Tumbalalaika

Suomenmaalla kaikki hyvin.

Niinkö tosiaan?

Vaikka ei edes seuraisi yhteiskuntaelämää ja politiikkaa, ei voi välttyä huomaamasta miten tänä syksynä hallituksen esittämät tulonsiirrot suurituloisten ja ennestään hyväosaisten eduksi huimaavat päätä.

Ennen muuta ottaa ohimoon valmisteltu hämärälaki, joka sallisi osakeomistusten piilottamisen hallintarekisteriin poliisin, verottajan ja tullin ulottumattomiin.

Tällaiset toimet suoraan sanoen rapauttavat yhteiskunnallista moraalia. En ole mikään moraalinvartija, mutta ennen vaaleja kaikki nykyhallitukseen valitut puolueet korostivat valmiuttaan taistella veronkiertoa ja harmaata taloutta vastaan. Jonkinlaista sanoissaan pysymistä odottaisi palturinpuhumisen ammattilaisiltakin.

Shteyt a bocher, shteyt un tracht,
tracht un tracht a gantze nacht.
Vemen tsu nemen un nit far shemen,
vemen tsu nemen un nit far shemen.

Näin lauletaan vanhassa jiddišinkielisessä rakkauslaulussa ”Tumbalalaika”. Kannattaa siis miettiä kenen kanssa jakaa vuoteen.

En puhu tässä jiddišin kielestä turhan päiten. Se oli askenazi-juutalaisten äidinkieli, kansanryhmän, josta meidän on syyttäminen tai kiittäminen ehkä kiinnostavimman taiteen ja tieteen luomisesta 1900-luvulla. Ilman heitä meillä ei olisi Kafkan juutalaisten mytologiasta ammentavia ekspressionistisia novelleja, Mandelštamin kerroksista runoutta, Chagallin lentäviä kyliä, Einsteinin suhteellisuusteoriaa, Freudin psykoloanalyysia, Wittgensteinin psykologiikkaa tai Chomskyn salonkikelpoista anarkismia, vain muutamia nimiä mainitakseni.

Mainittujen henkilöiden eläessä ja tehdessä työtään juutalaista kulttuuria pidettiin moniaalla Euroopassa ”primitiivisenä”. 

Entä miten on nyt? Juutalaiset ovat pitkälti poistuneet Euroopasta Israeliin. Tällä hetkellä moniaalla arvostellaan islamilaista kulttuuria lähes samoin sanankääntein kuin juutalaista kulttuuria ennen toista maailmansotaa. Hyvä on, kyse on tietenkin maahanmuuttajista, ja emmehän me nyt heitä kaikkia voi tänne ottaa ja niin edespäin. Maahanmuuttajia on myös monelta muulta suunnalta kuin islamilaisista maista.

Tilanne on kuitenkin se, että nykymaailmassa maasta toiseen siirtyminen erilaisista – useimmiten painavista syistä – johtuen lisääntyy. Hyväksymme sen, että kulutustavaramme tuotetaan toisella puolella maailmaa halpatuotannon oloissa. Hyväksymme myös lentomatkustamisen helppouden luonnolle koituvista kustannuksista huolimatta. Miksi emme siis hyväksy sitä, että ihmiset liikkuvat yhä enemmän maasta toiseen? Tosiasia on se, että modernisaation takia tai ansiosta ihmiset eivät enää ole riippuvaisia paikasta ja sen tarjoamista luonnonmukaisista toimeentulon lähteistä.

Jos siis vastustamme maahanmuuttoa, vastustamme modernisaatiota.

On mahdollista myös kannattaa maahanmuuttoa ja suhtautua kriittisesti modernisaatioon. Tai ainakin koettaa pohtia vaihtoehtoja ruostuvaan rautaan perustuvalle teknologiselle sivilisaatiolle ja fossiilisille polttoaineille, jotka eivät suinkaan riitä ikuisesti, vaan ehtyvät ehkä jo lastemme elinaikana. Mitä sitten tapahtuu? Mitä tapahtuu modernisaation kannattamille humanismille ja ihmisoikeuksille? Nämä ovat kysymyksiä, joihin kellään ei ole vastauksia ja joita myös liian harvat pohtivat.

Tiedän, että osa meistä on valmis hyväksymään minkä tahansa lähtökohdan, kunhan sen kanssa tulee jotenkin toimeen. Tai näin ainakin tulkitsen muutamien tuttujen kuvataiteilijoiden kommentit siitä, miten perussuomalaisten arvojen kannatteleman kulttuuriministeriön kanssa kannattaisi toimia: täytyy hakea rahoitusta hankkeille, jotka ”hyödyttävät kaikkia”. Opportunismia, kyynisyyttä vai aitoa halua sovitella ristiriitoja? Kuka tietää.

Naiviissa unelmissani ajattelen silti edelleen, että saatamme valita sen mihin uskomme. Meidän on mahdollista valita moninaisuus, avoimuus ja pyrkimys tasa-arvoon sen sijaan, että antaudumme sokeasti kansallismielisen eliitin ahneuden logiikalle ja vakuutuksille siitä kuinka ”tuloerot kasvattavat kilpailukykyä”.

Etnofuturismi - taitoa modernin tuolla puolen

Ville Ropponen

Mitä on etnofuturismi? Se on taidesuuntaus ja filosofia. Se on tyrkkimisalusta kulttuurinmuutokseen. Se ammentaa alkuperäiskansoilta ja haastaa globalisaation keihästämän valtakulttuurin. Pienet kielet ja kulttuurit nostetaan määräävään asemaan. Perinteitä yhdistellään häikäilemättä nykyaikaiseen maailmankulttuuriin. Modernia ei täysin torjuta, vaan pyritään hyödyntämään muutoksessa ekologisesti kestävämpään elämäntapaan.

Jätetään käsitteelliset määrittelyt sikseen ja istahdetaan venäläiseen rautahepoon, junaan joka hirnahtaa Moskovan taakse ja Volgan yli kolin-kolin-kolin. On hehkuva kesä 2004, ja olen matkalla etnofuturistisille taidefestivaaleille. Ne järjestetään Pohjois-Udmurtian maaseudulla Alnatšin kylässä. Pian löydän itseni Kamajoen rannalta, keskeltä rytmikästä laulua, savua ja kieppuvia hahmoja. Festivaali on jatkuvassa liikkeessa, se kiertää ympäri kylää. Yksi tapahtuman pääjärjestäjistä, udmurttitaiteilija Kutširan Jura lähestyy hurja naamio kasvoillaan.

̶ Jur-Jar, Jur-Jar! Kutširan huutaa.

Iskulause on vanha udmurttien sotahuuto ja taidefestivaalin nimi.

̶ Etnofuturismi herättelee tiedostamaan oman kielen ja kulttuurin merkityksen, Kutširan selittää laskettuaan naamion kasvoiltaan.

Nyt jo neljännesvuosisadan ikäinen etnofuturismi löysi kiihkeimmän kasvualustansa Volgan alueen suomalais-ugrilaisten nuorten taiteilijoiden keskuudessa 2000-luvulla. Udmurtiassa iso osa nykytaiteilijoista tunnustautuu yhä etnofuturisteiksi. Minua suuntaus on kiinnostanut moniulotteisuudessaan. Etnofuturismi on kansallista, mutta ei nationalistista – välttäen näin Euroopassa vuosituhannen jälkeen levinneen uuden kansallismielisyyden karikot. Etnofuturismi ei asetu vastatusten muualta muuttaneiden kanssa. Se pyrkii välttämään 1800- ja 1900-lukujen kansallisvaltioissa syntyneen kulttuurin hellimistä ainoana ”aitona kansankulttuurina”. Etnofuturismi etsii vaikutteensa lähiseudulta, mutta ponnistaa planeetan kääntöpiireille. Lokaalin eli paikallisen kulttuurin ja globaalin yhdistämisestä syntyy glokaalia kulttuuria.

Viron vimman villitsemät

Aloitetaan alusta, vuoden 1989 Tarton kohdunlämmöstä. Etnofuturismi syntyi virolaisena vastakulttuuriliikkeenä, kun Neuvostoliiton hajotessa eri kansallisuudet ja identiteetit puskivat esiin ”yhteisen Neuvostomaan” betonin alta. Termin ”etnofuturismi” keksi silloinen underground-runoilija Karl-Martin Sinijärv. Etnofuturismin ympärille ryhmittäytyi joukko tarttolaisia non-konformistikirjailijoita, kuten Kauksi Űlle, joka käytti tuolloin itsestään humoristista titteliä ”Setun kuningatar”. Ekologeihin yhteydessä ollut etnofuturistien piiri vaati kieltäytymään kulttuurisesta yhdenmukaistamisesta. Kirjailijoina etnofuturisteilla oli erityissuhde kieleen. He eivät hyväksyneet ajatusta jonkin kielen kuolemasta ja vastustivat kielellistä samankaltaistumista. Myös Viron omat vähemmistöt ja niiden puhumat kielet, setu ja vŏru nostettiin esille.

Uudelleen itsenäistyvässä Virossa käsitys omasta kansallisuudesta ja sen moninaisuudesta kehkeytyi pohjaksi laajemmalle maailmankatsomukselle. Uralilainen maailma alettiin ymmärtää omaksi sivilisaatiokseen, joka oli erilainen ja osin vastakkainen indoeurooppalaisten kielten puhujien maailmalle.

Etnofuturistit halusivat löytää sen mikä oli ainutlaatuista ja merkittävää uralilaisissa kulttuureissa ja tuoda tämän osaksi nykyaikaa. Tässä he lähestyivät esimerkiksi Mahatma Gandhin ajatusta ”intialaisesta modernisaatiosta”, joka poikkeaisi eurooppalaisesta nykyaikaistumisen tavasta. Oman kulttuuriperimän puoleen kääntyminen voisi näin korvata vuosisadat, jolloin uralilaiset olivat eläneet vieraan vaikutuksen alla.

”Suomalais-ugrilaisille ei loppujen lopuksi ole suurta eroa sulautetaanko meidät Venäjän vai Euroopan kansoihin. Molemmissa tapauksissa sulautuminen merkitsee kuolemaa”, todetaan etnofuturistien vuoden 1994 manifestissa.

Kauksi Űlle esitteli etnofuturismia Marinmaalla 1990-luvun alussa ja aate lähti suorastaan lentoon. Järjestettiin konferensseja Virossa ja Venäjällä. Etnofuturismi sai jalansijaa erityisesti Venäjän suomalais-ugrilaisten alueiden taiteilijoiden keskuudessa. Neuvostoliiton romahtaminen oli innostanut myös Venäjällä vähemmistökansat kulttuuriseen nousuun. Suhteellisen vapaalla 1990-luvulla ja vielä 2000-luvun alussakin vähemmistökulttuurien kehittäminen oli Venäjällä hyvin mahdollista. Monet taiteilijat olivat samalla kansallisten kulttuuriliikkeiden johtajia, kuten kirjailija-toimittaja Vladimir Kozlov eli Laid Šemjer Marinmaalla ja runoilija Pjotr Zaharov Udmurtiassa. Marinmaalla, Udmurtiassa, Mordvassa ja Komissa järjestettiin kaikkiaan useita kymmeniä etnofuturistia festivaaleja. Kirjallisuudesta etnofuturismi levisi kuvataiteisiin, musiikkiin, performanssiin, kyläsuunnitteluun ja jopa muotiin. Etnofuturisteilla oli usein myös yhteyksiä suomalais-ugrilaisten alueiden luontouskon harjoittajiin. Ikivanha luontousko nosti 1990-luvulla moniaalla päätään. Omaa kulttuuria sekin.

Etnofuturismin muotoutumiseen vaikutti postmodernistinen estetiikka, tekstien ja taidelajien välisyys sekä hierarkiattomuus. Internetistä ja uudesta teknologiasta oltiin siinä mielessä innostuneita, että ne saattoivat tarjota mahdollisuuksia muuten usein marginaaliin työnnetyille pienille kansoille ja kielille.

Udmurtialainen kirjallisuudentutkija ja runoilija Viktor Šibanov on verrannut etnofuturismia lintuun, jonka yksi siipi soutaa kansallisissa erityispiirteissä ja mytologiassa, toinen siipi tarkoittaa minuuden etsimistä jälkimodernissa maailmassa. Yksi siipi on perinteinen kylä, toinen siipi moderni suurkaupunki. Tälla tavoin etnofuturismi haastaa myös kulttuurin museoimisen, jota esiintyy sekä Venäjällä, että länsimaailmassa, kun jonkin tietyn aikakauden kulttuurikliseet, kuten 1800-luvun kansanrunous, käsitetään alkuperäisimmäksi kulttuuriksi, jolle mikä tahansa muutos merkitsee perikatoa.

Uralilaisen ajattelun erityispiirteet

Etnofuturismin kuumottavin vaihe meni ohi 2010-luvulle tultaessa. Myös Udmurtiassa jossa suuntaus on eniten vaikuttanut etnofuturismi alkoi muuntua udmurttikansalliseksi liikkeeksi. Udmurtian pääkaupungissa Iževskissä alkoi suorastaan udmurttikulttuurin trendi, jonka eräs ilmentymä on Buranovon Babuškojen euroviisuvoitto. Kriitikkojen mielestä etnofuturismi menetti ”yleisuralilaisen” luonteensa, kun udmurttikulttuuri korostui.

Kiinnostava ”yleisuralilainen” keksintö on kuitenkin udmurttirunoilijoiden ja tutkijoiden kehittämä keinotekoinen kieli, budinos. Tämä uralilainen esperanto on rakennettu udmurtin, suomen, viron, unkarin, marin, mansin ja mordvan kielten aineksista. Kielen kehittäjien mukaan kyse on kantauralilaisen kielen rekonstruktiosta. Runoilija Aleksei Arzamazovin ja Vordskem kyl -lehden varapäätoimittajan Pavel Bazhenovin kehittämän ”uralilaisen esperanton” voi nähdä myös performanssina ja taiteellisena kokeiluna. Budinos-kielen perusteet on julkaistu internetissä ja kirjamuodossa. Julkaisussa on budinosin sanaston käännös udmurtiksi, suomeksi ja unkariksi. Esimerkkilauseita löytyy venäjäksi ja englanniksi. Budinosin puhujiksi opettelevilla on tätä nykyä myös facebook-ryhmä ( https://www.facebook.com/groups/69189560349/).

Etnofuturismin piirissa on muutenkin pohdittu juuri kieltä ja todellisuutta. Erityisesti ”etnofuturismin isoisän” tittelin omaksunut virolainen Jaan Kaplinski ja unkarilainen György Kádár ovat kehitelleet etnofuturismin filosofiaa. Myös suomalaisen filosofi Tere Vadénin pohdinnot paikallisen ajattelun, kielen paikallisuuden ja suomalaisen filosofian mahdollisuudesta osuvat melko lähelle etnofuturismia. Oulun yliopiston emeritusprofessori Kari Sallamaa on lisäksi ehdottanut, että etnofuturismi voisi ammentaa länsimaisen rationalismin valtavirtaa haastavilta klassikoilta, kuten Edward Saidin Orientalismista, Robert Youngin ”valkoisen mytologian” kritiikistä, Jacques Derridan Grammatologiasta, Emmanuel Levinasin etiikasta tai Lars Leevi Laestadiuksen elämänfilosofiasta.

Kysymys on pähkinänkuoressa siitä että jos uralilaisilla kansoilla on oma kielensä ja kulttuurinsa, heillä voi olla myös omanlaistaan filosofiaa. Lähdetään siis siitä, että kieli edeltää, muokkaa ja ohjaa ajattelua – enemmän tai vähemmän. Kirjastot ovat väärällään indoeurooppalaista, saksalaista, ranskalaista ja anglosaksista filosofiaa sekä itäaasialaista ja Lähi-idän ajattelua. Euroopassa on kirjoitettu filosofiaa myös ei-indoeurooppalaisilla kielillä, mutta silloinkin filosofit ovat soveltaneet eurooppalaisia malleja. Olisi tarpeen täyttää edes yksi hyllymetri uralilaisella filosofialla.

Millä tavoin uralilaisten kielten pohjalta sitten nousee erilainen maailman- ja ihmiskuva? Selkeimmän vastauksen antaa meillä oudon huonosti tunnettu virolainen filosofi Uku Masing ja erityisesti yksi hänen tunnetuimmista teoksistaan Taivaanpeuran kansojen ajattelusta eli puhetta pohjoisesta asennoitumista (1974).

Masingin mukaan kaikissa uralilaisissa kielissä on heikko subjekti-käsite ja kieliopilliset sukupuolet puuttuvat. Uralilaisten kielten todellisuuskuva rakentuu rinnasteisesti toisin kuin vastakohtaisuudelle perustuvissa indoeurooppalaisissa kielissä. Toisin sanoen indoeurooppalaiset kielet ovat tyypillisesti ”realistisia”, arvottavia ja abstrahoivia, ja alistussuhteet ovat niiden rakenteille tavallisia. Uralilaiset kielet ovat ”nominalistisia”, konkreettisia, vertailevia ja luovat asioiden välille rinnasteisia, tasa-arvoisia suhteita.

Uralilaisten kielten erityisyys ilmenee selvästi vaikkapa yläkäsitteissä, jotka muodostetaan sanaparien avulla. Esimerkkinä voi mainita mansin kielen ”vesilintua” merkitsevän sanan ”lunt/vas”, kirjaimellisesti ’hanhi-ankka’, tai udmurtin ”todistajaa” merkitsevän sanan ”sin/pel”, kirjaimellisesti ’silmä-korva’, ja ”kehoa” merkitsevän sana ”sil/vir”, kirjaimellisesti ’liha-veri’; mordvan kielissä ersässä ja mokšassa ”maitotuotteet” on "ojt-vel'kst", sananmukaisesti ’voit-kermat’ ja ”jalkineet” on ”kart-prakstat”, sananmukaisesti ’virsut-kurpposet’. Uralilaisissa kielissä alkiot siis määrittävät joukon, eikä toisin päin, kuten indoeurooppalaisissa kielissä. Sanaparin muodostamia yläkäsitteitä löytyy myös suomesta, virosta ja unkarista, joskin vähemmän kuin itäisistä sukukielistä. Esimerkiksi suomen yläkäsitteenomainen sana ”maa/ilma” muodostuu kahdesta rinnasteisesta alkiosta ’maa’ + ’ilma’.

Länsieurooppalaisessa ajattelussa asiat on Aristoteleesta lähtien eroteltu selkeästi toisistaan. On vedetty rajaviiva A:n ja ei-A:n välille, eli selvitetty millä tavoin A eroaa kaikesta muusta. Uralilaisissa kielissä asioiden välillä ei ole näin selväpiirteistä rajaa. Myöskään tiedostetun ja tiedostamattoman välillä ei ole absoluuttista eroa. Tämä muistuttaa niin sanotun sumean logiikan tapaa vetää rajattujen vastakohtien välille harmaa alue. Uralilaisten kielten pohjalta nouseva logiikka on enemmän sekä-että-logiikkaa, kun tyypillinen indoeurooppalainen ajatusmalli taipuu joko-tai-logiikkaan.

Masing osoittaa, että kalevalainen runomitta on yleisuralilainen: se esiintyy kaikkien uralilaisten kansojen kansanrunoudessa. Runomitassa esiintyvä toisto ei ole vain tyylipiirre, vaan merkki uralilaisesta ajattelutavasta, jossa todellisuus jaetaan kahtia ja puoliskot rinnastetaan.

Indoeurooppalaisten ja uralilaisten kielten eroavaisuus tiivistyy seuraavasti: Abstraktien, alisteisten käsitteiden avulla ajattelevien indoeurooppalaisten pyrkimyksenä on kaikkien elementtien sijoittaminen ylimmän käsitteen alle, kategorioiden rakentaminen ja maailman hallitseminen. Konkreettisesti ajattelevien uralilaisten tavoitteena on kaikkien elementtien rinnastus, ilmiöiden välisten suhteiden selvittäminen ja maailman ymmärtäminen.

Uralilaisten kielten pohjalta rakentuu näin synteettinen maailmankuva, jossa asioita ei eroteta jyrkästi toisistaan vastakohtien avulla. Hierarkiat purkautuvat. Tämä näkyy myös ihmiskuvassa.

Indoeurooppalainen näkee ihmiset yksikköinä, individeinä, kamppailussa muiden yksilöllisyyksiä vasten. Uralilaiset kielet ja niiden mukaisesti rakennettava filosofia eivät eristä yksilöä subjektiviteettiin, vaan mieltävät ihmisen merkityksellisenä vain yhteydessä toisiinsa. Ero tuntuu myös taiteilijakäsityksessä. Indoeurooppalainen taiteilija on nerokulttiin ja monologiseen minä-käsitykseensä käpertynyt. Uralilainen taiteilija pyrkii yhteyteen yleisön kanssa ja tavallaan kollektiiviseen luomiseen.

Uralilaisissa kielissä on lisäksi runsaasti äännemaalailua eli onomatopoetiikkaa, päinvastoin kuin indoeurooppalaisissa kielissä. Onomatopoeettisia eivät ole vain ääniä kuvaavat erikoissanat kuten sihinä, rapina tai ulina, vaan myös monet muut, jotka jäljittelevät ikonisesti sanan merkitystä. Tämä tekee uralilaisista kielistä hyvin konkreettisia. Aika- ja paikkasidonnaisuus korostuu kielissä, ja ne mahdollistavat hyvin yksityiskohtaisen todellisuudenkuvauksen.

Uralilaisten kielten vaikutusta löytyy myös indoeurooppalaisesta venäjän kielestä. Vaikutus pohjaa ehkä siihen, että osa pohjoisen ja keskisen Venäjän asukkaista on slaaveihin assimiloituneita uralilaisia. Esimerkiksi runoilija Osip Mandelštam on huomannut venäjän kielen nominalismin. Esseessään ”Sanan luonnosta” (1921–1922) Mandelštam puhuu venäjän konkreettisuudesta, onomatopoeettisuudesta ja siitä, miten kielessä yläkäsitteet rakentuvat käsin kosketeltavista lähtökohdista; sanat ja niiden viitauskohteet rinnastuvat jatkuvasti, koska yläkäsitteitä ja hierarkioita on vähän.

Kielellisen vertailun lisäksi Masing asettaa indoeurooppalaisen ja uralilaisen ajattelun vastakkain osoittamalla ironisesti, että indoeurooppalaisten satujen kaavana on Tuhkimuksen, halvan sankarin, sosiaalinen kiipiminen ylempään kastiin. Näissä saduissa eläimet toimivat palvelijan roolissa, ja koko maailmankaikkeus palvelee sankarin ”tahtoa valtaan”. Jopa eksistentialistisen filosofian tunnus ”maailmaan heitetty” edustaa Masingille samaa ajatuspolkua: yksinäinen miessankari tekee itse itsensä. Indoeurooppalaisen keskuksen normatiivisen ajattelun ja kastisysteemin vastapainoksi Masing asettaa pohjoisten kansojen satujen maailman, jota luonnehtii suku- ja heimojärjestelmä, siinä eläimet eivät ole orjia, vaan ikuisesti palaavia johdattajia ja samaistumiskohteita. Satujen sankarit eivät pyri henkilökohtaiseen sosiaaliseen nousuun, vaan löytämään koko yhteisölle eväitä selvitä elämän vastuksista. Indoeurooppalaiselle kulttuurille on olemassa yksi absoluuttinen todellisuus, jonka hallinnasta kaikessa on viime kädessä kysymys. Uralilaisessa maailmassa todellisuuksia on monta, ja niiden välillä uralilainen noita singahtelee etsiessään tietoa.

Modernin tuolle puolen

Etnofuturismi merkitsee siis taidesuuntauksen lisäksi pyrkimystä ylittää ajattelun rajoja. Meidän ei ole mikään pakko taipua vain ”länsimaisen” eli toisin sanoen yleiseurooppalaisen teknokulttuurin valtavirran oletuksiin maailmasta, vaan voimme pyrkiä muodostamaan oman näkemyksemme. Kenties vasta näkemyksen kiteytymisen jälkeen elämäntapa voi muuttua pysyvästi .

Vaikuttaa siltä, että etnofuturismilla on kasvun mahdollisuuksia nyky-Suomessa. Viime vuosina on löytynyt uusia suuntauksesta kiinnostuneita filosofeja ja kirjailijoita. Esimerkiksi toukokuussa 2012 filosofi Tere Vadén ja kirjailija Antti Salminen järjestivät etnofuturistisen seminaarin Tampereen yliopistossa.

Salminen tarkastelee etnofuturismia taideliikkeenä. Hänen mukaansa se kuitenkin poikkeaa radikaalisti eurooppalaisesta avantgardesta, sillä yksikään eurooppalainen avantgarde-liike ei ole kyseenalaistanut modernistisuutensa lähtökohtia. Elämän ja taiteen yhdistäminen, johon avantgarde on pyrkinyt, ei ole koskaan onnistunut. Tämä epäonnistuminen johtuu epäilemättä itse moderniteetin rakenteesta. Ei-modernilla etnofuturismilla on kuitenkin mahdollisuus tavoittaa avantgarden päämäärä, sillä perinnekulttuureille elämän ja taiteen yhdistäminen on ollut itsestäänselvyys.

Ei-moderni ei ole paluuta menneisyyteen, Salminen tähdentää, vaan se tulee sekä ennen, että jälkeen modernin. Ei-modernissa kokeellisessa taiteessa korostuu välineellisyyden sijaan taito, sillä taito on sekä käytännön, että taiteen lähtökohta.

Etnofuturismi voi kyseenalaistaa eurooppalaisen valtavirtafilosofian perusoletuksia, kuten edistysuskoa, auktoriteettihakuisuutta, universalismin palvontaa ja itseisarvoista uutuudenhimoa. Etnofuturismi ei pyri muuttumaan tasapäistäväksi yleisopiksi koko maailmalle, kuten monet länsimaiset aatteet, vaan se haluaa sitoutua tiettyyn kieleen tai alueeseen sekä luoda yhteyden myös epäinhimilliseen, esimerkiksi maahan, eläimiin tai jumaliin.

Etnofuturismi vastustaa kulttuuri-imperialismia ja suurten kielten eli ”tappaja-kielten” ylivaltaa. Suuntauksella on tiettyä sukulaisuutta Kiinan tai Intian luontosuhteesta ammentavien oppien kanssa. Oulun yliopiston emeritusprofessori Kari Sallamaa on verrannut etnofuturismia myös Meksikon zapatisti-intiaanikapinallisten ideoihin.

Tere Vadén näkee etnofuturismin modernismikritiikissä mahdollisuuden jopa kulttuurinmuutokseen. Vadén puhuu ”alkuperäiskansaistumisesta”, ideasta, jota hän on kehitellyt teoksissaan Karhun nimi (2006) ja Kaksijalkainen ympäristövallankumous (2010). Kyse on siitä, että nykyaikaistunut ihminen oppii uudelleen elämään luonnonmukaisesti ja kestävästi.

Vadén muistuttaa, että modernilla eurooppalaisella kulttuurilla ei ole esittää yhtään esimerkkiä ekologisesti ja sosiaalisesti kestävästä elintavasta. Perinnekulttuureilla taas on esittää useita esimerkkejä satoja ja tuhansia vuosia vanhasta monin tavoin kestävästä elintavasta.

Suomessa ollaan tänä kesänä järjestämässä kansainvälistä etnofuturistista taideleiria. Multialla elokuussa pidettävä leiri kokoaa yhteen useiden eri alojen taiteilijoita Suomesta, Udmurtiasta, Komista, Marinmaalta ja Baškortostanista. Leirille saapuu myös alussa mainittu udmurttitaiteilija Kutširan Jura, jonka tapaamisesta alkoi oma sukellukseni etnofuturismiin. Tulee olemaan kiinnostavaa havaita mitä hän ajattelee etnofuturismista nyt.

Ruohonjuuria vai maailmanvallankumous?

Entä mistä ekologiseen elämänmuotoon siirtyminen voisi konkreettisesti lähteä? Onko vaihtoehtoina ainoastaan ruohonjuuritason puuhastelu, kuten oman ruokansa kasvattaminen palstalla ja taidehankkeet, tai sitten maailmanvallankumous – tavoite joka kuulostaa ja tuntuu liian utopistiselta?

Etnofuturistisen tavoitteen tielle tuntuu kasautuvan kosolti esteitä. Teknokulttuurin ja konsumerismin juovuttamat massat tukevat taloudellisia- ja poliittisia eliittejä, jotka tuskin vapaaehtoisesti siirtyvät toisenlaiseen elämäntapaan tai pyrkivät kohti ekologisesti kestävää yhteiskuntaa.

Etnofuturismi on selvästi hämähäkki imperiumien taikinassa. Venäjän suomalais-ugrilaisten kansojen opetuksista ammentaminen saattaa myös vaikeutua. Viime vuosina Venäjällä on Krimin miehityksen jälkilöylyissä nostanut päätään isovenäläinen nationalismi. Suurvalta-ajattelun noustessa Venäjällä suhtautudutaan vähemmistöihin aiempaa epäilevämmin.

Udmurtiassa etnofuturisteja vastaan on hyökkäilty mediassa vuosikausia. Vuodesta 2010 alkaen venäläisessä valtakunnallisessa mediassa, jopa tiedelehdissä on julkaistu useita artikkeleita, joissa korostetaan ”valtiotamuodostavaa” venäjän kansaa ja nähdään suomalais-ugrilaiset kulttuuripyrkimykset ”separatistisina” ja ei-toivottuina. Suomalais-ugrilainen yhteistyö Suomen, Venäjän ja Viron välillä esitetään haitallisena. Suomea ja Viroa on jopa suoraan syytetty liiallisesta innosta suomalais-ugrilaiseen yhteistyöhön. Tämän yhteistyön taustalla väitetään olevan ennen muuta kiinnostus Venäjän suomalais-ugrilaisten alueiden sotateollisuuteen ja luonnonvarantoihin. Venäjän suomalais-ugrilaisten vähemmistöjen kansallisten johtajien väitetään tavoittelevan itsenäisyyttä ja jopa jonkinlaista utopistista valtiota Suomesta Siperiaan.

Tällaiset melko absurdin kuuloiset väitteet tuovat kaikuja 1930-luvulta. Tuolloin Neuvostoliiton sisäministeriön turvallisuuspoliisi NKVD iski niin sanotun SOFIN:in (ven. Sojuz Osvabošdenie Finskih Narodnostej – 'suomalaisten kansojen vapautusliitto') jutun avulla suomalais-ugrilaisten kansojen älymystöä vastaan.

Suomessa faktoja poliittisesti tulkitseviin artikkeleihin ja väitteisiin on helppo suhtautua ironisesti. Esimerkiksi Udmurtiassa asia on toisin. Nykyään Venäjällä ulkomailta rahallista tukea saavien järjestöjen on rekisteröidyttävä ”ulkomaisiksi agenteiksi”. Ei siis ole leikin asia, jos joutuu leimatuksi vaaralliseksi separatistiksi tai Venäjän yhtenäisyyden horjuttajaksi.

Kevättalvella Literaturnyj žurnal -lehdessä ilmestyi Vasili Ivanovin artikkeli ”Finno-ugorskie respubliki v RF i zarubešnyj faktor” ('Suomalais-ugrilaiset tasavallat Venäjän federaatiossa ja ulkomainen tekijä'). Udmurtian television ohjelmassa udmurttitaiteilijat kommentoivat artikkelia epäuskon sekaisen järkytyksen vallassa. Tämän vuoden maaliskuussa Leningradin alueen kuvernööri Aleksander Drozenko mainitsi inkeriläiset järjestöt ja inkeroiset uhkana Venäjän eheydelle ja vertasi tilannetta Ukrainaan. On mahdollista, että tämän kaltaiset hyökkäykset ovat jo johtaneet siihen, että Venäjällä arastellaan ottaa vastaan suomalais-ugrilaista kulttuurityötä tukevien suomalaisten järjestöjen apua.

Mutta etnofuturismi on lintu. Se on nimenomaan muuttolintu. Myös muuttolintujen tulisi kuitenkin voida välillä palata parhaille pesintäsijoilleen, sillä maailman ympäri lentäminen rasittaa lihaksia.

Artikkeli on ilmestynyt Elonkehässä 2/2015.

Kirjoittaja on esseisti ja toimittaja. Hän on pohtinut muun muassa etnofuturismia esseeteoksessaan Uralilainen ikkuna (Savukeidas 2012).

Sopu sijaa antaa?

Keskustelu maahanmuuttajista ja eri kulttuureista on viime vuosina vellonut mediassa. Usein keskustelu on äärikantojen toistelua tai pintapuolisia räiskäleitä. Lukaisin Kari Hukkilan (s. 1955) esikoisteoksen Kerettiläisesseet (Savukeidas 2010), joka kuljettaa keskusteluun tasoja, sillä teoksesta ei ainakaan lukeneisuutta puutu. Hukkila pitää – ehka esseistille epätyypillisesti – itsensä pitkälti poissa teksteistä ja antaa aiheiden puhua.

Hukkilan tarkastelun kohteena on muukalaisuus ja muuttajat Eurooopassa. Erityisesti hän luo katseen islamilaisiin maahanmuuttajiin, kuinkas muuten, viime aikoina ei julkisessa keskustelussa ole juuri muista maahanmuuttajaryhmistä puhuttukaan. Tekstejään Hukkila taustoittaa luotaamalla sorrettujen vähemmistöjen juutalaisten, arabien ja romanien historiaa Euroopassa aina keskiajalta lähtien.

Esseet ponnistavat matkaan algerilaisesta ystävästä, Hafedista, jonka Hukkila tapasi 1990-luvun Pariisissa. Hukkila kiistää ystävyyden klassiset määritelmät, jotka korostavat samankaltaisuutta. Erilaisetkin voivat olla ystäviä.

Mutta eikö kulttuuri määrää identiteetin? Ei, eikä identiteettiä tarvitse lukita vain yhteen kulttuuriin, Hukkila vastaa. Samuel P. Huntingtonin idea ”sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä” on hölynpölyä, ihmiset ovat yksilöitä. Ja yksilöitä Hukkila tarkastelee Jemenistä ja Saharasta Espanjaan, Ranskaan ja Helsinkiin.

Euroopan historian Hukkila näkee tiivistyvän kahteen rajaan: ulkona oleviin ”vihollisiin” ja omien keskelle luikahtaneisiin ”kerettiläisiin” – tästä kokoelman nimi. Oman ja vieraan problematiikkaa on kätevää tarkastella historian ja kirjallisuuden läpi. Hukkila pohtii Dostojevskin Karamazovin veljekset -romaanissa esiintyvää suurinkvisiittorilegendaa ja kerii auki pikareskiromaanin perinnettä. Viimeksi mainitun hän sijoittaa konversojen ja moriskojen kohtaloihin keskiajan Espanjassa. Konversot olivat pakkokrististillistettyjä juutalaisia, moriskot pakkokäännytettyjä arabeja. Molempia ryhmiä vainosi inkvisitio, jonka Hukkila näkee modernin totalitarismin alkumuotona.

Maahanmuuttajien kotouttamisen Hukkila mieltää perustelemattomasti ainoastaan assimilaatioksi – ja tätä hän vertaa uskonnolliseen pakkokäännytykseen. Eikö tämä ole hieman liioittelua? Esseisti esittää myös kysymyksen liittyykö Euroopassa viime aikoina ilmennyt islamin vastaisuus Euroopan poliittiseen yhdentymiseen, joka tarvitsee sementikseen euronationalismia. Halutaanko erilaiset yhä sulkea ulos? Hyvä kysymys, johon Hukkila ei tosin vastaa.

Hukkilan sujuvasti kirjoitetuissa esseissä sivupolkuja- ja teemoja vilisee: 1600-luvun filosofi Spinozasta hypätään Tanskan Muhammed –pilakuvakiistaan. Moni ajatuspolku lankeaa yhteen vasta kokonaisuuden kautta. Pilakuvakiistaa Hukkila käsittelee yksioikoisesti ja mieltää muslimit vain uhreina.

1800-luvulta nykypäiviin etnistä erottelua perusteltiin biologialla. Nyt perustelu on Hukkilan mielestä vaihtunut ”kulttuuriksi”. Erilaiset ihmiset voivat kuitenkin elää rinnakkain ilman sulautumisen pakkoa, Hukkila uskoo. Hän asettaa ideaaliksi ikään kuin keskiajan Euroopan mallin toisinnon, mutta ei pohdi ajatusta sen pidemmälle. Keskiajalla ihmisen etnistä- ja kulttuuritaustaa merkityksellisempää oli usein uskonto. Jos yksilö ei kyseenalaistanut valtauskontoa, hän saattoi usein elää melko rauhassa oli hänen uskontonsa mikä tahansa – ajoittaisia pogromeja lukuunottamatta. Etnisellä taustalla tai kulttuurilla ei ennen uutta aikaa, löytöretkiä ja kolonialismia ollut niin suurta väliä, sillä eurooppalaisessa sääty-yhteiskunnassa jo eri yhteiskuntaluokissa vallitse tuolloin niin sanotusti eri kulttuuri.

Millä tavoin nykyisissä monikulttuuristuvissa eurooppalaisissa valtioissa voitaisiin toteuttaa keskiajan tyyppistä mallia? Tai miksi sellaista pitäisi toteuttaa, ovathan aikakausi ja yhteiskunnat täysin erilaisia? Olisiko järkevää, että ihmiset eläisivät samassa yhteiskunnassa segregoituneena eri yhteisöihin, ilman mitään yhteisiä lakeja, arvoja tai normeja? Tähän Hukkila ei ota kantaa. Hän vihjaa eurooppalaisen integraatiopolitiikan epäonnistuneen, mutta ei perustele miksi pyrkimys integraatioon pitäisi sen tähden kokonaan hylätä.

Kerettiläisesseet on mainio avaus ja tärkeä puheenvuoro. Teoksen terävyttä heikentää silti hieman se, että Hukkila romantisoi maahanmuuttajuutta ja näkee ”heikäläiset” vain äärimyönteisessä valossa tai uhreina. Aiheita olisi saanut käsitellä kriittisemmin, eikä olisi ollut pahitteeksi jos esseisti olisi välillä niin sanotusti väitellyt itseäänkin vastaan.

Ville Ropponen