Lenin ja Sampo Terho

Sata vuotta sitten Lenin ja Sampo Terho olivat kavereita.

• Tehdään vallankumous, sanoi Lenin.
• Tehdään vain, kansallinen, sanoi Terho.
• Ei, minä kannatan kansojen itsemääräämisoikeutta, sanoi Lenin.
• Juuri niin, sanoi Terho.

Tekivät vallankumousta. Tuli Soini vastaan.

• Ministeri-audin penkki hiertää, sanoi Soini.
• Tule mukaan, tehdään vallankumous.

Tuli mukaan. Tekivät vallankumousta. Tuli Orpo vastaan.

• NKVD:n lastenkodissa, johon minut laitettiin on ikävää, haluan mieluummin Hitler-Jugendin hoiviin tai sitten ihan SOTE:en.
• Tule mukaan, tehdään vallankumousta.

Tekivät vallankumousta. Tuli Sipilä vastaan.

• Valtio ei enää anna minulle polkumyynnillä omaisuutta, sanoi Sipilä, en ole miljardööri, olen enää satatuhattööri.
• Tule mukaan, tehdään vallankumousta.

Tekivät vallankumousta ja tekivät vallankumousta ja lopulta kävi niin, että valta kumoutui.

• Voi helvetti, lihamuki on tyhjä, sanoi Soini.
• Ikkunassa on Gallen-kallela, sanoi Terho.
• Proletariaatin diktatuuri, sanoi Lenin.
• Haluan kyykyttää kaikkia, sanoi Orpo.

Torvet soiden kohti uutta

Ville Ropponen

Venäläisen avantgarden manifestit. Toim. Tomi Huttunen. Suom Siiri Anttila et.

Modernistien lämmittämä kirjallinen tulivuori purkautui Venäjällä vuonna 1912: kubofuturistit Vladimir Majakovski, Aleksei Krutšonyh, David Burljuk ja ”maapallon presidentti” Velimir Hlebnikov julkaisivat manifestin Korvapuusti yleiselle maulle. He uhkasivat muun muassa heittää klassikot ulos Nykyajan Höyrylaivasta.

Futuristit keksivät muutakin kiinnostavaa, mutta aluksi provokaatiot ja viiripäisyys suhteessa valtavirtaan korostuivat. Hyökkäiltiin symbolismin ”rasvoittunutta mystiikkaa” vastaan. Vanha kulttuuri kiellettiin. Kirjallinen kenttä rihmoittui pian useiksi eri avantgarderyhmiksi, jotka rönsyilivät aina 1930-luvun alkuun, jolloin stalinistinen kulttuuripolitiikka leikkasi ne. Usealla ryhmistä oli kansainvälisiä esikuvia, mutta kaikki painottivat, että ne olivat syntyneet venäläisistä lähtökohdista. Osa ryhmistä oli epäpoliittisia, mutta valtaosa suuntauksista pyrki kirjallisuuden vallankumouksen lisäksi yhteiskunnan muuttamiseen ja ”uuden ihmisen” pohjusteluun. Kulttuurin kuohunta heijasti yhteiskunnan murrosta ja toisin päin.

Venäläisen avantgarden manifestit esittelee 15 avantgarderyhmää. Teokseen on suomennettu keskeisiä manifesteja ja kirjoituksia. Mukana ovat tärkeimmät ryhmät kubofuturistit, imaginistit, 41̊, LEF ja OBERIU sekä tuntemattomampia suuntauksia sentrifuugasta biokosmismiin.

Teos valaisee oikeastaan vain runouden ryhmiä. Mukana ei ole aikakauden proosan ”ornamentaalista koulukuntaa” tai Serapionin veljiä. Tämä tuntuu hieman keinotekoiselta, sillä eräät kiintoisimmat kokeilut löytyvät tuon ajan proosasta (suomeksikin mm. antologiassa Neuvostoproosaa 1). Kokeilut madalsivat tuolloin proosan ja lyriikan eroa. Esimerkiksi Boris Pilnjakin romaani Alaston vuosi (1922) tai Osip Mandelštamin novelli Egyptiläinen postimerkki (1927) ovat enemmän proosarunoa. Rajaus on varmasti teoksen toimittajan, mutta sopii myös julkaisijalle, runokustantajaksi profiloituneelle Poesialle.

Kummastuttaa myös akmeismin jättäminen pois teoksesta. Avantgarderyhmä akmeistien kirjoituksia on suomennettu muualla, kuten teoksessa Oi runous (SKS 2000), mutta samoin futuristien päämanifestit löytyvät kyseisestä teoksesta. Akmeisteista jo mainitun Mandelštamin lisäksi Anna Ahmatova oli tärkeä hahmo venäläisessä avantgardessa.

Venäläisen avantgarden kiehtovimpia innovaatiota on futuristien kehittelemä ”järjentakainen” zaum-kieli. Se oli ”itsesyntyistä” äänneleikkien ja fantasian kieltä. Zaumissa teksti pakenee merkityksiä ja etsiytyy kielen syvärakenteisiin. Futuristit uskoivat zaumin avulla voivansa tavoittaa jopa yleismaailmallisen runokielen.

Toinen kiinnostava futuristien keksintö on sdvig. Se merkitsee tekstin siirtymiä, rajan ylityksiä ja nyrjähdyksiä. Sdvigiä voi olla vaikkapa virheellinen vokaali, vikuroiva tavu, ennakoimaton säkeen ylitys tai muu yllätys.

Futuristien ideat ovat lähellä venäläisten formalistien teorioita. Esimerkiksi Viktor Šklovski piti taiteen tärkeimpänä tehtävänä todellisuuden ”outouttamista”. Valikoimaan sisältyvässä esseessä Sanan ylösnousemus Šklovski kritisoi automatisoitunutta sanankäyttöä, kaupallista taidetta sekä valmiiksi pureskeltua, helppoa kirjallisuutta.

Maailman uuteen tulkintaan pyrkivät kaikki avantgarderyhmät. Silti osaa pienemmistä ryhmistä olisi voinut käsitellä teoksessa lyhyemmin. Kaikilta ei olisi tarvinnut suomentaa ainakaan montaa manifestia. Esimerkiksi Runouden ullakko -ryhmä puhuu ”sanan ominaishajusta”. Biokosmismi taas painottaa filosofiaa, jonka avulla uskotaan voitavan saavuttaa kuolemattomuus ja jopa herättää kuolleet henkiin sekä asuttaa heidät avaruuteen.

Kiinnostus nousee kiehumispisteeseen 41̊ -ryhmän ja oberiuttien kohdalla.

Sisällissodan vuosina venäläisen avantgarden huippunimet parveilivat menševikkien hallitsemassa Georgiassa, jossa olot säilyivät rauhallisina. Tiflisin monikielisyys innoitti kokeiluihin. Futurismin huippu koitti vuonna 1918, kun Krutšonyh ja kumppanit perustivat Tiflisissä ryhmän 41̊. Meillä aika tuntemattoman ryhmän esittelyssä olisi voinut mainita venäläisten yhteydet georgialaisiin avantgardisteihin, kuten ryhmään ”Sinisten juomasarvien veljeskunta”. Georgialaiset julkaisivat esimerkiksi maineikkaan avantgardeantologian H2SO4 (1924).

Suomennetuissa 41̊ -ryhmän manifesteissa kokeelliset keinot havainnollistuvat kiinnostavasti esimerkkien kautta. Sattuman rooli taiteessa, sdvigien muodostaminen, zaum-kieli, sana- ja äänneleikit, merkitysten siirtymät ja nonsense osoitetaan konkreettisesti. Suomennos sisältää kopioita alkuperäisistä julkaisuista, joten myös typogarafiset kokeilut tulevat esiin.

OBERIU (Todellisen Taiteen Yhdistys) oli avantgarden viimeisiä purskahduksia 1920-luvun lopun Leningradissa. Daniil Harmsin luotsaama ryhmä sovelsi eräänlaista semanttista zaumia, merkityksen järjenvastaisuutta. Oberiutit hakivat uusia teitä absurdista, paradokseista ja mielettömyyksistä.

Neuvostovalta likvidoi oberiutit 1930- ja 1940-luvuilla ja sensuroi heidät puoleksi vuosisadaksi. Vallanpitäjien kirous alleviivasi Harmsin lausumaa: ”runous pitää kirjoittaa niin että kun sen heittää ikkunasta, ikkuna särkyy”.

Vallanpitäjien kanssa yhteistyötä tehneistä ryhmistä Anatoli Mariengofin ja Sergei Jeseninin imaginistit keikaroi 1920-luvun alussa Moskovan runouden kukkona. Sisällissodan vuosina, kun nälänhätä ja paperipula vaivasivat, imaginistit pyörittivät bolševikkien tuella kirjallisuuslehtiä, kustantamoita ja elokuvateatteria.Anglosaksisten imagistien tyylisesti imaginistit korostavat kuvan itseisarvoa, puhtaan ja epäpuhtaan risteytysten estetetiikkaa sekä vapaata mittaa.

”Taide on muotoa. Sisältö on yksi muodon osa”, määrittelee Mariengof.

Pian bolševikit kyllästyivät skandaalinhakuisiin imaginisteihin ja heihin alettiin soveltaa uusia säädöksiä huliganismista.

Liian kriittisten imaginistien tilalle nousi LEF (Taiteen Vasen Rintama), jonka mukaan kommunismia tuli rakentaa futurismin esteettisten näkemysten mukaan. Majakovski, Šklovski ja Osip Brik korostivat marxilaista taideteoriaa, mutta 1920-luvun lopulla ryhmän kautta pääsivät esiin monet avantgardistit, kuten Isaak Babel, Sergei Eisenstein ja Boris Pasternak, julkaisuvaikeudet kun kasautuivat muualla. LEF:istä tuli lopulta ensimmäinen dogmatismin peräänkuuluttaja, joka vaati ”maun diktatuuria”. Tämä ennakoi 1934 julistettua sosialistista realismia.

Miksi Suomessa on esiintynyt vain harvoin kirjailijaryhmiä? Pienessä maassa ei ole tarvetta ryhmittyä tai olemme niin individualisteja, ettei haluta leimautua joukkoon. Selityksiä riittää.

En lähde arvailemaan kuinka paljon nykysuomalainen kokeellinen runous tai proosa tai esseistiikka on avantgardea – jos nimitystä voi enää edes käyttää – muuta kuin siinä, että osa kirjailijoista on julistautunut etujoukoksi. Profeetat eivät tiedä olevansa profeettoja. Avantgardistit päinvastoin tietävät liiankin hyvin – ja välillä myös jälkimaailma on näiden pasuunanpuhaltajien kanssa samaa mieltä.

Kritiikki on julkaistu myös Parnassossa 4/2014.

Vallankumouksen aivojen läpileikkaus

Christer Pursiainen: 
Trotski. 448 s.
Gummerus 2011.

Ville Ropponen

Bolševikkijohtajat ovat oivia kohteita elämänkerturille: heissä riittää usein väriä ja vimmaa. Lev Trotskin elämä oli vielä tavallista vikuroivampi. Tästä journalistista, kumouksellisesta, poliittisesta utopistista, kansalaissodan voittajasta ja maanpakolaisesta Venäjä-tutkija Christer Pursiainen (s. 1959) on kirjoittanut teoksen, jonka populaaria taidokkuutta voi verrata vaikkapa Semon Sebag Montefioren Stalin-elämänkertoihin.

Trotski on täynnä yksityiskohtia ja tietoa, mutta vetävää kerrontaa se ei puurouta. Pursiainen jättää tulkinnat melko pitkälti lukijalle. Trotskilaisen liikkeen ja aateperinnön setvimiseen hän ei viisaasti paljoakaan uppoudu. Myyttejä Trotskista kirjassa sen sijaan puhkotaan melko ansiokkaasti. Teos valaisee myös Trotskin Suomi-suhdetta.

Trotskin tie lokakuun 1917 puolijumalaksi oli kaikkea muuta kuin suora. Leiba, venäläisittäin Lev Bronstein oli juutalaisen vauraan talonpojan eli ”kulakin” poika. Koulunsa tähtioppilas oli monilahjakas ja herätti huomiota kirjoitus- ja puhetaidoillaan. Mutta Bronstein kuuli kumouksen kutsun ja alkoi organisoida laitonta marxilaista järjestöä. Seurasi pidätys, karkotus Siperiaan, pako, emigranttivuosia Euroopassa, kumoustoimia vuonna 1905, taas pidätys ja pako. Lisäksi Bronstein avioitui pari kertaa. Salanimen Trotski hän lainasi Odessan keskusvankilan ylivanginvartijalta.

Venäjän sosiaalidemokraattien mittelöissä Trotski asettui menševikkien puolelle. Tai jäi kiikkumaan bolševikkien ja menševikkien väliin. Nuori Trotski kritisoi Leninin epädemokraattista jyrkkyyttä, mutta sittemmin se ei haitannut. Bolševikkeihin hän liittyi vasta heinäkuussa 1917. Trotskin elämän paradokseihin kuului se, että äärikumouksellinen vastaanotti 38-vuotiaaksi isältään taloudellista tukea.

Leninin piileskellessä Suomessa, Trotskista tuli yksi tärkeimpiä lokakuun 1917 vallankaappauksen valmistelijoita, ”vallankumouksen aivot”, kuten hän itse rehvasteli. Leninin ohella juuri Trotski esti kompromissin muiden vasemmistopuolueiden kanssa ja ajoi bolševikit rynnäkköön.

Pursiainen antaa ymmärtää, että valtaan noustessaan bolševikit noudattivat Trotskin jo 1906 muotoilemaa ”jatkuvan vallankumouksen” teoriaa. Vielä 1912 Lenin oli tuominnut sen ”tolkuttoman vasemmistolaisena”. Trotskin jouduttua syrjään stalinistit siirtyivät toteuttamaan ”sosialismia yhdessä maassa”.

Myöhemmin maanpaossa Meksikossa Trotski kasvatti puutarhassaan kaniarmeijaa. Kenties hän muisteli kesää 1918, jolloin puna-armeija piti luoda tyhjästä. Sotakomissaarina Trotski luotsasi bolševikit voittoon sisällissodassa, kaikesta huolimatta, sillä vastoin yleistä uskomusta Trotski ei tajunnut sodanjohdosta paljoakaan. Tätä Pursiainen ei tuo selvästi esiin. Trotskin kansalaissodan aikainen toiminta sivuutetaan turhan lyhyesti.

Kumma kyllä muuten häikäilemätön Trotski oli puolueensa suhteen naiivi. Hän väitti myöhemmin, että olisi voinut tehdä Leninin kuoleman jälkeen sotilasvallankaappauksen, mutta se on suunpieksentää. Ylimielisenä riitapukarina tunnettu ja puolueessa epäsuosittu Trotski hävisi jo kesällä 1924 valtataistelun Stalinille. Trotski ei osannut poliittista peliä, juonitteluja ja liittolaissuhteiden solmimista.

Loputtomiin on spekuloitu mihin suuntaan – kenties parempaan – Neuvostoliitto olisi kulkenut, jos Trotski olisi johtanut sitä. Kuten Che Guevaralla myös Trotskilla on myyttinen jälkimaine. Molemmat olivat kovia bolševikkeja, joita jostain syystä pidetään ”humaaneina kumousjohtajina”.

Trotski vaati toki 1930-luvulla stalinismin kumoamista ja oikeutta arvosteluun, neuvostopuolueiden ja vaalien vapautta sekä ammattiliittojen elpymistä. Tässä lienee kuitenkin ollut kyse retorisista tempuista. Aiemmin juuri Trotski kannatti punaista terroria, kukisti Kronstadtin kapinan, ajoi sotakommunismia viljan pakko-ottoineen, kannatti yksipuoluejärjestelmää, puoluekuria, yhteiskunnan militarisointia, nopeaa teollistamista, maatalouden kollektivisointia ja kulakkien hävittämistä. Hän vastusti yksityisyritteliäisyyden osin sallinutta NEP-kautta ja vaati viisivuotissuunnitelmia.

Katso: Trotski ja Stalin ovat kuin eroon joutuneet kaksoisveljet, saman kolikon eri puolia, he olivat syntyneetkin samana vuonna 1879. Stalinin luoma järjestelmä perustui Trotskin ideoille. Stalin yritti toteuttaa jopa Trotskin visioita yksityisen elämän pakkososialisoinnista ruokailusta ja lasten kasvatuksesta alkaen. Trotski pohti myös luonnon teknologista muokkausta ja sosialistisen ”yli-ihmisen” luomista. Toki toisetkin bolševikkiaatteen piirissä tällaisia aprikoivat, eikä vastaavien ideoiden kehittely ollut vierasta muillekaan 1900-luvun modernisaatioaatteille, kuten natsismille tai kapitalististen demokratioiden ”fordistisille” suuntauksille.

Itseään Trotski ei pitänyt vastuullisena neuvostojärjestelmän vioista. Kyse ei ollut väärästä muotista, vaan Stalinin valuviasta.

Oman elämänsä sankari Trotski kuitenkin oli. Ja viimeistään Neuvostoliitosta karkotuksen jälkeen vuonna 1929 hän alkoi kohota legendaaristen hahmojen vahakabinettiin. Trotski purjehti maanpaossa Turkissa, Ranskassa ja Norjassa, kunnes taidemaalari Diego Rivera järjesti turvapaikan Meksikosta. Trotski kiitti ryhtymällä suhteeseen Riveran vaimon, taiteilija Frida Kahlon kanssa. Meksikossa Trotski antoi hänelle ominaisia ristiriitaisia julistuksia milloin mistäkin asiasta ja esitelmöi kommunistisesta yhteiskunnasta, jossa koko elämä taipuisi taiteeksi, ihmiset liikkuisivat kuin tanssijat ja talot kuoriutuisivat taideteoksiksi.

Kuin ihmeen kautta Trotski ja hänen vaimonsa selvisivät kuolleeseen kulmaan käpertyneinä, kun Stalinin lähettämät NKVD:n tappajat hyökkäsivät ensi kerran. Murharyhmä ampui 300 luotia, joista ainakin 75 Trotskin makuuhuoneeseen – ja kaikki ohi! Trotskin vartiointia vahvistettiin, ja talo muutettiin linnoitukseksi, mutta mikään ei auttanut. Lähipiiriin soluttautunut agentti Ramón Mercader iski elokuussa 1940 jäähakun hänen aivoihinsa.

Kritiikki on julkaistu myös Nuori Voima -lehdessä 2-3/2012.