Bjarmia-antologia

Toimittamani Bjarmia-antologia, suomennosvalikoima uralilaista nykyrunoutta on ilmestynyt.




Bjarmia-antologia esittelee suomalais-ugrilaista nykyrunoutta Venäjältä ja Virosta. Kaikki kokoelman kahdeksan runoilijaa edustavat kielivähemmistöjä omissa maissaan. Runot ovat syntyneet kansainvälisen runokiertueen seurauksena. Esittävä runous vallitsee, rumpu kaikuu ja korpi kohisee. Kokoelman runoissa näkyvät luonto, mytologia ja kansanrunouden jäljet. Taustalla digitaaliaallot sihisevät ja kaupungin tornitalot vääntyvät kitaran kielinä.Antologian runoilijoita yhdistää etnofuturismi, Virossa kehitetty ja yli Venäjänmaan levinnyt taidesuuntaus, joka pyrkii yhdistämään kansallista ja perinteistä moderniin maailmankulttuuriin.

Etnofuturismi - taitoa modernin tuolla puolen

Ville Ropponen

Mitä on etnofuturismi? Se on taidesuuntaus ja filosofia. Se on tyrkkimisalusta kulttuurinmuutokseen. Se ammentaa alkuperäiskansoilta ja haastaa globalisaation keihästämän valtakulttuurin. Pienet kielet ja kulttuurit nostetaan määräävään asemaan. Perinteitä yhdistellään häikäilemättä nykyaikaiseen maailmankulttuuriin. Modernia ei täysin torjuta, vaan pyritään hyödyntämään muutoksessa ekologisesti kestävämpään elämäntapaan.

Jätetään käsitteelliset määrittelyt sikseen ja istahdetaan venäläiseen rautahepoon, junaan joka hirnahtaa Moskovan taakse ja Volgan yli kolin-kolin-kolin. On hehkuva kesä 2004, ja olen matkalla etnofuturistisille taidefestivaaleille. Ne järjestetään Pohjois-Udmurtian maaseudulla Alnatšin kylässä. Pian löydän itseni Kamajoen rannalta, keskeltä rytmikästä laulua, savua ja kieppuvia hahmoja. Festivaali on jatkuvassa liikkeessa, se kiertää ympäri kylää. Yksi tapahtuman pääjärjestäjistä, udmurttitaiteilija Kutširan Jura lähestyy hurja naamio kasvoillaan.

̶ Jur-Jar, Jur-Jar! Kutširan huutaa.

Iskulause on vanha udmurttien sotahuuto ja taidefestivaalin nimi.

̶ Etnofuturismi herättelee tiedostamaan oman kielen ja kulttuurin merkityksen, Kutširan selittää laskettuaan naamion kasvoiltaan.

Nyt jo neljännesvuosisadan ikäinen etnofuturismi löysi kiihkeimmän kasvualustansa Volgan alueen suomalais-ugrilaisten nuorten taiteilijoiden keskuudessa 2000-luvulla. Udmurtiassa iso osa nykytaiteilijoista tunnustautuu yhä etnofuturisteiksi. Minua suuntaus on kiinnostanut moniulotteisuudessaan. Etnofuturismi on kansallista, mutta ei nationalistista – välttäen näin Euroopassa vuosituhannen jälkeen levinneen uuden kansallismielisyyden karikot. Etnofuturismi ei asetu vastatusten muualta muuttaneiden kanssa. Se pyrkii välttämään 1800- ja 1900-lukujen kansallisvaltioissa syntyneen kulttuurin hellimistä ainoana ”aitona kansankulttuurina”. Etnofuturismi etsii vaikutteensa lähiseudulta, mutta ponnistaa planeetan kääntöpiireille. Lokaalin eli paikallisen kulttuurin ja globaalin yhdistämisestä syntyy glokaalia kulttuuria.

Viron vimman villitsemät

Aloitetaan alusta, vuoden 1989 Tarton kohdunlämmöstä. Etnofuturismi syntyi virolaisena vastakulttuuriliikkeenä, kun Neuvostoliiton hajotessa eri kansallisuudet ja identiteetit puskivat esiin ”yhteisen Neuvostomaan” betonin alta. Termin ”etnofuturismi” keksi silloinen underground-runoilija Karl-Martin Sinijärv. Etnofuturismin ympärille ryhmittäytyi joukko tarttolaisia non-konformistikirjailijoita, kuten Kauksi Űlle, joka käytti tuolloin itsestään humoristista titteliä ”Setun kuningatar”. Ekologeihin yhteydessä ollut etnofuturistien piiri vaati kieltäytymään kulttuurisesta yhdenmukaistamisesta. Kirjailijoina etnofuturisteilla oli erityissuhde kieleen. He eivät hyväksyneet ajatusta jonkin kielen kuolemasta ja vastustivat kielellistä samankaltaistumista. Myös Viron omat vähemmistöt ja niiden puhumat kielet, setu ja vŏru nostettiin esille.

Uudelleen itsenäistyvässä Virossa käsitys omasta kansallisuudesta ja sen moninaisuudesta kehkeytyi pohjaksi laajemmalle maailmankatsomukselle. Uralilainen maailma alettiin ymmärtää omaksi sivilisaatiokseen, joka oli erilainen ja osin vastakkainen indoeurooppalaisten kielten puhujien maailmalle.

Etnofuturistit halusivat löytää sen mikä oli ainutlaatuista ja merkittävää uralilaisissa kulttuureissa ja tuoda tämän osaksi nykyaikaa. Tässä he lähestyivät esimerkiksi Mahatma Gandhin ajatusta ”intialaisesta modernisaatiosta”, joka poikkeaisi eurooppalaisesta nykyaikaistumisen tavasta. Oman kulttuuriperimän puoleen kääntyminen voisi näin korvata vuosisadat, jolloin uralilaiset olivat eläneet vieraan vaikutuksen alla.

”Suomalais-ugrilaisille ei loppujen lopuksi ole suurta eroa sulautetaanko meidät Venäjän vai Euroopan kansoihin. Molemmissa tapauksissa sulautuminen merkitsee kuolemaa”, todetaan etnofuturistien vuoden 1994 manifestissa.

Kauksi Űlle esitteli etnofuturismia Marinmaalla 1990-luvun alussa ja aate lähti suorastaan lentoon. Järjestettiin konferensseja Virossa ja Venäjällä. Etnofuturismi sai jalansijaa erityisesti Venäjän suomalais-ugrilaisten alueiden taiteilijoiden keskuudessa. Neuvostoliiton romahtaminen oli innostanut myös Venäjällä vähemmistökansat kulttuuriseen nousuun. Suhteellisen vapaalla 1990-luvulla ja vielä 2000-luvun alussakin vähemmistökulttuurien kehittäminen oli Venäjällä hyvin mahdollista. Monet taiteilijat olivat samalla kansallisten kulttuuriliikkeiden johtajia, kuten kirjailija-toimittaja Vladimir Kozlov eli Laid Šemjer Marinmaalla ja runoilija Pjotr Zaharov Udmurtiassa. Marinmaalla, Udmurtiassa, Mordvassa ja Komissa järjestettiin kaikkiaan useita kymmeniä etnofuturistia festivaaleja. Kirjallisuudesta etnofuturismi levisi kuvataiteisiin, musiikkiin, performanssiin, kyläsuunnitteluun ja jopa muotiin. Etnofuturisteilla oli usein myös yhteyksiä suomalais-ugrilaisten alueiden luontouskon harjoittajiin. Ikivanha luontousko nosti 1990-luvulla moniaalla päätään. Omaa kulttuuria sekin.

Etnofuturismin muotoutumiseen vaikutti postmodernistinen estetiikka, tekstien ja taidelajien välisyys sekä hierarkiattomuus. Internetistä ja uudesta teknologiasta oltiin siinä mielessä innostuneita, että ne saattoivat tarjota mahdollisuuksia muuten usein marginaaliin työnnetyille pienille kansoille ja kielille.

Udmurtialainen kirjallisuudentutkija ja runoilija Viktor Šibanov on verrannut etnofuturismia lintuun, jonka yksi siipi soutaa kansallisissa erityispiirteissä ja mytologiassa, toinen siipi tarkoittaa minuuden etsimistä jälkimodernissa maailmassa. Yksi siipi on perinteinen kylä, toinen siipi moderni suurkaupunki. Tälla tavoin etnofuturismi haastaa myös kulttuurin museoimisen, jota esiintyy sekä Venäjällä, että länsimaailmassa, kun jonkin tietyn aikakauden kulttuurikliseet, kuten 1800-luvun kansanrunous, käsitetään alkuperäisimmäksi kulttuuriksi, jolle mikä tahansa muutos merkitsee perikatoa.

Uralilaisen ajattelun erityispiirteet

Etnofuturismin kuumottavin vaihe meni ohi 2010-luvulle tultaessa. Myös Udmurtiassa jossa suuntaus on eniten vaikuttanut etnofuturismi alkoi muuntua udmurttikansalliseksi liikkeeksi. Udmurtian pääkaupungissa Iževskissä alkoi suorastaan udmurttikulttuurin trendi, jonka eräs ilmentymä on Buranovon Babuškojen euroviisuvoitto. Kriitikkojen mielestä etnofuturismi menetti ”yleisuralilaisen” luonteensa, kun udmurttikulttuuri korostui.

Kiinnostava ”yleisuralilainen” keksintö on kuitenkin udmurttirunoilijoiden ja tutkijoiden kehittämä keinotekoinen kieli, budinos. Tämä uralilainen esperanto on rakennettu udmurtin, suomen, viron, unkarin, marin, mansin ja mordvan kielten aineksista. Kielen kehittäjien mukaan kyse on kantauralilaisen kielen rekonstruktiosta. Runoilija Aleksei Arzamazovin ja Vordskem kyl -lehden varapäätoimittajan Pavel Bazhenovin kehittämän ”uralilaisen esperanton” voi nähdä myös performanssina ja taiteellisena kokeiluna. Budinos-kielen perusteet on julkaistu internetissä ja kirjamuodossa. Julkaisussa on budinosin sanaston käännös udmurtiksi, suomeksi ja unkariksi. Esimerkkilauseita löytyy venäjäksi ja englanniksi. Budinosin puhujiksi opettelevilla on tätä nykyä myös facebook-ryhmä ( https://www.facebook.com/groups/69189560349/).

Etnofuturismin piirissa on muutenkin pohdittu juuri kieltä ja todellisuutta. Erityisesti ”etnofuturismin isoisän” tittelin omaksunut virolainen Jaan Kaplinski ja unkarilainen György Kádár ovat kehitelleet etnofuturismin filosofiaa. Myös suomalaisen filosofi Tere Vadénin pohdinnot paikallisen ajattelun, kielen paikallisuuden ja suomalaisen filosofian mahdollisuudesta osuvat melko lähelle etnofuturismia. Oulun yliopiston emeritusprofessori Kari Sallamaa on lisäksi ehdottanut, että etnofuturismi voisi ammentaa länsimaisen rationalismin valtavirtaa haastavilta klassikoilta, kuten Edward Saidin Orientalismista, Robert Youngin ”valkoisen mytologian” kritiikistä, Jacques Derridan Grammatologiasta, Emmanuel Levinasin etiikasta tai Lars Leevi Laestadiuksen elämänfilosofiasta.

Kysymys on pähkinänkuoressa siitä että jos uralilaisilla kansoilla on oma kielensä ja kulttuurinsa, heillä voi olla myös omanlaistaan filosofiaa. Lähdetään siis siitä, että kieli edeltää, muokkaa ja ohjaa ajattelua – enemmän tai vähemmän. Kirjastot ovat väärällään indoeurooppalaista, saksalaista, ranskalaista ja anglosaksista filosofiaa sekä itäaasialaista ja Lähi-idän ajattelua. Euroopassa on kirjoitettu filosofiaa myös ei-indoeurooppalaisilla kielillä, mutta silloinkin filosofit ovat soveltaneet eurooppalaisia malleja. Olisi tarpeen täyttää edes yksi hyllymetri uralilaisella filosofialla.

Millä tavoin uralilaisten kielten pohjalta sitten nousee erilainen maailman- ja ihmiskuva? Selkeimmän vastauksen antaa meillä oudon huonosti tunnettu virolainen filosofi Uku Masing ja erityisesti yksi hänen tunnetuimmista teoksistaan Taivaanpeuran kansojen ajattelusta eli puhetta pohjoisesta asennoitumista (1974).

Masingin mukaan kaikissa uralilaisissa kielissä on heikko subjekti-käsite ja kieliopilliset sukupuolet puuttuvat. Uralilaisten kielten todellisuuskuva rakentuu rinnasteisesti toisin kuin vastakohtaisuudelle perustuvissa indoeurooppalaisissa kielissä. Toisin sanoen indoeurooppalaiset kielet ovat tyypillisesti ”realistisia”, arvottavia ja abstrahoivia, ja alistussuhteet ovat niiden rakenteille tavallisia. Uralilaiset kielet ovat ”nominalistisia”, konkreettisia, vertailevia ja luovat asioiden välille rinnasteisia, tasa-arvoisia suhteita.

Uralilaisten kielten erityisyys ilmenee selvästi vaikkapa yläkäsitteissä, jotka muodostetaan sanaparien avulla. Esimerkkinä voi mainita mansin kielen ”vesilintua” merkitsevän sanan ”lunt/vas”, kirjaimellisesti ’hanhi-ankka’, tai udmurtin ”todistajaa” merkitsevän sanan ”sin/pel”, kirjaimellisesti ’silmä-korva’, ja ”kehoa” merkitsevän sana ”sil/vir”, kirjaimellisesti ’liha-veri’; mordvan kielissä ersässä ja mokšassa ”maitotuotteet” on "ojt-vel'kst", sananmukaisesti ’voit-kermat’ ja ”jalkineet” on ”kart-prakstat”, sananmukaisesti ’virsut-kurpposet’. Uralilaisissa kielissä alkiot siis määrittävät joukon, eikä toisin päin, kuten indoeurooppalaisissa kielissä. Sanaparin muodostamia yläkäsitteitä löytyy myös suomesta, virosta ja unkarista, joskin vähemmän kuin itäisistä sukukielistä. Esimerkiksi suomen yläkäsitteenomainen sana ”maa/ilma” muodostuu kahdesta rinnasteisesta alkiosta ’maa’ + ’ilma’.

Länsieurooppalaisessa ajattelussa asiat on Aristoteleesta lähtien eroteltu selkeästi toisistaan. On vedetty rajaviiva A:n ja ei-A:n välille, eli selvitetty millä tavoin A eroaa kaikesta muusta. Uralilaisissa kielissä asioiden välillä ei ole näin selväpiirteistä rajaa. Myöskään tiedostetun ja tiedostamattoman välillä ei ole absoluuttista eroa. Tämä muistuttaa niin sanotun sumean logiikan tapaa vetää rajattujen vastakohtien välille harmaa alue. Uralilaisten kielten pohjalta nouseva logiikka on enemmän sekä-että-logiikkaa, kun tyypillinen indoeurooppalainen ajatusmalli taipuu joko-tai-logiikkaan.

Masing osoittaa, että kalevalainen runomitta on yleisuralilainen: se esiintyy kaikkien uralilaisten kansojen kansanrunoudessa. Runomitassa esiintyvä toisto ei ole vain tyylipiirre, vaan merkki uralilaisesta ajattelutavasta, jossa todellisuus jaetaan kahtia ja puoliskot rinnastetaan.

Indoeurooppalaisten ja uralilaisten kielten eroavaisuus tiivistyy seuraavasti: Abstraktien, alisteisten käsitteiden avulla ajattelevien indoeurooppalaisten pyrkimyksenä on kaikkien elementtien sijoittaminen ylimmän käsitteen alle, kategorioiden rakentaminen ja maailman hallitseminen. Konkreettisesti ajattelevien uralilaisten tavoitteena on kaikkien elementtien rinnastus, ilmiöiden välisten suhteiden selvittäminen ja maailman ymmärtäminen.

Uralilaisten kielten pohjalta rakentuu näin synteettinen maailmankuva, jossa asioita ei eroteta jyrkästi toisistaan vastakohtien avulla. Hierarkiat purkautuvat. Tämä näkyy myös ihmiskuvassa.

Indoeurooppalainen näkee ihmiset yksikköinä, individeinä, kamppailussa muiden yksilöllisyyksiä vasten. Uralilaiset kielet ja niiden mukaisesti rakennettava filosofia eivät eristä yksilöä subjektiviteettiin, vaan mieltävät ihmisen merkityksellisenä vain yhteydessä toisiinsa. Ero tuntuu myös taiteilijakäsityksessä. Indoeurooppalainen taiteilija on nerokulttiin ja monologiseen minä-käsitykseensä käpertynyt. Uralilainen taiteilija pyrkii yhteyteen yleisön kanssa ja tavallaan kollektiiviseen luomiseen.

Uralilaisissa kielissä on lisäksi runsaasti äännemaalailua eli onomatopoetiikkaa, päinvastoin kuin indoeurooppalaisissa kielissä. Onomatopoeettisia eivät ole vain ääniä kuvaavat erikoissanat kuten sihinä, rapina tai ulina, vaan myös monet muut, jotka jäljittelevät ikonisesti sanan merkitystä. Tämä tekee uralilaisista kielistä hyvin konkreettisia. Aika- ja paikkasidonnaisuus korostuu kielissä, ja ne mahdollistavat hyvin yksityiskohtaisen todellisuudenkuvauksen.

Uralilaisten kielten vaikutusta löytyy myös indoeurooppalaisesta venäjän kielestä. Vaikutus pohjaa ehkä siihen, että osa pohjoisen ja keskisen Venäjän asukkaista on slaaveihin assimiloituneita uralilaisia. Esimerkiksi runoilija Osip Mandelštam on huomannut venäjän kielen nominalismin. Esseessään ”Sanan luonnosta” (1921–1922) Mandelštam puhuu venäjän konkreettisuudesta, onomatopoeettisuudesta ja siitä, miten kielessä yläkäsitteet rakentuvat käsin kosketeltavista lähtökohdista; sanat ja niiden viitauskohteet rinnastuvat jatkuvasti, koska yläkäsitteitä ja hierarkioita on vähän.

Kielellisen vertailun lisäksi Masing asettaa indoeurooppalaisen ja uralilaisen ajattelun vastakkain osoittamalla ironisesti, että indoeurooppalaisten satujen kaavana on Tuhkimuksen, halvan sankarin, sosiaalinen kiipiminen ylempään kastiin. Näissä saduissa eläimet toimivat palvelijan roolissa, ja koko maailmankaikkeus palvelee sankarin ”tahtoa valtaan”. Jopa eksistentialistisen filosofian tunnus ”maailmaan heitetty” edustaa Masingille samaa ajatuspolkua: yksinäinen miessankari tekee itse itsensä. Indoeurooppalaisen keskuksen normatiivisen ajattelun ja kastisysteemin vastapainoksi Masing asettaa pohjoisten kansojen satujen maailman, jota luonnehtii suku- ja heimojärjestelmä, siinä eläimet eivät ole orjia, vaan ikuisesti palaavia johdattajia ja samaistumiskohteita. Satujen sankarit eivät pyri henkilökohtaiseen sosiaaliseen nousuun, vaan löytämään koko yhteisölle eväitä selvitä elämän vastuksista. Indoeurooppalaiselle kulttuurille on olemassa yksi absoluuttinen todellisuus, jonka hallinnasta kaikessa on viime kädessä kysymys. Uralilaisessa maailmassa todellisuuksia on monta, ja niiden välillä uralilainen noita singahtelee etsiessään tietoa.

Modernin tuolle puolen

Etnofuturismi merkitsee siis taidesuuntauksen lisäksi pyrkimystä ylittää ajattelun rajoja. Meidän ei ole mikään pakko taipua vain ”länsimaisen” eli toisin sanoen yleiseurooppalaisen teknokulttuurin valtavirran oletuksiin maailmasta, vaan voimme pyrkiä muodostamaan oman näkemyksemme. Kenties vasta näkemyksen kiteytymisen jälkeen elämäntapa voi muuttua pysyvästi .

Vaikuttaa siltä, että etnofuturismilla on kasvun mahdollisuuksia nyky-Suomessa. Viime vuosina on löytynyt uusia suuntauksesta kiinnostuneita filosofeja ja kirjailijoita. Esimerkiksi toukokuussa 2012 filosofi Tere Vadén ja kirjailija Antti Salminen järjestivät etnofuturistisen seminaarin Tampereen yliopistossa.

Salminen tarkastelee etnofuturismia taideliikkeenä. Hänen mukaansa se kuitenkin poikkeaa radikaalisti eurooppalaisesta avantgardesta, sillä yksikään eurooppalainen avantgarde-liike ei ole kyseenalaistanut modernistisuutensa lähtökohtia. Elämän ja taiteen yhdistäminen, johon avantgarde on pyrkinyt, ei ole koskaan onnistunut. Tämä epäonnistuminen johtuu epäilemättä itse moderniteetin rakenteesta. Ei-modernilla etnofuturismilla on kuitenkin mahdollisuus tavoittaa avantgarden päämäärä, sillä perinnekulttuureille elämän ja taiteen yhdistäminen on ollut itsestäänselvyys.

Ei-moderni ei ole paluuta menneisyyteen, Salminen tähdentää, vaan se tulee sekä ennen, että jälkeen modernin. Ei-modernissa kokeellisessa taiteessa korostuu välineellisyyden sijaan taito, sillä taito on sekä käytännön, että taiteen lähtökohta.

Etnofuturismi voi kyseenalaistaa eurooppalaisen valtavirtafilosofian perusoletuksia, kuten edistysuskoa, auktoriteettihakuisuutta, universalismin palvontaa ja itseisarvoista uutuudenhimoa. Etnofuturismi ei pyri muuttumaan tasapäistäväksi yleisopiksi koko maailmalle, kuten monet länsimaiset aatteet, vaan se haluaa sitoutua tiettyyn kieleen tai alueeseen sekä luoda yhteyden myös epäinhimilliseen, esimerkiksi maahan, eläimiin tai jumaliin.

Etnofuturismi vastustaa kulttuuri-imperialismia ja suurten kielten eli ”tappaja-kielten” ylivaltaa. Suuntauksella on tiettyä sukulaisuutta Kiinan tai Intian luontosuhteesta ammentavien oppien kanssa. Oulun yliopiston emeritusprofessori Kari Sallamaa on verrannut etnofuturismia myös Meksikon zapatisti-intiaanikapinallisten ideoihin.

Tere Vadén näkee etnofuturismin modernismikritiikissä mahdollisuuden jopa kulttuurinmuutokseen. Vadén puhuu ”alkuperäiskansaistumisesta”, ideasta, jota hän on kehitellyt teoksissaan Karhun nimi (2006) ja Kaksijalkainen ympäristövallankumous (2010). Kyse on siitä, että nykyaikaistunut ihminen oppii uudelleen elämään luonnonmukaisesti ja kestävästi.

Vadén muistuttaa, että modernilla eurooppalaisella kulttuurilla ei ole esittää yhtään esimerkkiä ekologisesti ja sosiaalisesti kestävästä elintavasta. Perinnekulttuureilla taas on esittää useita esimerkkejä satoja ja tuhansia vuosia vanhasta monin tavoin kestävästä elintavasta.

Suomessa ollaan tänä kesänä järjestämässä kansainvälistä etnofuturistista taideleiria. Multialla elokuussa pidettävä leiri kokoaa yhteen useiden eri alojen taiteilijoita Suomesta, Udmurtiasta, Komista, Marinmaalta ja Baškortostanista. Leirille saapuu myös alussa mainittu udmurttitaiteilija Kutširan Jura, jonka tapaamisesta alkoi oma sukellukseni etnofuturismiin. Tulee olemaan kiinnostavaa havaita mitä hän ajattelee etnofuturismista nyt.

Ruohonjuuria vai maailmanvallankumous?

Entä mistä ekologiseen elämänmuotoon siirtyminen voisi konkreettisesti lähteä? Onko vaihtoehtoina ainoastaan ruohonjuuritason puuhastelu, kuten oman ruokansa kasvattaminen palstalla ja taidehankkeet, tai sitten maailmanvallankumous – tavoite joka kuulostaa ja tuntuu liian utopistiselta?

Etnofuturistisen tavoitteen tielle tuntuu kasautuvan kosolti esteitä. Teknokulttuurin ja konsumerismin juovuttamat massat tukevat taloudellisia- ja poliittisia eliittejä, jotka tuskin vapaaehtoisesti siirtyvät toisenlaiseen elämäntapaan tai pyrkivät kohti ekologisesti kestävää yhteiskuntaa.

Etnofuturismi on selvästi hämähäkki imperiumien taikinassa. Venäjän suomalais-ugrilaisten kansojen opetuksista ammentaminen saattaa myös vaikeutua. Viime vuosina Venäjällä on Krimin miehityksen jälkilöylyissä nostanut päätään isovenäläinen nationalismi. Suurvalta-ajattelun noustessa Venäjällä suhtautudutaan vähemmistöihin aiempaa epäilevämmin.

Udmurtiassa etnofuturisteja vastaan on hyökkäilty mediassa vuosikausia. Vuodesta 2010 alkaen venäläisessä valtakunnallisessa mediassa, jopa tiedelehdissä on julkaistu useita artikkeleita, joissa korostetaan ”valtiotamuodostavaa” venäjän kansaa ja nähdään suomalais-ugrilaiset kulttuuripyrkimykset ”separatistisina” ja ei-toivottuina. Suomalais-ugrilainen yhteistyö Suomen, Venäjän ja Viron välillä esitetään haitallisena. Suomea ja Viroa on jopa suoraan syytetty liiallisesta innosta suomalais-ugrilaiseen yhteistyöhön. Tämän yhteistyön taustalla väitetään olevan ennen muuta kiinnostus Venäjän suomalais-ugrilaisten alueiden sotateollisuuteen ja luonnonvarantoihin. Venäjän suomalais-ugrilaisten vähemmistöjen kansallisten johtajien väitetään tavoittelevan itsenäisyyttä ja jopa jonkinlaista utopistista valtiota Suomesta Siperiaan.

Tällaiset melko absurdin kuuloiset väitteet tuovat kaikuja 1930-luvulta. Tuolloin Neuvostoliiton sisäministeriön turvallisuuspoliisi NKVD iski niin sanotun SOFIN:in (ven. Sojuz Osvabošdenie Finskih Narodnostej – 'suomalaisten kansojen vapautusliitto') jutun avulla suomalais-ugrilaisten kansojen älymystöä vastaan.

Suomessa faktoja poliittisesti tulkitseviin artikkeleihin ja väitteisiin on helppo suhtautua ironisesti. Esimerkiksi Udmurtiassa asia on toisin. Nykyään Venäjällä ulkomailta rahallista tukea saavien järjestöjen on rekisteröidyttävä ”ulkomaisiksi agenteiksi”. Ei siis ole leikin asia, jos joutuu leimatuksi vaaralliseksi separatistiksi tai Venäjän yhtenäisyyden horjuttajaksi.

Kevättalvella Literaturnyj žurnal -lehdessä ilmestyi Vasili Ivanovin artikkeli ”Finno-ugorskie respubliki v RF i zarubešnyj faktor” ('Suomalais-ugrilaiset tasavallat Venäjän federaatiossa ja ulkomainen tekijä'). Udmurtian television ohjelmassa udmurttitaiteilijat kommentoivat artikkelia epäuskon sekaisen järkytyksen vallassa. Tämän vuoden maaliskuussa Leningradin alueen kuvernööri Aleksander Drozenko mainitsi inkeriläiset järjestöt ja inkeroiset uhkana Venäjän eheydelle ja vertasi tilannetta Ukrainaan. On mahdollista, että tämän kaltaiset hyökkäykset ovat jo johtaneet siihen, että Venäjällä arastellaan ottaa vastaan suomalais-ugrilaista kulttuurityötä tukevien suomalaisten järjestöjen apua.

Mutta etnofuturismi on lintu. Se on nimenomaan muuttolintu. Myös muuttolintujen tulisi kuitenkin voida välillä palata parhaille pesintäsijoilleen, sillä maailman ympäri lentäminen rasittaa lihaksia.

Artikkeli on ilmestynyt Elonkehässä 2/2015.

Kirjoittaja on esseisti ja toimittaja. Hän on pohtinut muun muassa etnofuturismia esseeteoksessaan Uralilainen ikkuna (Savukeidas 2012).

Pelkoa ja toivoa Volgalta Jeniseille – Venäjän uralilaisten kansojen tilanne 2010

Ville Ropponen

Venäjän uralilaiset kansat ovat vaikeassa tilanteessa, monia niistä uhkaa suoranainen sukupuuttoon kuoleminen tai sulautuminen venäläisiin.

Myönteistäkin kehitystä on silti tapahtunut. Esimerkkinä voi mainita Udmurtian vahvan kirjallisen ja taiteellisen liikkeen etnofuturismin jatkuvan nousun. Virossa keksitty taidesuuntaus etnofuturismi levisi 1990-luvulla Mordvaan ja Mariin, mutta erityisesti Udmurtiaan. Tällä hetkellä valtaosa Udmurtian nuorista taiteilijoista vannoo taidesuunnan nimiin.

Venäjällä etnofuturismin tärkeänä tehtävänä on ollut rakentaa kansallista kaupunkikulttuuria kansoille, jotka ovat tähän asti eläneet agraarikulttuurin piirissä. Esimerkiksi 80 prosenttia marilaisista asuu yhä maaseudulla, ja prosenttiosuudet ovat lähes yhtä korkeita mordvalaisten ja udmurttien kohdalla. Maaseudulla vähemmistökielet elävät, niitä puhutaan kotona, koulussa ja työpaikoilla. Ei mikään ihme, että monet nykyisistä udmurtti- ja mordvalais- ja marilaiskirjailijoista ovat kotoisin maaseudulta. Kaupunkilaistuminen on usein merkinnyt venäläistymistä. Tätä suuntausta entofuturismi on pyrkinyt muuttamaan.

Mordvalaisen Similein kylän vihreitä kukkuloita. Kuva Ville Ropponen.

Kirjallisuudessa etnofoturismi on ollut pyyhkimässä pois Neuvostoliiton virallista sosialistista realismia, jonka vaikutus yhä näkyy Venäjän syrjäseuduilla. Etnofuturistikirjailijat ovat halunneet tuoda esiin moderneja ja urbaanin elämän aiheita, yhdistää myyttejä ja postmodernia. Udmurtian etnofuturistien uusin projekti on keinotekoinen suomalais-ugrilaisiin kieliin perustuva budinos. Valloilleen päästessään budinos haastaa pian kansainvälisen kielen esperanton.

Udmurtiassa tärkein julkaisukanava nuorille etnofuturistikirjailijoille on Invožo-lehti. Sen päätoimittaja, runoilija Pjotr Zaharov toimi aloitteentekijänä, kun Udmurtiaan perustettiin syksyllä 2005 PEN-klubi. Hänet valittiin sen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi, varapuheenjohtajaksi valittiin runoilija ja kirjallisuudentutkija Aleksei Arzamazov. Invožo on julkaissut useita PENiä käsitteleviä erikoisnumeroita. Kaikkiaan yhdistykseen kuuluu yli 30 kirjailijaa, niin udmurtteja kuin venäläisiäkin.

Udmurtian etnofuturististen festivaalien pääjärjestäjä Juri Lobanov performoi. Kuva Ville Ropponen

Toinen merkittävä virtaus on ersäläisten (ersämordvalaisten) aktiivien kehittämä ersänkielinen internet, joka konkretisoituu erityisesti ersänkielisen wikipedian luomisessa. Tähän mennessä ersäläisaktivistit ovat kirjoittaneet yli 1500 ersänkielistä wikipedia-artikkelia. Ersänkielistä wikipediaa voi lukea osoitteessa: http.//myv.wikipedia.org

Helmikuussa 2010 ensikertaa järjestetyn Venäjän Vähemmistöjen Foorumin päätöslauselmassa vaadittiin tiukasti kiistellyn vuoden 2007 koululain kumoamista. Kyseisen lain mukaan koulut, vanhemmat ja oppilaat saavat itse päättää opetuskielestä.Vähemmistöjärjestöjen mukaan lainmuutos on johtanut vähemmistökielten opetuksen dramaattiseen supistamiseen, koska painostus venäjän kielen käyttöön on laajaa. Tšuvassian pääkaupungissa Tšeboksaryssa pidetyssä foorumissa näkyivät Volgan vähemmistöjen, tataarien, marien, mordvalaisten, udmurttien, tšuvassien ja baškiirien järjestöt. Foorumissa puhuivat myös jakuuttien, burjaattien, hakassien ja altalaisten edustajat Siperiasta sekä Volgan suiston nogai-tataarit.

Foorumi osoitti kuinka herkkä ja tärkeä asia äidinkielen säilyttäminen on Venäjän 30 miljoonalle ei-venäläiselle. Näyttää myös siltä, että ennen eripuraiset vähemmistöt ovat ensikertaa löytämässä yhteistä säveltä. Yhdessä ne ehkä voivat vakavasti haastaa Moskovan politiikkaa.

Mordvalaisten puujumalia Similein kylän laidalla lähellä Saranskia. Kuva Ville Ropponen

Venäläistäminen kiihtyy?

Myönteisistä kulttuurivirtauksista huolimatta suomalais-ugrilaisten kansojen tilanne on monin tavoin uhkaava. Venäjän keskusvallan asenne vähemmistöjä kohtaan on 2000-luvulla kehittynyt koko ajan nurjemmaksi. Huolestuttava ilmiö on myös äärikansallisen isovenäläisyyden nopea ja laaja nousu ympäri Venäjää.

Lainsäädännön kehitys on vuodesta 2000 ja Vladimir Putinin valtaan noususta lähtien ollut vähemmistöille epäedullista. Kansallisuusministeriö on lakkautettu. Pohjoisten kansojen selviämisen kannalta tärkeä Ympäristöministeriö on lakkautettu ja liitetty osastoksi Luonnonvaraministeriöön. Kyrillisten kirjaimien käyttö on vahvistettu lailla kaikissa federaation kielissä. Venäjän kieli on julistettu ainoaksi valtionkieleksi, jota on käytettävä muun muassa virallisissa yhteyksissä ja mainonnassa. Etnistä kansallisuutta ei enää merkitä Venäjän passiin. Laki kieltää nyt etniselle tai uskonnolliselle pohjalle perustetut puolueet ja tekee myös paikallispuolueet mahdottomiksi.

Vähemmistökansalliselta pohjalta muodostettujen alueiden ja tasavaltojen lakeja on harmonisoitu kovaa vauhtia vastaamaan Venäjän perustuslakeja, jolloin tasavaltojen vähemmistökieliä suojaavat lait menettävät lainvoimansa.

Vähemmistöjen kannalta ongelmallisia ovat myös suunnitelmat lakkauttaa alueet ja tasavallat yhdistämällä ne suuremmiksi kokonaisuuksiksi. Ensimmäisenä lakkautettiin vuonna 2005 komilaisenemmistöinen Permin Komi liittämällä se Permin lääniin, jolloin komilaiset jäivät uudella alueella vähemmistöksi. Virallisesti taloussyistä tehdyn yhdistämisen seurauksena alueella on suljettu valtaosa kominkielisistä kouluista, kulttuurikeskuksista ja kustannustaloista. Permin komilaiset aktivistit puhuvat nyt “kulttuurisesta kansanmurhasta”.Venäjän presidentti on lisäksi ottanut itselleen oikeuden erottaa ja nimittää tasavaltojen johtajat vaaleilla valitsemisen sijaan.
Venäjän federaation tiedustelupalvelun FSB:n voimistuva suuntaus painostaa toisinajattelijoita sekä vähemmistökansallisia aktivisteja uusien ekstremismilakien avulla on uhkaava tendenssi. Viime aikoina ekstremismilakeja on yhä useammin käytetty hallinnon kritiikin taltuttamiseen. Ekstremismilakien laaja soveltaminen muistuttaa neuvostoaikaista mielivaltaista käytäntöä syyttää toisinajattelijoita ”neuvostovastaisesta propagandasta” tai ”vastavallankumouksellisesta toiminnasta”.

Moskovan suunnitelma rakentaa uusi sähkövoimala Tšuvassian pääkaupunkiin Tšeboksaryyn, joka nostaisi Volgan vedenpintaa 68 metriin, on raivostuttanut alueen ympäristöjärjestöt, kansalaispiirit ja ortodoksisen kirkon. Viiden metrin Volgan vedenpinnassa tarkittaisi alavalla seudulla 165 000 hehtaarin maa-alan jäämistä veden alle Marinmaalla, Tšuvassiassa ja Nižny-Novgorodin läänissä.

Pääministeri Putin antoi luvan Tšeboksarin patoaltaan laajennukselle vieraillessaan keväällä 2010 Tšuvassiassa. Marinmaalla valmistaudutaan kaatamaan patoaltaan tieltä 55 tuhatta hehtaaria metsää, tuhoamaan 3000 rakennusta ja siirtämään 20 000 ihmistä. Tulossa on siis mahdollinen inhimillinen ja ekologinen katastrofi.

Kuten kaakkois-Turkin kurdialueen esimerkki osoittaa saattavat valtavat vesivoimahankkeet, joiden tieltä tuhotaan ihmisten asumuksia, elinehtoja ja kulttuuriarvoja, merkitä passiivisista kansanmurhaa. Varsinkaan pienet kansat eivät välttämättä hevin selviä pakkosiirron aiheuttamasta kulttuuriarvojen tuhoutumisesta. Jo aiemmin 1970-luvulla vuori-Marin alueella 5000 ihmistä on menettänyt kotinsa Volgan vedenpinnan noston takia, liittyen Tšeboksarin voimalan patoaltaaseen.

Surgutissa hantikulttuuri on museoitu. Kuva Ville Ropponen.

Vähemmistökansojen media

Venäjällä esiintyy vaihtelevassa määrin painostusta vähemmistökansallisia tiedotusvälineitä kohtaan. Keskus on vallannut useita riippumattomia tiedostusvälineitä. Toimittajia painostetaan eri tavoin taloudellisesta saktioista avoimeen väkivaltaan.

Venäjän valtiollisen televisio- ja radioyhtiön VGTRK:on vuonna 2005 tehdyn rakenneuudistuksen seurauksena Venäjän alueiden yli 80 itsenäistä julkisesti rahoitettua radio- ja televisioyhtiötä lakkautettiin ja liitetettiin osastoiksi VGTRK:hon. Uusien ohjelmakaavioiden myötä vähemmistökieliset paljolti katosivat valtionkanavilta, lukuunottamatta Komin tasavaltaa, jossa tilanne on toistaiseksi on ollut hieman parempi.
Glasnostin puolustuksen säätiön tuoreen raportin, 2010, (http://www.gdf.ru/lenta/item/1/727) mukaan yhdelläkään Venäjän alueella ei enää ole vapaata mediaa. Valtaosa suomalais-ugrilaisista tasavalloista kuuluu tutkimuksessa ryhmään ”osittain epävapaa media”. Mordvan tasavalta, Marin tasavalta ja Jamalo-Nenetsian autonominen piirikunta kuuluvat ryhmään ”epävapaa” ja Karjalan tasavalta ryhmään ”osittain vapaa”.

Varsinaiset vapaat mediat toimivat internetissä. Ne ovat tyypillisesti yleis-suomalais-ugrilaisia:
http://www.kominarod.ru/  on yksi tämän hetken rohkeimpia suomalais-ugrilaisia medioita Venäjällä, se sisältää artikkeleita venäjäksi, mutta myös suomalais-ugrilaisilla kielillä.
http://www.mariuver.info/ on niin selväsanainen, että se on joutunut muuttamaan Viroon – siinä on juttuja mariksi, venäjäksi, viroksi, englanniksi ja suomeksi.
http://www.suri.ee/ – sivustoa pyörittää Soome-Ugri rahvaste Infokeskus Virossa, juttuja on viroksi, venäjäksi, suomeksi ja englanniksi.

Pelkoa ja inhoa Volgalla

Suomalais-ugrilaisten kansojen vapaitten medioitten vaikeudet ovat seurausta näiden kansallisuuksien autonomian kaventamisesta. Varsinkin Marinmaa tunnetaan marilaisten karkeasta painostamisesta. Tunnetun marilaisen sanomalehden ”Kudo+Kodu” päätoimittaja Vladimir Kozlov hakattiin sairaalakuntoon 2004 ja hänen vaimonsa Galina Kozlova pahoinpideltyyn sairaalaan tammikuussa 2007.

Joulukuussa 2006 tuomittiin marilaisen luontonuskon Joškar-Olan ylipappi, Vitali Tanakov, 120 tunniksi pakkotyöhön ”kiihotuksesta viranomaisia vastaan”. Alun perin syyte kuului “uskonnolliseen, rodulliseen ja kansalliseen vihaan kiihottaminen”. Syyte perustui Tanakovin julkaisemaan kirjaseen ”Pappi puhuu”, jossa hän muun muassa tarkastelee marilaisia perinteitä, kritisoi kolonialismia ja esittää teorian venäläisten polveutumisesta suomalais-ugrilaisista kansoista.   Ihmisoikeusjärjestöjen AGORA sekä Ihminen ja Laki mukaan Tanakovin tuomio oli laiton ja siinä rikottiin sanan- ja mielipiteenvapautta. Mari Ušemin puheenjohtajaa Nina Maksimovaa vastaan nostetut syytteet Tanakovin kirjasen levittämisestä kumottiin.

Huhtikuussa 2008 Mari El-radiokanavan johtaja ja marien kansankongressin jäsen Valeri Motšajev hakattiin sairaalakuntoon, kuten raportoi Kasparov.ru-nettisivusto. Kaikkiaan kymmeniä marien kansallisen liikkeen jäseniä, kriittisiä toimittajia ja ihmisoikeusaktivisteja on pahoinpidelty tai tapettu. Iskuja tekevät usein äärioikeistolaisten ryhmien, kuten Russkoe Natšionalnoe Jedinstvo (Venäläisten kansallinen yhteys),  jäsenet. Kyseisellä järjestöllä on väitetty olevan suora yhteys Marin tasavallan presidentin Markelovin hallintoon, ja Markelovin hallinnossa myös työskentelee useita järjestön nykyisiä ja entisiä jäseniä. Marilaisen demokraattisen opposition jäseniä on erotettu työstä, irtisanottu asunnoista, haastettu oikeuteen ja tuomittu erilaisiin rangaistuksiin tai uhattu sulkea mielisairaalaan. Kriittisten lehtien ilmestyminen on estetty.

Markelovin hallinto käytännössä valtasi marien kansalliskongressin vuonna 2008, ja kongressin puheenjohtaja Vladimir Kozlov joutui väistymään Markelovin ehdokkaan, Yhtenäinen Venäjä -puolueen Larisa Jakolevan tieltä. Kansallisen opposition Mari Ušem-järjestö lähes halvaantui painostuksen seurauksena ja ollut parin viime vuoden aikana pakotettu tekemään yhteistyötä presidentin hallinnon kanssa pystyäkseen ylipäänsä toimimaan.

Mari Ushemin johtaja Nina Maksimova ja marin kansallisteatterin entinen johtaja Vasili Pektejev mielenosoituksessa 2005. Kuva Ville Ropponen

Vuodesta 2008 lähtien Markelov on nostanut marin kulttuuria aiempaa enemmän esiin. Marilaisaktivistien mukaan kyse on kuitenkin kosmeettisista toimista ja marien kulttuurin työntämisestä folkloristiseen muottiin, jossa vain kulttuurin konservatiiviset ja ”kiltit” muodot sallitaan.

Marilainen toimittaja-kirjailija ja aktivisti Vladimir Kozlov

Kuva: Ville Ropponen

Myös Mordvassa hallinto on painostanut mordvalaisia liikkeitä. Udmurtian PEN:iä ja etnofuturisteja on parjattu Udmurtian julkisuudessa, ja veropoliisi on ahdistellut Invožo-lehteä.
Komin tilannetta pidetään parhaana – siellä ei esiinny komien painostusta, ehkä tasavallan syrjäisen aseman takia. Komissa julkaistaan lehtiä myös muilla vähemmistökielillä, kuten tataariksi.
Suunnitelmat Marin tasavallan liittämiseksi Kirovin lääniin huolestuttavat. Myös Mordvaa ja Udmurtiaa uhkaavat alueliitokset, jotka muuttaisivat alkuperäiskansan pieneksi vähemmistöksi.

Venäjän federaatio ei valitettavasti ymmärrä vähemmistökansallisuuksien tarvetta omaehtoiseen kansalliseen kulttuuriin ja kieleen. Tämä näkyy luonnoksessa uudeksi kansallisuuspolitiikan konseptioksi, jonka perusajatus on luoda ”yhtenäinen monikansallinen yhteisö, jossa Venäjän kansalla on kiinteyttävä osuus”. Tämä rossijaninien (venäjänmaalaisten)  kansakunta muistuttaa ”neuvostokansaa”, jossa kiinteyttävä osuus oli kommunistisella puolueella. Rossijanien kansakunnan idea kieltää muut kansalliset identiteetit, typistää ne. Vain venäläisillä on täysi historiallinen identiteetti, muilla avustava ja marginaalinen.

Tämä kuvastuu myös Aluekehitysministeriön vuonna 2009 suunnittelemassa ohjelmassa ”Alueiden etnokulttuurinen kehitys”, jonka tarkoitus on ”tyydyttää vähemmistökansallisuuksien etnokulttuurisia tarpeita”. Vähemmistöjen identiteetti kavennetaan ja välineellistään: itsellinen kansallisuus rajataan etnokulttuurisuudeksi ja kansallinen kulttuuri sysätään reservaatin turistishowksi, josta korkeintaan tietämättömät matkailijat voivat saada hetken tyydytystä.

Vähemmistökansat lukuina

Noin 843 000 mordvalaisesta vain 290 000 asuu Mordoviassa. Nimikkotasavaltansa väestöstä mordvalaiset muodostavat 32 prosenttia. Mordvalaisista 2/3 on ersäläisiä, 1/3 mokšalaisia.
Udmurtteja on kaikkiaan 637 000, heistä 460 000 asuu Udmurtiassa. Nimikkotasavaltansa asukkaista udmurtteja on 30 prosenttia.
Marin kansaa on yhteensä 605 000, heistä 312 000 asuu Mari-Elissa. Nimikkotasavaltansa asukkaista marilaisia on 43 prosenttia. Mareista 9/10 on niitty-mareja, 1/10 on vuori-mareja.
Komeja asuu Venäjällä 420 000, heistä 260 000 Komin tasavallassa. Nimikkotasavaltansa väestöstä komilaiset muodostavat 25 prosenttia.
Hanteja on 29 000 ja manseja 11 000. Hanti-Mansian eli Jugran autonomisen piirikunnan miljoonasta asukkaasta hanteja ja manseja on 1,2 prosenttia.
Komi-permjakkeja on kaikkiaan 125 000. Heistä 80 000 asuu vuonna 2005 lakkautetussa Permin Komin autonomisessa piirikunnassa, jonka asujaimista he muodostivat 59 prosenttia.
Nenetsejä elää Venäjällä noin 42 000. Heistä Nenetsian piirikunnassa elää 7 000 eli yhdeksän prosenttia väestöstä. Jamalin Nenetsian piirikunnassa nenetsejä, hanteja ja selkuppeja asuu 36 000 eli seitsemän prosenttia väestöstä.

Udmurttikylässä voi hyvällä onnella tavata kansallispukuisia naisia. Kuva Ville Ropponen.

Omakieliset julkaisut ja media suomalais-ugrilaisilla alueilla

Mordva
Lehtiä:
Erzjan Mastor – ven. ja ersänkielinen.
Sjatko – ersänkielinen kirjallisuuslehti, levikki n. 1500 kpl.
Mokša – kirjallisuuslehti mokšan kielellä.
Tšilisema – ersänkielinen lastenlehti.
Myös mokšankielinen lastenlehti.
Paikallislehdissä on sivuja joko ersäksi tai mokšaksi riippuen alueesta.
Ersän ja mokšankielisiä kirjoja painetaan vuosittain 5-15.
Ersän- tai mokšankielisiä radio ja televisio-ohjelmia satunnaisesti venäläisillä paikalliskanavilla.

Mari
Marissa ilmestyy 11 marinkielistä lehteä, joista paikallislehteä suurempia ovat vain Mari El ja Kugarnja. Yksi osittain marinkielinen radioasema toimii tällä hetkellä. Kanavan 18 viikkotunnista 3,5 tuntia on marinkielistä ohjelmaa. Vuonna 2006 avattiin valtiollinen marinkielinen tv-kanava, jossa on lähetyksiä noin 12 h päivässä. Muilta kanavilta mariksi tulee korkeintaan uutisia.
Marinkielisiä kirjoja painetaan vuosittain parikymmentä.

Udmurtia
Lehtiä:
Invožo – udmurtinkielinen kirjallisuus- ja kulttuurilehti, Udmurtian PEN:in julkaisu
Idnakar, Baigurez – udmurtinkielisiä maaseudulla ilmestyviä paikallislehtiä
Myös muita lehtiä. Paikallislehdissä sivuja udmurtiksi
Vuosittain Udmurtiassa ilmestyy valtion rahoittamana vain pari–kolme udmurtinkielistä kirjaa, yksityisellä rahoituksella painetaan lisäksi noin 50 kirjaa. Painosmäärät ovat 500–1000 kappaletta.
Iževskissä on udmurtinkielinen teatteri. Udmurtinkielisiä radio- ja tv-ohjelmia on venäläisillä kanavilla, mutta täysin udmurtinkielistä radio- tai tv-kanavaa ei ole. Vielä 2004 toimi yksi udmurtinkielinen radiokanava, mutta se lopetettiin.

Komi
Syktyvakarissa on kominkielinen teatteri, jonka esitykset simultaanitulkataan venäjäksi niille katsojille, jotka eivät osaa komia. Teatteri esittää myös uusia kominkielisiä näytelmiä.
Komiksi julkaistaan viittä sanomalehteä ja vuosittain parikymmentä kirjaa.
Kominkielisiä ohjelmia näytetään 1000 tuntia vuodessa valtiollisella paikalliskanavalla. Ohjelmat tulevat tosin huonoon katseluaikaan aamulla tai iltamyöhällä.

Nenetsia
Nenetsien kansallinen järjestö Jasavei julkaisee jonkin verran nenetseihin ja nenetsien elämään liittyvää kirjallisuutta, satunnaisesti myös nenetsin kielellä. Käytännössä kaikki nykyiset nenetsikirjailijat kirjoittavat venäjäksi. Nenetsian viimeinen nenetsiksi kirjoittava kirjailija Prokopij Javtysei kuoli syksyllä 2005.

Jamalin Nenetsia
Muutamia nenetsiksi kirjoittavia nuoria kirjailijoita, suurin osa kirjoittaa silti venäjäksi. Ei säännöllisesti ilmestyviä  nenetsinkielisiä lehtiä. Ei muuta kuin satunnaisia radio- tai tv-lähetyksiä vähemmistökielillä.

Hanti-Mansia eli Jugra
Kirjailijat kirjoittavat ja julkaisevat korkeintaan satunnaisesti hantiksi. Mansiksi ei kirjoita tällä hetkellä kukaan. Ei säännöllisesti ilmestyviä  lehtiä. Ei muuta kuin satunnaisia radio- tai tv-lähetyksiä vähemmistökielillä.

Artikkeli on ilmestynyt myös Suomen PEN:in sivuilla 29.1.2011.