostuivat. Hyökkäiltiin symbolismin ”rasvoittunutta mystiikkaa” vastaan. Vanha kulttuuri kiellettiin. Kirjallinen kenttä rihmoittui pian useiksi eri avantgarderyhmiksi, jotka rönsyilivät aina 1930-luvun alkuun, jolloin stalinistinen kulttuuripolitiikka leikkasi ne. Usealla ryhmistä oli kansainvälisiä esikuvia, mutta kaikki painottivat, että ne olivat syntyneet venäläisistä lähtökohdista. Osa ryhmistä oli epäpoliittisia, mutta valtaosa suuntauksista pyrki kirjallisuuden vallankumouksen lisäksi yhteiskunnan muuttamiseen ja ”uuden ihmisen” pohjusteluun. Kulttuurin kuohunta heijasti yhteiskunnan murrosta ja toisin päin.

Venäläisen avantgarden manifestit esittelee 15 avantgarderyhmää. Teokseen on suomennettu keskeisiä manifesteja ja kirjoituksia. Mukana ovat tärkeimmät ryhmät kubofuturistit, imaginistit, 41̊, LEF ja OBERIU sekä tuntemattomampia suuntauksia sentrifuugasta biokosmismiin.

Teos valaisee oikeastaan vain runouden ryhmiä. Mukana ei ole aikakauden proosan ”ornamentaalista koulukuntaa” tai Serapionin veljiä. Tämä tuntuu hieman keinotekoiselta, sillä eräät kiintoisimmat kokeilut löytyvät tuon ajan proosasta (suomeksikin mm. antologiassa Neuvostoproosaa 1). Kokeilut madalsivat tuolloin proosan ja lyriikan eroa. Esimerkiksi Boris Pilnjakin romaani Alaston vuosi (1922) tai Osip Mandelštamin novelli Egyptiläinen postimerkki (1927) ovat enemmän proosarunoa. Rajaus on varmasti teoksen toimittajan, mutta sopii myös julkaisijalle, runokustantajaksi profiloituneelle Poesialle.

Kummastuttaa myös akmeismin jättäminen pois teoksesta. Avantgarderyhmä akmeistien kirjoituksia on suomennettu muualla, kuten teoksessa Oi runous (SKS 2000), mutta samoin futuristien päämanifestit löytyvät kyseisestä teoksesta. Akmeisteista jo mainitun Mandelštamin lisäksi Anna Ahmatova oli tärkeä hahmo venäläisessä avantgardessa.

Venäläisen avantgarden kiehtovimpia innovaatiota on futuristien kehittelemä ”järjentakainen” zaum-kieli. Se oli ”itsesyntyistä” äänneleikkien ja fantasian kieltä. Zaumissa teksti pakenee merkityksiä ja etsiytyy kielen syvärakenteisiin. Futuristit uskoivat zaumin avulla voivansa tavoittaa jopa yleismaailmallisen runokielen.

Toinen kiinnostava futuristien keksintö on sdvig. Se merkitsee tekstin siirtymiä, rajan ylityksiä ja nyrjähdyksiä. Sdvigiä voi olla vaikkapa virheellinen vokaali, vikuroiva tavu, ennakoimaton säkeen ylitys tai muu yllätys.

Futuristien ideat ovat lähellä venäläisten formalistien teorioita. Esimerkiksi Viktor Šklovski piti taiteen tärkeimpänä tehtävänä todellisuuden ”outouttamista”. Valikoimaan sisältyvässä esseessä Sanan ylösnousemus Šklovski kritisoi automatisoitunutta sanankäyttöä, kaupallista taidetta sekä valmiiksi pureskeltua, helppoa kirjallisuutta.

Maailman uuteen tulkintaan pyrkivät kaikki avantgarderyhmät. Silti osaa pienemmistä ryhmistä olisi voinut käsitellä teoksessa lyhyemmin. Kaikilta ei olisi tarvinnut suomentaa ainakaan montaa manifestia. Esimerkiksi Runouden ullakko -ryhmä puhuu ”sanan ominaishajusta”. Biokosmismi taas painottaa filosofiaa, jonka avulla uskotaan voitavan saavuttaa kuolemattomuus ja jopa herättää kuolleet henkiin sekä asuttaa heidät avaruuteen.

Kiinnostus nousee kiehumispisteeseen 41̊ -ryhmän ja oberiuttien kohdalla.

Sisällissodan vuosina venäläisen avantgarden huippunimet parveilivat menševikkien hallitsemassa Georgiassa, jossa olot säilyivät rauhallisina. Tiflisin monikielisyys innoitti kokeiluihin. Futurismin huippu koitti vuonna 1918, kun Krutšonyh ja kumppanit perustivat Tiflisissä ryhmän 41̊. Meillä aika tuntemattoman ryhmän esittelyssä olisi voinut mainita venäläisten yhteydet georgialaisiin avantgardisteihin, kuten ryhmään ”Sinisten juomasarvien veljeskunta”. Georgialaiset julkaisivat esimerkiksi maineikkaan avantgardeantologian H2SO4 (1924).

Suomennetuissa 41̊ -ryhmän manifesteissa kokeelliset keinot havainnollistuvat kiinnostavasti esimerkkien kautta. Sattuman rooli taiteessa, sdvigien muodostaminen, zaum-kieli, sana- ja äänneleikit, merkitysten siirtymät ja nonsense osoitetaan konkreettisesti. Suomennos sisältää kopioita alkuperäisistä julkaisuista, joten myös typogarafiset kokeilut tulevat esiin.

OBERIU (Todellisen Taiteen Yhdistys) oli avantgarden viimeisiä purskahduksia 1920-luvun lopun Leningradissa. Daniil Harmsin luotsaama ryhmä sovelsi eräänlaista semanttista zaumia, merkityksen järjenvastaisuutta. Oberiutit hakivat uusia teitä absurdista, paradokseista ja mielettömyyksistä.

Neuvostovalta likvidoi oberiutit 1930- ja 1940-luvuilla ja sensuroi heidät puoleksi vuosisadaksi. Vallanpitäjien kirous alleviivasi Harmsin lausumaa: ”runous pitää kirjoittaa niin että kun sen heittää ikkunasta, ikkuna särkyy”.

Vallanpitäjien kanssa yhteistyötä tehneistä ryhmistä Anatoli Mariengofin ja Sergei Jeseninin imaginistit keikaroi 1920-luvun alussa Moskovan runouden kukkona. Sisällissodan vuosina, kun nälänhätä ja paperipula vaivasivat, imaginistit pyörittivät bolševikkien tuella kirjallisuuslehtiä, kustantamoita ja elokuvateatteria.Anglosaksisten imagistien tyylisesti imaginistit korostavat kuvan itseisarvoa, puhtaan ja epäpuhtaan risteytysten estetetiikkaa sekä vapaata mittaa.

”Taide on muotoa. Sisältö on yksi muodon osa”, määrittelee Mariengof.

Pian bolševikit kyllästyivät skandaalinhakuisiin imaginisteihin ja heihin alettiin soveltaa uusia säädöksiä huliganismista.

Liian kriittisten imaginistien tilalle nousi LEF (Taiteen Vasen Rintama), jonka mukaan kommunismia tuli rakentaa futurismin esteettisten näkemysten mukaan. Majakovski, Šklovski ja Osip Brik korostivat marxilaista taideteoriaa, mutta 1920-luvun lopulla ryhmän kautta pääsivät esiin monet avantgardistit, kuten Isaak Babel, Sergei Eisenstein ja Boris Pasternak, julkaisuvaikeudet kun kasautuivat muualla. LEF:istä tuli lopulta ensimmäinen dogmatismin peräänkuuluttaja, joka vaati ”maun diktatuuria”. Tämä ennakoi 1934 julistettua sosialistista realismia.

Miksi Suomessa on esiintynyt vain harvoin kirjailijaryhmiä? Pienessä maassa ei ole tarvetta ryhmittyä tai olemme niin individualisteja, ettei haluta leimautua joukkoon. Selityksiä riittää.

En lähde arvailemaan kuinka paljon nykysuomalainen kokeellinen runous tai proosa tai esseistiikka on avantgardea – jos nimitystä voi enää edes käyttää – muuta kuin siinä, että osa kirjailijoista on julistautunut etujoukoksi. Profeetat eivät tiedä olevansa profeettoja. Avantgardistit päinvastoin tietävät liiankin hyvin – ja välillä myös jälkimaailma on näiden pasuunanpuhaltajien kanssa samaa mieltä.

Kritiikki on julkaistu myös Parnassossa 4/2014.