Kirjailijakuvan rakennuksen erityispiirteitä

Taiteilijoille ja kirjailijoille on kautta aikojen sallittu tavallisista kansalaisista rajustikin poikkeavaa käytöstä. Usein heiltä on sellaista myös odotettu – erityisesti julkisuudessa. Kirjailija lähettää sanataiteensa yleisölle: jo tämä tekee ammatista julkisen.

Kirjailijan julkinen rooli eli kirjailijakuva on ollut usein tarkkailun kohteena. Tiettynä aikakautena tyypillinen kirjailijakuva monesti myös vaikuttaa itse kirjailijoihin, etenkin aloitteleviin. On toki kirjailijoita, jotka väittävät, ettei aikakauden kirjailijakuvalla ole heihin mitään vaikutusta, mutta useimpien ammatillisessa identiteetissä julkisella roolilla on vähintään alitajuinen merkitys. Julkikuva ja identiteetti eivät tietenkään ole samoja asioita, vaikka niillä on tekemistä keskenään. Molemmat rakentavat osaltaan kirjailijan subjektiivisuutta.

Kirjailijan subjektiivisuudella on ollut iso merkitys paitsi hänen oman työnsä kannalta myös porvarillisen yksilöllisyyden kehityksessä. Viimeistään 1700-luvun lopulta alkaen myytti taiteilijasta yksilöllisenä nerona on toiminut mallina subjektiivisuuden tuottamiselle. Romantiikan ajan kirjailijat olivat ikään kuin ensimmäisiä moderneja yksilöitä. Kirjailijan subjektiivisuus, jonka eräs tärkeä viiste on hänen julkikuvansa, on ilmentänyt aikakauden subjektiivisuuksien laajuutta ja rajoja sekä ennakoinut tulevaa subjektin kehitystä.

***

Subjektin tuottaminen ja sen muutokset ovat sidoksissa paitsi kulttuuriin, teknologiaan ja energiantuotantoon myös työelämään, työn yhteiskunnallisen asemaan ja työvoiman kontrolliin. Kirjailijan subjektiivisuuden kehityksen kautta voidaankin tarkastella myös ylipäänsä työn kehittymisen virtauksia. Esimerkiksi viime aikoina on näyttänyt siltä, että eräs yksilöllistämisen tekniikka, jota voisi nimittää ”kirjailijamaistumiseksi”, on levinnyt kaikkeen työhön. Samalla tämä tekniikka, jossa jokainen ”yrittäjätyöläinen” on vain itse vastuussa voitoistaan tai tappioistaan, on mahdollistanut työvoiman uudenlaisen hallinnan.

Nykyisenä individualismia korostavana aikana muistetaan harvoin kuinka historiallisesti nuorta yksilöllisyys on. Edes kirjailijan subjektiivisuudesta ei voi puhua paljonkaan ennen uutta aikaa ja julkisuuskoneistoja, kuten kirjapainotekniikkaa ja joukkotiedotusvälineitä. Käsitys nimetystä kirjallisesta tekijyydestäkin syntyi vasta 1500-luvun Euroopassa.

Antiikin aikana teksteillä oli usein nimetty tekijä, mutta keskiajalla oli tavallista, ettei tekijää tiedetty. Tekstiä kopioitiin käsin, kopioijat usein muuntelivat tekstiä, eikä tekijän nimellä tai tekijyydellä ollut väliä. Renessanssiajalta on säilynyt enemmän tiedettyjen tekijöiden teoksia. Silti lähes romantiikan aikaan asti taiteilijuus nähtiin pitkälti jäljittelyn taitona, taituruutena. Tai sitten taiteilijat ymmärrettiin filosofisten totuuksien, ylimaallisten aistimusten tai salatun tiedon välittäjinä, jumalien hulluina tai narreina, mutta yhtä kaikki työkaluina yksilöä suuremman voiman palveluksessa.

Kirjallinen tekijyys syntyi toden teolla vasta silloin, kun Eurooppaan muodostui merten takaisella ulkomaankaupalla vaurastuneita porvarissukuja, joiden omaisuus mahdollisti yksilöitymiskehityksen. Uudet keksinnöt, kuten kirjapainotekniikka, edistivät tätä kehitystä. Porvarillinen subjekti alkoi tuottaa itseään, mutta aluksi tämä tuotanto koski vain harvoja. 1500-luvulla ja vielä 1600-luvullakin oli yhä melko tavallista, ettei kirjallisen teoksen tekijää tiedetty. Esimerkiksi Shakespearen teosten tekijyys on edelleen akateemisen kiistelyn kohteena.

***

Porvarillisen subjektin romanttinen versio kehkeytyi 1700-luvun lopulla samalla, kun porvaristo nousi luokkana ja korosti erillisyyttään suhteessa entisiin valtaluokkiin, aatelistoon ja papistoon.

Esimerkiksi J. W. Goethen romaania Nuoren Wertherin kärsimykset (1774) on luettu paitsi romanttisen, kärsivän taiteilijasielun suuntauksen aloittaneena teoksena myös kuvauksena yrityksestä luoda porvarillinen subjekti. Wertherin subjekti syntyi tilanteessa, jossa aateliston valta oli jo heikentynyt. Sittemmin romanttisia yksilöitä esiintyi Keski-Euroopan kirjallisuudessa 1800-luvulla vilisemällä, vaikka Suomeen tämä tyyppi tuli vasta vuosisadan lopulla.

Euroopassa ja Yhdysvalloissa siirryttiin 1800-luvun lopulla kivihiilestä ja höyrykoneesta öljyn ja polttomoottorin käyttöön. Subjektia alettiin öljyn pyörittämän tuotantokoneen avulla massatuottamaan, kun höyrykone oli mahdollistanut lähinnä tiettyjen luokkien lavean kärjen subjektintuotannon. Kirjallinen tekijyys korostui entisestään, syntyivät nykyaikaiset kirjamarkkinat ja lukutaidon laajentuessa myös lukeva yleisö. Koulutuksen levitessä samalla kun yhteiskunnat vaurastuivat ja vapausaatteet levisivät, menetti kirjallinen tekijyys pikkuhiljaa luokkasidonnaisuutensa ja levisi hitaasti myös alempiin luokkiin.

Alkuun tekijyys koski vain miehiä ja laajeni vasta vähitellen naiskirjailijoihin. Kirjojen jakeluverkoston ja sanomalehdistön kehityksen myötä kirjailijalla ja hänen julkisuuskuvallaan alkoi olla yhä suurempi vaikutus teosten saavuttamiin lukijamääriin ja tätä tietä kirjailijan ja hänen kustantajansa taloudelliseen voittoon. Tämä kaikki vaikutti tietenkin koko kirjallisuusinstituutioon. Kirjallisuudentutkimuksessa painotettiin aina 1900-luvulle ja modernismin läpimurtoon asti pääasiassa ”kirjailijapersoonan” ja hänen elämänkokemustensa vaikutusta teosten tulkinnassa, esittelyssä ja luokittelussa.

Ennen modernia aikaa kirjailijat olivat tavallisesti olleet riippuvaisia mesenaattiensa suopeudesta, elleivät he aatelisina, suurporvareina tai kirkon virkaatekevinä perineet tai saaneet käyttöönsä toimeentuloon riittävää omaisuutta. Vallanpitäjien suosio taas takasi suhteellisen sananvapauden, vaikka sen rajoja koeteltiin.

Nykyajan lähestyessä kirjailijat vapautuivat suurelta osin mesenaateistaan, mutta samalla heistä tuli riippuvaisia markkinoista ja joukkotiedotusvälineistä. Ehkä tästä syystä kirjallisuus kehittyi nopeasti ja tekijäkeskeiseen suuntaan jo 1700-luvulla erityisesti Iso-Britanniassa, Ranskassa ja Yhdysvalloissa – varhain ja vauhdilla modernisoituneissa maissa, joissa myös edustuksellinen demokratia sekä kapitalismi ottivat ensiaskeleensa. Seuraavalla vuosisadalla olivat vuorossa Saksa, Venäjä ja muut Euroopan maat.

Porvarillisen subjektin epävarmuus, joka kumpusi 1800-luvun porvariston asemasta ylempien luokkien vallan haastajana, heijastui erityisesti ranskalaisiin flanöörin, dandyn ja boheemin tyyppihahmoihin. Nämä tyypit tuntuvat liimautuneen kirjailijan rooliin niin sitkeästi, että vielä nykyäänkin kirjailijoiden usein ajatellaan olevan boheemeja ja epäsovinnaisia, vaikka todellisuus olisi vallan muuta eikä porvaristonkaan ole aikoihin tarvinnut kamppailla vallasta muiden luokkien kanssa.

Periromanttinen kirjailijatyyppi jäi pääosin 1800-luvulle, sillä 1900-luvusta tuli kiihtyvän modernisaation ja vallankumouksellisen liikehdinnän vuosisata. Klassisen avantgarden ja modernismin tekijät nuuhkivat transgression ilmaa, kapinan savuja, ja kuuntelivat hienostuneen käheitä, vieraantuneita ääniä. Modernistiseen kirjailijakuvaan vaikuttivat sosiaalidemokratian ja sosialismin vahva asema porvarillisen vallan haastajina. Ja ei niin, etteikö romanttisen tyypin pölyä yhä löytäisi minkä tahansa taiteilijakapakan kantapöydästä. Tyypin sitkeähenkisyydestä ovat myös kirjailijat tietoisia: siksi he usein ruokkivat yleisön skandaalinnälkää mitä värikkäimmillä väitteillä!

Romanttisen kirjailijatyypin pinnallapysyminen kielii siitä, että se on viehättänyt niin yhteiskuntakriitikkoja kuin konservatiiveja ja kaupallisia piirejä, jotka tarvitsevat ”kirjailijapersoonaa” lisäämään myyntiä ja takaamaan myytävien kirjojen laatu.

***

Pentti Saarikosken on sanottu olleen yksi ensimmäisiä suomalaisia kirjailijoita, joka tajusi joukkotiedotusvälineiden roolin julkikuvan rakentamisessa. Median luoma legenda ”valtakunnanjuoppo” Saarikoskesta elää edelleen. Myytti on usein paljon väkevämpi kuin paljon ristiriitaisempi ja poliittisempi todellinen runoilija. Kirjallisuus ei kuitenkaan imitoi elämää, vaan muovaa todellisuuden pölystä omiin tarkoituksiinsa sopivaa sanataidetta.

Saarikoski sopii 1960- ja 1970-lukujen kotimaisen kirjailijan julkikuvan prototyypiksi. Seuraavalla vuosikymmenellä, 1980-luvulla, vastaava tyyppi oli kenties Anja Kaurasen kaupallisen kevyt punk-hahmo tai Esa Saarisen pop-filosofi. Sittemmin 1990-luku toi näkyviin postmoderneja runoilijahahmoja Helena Sinervosta Lauri Otonkoskeen. Nämä hahmot korostivat ”tekstien välistä leikkiä” ja ”kirjailijan kuolemaa”; he halusivat häivyttää tekijän ja korkeintaan kuiskailivat filosofisia television keskusteluohjelmissa. Jossain häivähti Jyrki Lehtolan ja Markku Eskelisen vihainen postmodernisti. Vuosituhannen loppua kohden julkisuudessa esiintyi yhä enemmän tyyppi, joka ennakoi jo uutta milleniumia ja uusliberalistisen aikakauden kirjailijakuvaa: Jari Tervo.

Tervon tyyppihahmo kiteyttää 2000-luvun kirjailijakuvan keskeiset piirteet. Kyseessä on sukkeluuksia suvereenisti nakkeleva, julkisuudessa kuin lisko lammikossa viihtyvä tyyppi, joka esiintyy television visailuohjelmissa yhtä hyvin kuin syvähenkisissä keskusteluissa. Olematta erityisesti politiikasta kiinnostunut Tervon tyyppi kallistuu aikakauden muotisuuntaan oikealle, mutta sen korrektiin liberaaliin laitaan. Tervon hahmo kirjoittaa hauskasti ja kevyesti, mutta mikä parasta, hän sanailee loputtoman nokkelasti. Kirjailijoita on toki aina pidetty hyvinä supliikkimiehinä tai -naisina, tai ainakin heiltä on odotettu hyvää ulosantia, vaikka melko suuri osa kirjailijoista kirjoittaa paljon paremmin kuin puhuu.

Sittemmin Tervon paikalle on pyrkinyt uusia hahmoja. Juha Itkosesta Tommi Melenderiin ja Tommi Kinnuseen he ovat lähes poikkeuksetta nuorehkoja siloposkisia miehiä, joilla on keskiluokkainen tausta ja ajatusmaailma. Naispuolisia poikkeuksia tästä piilosovinistisesta uomasta ovat Sofi Oksanen ja Katja Kettu, joiden julkiset profiilit ovat yllättävän samankaltaisia kirjailijoiden tuotannon ja henkilöiden eroista huolimatta. Kolmantena on mainittava Jenni Haukio, jonka julkinen rooli on asemoitunut jonnekin ”sivistyneen runoilijan”, ”valtakunnan ykkösleidin” ja ”kirjallisen koriste-esineen” välimastoon.

Henkilöbrändäys on jo pitkään vaikuttanut kirjailijakuvan rakentamisessa. Tämä kertoo markkinoinnin ja kirjojen myynnin korostumisesta. Kirjailijapersoona pyritään nyt käärimään yhä selvärajaisemmaksi, sopivasti särmäksi paketiksi, jonka tarkoitus on auttaa lukijaa ostopäätöksessä. Tätä taustaa vasten ei ole mikään ihme, että biografinen ote on nyttemmin tullut takaisin myös kirjallisuudentutkimuksen keskiöön ikään kuin sivuovesta ja hieman uudessa muodossa.

Nykyhetken polttopisteessä kirjailija rakentelee kirjailijakuvansa urakehitystään silmällä pitäen. Hän asettuu sopiviin imagonrakennuksen lähtötelineisiin eli sellaisiin, jotka parhaiten kehystävät seuraavan viiden tai viidentoista teoksen julkaisemista. Nykyään menestynyt mieskirjailija on Alexander Stubbia muistuttava yrittäjähenkinen ja armoton suorittaja, joka saa tarpeeksi päihtymystä aamulenkistä. Hänen imagonhallintansa on kunnossa. Sanomalehden haastattelussa hän kertoo harrastuksistaan ja esittelee ehkä työhuoneensa. Menestynyt naiskirjailija taas on nuorempaa Lenita Airistoa muistuttava tiukka bisnesmimmi ja poseeraa hallitussa mekossa meikki ojossa kiiltopaperisen aikakauslehden kannessa.

***

Tommi Melender käsittelee kirjailijan, hänen teostensa ja lukijoidensa monimutkaisia suhteita Onnellisuudesta -kokoelman (2016) esseessä ”Kirjailijaidiootti”. Itsesääliä, itseriittoisuutta ja teräviä ajatuksia sekoittavassa tekstissään Melender tuskailee kirjallisuuden ja kirjailijan syrjään jäämistä, kun ”ihmisten vapaa-ajasta kilpailevat ruokaan, liikuntaan ja kotoiluun” liittyvät trendikkäämmät aktiviteetit.

Entä kuka tai mikä on tähän syypää? Mihin Melenderin kritiikin kärki kohdistuu? Arvosteleeko hän esimerkiksi taloutta tai nykykulttuuria, joissa painottuvat aiempaa enemmän henkilöbrändäys ja individualismi? Ei oikeastaan. Melender ampuu alas ajatuksen, että ennen olisi ollut toisin. Esimerkkinä hän käyttää Volter Kilpeä ja hänen suurromaaniaan Alastalon salissa (1933). Se, ettei teosta aikoinaan nostettu välittömästi klassikoksi, vaan se sai ”pikemminkin keskivertoromaanin kuin mestariteoksen arvostelun”, todistaa Melenderin mielestä, etteivät asiat ennenkään olleet paremmin.

Eivät kenties olleetkaan. Melenderin asenne heijastaa ehkä kuitenkin enemmän tyypillisen liberaalin uskoa siihen, että maailma ja yhteiskunta ovat aina olleet samanlaisia kuin nyt. Koska aikakausilla ei ole eroa, ei erilaisia aikaan sidottuja tyypillisiä kirjailijakuviakaan ole. Kilven ja hänen teoksensa vastaanottoa 1930-luvulla voi huoletta verrata 2010-luvun maailmaan ja uskotella, että kyse on pohjimmiltaan samasta asiasta.

Mainitussa esseessä Melender edelleen evästää kirjailijoita välttämään ”modernin maailman ja rahan melua”. Julkikuvaa tärkeämpi asia on itse kirjoittamisen prosessi, tuo pieni kuolema, vakuuttelee Melender.

Melenderkään ei toki ajattele, että kirjailija voisi välttää osallistumisen markkinoille näin helposti. Melender tietää, että kirjamarkkinat ovat kuin Yhdysvaltain tulonjako: ylin prosentti ihmisistä omistaa varallisuutta yhtä paljon kuin alempi 90 prosenttia. Samanlainen supertähtitalouden logiikka vallitsee markkinoiden lisäksi julkisuudessa. ”Bestsselleristit ja kirjallisuuden superrikkaat” imevät myyntiluvut, käännössopimukset ja henkilöhaastattelut, Melender summaa. Hän väittää kaiken lisäksi törmänneensä vuosi vuodelta yhä useampiin kirjailijoihin, jotka harkitsevat kirjoittamisen lopettamista tämän epäoikeudenmukaisuuden takia.

***

Mutta mitä ihmettä kirjailijat oikein valittavat? Eikö lähes kaikkien muidenkin ihmisten työmarkkina-asema ja työelämä muistuta nykyään tässä suhteessa kirjailijaa?

On nimittäin aivan turha tuudittautua siihen vielä parikymmentä vuotta sitten yleiseen uskoon, että tulevaisuudessa tulisimme elämään tasa-arvoisemmin ja vapaammin. Teknologia muka vapauttaa meidät liiasta työnteosta, vapaa-aika ja itsensä kehittäminen lisääntyvät, ja ihmiset keskittyvät aiempaa enemmän huolehtimaan läheisistään, kanssaihmisistä ja ympäristöstä.

Ei sinne päinkään. Nykyään koko elämä laitetaan työhön. Työntyöntekijän henkilökohtaisista taipumuksista ja etiikasta on tullut keskeinen tuotannontekijä. Yhteiskuntatieteilijä Eetu Virénin mukaan kaikki työ näyttääkin olevan muuttumassa ”kirjailijamaiseksi” siinä mielessä, että jokaiselta, siivoojasta graafiseen suunnittelijaan, vaaditaan työlle omistautumista. Siivoojan tulisi olla valmis tekemään työtään ”kutsumuksesta” ja ilman palkkaa aivan kuin perinteinen ”väärinymmärretty nero”.

Virén muistuttaa, että tulojen hankkimisen kannalta tärkein ”taito” on nykyisin kyky tehdä itsestään brändi. On osattava teeskennellä itseriittoista yksilöä, vaikka samaan aikaan yhä suurempi osa tärkeästä toiminnastamme tapahtuu aivojen välisessä yhteistyössä. Kaikki elämän epämääräiset sattumukset ja sosiaaliset suhteet on käännettävä yksilöllisiksi suorituksiksi. Tragikoomisinta tässä on se, että finanssikapitalistisen logiikan mukaan jokainen on itse ”vapaaehtoisesti” vastuussa elämänsä pakottamisesta tietylle uralle, joka on ennakoitavien ja henkilökohtaista markkina-arvoa kasvattavien toimintojen sarja.

Onko nykyihmisen elämä kenties laajemminkin ”kirjailijamaistumassa”? Tästä voi olla merkkinä myös yksityisen ja julkisen välisen rajan liudentuminen. Ennen ihmisen yksityiselämän ajateltiin koostuvan salaisuuksista ja olevan alue, jossa ihmisellä on valta päättää, kuka tai mikä hän on. Kirjallisuus on osin rakentunut yksityisen yleistämiselle ja julkistamiselle. Nykyään meitä ei niinkään pelota yksityisyyden loukkaus, kuten hiljattain edesmennyt sosiologi Zygmunt Bauman toteaa teoksessaan This is not a Diary (2012), vaan sen vastakohta: että meiltä suljetaan ulospääsy yksityisyydestä.

Jokainen onkin siksi ”kirjailijamaiseen” tapaan pakotettu tarinallistamaan ja julkistamaan omaa elämäänsä jatkuvasti (sosiaalisessa mediassa, viestinnässä, cv:ssä ja elämässä). Tämän kertomuksen tulee tietenkin olla positiivinen, hieman niin kuin sosialistisen realismin klassikoissa, tai sisältää korkeintaan maltillisia, voitettavissa olevia haasteita.

Baumanin mukaan haave kuuluisuudesta pohjautuu toiseen haaveeseen – haaveeseen olla liukenematta harmaaseen, anonyymiin ja mitäänsanomattomaan tavaramassaan, haaveeseen muuttua huomiota herättäväksi ja himoituksi tavaraksi, joka eroaa muista tavaroista ja jota on mahdotonta ohittaa tai pilkata. Haave muuttua halutuksi tavaraksi tuntuu olevan kulutusyhteiskunnan perusainesta, josta kudotaan sekä unelmat, sadut ja mainokset mutta myös yhä enemmän ne säikeet, jotka määrittävät ihmisen aseman sosiaalisessa ja taloudellisessa hierarkiassa.

Tarinan juuret ovat brändissä, jonka rakentamisesta alettiin puhua jo 1990-luvulla. Tuolloin brändinluominen oli nykyiseen verrattuna vielä viatonta. Neljännesvuosisadassa olemme siirtyneet kaupallisen taiteen ytimeen. Taiteen, jota voisi hyvin nimittää ”kapitalistiseksi realismiksi”, sisältöä määrittävät yhä enemmän uutisaiheet tai mediassa esillä olevat asiat. Tällaisen taiteen perusteleminen eli brändääminen on vaivattominta. Kaupallisen taiteen ominaispiirre on myyvän tarinan lisäksi ajatus, että taide vastaa kysyntään.

***

Kaupallistuneessa nyky-Suomessa kirjoituspalkkioita leikataan, apurahahanat ehtyvät ja kaikesta työstä maksetaan entistä vähemmän ja harvemmille. Siksi on aivan turha kysyä, voiko kirjailija olla brändäämättä itseään.

Entä miksi on näin? Siksi että kirjailija kirjoittaa tullakseen toimeen. Se ja vain se on hänen työskentelynsä pohjimmainen motiivi ja alkusyy. Raadollisimmillaan tai parhaimmillaan tämä merkitsee rahan ansaitsemista.

Nykyään yhä useammat kirjailijat pyrkivät korvaamaan laadun määrällä, sillä hajamielisessä ja laskennalliseen hyötyyn tuijottavassa ajassa määrästä palkitaan paremmin kuin laadusta. Yhä useammat kirjailijat pyrkivät siirtymään runoista, esseistä tai novelleista romaaniin, sillä romaani on aikakauden kirjallinen autobaana ja valtasuoni, jolle lankeavat huomiotalouden hedelmät: julkisuus, kirjallisuuspalkinnot, apurahat ja myyntitulot.

Kirjailija valitsee aiheensa selvitäkseen mielikuvamarkkinoilla ja huomiotalouden nollasummapelissä. Hän kirjoittaa runoja herättääkseen mielikuvan kielellisestä ja ajatuksellisesta taituruudesta. Hän kirjoittaa esseitä osoittaakseen olevansa ylevämielinen tai kriittinen. Hän kirjoittaa kokeellista proosaa ilmentääkseen valtavirran halveksuntaansa ja juhliakseen virtuositeettiaan. Hän kirjoittaa konventionaalisia lukuromaaneja ja lehtijuttuja saadakseen lapsilleen juustoa leivän päälle ja itselleen keveät siivet subtropiikin aurinkorannoille. Hän kirjoittaa saadakseen mainetta, rahaa ja naisia tai miehiä. Parhaiten tämä onnistuu seurailemalla vallitsevia ajatussuuntia ja vallanpitäjien hellimiä käsityksiä, sillä tässä tapauksessa yhä riippuvaisemmaksi käyvän median huomio on taattu.

Kirjailijoilla ei ole mitään erityisiä aiheita, teemoja tai kiinnostuksen kohteita, saati pakkomielteitä. He ovat kuin ketkä tahansa meistä, vain vähän luupäisempiä. Herkkyys on romantiikan mielleyhtymiä ja televisiosarjojen kuorrutetta. Todellisuudessa kirjailijat ovat paljon kylmempiä kuin talouspoliitikot tai bisnesmiehet: he operoivat ihmissieluilla.

Sosiaalinen tilaus kirjoittamisen taustalla on silkkaa soopaa, uusliberalistinen kapitalismi on jo kauan sitten osoittanut kaiken omalaatuisen yhteiskunnallisen ajattelun mahdottomuudeksi. Talouspuheen marinoima maailma on läpitunkematon kuin juusto.

Kirjailijasta on tullut eräänlainen yksityisyrittäjä, joka tekee tulosta siinä missä pörssimeklari. Hän hauskuttaa yleisöä, herättää tunteita ja keskustelua, hän etsii rahoitusta väsymättä. Vai onko hän pikemminkin ironinen tietokonevelho, joka kommentoi fragmentaarisilla teoksillaan tietotekniikan edistysaskelia vaivautumatta kuitenkaan tosielämän riippumattoon? Onko uusliberaalissa maailmassa, jossa elämästä ja jopa julkisista teoista tuntuu tulleen pitkälti todellisten tekojen esittämistä, porvarillisen subjektin rakentamisen demonstraatiota, mahdollista murtautua performatiivisuuden ulkopuolelle?

Vai onko päinvastoin niin, ettei kirjailija vain voi olla kirjoittamatta? Että hän kirjoittaa ehtymättömyyden tarpeesta eli silkasta kuolemanpelosta? Ja juuri siksi hän on vielä elossa.

***

Vähemmän kyynisesti ajateltuna kirjailija voi yrittää päästä porvarillisen subjektiivisuuden tuolle puolen. Maailmassa, jossa porvarillinen yksilöllisyys on tullut normiksi ja valloittanut yhä laajempia alueita, nähdään myös aiempaa selkeämmin tämän subjektiivisuuden rajat, sen välineellistyminen ja suoranainen vahingollisuus. Toisinkin voisi olla.

Irrottautuminen porvarillisesta subjektiivisuudesta tarkoittaisi vähemmän yksilökilpailua, enemmän yhteistyötä ja yhteiskirjoittamista, vähemmän ”huippuyksilöitä”, tähtikulttia ja kirjailijabrändäystä, enemmän jaettua luomista sekä kollektiivista ja anonyymia tekijyyttä. Kulttuurin muuttuessa tämä merkitsisi jäähyväisiä ”kirjailijapersoonallisuudelle” ja yksilöbrändille sekä lopulta myös yksilölliselle tekijyydelle.

Kirjailijan subjektiivisuus on kerran toiminut pioneerina porvarillisen yksilöllisyyden kehityksessä. Ei ole oikeastaan mitään syytä, miksei kirjailija voisi toimia samassa roolissa myös liikuttaessa kohti vielä hämärissä piilevän tulevaisuuden ymmärrystä olemisen kollektiivisuudesta, välttämättömästä yhteydestä muiden ihmisten, olioiden ja koko elonkehän kanssa. Prosessin käynnistämiseksi tarvitaan vain ”siperialainen säväri”.

Ville Ropponen

Essee on ilmestynyt Lumooja 1-2/2019-lehdessä.

Ville Ropponen: Taiteilijan työelämän erikoisuuksia

Haastattelin kahta taiteilijaa työelämän kysymyksistä. Tai työttömyyselämän. Tai oikeastaan tulottomuuden. Kävi ilmi, että molemmat heistä ymmärsivät työn, työttömyyden ja tulot hyvin eri tavoin. Tapasimme kahvilassa. Tai enemmänkin kyse oli ravitsemusliikettä, roskalavaa ja teatteria mutkikkaasti sekoittavasta, kadulle antavasta akvaariosta, jossa henkilön jokainen liike oli jatkuvasti tarkkailtavana aivan kuin sosiaalisen median utopiassa.

Nimitän taiteilijoita ihmisoletetuiksi, sillä oletuksia tarvittiin. Yhden taiteilijan ajellusta päästä sojottivat siniset implanttina istutetut korallissarvet. Toisen tulipunainen kampaus muistutti siinä määrin jonkin pedon, kuten karhun, turkkia, että ihmisyys oli tutkimuksenalainen.

Keskustelu kehittyi pian niin äänekkääksi ja sylkeä roiskuttavaksi, että en saanut yhtään kysymystä väliin. Pääsin tai jouduin asemoitumaan median edustajan klassiseen, idealistiseen, sankarilliseen rooliin: tallensin todellisuutta tasapuolisesti ja kantaa ottamatta.

– Kirjailijoiden, taiteilijoiden ja kulttuurityöläisten enemmistö elää samalla tasolla kuin globaalikapitalismin alaluokka, paskaduunarit, lomautetut, ketjutetut, kyykytetyt, pätkityt ja potkitut. Taiteilijoiden työelämä ei usein poikkea muista prekaareista silpputyöläisistä tänä päivänä juurikaan.

– Päinvastoin, työ poikkeaa siitä kaikessa: taiteilija tekee elämäntyötä, hän työstää elämäänsä, kun muut elävät työllään. Ilman työtä ei ole elämää, ilman elämää ei ole työtä. Taiteilijaelämän erityisyyksiin kuuluu se ettei työstä voi irrottautua vapaa-ajallakaan. Esimerkiksi romaanihenkilöt saattavat seurata kadulla. Ja kun heräät aamulla, he tuijottavat pistävästi.

– Kirjoja kirjoitetaan paljon työttömyyskorvauksella, koska melko harva jaksaa päivä- tai pätkätyön lisäksi viittä tuntia kirjoittamista illalla, viikonloppuina tai lomilla, ellei ole ”sankariyrittäjä” tai muu aikakauden piripäinen kiiltokuvaheeros, pyöritä jotain omaa kustantamoa, lehtitaloa tai lihakauppaa.Taiteilijan oletetaan ja usein tiedetäänkin olevan jatkuvasti työssä, ideoidensa työllistämänä, vaikka vähän väliä vailla työtuloja, tai paljon muitakaan tuloja.

– Älä unohda, että taiteilijoilla on aina ”kulttuurista pääomaa”, mitä peruskansalaisella ei ole.

– Ei se ”pääoma” lopulta paljon auta, jos eurotulot eivät riitä euromenoihin, sitä syrjäytyy vain hieman kultivoituneemmin kuin Kontulan Kuka ja tulee lukeneeksi Parnassoa Rikospostin asemasta.

– Taiteilijalla on paljon enemmän näkyvyyttä kuin muilla ja paikka kulttuurieliitissä.

– Ei kuuluminen abstraktiin ”kulttuurieliittiin” oikein korvaa jatkuvaa epävarmuudessa elämistä, kun valtaosa taiteilijoista ei ole erityisen näkyviä tai menestyneitä vaan tekee arkista kulttuurityötä.

– Jos ei menestystä ole, niin se on tietenkin taiteilijan oma vika. Työskentelynsä turvaamiseksi hänen on brändättävä itsensä, itsensä työstämiseksi hänen on taattava oma brändättävyytensä.

– Huomiotalouden nollasummalogiikalla ei ole tässä tietenkään mitään tekemistä?

– Missä muussa ammatissa kuin taiteilijana voi saada apurahaa mielipuuhaansa, työskentelyyn, joka on lisäksi elämäntehtävä? Olen itse valinnut ammattini. Tiedän, etten tule luultavasti ikinä kunnolla toimeen, ellen sitten rikastu, kun taiteeni viimein tajutaan. Odotan itseasiassa sitä päivää. Nöyrryn tämän tosiasian edessä. Meillä on kuitenkin Suomessa niin hyvin asiat – verrattuna vaikka Bangladeshiin.

– Missä muussa ammatissa voi joutua yhtäkkiä vaille toimeentuloa ilman mitään selityksiä? Näin tapahtuu esimerkiksi jos useampi apurahahakemus hylätään sen jälkeen, kun on työskennellyt ensin vaikka isommalla apurahalla pidempään, sanotaan nyt neljä kuukautta? Se on käytännössä sama kuin saisi potkut duunista. Missä muussa ammatissa joutuu elämään joka toinen vuosi osan vuotta pelkällä työttömän peruspäivärahalla ellei palkkatyötä löydy? Tulevaisuutta ei voi juuri taloudellisesti suunnitella. Apurahajärjestelmä on eräänlainen ”Huruslahden arpajaiset”, joka kymmenes saa apurahan, loput marssitetaan odottamaan seuraavaa ”kenttäoikeuden ”päätöstä.

– Nykyinen tapa jakaa apurahat on hyvä, se lisää kilpailukykyä, vaikka onkin holhousyhteiskunnan jäänne. Se ei estä minua julkaisemasta lukuisia teoksia vuodessa. Tänä vuonna julkaisen 12 kirjaa neljältä eri kustantajalta, ensi vuonna ainakin seitsemän ja...

– Määräkö sitten korvaa laadun?

– Kyllä se usein korvaa ja siitä nykyään palkitaan. Ahkeruudesta nimittäin, mistäpä muusta? Tänä päivänä taiteilijan on esitettävä tuottavaa ja hyödyllistä, puhuttava taiteensa hyvinvointivaikutuksista ja matkailua lisäävistä tekijöistä, pohdittava soveltavan taiteen käytön mahdollisuuksia, laskettava työnsä ja taiteensa markkina-arvo. Mitään ei arvosteta ellei se tuota kapitalistista arvonlisäystä.

– Ei soveltavassa taiteessa tai hyvinvointivaikutuksissa kaikki ole pahaa. Hyödyllisyyttä voi arvostaa myös irrallaan arvontuotannosta.

– Voiko? Entä kun jostain kaupunginosasta tulee muodikas trendinaapurusto juuri siksi että siellä liikkuu paljon taiteilijoita ja kulttuuriväkeä ja asuntojen ja kiinteistöjen hinnat nousevat alueella – ketkä saavat hyödyn arvonlisäyksestä? Tuskin ne taiteilijat ja kulttuuriväki. Tämä periaate koskee oikeastaan kaikkia jälkiteollisen kapitalismin toimintoja. Arvontuotantoon osallistumme enemmän tai vähemmän jokainen, hyödyn korjaa pieni eturyhmä.

– Mitä kritiikin länkyttäminen muuttaa? Eikö se jää lähinnä performanssiksi tai eleeksi, jolla yksittäinen taiteilija rakentaa oman ruokintalokeronsa tukirakenteet? On parempi pyrkiä konsensukseen, se on ajanhenki. Ei ole oikeastaan mitään mistä en voisi joustaa. Äärikantojen välinen sovittelu on tärkeää, tämä voi olla taiteen tehtävä. Älykäs taiteilija ei paljasta mielipiteitään ja kantojaan. Hän tekee yhteistyötä, korjaa pensasmustikat eri suunnilta. Älykäs on kaikkien kanssa samaa mieltä.

– Silloin hän lienee myös monen kanssa eri mieltä?

– Ei, vaan hän on kaikkien kanssa samaa mieltä.

– Vaadin perustuloa, vaikka se onkin eliitin pöydältä rapisevia rippeitä!

– Päinvastoin, rippeitä rapisee nyt enemmän kuin tarpeeksi. Olisi turvattava myös taiteella rikastumisen mahdollisuus! Mitä pahaa siinä on jos tekee taiteella miljoonia? Tarvitsemme lisää taiteilijamiljonäärejä! Mitä helvetin pahaa, sanokaa nyt se, tai edes vastatkaa!!!

– Verkkokalvoilleni piirtyi kyrillisten aakkosten tulipunainen я-kirjain ja tajusin, että tulisin heräämään tästä painajaisesta ja se tapahtuisi pikemmin kuin kukaan uskalsi uskoa.

Esseenovelli on ilmestynyt Voima-lehden välissä jaetussa Kiilan Verso-lehdessä kesäkuussa 2018. 

Sammosta purkautuu terhoja eli perussuomalaista taidetta

Ilmarinen, Lemminkäinen ja Väinämöinen (Joukahaiselle oli pantu vähemmistökielto ja koko mies reservaattiin, sillä oli vinot silmät ja saamelainen pärstä) lähtivät ryöstämään Sampoa Pohjolasta. Vakuutusyhtiön pääkonttorissa Helsingin keskustassa oltiin hämmästyneitä, mutta annettiin lopulta periksi vastaan sanomattomalle troikalle ja sen yhden ajatuksen suunnitelmalle, jota ei edes vihreiden ja vasemmistoliiton vaalivoitto ollut saanut sumenemaan. Halla kulki aholla.

Sampo lastattiin kaupunkimaasturin takapenkille ja lähdettiin kaasuttelemaan kohti Arkadianmäkeä.

• Nyt voitais vähän kokeilla, loihe lausumaan Lemminkäinen.
• Ai niin kuin vittu mitä, kysyi Ilmarinen.
• Sampoa tietenkin, vastasi Väinämöinen ja kosketti kapinetta kansanomaisesti.

Siinä sitä koeteltiin niin kuin uutta huumausainetta. Seisottiin liikennevaloissa, eikä maksettu autoveroa. Ähäkutti!

Sammosta alkoi purkautua ulos terhoja. Niitä tuli tulvimalla, virtana, kymenä, koskena, ei korvalla, vaan viinalla kirkkaalla, silkkaa ryöppyä, ysköstä, ihmetystä, uskotonta, kaskeamatonta kirmailua ja laiduntamista.

Niitä terhoja, jalopuiden sikiöitä, käytiin istuttamassa keskuspuistoon, josta osa oli tosin jo ehditty kaavoittaa rikkaiden asuinalueeksi. Siellä niitä kasteltiin pissimällä, ja pian kasvoi yksivärisiä mutta terhakoita puita.

• Seteleitä kasvaa, sanoi Väinämöinen.
• Lihamukin viipaleita ne on, sanoi Ilmarinen.
• Rahaa menee, sanoi Lemminkäinen.

Ilmarinen päätti takoa tai siis pumpata itselleen barbaran, tai naisen. Lemminkäinen lähti sotimaan Saudi-Arabian tukemiseksi Jemeniin, suomalaisilla aseilla tietenkin: ratatatata-tatata, mustia kaatuu – siitäkin voidaan tehdä kulttuuria. Väinämöinen veti terhon nenäänsä ja yski pitkään yksikseen.

• Kuinka meillä on aina tällaista, valitti Väinämöinen, eikä osannut sopeutua ajanhenkeen ja eläkkeelle.
• Se on sitä perussuomalaista taidetta! huusi Joukahainen, joka oli karannut reservaatistaan, halusi revitellä ja sulautua enemmistöön.
• Ei laiteta Tony Halmeen pakertamaa maissipaskaa, jossa on sivellin keskellä, Kiasmaan kuitenkaan, kysyi Väinämöinen.
• Välillä meillä pyöri puolukka pillussa, kun Marjatta synnytti, vastasi Joukahainen edelleen enemmistöön sulautumista jäljitellen.
• Antakaa ihmisten elää, ajatella ja tehdä työtä. Älkää tappako heidän luovuttaan ja yritteliäisyyttään, hengitti jostain paikalle lennähtänyt Aino, hukkumaisillaan kulttuurikielteiseen ilmapiiriin.

Isänmaa istui hiljaa, kun äidinkieltä poljettiin. Äidinkieli lensi mieluusti pois, avarammille aavoille. Valtiolaiva kulki peräsin kovana, vanaveteensä syljeskellen, hädin tuskin postmodernin jälkeisen romaanin kaavoja tajunneena, passiivisena niin kuin tolkun ihmiset ja oudoksuen pian kasvoillaan paistavaa auringonjumala Ammon Ra:n ilmettä, joka ennusti ukkosta.

Kulttuuriproletariaattia?

Kirjailija Rauha Kejonen kirjoittaa Parnassossa 3/2010 julkaistussa katsauksessaan ”Petoslista, kymmenen kärjessä” tärkeästä asiasta: akateemisten silpputyöläisten työn polkumyynnistä, voisi sanoa suoranaisesta riistosta. Kejosen esimerkit tuntuvat tuttuakin tutummilta.

Eräässä tapauksessa pyydetään luennoimaan kansanopistoon, mutta myöhemmin luvattu palkkio putoaa murto-osaan, hyvä kun matkat korvataan. Toisessa tapauksessa kokoomateoksen toimittajan junamatkaa teoksen julkistustilaisuuteen ei makseta, vaikka toimittaja kirjoitti teokseen monta artikkelia, mutta kirjaan yhden artikkelin rykäisseen julkkiskirjailijan ylipitkä taksimatka kustannetaan. Professorit merkitsevät oman nimensä surutta toisten tekemien lausuntojen alle; runokäännöksistä ei makseta välttämättä mitään, vaikka on luvattu, hyvä jos saa vapaakappaleen runokokoelmasta; kirjoituskilpailuraadeissa toiminen katsotaan kunniatyöksi, josta ei korvausta tipu.

Esimerkit ovat ehkä kärjistettyjä, mutta valitettavan tyypillisiä. Kulttuuriala on täynnä toisten työn hyväksikäyttöä ilman korvausta. Kejosen esimerkkitapauksista tulee välillä mieleen, että mitä on niin kiltti, eikä vaadi ääneen palkkiota, miksei lyö nyrkkiä pöytään! Mutta helppo sanoa. Kulttuurialalla kun ei tällaisesta pidetä, saa helposti ”hankalan tyypin” maineen ja siihen loppuivat ne vähätkin työt. Ja kilttejä ilmaistöiden tekijöitä tuntuu olevan jonoksi asti, sen takaa kova kilpailu ja alalla vallitseva nöyristelyn perinne. Kulttuurielämän näkymätön hierarkia vaikuttaa asettavan kulttuurityöntekijät kastijärjestykseen itsestäänselvästi - aina siihen asti kunnes joku protestoi.

Yleisesti ottaen kulttuurityö vaatii paljon. On oltava yleissivistystä, vivahteiden tajua ja kriittistä silmää. On jaksettava keskittyä ja pysyä tyynenä kiireen ja pirstaloituvan ajankäytön keskellä. Ja silti kulttuurityön palkkiot toikkaroivat vain vähän paremmissa kantimissa kuin siivoustyön palkkiot. Monesti kulttuurityötä ei edes pidetä niin sanotusti oikeana työnä. Tuskin kukaan kehtaisi olla maksamatta esimerkiksi sähkömiehelle, ompelijalle tai timpurille työstä, mutta kulttuurityön tekijän työtä pidetään helposti harrastustoimintana, josta ”ei edes kuulu maksaa”.

Viimeksi toissaviikolla virkamiesisäni äyskähti minulle, että tekisit oikeita töitä, jotta elättäisit perheesi. Niin hänkin kuulemma on joutunut tekemään sellaista mitä ei ole halunnut, koska se on taloudellisesti kannattavaa. Niinpä. Haiseva fakta on se, että nyky-yhteiskunnassa raha ratkaisee ihmisen arvon. Virkamiesisäni ilmeisesti ajatteli, että kulttuurityö on minulle aina ehdottomasti nautinnollista ja megalomaanisen haluttavaa, toisin sanoen harrastustyötä, verrattavissa lomailuun.

Kun kulttuurialan työvoimakustannukset ovat naurettavan alhaiset, niin ei ole ihme, että ala kannattaa - työn tuottajille ja työnantajille. Tilastokeskuksen ja Opetusministeriön vuonna 2008 laatiman satellittitilinpidon mukaan vuonna 2005 kulttuurin osuus Suomen bruttokansantuotteesta oli 3,2 prosenttia ja osuus työllisistä 4,2 prosenttia. Kulttuurin osuus bruttokansantuotteesta oli suurempi kuin esimerkiksi elintarviketeollisuuden, maatalouden, massa- ja paperiteollisuuden tai matkailun. Kyseisenä vuonna Suomi vei kulttuurituotteita yhteensä yli 700 miljoonalla eurolla.

Ei mikään ihme, että tuotantoyhtiöt, kuten Sanoma-WSOY ovat viime aikoina hamunneet tekijänoikeuksien kaukalolle hanakasti. Vaikka iso osa kulttuurialan työntekijöistä on freelancereita tai pätkätyöläisiä, joiden oikeuksien polkeminen on yhtä helppoa kuin tikkarin vieminen lapselta, ei se työnantajille vielä riitä. Kulttuurin tuottaminen on tajunnan muokkaamista. Ja se joka muokkaa yleisön tajuntaa, hallitsee yhteiskuntaa. Siksi kulttuuri on saatava kokonaan pois sen tekijöiden käsistä.

Ville Ropponen